Viikon arkikuva 11/52

28.03.2020

Tässä kuvassa me tehdään jotain, mikä ilahdutti mua valtavasti! Nimittäin me pelattiin esikoisen ja keskimmäisen kanssa yhdessä The Sims 4 -peliä. Se oli niin kivaa! Päätettiin yhdessä tehdä meidän perhe ja isot tyypit saivat auttaa mua tekemään juuri meidän perheen näköiset hahmot. Tai ainakin niin meidän näköiset kun me vaan osattiin. Lisäksi alettiin rakentamaan Sims-versiona meidän tulevaa uutta kotia, se vasta hauskaa olikin. Tosin tehtiin ihan liian iso talo meidän talon oikeaan kokoon nähden, tuosta tuli n. kolminkertainen neliöiltään, vaikka pohjapiirros olikin sama. Nauratti lähes messuhallin kokoinen olohuone-keittiö-tila ja kylpyhuone, jossa on vain kaksi suihkua nurkissa ja yksi pyyhetanko seinässä.

Se, mikä mua erityisesti ilahdutti, oli se vaihe kun me suunniteltiin hahmoja. Me analysoitiin meidän koko perheen piirteitä, kun yritettiin tehdä hahmoista meidän näköisiä. ”Äidillä pitäisi olla vähän lyhyempi nenä, ehkä tuo tuossa. Esikoisella on vähän vaaleammat kulmakarvat. Keskimmäisellä on samanlaisia kasvonpiirteitä kuin äidillä. Kuopuksella pitäisi olla vähän vähemmän hiuksia. Ja isille pitää tehdä paljon lihaksikkaammat reidet”.

Tutkittiin toistemme kasvoja ja piirteitä, eikä keneltäkään tullut yhtäkään negatiivista sanaa. Ei meidän lapsilta yleensäkään tule negatiivisia sanoja liittyen omaan tai toisten ulkonäköön, mutta jotenkin oikein havahduin jälkikäteen ajattelemaan tätä asiaa. Silloin kun mä olin lapsi, oli ihan tavallista, että porukalla pelatessa kiinnitettiin huomiota Sims-hahmojen ulkonäköön negatiivisessa mielessä, kommentoitiin ”kauheita” piirteitä tai ”rumia vaatteita”. Kaikki tekivät sitä silloin, se oli normaalia. Nykyisin se ei ole.

En ole ikinä kuullut, vieläkään, että meidän lapset olisivat tehneet niin, missään yhteydessä. En ole koskaan kuullut myöskään, että heidän kaverit olisivat tehneet niin. Sen sijaan olen usein kuullut, kuinka lapset kehuvat toisiaan tai toistensa vaatteita, tai sitten omia vaatteitaan tai ulkonäköään. Sitä on niin ihana seurata. Jokainen piirre, vaate ja tyyli on heille ihan yhtä arvokas. Niitä ei laiteta järjestykseen tai lokeroida vain tietynlaisia juttuja kauniiksi tai oikeanlaisiksi. Erilaiset nenät ovat vaan erilaisia neniä, eivät kauniimpia tai vähemmän kauniita. Erilaiset vaatteet ovat kaikki ihan yhtä hienoja. Cooleinta on se, että on sellaiset vaatteet, joista itse tykkää. Ihan sama onko kavereilla samanlaisia vai ei. Tässä mielessä uusi sukupolvi on niin  paljon edellä kuin mun sukupolvi.

90-luvulla syntyneiden sukupolvi kasvoi siihen, että toisten arvostelu ulkonäön perusteella on ihan ok. Nykyisin siitä pyristellään irti, mutta silti se on edelleen monelle vaikeaa. Molemmat ovat yhtä vaikeita: lakata katsomasta toisia arvostellen ja lakata katsomasta itseä arvostellen. Mulle on ollut pitkä matka opetella hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen. Toisten hyväksyminen ja arvostaminen oli paljon helpompaa. Mulle tärkein tekijä on ollut äitiys. En ole missään tilanteessa halunnut siirtää tapaa arvostella itseäni lapsilleni. Heti kun tulin äidiksi, tein sen päätöksen, että sen täytyy loppua. Alkuun se ei ollut helppoa, piti oikein muistutella itseä, ettei mene peilin eteen puristelemaan makkaroita. Nykyisin se tulee luonnostaan. Tuntuu oudolta ajatella, että menisin vaikka peilin eteen puhumaan ääneen siitä, miten hirveältä näytän.

Lapset ovat saaneet mut ajattelemaan paljon kauniimmin itsestäni ja arvostamaan itseäni enemmän. Vaikka edelleen olen joskus epävarma ulkonäöstäni, olen paljon vähemmän epävarma kuin ennen. Vaikka edelleen ääni pään sisällä saattaa muistuttaa, että en ole oikeanlainen tai joku mun piirre ei ole sellainen kuin toivoisin, en koskaan sano sitä ääneen. Ja pääosin nykyisin pystyn ajattelemaan, että olen kaunis ja hyvä juuri omana itsenäni. Se tuntuu hyvältä.

Kylläpäs lähti ajatus rönsyilemään pelkästään Simsin pelaamisesta, heh! Mutta oli kyllä niin hauskaa, pelattiin varmaan pari tuntia lasten kanssa yhdessä. Lapset saivat suunnitella tulevat unelmahuoneet ja unelmapihan. Saunaa me jäätiin kaipailemaan, pitäisi hankkia joku lisäosa, että sen saisi vielä. Tuli ihana nostalgiafiilis, en ollut pelannut Simsiä vuosikausiin.

Ihanaa viikonloppua kaikille ja tsemppiä tähän tilanteeseen <3 #staysafe 


5x Päivän asut | Asukooste 4

12.03.2020

Olen taas kerännyt arkisia asuja viime viikoilta ja tässä postauksessa esittelen niistä viisi. Säät on vaihdelleet kyllä niin tiuhaan viime aikoina, että huhhuh! Joinakin päivinä on ollut niin keväinen fiilis jo ja jopa kuusi astetta lämmintä, kuten viimeksi tänään. Lisäksi on näkynyt luntakin ja tietysti viime viikonloppuna Himoksella oltiin ihan kunnon ulkoilukamppeissa. Sielläkin tosin lauantaina lämpötila nousi tosi korkeaksi rinteessä. Tuntui ihan, että paistuu niissä laskettelukamoissa. Lasketteluasuja nyt en ihan ottanut tähän mukaan sentään, mutta muita arkisia asukokonaisuuksia kyllä. Täältä tulee:

1. Laskostetut mom jeansit & puhvihihainen paita

Puin ylleni tämän asun, kun nauhoitettiin podcastin jaksoa. Koko asu on korviksia myöden Gina Tricotista. Nämä farkut ovat tosin jo yli vuoden vanhat. Ostin ne ”omassa koossa” kun ihastuin niihin vuosi sitten, mutta sitten kun hengailin niissä pidempään, ne puristivatkin liikaa. Olin jo luopumassa näistä ja ne olivat jonkin aikaa mun kirppispinossa. Tänä keväänä kuitenkin nappasin ne sieltä takaisin ja sovitin ja nyt ne eivät enää puristaneetkaan yhtään, vaan näissä on jopa mukava hengailla. Tykkään näistä laskoksista ja 90-luvun jenkkimammatyylistä. Nää on niin hauskat! Samoin tuo jo edellisessä asukollaasipostauksessa esitelty paita on mun suuri suosikki, mä kertakaikkiaan rakastan sitä.

2. Makuupussitakki, farkut, huppari ja maiharit

Tämä asu eksyi päälle yhtenä kylmempänä aamuna, kun mittari näytti 6 pakkasastetta. Taisikin olla tämän talven ainoa edes etäisesti kunnon pakkanen Helsingissä, mutta sekään ei kestänyt kuin muutaman tunnin, kun jo lauhtui takaisin plussalle. Vedin päälleni hienosti 2017 syksystä asti palvelleen Adidaksen untsikan, eli tuttavallisemmin makuupussitakin, tummanharmaat Gina Tricotin mom jeansit, Bik Bokin harmaan hupparin, niittimaiharit ja Acne Studiosin pipon. Ai että oli mukavaa, kun ei tarvinnut ollenkaan palella.

3. Musta lyhyt neule, farkut ja kamelitakki

Tämä taas oli yksi niitä lämpimämpiä päiviä, kun arvoin, että laitanko päälle paksun villaneuleen ja nahkatakin vai ohuen neuleen ja villakangastakin. Päädyin vielä jälkimmäiseen, mutta sanokaa mun sanoneen, nahkatakki tekee ihan just comebackin! Tämä on yksi mun perusasuista. Ginan jo hieman resut farkut on niin hyvät jalassa, ne on ollut mulla käytössä jo syksystä 2017. Neulepaita on Zarasta, sekin käytössä jo pidempään. Zaran mustat nilkkurit, jotka ovat edelleen tosi ahkerassa käytössä ja Zaran kamelitakki, joka on osoittautunut tämän talven aikana todelliseksi löydöksi. Se on vaan niin monipuolinen ja samaan aikaan sekä lämmin että kevyt.

4. Musta lyhyt neule, mustat farkut ja kamelitakki

No hitsi, täähän on sama asu kuin äskeinen, mutta vaan tummanharmailla farkuilla sinisten sijaan. Nämä on ne samat tummanharmaat Gina Tricotin mom jeansit, jotka taas olivat jo tuossa tokassa asussa. Rakastan näitä ja nämäkin on olleet luottofarkut jo tosi pitkään. Ovat nykyisin huomattavasti löysemmät mulle kuin ennen, mutta siksi juuri niin mukavat.

5. Keltainen neule ja nahkahame

Viimeisenä ehkä tämän koosteen keväisin asu? Joka on kuvattu tällä viikolla, kun mittari näytti kuutta plus-astetta, aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja oli aivan tosi keväinen fiilis. Huolimatta siitä, että tuuli ihan hitosti, kuten varmaan kuvista ja leijuvasta takista ja tuulen tuivertamasta tukasta näkee. Ginan keltainen puuvillaneule on reilun vuoden takaa ja yksi tän hetken ehdottomia lempivaatteita. Ja tuo musta nahkahame on farkkujen lisäksi mun käytetyimpiä alaosia tällä hetkellä. Näistä viidestä tämä asu on varmaan mun oma suosikki, koska kevät!

Sellaisia päivän asuja tällä kertaa. Aika paljon on jälleen menty farkuilla ja niillä vaatekaapin lemppareilla. Tämä on jotenkin ihan mahtavan ajatuksia selkeyttävää tehdä näitä asukollaaseja. Niistä bongaa niin hyvin just ne vaatteet, joilla on eniten käyttöä ja näistä käy ainakin itselleni kiusallisen selväksi mitkä on niitä vaatteita, jotka taas ei ikinä eksy päälle. Koska niitä ei koskaan näy näissä. Erittäin hyvä. Näin voin suorittaa karsintaa vaatekaapissa ja selkiyttää sitä entisestään. Tavoitteena on, että tämän kevään jälkeen kaapissa ei ole mitään sellaista, mitä vain toivoisin käyttäväni, mutta en käytä.

Miten te olette tunnistaneet vaatekaapista omat lempparit? Vinkkejä luopumiseen niistä vaatteista, joita haluaisi niin kovasti osata käyttää ja rakastaa, mutta ei vaan koskaan käytä? Mikä oli lemppari-asu?


Tällä viikolla aloitan ajo-opettelun

04.03.2020

Ou mai gaad. Se päivä on tullut, kun mä olen ilmoittautunut autokoulun teoriatunneille, Oton opetuslupa on tullut postissa ja pian asennetaan ylimääräiset polkimet, peilit ja kolmio autoon. Ehkä ensi viikolla istun jo ensimmäisen kerran auton ratissa. En oikeasti vielä muutama vuosi sitten olisi ikinä uskonut, että tämä päivä tulee. Mä en koskaan halunnut ajaa autoa. Mä näin painajaisia siitä, että istun auton ratissa, enkä pysty hallitsemaan autoa. Viime aikoina en ole näitä painajaisia enää nähnyt. Jostain syystä asenne ajamista kohtaan on muuttunut. Suurimmaksi osaksi se on Oton ansiota, vaikka hän ei vielä ole pitänyt mulle yhtään ajo-opetustuntia.

Aina kun ajellaan jonnekin, Otto selittää samalla mulle miksi hän tekee mitäkin ja kyselee multa, mitä joku liikennemerkki tarkoittaa tai kenellä on etuajo-oikeus risteyksessä. Hän on tehnyt tätä puolihuomaamatta varmaan siitä asti kun ostettiin meidän eka munan muotoinen sitikka vuonna 2015. Kenties Oton salaisena agendana on ollut juuri se, että mä lakkaisin pelkäämästä ajamista ja pystyisin ajattelemaan sen suhteen rationaalisesti. Ja hän on kyllä onnistunut siinä melko hyvin. Enää mulle ei tule kylmä hiki, kun mietin ratin takana istumista. Oikeastaan se tuntuu ajatuksena aika hyvältä, että hitto, kyllä mä siihen pystyn kun niin moni muukin pystyy.

Moni kauhisteli sitä, että miksi ihmeessä haluan, että Otto opettaa mua, että eikö meillä mene hermo toisiimme opetustilanteessa. Ja voihan se olla, että joskus harjoitellessa mua ärsyttääkin, tai Ottoa ärsyttää minä, mutta mitä sitten? Mulla on kaikkein turvallisin olo nimenomaan Oton kanssa. Hän osaa neuvoa mua niin, että tajuan oikeasti mistä hän puhuu ja mä tunnen meidän auton paremmin kuin minkään muun auton. Oton kanssa mun ei tarvitse jännittää, eikä tuntea itseäni tyhmäksi, vaikka en tietäisi jotain. Mä luotan Ottoon kuskina ihan 100%. Hän on rauhallinen, järkevä ja tasainen kuski, eikä ikinä ole saanut edes sakkoja, vaikka on ajanut jo pian 12 vuotta.

Parasta siinä, että Otto opettaa mua on se, että voin harjoitella tasan niin monta kertaa kuin haluan. Siinä missä autokouluissa nykyään osa tunneista käydään esimerkiksi ajosimulaattorilla ja niitä on muutenkin melko vähän (olikohan yhteensä 10 tuntia minimi, korjatkaa jos olen väärässä), mä voin harjoitella vaikka 50 tuntia jos musta tuntuu, että tarvitsen sitä. Voin harjoitella niin kauan, että tunnen oloni ratin takana niin varmaksi ja hyväksi, että uskallan ajaa inssin ja tiedän, että pärjäisin yksin liikenteessä tilanteessa kuin tilanteessa.  Koska sekuntiakaan aiemmin mulla ei liikenteeseen ole yksin mitään asiaa. Tärkeintä on turvallisuus, oma ja muiden.

Minä ajan ajokortin automaattivaihteisella autolla, jolloin tulevaan ajokorttiini kirjataan erityisehto, että en saa ajaa manuaalivaihteista autoa. Lain mukaan sillä ei ole väliä, suoritanko harjoittelun automaatti- vai manuaalivaihteisella autolla, vaan ajokoe ratkaisee. Periaatteessa siis voisin harjoitella meidän omalla autolla ja suorittaa inssin halutessani manuaalivaihteisella autolla, jolloin erityisehtoa ei tulisi, mikäli se menisi läpi. Mä en kuitenkaan koe tarvitsevani ajo-oikeutta manuaalivaihteisella autolla mihinkään, koska tarkoituksenani ei ole ajaa muita autoja kuin meidän omaa autoa. Nykyään muutenkin ensirekisteröidyistä autoista enää 31% on manuaalivaihteisia (lähde: YLE), eli automaattivaihteet yleistyvät koko ajan. Myös Autoliiton koulutuspäällikkö Teppo Vesalaisen mielestä erityisehto on muinaisjäänne, joka voisi jo jäädä historiaan. Katsotaan, tuleeko tähän joskus muutosta, jos EU:n ajokorttidirektiiviä uudistetaan.

Me ollaan pärjätty yhdeksän vuotta yhdellä ajokortillisella perheessä. Se, että toinenkin voi ajaa meidän perheen omaa autoa on siis aivan valtava parannus meille. Autoa vuokratessa voi myös valita automaattivaihteisen auton, joten en vaan näe mitään tilannetta missä mun olisi jotenkin pakko ajaa manuaalivaihteista autoa, kun en sitä halua tehdä. Minua ei automaatti erityisehto -merkintä siis haittaa ajokortissa ollenkaan.

Nyt mua kiinnostaakin kuulla teidän parhaat vinkit harjoitteluun! Kertokaa ihmeessä omia ajo-opetuskokemuksia, mitä EI kannata tehdä tai miten voi helpottaa harjoittelua! Arvostan teidän kokemuksia tosi paljon!


Ihanat erilaiset perheet: Mikaela, Jari, Lara ja Meri

24.11.2019

Tämän vuoden aikana esittelen täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan yhdeksäs perhe.

Ihanat erilaiset perheet: Mikaela, 29, Jari, 50,  Lara, 13, & Meri, 2,

Mikaela tuli äidiksi ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana. Hän opiskeli silloin lukion ensimmäistä vuotta ja ihmetteli outoa väsymystä. Hän oli niin käsittämättömän väsynyt, että ei jaksanut edes käydä koulua. Mikaela lopetti jopa lukion kesken väsymyksen vuoksi, mutta se ei vaan hellittänyt. Lopulta hän meni lääkäriin selvittämään väsymyksen syytä.

– Lääkärissä todettiin, että olin raskaana viikolla 16. Raskaus oli niin pitkällä, että abortti ei ollut enää edes mahdollinen ilman erityisen painavaa syytä, eikä se ollut mulle edes vaihtoehto.

Mikaela oli tehnyt raskaustestin, joka oli ollut negatiivinen. Myös kuukautiset olivat tulleet aivan normaalisti koko raskauden ajan. 

– Se oli shokki, mutta olin ajatellut ja pelännyt sitä jo etukäteen. Mun äiti oli silloin mukana lääkärissä ja odotti ulkopuolella. Lääkäri pyysi mutsin sisään ja kertoi uutiset, johon mutsi sanoi vaan et kyl me täst selvitään. Faijan kommentti kotona oli “WAU”.

Perhe oli Mikaelan tukena alusta asti, eikä hänen tarvinnut pelätä, että kukaan omasta lähipiiristä suuttuisi hänelle tai arvostelisi. Muut ihmiset kuitenkin epäilivät Mikaelan kykyä selviytyä äitiydestä niin nuorena. 

Esikoinen syntyy

Lara syntyi kiireellisellä sektiolla sydänäänten tasaisuuden vuoksi, mutta kaikki oli onneksi kunnossa. Vauva-arki lähti alusta asti hyvin käyntiin, eikä Mikaelalla ollut nuorena yksinhuoltajana mitään ongelmia suoriutua siitä. 

– Mä tykkäsin olla Laran kans kotona ja luin tosi paljon kirjoja hänelle. Meidän arki oli mukavaa ja tasaista. Tosi monissa nuorten kirjoissa yksinhuoltajaäiti aina raahasi miehen kotiin. Mä en halunnut Laralle sellaista, että hän joutuisi katsomaan kun äidillä vaihtuu poikaystävät ja sitä rataa. 

Mikaela muutti Laran kanssa Matinkylään uuteen kotiin. Siellä Lara tutustui naapurin muutaman vuoden vanhempaan lapseen, jonka kanssa alkoi leikkiä yhä useammin. 

– En ees aluksi tykännyt, kun 3v vanhempi lapsi kiusasi meidän Laraa ja pompotteli. Silti Lara halusi olla sen kanssa ja se oli kuulemma hauska tyyppi. Myöhemmin sitten kävi ilmi kun pidempään asuttiin siinä, ettei lapsen kotona ollut kaikki hyvin. Vuosien mittaan lapsi vietti enemmän ja enemmän aikaa meidän kanssa.

Naapurin lapsi alkoi viettää aikaa Mikaelan ja Laran luona. Aluksi hän oli heillä päivisin, mutta pian hän alkoi viettää öitäkin heidän luonaan.

– Mä päällystin hänen koulukirjat ja annoin aamupalaa. Meininki lapsen kotona meni niin pahaksi, että hän vietti meillä arkisinkin öitä, vaikka alkuun oli ollut vain viikonloppuisin. Lopulta lapsi otettiin huostaan ja se oli se pääsyy miksi me muutettiin myöhemmin Kotkaan. 

Mikaelaa ei hyväksytty sosiaalitoimessa lapsen sijaisvanhemmaksi, vaan lapsi muutti kauemmas sukulaisen luokse. Lapsi ei saanut enää käydä Mikaelan ja Laran luona, koska hänen vanhempansa asui samassa talossa, jolloin lapsi olisi saattanut nähdä häntä heidän luona käydessään.

Ei skumppalaseja vaan pölyä ja rujoa kauneutta

Vuonna 2015 Mikaela päätti, että hän ja Lara muuttavat Kotkaan, kauas Helsingin hälinästä ja lähemmäs huostaanotettua naapurin lasta, jota he halusivat edelleen tavata. Naapurin lapsesta oli tullut vuosien saatossa heilel älyttömän rakas, kuin oma lapsi Mikaelalle ja kuin sisko Laralle. Kotkassa he voisivat taas tavata säännöllisesti. 

– Olin just laittanut Laralle koulupaikkahakemuksen Kotkaan ja valmistelin muuttoa, kun Jari alkoi jutella mulle Instagramissa. 

Jari ja Mikaela olivat molemmat Hernesaaren telakoilla töissä ja päätyivät sitä kautta tykkäilemään ja kommentoimaan toistensa kuvia. Mikaelaa viehätti Jarin rehellinen meininki, joka oli samanlaista kuin hänellä itselläänkin. 

– Hernesaaren ranta oli just rakennettu ja se oli tosi suosittu ja hieno. Mulle Hernesaari on aina ollut sellanen rujo ja pölyinen ja paskainen duunaripaikka, niin musta oli kiva kattoa Jarin kuvia. Silläkin oli sellaisia ei mitään skumppalaseja, vaan kuvia laivatelakalta ja Hernesaaren rujoudesta.

Mikaela ei silloin tiennyt, että Jarilla oli ollut pienimuotoinen ihastus häneen jo pidemmän aikaa. 

– Olin paloesimiehenä töissä ja työkaverit aina ajeli välillä Hernesaaressa. Kerran ne kysyi multa, että kun siellä on se yks venetelakka nii siellä on semmonen tosi hyvännäkönen tatuoitu muija, ooksä käyny koskaan kattoo? Sanoin, että en oo käynyt kattomassa, niin ne ajelutti mua sinne paloautolla katsomaan. Me käytiin aina välillä vähän kurkkimassa salaa kun oli aikaa, ja jossain vaiheessa yhdistin, että tuo on se sama kenen kanssa juttelin instan kautta, Jari kertoo.

Mikaela tykkäsi siitä, että Jari ei ollut niinkuin muut miehet. Hän ei kommentoinut Mikaela ulkonäköä tai ehdotellut sopimattomia.

– Jari kommentoi mun kuviin, että “aa otsalamppu on parasta”, se ei ollut sellaista mitä olin tottunut kuulemaan miehiltä. 

Jari ei ollutkaan naimisissa

Alkuun Mikaela ei tiennyt edes, että Jari oli sinkku, vaan luuli hänen olevan naimisissa ja harmitteli sitä, koska Jarin kanssa juttu luisti niin hyvin.

– Jarin äiti sairasti silloin syöpää ja Jari puhui siihen liittyen siitä, että hänellä ei ole sisaruksia eikä perhettä, eli kävi ilmi ettei Jari ollutkaan naimisisssa. Siitä meni viikko, niin pyysin Jarin puhelinnumeroa ja Jari antoi numeron ja sähköpostin.

Mikaela ja Jari sopivat treffit kirjamessuviikonlopulle. Mikaelan piti tavata Jari pikaisesti ennen messuja, mutta suunnitelmat muuttuivat lennosta.

– Ajattelin, että näen nopeasti Jaria ennen kuin menen messuille, mutta sitten me hengattiinkin koko ilta yhdessä, enkä ikinä päässyt sinne messuille asti. Rakastan kirjoja yli kaiken, että se oli tosi iso juttu etten mennyt sinne. Siihen asti olin aina käynyt joka vuosi. 

Pariskunta alkoi tapailemaan, vaikka Mikaelalla olikin edessä muutto Kotkaan Laran kanssa. Suhde eteni nopeasti ja pian Kotkaan oli muuttamassa myös Jari. 

– Kysyin, että minkä takia Jari päätti, että hänkin muuttaa Kotkaan, niin hän vaan sanoi, että se tuntui oikealta. Jari päätti muuttaa mun kanssa vaikka oltiin tapailtu vasta muutama kuukausi. Jari asui silloin äitinsä luona, kun äiti sairasti syöpää, eikä pärjännyt yksin. Jarilla ei ollut omaa taloa, mitä olisi pitänyt myydä ennen muuttoa.

Vaikka Jarilla ja Mikaelalla on iso ikäero, ennakkoluuloja he eivät kohdanneet ainakaan lähipiiristä. 

– Olin aina ajatellut, että vanhempi mies olisi mulle hyvä, koska tykkään siitä, että on elämänkokemusta ja elämänviisautta. Jarilla oli etukäteen meidän ikäerosta ennakkoluuloja, hän mietti, että onko hänellä näin nuoren kanssa mitään yhteistä. Onneksi oli, Mikaela naurahtaa.

Muutto yhteen & kohdunulkoinen raskaus

Jari, Mikaela ja Lara muuttivat Kotkaan uutena vuotena 2016. Kotkan hidastempoisempi elämän tahti viehätti.

– Me molemmat oltiin aika kyllästytty pääkaupunkiseudun ruuhkiin ja kiireeseen. Siellä ei ollut luontoa ympärillä oikein. Vaikka asuin Matinkylässä ja siellä oli luontoa ja metsää, niin ei se ollut sama asia kuin täällä. 

Perhe oli asunut Kotkassa muutaman kuukauden, kun Mikaela alkoi ihmetellä miksi hänen kuukautisensa eivät millään loppuneet ja vuoto oli todella runsasta. 

– Tein raskaustestin ja päättelin että kyseessä on varmaan kohdunulkoinen raskaus, kun oli paljon vuotoa ja kesti niin kauan. Kerroin Jarille siitä ja mentiin lääkäriin. Ne otti mut samantien leikattavaksi ja poisti mun toisen munatorven ja samalla totesi, että mulla on endometrioosi. 

Leikkauksen aikana paljastui myös, että Mikaelalle tehdyn sektion yhteydessä toisen puolen munatorvi oli vioittunut ja arpeutunut, kun tikit oli ilmeisesti ommeltu liian kireälle. Lääkäri oli sitä mieltä, että raskautuminen tulee olemaan hankalaa, ku toista puolta ei ole ja toisen puolen kulkuväylä on arpeutunut lähes umpeen. 

Kohdunulkoisen raskauden jälkeen Mikaela ja Jari keskustelivat lapsista ja kävi ilmi, että Jari toivoisi tulevansa isäksi. Mikaela taas ajatteli, ettei välttämättä haluaisi enää enempää lapsia, kun Larakin oli jo niin iso ja omatoiminen. 

Uudelleen raskaana 

Puolen vuoden kuluttua kuitenkin Mikaelan kuukautiset olivat päivän myöhässä ja Jari sanoi heti, että “Sä olet raskaana.”

Mikaela muisti, että hänen läheisellä ystävällään joka oli joskus asunut heillä, oli jäänyt ylimääräinen raskaustesti heille. 

–  Muistin että mulla on se (testi) ku oltiin Jarin kanssa saunassa ja Jari sanoi, että tee se.  Pissasin tikkuun ja sitten menin takaisin sinne saunaan. Me kinasteltiin siitä, että kumpi katsoo sitä tikkua ja Jari sitten katsoi ja sanoi, että “joo moi”. Olin raskaana. 

Raskausaika meni hyvin ja toukokuussa 2017 Mikaelan synnytys käynnistyi perheen ollessa saaressa mökkeilemässä. 

– Mulla meni lapsivedet kun olin yksin korjaamassa laituria ja huusin Jarille, että tuu katsomaan, Mikaela muistelee.

– Olin Mikaelan siskon kanssa mökissä kahvilla ja kun Mikaela huusi, niin aattelin, että ei sillä ole mitään sen kummempaa. Jatkoin kahvin juontia kaikessa rauhassa. Varmaan 10 minuutin päästä kävelin veneelle katsomaan ja sillä olikin lapsivedet mennyt. Kaikki tavarat jä siihen ja sieltä toista tuntia ajettiin veneellä sinne missä auto on, Jari kertoo nauraen.

Pariskunta ehti kuitenkin hyvin sairaalaan veneellä ja autolla ja Meri syntyi seuraavana aamuna. Jarille oman lapsen syntymä oli hieno kokemus.

– Olihan se makeeta ja mahtavaa kun syntyi vauva, ihan oikeasti, Jari kertoo.

Sairaalassa Mikaelan oletettiin tietävän jo kaikki, kun hänellä kuitenkin oli entuudestaan jo yksi lapsi.

– Meille ei kerrottu mitään siellä osastolla. Sanoinkin kun lähdettiin osastolta, että kun siitä oli kuitenkin jo 10-11 vuotta kun edellisen lapsen sain, niin ei mulla ollut mitään tietoa mistään ihokontakteista tai mistään. Meille ei tuotu missään vaiheessa esimerkiksi vaatteita vauvalle. Olisin kaivannut enemmän tukea, enkä sitä että oletetaan, että tiedän kaiken jo etukäteen. 

Raskas alku vauvaperhe-elämälle

Vauva-arki lähti hyvin nukkuvan Merin kanssa heti sujumaan, vaikka Jari kulkikin edelleen Helsingissä töissä Kotkasta arkipäivisin. Merin ollessa kahden kuukauden ikäinen, Jarin äidin syöpähoidot lopetettiin ja hän siirtyi saattohoitoon. 

– Oltiin sillon aika paljon Kontulassa Jarin äidin kämpällä. Me aika usein tehtiin silleen et lähdettiin aamupäivällä Merin kanssa bussilla Helsinkiin ja tultiin sitten Jarin kyydillä takaisin. 

Jarin työpäivät venyivät matkoineen ja äidin luona käymisineen  jopa 12-13 tunnin mittaisiksi. 

– Silloin ku Jari teki pitkää päivää Helsingissä ja Jarin äiti oli saattohoidossa, niin ei se arki ollut niin helppoa. Jarille tietysti kaikista raskainta. Molemmat otettiin se niin, että tilanne nyt on tämä, että on turha raivota tai itkeä kun ei se siitä miksikään muuttunut sillä. Niinkuin Jari sanoi, niin meillä oli kuitenkin toisemme ja se helpotti tosi paljon.

Tukea toisesta vanhemmasta

Vaikka työmatkat ja Jarin äidin sairaus kuormittivat vauva-aikana, vanhemmuuden jakaminen toisen aikuisen kanssa oli yksinhuoltajaäitinä vuosia Laraa kasvattaneelle Mikaelalle helpottavaa ja ihanaa.

– Oli ihan uutta, kun rinnalla oli toinen, jota oikeasti kiinnosti ihan tasan yhtä paljon ne kaikki pikkujutut. Vaikka oltiin silloin tosi paljon tekemisissä vanhempien ja ystävien kanssa kun Lara oli vauva, niin en usko, että ketään heistä oikeasti kiinnosti ihan täydestä sydämestä tismalleen yhtä paljon, kun toista vanhempaa kiinnostaa oman vauvan uudet taidot. 

Vaikka Mikaela sai yksinhuoltajanakin aina apua jos tarvitsi hoitajaa, hänelle henkinen vanhemmuuden jakaminen yhdessä Jarin kanssa on iso asia.

– Pikkulapsen vanhempana oleminen on sellaista ultimate hippeilyä: kaikki elämän pienet ilot tulee eri tavalla esille. Lapsen kanssa voi ihmetellä, miten hienon värinen on kananmuna. En usko että kaikki he, jotka eivät kauheasti tykkää lapsista tajuavat,  että omat lapset on tavallaan kopioita vanhemmista ja huumorintaju on aika samanlaista ja arki on sellaista mitä ne vanhemmat siitä arjesta tekee. Esimerkiksi meillä Meri tykkää sekoilla ihan niinkuin me vanhemmatkin. 

Kiireetöntä arkea maaseudulla

Kun Jarin äiti kuoli, Jari myi äidiltään perityn kaksion Kontulasta ja pari osti siitä saaduilla rahoilla ison talon Kotkan maaseudulta. Rahaa jäi vielä ylikin. Kotkan Helsinkiä huomattavasti edullisemmat asunnot mahdollistavat sen, että pari tulee hyvin toimeen ja voi asua omassa velattomassa talossa luonnon ympäröiminä. 

Jari lopetti työt Helsingissä jokin aika sitten, ja tällä hetkellä Mikaela ja Jari tulevat toimeen yrittäjinä. Jari valokuvaa häitä sekä luontokuvia, joita he myyvät sisustustauluina. 

– Kun meillä on niin pienet menot niin pärjätään hyvin. Mieluummin mä valitsen sen, että on vähän vähemmän rahaa ja enemmän yhteistä aikaa.

Jari toimii sopimuspalokunnan varapäällikkönä ja nuoriso-osaston kouluttajana ja lisäksi perheellä on liuta eläimiä, kuten kanoja, koira ja kissa. Palokunta ja veneily ovat koko perheen yhteisiä harrastuksia. 

– Meidän arki on ihanan kiireetöntä, eikä erityisen kuormittavaa kun saadaan elää oman näköistä elämää. Saadaan voimavaroja toisistamme ja luonnosta, Jari kertoo.

– Me otetaan asiat sellaisena kun ne tulee, eikä murehdita etukäteen kumpikaan mitään. Sen mukaan mennään mitä on ja mitä tulee. Yksi syy miksi ihastuin Jariin oli se, että hän on niin positiivinen. Mustakin on aina sanottu, että olen tosi positiivinen ja optimistinen, mutta välillä musta tuntuu, että Jarin rinnalla mäkin olen tylsä mörökölli. Jari ei tosiaan murehdi turhista, Mikaela lisää.

Perheenlisäystä

Pian Mikaela ja Jari saavat perheeseen yhden jäsenen lisää, sillä Mikaelan laskettu aika on marraskuun viimeisenä päivänä.

– Olin just päättänyt, että aloitan ehkäisyn seuraavien kuukautisten jälkeen, että en jaksa enää odottaa ja toivoa. Halusin Merille kaverin, ku Lara on kasvanut yksin. Se on jotenkin harmi, miten yksin hän välillä oli. Mulla itsellä on viisi sisarusta ja on ihan erilaista, kun on aina joku, jonka kanssa jakaa kaikki. Meillä on mökki Haminan ulkosaaristossa, niin piti saada Merille sinne saareen seuraa.

 Tulevaisuudelta pari toivoo samanlaista kiireetöntä elämää ja aikaa kaikelle tärkeälle kuin nytkin.

– Jari sanoi joskus ihan alkuaikoina, että lapset on vaan lainassa, että me kaksi on se mitä jää jäljelle lopulta. Sen mukaan se arki ja elämä pitää rakentaa ja huomioida toista ja pitää ottaa kans sitä parisuhdeaikaa. Tottakai lapset on tärkein asia, mutta ne ei ole siinä ikuisesti. 

13-vuotiaan esikoisen kanssa Mikaela on jo saanut huomata, että koko ajan kavereista tulee tärkeämpiä, eikä vanhemman kanssa enää ehdi viettää niin paljon aikaa. Heillä on kuitenkin läheiset ja lämpimät välit.

– Kun Lara on jo 13v, niin mä voisin melkein sanoa, et hän on mun paras kaveri. 13-vuotiaan kanssa pystyy oikeasti heittää läppää ja voi keskustella ihan mistä vaan. 2-vuotiaan Merin kanssa taas on tilannekomiikkaa. 

Mikaelan ja Jarin terveiset muille lapsiperheille:

Pitäisi osata ottaa ihan rauhassa, eikä stressata kaikesta. Ja nauttia hetkestä, eikä miettiä mitään turhia murheita, tai ottaa paineita ulkopuolelta tai miettiä mitä muut sanoo. Me ei kumpikaan olla sellaisia, että mietittäis että mitäköhän noikin sanoo. Somesta ei kannata myöskään ottaa paineita vaan elää rauhassa oman näköistä elämää.

Mikaela ja Jari inspiroivat mua ihan älyttömän paljon! Heidän mutkaton elämänasenne ja rento elämän tyyli landella oli jotain niin ihailtavaa. Se kiireettömyys, yhteinen aika ja keskittyminen olennaiseen oli jotain sellaista, mitä ihailen todella paljon. Inspiroivaa on myös se, miten kiitollisia molemmat olivat siitä mitä heillä on, huolimatta siitä millaisia mutkia matkaan on mahtunut. Kiitos ihan mielettömän paljon teidän ihanalle perheelle, että sain kertoa teidän tarinan ja tavata teidät. Olette aivan ihania! <3

Tutustu muihin Ihanat erilaiset perheet -sarjan perheisiin:

1. perhe: Emma, Timo & Torsti

2. perhe: Emilia & Minea

3. perhe: Siiri, Hannele & kaksi lasta

4. perhe: Viivi, Antti, Vilja, Varpu, Akseli & Minni

5. perhe: Sanna, Pyry, Jimi & Venla 

6. perhe: Marjut, Janne & Minea 

7. perhe: Linda, Luca & Sisu

8. perhe: Tiia, Patrik, Noa ja Mio