Viime viikolla rakas tyttäreni kysyi, että voidaanko mennä yhdessä fantastisoimaan lastenhuone. Ensin olin vähän että ”no mitäs ihmettä se oikein tarkoittaa?” mutta sanoin kuitenkin että tottakai, ja lähdin uteliaan innostuneesti yläkertaan lapsen kanssa. Termi itsessäänhän oli siis ihan mahtava. ”Fantastisoida”. Siis kuulostaa niin hienolta ja positiiviselta! Ajattelin, että tarkoittaakohan se nyt jotain suuren suurta muutosta ja vaatiiko kenties budjettia tai jotain utopistisia haave-esineitä. Mutta ei. Arvatkaapa mistä oli kyse?

Kun mentiin yläkertaan, yleensä ei-niin-siivouksesta-kiinnostunut lapsi alkoi oma-aloitteisesti keräämään tavaroita paikoilleen, ja pyysi mua auttamaan. ”Fantastisointi aloitetaan siitä, että laitetaan kaikki tavarat paikalleen, kato tällee.” Näin helppoa ja yksinkertaista: vaihtaa tylsän ”siivota”-sanan tilalle vähän kivemmalta kuulostavan sanan, ja johan lähtee.  Ajattelin että pakkohan siinä on joku koira olla haudattuna, eikai tämä voi näin helposti mennä. Siellä me kuunneltiin musiikkia, kerättiin reipasta vauhtia tavaroita paikoilleen, ja fantastisoitiin yhdessä. Kun huone oli siisti, kysyin että ”No mitäs nyt tapahtuu?”. ”Nyt täällä on valmista, täällä näyttää fantastiselta”.

Huone oli siivottu ja näyttihän se nyt minunkin silmään ihan fantastiselta, siisti lastenhuone. Meillä oli hauskaa kun siivottiin yhdessä, ja puuha kävi päätä huimaavan nopeasti tavalliseen verrattuna. Miksi ihmeesä edes olin skeptinen aluksi? Lapset opettaa ainakin mua joka päivä, ja tämä oli taas hitsin hyvä muistutus siitä miten fiksuja ja oivaltavia he ovat. Miksi ihmeessä mä tylsän arkisesti pakertaisin ja siivoaisin, kun voin fantastisoida. Aivan järjettömän hyvä termi kaikessa mahtipontisuudessaan, ja aion ehdottomasti ottaa sen käyttöön.

Lapset osaavat nähdä hienoja juttuja ja mahdollisuuksia siellä, missä aikuiset aina eivät. Kun laskeutuu sinne lapsen tasolle ja ottaa kyyniset aikuisuuslasit pois päästä, voi itsekin ottaa vähän rennommin ja suhtautua ihan eri tavalla asioihin. Sama taktiikka kuin fantastisoimisessa toimii ihan kaikessa muussakin. Kun kääntää tylsät ja arkiset jutut päälaelleen, ne alkavat kuulostamaan paljon houkuttelevammalta. Tai näin ainakin mun mielestä. Otan monessa asiassa mallia meidän lapsilta, koska heillä on taito tehdä arjesta hauskaa ja mieleenpainuvaa.

Mun mielestä arjen suola on siinä, että osaa löytää sen ilon just niistä ihan tavallisista asioista. Oli se sitten siivous tai fantastisointi, ruuanlaitto tai mestarikokin oppitunti lapsille, hiusten pesu tai barbieleikit suihkussa (ja hiustenpesu siinä samalla). Kaikestahan voi tehdä tylsää tai kivaa. Aina ei tietenkään jaksa, eikä tarvitsekaan, mutta usein pääsee paljon helpommalla kun muuttaa jonkin perusjutun jännittäväksi seikkailuksi. Ja sen lisäksi että se on helpompaa, se on myös hauskempaa.

Yksi mullistavimpia hetkiä vanhemmuudessa on ollut mulle juuri se, kun olen tajunnut että mun ei tarvitse olla juuri sellainen vanhempi kuin joku muu on. Meidän elämän ei tarvitse näyttää juuri siltä kuin jollain muulla näyttää, eikä minkään osa-alueen mun elämässä tarvitse olla tylsää tai tuntua pakon vuoksi tehdyltä. Me voidaan soveltaa ja tehdä sellaisia ratkaisuja jotka sopivat just meille. Vanha kansa sanoo että ”ei kaiken tarvitse olla elämässä kivaa” mutta mä olen toista mieltä. Elämä voi itsessään tuoda vaikka kuinka paljon ikäviä ja hankalia asioita eteen, joten miksi en itse tekisi kaikesta siitä kivaa mistä voin?

Ja tällä en nyt tarkoita sitä, että joka päivä olisi karkkipäivä, koska se on lasten mielestä kivaa, tai että koskaan ei tarvitsisi siivota koska se on lasten mielestä tylsää. Tarkoitan sitä, että nimenomaan tekee ne kaikki (tylsätkin) asiat oman perheen näköisesti ja niin, että ne ei-niin-hohdokkaatkin jutut olisivat mahdollisimman mukavia.

Mahtavaa maanantaita tyypit <3

Mitä yhteistä on Hämähäkkimiehellä ja Frozenin Elsalla?

Omasta mielestäni ei mitään, mutta jos nettiin on uskominen niin aika paljonkin. Vähintään 13 yhteistä lasta, koomisen suuriin pyllyyn työnnettäviin ruiskuihin erikoistunut lääketieteen koulutus, kakkafetissi ja taipumus sadomasokismiin. Ei siis mitään lapsiystävällistä ainakaan.

Olen aina ollut luonteeltani sellainen, että kun joku asia kiinnostaa, perehdyn siihen huolella. Valitettavasti tällä on harvemmin mitään käytännön hyötyä, sillä osaamiseni perustuu lähinnä todella optimoituun googletteluun, ja kattavaan tietämykseen netin osa-alueista ja meemikulttuurista. Siksi ei yllätä, että törmäsin jo jonkun aikaa sitten YouTubessa Frozenin Elsaa, Spider-Mania ja viattomia lapsia törkeästi hyväksikäyttäviin videoihin.

Tiedän etten ole ainoa, saati ensimmäinen, joka kyseisiä videoita on ihmetellyt. Ylekin teki jutun aiheeseen liittyen jo pari kuukautta sitten. Siinä perehdyttiin hieman yhteen suurimmista videoita tekevistä kanavista, ja jannuihin kanavan takana. Suuria kanavia on kuitenkin reippaasti yli toistakymmentä, ja valtaosassa pätevät samat ilmiöt ja toimintaperiaatteet. Näitä ovat esimerkiksi epäilyttävän suuret katsojamäärät, piilotetut like/dislike-palkit ja sekavat kommentit, jotka koostuvat kirjainyhdistelmistä. Puhumattakaan videoiden sisällöstä.

Lapsille suunnattua, mutta lapsille sopimatonta sisältöä

Spider-Man ja Elsa -videot ovat musiikkeineen, hahmoineen ja iloisine väreineen kaikin puolin selkeästi lapsille tarkoituksellisesti suunnattua kamaa. Ilmeisen täydellisen ansiosta hakukoneoptimoinnin, pomppaavat ne varsin vauhdikkaasti esille sivupalkkiin YouTubessa, kun etsii yhtään mitään oikeasti lapsille tarkoitettua. Sisältö niissä on kuitenkin kaikkea muuta kuin lapsiystävällistä, ja mitä pidemmälle kaninkoloon sukeltaa, sitä sekavammaksi videoiden meno muuttuu.

Tein itse pienen kokeilun. Kirjoitin YouTuben hakukenttään “spiderman and elsa” (joka on muuten väärä kirjoitusasu hämähäkkimiehelle, terkut myös Ylen suuntaan, se kirjoitetaan väliviivalla) ja avasin ensimmäisen vastaan tulleen videon. Ensimmäinen video oli suhteellisen viattoman, vaikkakin jokseenkin epileptisen oloinen, mutta jo kolmannen sivupalkista avaamani videon kohdalla thaimaalainen hämis viilteli pahiksilta kurkkuja auki jonkin sortin lohikäärmeveitsellä, verisine erikoistehosteineen päivineen.

Teemoina mm. silpominen, väkivalta & ulosteet

Muita usein toistuvia teemoja videoissa ovat silpominen, amputaatio, ulosteleikit, neulat ja pistokset, hämähäkit, pellet (ei ne kivat ilmapalloeläimiä häsläävät pellet vaan ne toiset), simuloidut seksiaktit sekä viittaukset varkauteen ja pahoinpitelyyn joita usein säestää iloinen nauru, ikäänkuin kertoakseen että kyseinen käytös olisi jotenkin hyväksyttävää. Videoilla esiintyy sekä lapsia että aikuisia suosittujen piirroshahmojen asuihin pukeutuneena, ja he näyttelevät näitä kummallisia kohtauksia.

Ajatus on jokseenkin hirvittävä. Lapset oppivat matkimalla, ja kun iloinen musiikki, pirteät värit ja Teletappimainen “joo kyllä lisää kiitos”-tyylinen toisto näyttää skideille että pöntöstä juominen, haaroväliin potkiminen ja spontaani amputaatio on ihan kiva juttu, on pahimmillaan vain ajan kysymys että jotain urpoa kokeillaan itse. Varsinkin, kun videoilla juuri LAPSET tekevät näitä asioita.

Monet tubettajat kuten h3h3Productions ja PewDiePie ovat tehneet aiheesta videoita. Vaikka kenelläkään ei tunnu olevan käsitystä siitä, mitä videoilla tarkalleen ajetaan takaa, (muuta kuin miljoonien klikkien ja katselukertojen kerryttämiä mainostuloja), on selvää ettei kenenkään tulisi tätä sontaa katsoa.

YouTubea vain vanhemman valvonnassa

Olen itse YouTuben tehokäyttäjä, sillä sivuston tarjonta pelaa huomattavasti enemmän samaan maaliin kanssani, kuin Suomen televisiotarjonta. Meidän lapsilla ei kuitenkaan sivustolle ole omin päin asiaa. Vaikka YouTubessa on paljon lapsille sopivaa ja heitä viihdyttävää sisältöä, ilman 100% valvontaa yksikään vanhempi ei pysty varmistamaan, ettei lapsi ajautuisi katsomaan näitä kummallisia elementtejä sisältäviä videoita, niin tehokas algoritmi on. Se lähtee suosittelemaan taitavasti nimettyjä videoita, vaikka lapsi itse aloittaisi katselemalla suomalaisia tubettajia maistelemassa karkkeja.

Meillä oli aikoinaan lapsille ennalta läpikäyty soittolista videoita. Soittolistaa sai katsoa vain luvan kanssa, aikuisten ollessa läsnä samassa huoneessa. Nykyään lapset saavat katsoa itsenäisesti vain Netflixiä ja Lasten Yle Areenaa, ja Youtubea katsotaan ainoastaan yhdessä koko perhe, jolloin aikuinen voi varmistaa, että katsotaan turvallista sisältöä. Youtube-sovellus on sekä iPadissa että esikoisen puhelimessa estetty kokonaan. Loputtomiin ei YouTubea voi kieltää, mutta ainakin nyt vielä 4- & 6-vuotiaiden kanssa ollaan koettu tämä hyvänä ratkaisuna. 

Ei kannata myöskään turvautua siihen, että lapsille suunnattu Kids Youtube -sovellus olisi turvallinen vaihtoehto, sillä nämä äärimmäisen hyvin algoritmiystävällisiksi rakennetut videot löytyvät myös sieltä, ihan samalla tavalla. YouTube ei tunnista niitä haitalliseksi, eikä niitä kaikkia pystytä poistamaan, sillä niitä ilmestyy niin uskomattoman suuret määrät ihan koko ajan lisää. 

En tietenkään pysty kenenkään muun puolesta sanomaan mitä saa, tai ei saa tehdä. Omatuntoni ei kuitenkaan anna minun pysyä hiljaa, kun ongelma on näinkin laaja. Netin käyttäminen on nykymaailmassa varsin pakollinen taito, ja mitä nuorempana sen oppii, sitä enemmän siitä saa niin arjessa kuin työssä irti. Vastuu pitää meininki turvallisena lapsillemme, on kuitenkin meillä vanhemmilla. Ehdotan että jokainen jolla tuntuu sellainen kutina persposkissa, että tämä kuulostaa tutulta, tarkistaa mitä lapsen käyttämien laitteiden YouTube-historiasta löytyy. 

Mikäli aihe alkoi kiinnostamaan, voi lisätietoa googletella esimerkiksi hakusanalla “ElsaGate”. Suosittelen kuitenkin käyttämään tervettä maalaisjärkeä, mitä niihin hakutuloksiin tulee. Itse aika syvälle kaninkoloon sukeltaneena, ja todella mystisiä juttuja nähneenä, tahdon painottaa ettei kaikkea netissä lukemaansa kannata koskaan uskoa.

Kuten tiedätte, tänä syksynä meidän perhe on kohdannut surua, ja se on tietysti herättänyt lapsissakin kysymystä. Muutama lukija kerkesikin jo toivomaan, että kirjoittaisin tästä vaikeasta aiheesta: surusta ja lapsille surusta puhumisesta. Mitä voi vastata kun lapsi kysyy kuolemasta? Miten kertoa neljä- tai kuusivuotiaalle, miksi joku läheinen on vakavasti sairas tai kuolee? Nämä on ihan hurjan vaikeita kysymyksiä, joita on oman surun lisäksi joutunut tosissaan miettimään. Miten vastata rehellisesti, mutta niin ettei lapsella herää turhia pelkoja? Miten kertoa ikätasoon sopivasti?

Aluksi on todettava, että lapset on kuitenkin yllättävän sopeutuvaisia ja kohtaavat asiat sellaisena kuin ne tulevat, ainakin meidän lapset. Jos joku mietityttää, he kysyvät, eivätkä jää yksin murehtimaan. Se on tosi hyvä, ja on helpottanut tätä puuhaa valtavasti. Mutta niitä kysymyksiä on todella riittänyt, silloin kun tilanne oli päällä ja vietettiin aikaa sairaalassa, lapset kysyivät joka ilta jotain kuolemaan, tai sairauksiin tai sairaalaan liittyvää. Se oli pelottavaa aikuisellekin. Kun lapsi kysyy, ”Äiti, ethän sä ikinä kuole?”, mitä sihen voi vastata niin että ei valehtele, muttaa jättää kuitenkin lapselle rauhallisen mielen eikä pelkoa? Siinäpä vasta kysymys.

Lapsen kykyä kestää totutta ei saa aliarvioida, ja lapselle pitää puhua rehellisesti asioista niiden oikeilla nimillä. Kiertoilmaisut voivat olla jopa pelottavampia kuin totuus. Jos lapselle sanoo että mummu nukkui pois, voi lapsi alkaa itse pelkäämään nukkumista, ja sitä että kuolee nukkuessaan, sillä lapsen mielessä asiat ovat paljon konkreettisempia kuin aikuisten kaunistellut ilmaukset. On siis vähemmän pelottavaa kertoa vaikka, että mummu oli vakavasti sairas ja hänen sydämensä ei enää jaksanut, kuin että hän olisi ”nukkunut pois”.

Me juteltiin aiheesta aina sitä mukaa kun kysymyksiä tuli, ja joka kerta kun käytiin sairaalassa katsomassa mun mummua, kyselin vierailun jälkeen miltä lapsista tuntui ja oliko jotain kysyttävää. En kertaakaan käskenyt heitä tulemaan sairaalaan, vaan he saivat tulla jos halusivat, ja jäädä pois jos eivät halunneet tulla mukaan. Monta kertaa he halusivat tulla, ja muutaman kerran halusivat jäädä tekemään jotain muuta. He ihan itse halusivat piirtää mummulle kuvia, ja musta tuntuu että piirustusten kautta he jonkin verran myös käsittelivät näitä juttuja ja heränneitä tunteita.

Me vastattiin rehellisesti kaikkiin heidän kysymyksiinsä. Kun he kysyivät meidän vanhempien kuolemasta, me kerrottiin että ihan jokainen ihminen kuolee joskus, mutta että sitä ei kannata pelätä, ja että mummukin oli jo tosi vanha, ennen kuin sairastui. Ja että me vanhemmat aiotaan elää tosi vanhaksi.

Koska kuolema tapahtui sairaalassa, ja taustalla oli vakava sairaus, heitä kiinnosti ymmärrettävästi myös se, että kuoleeko aina johonkin sairauteen, ja aiheuttaako sairaus aina kuoleman. Siitä me juteltiin oikeastaan eniten, että vaikka joskus ihminen sairastuu vakavasti, siihen ei silti yleensä kuole, sillä Suomessa on niin hyvä sairaanhoito. Ja että suurin osa ihmisistä kuolee ihan vaan vanhuuteen, sitten tosi tosi vanhoina.

Mä itse pelkäsin lapsena tosi paljon sitä, että mun äiti kuolee, koska äiti oli yksin mun kanssa, eikä mulla ollut sisaruksia. Kaikkein eniten pelkäsin sitä että mun elämän tärkein ihminen kuolee, eikä mulla ole ketään sen jälkeen. Että mihin mä oikein joudun, ja mitä mulle tapahtuisi jos äiti kuolisi silloin kun olen vielä lapsi. Silloin juteltiin äidin kanssa, että sitten voisin asua mun tädin ja hänen miehensä luona, ja musta kyllä pidettäisiin varmasti huolta. Sellainen konkreettinen ratkaisu helpotti vähän sitä pelkoa, koska lapsena oman vanhemman kuolema ajatuksena on ihan järjettömän absurdi ajatus. Onneksi en koskaan lapsena joutunut siihen kauheaan tilanteeseen, vaikka äiti vakavasti sairastuikin mun ollessa teini-ikäinen. Onneksi hän pelastui.

Mun mielestä lapsia ei saa muutenkaan aliarvioida, koska he ovat oikeasti fiksuja, ja jos heitä ei jätä tunteiden kanssa yksin, he voivat kyllä olla mukana näkemässä elämän normaalia kiertokulkua. Joku oli varmasti sitä mieltä, että lapsia ei olisi kannattanut enää viedä sairaalaan katsomaan vakavasti sairasta mummua, jotta lapsille jää mukavammat muistot hänestä, mutta mä olen onnellinen ja iloinen että vein. Se että he näkivät mummun sairaana, ei vie pois niitä mukavia ja kauniita muistoja joita heille on vuosien varrella syntynyt.

Lapset piristivät mun mummua viimeisinä hetkinä ihan älyttömästi, ja he saivat viettää vielä aikaa mummun kanssa. Kun kysyin yhtenä päivänä Oulussa, että mikä oli ollut siinä päivässä parasta, niin esikoinen vastasi että se kun sai isomummun hymyilemään. Hän otti omalla puhelimellaan isomummustaan kuvan jossa hän vielä hymyilee, ja se on hänelle tärkeä.

Kun kerrottiin kuolemasta, reaktiot eivät olleet kovin voimakkaita, eikä aihe ole nyt puhuttanut kun ollaan oltu kotona. Surullisia lapset eivät ole olleet näkyvästi missään vaiheessa, ainoastaan tosiaan kiinnostuneita ja mietteliäitä. Saattaa olla toki, että tämä koskettaa lapsia uudelleen nyt kun mennään hautajaisiin, ei voi tietää etukäteen. Alle kouluikäisillä suru ei välttämättä näy mitenkään, koska monet eivät vielä ymmärrä kuoleman lopullisuutta. Toiset taas reagoivat tosi voimakkaasti ja monella eri tavalla. Tärkeintä on että aikuinen on läsnä ja tarjoaa turvaa, lohtua ja syliä, jos lapsi niitä kaipaa.

Vaikea aihe, mutta kyllä siitäkin voi keskustella lasten kanssa, kunhan muistaa ottaa huomioon lapsen ikätason, ja välttää turhaa pelottelua.

Maanantaina vietettiin päivää Tukholmassa tyttöjen ja Oton kanssa, ja meillä oli ihan mielettömän mukavaa. Juuri nyt kaikki kolme tyttöä ovat omalta osaltaan ihan mahtavassa matkustusiässä, ja varmasti isompien osalta jo tottuminenkin vaikuttaa: heidän kanssaan on todella mukavaa ja helppoa matkustella. Ollaan matkusteltu tyttöjen kanssa pienestä asti melko usein, varsinkin näitä pienempiä reissuja, ja heistä on tullut mahtavia matkaseuralaisia. Heidän kanssaan on ihan parasta tutkia uusia ja vanhoja tuttuja paikkoja, shoppailla, käydä syömässä ja etsiä uusia nähtävyyksiä tai vaikka vessaa.

Me ollaan löydetty sellainen yhteinen hyvä matkustusflow ja osataan mennä jo rennolla asenteella. Varsinkin me vanhemmat ollaan opittu löysäämään pipon nyörejä matkustaessa, ja kun lapset saavat luottamusta ja vapautta, he myös haluavat olla niiden arvoisia. Se luottamus ja vapaus ei tarkoita sitä että päästettäisiin lapset yksin liikkumaan vieraassa kaupungissa, ei tosiaankaan. Mutta se tarkoittaa sitä että vaikkapa laivan buffassa he saavat käydä itse hakemassa mieleisiään ruokia, kun ollaan ensin tsekattu tarjonta läpi ja reitti takaisin omalle pöydälle on selvä. Ja kaupungilla he saavat tutkia paikkoja, eikä me ikinä matkusteta tulipalokiire-aikataululla, vaan varataan aina aikaa siihen että voidaan myös spontaanisti tehdä asioita. Esimerkiksi jos joku kauppa, tai patsas, tai vaikka kahvila näyttää lapsista erityisen kivalta, voidaan mennä sinne. Pieniä juttuja, mutta lapsille niin tärkeitä.

Heillä on matkalla mukana myös omat lompakot joissa on vähän omaa rahaa, säästettyjä viikkorahoja ja lahjaksi saatuja rahoja. Omista rahoistaan he saavat päättää ihan itse miten käyttävät ne, ja saavat myös harjoitella aina maksamista halutessaan itse, toki vanhempien avustuksella. Tällä kertaa lapset ostivat itselleen lelut laivalta omalla rahalla, ja sitten maista me Oton kanssa ostettiin kaikille kolmelle omat uudet lasten kirjat.

Kierrettiin melkein tunti Tukholmassa isossa BR-lelukaupassa, ja lopuksi matkaan tarttui kolme huippumielenkiintoista ja mahtavaa kirjaa, eikä yhtään lelua. BR-lelukauppa Tukholmassa on jotain aivan erilaista kuin vastaavat Suomessa. Siellä on joka paikassa mukavia tuoleja, joissa lukee että ota paussi ja istu hetki tässä sillä aikaa kun lapset leikkivät leikkipaikkojen tavaroilla. Kauppa on huippusiisti ja tilava, siellä on mukavaa viettää aikaa ja tutkia. Lisäksi plussaa siitä että siellä oli kompakti mutta tosi kiva kirjavalikoima, en tiedä yhtäkään lelukauppaa Suomessa josta saisi ostettua lasten kirjoja (jos sellainen jo löytyy niin kertokaa ihmeessä!). Toivottavasti joku joskus perustaa Suomeen yhtä mukavan ja avaran lelukaupan.

Meillä toimiva resepti lasten kanssa reissussa shoppailuun on se, että käydään vuorotellen lasten ja aikuisten kaupoissa/paikoissa. Näin mielenkiinto pysyy lapsilla yllä, mutta aikuisetkin pääsevät shoppailemaan niin halutessaan. Jos vaan tykittäisi putkeen kymmenen vaatekauppaa, niin kyllä varmana alkaisi lapsilla kyllästyttää. Me tehdään aina matkoilla shoppaillessa niin että käydään ekaksi vaikka lastenvaatekaupassa (niissä on lähes aina leikkipaikka), sitten aikuisten vaatekaupassa, sitten lelukaupassa, sitten aikuisten vaatekaupassa, ja sitten vaikka syömässä. Välillä lapset saavat purkaa energiaa kiipeämällä betoniporsailla, leikkimällä hyppykisaa tai tutkimalla paikallista puistoa. Ei nyt välttämättä juuri tässä järjestyksessä, eikä aina noissa kaikissa, mutta kuitenkin, you get the point.

Siten lapset eivät ehdi kyllästyä, mutta me isommatkin päästään vähän shoppailemaan. Ja me kyllä nautitaan myös niistä lelukaupoista Oton kanssa, ja vastaavasti lapsetkin tykkäävät vaateshoppailusta. He tulevat aina mielellään makutuomariksi sovituskoppiin, ja käyvät into piukassa hakemassa vaikka eri koon vaatteesta, jos sovittaessa koko onkin väärä. En tietenkään mihinkään kauas päästä hakemaan vaatetta, mutta jos kyse on pienestä putiikista mistä voin tiirailla lasta sovituskopin verhonraosta koko hakemisen ajan, niin silloin se on enemmän kuin ok. Lapsista on kivaa osallistua, oli kyse sitten mistä tahansa. Kun heidät ottaa mukaan myös ”aikuisten” shoppailuun, on kaikilla paljon hauskempaa. Toki puhun vain omista lapsistani, ei varmasti kaikkia lapsia kiinnosta makutuomarointi tai minkäänlainen shoppailu.

Nova viihtyy hienosti omissa mukavissa rattaissaan, ja lelukaupassa hänkin pääsi pois rattaista tutkimaan paikkoja. Välillä Nova oli sylissä, ja välillä hän sai kävellä sisällä kaupassa pitäen meidän käsistä kiinni. Lelukaupassa hän pääsi leikkimään. Rattaissa mukana oli leluja, ja kirjoja jotka sai kiinnitettyä rattaisiin etteivät ne pudonneet hukkaan. Ja ruokatauolla hän oli tietenkin syöttötuolissa, ja välillä kävi tissillä.

Lasten viihtyvyys reissussa syntyy niistä pienistä asioista joilla heitä huomioi, ja kun lapset viihtyvät, on aikuisillakin mukavampaa. Reissun ei ainakaan meillä tarvitse olla joko tai, että tehdään vaan lasten juttuja, tai vaan aikuisten juttuja, vaan kaikkea voi yhdistellä kivasti keskenään niin että koko perhe viihtyy. Pidemmillä reissuilla me tehdään aina pääasiassa kaikkea muuta kuin shoppaillaan, mutta tällä kertaa laivalla kaikki oli pelkästään lapsia varten, niin Tukholma-päivä oli ihan ok keskittää shoppailuun.

Nyt on kiva olla kotona ja puuhailla kotijuttuja, ja viettää ihan normiarkea. Seuraavaa reissua odotellessa!

Ihanaa tiistaipäivää kaikille <3

Tämä aihe on pyörinyt mulla kirjoituslistalla pitkään, sillä se on erityisen lähellä mun sydäntä. Siis se, miten puhutaan lasten kuullen, tai oikeastaan miten puhutaan ihan ylipäätään. Tietysti kaiken merkitys kasvaa, kun sitä on kuuntelemassa uusi sukupolvi joka imee itseensä vaikutteita, mutta oikeasti ihan kaikkien tulisi miettiä omaa puhettaan, vaikka lapsia ei olisikaan kuulemassa. Kuinka puhumme itsestämme, kuinka puhumme toisista ihmisistä. Kuinka kohtaamme vaikeudet, ja mitä sanomme omista saavutuksistamme? Vähättelemmekö itseämme tai toisia? Kun ärsyynnymme, miten reagoimme?

Moni miettii sitä, miten voi puhua lapsille suoraan. Saako heille lässyttää, vai pitääkö puhua kuin aikuisille. Saako korottaa ääntä, saako sanoa ”EI”, saako antaa päätösvaltaa, puhuuko sukupuolineutraalisti. Mutta aina sitä ei tule ajatelleeksi, miten puhutaan lasten kuullen, mutta aikuisten kesken. Siinä on nimittäin usein vissi ero, sen olen huomannut. Aikuisten kesken ääni kellossa saattaa olla monella ihan toinen, kuin lapsille puhuttaessa. Ja sitten lapset kuulevat sen toisen äänen, ja hämmentyvät. ”Miksi ne samat säännöt eivät koskekaan meitä kaikkia? Miksi iskä haukkuu telkkarin naista rumaksi kaverilleen, vaikka minulle on sanottu että ketään ei saa haukkua? Miksi äiti sanoo olevansa läski, vaikka minulle hän on sanonut olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on?”

Lapset kuulevat KAIKEN, ja paljon enemmän. He ovat fiksumpia kuin me vanhemmat tajutaankaan, ja jäävät usein miettimään kuulemiaan asioita. On olemassa aikuisten asioita, joita lasten ei tarvitse kuulla. Niistä jutellaan silloin kun lapset eivät ole ihan oikeasti kuuloetäisyydellä, ja se on ihan fine. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on se miten puhutaan silloin kun luullaan että lapset eivät kuuntele.  Silloin kun istutaan kahvipöydässä ja lapset leikkivät yläkerrassa, tai silloin kun puhutaan kaverille puhelimessa ja lapset lukevat Aku Ankkaa. Tai silloin jos ei ole lapsia ollenkaan, ja ajatellaan että voidaan puhua ihan miten vaan.

Kautta aikain esimerkiksi juoruaminen on ollut suosittua. On nautittu muiden vaikeuksilla mässäilyllä, päivitelty jonkun uutta kampausta, uusia tissejä, avioeroa tai tyyliä. Toisista puhuminen ja toisten asioilla mässäily miellyttää, koska se kääntää huomion pois oman elämän epäkohdista. Voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun keskittää oman tai toisten huomion jonkun muun ihmisen vaikeuksiin, tai asioihin joista ei muissa ihmisissä pidä. Oikeastihan se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, että jollain toisella menee huonommin, tai että naureskelee toisten ulkonäölle. Ei se tee huonommaksikaan ihmiseksi, mutta onhan se vähän surullista. Ainakin mulle tulee siitä heti sellainen olo, että juoruilijalla on omassa elämässään epämukavaa jollain tasolla.

Lapset eivät juoruile tai hauku, jos heillä on mukavaa olla itsellään, tai jos he eivät ole oppineet sitä keneltäkään toiselta. Tosin he puhuvat monesti toisista ihailevaan sävyyn, ja kertovat ihaillen toisten ihmisten saavutuksista, tai uusista jutuista. Tai vaikkapa uudesta lapsesta eskariryhmässä, ja siitä että hänellä on hieno erikoinen nimi, joka on lapsen aiemmassa kotimaassa ihan tavallinen nimi, vaikka me ei olla koskaan ennen kuultu sitä. Lapsilla on taito puhua toisista pelkkää hyvää, niin kauan kun kukaan ei opeta heille pahan puhumista. Heistä erikoisuus ja erilaisuus on ihanaa ja inspiroivaa.

Sama esimerkiksi omasta ulkonäöstä puhuessa. Lapset kyllä huomaavat jos vanhempi menee peilin eteen päivittelemään ”rumia läskimakkaroitaan” tai ”isoa pyllyä”. He huomaavat myös ne äidin makkarat jos niitä löytyy, ainakin meillä on huomattu mun makkarat. Mutta lapset eivät näe niitä rumana vaan ihanana, ne on äidin rakkausmakkaroita. Ne johtuvat siitä, että äidin maha on venynyt kolme kertaa, ja sieltä on tullut kolme ihanaa rakasta tyttöä. Ne ovat maailman parhaita rakkausmakkaroita.

Mä olen alusta asti noudattanut periaatetta, että en puhu omasta kehostani rumasti lasten kuullen, ja alettuani noudattaa sitä periaatetta, olen alkanut ehkä rakastaa ja arvostaa omaa kroppaani enemmän. Miksi haluaisin puhua siitä rumasti muutenkaan, kuin lasten kuullen? On joitain kohtia jotka eivät ehkä muistuta ihanteiden mukaista vartaloa, mutta miksi pitäisikään? Mun kroppa on mun kroppa, ja olen ylpeä siitä sellaisena kuin se on. Se on tehnyt tärkeitä asioita, ja palautunut siitä uskomattoman hienosti. Mä pystyn liikkumaan, elämään ja olemaan mun kropassa terveenä, ja se on hemmetin hienoa.

Yksi kompastuskivi puhumisessa yleisesti on myös riitely. Jokainen meistä tarvitsee taitoa käydä keskustelua ja ratkaista konflikteja, koska jokainen meistä tulee kohtaamaan elämässään erimielisyyksiä. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten riitelee. Riiteleekö rakentavasti vai hajottavasti, haukkuuko toista ja pyrkiikö satuttamaan, vai toivooko pääsevänsä kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun?

Jokainen joutuu joskus konfliktitilanteeseen, ja joskus niitä tilanteita syntyy myös lasten kuullen. Me kyllä kinastellaan välillä lasten kuullen ihan huolellakin, väsyneenä tai silloin kun on muuten vaan hankala hetki. Mutta pyritään kiinnittämään huomiota jopa kinastellessa siihen, että ei sivalleta ikinä toista, tai pyritä ”voittamaan”, vaan yritetään ymmärtää toista ja päästä yhteiseen lopputulokseen. Ja sitten lopuksi pyydetään anteeksi, osoitetaan rakkautta ja kehutaan. Ja todetaan että just näinhän tän pitikin mennä.

Tärkeintä puhumisessa onkin mun mielestä se, että puhuu aina, niinkuin puhuisi lapsille. Rakentavasti, ymmärtämään pyrkien, itseään ja toisiaan arvostaen. Silloin ei voi mennä pieleen. Näin meillä toimitaan, ja aika hyvin ollaan mun mielestä onnistuttu, ainakin tähän asti. En ole KOSKAAN kuullut lasten haukkuvan itseään tai toisia, vaikka toki sisarukset joskus riitelevätkin keskenään. Riitely ei aina ole ehkä vielä 4- ja 6-vuotiailla niin rakentavaa, mutta haukkumista siihen ei kuulu. Ja juoruilu – sitä meidän perheessä ei harrasta kukaan.

Kiinnitättekö huomiota siihen miten puhutte lapsille, tai lasten kuullen?