Tämän vuoden aikana esittelen täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan yhdeksäs perhe.

Ihanat erilaiset perheet: Mikaela, 29, Jari, 50,  Lara, 13, & Meri, 2,

Mikaela tuli äidiksi ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana. Hän opiskeli silloin lukion ensimmäistä vuotta ja ihmetteli outoa väsymystä. Hän oli niin käsittämättömän väsynyt, että ei jaksanut edes käydä koulua. Mikaela lopetti jopa lukion kesken väsymyksen vuoksi, mutta se ei vaan hellittänyt. Lopulta hän meni lääkäriin selvittämään väsymyksen syytä.

– Lääkärissä todettiin, että olin raskaana viikolla 16. Raskaus oli niin pitkällä, että abortti ei ollut enää edes mahdollinen ilman erityisen painavaa syytä, eikä se ollut mulle edes vaihtoehto.

Mikaela oli tehnyt raskaustestin, joka oli ollut negatiivinen. Myös kuukautiset olivat tulleet aivan normaalisti koko raskauden ajan. 

– Se oli shokki, mutta olin ajatellut ja pelännyt sitä jo etukäteen. Mun äiti oli silloin mukana lääkärissä ja odotti ulkopuolella. Lääkäri pyysi mutsin sisään ja kertoi uutiset, johon mutsi sanoi vaan et kyl me täst selvitään. Faijan kommentti kotona oli “WAU”.

Perhe oli Mikaelan tukena alusta asti, eikä hänen tarvinnut pelätä, että kukaan omasta lähipiiristä suuttuisi hänelle tai arvostelisi. Muut ihmiset kuitenkin epäilivät Mikaelan kykyä selviytyä äitiydestä niin nuorena. 

Esikoinen syntyy

Lara syntyi kiireellisellä sektiolla sydänäänten tasaisuuden vuoksi, mutta kaikki oli onneksi kunnossa. Vauva-arki lähti alusta asti hyvin käyntiin, eikä Mikaelalla ollut nuorena yksinhuoltajana mitään ongelmia suoriutua siitä. 

– Mä tykkäsin olla Laran kans kotona ja luin tosi paljon kirjoja hänelle. Meidän arki oli mukavaa ja tasaista. Tosi monissa nuorten kirjoissa yksinhuoltajaäiti aina raahasi miehen kotiin. Mä en halunnut Laralle sellaista, että hän joutuisi katsomaan kun äidillä vaihtuu poikaystävät ja sitä rataa. 

Mikaela muutti Laran kanssa Matinkylään uuteen kotiin. Siellä Lara tutustui naapurin muutaman vuoden vanhempaan lapseen, jonka kanssa alkoi leikkiä yhä useammin. 

– En ees aluksi tykännyt, kun 3v vanhempi lapsi kiusasi meidän Laraa ja pompotteli. Silti Lara halusi olla sen kanssa ja se oli kuulemma hauska tyyppi. Myöhemmin sitten kävi ilmi kun pidempään asuttiin siinä, ettei lapsen kotona ollut kaikki hyvin. Vuosien mittaan lapsi vietti enemmän ja enemmän aikaa meidän kanssa.

Naapurin lapsi alkoi viettää aikaa Mikaelan ja Laran luona. Aluksi hän oli heillä päivisin, mutta pian hän alkoi viettää öitäkin heidän luonaan.

– Mä päällystin hänen koulukirjat ja annoin aamupalaa. Meininki lapsen kotona meni niin pahaksi, että hän vietti meillä arkisinkin öitä, vaikka alkuun oli ollut vain viikonloppuisin. Lopulta lapsi otettiin huostaan ja se oli se pääsyy miksi me muutettiin myöhemmin Kotkaan. 

Mikaelaa ei hyväksytty sosiaalitoimessa lapsen sijaisvanhemmaksi, vaan lapsi muutti kauemmas sukulaisen luokse. Lapsi ei saanut enää käydä Mikaelan ja Laran luona, koska hänen vanhempansa asui samassa talossa, jolloin lapsi olisi saattanut nähdä häntä heidän luona käydessään.

Ei skumppalaseja vaan pölyä ja rujoa kauneutta

Vuonna 2015 Mikaela päätti, että hän ja Lara muuttavat Kotkaan, kauas Helsingin hälinästä ja lähemmäs huostaanotettua naapurin lasta, jota he halusivat edelleen tavata. Naapurin lapsesta oli tullut vuosien saatossa heilel älyttömän rakas, kuin oma lapsi Mikaelalle ja kuin sisko Laralle. Kotkassa he voisivat taas tavata säännöllisesti. 

– Olin just laittanut Laralle koulupaikkahakemuksen Kotkaan ja valmistelin muuttoa, kun Jari alkoi jutella mulle Instagramissa. 

Jari ja Mikaela olivat molemmat Hernesaaren telakoilla töissä ja päätyivät sitä kautta tykkäilemään ja kommentoimaan toistensa kuvia. Mikaelaa viehätti Jarin rehellinen meininki, joka oli samanlaista kuin hänellä itselläänkin. 

– Hernesaaren ranta oli just rakennettu ja se oli tosi suosittu ja hieno. Mulle Hernesaari on aina ollut sellanen rujo ja pölyinen ja paskainen duunaripaikka, niin musta oli kiva kattoa Jarin kuvia. Silläkin oli sellaisia ei mitään skumppalaseja, vaan kuvia laivatelakalta ja Hernesaaren rujoudesta.

Mikaela ei silloin tiennyt, että Jarilla oli ollut pienimuotoinen ihastus häneen jo pidemmän aikaa. 

– Olin paloesimiehenä töissä ja työkaverit aina ajeli välillä Hernesaaressa. Kerran ne kysyi multa, että kun siellä on se yks venetelakka nii siellä on semmonen tosi hyvännäkönen tatuoitu muija, ooksä käyny koskaan kattoo? Sanoin, että en oo käynyt kattomassa, niin ne ajelutti mua sinne paloautolla katsomaan. Me käytiin aina välillä vähän kurkkimassa salaa kun oli aikaa, ja jossain vaiheessa yhdistin, että tuo on se sama kenen kanssa juttelin instan kautta, Jari kertoo.

Mikaela tykkäsi siitä, että Jari ei ollut niinkuin muut miehet. Hän ei kommentoinut Mikaela ulkonäköä tai ehdotellut sopimattomia.

– Jari kommentoi mun kuviin, että “aa otsalamppu on parasta”, se ei ollut sellaista mitä olin tottunut kuulemaan miehiltä. 

Jari ei ollutkaan naimisissa

Alkuun Mikaela ei tiennyt edes, että Jari oli sinkku, vaan luuli hänen olevan naimisissa ja harmitteli sitä, koska Jarin kanssa juttu luisti niin hyvin.

– Jarin äiti sairasti silloin syöpää ja Jari puhui siihen liittyen siitä, että hänellä ei ole sisaruksia eikä perhettä, eli kävi ilmi ettei Jari ollutkaan naimisisssa. Siitä meni viikko, niin pyysin Jarin puhelinnumeroa ja Jari antoi numeron ja sähköpostin.

Mikaela ja Jari sopivat treffit kirjamessuviikonlopulle. Mikaelan piti tavata Jari pikaisesti ennen messuja, mutta suunnitelmat muuttuivat lennosta.

– Ajattelin, että näen nopeasti Jaria ennen kuin menen messuille, mutta sitten me hengattiinkin koko ilta yhdessä, enkä ikinä päässyt sinne messuille asti. Rakastan kirjoja yli kaiken, että se oli tosi iso juttu etten mennyt sinne. Siihen asti olin aina käynyt joka vuosi. 

Pariskunta alkoi tapailemaan, vaikka Mikaelalla olikin edessä muutto Kotkaan Laran kanssa. Suhde eteni nopeasti ja pian Kotkaan oli muuttamassa myös Jari. 

– Kysyin, että minkä takia Jari päätti, että hänkin muuttaa Kotkaan, niin hän vaan sanoi, että se tuntui oikealta. Jari päätti muuttaa mun kanssa vaikka oltiin tapailtu vasta muutama kuukausi. Jari asui silloin äitinsä luona, kun äiti sairasti syöpää, eikä pärjännyt yksin. Jarilla ei ollut omaa taloa, mitä olisi pitänyt myydä ennen muuttoa.

Vaikka Jarilla ja Mikaelalla on iso ikäero, ennakkoluuloja he eivät kohdanneet ainakaan lähipiiristä. 

– Olin aina ajatellut, että vanhempi mies olisi mulle hyvä, koska tykkään siitä, että on elämänkokemusta ja elämänviisautta. Jarilla oli etukäteen meidän ikäerosta ennakkoluuloja, hän mietti, että onko hänellä näin nuoren kanssa mitään yhteistä. Onneksi oli, Mikaela naurahtaa.

Muutto yhteen & kohdunulkoinen raskaus

Jari, Mikaela ja Lara muuttivat Kotkaan uutena vuotena 2016. Kotkan hidastempoisempi elämän tahti viehätti.

– Me molemmat oltiin aika kyllästytty pääkaupunkiseudun ruuhkiin ja kiireeseen. Siellä ei ollut luontoa ympärillä oikein. Vaikka asuin Matinkylässä ja siellä oli luontoa ja metsää, niin ei se ollut sama asia kuin täällä. 

Perhe oli asunut Kotkassa muutaman kuukauden, kun Mikaela alkoi ihmetellä miksi hänen kuukautisensa eivät millään loppuneet ja vuoto oli todella runsasta. 

– Tein raskaustestin ja päättelin että kyseessä on varmaan kohdunulkoinen raskaus, kun oli paljon vuotoa ja kesti niin kauan. Kerroin Jarille siitä ja mentiin lääkäriin. Ne otti mut samantien leikattavaksi ja poisti mun toisen munatorven ja samalla totesi, että mulla on endometrioosi. 

Leikkauksen aikana paljastui myös, että Mikaelalle tehdyn sektion yhteydessä toisen puolen munatorvi oli vioittunut ja arpeutunut, kun tikit oli ilmeisesti ommeltu liian kireälle. Lääkäri oli sitä mieltä, että raskautuminen tulee olemaan hankalaa, ku toista puolta ei ole ja toisen puolen kulkuväylä on arpeutunut lähes umpeen. 

Kohdunulkoisen raskauden jälkeen Mikaela ja Jari keskustelivat lapsista ja kävi ilmi, että Jari toivoisi tulevansa isäksi. Mikaela taas ajatteli, ettei välttämättä haluaisi enää enempää lapsia, kun Larakin oli jo niin iso ja omatoiminen. 

Uudelleen raskaana 

Puolen vuoden kuluttua kuitenkin Mikaelan kuukautiset olivat päivän myöhässä ja Jari sanoi heti, että “Sä olet raskaana.”

Mikaela muisti, että hänen läheisellä ystävällään joka oli joskus asunut heillä, oli jäänyt ylimääräinen raskaustesti heille. 

–  Muistin että mulla on se (testi) ku oltiin Jarin kanssa saunassa ja Jari sanoi, että tee se.  Pissasin tikkuun ja sitten menin takaisin sinne saunaan. Me kinasteltiin siitä, että kumpi katsoo sitä tikkua ja Jari sitten katsoi ja sanoi, että “joo moi”. Olin raskaana. 

Raskausaika meni hyvin ja toukokuussa 2017 Mikaelan synnytys käynnistyi perheen ollessa saaressa mökkeilemässä. 

– Mulla meni lapsivedet kun olin yksin korjaamassa laituria ja huusin Jarille, että tuu katsomaan, Mikaela muistelee.

– Olin Mikaelan siskon kanssa mökissä kahvilla ja kun Mikaela huusi, niin aattelin, että ei sillä ole mitään sen kummempaa. Jatkoin kahvin juontia kaikessa rauhassa. Varmaan 10 minuutin päästä kävelin veneelle katsomaan ja sillä olikin lapsivedet mennyt. Kaikki tavarat jä siihen ja sieltä toista tuntia ajettiin veneellä sinne missä auto on, Jari kertoo nauraen.

Pariskunta ehti kuitenkin hyvin sairaalaan veneellä ja autolla ja Meri syntyi seuraavana aamuna. Jarille oman lapsen syntymä oli hieno kokemus.

– Olihan se makeeta ja mahtavaa kun syntyi vauva, ihan oikeasti, Jari kertoo.

Sairaalassa Mikaelan oletettiin tietävän jo kaikki, kun hänellä kuitenkin oli entuudestaan jo yksi lapsi.

– Meille ei kerrottu mitään siellä osastolla. Sanoinkin kun lähdettiin osastolta, että kun siitä oli kuitenkin jo 10-11 vuotta kun edellisen lapsen sain, niin ei mulla ollut mitään tietoa mistään ihokontakteista tai mistään. Meille ei tuotu missään vaiheessa esimerkiksi vaatteita vauvalle. Olisin kaivannut enemmän tukea, enkä sitä että oletetaan, että tiedän kaiken jo etukäteen. 

Raskas alku vauvaperhe-elämälle

Vauva-arki lähti hyvin nukkuvan Merin kanssa heti sujumaan, vaikka Jari kulkikin edelleen Helsingissä töissä Kotkasta arkipäivisin. Merin ollessa kahden kuukauden ikäinen, Jarin äidin syöpähoidot lopetettiin ja hän siirtyi saattohoitoon. 

– Oltiin sillon aika paljon Kontulassa Jarin äidin kämpällä. Me aika usein tehtiin silleen et lähdettiin aamupäivällä Merin kanssa bussilla Helsinkiin ja tultiin sitten Jarin kyydillä takaisin. 

Jarin työpäivät venyivät matkoineen ja äidin luona käymisineen  jopa 12-13 tunnin mittaisiksi. 

– Silloin ku Jari teki pitkää päivää Helsingissä ja Jarin äiti oli saattohoidossa, niin ei se arki ollut niin helppoa. Jarille tietysti kaikista raskainta. Molemmat otettiin se niin, että tilanne nyt on tämä, että on turha raivota tai itkeä kun ei se siitä miksikään muuttunut sillä. Niinkuin Jari sanoi, niin meillä oli kuitenkin toisemme ja se helpotti tosi paljon.

Tukea toisesta vanhemmasta

Vaikka työmatkat ja Jarin äidin sairaus kuormittivat vauva-aikana, vanhemmuuden jakaminen toisen aikuisen kanssa oli yksinhuoltajaäitinä vuosia Laraa kasvattaneelle Mikaelalle helpottavaa ja ihanaa.

– Oli ihan uutta, kun rinnalla oli toinen, jota oikeasti kiinnosti ihan tasan yhtä paljon ne kaikki pikkujutut. Vaikka oltiin silloin tosi paljon tekemisissä vanhempien ja ystävien kanssa kun Lara oli vauva, niin en usko, että ketään heistä oikeasti kiinnosti ihan täydestä sydämestä tismalleen yhtä paljon, kun toista vanhempaa kiinnostaa oman vauvan uudet taidot. 

Vaikka Mikaela sai yksinhuoltajanakin aina apua jos tarvitsi hoitajaa, hänelle henkinen vanhemmuuden jakaminen yhdessä Jarin kanssa on iso asia.

– Pikkulapsen vanhempana oleminen on sellaista ultimate hippeilyä: kaikki elämän pienet ilot tulee eri tavalla esille. Lapsen kanssa voi ihmetellä, miten hienon värinen on kananmuna. En usko että kaikki he, jotka eivät kauheasti tykkää lapsista tajuavat,  että omat lapset on tavallaan kopioita vanhemmista ja huumorintaju on aika samanlaista ja arki on sellaista mitä ne vanhemmat siitä arjesta tekee. Esimerkiksi meillä Meri tykkää sekoilla ihan niinkuin me vanhemmatkin. 

Kiireetöntä arkea maaseudulla

Kun Jarin äiti kuoli, Jari myi äidiltään perityn kaksion Kontulasta ja pari osti siitä saaduilla rahoilla ison talon Kotkan maaseudulta. Rahaa jäi vielä ylikin. Kotkan Helsinkiä huomattavasti edullisemmat asunnot mahdollistavat sen, että pari tulee hyvin toimeen ja voi asua omassa velattomassa talossa luonnon ympäröiminä. 

Jari lopetti työt Helsingissä jokin aika sitten, ja tällä hetkellä Mikaela ja Jari tulevat toimeen yrittäjinä. Jari valokuvaa häitä sekä luontokuvia, joita he myyvät sisustustauluina. 

– Kun meillä on niin pienet menot niin pärjätään hyvin. Mieluummin mä valitsen sen, että on vähän vähemmän rahaa ja enemmän yhteistä aikaa.

Jari toimii sopimuspalokunnan varapäällikkönä ja nuoriso-osaston kouluttajana ja lisäksi perheellä on liuta eläimiä, kuten kanoja, koira ja kissa. Palokunta ja veneily ovat koko perheen yhteisiä harrastuksia. 

– Meidän arki on ihanan kiireetöntä, eikä erityisen kuormittavaa kun saadaan elää oman näköistä elämää. Saadaan voimavaroja toisistamme ja luonnosta, Jari kertoo.

– Me otetaan asiat sellaisena kun ne tulee, eikä murehdita etukäteen kumpikaan mitään. Sen mukaan mennään mitä on ja mitä tulee. Yksi syy miksi ihastuin Jariin oli se, että hän on niin positiivinen. Mustakin on aina sanottu, että olen tosi positiivinen ja optimistinen, mutta välillä musta tuntuu, että Jarin rinnalla mäkin olen tylsä mörökölli. Jari ei tosiaan murehdi turhista, Mikaela lisää.

Perheenlisäystä

Pian Mikaela ja Jari saavat perheeseen yhden jäsenen lisää, sillä Mikaelan laskettu aika on marraskuun viimeisenä päivänä.

– Olin just päättänyt, että aloitan ehkäisyn seuraavien kuukautisten jälkeen, että en jaksa enää odottaa ja toivoa. Halusin Merille kaverin, ku Lara on kasvanut yksin. Se on jotenkin harmi, miten yksin hän välillä oli. Mulla itsellä on viisi sisarusta ja on ihan erilaista, kun on aina joku, jonka kanssa jakaa kaikki. Meillä on mökki Haminan ulkosaaristossa, niin piti saada Merille sinne saareen seuraa.

 Tulevaisuudelta pari toivoo samanlaista kiireetöntä elämää ja aikaa kaikelle tärkeälle kuin nytkin.

– Jari sanoi joskus ihan alkuaikoina, että lapset on vaan lainassa, että me kaksi on se mitä jää jäljelle lopulta. Sen mukaan se arki ja elämä pitää rakentaa ja huomioida toista ja pitää ottaa kans sitä parisuhdeaikaa. Tottakai lapset on tärkein asia, mutta ne ei ole siinä ikuisesti. 

13-vuotiaan esikoisen kanssa Mikaela on jo saanut huomata, että koko ajan kavereista tulee tärkeämpiä, eikä vanhemman kanssa enää ehdi viettää niin paljon aikaa. Heillä on kuitenkin läheiset ja lämpimät välit.

– Kun Lara on jo 13v, niin mä voisin melkein sanoa, et hän on mun paras kaveri. 13-vuotiaan kanssa pystyy oikeasti heittää läppää ja voi keskustella ihan mistä vaan. 2-vuotiaan Merin kanssa taas on tilannekomiikkaa. 

Mikaelan ja Jarin terveiset muille lapsiperheille:

Pitäisi osata ottaa ihan rauhassa, eikä stressata kaikesta. Ja nauttia hetkestä, eikä miettiä mitään turhia murheita, tai ottaa paineita ulkopuolelta tai miettiä mitä muut sanoo. Me ei kumpikaan olla sellaisia, että mietittäis että mitäköhän noikin sanoo. Somesta ei kannata myöskään ottaa paineita vaan elää rauhassa oman näköistä elämää.

Mikaela ja Jari inspiroivat mua ihan älyttömän paljon! Heidän mutkaton elämänasenne ja rento elämän tyyli landella oli jotain niin ihailtavaa. Se kiireettömyys, yhteinen aika ja keskittyminen olennaiseen oli jotain sellaista, mitä ihailen todella paljon. Inspiroivaa on myös se, miten kiitollisia molemmat olivat siitä mitä heillä on, huolimatta siitä millaisia mutkia matkaan on mahtunut. Kiitos ihan mielettömän paljon teidän ihanalle perheelle, että sain kertoa teidän tarinan ja tavata teidät. Olette aivan ihania! <3

Tutustu muihin Ihanat erilaiset perheet -sarjan perheisiin:

1. perhe: Emma, Timo & Torsti

2. perhe: Emilia & Minea

3. perhe: Siiri, Hannele & kaksi lasta

4. perhe: Viivi, Antti, Vilja, Varpu, Akseli & Minni

5. perhe: Sanna, Pyry, Jimi & Venla 

6. perhe: Marjut, Janne & Minea 

7. perhe: Linda, Luca & Sisu

8. perhe: Tiia, Patrik, Noa ja Mio

Tämän vuoden aikana esittelen täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan kahdeksas perhe.

Ihanat erilaiset perheet: Tiia, 27, Patrik, 27, Noa, 6, ja Mio, 2,5

Rakkaus roihahti nuorena

Tiia ja Patrik eli Patte tapasivat perinteiseen tapaan kotibileissä vuonna 2009. Molemmilla oli tuolloin ikää vasta 17 vuotta, mutta railakas sinkkuelämä ei kiinnostanut, vaan suhde alkoi heti melko vakavalta pohjalta.

– Ollaan molemmat oltu semmosia, että ei oo kiinnostanut sinkkuelämä ja deittailu. Oli heti aika selvää, että ollaan yhdessä ja perustetaan perhe.

Pariskunta muutti kaveripiirin ensimmäisenä parina yhteen vuonna 2011 ja alkoi odottaa esikoistaan, Noaa pari vuotta myöhemmin vuonna 2013. 

Esikoisen syntymä

Raskausaika sujui hyvin, vaikka puoliväliin asti Tiia kärsikin rajusta pahoinvoinnista päivittäin. Myös synnytys sujui hyvin ja ensisynnyttäjäksi melko nopeastikin.

– Mun toipuminen kesti vähän kauemmin, kun kohtu ei meinannut lähteä itsekseen supistumaan. Menetin lähes kaksi litraa verta synnytyksen jälkeen ja piti ultrata, että joudunko leikattavaksi. Sain lisäverta ja hemoglobiini oli vain jotain 70. Onneksi Noalla kaikki meni hyvin.

Tiia alkoi toipumaan ja perhe pääsi kotiin aloittamaan vauva-arkea. Noa oli tyytyväinen vauva, joka nukkui melko hyvin jo alusta asti.

–  Tietysti joskus oli kausia, että nukkui huonommin ja oltiin väsyneitä, mutta meillä on aina ollut tosi hyvä tukiverkosto apuna. 

Noa oli koko kaveripiirin ensimmäinen vauva, joten innokkaita hoitajia riitti. 

– Meidän lapset on saaneet olla aika lailla huomion keskipisteenä, kun muita lapsia ei ole ollut. Se on kiva kun on kavereita, joilla ei ole omia lapsia, kun ne jaksaa aina leikittää näitä, voi itse makoilla sohvalla, Tiia naurahtaa. 

Pattelle unen puute kävi välillä raskaaksi ja hän saattoi öisin törmäillä seiniin puoliunessa.

– Patte saattoi yöllä eksyä meidän makkariin, eikä löytänyt oveakaan ja törmäili seiniin. Eikä Noa niin paljoa edes valvottanut, mutta tietenkin se oli iso muutos kun oli tottunut siihen, että saa nukkua yöt heräämättä. 

Naimisiin ja toinen raskaus

Lokakuussa 2015 Tiia ja Patte menivät naimisiin kun Noa oli 2-vuotias. Pian häiden jälkeen pari antoi toiselle vauvalle luvan tulla, mutta aivan heti ei vauvaa alkanut kuulumaan. 

– Heinäkuussa 2016 saatiin tietää, että olen raskaana. Olin just valmistunut hierojakoulusta silloin ja tarkoitus oli, että lähtisin sitten töihin, kun en ollut tullut vielä raskaaksi. 

Testin näytettyä positiivista Tiia ja Patte päättivät kuitenkin ottaa Noan pois päiväkodista ja lykätä Tiian töihin lähtö -suunnitelmaa, jotta Noa sai olla äidin kanssa kotona vielä ennen pikkusisaruksen syntymää. 

Tiian toinen raskaus sujui aluksi aika samalla tavalla kuin ensimmäinenkin. Pahoinvointia oli välillä paljonkin, mutta muuten kaikki oli hyvin.

– Ekassa raskaudessa pystyi jäädä vaan sängyn pohjalle, mutta sitten kun Noa oli kotona, niin oli pakko jaksaa lähteä puistoon. Noa lopetti vielä päikkäreiden nukkumisen samoihin aikoihin, niin ei saanut oikein mitenkään levättyä.

 

Rakenneultrassa kaikki muuttui

Puolivälissä Tiian pahoinvointi alkoi jälleen helpottaa ja sitten tuli rakenneultran aika. 

– Rakenneultrassa huomattiin, että vauvan mitat eivät täsmää viikkoihin. Pitkät luut eli reisiluut ja olkaluut oli reilut pari viikkoa jäljessä. Jorvista laitettiin lähete Naistenklinikalle sikiötutkimusyksikköön, missä mitat otettaisiin uudelleen. Ultraaja ei osannut sanoa mitään muuta, kuin että voi olla että vauvalla ei ole mitään tai voi olla että vauvalla on joku pahin mahdollinen.

Viikon odottelun jälkeen Tiia ja Patte saivat ajan Naistenklinikan sikiötutkimusyksikköön, jossa ultrattiin ja mitattiin uudelleen kaikki mahdolliset mitat. 

– Kaikki luut oli melkein kolme viikkoa jäljessä, paitsi pää ja vartalo meni silloin suunnilleen viikkojen mukaan. 

Ultran jälkeen Tiia ja Patte pääsivät juttelemaan perinnöllisyyslääkärin kanssa, joka kertoi heille siitä, mitä eri vaihtoehtoja mittojen pienuus voisi mahdollisesti tarkoittaa. Vaihtoehtoja oli laidasta laitaan, pahimmasta mahdollisesta kromosomivirheestä siihen, että vauva ottaisi vaan mitat parin viikon kuluessa kiinni, eikä olisi mitään poikkeavaa.

Lapsivesipunktiolla selvyyttä

Lääkäri kysyi haluavatko Tiia ja Patte tehdä lapsivesipunktion, jonka avulla voidaan ainakin poissulkea mahdolliset kromosomivirheet, sekä ottaa muita ennalta määriteltyjä testejä. Täyttä varmuutta ei ollut, että testeistä selviää mistä on kyse. He päättivät kuitenkin suostua lapsivesipunktioon. 

– Voi kun se olisikin niin helppoa, että lapsivesinäytteestä voisi tutkia ihan kaiken. Mutta se ei toimi niin. Lääkäri sanoi, että katsotaan kaikki kromosomit ja lisäksi hän laittaa kaksi yleisintä lyhytkasvuisuuden geeniä siihen testiin, kun vain osan voi testata.

Toinen testattavista lyhytkasvuisuuden geeneistä oli akondroplasia, joka on yleisin lyhytkasvuisuuden geeni koko maailmassa. Toinen oli rusto-hiushypoplasia (RHH). 

Odotellessaan aikaa Tiia ja Patte olivat jo ehtineet käydä kaikki mahdolliset skenaariot läpi. He olivat yhdessä päättäneet, että mikäli vauvalla on joku sellainen diagnoosi, jonka takia hän ei selviäisi raskausaikaa, he harkitsevat keskeytystä. Muussa tapauksessa eivät. 

– Koska mulla oli jo 21 viikkoa täynnä, niin näytteet laitettiin kiireellisenä, ettei käy niin, että viikot tulee vastaan, eikä pystytä enää keskeyttämään. 

Puhelin soi

Naistenklinikalta kerrottiin, että tuloksissa voi kestää viikko tai kaksi. Viikon kuluttua Tiian puhelin soi. 

– Olin Noan kanssa kahdestaan kotona ja kello oli lähemmäs neljä, odotettiin että Patte pääsee töistä. Meidän piti lähteä käymään Patten vanhempien luona, kun ne oli just muuttamassa ja oltiin menossa hakemaan jotain tavaraa sieltä. Viestittelin samalla mun kaverin kanssa lapsivakuutuksista: Mietin just, että sitten jos sieltä tulee puhtaat paperit, niin rajaako ne jotain vakuutuksista silti pois epäilyn ja tehtyjen tutkimusten takia. 

Puhelimessa oli hoitaja sikiötutkimusyksiköstä, jolla oli lapsivesipunktion tulokset valmiina. 

– Sit mulle tuli semmonen ajatus, että “apua ne soittaa näin nopeesti et nyt on jotain vakavaa”. 

Hoitaja soitti kertoakseen, että vauvalla on rusto-hiushypoplasia. 

– En muistanut yhtään, että oltiinko puhuttu sellaisesta ja mä kysyin vaan, että selviääkö mun vauva. Hoitaja vastasi, että vauvalla ei ole mitään hätää, että hän on vaan lyhytkasvuinen. Sitten hän sanoi, että olisi hyvä jos me tultaisiin mahdollisimman nopeasti perinnöllisyyslääkärin kanssa juttelemaan. 

Puhelun jälkeen Tiia soitti heti Pattelle ja vanhemmilleen, jotta sai järjestettyä Noalle hoitajan ja Patten mukaan perinnöllisyyslääkärin vastaanotolle heti seuraavalle päivälle. 

– Sitten soitin sinne sikiötutkimusyksikköön, että me tullaan heti huomenna aamulla ja kysyin vielä uudestaan, että mikä se diagnoosi oli ja kirjoitin ylös. Olin välissä laittanut kaverille viestin että tulokset tuli, että ei ole terve mutta kaikki on hyvin. Kaveri kuumotteli kans siellä. 

Tiia päätti heti, että ei googlettele diagnoosia vaan odottaa ennemmin rauhassa, että pääsee lääkärin puheille. 

– Laitoin sen diagnoosin vanhemmille ja kaverille ja ne googletteli ja kaikki oli silleen, että tää vaikuttaa iha hyvältä, että ei ole mitään hätää ja kaikki menee varmasti hyvin. 

Tiia oli helpottunut siitä, että tulokset olivat selvinneet, eikä vauvasta tarvinnut luopua. 

– Mietin vaan sitä et Noan vanha fleece on kokoa 56, että onkohan se ihan hyvä sille vauvalle. Ihan outoja ajatuksia rupesi tulemaan mieleen. Mutta ei tullut mitään kauheeta pelkoa vielä silloin. Kyllähän mä itkin ja mietin, että miten tällaista tapahtuu, aina ajattelin ettei omalle kohdalle käy mitään. Aina tiedostaa sen riskin, että voi olla jotain, mutta ei kuitenkaan ajattele, että se osuisi omalle kohdalle. 

Rusto-hiushypoplasia

Seuraavana päivänä Tiia ja Patte menivät takaisin sikiötutkimusyksikköön Naistenklinikalle. Heidät otti vastaan sama lääkäri, jonka he olivat tavanneet jo edellisellä käynnillä.

– Hän oli ihana lääkäri. Jälkeenpäin olen kuullut monelta lyhytkasvuisen äidiltä, että on saanut erilaista kohtelua, että on ehdoteltu voimakkaasti aborttia ja muuta. Meillä oli semmonen lääkäri et sit kun se diagnoosi selvisi, niin se sanoi et nythän te saatte miettiä raskaudenkeskeytystä ja me katsottiin toisiamme, että ei. Ei se ollut meille vaihtoehto siinä vaiheessa, eikä siitä keskusteltu enää sen enempää.

Perinnöllisyyslääkäri ei ollut erikoistunut juuri lyhytkasvuisiin, mutta hän osasi kertoa siitä, miten rusto-hiyshypoplasia oli periytynyt vauvalle. RHH johtuu RMRP-geenin mutaatiosta kromosomissa 9. Kyseessä on peittyvästi periytyvä geeni, eli sairastuakseen henkilön täytyy periä kaksi muuttunutta geeniä, yksi kummaltakin vanhemmaltaan. Tiia ja Patte ovat molemmat RHH-geenin kantajia.  Kantajalla tarkoitetaan henkilöä, jolla ei itsellään ole kyseistä diagnoosia, mutta jonka geeniparin toinen geeni on muuttunut. 

– Me ei tiedetä onko Noalla se geeni, mutta se vaikuttaa sitten jos hän haluaa perustaa perheen. Noa voi saada RHH-lapsen vain, jos lasten äidilläkin on se geeni. Meillä on joka raskaudessa 25% todennäköisyys, että tulee RHH-lapsi. 

Tiia ja Patte saivat perinnöllisyyslääkäriltä lähetteen vielä luustolääkärille Lastensairaalaan jo raskausaikana. Lääkäri oli erikoistunut juuri lyhytkasvuisten lasten hoitoon. Hän osasi kertoa tarkemmin siitä, mitä, RHH diagnoosi tarkoittaa käytännössä ja mitä siihen liittyy.

RHHssa geenivirhe vaikuttaa rusto-toimintaan, siksi luut eivät kasva. Koska RHH on rustotasolla, se voi vaikuttaa myös veriarvoihin, eli voi olla anemiaa ja immuunivajetta. Osalla RHH-lapsista voi olla myös suolistosairaus nimeltä Hirschsprung, joka voi pahimmassa tapauksessa tarkoittaa suoliavannetta. RHH-lapsilla hiukset ovat yleensä harvat ja vaaleat tai ei ole hiuksia ollenkaan, voi olla nivelten yliliikkuvuutta, ja voi olla myös tulehdussairauksien vastustuskyvyn puutos, johon voi liittyä alttius sairastua syöpään, tavallisimmin lymfoomaan.

– En jotenkin muista meidän fiiliksiä, että mitä meillä oli mielessä silloin aluksi. Toki pelotti, että jos vauvalla on kaikki mahdolliset liitännäissairaudet, mutta sitten taas jotenkin oli semmonen fiilis, että näin tämän tavallaan kuuluikin mennä. Olisi asiat voineet olla paljon pahemminkin. Me saataisiin lapsi todennäköisesti kuitenkin syliin.

Positiivisella mielellä

Lääkäri valoi Tiiaan ja Patteen uskoa, että kaikki voi mennä hyvin ja meillä on niin hyvä hoito Suomessa, että varmasti pidetään hyvää huolta.

– Meille sattui tosi hyvät lääkärit, kaikilla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri, enkä ole kuullut että muut olisivat edes välttämättä päässeet tapaamaan asiantuntijalääkäriä jo raskausaikana. Luustolääkäri näytti meille kuvia ja kertoi kaiken mahdollisen. Hän on aina iloinen ja kannustaa ja näkee hyvän kautta. Hän sanoi, että RHH-lapset ovat niin ihania ja keksivät keinot kaikkeen, että ei meillä ole mitään hätää.

Läheisetkin suhtautuivat kannustavasti ja tukien, eivätkä kauhistelleet, vaikka Tiia pelkäsi, että heitä alettaisiin sääliä. 

– Eniten jännitti kertoa ihmisille sen takia, että jos ne sanoo “voi ei” tai kauhistelee, kun itse en kokenut sitä asiaa sillä tavalla. 

Jopa sairautta enemmän Tiiaa mietitytti se, miten muu maailma ottaisi lyhytkasvuisen vauvan vastaan. 

– Tottakai jokainen vanhempi haluaa, että lapsi on terve, mutta tärkeää on myös se, että lapsi tulee hyväksytyksi, eikä häntä kiusata. Mietin, että miten meidän vauva pärjää tässä julmassa maailmassa. Miten mä osaan kasvattaa sellaisen lapsen, joka pärjää? Itse olen aina miettinyt hirveesti, että miten muut ajattelee musta ja miten voin käyttäytyä ja nyt mun pitäisi olla se vahva ihminen, joka opettaa että voi olla just sellainen kun on.

Ihmisten sanomiset herättivät tunteita laidasta laitaan. Pääosin tuki tuntui Tiiasta hyvältä, mutta hyvälläkin sanotut sanat saattoivat pahoittaa mielen väärällä hetkellä.

– Sitten kun saatiin se diagnoosi, niin mulla tuli jotenkin viha niitä ihmisiä kohtaan, jotka oli sanoneet, että ei siellä ole mitään, että sä murehdit turhaan. Vaikka ne tarkoitti vaan hyvää, niin mulle tuli semmonen olo, että miten te kehtasitte sanoa noin mulle ja te ootte huijanneet mua. 

Ei tsemppiä tai voivottelua

Tsemppiä tai jaksuhaleja ei Tiia myöskään kaivannut, sellaisista toivotuksista hänelle jäi kummallinen fiilis, vaikka ymmärsi niidenkin olevan hyvällä sanottuja. Hän itse suhtautui tulevaan positiivisella mielellä, eikä kokenut heillä olevan mitään hätää.

Tiia sai arvokasta tukea parhaalta ystävältään, joka oli raskausaikana myös joutunut pelkäämään vauvan terveyden puolesta. Vaikka hänellä huoli osoittautui turhaksi, läpikäydyt tunteet olivat samaistuttavia. 

Perinnöllisyyslääkäri oli sanonut Tiialle fiksusti, että kaikki tunteet ovat sallittuja, myös viha ja pelko. 

– Jotkut omat tunteet jopa pelottivat ja hävettivät. En missään vaiheessa kuitenkaan ajatellut, että en halua sitä lasta tai että en haluaisi, että hänellä olisi se diagnoosi. Oli hyvä, että lääkäri sanoi sen silloin heti, niin tuudittauduin siihen, että mun tunteet on ihan ok, kun se lääkäri sanoi, että ne on ihan ok.

Mion syntymä 

Mio syntyi suunnitellulla sektiolla Naistenklinikalla klo 10.31 aamulla, syntymämitoin 44cm ja 3,4kg. Lyhyiden raajojen takia syntymäpituus oli hieman tavallista lyhyempi, mutta koska Mio syntyi täysiaikaisena ja vartalo oli keskivertomittainen, niin paino oli ihan keskitasoa.

– Mio istui mahassa, eikä suostunut kääntymään. RHH-diagnoosiin ei kuulu iso pää, mutta jostain syystä Mio kasvatti ison pään, ja sektiolla varmistettiin ettei hän jää päästä kiinni. 

Sektio meni hyvin, mutta Tiian toivetta yhdessä vauvan kanssa Naistenklinikan perheheräämöön pääsystä ei voitu toteuttaa. 

– Näin Mion siitä nopeesti, ne anto sen vähän naaman eteen ja sai vähän pusutella. Kysyin ekana, että oliko Miolla tukkaa just kun siihen diagnoosiin kuuluu, että voi olla tosi hennot vaaleat hiukset. Mio syntyi tummalla kiharalla paksulla tukalla ja me oltiin ihan ihmeissään, oli melkeen musta tukka, eikä näkynyt päätä ollenkaan.

Mio vietiin viereiseen huoneeseen ja Patte lähti siihen mukaan, kun Tiia jäi paikattavaksi. Tiian kohtu ei lähtenyt tälläkään kertaa itsekseen supistumaan, vaan hän joutui jäämään pidemmäksi aikaa heräämöön, kun kohtua paineltiin tyhjäksi. 

– Kohtu meni niin kipeäksi mulla, että kramppasin vastaan. Mulle annettiin uusi epiduraali, että mä en tuntenut sitä kun ne tyhjensi sitä kohtua.

Samalla kun Tiian kohtua yritettiin saada supistumaan, Mio oli viety tarkkailuun. Tiia muisti, kuinka luustolääkäri oli sanonut, ettei ole mitään syytä, miksi vauvaa pitäisi synnytyksen jälkeen tarkkailla pidempään, vaan ainoastaan sen verran, että otetaan verikoe ja tarkistetetaan, että suoli lähtee toimimaan. ‘

“Mio kakkasi!”

– Patte laitteli viestiä, että ne on tarkkailussa, eikä päästä osastolle ja mä laitoin vihaista viestiä takaisin että “ei sen kuulu olla missään tarkkailussa!”. Just ennen kun sanottiin, että mä pääsen osastolle, niin Patte laittoi viestiä, että sai taisteltua Mion pois tarkkailusta ja me päästäisiin yhdessä perhehuoneeseen. 

Ennen kuin Tiia pääsi poikien kanssa perhehuoneeseen, Patte kerkesi laittaa vielä huojentavan viestin.

– Me kutsuttiin heti syntymästä asti Mioa Mioksi ja Patte laittoi mulle viestiä, että Mio kakkaa!! Ja mä laitoin heti viestiä kaikille, että Mio kakkaa, että todennäköisesti suolen toiminnassa ei ole mitään hätää, eli ei tarvita avannetta. Oltiin tosi iloisia kaikki siitä, se oli Mion ihan eka kakka, Tiia muistelee nauraen.

Ensimmäisen kakan jälkeen perhe toipui synnytyksestä perhehuoneessa kahden yön ajan, minkä jälkeen he pääsivät kotiin ihan normaalisti lääkärintarkastuksen jälkeen.

Ihan tavallista vauva-arkea

Tiia toipui synnytyksestä nopeasti, eikä Miolla ollut mitään hätää. Mio oli alusta asti hyvä syömään ja nukkuikin hyvin. Perhe eli aivan tavallista vauva-arkea ja kuukauden välein Mio kävi verikokeissa, kun hemoglobiinia tarkkailtiin. Kaikki oli kohdallaan. 

Kolmen kuukauden ikäisenä Miolla oli ensimmäistä kertaa aika Lastensairaalaan luustolääkärille sekä immunologille. Kaikki arvot olivat hyviä, eikä mitään tarvinnut tehdä toisin. 

RHH-lapsille tyypillinen hemoglobiinin lasku ei ole korjattavissa ruokavaliolla tai rautalisällä, vaan vaatii punasolutankkauksessa käymistä jopa kuukausittain tai viikottain, tai pahimmillaan jopa kantasolusiirron. Siksi Tiia ja Patte olivat niin helpottuneita, ettei Mion veriarvoissa ollut mitään poikkeavaa. 

– Immuunivajeen takia kaikilta RHH lapsilta kielletään aluksi myös elävät rokotteet, koska ei tiedä miten keho reagoi. Vasta jos veriarvot on hyvät, niin voi saada rokotteet. Rota-rokotetta Mio ei ole saanut, mutta hän on saanut MPR-rokotteen ja vesirokkorokotteen. Ne arvot on ollut sen verran hyvät, että Mio sai ne rokotteet aikalailla aikataulussa. 

Juuri tästä syystä on niin älyttömän tärkeää rokottaa kaikki terveet lapset, jotta laumasuoja on riittävän suuri, eikä tartuntariskiä olisi heilläkään, joita ei terveydellisistä syistä voi rokottaa aikataulussa tai ollenkaan.

–  Miolta otettiin vasta-ainekokeet, että reagoiko kroppa niihin rokotteisiin ja MPR-rokotteeseen oli tullut vaste, mutta vesirokkorokotteeseen ei ollut tullut vastetta. Se annetaan uudestaan ja katsotaan auttaako se. Vesirokko on RHH-lapsille vaarallinen. Me otettiin Noalle vesirokkorokote omakustanteisesti jo raskausaikana, kun ei tiedetty kuinka paha immuunivaje Miolla tulisi olemaan. 

RHH-lapsilla voi immuunivajeen vuoksi olla esimerkiksi infektiokierteitä, pitkittyneitä flunssia ja korvatulehduskierteitä tai jopa päiväkotikielto. 

– Me ollaan oltu siinä onnellisessa asemassa, että Mio on ollut vähemmän kipeänä kun kukaan muu meidän perheestä. Kaikki mitä me tavallaan pelättiin, niin mitään niistä ei ole meidän kohdalle tullut. Nyt Mio on jo sen ikäinen, että sen immuunivajeenkaan ei pitäisi enää yhtäkkiä mennä toiseen ääripäähän, eikä myöskään pahaa anemiaa pitäisi tulla. 

Luustolääkärin vastaanotolla Mion ollessa kolme kuukautta Tiia ja Patte näkivät ensimmäistä kertaa elämässään toisen lapsen, jolla oli sama diagnoosi kuin Miolla, rusto-hiushypoplasia. 

– Näin siellä 2,5-vuotiaan pienen vaaleahiuksisen lapsen juoksemassa käytävillä ja ajattelin, etten ole ikinä nähnyt mitään noin söpöä. Sellainen 60cm lapsi, joka juoksi siellä käytävillä. Mietin, että voinko kysyä hänen äidiltä, että mikä diagnoosi hänellä on kun hän selkeästi oli lyhytkasvuinen, enkä ollut koskaan nähnyt ennen. 

Tiia ei uskaltanut kysyä, mutta lääkäri esitteli potilaat toisilleen ja lapsella oli kuin olikin sama diagnoosi kuin Miolla. 

Pieniä vaatteita ja apua arjen askareissa

Pienen kokonsa vuoksi Mio tarvitsee apua joissakin arjen askareissa, mutta muuten hän elää aivan tavallista 2,5-vuotiaan elämää. 

– Mio tarttee apua kun pitää kiivetä jonnekin. Hän ei yletä itse pesemään käsiä, eikä pääse itse vessanpöntölle, mutta muuten aika hyvin keksii keinot kyllä kiipeämiseen. Mio ei saa myöskään ovia auki, eikä valoja päälle ja pois. 

Lyhytkasvuisen lapsen pukeminen on välillä haastavaa, mutta toisaalta sama vaatekoko menee myös pitkään. 

– Mion mittasuhteet menee niin, että on lyhyet luut eli lyhyemmät jalat ja kädet kuin muilla saman ikäisillä, mutta muutenkin tosi pienikokoinen myös RHH kasvukäyrällä. Miolle on aika hyvin löytynyt sisävaatteita, koska hän on muutenkin tosi pieni. 68/74 vaatteet menee kun vähän kääntää hihoja. Joissain toisissa lyhytkasvuisuuden muodoissa on tosi paljon selkeämmin lyhyet raajat ja pitkä selkä, nii sitten voi olla tosi vaikea löytää vaatteita. 

Parin vuoden aikana Tiia on oppinut löytämään myös sopivia ulkovaatteita Miolle. Tärkeintä on se, että vaatteet istuvat hyvin ja ovat sopivan kokoiset, jotta liikkuminen onnistuu ketterästi.

– Monet haalarit jää pussille polvista ja hihoista. Olen oppinut etsimään oikean mallisia, pitää olla kireät hihat toppahaalareissa, että ei valu ja mene ryttyyn. Kenkien kanssa pitää myös olla tarkkana, kun nilkan ja polven väli on tosi lyhyt. Jos on liian korkea varsi, niin ne ei välttämättä mene pohkeesta. Kuomia ei voi käyttää ja kumisaappaista ollaan leikattu vartta lyhyemmäksi. Pitkät rukkaset menee helposti kyynärpäiden yli. Me ollaan yritetty etsiä mahdollisimman lyhyitä. Jos löytää jostain hyvät niin voi ostaa aina muutamat varastoon. 

Tulevaisuudessa kaikki on mahdollista

Kasvuennustetta Miosta ei vielä ole tehty, mutta RHH-lapset voivat kasvaa 90cm ja 140cm väliltä mihin mittaan tahansa. 

– Mio kasvaa aika pienenä, että voisi olettaa ettei hän mihinkään 140cm asti pääse.

Lyhytkasvuisuus ei vaikuta älylliseen kehitykseen millään tavalla. Mio ei myöskään tarvitse kasvaessaan esimerkiksi erityisluokkaa, vaan voi opiskella ihan tavallisella koululuokalla. Koululla ja päiväkodeilla on velvollisuus hoitaa asiat niin, että lapsi pystyy olemaan siellä ja naulakot ovat tarpeeksi alhaalla,ja vessoihin on pääsy itsenäisesti. 

– Ei Mio nyt varmaan ehkä lentäjäksi ihan pääse ja toki jotkut muut tietyt ammatit on poissuljettuja, mutta Miolla on ihan samat mahdollisuudet käydä kouluja ja perustaa perhe ja mitä ikinä haluaakaan tehdä aikuisena. Toki jotkut harrastukset on kans sellaisia, mitä ei voi samalla tavalla harrastaa kuin jotkut muut. Aina löytyy kuitenkin myös sellaista, mitä voi tehdä. Se mitä me mietitään ja pelätään on se, että miten muu maailma ottaa Mion vastaan.

Taitava vauva

Usein tuntemattomat ihmiset luulevat puistoissa ja leikkipaikoilla Mioa vain harvinaisen taitavaksi vauvaksi, kun hän osaa jo laskea itse liukumäkeä, rakentaa hiekkakakkuja tai kiipeillä kiipeilytelineessä. 

–  Puistoissa jotkut ihmettelee, että on niin taitava vauva ja kun kerron, että hän on 2,5-vuotias ja on osannut jo 1,5 vuotta kävellä, niin moni nolostuu ja hämmentyy. En aina mainitse sitä, että Mio on lyhytkasvuinen jos on vaan nopea tilanne. Saatan sanoa että hän on vaan pienikokoinen. Kaikki eivät ymmärrä termiä “lyhytkasvuinen” ja moni kysyy esimerkiksi, että onko Mio syntynyt keskosena ja siksi pienikokoinen.

Joskus Tiiaa pidetään myös välinpitämättömänä vanhempana ja tuntemattomat ovat huolissaan kun hän antaa “vauvan” kiipeillä vapaasti. Se tuntuu Tiiasta pahalta.

– Me annetaan Mion mennä aika vapaasti pihalla, eikä olla perässä koko ajan. Mio haluaa tutkia ja kiivetä ja touhuta itse niihin mihin pystyy itse kiipeämään, niin jos mä jään johonkin kauemmas, ja Mio kiipeää vaikka liukumäkeen, niin joku random saattaa mennä sinne varmistamaan, että Mio ei putoa. Monesti kysytään huolissaan, että pärjääkö toi ja että eikö meidän pitäisi tulla varmistamaan meidän lasta. Monet haluaa auttaa Mioa vaikka ei tarvitse, kun luulevat, että hän on pieni vauva ja tarvitsee apua, eikä äiti kiinnitä huomiota.

Lapset suhtautuvat Mion lyhytkasvuisuuteen avoimesti ja hyvin, eikä heidän suhtautumisensa pelota Tiiaa ja Pattea. 

– Vähän siltä vaikuttaa, että Mio on sellainen, että varmasti osaa puolustaa itseään. Hän tietää, ettei ole vauva. Meidän ystävillä on pieni vauva, joka on saman mittainen kuin Mio, mutta kaksi vuotta nuorempi. Mio sanoo koko ajan, että ei Mio ole vauva. Isoveli Noa korjaa myös aina tarvittaessa, että Mio on taapero, ei vauva. 

Pienillä sanoilla iso merkitys

Kukaan ei ole koskaan tarkoituksella sanonut Miosta mitään pahaa Tiian ja Patten kuullen, mutta he ovat törmänneet joskus ajattelemattomiin kommentteihin jopa terveydenhuollossa.

– Käytiin terveysasemalla Mion kanssa tarkistamassa korvat, kun Miolla nousi kuume. Oltiin sairaanhoitajalla ja hän oli hirveän kiinnostunut siitä, että Mio on lyhytkasvuinen ja kyseli kaikkea. Hän sanoi mulle, että kyllä mä tiedän, että tollaset on saanut lapsia Amerikassa ja kyllähän tollaset voi käydä ihan töissä. 

Juuri siksi Tiia ja Patte haluavat kertoa avoimesti niin Mion lyhytkasvuisuudesta kuin lyhytkasvuisuudesta ylipäätään, koska se on ihmisille yleisesti niin tuntematon asia, ettei siihen oikein osata suhtautua. 

– Ei hän tarkoittanut sillä varmasti mitään pahaa, mutta se tyyli miten hän sanoi, että tollaset särähti korvaan. Lyhytkasvuisuuden diagnooseja on yli 200, mutta silti esimerkiksi se ei ole hirveän monen ihmisen tiedossa, että harvalla kenellä on joku lyhytkasvuisuuden geeni tai diagnoosi, on älyllisesti mitään poikkeavaa. Heitä ei aina aseteta samalle viivalle muiden ihmisten kanssa. 

Tiia häkeltyi sanavalinnasta, eikä osannut siinä tilanteessa sanoa kyseiselle hoitajalle mitään. Myöhemmin hän kuitenkin laittoi asiallista palautetta terveysasemalle siitä, miten hän toivoisi Mion tulevan kohdatuksi. 

– Puhutaan lyhytkasvuisista, ei mun mielestä voi käyttää “tollanen” -sanaa. Onneksi mun lapsi ei ymmärtänyt sitä. Hän on ihan saman arvoinen ihminen kuin tämä kyseinen hoitajakin. Sieltä tuli vastaus, että he ottaa asian puheeksi ja heidän tavoite on kohdella kaikkia saman arvoisesti. Hoitajan kommentti on ainut, mistä on jäänyt vähän paha mieli. Tiedän, että Mio tulee kohtaamaan ennakkoluuloja ja se oli eka kerta kun se iski mulle, että Mio joutuu varmaan koko elämänsä puolustelemaan itseään ja kertomaan ja näyttämään, että kykenee samaan kun muut. 

Tukiverkosto on tärkeä

Vaikka joskus tuntemattomat päästelevätkin sammakoita suustaan, perheen arjessa Mion lyhytkasvuisuus ei sen kummemmin ole isossa roolissa, vaan he elävät ihan tavallista lapsiperheen elämää.

– Meillä on tosi hyvä tukiverkosto, ollaan paljon tekemisissä meidän perheiden kanssa ja tykätään tehdä yhdessä kaikkea. Saadaan voimaa yhteisistä hetkistä perheen kanssa. Tehdään ja touhutaan, käydään retkillä ja luonnossa. 

Tiia ja Patte pitävät yhteisen ajan lisäksi tärkeänä myös molempien omaa aikaa. Kummallakin on mahdollisuus lähteä kavereiden kanssa joskus viikonlopuksi mökille tai illalla salille. 

– Me kerrotaan tosi paljon, että tykätään toisesta ja rakastetaan toista. Noakin saattaa tulla halaamaan ja sanoa, että rakastan sua niin paljon. Meillä saa näyttää kaikki tunteet, myös ne kiukut ja surut. Kun Mio sanoo “kakka tuo”, niin se tarkoittaa, että rakastan sua. 

Tulevaisuudelta perhe toivoo terveyttä ja elämää ilman suurempia vastoinkäymisiä, sekä mahdollisesti vielä pikkusisarusta Noalle ja Miolle.

– Se ei ole ihan vielä ajankohtaista, mutta kyllä me koetaan, että meille mahtuisi vielä yksi tänne joukkoon. 

Tiian terveiset muille perheille, jotka kohtaavat raskausaikana tai lapsen kanssa samanlaisen tilanteen kuin he: 

Olin sitä mieltä, että en tarvitse vertaistukea, mutta sitten kun liityin lyhytkasvuisten lasten vanhempien Facebook-ryhmään Mion ollessa 3 kuukautta, niin uusi maailma avautui.  Ryhmästä löytyi mun ikäinen nainen, jolla on Mion kanssa samanikäinen RHH-lapsi. Monet asiat on sellaisia, joita ymmärtää vaan he jotka käy läpi samanlaisia huolia. Vertaistuki auttaa myös käytännön asioissa, kuten vaatevinkeissä ja muissa. Kyllä mä ainakin tarvitsen muita, jotka tietää mitä käyn läpi. Vertaistukea kannattaa hyödyntää, oli asia mikä tahansa, ettei jää yksin.

Haluan kiittää ihan valtavan paljon Tiia, Patrikia, Noaa ja Mioa siitä, että sain kertoa heidän perheen tarinan. Heillä on aivan ihana, elämäniloinen, lämmin ja rakastava perhe. Oli todella hienoa, avartavaa ja koskettavaa myös kuulla niistä tunteista, joita perhe on käynyt läpi yllättävien uutisten keskellä. On hirveän tärkeää puhua siitä, miten perheet kohdataan niin lähipiirissä, terveydenhuollossa kuin leikkipuistossakin silloin, kun he ovat samassa tilanteessa kuin Tiian ja Patrikin perhe. Kaikki ihmiset tulisi asettaa samalle viivalle keskenään, eikä tehdä oletuksia tai yleistää. Ja koskaan, ei koskaan pitäisi kenestäkään tai mistään ihmisryhmästä puhua sanalla ”tollaset”. 

Lokakuussa vietetään Dwarfism awareness monthia eli kuukautta, jolloin pyritään lisäämään ihmisten tietoisuutta lyhytkasvuisuudesta. Sen kunniaksi toivoisinkin, että mahdollisimman moni kävisi tutustumassa lyhytkasvuisuuteen edes lyhyesti lukemalla TÄMÄn. Kun on tietoa, on helpompi kohdata kunnioittavasti ja oikealla tavalla. Ei puhuta lyhytkasvuisista termillä ”kääpiö”. Kääpiöt ovat satuhahmoja. Oikea termi lyhytkasvuisista puhuttaessa on lyhytkasvuinen, mutta suurin osa lyhytkasvuisista ja heidän vanhemmista toivoisi  mieluummin puhuttelua ihan vaan vaikka nimellä, niinkuin kaikkia muitakin puhutellaan. 

Tutustu muihin Ihanat erilaiset perheet -sarjan perheisiin:

1. perhe: Emma, Timo & Torsti

2. perhe: Emilia & Minea

3. perhe: Siiri, Hannele & kaksi lasta

4. perhe: Viivi, Antti, Vilja, Varpu, Akseli & Minni

5. perhe: Sanna, Pyry, Jimi & Venla 

6. perhe: Marjut, Janne & Minea 

7. perhe: Linda, Luca & Sisu

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan seitsemäs perhe.

Ihanat erilaiset perheet: Linda, 29, Luca, 5, & Sisu, 2,5

Linda on mulle entuudestaan tuttu, hän oli nimittäin yksi ensimmäisiä lukijoita, joka mua tuli moikkaamaan kadulla heti blogin alkuaikoina. Tiemme ovat kohdanneet monta kertaa näiden vuosien aikana – kerran esimerkiksi Naistenklinikan ultrassa, kun paljastui, että odotimme molemmat vauvaa syntyväksi samana laskettuna aikana. Nyt tiemme kohtasivat, kun sain kunnian jakaa Lindan ja perheen tarinan teille Ihanat erilaiset perheet -sarjassa.

Linda ottaa mut vastaan kenties kesän viimeisenä oikeasti kuumana päivänä. Ensin jutellaan rauhassa kahdestaan, sitten hän hakee pojat melkein naapurissa sijaitsevasta päiväkodista. Vaikka olemme tavanneet sattumalta useamman kerran, kuulen Lindan tarinan kokonaisuudessaan ensimmäistä kertaa.

Masennusta ja nopeaa etenemistä

Linda ja Osku tapasivat lokakuussa 2011 Helsingin Amarillossa, kun Linda oli juuri palannut Espanjasta Suomeen. Parilla synkkasi heti ja pian he jo muuttivatkin yhteen. Vuonna 2012 Linda sairastui masennukseen ja kävi hoidettavana Auroran päiväsairaalassa kymmenen viikon ajan. Lindalla ei ollut työ- tai opiskelupaikkaa, sillä voimat kuluivat masennuksen kanssa taisteluun.

Yllätysvauva

Lokakuussa 2013 Linda ja Osku saivat yllättyä, sillä Linda teki positiivisen raskaustestin. Hän tuli raskaaksi e-pillereiden läpi.

– Ei oltu suunniteltu sitä, eikä oltu ollenkaan valmiita siihen, varsinkaan silloinen mieheni, Linda kertoo.

Pari päätti kuitenkin yhdessä pitää lapsen.

Raskausajan Linda koki helppona ja pystyi jopa nauttimaan raskaudesta, vaikka tuleva isä ei osannutkaan tarjota sellaista tukea tai läsnäoloa, jota hän olisi kaivannut. Molemmat olivat nuoria ja aivan uudessa tilanteessa.

Luca syntyi kesäkuussa 2014 ja synnytys meni hyvin. Vaikka 4,5-kiloinen esikoisvauva ei ollut se helpoin tai nopein ponnistettava, synnytyksestä jäi Lindalle hyvä kokemus. Osku oli mukana synnytyksessä tukemassa ja pian perhe pääsi aloittamaan yhteistä perhe-elämää.

Linda jäi arjessa yksin

Vauva-aika oli helppoa ja seesteistä aikaa, vaikka sen intensiivisyys yllättikin alkuun. Pian Linda kuitenkin huomasi olevansa Lucan kanssa pääosin yksin.

– Aika paljon kävin Lucan kanssa perhetalolla vauvajumpissa ja muskareissa, touhusin paljon Lucan kanssa kahdestaan. Nähtiin kavereita, joilla oli samanikäisiä lapsia. Lucan isä ei hirveästi ollut osallisena meidän arkipäivien touhuissa, Linda muistelee.

Ero ja uusi rakkaus

Lopulta pari koki paremmaksi jatkaa elämää erillään ja Linda ja Osku erosivat loppuvuodesta 2015, kun Luca oli 1,5-vuotias. Ei mennyt aikaakaan, kun nurkan takana Lindaa odotti jo uusi rakkaus.

– Erosta meni vain pari kuukautta, kun tapasin jo Sisun isän Erikin. Ajattelin, että nyt mä oon yksin ja keskityn Lucaan, mutta ei se nyt mennyt ihan niin kuin ajattelin. Erikin kanssa edettiin tosi nopeasti, ajattelin, että nyt tässä on niinkun mun elämäni mies.

Suhde eteni vauhdilla ja melko pian ensitapaamisen jälkeen pari alkoi jo seurustelemaan.

Haaveissa toinen lapsi

Erikillä ei ollut vielä omia lapsia ja Lindastakin tuntui, että olisi mukavaa saada Lucalle pikkusisarus seuraksi. Hyvin nopeasti Erick ja Linda alkoivatkin yhteisestä päätöksestä yrittää jo vauvaa.

– Me yritettiin raskautua n. neljän kuukauden ajan, ja sitten olinkin jo raskaana kun mentiin naimisiin puolen vuoden kuluttua ensitapaamisesta.

Erick kävi koulua Turussa ja oli töissä Karjaalla. Kotona hän oli vain viikonloppuisin. Linda huomasi pian olevansa enemmän yksin kuin aiemmin. Reissutyön vuoksi puoliso ei ollut kotona jakamassa yhteistä arkea, vaan Linda huolehti kaikesta yksin.

Vatsavaivoja ja mustasukkaisuutta

Sisu syntyi helmikuussa 2017, Lucan ollessa 2,5-vuotias.

– Luca oli tosi mustasukkainen kun Sisu syntyi. Olisin halunnut imettää ja täysimettää paljon pidempään, mutta Luca reagoi niin voimakkaasti siihen Sisun syntymään ja oli niin mustasukkainen, että jotenkin minulla ei ollut voimavaroja tai aikaa paneutua imetykseen tarpeeksi.

Imetyksen päättyminen aiemmin kuin Linda olisi toivonut harmittaa häntä edelleen.

– Jos siinä olisi ollut se toinen aikuinen arjessa läsnä, niin olisin pystynyt panostamaan enemmän imetykseen, kun taaperollakin olisi ollut seuraa imetyksen aikana.

Sisu kärsi vatsavaivoista elämänsä ensimmäiset puoli vuotta ja se oli Lindalle raskasta aikaa.

– Kun oli yhtäaikaa vatsavaivainen vauva ja mustasukkainen taapero, niin se oli henkisesti tosi uuvuttavaa. Ja just se, että olin niin yksin. Kun mies tuli kotiin, niin perjantaina hän saattoi lähteä ulos, lauantai meni hänellä nukkuessa ja sunnuntaisin sitten hän lähti taas takaisin kouluun ja töihin.

Linda ei muista ensimmäisten puolen vuoden ajalta juuri mitään, koska oli silloin niin uupunut.

– Halusin itse pitää Lucan kotona rauhassa meidän kanssa, mutta jälkeenpäin mietittynä olisi kannattanut laittaa hänet päiväkotiin jo aiemmin. Kyllä me selvittiin siitä vauvavuodesta ja mäkin olen ihan järjissäni vielä, yllättävän nopeasti se kuitenkin meni.

Arki kaatui yksin Lindan vastuulle

Pikkuhiljaa Linda alkoi ymmärtää, että arki ei olekaan sellaista kuin hän olisi parisuhteelta toivonut, eivätkä he oikeastaan edes tunteneet toisiaan kunnolla.

– Kun edettiin niin nopeasti, niin eihän sitä ihmistä voi tuntea. Eikä me hirveästi keskusteltu, että millaisia vanhempia me halutaan olla tai millaisia kasvatusperiaatteita halutaan noudattaa. En tajunnut sanoa, että tarvitsisin siinä vanhemmuudessa paljon enemmän tukea.

Linda pohtii erilaisten näkemysten syyksi myös kulttuurieroa.

– Sisun isä on Afrikasta. Siellä usein mies käy töissä ja nainen hoitaa kodin ja lapset, niin ehkä se ei ollut niin selkeää hänelle, että minä toivoin erilaista arkea.

Erosta huolimatta hyvät isäsuhteet

Lopulta Linda ja Erick päätyivät myös eroon ja nykyisin Linda asuu yksin kahden poikansa kanssa. Mikään ei ole jäänyt kaduttamaan Lindaa, vaikka parisuhteet päättyivätkin eroon. Hän tietää, että kummatkin isät tekivät suhteessa parhaansa, kuten hän itsekin.

– En syytä kumpaakaan isää mistään, tiedostan hyvin, että minussakin oli omat vikani parisuhteessa.

Pojat tapaavat isiään säännöllisesti.

– Joka toinen viikonloppu pojat menevät molemmat Sisun isän Erickin luokse. Välillä Lucan isä ottaa hänet luokseen lauantaisin ja hakee Lucan Sisun isältä, tai sitten hän tulee käymään meillä arki-iltana. Hän on hirveän urheilullinen, niin on helppo ottaa isompaa poikaa jo mukaan urheiluharrastuksiin kuten skeittailuun ja juoksemaan.

Isien välit ovat hyvät sekä keskenään että Lindan kanssa, siitä Linda on onnellinen ja arvostaa molempien isien panostusta.

– Olen tosi kiitollinen siitä, että Sisun isä ottaa molempia poikia luokseen. Silloin kun Luca oli 1,5v niin Erick tuli meidän elämään ja on pitänyt siitä asti häntä kuin omana lapsenaan.

Erickin ei olisi mikään pakko ottaa myös Lucaa luokseen joka toinen viikonloppu, mutta hän on alusta asti tehnyt sitä omasta halustaan. Erick aikoo myös tulevaisuudessa ottaa molemmat pojat viikonloppuisin luokseen ja kohtelee molempia tasa-arvoisesti, vaikka toinen onkin hänen biologinen lapsensa ja toinen ei.

 –  Arvostan sitä todella paljon ja hän kyllä tietää sen, muistan kiittää siitä usein. Se on meille iso juttu ja se antaa Lucalle tärkeitä eväitä elämään.

Oma aika on valtava voimavara

Kunnolliset yöunet ja oma aika joka toinen viikonloppu on Lindalle tärkeä voimavara arjessa yksinhuoltajana.

– Se antaa hirveästi voimaa ja piristää, että saa nukkua ne kaksi yötä rauhassa ja vaan olla jos huvittaa. Sitten jaksan taas ne kaksi viikkoa täysillä lasten kanssa ja keskityn heihin.

Linda toivoo, että poikien hyvät välit isiin ja isien hyvät välit häneen sekä toisiinsa säilyvät myös tulevaisuudessa, vaikka joku heistä löytäisi esimerkiksi uuden puolison rinnalleen.

– Just nyt tämä toimii niin hyvin meidän kaikkien osalta tämä kuvio ja pojat on sopeutuneet siihen hyvin.

Isien lisäksi Lindan tukena on oma äiti sekä ystävät, joista muodostuu hyvä tukiverkko ympärille, joka auttaa aina tarvittaessa ja tarjoaa juttuseuraa.

– Arjessa me nähdään paljon ystäviä ja mun äitiä, että pääsen juttelemaan myös aikuisten kanssa.

Arki yksinhuoltajana kuormittaa

Hyvästä tukiverkosta ja säännöllisestä omasta ajasta huolimatta arki yksinhuoltajana tuntuu joskus yksinäiseltä ja kuormittavalta, kun ei ole toista aikuista jakamassa yhteistä arkea.

– Jos mun tarvitsee levätä tai käydä vessassa, suihkussa, tehdä ruokaa. Jos lapsi tarvitsee jotain, niin mun on vaan hoidettava se lapsi aina ensin, tottakai kun ei ole vaihtoehtoja Ja kun lapset menee illalla nukkumaan, niin mulla ei ole ketään kenelle kaataa kaikki tunteet ja ajatukset ja puhua siitä päivästä.

Satunnaisista yksinäisyyden tunteista huolimatta Linda ei kuitenkaan kaipaa tällä hetkellä uutta parisuhdetta elämäänsä, vaan on tyytyväinen juuri näin.

Yksinhuoltajuus tuo Lindalle mukanaan myös paineita lasten kasvatuksesta.

– Kaikki on  mun vastuulla, vaikka eihän kaikki tietenkään ole kasvatuksesta kiinni. Koska mä arjessa opetan heitä ja kasvatan heitä ja yritän tehdä heistä hyviä aikuisia. Jos mä vaikka epäonnistuisin ja heille tulisi isompana kuvioihin huumeet tai rikokset, syyttäisin siitä itseäni.

Vaikka hän tietää ja ymmärtää, ettei kaikki ole kasvatuksesta kiinni, eikä ajattele rikosten tai huumeiden pariin ajautuneita epäonnistuneina ihmisinä, hän kokisi itse epäonnistuneensa äitinä.

– Varmasti ydinperheessäkin vanhemmat syyttäisi itseään, mutta mulla on jotenkin tosi kovat paineet, koska tässä olen vain minä yksin.

Vanhemmuudessa pelko ja huoli omista lapsista on aina läsnä muutenkin.

– Koska ei voi suojella kaikelta ja mitä enemmän lapset kasvaa niin sitä vähemmän on sitä valtaa heihin. Vanhemmuudessa minulle rankinta ei ole niinkään ne fyysiset asiat, kuten väsymys, vaan just ne henkiset asiat. Se pelko, sitä ei voi hirveösti alkaa miettiä, muuten menee ihan sekaisin. Kun sille ei kuitenkaan voi mitään.

Parasta on touhukas arki

Linda nauttii kaikkein eniten ihan tavallisesta, touhukkaasta arjesta  poikiensa kanssa. Perhe tapaa paljon ystäviä ja tekee kaikkea yhdessä.

– Harvoja on ne illat, että tullaan päiväkodista ja töistä kotiin ja ollaan vaan tällä. Tosi paljon nähdään kavereita, ulkoillaan, käydään uimassa, katsotaan leffoja, luetaan ja leikitään yhdessä.

Yhdessä puuhastelu tekee arjesta vauhdikkaiden poikien kanssa myös helpompaa.

– Se on helpointa meille kaikille. Pojat tykkää nähdä kavereita ja homma pysyy rauhallisempana silloin, kun heillä on muutakin seuraa kuin toisensa. Mulle on myös tärkeää saada välillä aikuista juttuseuraa.

Kesällä Linda oli poikien kanssa neljä viikkoa lomalla ja silloin tuntui välillä, että seinät kaatuvat päälle.

– Me ei oikein matkusteltu mihinkään ja monet kaverit olivat myös silloin jossain muualla, joten olin paljon yksin poikien kanssa. Se neljä viikkoa tuntui pitkältä, kun pojat aika paljon tappelivat keskenään ja sain selvitellä niitä riitoja ja olla koko ajan vahtimassa, että he eivät käy toisiinsa kiinni.

Sisarukset rakastavat ja tappelevat

Arki ja rutiinit pitävät päivät seesteisempinä ja siksi Linda tykkää arjesta eniten.

Vaikka välillä pojat tappelevat keskenään, kuten sisarukset usein tekevät, Linda on onnellinen siitä, miten paljon he välittävät toisistaan. Poikien kasvaessa he ovat alkaneet myös löytää leikkeihin yhteisen sävelen.

– On ihanaa katsoa, kun pojat leikkii rauhassa yhdessä. Kun on niin paljon sitä tappelua ja välien selvittelyä, niin on ihanaa vaihtelua, että he leikkii yhdessä nätisti ja Luca vaikka opastaa Sisua jossain asiassa. Ja esimerkiksi ensi viikolla vien Lucan neuvolaan, ja Sisun vien heti tarhaan, niin Luca oli huolissaan, että toivottavasti Sisua ei sitten kukaan kiusaa sillä aikaa tarhassa, kun hän ei ole siellä.

Tällä hetkellä arjessa väsymystä aiheuttaa iltaisin kukkuva taapero, joka ei tunnu väsyvän millään.

– Sisu nukkuu päiväkodissa puolen tunnin päiväunet, minkä vuoksi hän nukahtaa ehkä puoli 11 illalla. Lomalla hän nukahti hyvin ja ilman tappeluita, kun ei nukkunut päiväunia. Päiväkodin päiväunien vuoksi nukahtaminen venyy ja hän taistelee unta vastaan.

Linda ei kuitenkaan jaksa stressata nukkuma-järjestelyistä, koska uskoo ajan auttavan tähänkin asiaan.

 – En usko, että hän hirveän vanhana enää jatkaa tuota samaa. Viimeistään sitten kun päiväkodissakin jättää päiväunet pois, niin se auttaa.

Rakkaus arjessa palkitsee

Rakkauden osoitukset omilta lapsilta ja se, että omat opit ovat menneet perille, tuntuu Lindasta palkitsevalta.

–  Ihanimpia on ne pienet hetket, mitä tulee arjessa ripotellen. Esimerkiksi nyt Sisu on alkanut halaamaan minua ja sanomaan että “mä rakastan sua”.

Lindalle on kaikkein tärkeintä se, että perheessä ollaan avoimia.

–  Meidän perheessä kaikki voi olla omia itsejään. Pojatkin on tosi erilaisia persooniltaan, niin mä yritän kuitenkin, että me kolme muistettaisiin toistemme hyvät ominaisuudet ja oltaisiin omia itsejämme ja hyväksyttäisiin toisemme sellaisina kuin ollaan.

Hän toivoo, että pojat pysyisivät aina läheisinä toisilleen ja pitäisivät toisistaan huolta.

Tulevaisuuden suunnitelmissa Lindalla siintää kosmetologikoulusta valmistuminen, sekä yhteinen matka poikien kanssa, josta hän on haaveillut pitkään.

– Suurin haave on pysyä terveenä ja se, että perhesuhteet pysyvät hyvinä.

Lindan terveiset muille perheille:

Vaikka yhteiskunta on tosi suoritus- ja tavoitekeskeinen, elämä ei aina mene niinkuin suunnittelee. Sitten on vaan tehtävä parhaansa siinä tilanteessa ja nautittava siitä, mitä on. En mäkään suunnitellut, että mun lapsilla olisi eri isät ja elämä olisi tällaista. Mutta kaikissa on hyviäkin asioita ja omat hyvät puolensa. Pitää muistaa ne hyvät puolet ja nauttia niistä. Tärkeintä on se, että on itse onnellinen omassa elämäntilanteessaan ja se toimii. Ei kannata välittää muiden arvosteluista tai mielipiteistä.

Haluan kiittää ihan mielettömän paljon Lindaa siitä, että hän lähti mukaan ihaniin erilaisiin perheisiin ja jakoi oman perheensä tarinan. Lindasta huokuu sellainen positiivisuus ja elämän ilo kilometrien päähän. Ja se, miten sydämellisesti hän on kohdannut mut monta kertaa näiden vuosien aikana ja joka kerta tullut omasta halustaan piristämään mun päivää, kertoo mulle siitä, miten upea ihminen hän on. Linda on ihana äiti ihanille lapsille ja hän pitää upeasti huolta arjesta ja pienistä pojistaan. Kiitos, kun tulit mukaan <3

Sarjan muut perheet:

1. perhe: Emma, Timo & Torsti

2. perhe: Emilia & Minea

3. perhe: Siiri, Hannele & kaksi lasta

4. perhe: Viivi, Antti, Vilja, Varpu, Akseli & Minni

5. perhe: Sanna, Pyry, Jimi & Venla 

6. perhe: Marjut, Janne & Minea 

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan kuudes perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä, toisen perheen tarinan täältä, kolmannen perheen tarinan täältä, neljännen perheen tarinan täältä ja viidennen perheen tarinan täältä.

Ihanat erilaiset perheet: Marjut, 32, Janne, 34, & Minea, 2,5,

Kaukosuhde ei toiminut 

Marjutin ja Jannen upea koti on mulle entuudestaan tuttu Marjutin suositulta @lovingwhitestyle -instatililtä ja blogista, mutta silti yllätyn kun astun sisään. Koti on vielä upeampi luonnossa, aivan henkeäsalpaavan kaunis. Marjut, Janne ja Minea ottavat mut hymyillen vastaan.

Aloitan haastattelun samalla kysymyksellä kuin aina: Mistä teidän tarina on saanut alkunsa, kuinka teistä tuli perhe?

– Me ollaan tavattu ekan kerran vuonna 2010 Kokkolassa. Janne pelasi silloin jalkapalloa ammatikseen ja mä asuin Helsingissä ja yhteisen kaverin kautta nähtiin sitten siellä baarissa, kun mä olin käymässä siellä, Marjut kertoo. 

– Ei lähdetty baarista yhdessä, mutta vaihdettiin vissiin numeroita ja myöhemmin alettiin soittelemaan ja näkemään, varmaan noin puoli vuotta oltiin yhdessä, Janne jatkaa.

Pidemmän päälle välimatka yhdistettynä Jannen työhön jalkapallon pelaajana kävi liian hankalaksi ja pari päätti erota.

– Totesin että ei tuu mitään, kun ei ikinä tiennyt että milloin nähdään. Joka viikonloppu oli pelit ja harjoitukset. Sitten meni vuosi niin, että aina joskus oltiin yhteydessä. Janne soitti joskus baarireissun jälkeen yöllä, että on miettinyt mua ja mitä kuuluu, mutta siihen se jäi.

Sä olet mun elämäni nainen

2012 Joulukuussa Janne ja Marjut tapasivat sattumalta Kokkolassa ja viettivät yhteisen vuorokauden toistensa kanssa, ennen kuin Janne lähti taas pelireissulle. Hän oli siirtynyt Seinäjoelle pelaamaan. Pian tapaamisen jälkeen Marjut lähti käymään Jannen luona Seinäjoella ja parin ihastus toisiinsa roihahti uudelleen. 

– Pari viikkoa sen jälkeen kun olin käynyt Jannen luona, hän soitti mulle ja sanoi, että “sä olet mun elämäni nainen ja mä muutan nyt Helsinkiin”. 

Marjut ihmetteli yhtäkkistä mielen muutosta, sillä aiemmin Janne oli ollut sitä mieltä, että Helsinki  on auttamattomasti liian suuri, eikä hän voisi asua siellä. 

 – Sitten yhtäkkiä Janne muuttikin mun luokse yksiöön Etelä-Haagaan. Ensin mä olin vähän silleen, että mitä tässä tapahtuu. Kaikki kävi niin nopeasti.

Jannen piti piti muuttaa omaan kämppään ensin asumaan, mutta sitten pari muuttikin suoraan yhteiseen kotiin Mannerheimintielle. Ja siitä kaikki sitten lähti.

Molemmat olivat aina tienneet haluavansa lapsia, ja pian pari alkoi vauvakuumeilla. He viettivät aikaa sukulaisten ja ystävien lasten kanssa ja Marjutille oli selvää, että Jannesta tulisi aivan ihana isä. 

Raskaus ja ihana vauvavuosi

– Janne kosi mua 9.12.2015 ja sitten mä tulin raskaaksi seuraavan vuoden keväällä, Marjut kertoo. 

Marjut kärsi ankarasta raskauspahoinvoinnista alkuraskaudessa, joka vei tiputukseen asti. Muuten raskausaika kuitenkin sujui hyvin, vaikka loppumetreillä Marjut sai vielä raskausmyrkytyksen ja synnytys piti käynnistää. 

– Mun synnytys kesti kolme tuntia ja 40 minuuttia. Kun mentiin saliin seitsemän aikaan illalla, niin sanottiin että ei tämän päivän aikana tapahdu mitään. Mietin siinä, että pakkohan mun on näitä kipuja kestää ja katsella eteenpäin.Yhtäkkiä mulle kuitenkin tuli tunne, että pakko ponnistaa. Kätilö sanoi, että ei nyt vielä, mutta sitten ne tarkisti tilanteen ja yhtäkkiä sainkin luvan ponnistaa. 

Minea syntyi lokakuussa 2016 ja täydensi parin onnen.

– Se oli kauhean ihmeellistä ja me varmaan vaan katsottiin Mineaa, hämmästeltiin. Mahtavaa aikaa. Koko aikahan tämä on tietenkin ollut ihanaa, kun saa seurata Minean kasvua, Janne sanoo.

– Minea oli helppo vauva kun hän nukkui vaan, eikä ollut mitään ongelmia. Varmaan yhden kerran hän itki yöllä ja käveltiin ja kannettiin, mutta muuten ei ollut mitään koskaan, Marjut jatkaa.

Ensimmäisen vauva-vuoden aikana Marjutilla ja Jannella ei ollut turvaverkkoa, kun molempien vanhemmat asuivat pohjoisessa.

– Sitten kun Minea täytti vuoden, Jannen vanhemmat päättivät muuttaa tänne pääkaupunkiseudulle. Se oli kaksi kuukautta ennen kuin mä sairastuin, Marjut muistelee.

Päivä, joka ei unohdu

Joulukuun 8. päivä vuonna 2017 on jäänyt ikuisesti Marjutin mieleen. 

– Imetin Mineaa ihan tavallisesti, vasemmasta rinnasta kaksi kertaa. Janne oli jossain, olisiko ollut pikkujouluissa. Sitten laitoin Minean nukkumaan ja menin itse suihkuun. Suihkussa ihmettelin, että miten tämä rinta ei tyhjentynyt kunnolla, että miten siellä tuntuu tollanen kivi, joka pyörii käsissä. Samana iltana sain kuulla, että oli lähipiirissä oli löytynyt kilpirauhassyöpä ja jotenkin mulle tuli tunne, että tämä täytyy tutkia. Kun ei koskaan voi tietää, Marjut kertaa illan tapahtumia.

Marjut lähti seuraavana aamuna Minean kanssa junalla Kokkolaan ja yritti varata siellä aikaa terveyskeskuksesta rinnan tutkimiseen. Viikonloppuisin ei kuitenkaan tehty päivystyspuolella mitään tutkimuksia, joten Marjut varasi ajan Terveystalolle ja sai sen maanantaiaamuksi.

Järkyttävät uutiset 

Marjut vietti lääkäriaikaa edeltävän yön Kokkolassa lähellä lääkäriasemaa ja meni maanantaiaamuna lääkäriin Minean ja oman mummunsa kanssa.

Ensin yleislääkäri otti hänet vastaan, mutta ei osannut sanoa mitään, vaan laittoi Marjutin suoraan kuviin. 

– Radiologi oli myöhässä onnettomuuden takia ja mun piti vaan odottaa ja odottaa. Radiologi ultrasi ensin ja sanoi, että täällä näkyy jotain mustaa, että hänen täytyy tutkia tarkemmin. Siinä vaiheessa mua pelotti ihan hirveesti.

Marjut kävi vielä mammografiassa, jonka jälkeen radiologi tutki kuvat ja pyysi Marjutin istumaan huoneeseensa.

– Sitten ilman, että hän olisi sanonut, että otetaan mitään koepaloja, lääkäri sanoi, että “sulla on hyvin suurella todennäköisyydellä rintasyöpä”. Se hetki oli kyllä semmonen, että mä vaan aloin tyyliin huutoitkemään, että antakaa mulle puhelin antakaa mulle puhelin, Marjut kertaa elämänsä pelottavinta hetkeä. 

Se oli maanantai-aamu ja Janne oli Helsingissä juuri lähdössä töihin, kun Marjut soitti hänelle. Janne hyppäsi saman tien junaan ja matkusti Marjutin ja Minean luokse Kokkolaan. 

– Tiesin kyllä, että Marjut menee lääkäriin, mutta en osannut pelätä etukäteen, kun olin kuullut jostain, että imetyksen aikana ei voi saada rintasyöpää, eikä lähisuvussakaan ole ollut sitä. Marjutilla kävi vaan huono mäihä. Paljon siinä kävi kaikkea mielessä, mutta päätin heti, että tästä selvitään, Janne muistelee. 

Janne rauhoitteli itseään sillä, että otti kaiken mahdollisen selvää sairaudesta junamatkan aikana Helsingistä Kokkolaan. 

– Sillon oli jo helpompi mennä, kun tiesin aika paljon siitä jo valmiiksi, kuten että aika harva siihen menehtyy ja harvoin se myöskään uusiutuu, Janne kertoo. 

Kuinka kauan mulla on elinaikaa

– Muistan kun kysyin siltä lääkäriltä, että kauanko mulla on elinaikaa, että puoli vuotta vai vuosi vai mitä. Se lääkäri sanoi, että suurin osa rintasyöpäpotilaista on elossa vielä viiden vuoden päästä ja mä vastasin, että ei viisi vuotta riitä mulle, Marjut sanoo.

Marjutilla oli alkuun tosi sekava olo ja hän nukkui melkein koko ensimmäisen viikon diagnoosin jälkeen. Hän soitteli kaikki läheiset läpi ja kertoi mitä oli tapahtunut. 

– Me oltiin koko loppuviikko Kokkolassa. Halusin vaan nukkua koko ajan ja aina kun mä heräsin, niin ekana se oli mielessä, että mulla on syöpä. Halusin paeta nukkumiseen sitä todellisuutta ja aina se lävähti naamaan.

Hoidot alkavat

Kotiinpaluun jälkeen alkoi lääkärirumba ja hoidon suunnittelu. Marjutille sanottiin, että vuoden ja kahden kuukauden ikäisen Minean imetys pitää lopettaa.

– Janne kuvasi viimeiset kerrat kun sain imettää Mineaa. Sitten laitettiin laastarit nännien päälle ja kerrottiin Minealle, että äidillä on pipi. Yllättävän vaivattomasti se imetyksen lopetus sujui, vaikka hän oli vielä niin pieni. 

Koska Minea oli vielä niin pieni, hän ei onneksi osannut pelätä sairauden aikana. 

Marjut piti leikata heti, mutta imetyksen ja rinnoissa olleen maidon vuoksi leikkausta ei voitu tehdä heti, vaan ensin aloitettiin sytostaattihoidot. 

– Sytostaatit aloitettiin tammikuun alussa. Niitä tuli kolmen viikon välein yhteensä kolme kertaa ja sitten tuli vielä kaksi kertaa kahden viikon välein toista tosi tujua ainetta. 

Ensin näytti, että kasvain vain kasvaa, eikä pienene, vaikka sen olisi pitänyt reagoida hoitoon ja pienentyä. 

– Sanoin, että jos se ei ole muuttunut nyt mihinkään, niin te leikkaatte sen nyt, että mä en ala turhaan katteleen niitä oloja. 

Tukiverkko apuna hoitojen aikana

Sytostaattihoitojen aikana molempien perheet olivat Marjutin ja Jannen apuna ja hoitivat Mineaa. 

 – Sytoista tiesi aina, että viikko väsynyttä ja sitten kaksi viikkoa normioloa ja sitten taas viikko väsynyttä ja kaksi viikkoa normia, niin siihen pystyi valmistautumaan. Hoidettiin aina logistiikka niin, että joku oli aina täällä Marjutin ja Minean seurana. Mä kävin koko ajan töissä ja Minea oli koko ajan kotona.

 – Hyvä että pääsin edes sängystä vessaan niinä viikkoina, Marjut muistelee. 

Vihdoin koitti leikkauspäivä ja leikkaus sujui hyvin.

 – Mulle saatiin samantien laitettua se silikoni, avattiin kainalosta rintaan päin arpi, otettiin oma rinta kokonaan pois, mutta iho säästettiin. Sitten laitettiin saman kokoinen silikoni heti tilalle, kuin oma rinta oli ollut.

Leikkauksesta jäi Marjutille odottamaton komplikaatio.

– Kun heräsin leikkauksesta, niin mulla oli kolme sormea puutuneena. Ne puutuu edelleen heti, kun nostan kättä ylemmäs. Mulle on tullut hermovaurio vasemmalle puolelle selässä. Siinä leikkauksessa mun käsi on ollut jotenkin yliojentuneena koko leikkauksen ajan, minkä takia mulle on tullut niin sanottu enkelinsiipi-efekti. 

Marjut on käynyt fysioterapeutilla hoidattamassa selkää ja kättään. Leikkauksen jälkeen Marjut kävi kesän aikana vielä 25 kertaa sädehoidossa.

– Siitä ei tullut onneksi mitään oloja, mutta se oli raskasta kun piti joka päivä ajaa Vantaalta Meilahteen ja aina ne ajat oli myöhässä.

Hoidot loppuivat

Heinäkuun toisena päivänä hoidot viimein loppuivat. Marjut oli sairaslomalla töistä vielä helmikuuhun 2019 asti, jolloin hän palasi töihin oltuaan yhteensä vuoden sairaslomalla. 

Sekä Janne että Marjut kokevat, että kaikkein suurin voimavara sairauden aikana oli se, että heillä oli Minea. 

–  Se on tehnyt siitä niin erilaista kun on ollut Minea. En tiedä millaista olisi ollut, jos oltaisiin oltu kahdestaan. Lapsen myötä sairauden sai edes joskus pois mielestä, Janne kertoo.

 – Jos ei olisi ollut sitä lasta siinä, niin mistä ne voimat olisi saanut siihen hetkeen? Riitti vaan kun katsoin Mineaa niin tiesin, että ei tässä ole mitään muuta kuin yksi vaihtoehto, Marjut jatkaa. 

Siitä oli sairauden aikana valtava apu ja onni onnettomuudessa, että Jannen vanhemmat olivat muuttaneet Helsinkiin juuri ennen Marjutin sairastumista. Janne pystyi käymään töissä koko sairauden ajan ja silti Marjutin ja Minean tukena ja apuna oli aina joku silloin, kun apua tarvittiin. 

– Olen tosi kiitollinen läheisille ja meidän ystäväperheelle ja isovanhemmille kaikesta tuesta ja avusta, Marjut sanoo.

Hän on myös kiitollinen Jannelle siitä, että Janne on aina osannut kohdata Marjutin samanlaisena omana itsenään, huolimatta siitä miten sairas Marjut oli tai miltä hän sairauden vuoksi näytti. 

– Hiusten lähtö oli mulle ehkä se isoin juttu, kun siitä sairaudesta tuli niin näkyvää. Se oli niin sairasta, että sä vaan koskit hiuksia ja sitten niitä vaan oli joka paikassa. Minea rullasi tarrarullalla hiuksia mun selästä pois ja oli mun sylissä kun me leikattiin hiukset pois. Alkuun mulla oli peruukki päässä varmaan kuukauden tai kaksi, sitten mä ajattelin, että paskat. Että jos mä joudun näyttää tältä niin sitten mä näytän tältä.

Ehkä asioiden piti mennä näin

Marjut uskoo, että kaikella on tarkoitus ja asioiden piti mennä juuri niinkuin meni. 

– Halusin olla Minean kanssa pitkään kotona, ja nyt sitten sain olla, vaikkakin kovemman käden kautta. Me oltiin ostamassa puoliksi valmista kämppää Järvenpäästä  pari kuukautta ennen kuin sairastuin ja ajateltiin, että tehdään itse loppuun kokonaan se, mutta onneksi me päätettiin, että ei otetakaan sitä.

– Ehkä yksi syy miksi sairastuin oli myös se, että pystyin ja halusin kirjoittaa blogissa tästä kaikesta ja sillä tavalla pystyin antamaan vertaistukea muille. Silloin kun diagnoosin sain, niin heti päätin että haluan kertoa tästä ja en ala elämään kaksoiselämää. Tää on mun elämä ja mä kirjotan tästä. Muistan sen hetken kun kirjotin siitä ja kommentteja alkoi vaan tulemaan tuhansittain joka tuutista.

Moni tuli kertomaan Marjutille, että on itse käynyt saman läpi ja tsemppasi häntä. 

– Tosi paljon olen saanut jälkeenpäinkin viestejä, että joku on sairastunut ja mua on kiitelty siitä, että olen ollut avoin ja sen ansiosta joku vasta sairastunut osaa odottaa mitä on ehkä luvassa, vaikka ei voi tietenkään sanoa, että menisi aina samalla tavalla. Mutta voi vähän ainakin lukea, että mitä tapahtuu.  

– Tiesin, että Marjut tulee olemaan sairaudesta blogissa avoin alusta asti ja sen ansiosta osasin itsekin olla avoin, Janne kertoo. 

Sairauden myötä Marjut sai paljon paljon uusia (syöpä)ystäviä ja pääsi tapaamaan uusia ihmisiä. Hän pääsi myös mukaan Arlan Ihana nainen -kampanjaan, joka tuki Roosa nauha -keräystä. Marjutista tehtiin kampanjassa minidokumentti.

Pelko seuraa mukana

Vaikka sairastumisesta kuluu aikaa, pelko ei hellitä. Vähän aikaa sitten Marjut säikähti, kun hänen terve rintansa sekä rintakehä tuli kipeäksi. 

– Mulle tuli hirveä paniikki. Kun mikä tahansa pienempikin juttu tulee, nii tulee heti mieleen että noniin nyt se on levinnyt se syöpä. Se pelko seuraa mukana koko ajan.

Onneksi TT-kuvista selvisi, että syöpä ei ole uusinut eikä Marjutin tarvinnut pelätä. 

Sairauden jälkeen Marjut, Janne ja Minea ovat yrittäneet päästä takaisin normaaliin elämään kiinni. 

Tavallinen arki on parasta

Kaikkein eniten perhe nauttii siitä ihan tavallisesta arjesta ja yhdessäolosta. Minea käy kodin lähellä pienessä kahdeksan lapsen päiväkodissa, josta tykkää kovasti.

– Odotetaan aina kovasti, että isi tulee töistä kotiin. Me ehditään aina olla hetki kotona kahdestaan Minean kanssa päiväkodin jälkeen ennen kuin Janne tulee. 

Iltaisin perhe viettää aikaa yhdessä ilman puhelimia tai muita laitteita.

– Se parituntinen seiskasta yhdeksään kun me luetaan monta kirjaa yhdessä, on ihanaa aikaa. Minea on omassa sängyssä ja minä siellä sängyssä ja Janne on lattialla siinä meidän vieressä, Marjut kertoo.

– Se on musta päivän paras hetki, vaikka välillä onkin aikamoista härdelliä, Janne vahvistaa.

– Mun mielestä on ihana seurata vierestä miten Janne ja Minea toimii yhdessä, jotenkin ihanaa katsoa Jannen ilmeitä, kun hän katsoo Minskua niin, että palvoo häntä.

 – Sama toisinpäin, Janne virnistää. 

Vaikka Janne ei ennen Marjutin tapaamista koskaan halunnut muuttaa pääkaupunkiseudulle, nykyisin hän nauttii siitä, mitä Helsingillä on tarjota.  Perhe käy yhdessä pyöräillen eri leikkipuistoissa ja eläinpuistoissa, mummulassa ja kahvilla.

– Nyt kun asutaan täällä, niin meidän elämäntyyli on sellainen, että tehdään paljon kaikkea, mutta osataan tarpeen tullen myös olla ihan rauhassa vaan ja nauttia omista hetkistä, Janne kertoo. 

– Minea on tottunut mun mukana olemaan kaikenlaisissa kissanristiäisissä ja kyselee aina,  että minne tänään mennään, Marjut naurahtaa.

Terve tulevaisuus

 Tulevaisuudelta perhe toivoo kaikkein eniten terveyttä. 

– Se on tietty ykkönen, muuta en toivo, Janne sanoo.

– Toki me toivotaan myös sitä, että jossain vaiheessa olisi oma asunto. Ja nyt on kaksi vuotta menty aika silleen vaihtuvilla tilanteilla, niin toivotaan että rauhoittuisi tämä tilanne ja mä pääsisin takaisin töihin, Marjut lisää. 

Marjut jäi kesän alussa yllättäen työttömäksi ja on nyt ollut kotona, mikä on kiristänyt perheen kukkaronnyörejä. 

– Ensin olin käyttänyt kaikki mitä säästin äitiyspäivärahan ajalle, sitten jouduinkin jäämään sairauspäivärahalle ja olin vuoden sillä. Helmikuussa palasin osa-aikaiseksi töihin, mutta jouduinkin jäämään melkein heti työttömäksi, Marjut kertoo.

– Mutta ei se ole niin tärkeää, ei meidän tarvitse lähteä reissuun tai mitään, ollaan ihan onnellisia. Kunhan meillä on perustarpeet täytetty ja ystävät ja sukulaiset ja läheiset. Raha ei ole meille tärkeintä, kun ollaan huomattu kuinka pienestä se ihmiselämä on kiinni, Janne jatkaa.

Haaveissa toinen lapsi

Marjut ja Janne haaveilevat pikkusisaruksesta Minealle. 

– Meille sanottiin, että oltaisiin voitu kerätä munasoluja, mutta se olisi viivästyttänyt hoitoja. Me päätettiin, että on tärkeintä on, että Minealla on äiti, eikä se, että kerätään niitä. Meillä oli jo kuitenkin Minea.

Kahteen vuoteen syöpähoitojen jälkeen ei saa tulla uudelleen raskaaksi, mutta se kaksi vuotta on pian jo täynnä. 

– Mun kolme tai neljä kaveria on saanut tänä vuonna toisen lapsen. Olen ollut heidän puolesta onnellinen, mutta jossain kohtaa tuntui myös pahalta, että itse ei ole saanut. Mutta nyt kun miettii, niin se kaksi vuotta tulee kuitenkin jo ensi keväänä täyteen. Ja me ollaan mietitty, että vaikka kolmen tai viidenkin vuoden ikäero voi olla hyvä, että ei tarvi tulla heti. 

Marjutin sairastuminen on tiivistänyt koko perhettä entisestään ja he kokevat, että sen myötä heillä on arvot kohdallaan.

– Pienet asiat ei hetkauta meitä. Me ei  valiteta turhasta ja jos aikaisemmin ärsytti, että sataa vettä, tai on lumimyräkkä, niin nykyään on onnellinen siitä, että näkee sen mikä keli siellä ulkona on. Rakkaus on syventynyt entisestään kaikkien näiden kokemusten jälkeen. 

Jannen ja Marjutin terveiset muille perheille, erityisesti vakavan sairauden kanssa kamppaileville: 

Hae kaikesta positiivista, äläkä luovuta. Vaikka tulisi pimeitä hetkiä, että nyt mä kuolen nyt mä kuolen, nii sitten vaan oikeasti keskittyy positiivisiin juttuihin. Avoimuus on tärkeää ja se, että jatkaa sitä arkea vaikka mitä tapahtuisi mahdollisimman normaalisti. Kannattaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Naisille: tutki rinnat säännöllisesti ja pienistäkin muutoksista kannattaa hakeutua lääkäriin!

Valtavan suuret kiitokset Marjutille ja Jannelle, sekä tietysti Minealle siitä, että sain jakaa heidän tarinan. Mä itse pelkään tosi kovasti vakavia sairauksia mun ja Oton perhehistorian vuoksi, niin mulle oli jotenkin tosi voimaannuttava ja  tärkeä kokemus saada kuulla tämä tarina. Vakava sairaus ei suinkaan aina tarkoita sitä, että sen vuoksi menettää työkyvyn tai se johtaa kuolemaan. Siitä voi myös parantua ja voi myös olla toivoa. Vanhemmuuden myötä tuleva kuolemanpelko on asia, jota todella moni kokee, mutta harva puhuu siitä. Tässä on ihana, vahva perhe, joka on kohdannut ne pelottavimmat uutiset, käynyt läpi rankan hoitojakson ja tässä nyt kuitenkin seisoo yhdessä, onnellisena, terveenä ja elämästä nauttien. Onneksi! Kiitos hurjasti vielä <3

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan kolmas perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä ja toisen perheen tarinan täältä.

Siiri, 26, & Hannele, 26, sekä esikoinen, 1v9kk, ja kuopus, 3kk, Espoo

Taivaalla paistaa aurinko ja on yksi kevään ensimmäisistä lämpimistä päivistä. Kävelen kodikkaan pihan poikki terassin ovelle ja koputan. Avaamaan tulee iloisesti hymyillen Siiri ja aurinkoinen taapero. Olohuoneen sohvalla Hannele leikittää kolmen kuukauden ikäistä vauvaa.

Istutaan alas kahvipöytään, joka on täynnä toinen toistaan ihanampia herkkuja, hedelmäsalaattia ja kahvia. Meillä synkkaa heti ja rupatellaan niin remontoinnista kuin lapsistakin. Siirin ja Hannelen upeasti itse remppaama koti kylpee keväisessä auringonvalossa.

Suhde alkoi Tinderistä

Hannele ja Siiri tutustuivat toisiinsa Tinderissä vuoden 2014 jouluaattona. Jo uutena vuotena Hannele tuli Siirin luokse, mutta he eivät kuitenkaan ihan alkaneet heti seurustelemaan.

– Mulle tuli pieni puolen vuoden identiteettikriisi, sillä olin aiemmin tapaillut vain miehiä, Siiri kertoo.

– Kevät oli Siirin osalta sellaista kipuilua, mutta toukokuussa 2015 me vihdoin alettiin virallisesti seurustelemaan, Hannele naurahtaa.

Pari puhui lapsista melko nopeasti sen jälkeen kun olivat alkaneet seurustelemaan ja vuonna 2016 he ostivat nykyisen kodin, jossa tuleville lapsille oli tilaa ja vaihtoivat isompaan autoon.

– 2016 kesällä me sitten varattiin aika Dextralle, Siiri kertoo.

– Jouduimme etsimään klinikan joka suostui hoitamaan naispareja. Ikärajat vaihtelivat myös eri klinikoiden välillä, piti olla yli 25v. Dextralla ei ollut mitään ongelmia. Dextra sanoi heti, että tottakai he voivat auttaa meitä. Siellä henkilökunta on erikseen koulutettu kaikenlaisten perheiden kohtaamiseen ja seinillä on paljon esitteitä ja kirjoja myös naispareille ja apilaperheille, Hannele jatkaa.

Lapsettomuushoitojen ensimmäisellä käynnillä kartoitettiin perheen tilannetta. Ensimmäisellä käynnillä juteltiin siitä, miksi Siiri ja Hannele olivat tulleet vastaanotolle, kauanko he olivat olleet yhdessä ja miten perhehaavetta voisi lähteä toteuttamaan.

 

Molemmat halusivat olla raskaana

Hannele alkoi odottaa esikoista marraskuussa parin 2016 hääjuhlien jälkeen.

–Pohdimme yhdessä, että oli sillä hetkellä taloudellisesti järkevämpää, että lapsettomuushoidot tehdään Hannelelle ja Hannele on raskaana, Siiri kertoo.

Raskausaika sujui Hannelella hyvin, vaikka hän saikin vaivoikseen iskiaksen ja jännekalvontulehduksen.

–Iso maha ja kepit olivat mielenkiintoinen yhdistelmä, mutta onneksi raskausaikana auttaa se, että tietää kaiken olevan vain väliaikaista, Hannele pohtii.

Siiri ja Hannele tiesivät haluavansa toisenkin lapsen ja Siirikin halusi kokea raskauden.

– Yritimme sinnitellä, että lapsille tulisi edes järkevä ikäero ja esikoinen saisi olla ainokainen ja ehdittäisiin tottua rauhassa perhe-elämään.

Siirillekin tuli iskias raskausaikana, mutta sen suurempia haasteita ei onneksi ollut.

– Toisen lapsen raskausaika oli ehkä rankempaa, koska oli se esikoinen kuitenkin siinä. Olin fyysisesti rajoittunut kun liikkuminen oli niin vaikeaa iskiaksen takia, lapsen pukeminen ja muut askareet olivat aika vaikeita.

Molempien synnytykset olivat imukuppiavusteisia. Kuopus syntyi napanuora kaksi kertaa kaulan ympäri kiertyneenä. Dramaattisia käänteitä ei siis puuttunut, mutta onneksi kaikki meni lopulta hyvin molemmilla kerroilla.

Naisparia ei osattu kohdata sairaalassa

Sairaalassa pari kuitenkin huomasi saavansa joissain asioissa erilaista kohtelua kuin heteropariskunnat.

– Jännitti mennä synnyttämään. Mulle sanottiin Siiristä, että olet ottanut siskon mukaan synnytykseen, Hannele muistelee.

– Kuopuksen synnyttyä kun meitä tultiin siirtämään synnytyssalista osastolle tai sinne perhepesään, niin työntekijä ei meinannut yhtään ymmärtää, että Hannele tulee mun mukaan, eikä huomioinut mitenkään Hannelea. Jouduin erikseen sanomaan, että vaimo tulee mukaan osastolle, Siiri kertoo.

Ennen äitiyslakia naisparien tie vanhemmuuteen oli pitkä ja hankala

Huhtikuun alusta voimaan tullut uusi äitiyslaki muutti byrokratian osalta huomattavasti aiempaa parempaan suuntaan naisparien osalta, mutta Siiri ja Hannele joutuivat vielä käymään läpi perheen sisäisen adoptioprosessin molempien lasten kanssa, ennen kuin molemmat olivat virallisesti lasten vanhempia, eikä vain toinen.

– Esikoisen synnytyksessä pelotti eniten se, että mitä jos Hannelelle käy jotain. Minulla ei olisi ollut esikoiseen mitään virallista sidettä, Siiri kertoo.

Aiemmin adoptioprosessi käynnistyi lastenvalvojan luona yleensä kolmen kuukauden kuluttua synnytyksestä. Hannele ja Siiri pääsivät hieman helpommalla, sillä he saivat aloittaa adoptioprosessin heti synnytyksen jälkeen, ilman harkinta-aikaa. Lastenvalvojan tapaamisissa pengottiin koko elämä läpi.

– Meiltä kysyttiin tapaamisessa molempien palkat, mitä mieltä lapsi on adoptiosta (vaikka kyseessä oli vastasyntynyt), miksi haluat adoptoida lapsen, mikä suhde sinulla lapseen, oma lapsuus, onko toimeentulotuen asiakas, lainat, lastensuojelun mahdolliset asiakkuudet ja kaikki.

Tapaamisessa täytettiin nelisivuinen kaavake, jonka jälkeen lastenvalvoja kirjoitti puoltavan lausunnon adoptiolle. Lausunto vietiin käräjäoikeuteen, missä notaari kävi sen läpi. Sitten odotettiin parin kuukauden ajan päätöstä. Adoptioprosessi maksoi molemmilla kerroilla n. 200 euroa.

Uuden huhtikuun 1. päivä voimaan tulleen äitiyslain myötä naisparille hedelmöityshoidoilla syntyvän lapsen juridinen suhde molempiin vanhempiinsa voidaan vahvistaa tunnustamalla lapsi neuvolassa raskausaikana tai lastenvalvojan luona, ilman tarvetta perheen sisäiseen adoptioon. Naisparille syntyvän lapsen oikeusturva paranee huomattavasti, koska hänen juridinen suhteensa molempiin vanhempiinsa on selvä jo syntymästä lähtien. (lähde: Seta.fi)

Neuvolassa Siiri ja Hannele ovat aina saaneet hyvää palvelua ja hoitoa. Monet kaavakkeet ja kysymykset on kuitenkin neuvolassakin edelleen suunniteltu vain yhdenlaisille perheille: kahden vanhemman heteroperheille.

– Sateenkaariperheiden lisäksi ei ole myöskään otettu huomioon sitä asetelmaa, että olisi vain yksi vanhempi. Ei huomioida perheiden monimuotoisuutta mitenkään, Hannele toteaa.

Koko lähipiiri perheen tukena

Lähipiiri on suhtautunut Hannelen ja Siirin suhteeseen ja perheeseen pienen totuttelun jälkeen mahtavasti.

– Hannelen perhe suhtautui alusta asti jo hyvin, koska perhe tiesi jo etukäteen, että Hannele on kiinnostunut naisista. Minulla oli vähän kivikkoisempi tie. Alku oli aika hankalaa, mutta ymmärrän sen, koska se oli itsellekin niin iso kriisi ja yllätys, niin se oli iso yllätys myös vanhemmille, Siiri kertoo.

– Siiri on kotoisin pienemmästä paikasta, niin siellä suhtautuminen oli vähän erilaista kuin pääkaupungissa asuvilla. Vanhemmille sukulaisille oli hankalin juttu ja he esittivät hassuimmat kysymykset. Oletuksena oli se, että ei saa esimerkiksi ikinä lapsenlapsenlapsia. Ei osattu nähdä sitä, että naisparitkin voi saada lapsia, Hannele muistelee.

Alun jälkeen Hannelen ja Siirin perhe on aivan normaali juttu kaikille ja heistä on ollut ihanaa nähdä, miten molempien perheet tukevat ja ovat mukana heidän elämässä paljon.

Uimahallissa samaan pukuhuoneeseen

Kun molemmat  vanhemmat ovat saaneet kokea sekä raskausajan että synnytyksen, tulee väistämättä mieleen kysymys, että onko asioita helpompi käsitellä yhdessä, kun molemmat ovat kokeneet saman?

– EI. Ollaan niin eri tyyppisiä ihmisiä. Siiri on enemmän sohvalle käpertyjä, joka syö suklaata ja katsoo telkkaria. Mä maalasin kattoa vaikka oli iskias silloin raskausaikana, Hannele naurahtaa.

– Ollaan sen verran erilaisia ihmisiä, että vaikka koettaisiin samoja asioita, koetaan ne ihan eri tavalla. Tilanteen ollessa päällä meidän tuntemukset eivät kohtaa.

Joissain asioissa siitä on kuitenkin vissi etu, että molemmat vanhemmat ovat samaa sukupuolta.

– Me saadaan kaikki mennä uimahallissa samaan pukuhuoneeseen, mikä todella helpottaa pienten lasten kanssa, Siiri naurahtaa.

Aiemmin miesten kanssa tapailut Siiri kokee myös, että Hannelen kanssa on helpompi puhua tunteista ja heillä on eroavaisuuksista samankaltaisia ajattelumalleja.

– Kuunteleminen ja jutteleminen on meille molemmille tyypillistä, Hannele vahvistaa.

Myös perhe-elämään valmistautumisessa on ollut hyötyä siitä, että molemmat ovat naisia. Hedelmöityshoitojen alkuvaiheessa on pakollinen psykologin käynti, jonka molemmat kokivat hyödylliseksi.

– Siellä mietitään jo valmiiksi etukäteen kasvatusta ja tulevaa perhe-elämää monelta eri kannalta, myös sitä, miten lapsille tulevaisuudessa kerrotaan heidän saaneen alkunsa. Sen jälkeen oli paljon valmentautuneempi olo vanhemmuuteen, Siiri kertoo.

Ja minä uskon sen hyvinkin. Mikäli valtion tai kuntien budjetti sen sallisi, olisi aivan loistava juttu, että esimerkiksi yksi neuvolapsykologin käynti tulisi kiinteäksi kaikille kuuluvaksi osaksi neuvolakäyntejä. Vaikka siihen satsaaminen vaatisi paljon rahaa, se voisi kuitenkin ennaltaehkäistä monia myöhempiä ongelmia perheissä ja ehkä siten myös säästää resursseja toisesta päästä. Ongelmiin on parasta puuttua silloin kun ne eivät vielä ole edes syntyneet.

Kun molemmat ovat äitejä

Molemmat äidit ovat löytäneet äitiyden omalla tavallaan ja ovat edelleen omia itsejään, vaikka jossain määrin äitiys on tarkoittanut myös muutoksia.

– Yllätyin siitä, miten paljon Hannele muuttui äitiyden myötä. Hän oli ennen jäykempi, en olisi voinut ikinä kuvitella Hannelea vaikka laulamassa, mutta nykyisin hän laulaa meidän lapsille. Hannele pehmentyi tosi paljon äitiyden myötä, Siiri pohtii.

Siirille lastentarhanopettajana äitiys oli tosi luonnollinen ajatus. Kaikki yllättyivätkin siitä, että Hannele oli ensin raskaana.

– Mun piti todistella kaikille, että olen yhtä hyvä äiti kun Siiri. Kun mun synnytyksen jälkeen Siirillä ei tietenkään ollut samanlaista univelkaa eikä fyysisiä kipuja kuin minulla, niin häneltä onnistui helpommin monet asiat alkuun helpommin, Hannele kertoo.

– Me olemme molemmat äitejä ja se oli itsellekin tosi vaikeaa, että Hannele oli ensin raskaana. Tuntui, että minunhan kuuluisi olla raskaana ja minunhan kuuluisi pystyä ruokkimaan lapsi. Itse olin esikoisen synnyttyä vain kuukauden kotona ja menin takaisin töihin, ja se oli ihan super vaikeaa, Siiri muistelee.

Hannelesta tuntui haastavalta ja oudolta palata töihin ja jättää esikoinen Siirin kanssa kotiin. Nyt Siirin synnytettyä kuopuksen Hannele taas juoksee riemusta kiljuen töihin, ja Siiri on lasten kanssa kotona.

– Meillä molemmilla varmaan hormonit vaikutti aika paljon tunteisiin, Siiri ja Hannele pohdiskelevat.

Lasten pieni ikäero on joskus arjessa raskasta

Esikoisella ja kuopuksella on vain 1,5 vuotta ikäeroa, mikä tuntuu välillä arjessa rankalta.

– Uhmaikä ja pienen vauvan yhdistäminen on välillä haasteellista. Se kun molemmilla lapsilla on tarpeita samaan aikaan hirveästi ja vielä ihan eri asioita, Hannele kertoo.

– Taapero on vielä niin pieni, että ei osaa esimerkiksi odottaa vielä vuoroa. Varsinkin silloin kun on lasten kanssa yksin, tulee mietittyä, että miten oikein voi tehdä kaiken samaan aikaan. Sitten on vielä kaksi kissaa ja kaksi koiraa siihen päälle, jotka aiheuttaa välillä melkoisen sirkuksen, Siiri jatkaa.

Siirille rankinta vanhemmuudessa on ollut se, että kaikesta ammatin tuomasta tietotaidosta huolimatta hänkään ei aina pysty toimimaan kaikessa oikein, kuten ei kukaan.

–  Olen kuitenkin työssäni neuvonut perheitä ja sitten huomaan, että teen itse niitä samoja virheitä. Että tiedän tasan miten pitäisi tehdä, mutta sitten en kuitenkaan itse pysty toimimaan niin. Armollisuus itseä kohtaan on hankalaa, tulee tosi huono omatunto tosi pienistäkin asioista, Siiri kertoo.

 

Äitien välinen arvostelu turhauttaa

Molemmat kokevat joskus rankaksi myös äitien välisen arvostelun ja kyseenalaistamisen, niin netissä kuin oikeassakin elämässä.

– Tuntuu kuin olisi jatkuvasti joku susilauma perässä. Se on ihan sama onko kaupassa vai netissä, niin äidit arvostelee toisiaan. Sukulaisetkin kyseenalaistivat alkuun meidän ratkaisuja. Jatkuvasti piti perustella miksi meillä on tiettyjä ratkaisuja, esimerkiksi lapsi selkä menosuuntaan autossa, onko lapsella tarpeeksi vaatteita päällä jne, Hannele lataa.

Toisen lapsen myötä ratkaisujen kyseenalaistaminen ja neuvojen antaminen on onneksi vähentynyt hieman, mutta edelleen äitien välinen arvostelu turhauttaa.

Toisaalta itsekin saa olla keskustellessa usein varpaillaan, jotta ei tule pahoittaneeksi toisten äitien mieltä. Monet ottavat tosi henkilökohtaisesti keskustelun esimerkiksi turvaistuinten valinnasta ja muista kasvatukseen ja vanhemmuuten liittyvistä valinnoista.

– Hirveästi pitää miettiä, että miten jotkut asiat muotoilee ilman, että vastapuoli ottaa negatiivisena kommenttina. Kyllä perus keskustelu pitää kestää, jos itse on sitä mieltä, että toimii oikein. Niskavillat nousee ehkä helpommin pystyyn jos tietää, että itse ei toimi suositusten mukaan.

Yhdessäolo on tärkeintä

Siiri ja Hannele tykkäävät kaikkein eniten siitä, kun koko perhe on yhdessä. Molemmat nauttivat siitä, kun arjessa on sopivassa suhteessa sekä rauhallista kotona oloa että aktiivisuutta. Yhdessä tekeminen ja ilo lasten uusista taidoista ja jutuista on palkitsevaa.

– Ei ihan hirveästi jakseta paikallaan olla. Tykätään tehdä paljon ja vaikka ollaan kotona niin silti tehdään paljon, remontoidaan ja touhutaan. Välillä se on rankkaa, mutta on se kyllä kivaakin, ei me jotenkin osata olla muuten, Siiri kertoo hymyillen.

Naiset ovat kovia remontoimaan omaa kotiaan, mutta tykkäävät he tehdä paljon muutakin. Lasten kanssa Siiri ja Hannele käyvät Hoplopissa ja Sealifessa ja nauttivat lukemisesta, ulkoilusta ja leikkipuistoista. Perheessä myös lauletaan ja tanssitaan paljon.

– Me otetaan nyt kaikki ilo irti siitä kun lapset haluaa olla meidän kanssa ja tehdä yhdessä ja kulutetaan kaikki energia ja vapaa-aika niihin lasten juttuihin. Ei mene kuin 10 vuotta ja esikoinen haluaa jo yksin rinteeseen ja muualle.

Tunteet saavat näkyä ja kuulua

Siirin ja Hannelen perheessä tunteet saavat näkyä ja kuulua niin lapsilla kuin aikuisillakin.

– Meillä näytetään kaikki tunteet ja me vanhempina näytetään meidän tunteet myös lasten nähden. Keskustelu ja tunteiden sanoittaminen ja anteeksipyytäminen on meille tärkeää. Puhutaan paljon asioista lapsille ja toisillemme, Hannele kertoo.

– Kaikkein paras juttu on se, kun lapsi katsoo silmiin ja tulee syliin ja halaamaan. Se on ihanaa kun lapsi osoittaa rakkautta ja sitä, että vanhempi on tärkeä, Siiri jatkaa.

Tulevaisuudelta Siiri ja Hannele toivovat ennen kaikkea paljon kivoja yhteisiä kokemuksia ja terveyttä.

– Ja vähemmän remonttia, Hannele naurahtaa.

– Eniten odotamme sitä, että saadaan tutusta meidän omiin lapsiin joka päivä. Jo nyt on ihanaa kuunnella taaperon lauseita ja lauluja ja oppia hänestä lisää. Tulevaisuudessa saadaan oppia vielä enemmän, Siiri päättää.

Siirin ja Hannelen terveiset muille vanhemmuudesta haaveileville naispareille:

Älkää välittäkö muiden mielipiteistä, uskaltakaa elää sellaista elämää kuin itse haluatte, oman näköistä perhe-elämää. Liikaa ajatellaan sitä, mitä muut miettii tai otetaan kommentteja itseensä. Jos yhtään miettii perhe-elämää johon kuuluu lapset, kannattaa mennä rohkeasti käymään lapsettomuushoitojen ensikäynnillä, niin pääsee juttelemaan psykologin kanssa. Ajateltiin ensin, että meidän pitää mennä siksi kun ollaan naispari ja että se on meille vaan rasite, koska heteroparit vaan tekevät lapsia eikä heidän tarvitse käydä missään. Mutta sen käynnin pitäisi sisältyä automaattisesti neuvolaan kun se on niin hyvä juttu!

Haluan kiittää lämpimästi Siiriä ja Hannelea, jotka päästivät mut kurkistamaan omaan ihanaan arkeensa ja joiden tarinan sain kertoa teille. Musta oli jotenkin niin ihanaa nähdä mikä lämpö ja rakkaus ja onni koko perheestä välittyi. Kotona oli ihana tunnelma ja niin kauniisti, selkeästi rakkaudella yhdessä rempattu koti. Siiri ja Hannele ottivat esiin myös tärkeän aiheen: äitien väliset ristiriidat. Mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että äitiydestä pitäisi voida keskustella avoimesti ja arvostelematta toisia. Uskon, että avoimuudella ja sillä, että yrittää edes asettua toisen asemaan pääsee pitkälle kaikessa, niin äitiydessä kuin elämässä yleensäkin. Kiitos vielä Siiri, Hannele ja lapset äärimmäisen ihanasta ja mielenkiintoisesta tapaamisesta.