Tubessa moni on tehnyt videoita siitä, millaisia oletuksia seuraajilla on heistä. Mä halusin tarttua aiheeseen, ja tehdä siitä ihan perinteisen blogipostauksen. Kysyin teiltä instagram storiesissa, mitä te oletatte minusta, ja nyt olen kasannut kaikki teidän oletukset yhteen, ja vastaan niihin! Oli ihan älyttömän mielenkiintoista lukea teidän oletuksia, ja myöskin kovin itsetuntoa hivelevää ja mukavaa. Siis mua jännitti aivan hirveästi kysyä, koska ei mulla ollut mitään hajua millaisia oletuksia teillä on. Sieltähän olisi voinut tulla mitä tahansa! Mutta siis, en kestä, te ootte kyllä niin ihania, ja mulle tuli näistä oletuksista hyvä mieli, punastus ja vähän sellainen huijarisyndroomafiiliskin: miten teillä voi olla noin ihana kuva musta, ja olenko sen arvoinen?!

Te lähetitte oletuksia yli 86 kappaletta, mikä oli myös todella suuri määrä! Yhdistelin moneen kertaan toistuneita juttuja, ja tein tästä niin tiiviin paketin kuin pystyin. Kiitos hurjasti kaikille jotka tämän postauksen toteuttamiseen osallistuivat. Mä luin näitä oletuksia ääneen myös meidän isommille tytöille ja kysyin heiltäkin niiden paikkansapitävyydestä, oli hauskaa kuulla heidänkin mielipiteensä.

Yleisin oletus: En koskaan huuda tai suutu tai ärähdä lapsille tai Otolle

Pitääkö paikkansa? Kyllä ja ei. Huudanko lapsille tai Otolle? En. Olen huutanut ehkä kaksi kertaa, ja se on siis ollut joku säikähdyshuuto joskus jos jotain on vaikka tapahtunut (esim. joku tippuu tuolilta niin olen kiljaissut kovaan ääneen). Mutta en huuda muuten. Jos mulla on jotain asiaa, voin sen kyllä sanoa ihan normaalilla äänenvoimakkuudella. Suutunko lapsille tai Otolle? Kyllä joskus. Jos joku oikein kunnolla töppää, niin joskus saatan olla ärsyyntynyt ja koen kyllä myös suuttumuksen tunteita. Silloinkaan en kuitenkaan huuda, vaan pyrin keskustelemaan. Yritän aina ottaa edes sen pienen hengitystauon silloin kun tällaisia tunteita tai suuttumuksen aiheita tulee, ja tarttua vasta sitten itse asiaan. Silloin on helpompi miettiä se tilanne myös toisen kannalta, eikä laukoa vihaisia sanoja ensimmäisen johtopäätöksen perusteella. Mitä tiukempi tilanne, sitä kärsivällisempi pyrin olemaan. Jos siis ollaan vaikka julkisella paikalla, mun on jostain syystä vieläkin helpompaa pysyä rauhallisena kuin kotona.

Oletus: Minulla on pitkä pinna ja uhmatilanteissa pyrin aina olemaan rakentava

Pitääkö paikkansa? Kyllä. Olen tosi kärsivällinen lasten kanssa, ja pystyn olemaan rakentava ja antamaan uusia mahdollisuuksia. Kaikenlaisen epäoikeudenmukaisuuden suhteen olen kuitenkin tiukka. Mulla on aivan nollatoleranssi toisten tahalliseen ärsyttämiseen/kiusaamiseen/ulkopuolelle jättämiseen yms. Toki nyt esim. taaperon kanssa olen siinäkin melko kärsivällinen, koska tiedän, että hän ei esim. ymmärrä että lyöminen sattuu, tai että lelua ei saa ottaa toisen kädestä. Hänen kanssa harjoitellaan johdonmukaisesti ja kärsivällisesti aina kun tarvetta on. Isommilta vaadin kunnioittavaa ja oikeudenmukaista käytöstä toisiaan ja kaikkia muitakin kohtaan, ja puutun epäoikeudenmukaisiin tilanteisiin hyvin nopeasti, jos sellaisia tulee eteen.

Oletus: En koskaan vastaa lapsille mm’m niinkuin kuuntelisin, vaikka en oikeasti kuuntele

Pitääkö paikkansa? Ei. Se on tosi inhottava tapa, ja yritän parhaani aina kuunnella ja olla läsnä, mutta en mäkään mikään super ihminen ole. Meillä on kolme lasta, ja joskus vaan käy niin, että jollain heistä on jotain ihanaa höpötettävää asiaa juuri silloin, kun teen jotain muuta, ja hajamielisesti vastaan van mm’m. Onneksi meidän lapset kyllä huomaavat tämän, ja sanovat yleensä heti, että ”äiti, kuulitko!”. Tokalla kerralla sitten kuulen. Näin ei käy usein, mutta joskus kuitenkin, vaikka kuinka parhaansa yrittää. Ja se on ihan ok.

Oletus: Olen tosi energinen, reipas ja aikaansaava

Pitääkö paikkansa? Pääosin kyllä. Mutta en ole aina ollut. Olen käynyt läpi uupumuksen lukioaikoina, ja sillon en saanut pariin kuukauteen aikaiseksi kertakaikkiaan yhtään mitään, hyvä jos vaihdoin edes yökkäristä pois. On ollut ihan äärettömän pitkä tie rakentaa sellainen perhearki ja työympäristö itselle, jossa pystyy lähes aina olemaan energinen, reipas ja aikaansaava. Energisyyden vastapainoksi on kuitenkin todella tärkeää ottaa myös välillä sitä aikaa, kun ei tarvitse saada aikaiseksi yhtään mitään eikä olla reipas. Jos ei koskaan anna aivojen ja kehon levätä, jossain vaiheessa tulee pakollinen stoppi, ja sitten siitä on taas vaikeampi nousta takaisin. Mieluummin pitää itsestä huolta ennaltaehkäisevästi ja öllöttelee välillä. Ja kyllä mulla on tullut viime vuosinakin niitä hetkiä vastaan, kun tulee itku siitä tunteesta, että on ihan liikaa tehtävää ja deadlineja eikä tiedä mistä aloittaisi. Se on inhimillistä. Silloin yleensä aloitan siitä helpoimmasta hommasta, jotta pystyn tekemään edes jotain.

Oletus: Olin keskiverto-oppilas koulussa ja loistin vain muutamassa aineessa

Pitääkö paikkansa? No en tiedä. Tähän on vaikea vastata. Kun mä pääsin ysiluokalta, mun lukuaineiden keskiarvo oli 9,3 ja rakastin opiskelua, kuuntelin tunneilla ja olin tosi aktiivinen. Mä sain kuusi stipendiä ysiluokan päättäreissä. Lukiossa taas olin enemmän keskitason oppilas. Silloin opiskelu ei kiinnostanut enää yhtä paljon kuin yläasteella, tai mulla ei ollut tarpeeksi voimavaroja siihen elämäntilanteesta johtuen. Olen iloinen, että sain kuitenkin ihan hyvät keskitason paperit ja lakin päähän, vaikka en jaksanut juurikaan panostaa mihinkään.

Oletus: Pyrin ymmärtämään kaikkia ihmisiä, enkä pidä lokeroinnista

Pitääkö paikkansa? Kyllä. Liittyy varmasti empatiaan, että yritän aina ymmärtää kaikkia ihmisiä. Ja en tykkää lokeroinnista, koska en koe sitä kannattavaksi millään tavalla.

Oletus: Olen ollut pienenä ujo

Pitääkö paikkansa? Ei. Olin jo pienenä sellainen höpöttelijä, joka vaan meni juttelemaan kaikille.

Oletus: Olen tosi empaattinen ja ihmisrakas ja tulen aina kaikkien kanssa toimeen

Pitääkö paikkansa? Kyllä. Pyrin aina asettumaan toisen asemaan, ja miettimään miltä muista tuntuu. Mun on tosi helppoa olla empaattinen, ja tosi vaikeaa olla olematta empaattinen silloin kun se ei kannattaisi. Mä pystyn tulemaan hyvin toimeen kaikkien kanssa, myös sellaisten ihmisten kanssa, joiden kaikki näkemykset poikkeavat täysin omistani. Perushyvillä käytöstavoilla pääsee jo pitkälle. En kuitenkaan ole mikään kynnysmatto jonka yli voi kävellä, vaan tuon kyllä omat mielipiteeni ja ajatukseni esiin.

Oletus: Olen aina hyväntuulinen

Pitääkö paikkansa? Ei. Ei kai kukaan voi aina olla hyväntuulinen. Mulla on negatiivisia tunteita ihan niin kuin kenellä tahansa, eikä niitä saa kieltää itseltään. Silloin kun mulla on paha mieli tai huono päivä, koitan olla itselleni armollinen. En koe olevani pahalla tuulella usein, mutta ehdottomasti mullakin on elämässä sellaisia hetkiä, kun tekisi vaan mieli itkeä ja piiloutua peiton alle. Silloin jos olen pahalla tuulella, pyrin tsemppaamaan lasten ollessa hereillä, ja sitten kun he nukkuvat, voi hyvin vaikka piiloutua peiton alle ja itkeä. Ja sitten Otto tulee mun kaveriksi peiton alle, ja sanoo, että ei ole mitään hätää. Ja yleensä ne negatiiviset tunteet helpottuvat ja menevät ohi, kun juttelen Oton kanssa ja tajuan murehtineeni jotain ihan turhaa, tai tajuan, että en ole suruni kanssa yksin. Toki jos olen surullinen, niin tietysti silloin lapset saavat nähdä mun surun myös, en mä sitä piilottele. Mutta siinä tsemppaan, että yritän olla kiukuttelematta heille turhasta vain huonon päivän vuoksi.

Oletus: Haluan suuren perheen

Pitääkö paikkansa? No riippuu vähän. Kai meillä on jo aika suuri perhe, kun meitä on viisi!

Oletus: Olen tosi hauska, rento ja cool äiti ja olemme lasten kanssa äiti-tytärsuhteen lisäksi myös parhaita ystäviä

Pitääkö paikkansa? Kysyin lapsilta, ja he sanoivat ”JOOOOO!”. Mutta tietty heidän kokemuksensa on subjektiivinen, enkä tiedä, että kuka tähän voisi edes vastata paikkansapitävästi. Mutta kiitos kauniista oletuksesta, toivottavasti lapset voivat olla samaa mieltä vielä teini-iässäkin! Mä koen itse sen balanssin tärkeäksi: Haluan olla ihana rento äiti jonka kanssa on ihanaa viettää aikaa ja jutella ihan mistä tahansa, mutta haluan olla myös se turvallinen äiti, joka asettaa rajat silloin kun niitä tarvitaan.

Oletus: Leikkiessäni lasten kanssa olen aina läsnä leikissä

Pitääkö paikkansa? Ei aina. Pyrin kyllä siihen, että aina silloin kun osallistun leikkiin, olen siinä täysillä mukana. Ja silloin kun tiedän jo lähtökohtaisesti, että en ehdi keskittyä leikkiin kunnolla, ehdotan esim. osallistuvani myöhemmin, tai ehdotan jotain muuta tekemistä lapselle. Mutta eiköhän se ole enemmän kuin normaalia, että vaikka joskus kesken barbieleikin ajatukset  hakeutuvat jonnekin to do -listan tekemättömiin asioihin, kuten pyykkeihin jotka pitäisi pestä, tai sähköpostiin joka pitäisi kirjoittaa. Onneksi lapset hyvin nopeasti palauttavat takaisin leikkiin, jos erehtyy ajattelemaan jotain tylsiä aikuisten asioita.

Oletus: Voisin alkaa kasvissyöjäksi

Pitääkö paikkansa? En halua koskaan sanoa ei koskaan, voi hyvinkin olla että musta joskus tulee kasvissyöjä. En kuitenkaan tällä hetkellä aktiivisesti pyri siihen, vaan pyrin palauttamaan lihansyönnin meidän perheessä sille tasolle, jolla se oli yleisesti vielä esim. 50 vuotta sitten. Että liha olisi enemmän juhlaruoka, ja se olisi lähellä ja eettisesti tuotettua tai riistaa. En ole myöskään yhtään varma siitä, haluaisinko luopua kalaruuista kokonaan. Kala on ihan mun lemppari. Sellainen olisi musta ihanaa, että pääosin söisin kasvis- ja kalapainotteisesti, mutta silloin tällöin myös lihaa, ja sitä kohti ollaan mentykin.

Oletus: Oon oikeesti ujo ja mun voi olla vaikea olla oma itseni tuntemattomien seurassa

Pitääkö paikkansa? EI! Mä oon aina ollut tosi ulospäinsuuntautunut ja puhelias, ja mun on helppoa jutella tuntemattomien kanssa. Se mitä mä jännitän on esiintyminen, mutta muuten pystyn kyllä hyvin juttelemaan ihan kaikille ja olen aika avoin myös.

Oletus: En kiroile

Pitääkö paikkansa? Ei! Mä kiroilen kyllä, ja meidän lapsetkin ovat kuulleet kun kiroilen. Nykyään tilanne ei ole enää sellainen, että kirosanat toistuisivat puheessa usein, kuten vielä teini-iässä. Mutta edelleen tiukan paikan tullen mulla pääsee kyllä ärräpäitä suusta. Meidän lapset on kuitenkin tässä asiassa samanlaisia kuin itse olin lapsena, että he eivät kertakaikkiaan kehtaisi itse sanoa kirosanoja. Mä kysyin kerran lapsena äidiltä, että saanko mennä vessaan kiroilemaan, kun mua suututti joku asia niin paljon. Äiti antoi luvan, ja menin vessaan äidin kylpytakin taakse piiloon, ja kuiskasin ”paska”. Mulla oli niin kapinallinen olo sen jälkeen, en voinut uskoa, että tein sen. Kirosanat on vaan sanoja joilla ilmaistaan voimakkaita tunteita, eikä niissä silloin tällöin ole mitään pahaa. Paljon enemmän harmia ja tuskaa aiheuttavat ilkeät sanat toisista.

Oletus: En kestä sotkua, vaan olen ihan ylisiisti ihminen

Pitääkö paikkansa? Ei ollenkaan! Siis en kestä sellaista likaa esim. keittiössä tai vessassa, mutta sotkua meillä tulee kyllä ihan joka päivä ja joka paikassa. On ihanaa kun koti on siisti, ja rakastan sitä tunnetta, mutta meidän perheessä koti harvoin pysyy siistinä kovinkaan kauaa.

Oletus: Olen aamuvirkku joka hymyilee heti kun nousee sängystä ylös

Pitääkö paikkansa? Kyllä, jos olen nukkunut ihan tavalliset 7-8h yöunet. Mutta jos on joutunut heräilemään paljon tms. niin silloin en yleensä ole kovin virkeä, eikä tarvitsekaan olla. Normiunilla olen yleensä virkeä heti herätessä, juon kahvia ja touhuilen siinä samalla.

Oletus: Meidän perhe on tosi rikas

Pitääkö paikkansa? Jos verrataan miljonääreihin, niin ei, me ei olla rikkaita, eikä varsinkaan tosi rikkaita. Mutta me tullaan mukavasti toimeen, mistään ei ole pulaa ja ollaan säästetty ihan hyvin puskurirahaa ja sijoitettu rahastoihin, jotta mahdollisena huononakaan hetkenä ei jäätäisi tyhjän päälle. Jatkuvana pyrkimyksenä on vaurastua ja kehittää passiivista tulovirtaa työnteon rinnalla entisestään.

Oletus: Olen tosi eläinrakas

Pitääkö paikkansa? Rakastan kyllä eläimiä ja välitän eläinten hyvinvoinnista. Tulen myös eläinten kanssa hyvin toimeen. En kuitenkaan tällä hetkellä esim. priorisoi lemmikkiä jonkun toisen tarpeen yli, vaan ennemmin ollaan ilman omaa lemmikkieläintä, ja käytetään ne ajalliset resurssit tällä hetkellä muihin asioihin. Mutta aina kun näen ystävien/sukulaisten koiria niin lepertelen ja paijailen mielelläni, ja katson eläinvideoita lasten kanssa ja olen WWF:n norppakummi ja rakastan käydä rapsuttelemassa kotieläintiloilla eläimiä. Eli sanoisinko, että en koe olevani normaalia eläinrakkaampi, mutta olen ehdottomasti eläinrakas.

Oletus: Teen unelmatyötäni ja olen aina tykännyt kirjoittaa esim. päiväkirjaa

Pitääkö paikkansa? Kyllä ja ei. Lapsenahan en tästä ammatista osannut edes unelmoida, koska eihän sitä ollut olemassa silloin, kun olin pieni. Sen sijaan mä haaveilin muodin parissa työskentelystä. Se toteutuu tässä nykyammatissa osittain. Kirjoittamisesta olen aina tykännyt ihan hirveän paljon, se on totta, mutta en koskaan jaksanut kirjoittaa lapsena päiväkirjoihin kuin muutaman ekan sivun. Mulla on siis varmaan 6-7 päiväkirjaa lapsuudesta, joissa kaikissa on ekat max. 5-10 sivua kirjoitettu merkintöjä peräkkäisiltä päiviltä, ja loput tyhjää. Huvittavaa!

Mä oon tosi kiitollinen teidän oletuksista! Te ajattelette niin kauniisti ja ihanasti, että en kestä. Tuli ihan super hyvä fiilis teidän sanoista, ja tätä oli hauska tehdä. Hei ja pakko vielä palata tässä lopussa yhteen olettamaan, mun pituuteen siis: siitä on yleensä kahta ihan päinvastaista olettamaa! Tässä nyt kysyessä useampi sanoi, että olettaa mun olevan tosi lyhyt. Useammin kuitenkin olen kuullut, että mun on luultu olevan jotain 175-180cm pitkä! Ja siis todellisuudessa mä olen tällainen aivan perus tallaaja pituudeltani, eli 167cm. En pitkä enkä lyhyt.

Kiitos vielä hurjasti <3

Eilen alkoi jo marraskuu, ja niin vaan tämäkin vuosi vetelee viimeisiään. Tämä vuoden loppupuoli on tuonut mukanaan monia kivoja tapahtumia, mahdollisuuksia ja uusia juttuja, joista innostua. Ne ovat huikeaa vastapainoa tälle lamauttavalle pimeydelle, joka jotenkin on tällä viikolla vallannut ainakin koko Helsingin. Siinä missä viime viikolla kuvien ottaminen oli vielä ihan iisiä, tällä viikolla on ollut yksi valoisa päivä. YKSI. Ja tietenkin just silloin mulla oli kaksi tapaamista, enkä ehtinyt hyödyntää kuin pari valoisaa tuntia kuvaamiseen kotona.

Joka vuosi kellojen siirron jälkeinen viikko syksyllä on sellainen pimeä viikko, jolloin tuntuu, että miten ihmeessä sitä selviää tästä pimeydestä taas seuraavat kuukaudet. Ainakin mulle se tulee aina järkytyksenä, miten pimeää talvella lopulta onkaan. Mutta sitten voi onneksi katsoa taaksepäin edellisten vuosien kuvia, ja todeta, että kyllä sitä vaan selviää, ihan joka vuosi. Ja kyllä ne valoisat tunnit oppii löytämään ja hyödyntämään taas, vaikka hetki menee totutellessa kesän helppojen kuvausolosuhteiden jälkeen. Nopeasti siihen tottuu, ja se alkaa onnistua jälleen.

Täytyy myöskin toivoa, että sataisi pian taas lunta, niin sitten pimeätkään päivät eivät olisi niin pimeitä. Se ihana luminen maanantai tällä viikolla muistutti taas, miten upeaa ja kaunista talvella on, kun kaikki peittyy valkoisen kerroksen alle. En malta odottaa ekoja pulkkamäkireissuja, luistelua ja lenkkejä lumisessa metsässä. Tämä talvi on ensimmäinen talvi, kun taaperokin alkaa oikeasti tajuta lumesta jo jotain, ja voi leikkiä sillä. Toki viime vuonnakin hän jo kiljui meidän kanssa pulkkamäessä ja konttasi lumikasoissa, mutta tänä talvena hän voi oikeasti leikkiä lumessa kunnolla. Hän oli aivan innoissaan jo maanantaina kun lunta satoi, ja kiljahteli ”lunta, sataa lunta!”.

Musta myös tuntuu, että ollaan saatu perheeseen toinen yhtä kova jouluttaja kuin minä: meidän 1v8kk taapero bongaa tällä hetkellä kaikki mahdolliset jouluisat asiat mitä vain bongata saattaa. Hän etsii kirjahyllystä jouluaiheiset kirjat, laittaa aina lelupianosta Jingle Bellsin soimaan, ja huutaa ”LOULU!” aina ku näkee jotain jouluisia asioita kaupassa tai vaikka metron mainoksissa.

Nyt meillä saa virallisesti jouluttaa, koska ollaan Oton kanssa tehty diili, että marraskuussa saa aloittaa. Otto tosin tuossa lokakuun loppupuolella jo kaipaili joululauluja ja osti ekan vaalean glögin kaupasta, eli oon tainnut tehdä Otosta ainkin melkein yhtä kovan joulufanin, kuin itsestäni. En valita. Parasta on tuntea se joulun taika yhdessä koko perhe.

Joulusta puheenollen, tämän vuoden blogijoulukalenteri on jo tekeillä, ja ekat postaukset valmiita. En malta odottaa, että pääsen taas odottamaan joulua just teidän kanssa! En malta odottaa odottamista, auts miten ristiriitaista. No mutta, anyway. Nyt alkaa olla ihan viimeiset hetket esittää toiveita joulukalenterin suhteen, eli jos teillä on mielessä jotain, mitä ehdottomasti toivoisitte joulukalenteriin, niin huikatkaa tähän! Mulla on jo jokaiseen luukkuun idea valmiina, mutta jos teiltä tulee jotain erityistoiveita, niin osa on kyllä sellaisia, että voin niistä joustaakin.

Marraskuussa mä aion syödä suklaakonvehteja, katsoa joululeffoja, leipoa ekat piparit, askarrella joulujuttuja, ottaa jouluisia kuvia, kuunnella joululauluja, polttaa kynttilöitä, ripustaa tunnelmavaloja, kastella mun huonekuusta sopivasti ja leipoa vuohenjuusto-viikunahillotorttuja. Ja syödä pipareita ja juustoja! 

Ihanaa viikonloppua ja marraskuuta kaikille <3

Olin eilen päivällä Indieplacen järjestämällä Pilots Helsingin kolmen tunnin positiivisen psykologian luennolla. Luento oli tosi mielenkiintoinen, ja musta tuntui, että opin paljon itsestäni, ja sain ikäänkuin sellaista vahvistusta omille valinnoilleni ja ajatuksilleni. Että en ole naiivi tai tyhmä siksi, että haluan ajatella asioista positiivisesti ja uskon asenteen voimaan. Ymmärrän realiteetit, mutta en yleensä takerru negatiivisuuteen, vaan mietin asioita positiivisuuden kautta. Olen ihan tiedostamattani harjoittanut arjessa posiitivista psykologiaa jo monta vuotta, mutta usein olen saanut kuulla siitä myös negatiivista palautetta. Oli ihanaa kuulla joltain muultakin, että positiivinen suhtautuminen on enemmän kuin ok ja siitä voi olla monenlaista hyötyä mulle.

Vaikka monia asioita ajattelen jo posiitisuuden kautta, on mullakin myös muutamia sellaisia juttuja, joissa toistan usein samaa ajatusmallia. Esimerkiksi saatan joskus ylianalysoida jonkun tutun kirjoittamaa viestiä tai kiinnittää huomiota johonkin pieneen negatiiviseen asiaan, vaikka se olisi paljon vähemmän merkityksellinen kuin ne sanotut posiitiviset asiat siinä ympärillä. Se on ihan inhimillistä, mutta toivon, että luennolla läpikäytyjen haitallisten ajatusmallien myötä sain uusia keinoja käsitellä asioita. On tärkeää pysähtyä miettimään, mitä oikeasti tapahtui ja miten se oikeasti vaikuttaa elämään, vai vaikuttaako mitenkään, eikä heti hypätä tekemään niitä ikäviä johtopäätöksiä.

Myös pelot ovat sellaisia, joiden kanssa en ole aina osannut olla niin positiivinen kuin haluaisin. Esimerkiksi joistain pienistäkin fyysisistä oireista saatan huolestua ja epäillä heti pahinta, vaikka järjellä tiedän, että kyse ei todellakaan ole mistään vakavasta. Kuolemanpelko on ihan selkeä seuraus vanhemmuudesta itselläni, tai siis, että sen myötä se on pahentunut. Uskon, että sain luennolta vahvuuksia käsitellä myös näitä pelkoja rationaalisemmin, ja päästä irti niistä turhista pelottavista ajatuksista. Eivät nämä satunnaiset pelot ole mulle mitään arkea hankaloittavia asioita, mutta olisi mahtavaa jos asioiden pelkääminen ei koskaan veisi nanomilliäkään tilaa mun ajatuksista, koska se on ihan turhaa.

Luennolla vinkattiin myös Via-instituten persoonallisuustestistä, jolla voi testata omia luonteenvahvuuksiaan. Mä heti kiinnostuin testistä, ja teinkin sen tänä aamuna. Testi oli ilmainen, piti vaan täyttää joku profiili, ja vastata kysymyksiin. Testi kertoi mulle 24 luonteen vahvuuttani, ja sen järjestyksen, että mitkä ovat mun luonteessa kaikkein vahvimpia, ja mitkä taas eivät tule niin luonnostaan. Testi ei kerro luonteen heikkouksista, mutta ne, jotka sijoittuvat listan häntäpäähän ovat niitä, jotka tarvitsisivat enemmän harjoitusta tullakseen esiin vahvemmin.

Tässä mun TOP10:

1. Luovuus

2. Uteliaisuus

3. Reiluus

4. Kiitollisuus

5. Rakkaus

6. Oppimisen ilo

7. Innokkuus

8. Rehellisyys

9. Ystävällisyys

10. Johtajuus

Mä olin jopa vähän yllättynyt tästä testin tuloksesta! En ollenkaan arvannut, että esimerkiksi johtajuus voisi olla mulla noin korkealla. Koen kyllä olevani sosiaalinen tyyppi, mutta en ole koskaan ollut johtavassa asemassa. Mä olen aina ajatellut, että pystyn kyllä tekemään hyvin yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa, mutta en koskaan ole pysähtynyt ajattelemaan, että mulla voisi olla taitoja johtamiseen, koska se ei koskaan ole ollut asia, josta olisin erityisesti haaveillut.

Luovuus, uteliaisuus, oppimisen ilo ja innokkuus liittyvät mulla oikeastaan kaikkeen mitä teen. Silti olin yllättynyt siitä, että ne olivat noin korkealla vastauksissa. Mutta kyllähän tuo käy järkeen nyt kun mietin, miten olen edennyt esimerkiksi influencerina. Mä tykkään haastaa itseäni, etsin aina uusia keinoja tehdä mun työtä ja olen tosi kiinnostunut oppimaan uutta. Koen saavani hurjan paljon irti keskusteluista muiden alalla olevien kanssa, ja olen erittäin halukas kehittämään tätä alaa ja omia kanaviani ja keinojani tehdä työtäni entisestään.

Reiluus ja rehellisyys on mulle ihan kunnia-asioita. Kaikkia ihmisiä pitää kohdella reilusti ja oikeudenmukaisesti, ja haluan aina olla rehellinen sekä kaikille ympärillä oleville, että itselleni. Mä haluan olla ihminen, jonka sanaan voi luottaa, ja koen kyllä sitä olevani. Joskus pidän niin hanakasti kiinni lupauksistani, että aiheutan sille jopa itselleni hankaluuksia, mutta koen vaan ihan super tärkeäksi olla luottamuksen arvoinen. Esimerkiksi pidän lähes aina kiinni sovituista deadlineista, vaikka mulle tulisi oksennustauti, paha migreeni tai mitä ikinä. En vaan halua aiheuttaa kenellekään muulle hankaluuksia omien ongelmieni vuoksi, vaikka tiedän, että se olisi muille ihan ok. Koen siis reiluuden ja rehellisyyden olevan pääosin vahvuus, mutta joskus se on mulle myös heikkous.

Rakkaus, ja ystävällisyys on mun henkilökohtaisessa TOP2:ssa asioissa, joita arvostan kaikkein eniten. Olen siis iloinen, että ne olivat myös luonteenvahvuuksissa korkealla. Mä osoitan rakkautta mielelläni sanoin ja teoin, ja haluan, että kaikki mun ympärillä olevat ihmiset tietävät, kuinka rakkaita ja tärkeitä he ovat minulle. Mä haluan, että mun ja mun läheisten arki tuntuu rakkaudentäyteiseltä ja lämpimältä, ja pyrin siihen vahvasti ihan joka päivä.

Kiitollisuus on jotain sellaista, mitä tunnen joka päivä ihan valtavan suurissa määrin. En koskaan lakkaa hämmästelemästä ja olemasta kiitollinen siitä, miten ihania ihmisiä mulla on ympärillä ja miten mahtavia asioita olen päässyt kokemaan ja tekemään.

24 kohdan häntäpäässä mulla oli harkitsevaisuus, henkisyys ja urheus, ja se käy myös aivan hyvin järkeen. Olen jossain määrin harkitsevainen, mutta olen uskaltanut tehdä rohkeitakin ratkaisuja, kuten esimerkiksi ryhtyä yrittäjäksi raskausaikana, tai heittäytyä täysillä rakkauteen ja perhe-elämään oikean ihmisen kanssa vain hetken tuntemisen jälkeen. Positiivinen asenne ja usko omiin kykyihin ja rakkaisiin ihmisiin, ja siihen, että kaikki järjestyy, ajaa mulla yleensä sen varovaisuuden ohi. Silti mietin aina ensin, mihin oikeasti pystyn ja mitä ei todellakaan kannata lähteä tekemään.

Henkisyys on jotain sellaista, mille haluaisin järjestää arjestani enemmän aikaa. Haluaisin enemmän pysähtyä miettimään, ja antaa tilaa niille omille ajatuksille. Usein arki on vaan sen verran toiminnallista, että ei vaan tule mieleen keskittyä henkisyyteen tai alkaa esimerkiksi meditoimaan. Olisi kuitenkin hyvä pysähtyä edes muutamaksi minuutiksi päivittäin tyhjentämään ajatukset kaikesta, ja vaan olla. Tästä aion ottaa onkeeni.

Urheus yllätti häntäpäässä, koska nimenomaan siellä oli myös se harkitsevaisuus. Ehkä ne olivat molemmat häntäpäässä, koska sijoitun sinne rohkean ja varovaisen välimaastoon niin selkeästi. En ole uhkarohkea, mutta en myöskään ylivarovainen? Mene ja tiedä.

Yhtäkaikki, tämä oli tosi mielenkiintoinen testi, ja oli hauskaa pysähtyä hetkeksi miettimään itseään ja omaa luonnettaan. Usein sitä vaan porskuttaa eteenpäin ja toimii totutulla tavalla, pysähtymättä yhtään miettimään niitä omia tapojaan ja ratkaisujaan. Välillä tosi hyvä ottaa tällainen hetki itsenanalysointiin, niin voi jatkossa tehdä entistä parempia valintoja ja muuttaa omia pinttyneitä tapojaan.

Oletteko te tehneet tuota testiä? Miten itse koette omat luonteen vahvuutenne? Entä heikkoudet? 

Blogeja kiertänyt 33 kysymyksen kysymyshaaste, joka alunperin lähti Pupulandia-blogista, oli niin hauska, että oli pakko osallistua siihen itsekin. On ollut hauskaa lukea muidenkin vastauksia, ja päätin jakaa myös omat. Tässä tulee mm. mun leikkaukset, rakastumiset, muuttojen määrä ja lävistykset.

Avioliittoja: 1

Meillä tulee ensi keväänä viisi vuotta avioliittoa Oton kanssa täyteen, ja ajateltiin mahdollisesti pitää sen kunniaksi hääpäiväbileet ystäville ja sukulaisille! 

Kihloissa: kerran

Meillä tuli juuri mun syntymäpäivänä täyteen seitsemän vuotta siitä, kun Otto kosi mua. Me mietittiin silloin sitä, että ollaanko me nyt oltu seitsemän vuotta kihloissa, vai oltiinko kihloissa vaan siihen asti, että mentiin naimisiin, ja nyt ollaan vaan naimisissa? Ei päästy tästä mihinkään lopputulokseen, koska kyllähän mulla on esim. kihlasormus edelleen sormessa, vaikka ollaankin jo naimisissa. Purkautuuko kihlaus kun menee naimisiin? Ja kyllä, voin hyvin myöntää oman tietämättömyyteni tässä asiassa, eikä hävetä. 

Lapsia: 3

Kolme rakasta tyyppiä, juuri sopiva määrä meille juuri nyt <3 

Lemmikkejä tällä hetkellä: 0

Mulla on ollut vain yksi lemmikki, Mörkö-koira, jonka sain kesällä ennen lukion ekaluokkaa. Mun äiti oli ollut silloin pitkään sairaalassa lonkkaleikkauksen jälkeen, ja muistan kun menin katsomaan häntä sairaalaan, ja hän kertoi, että saan oman chihuahuan. Mä tulin niin onnelliseksi! Mörkö oli aivan ihana koira, ja niin tärkeä mulle. Mä huolehdin aluksi ihan yksin Mörköstä, kun mun äiti toipui vielä leikkauksesta kuukausien ajan. Jossain vaiheessa lukion aikana osat kuitenkin vaihtui niin, että Mörköstä tuli se voima, joka veti työkyvyttömyyseläkkeelle jääneen äidin sängystä ylös ja ulos ja ihmisten pariin. Ja kun mä muutin Helsinkiin, Mörkö jäi äidille päivien piristykseksi ja ystäväksi. Mörkö kuoli sydänvikaan vuonna 2014, ja se oli yksi mun elämän surullisimmista päivistä. 

Leikkauksia: 2

Ihan pienenä multa leikattiin kitarisat ja laitettiin samalla putket korviin, ja n. 5-vuotiaana multa leikattiin umpisuoli. Umpisuolen luultiin olevan tulehtunut, mutta lopulta mun kovan vatsakivun syyksi paljastuikin angiina, kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen siis. Se voi kuulemma tuntua pienillä lapsilla joskus myös vatsakipuna. Ihan älytön juttu. Mutta eipähän ole huolta umpisuolesta enää. 

Tatuointeja: 0, vielä

Mulla on kypsynyt mielessä idea tatuoinnista jo muutaman vuoden ajan, ja edelleen sitä mietin ja pohdin. Olen aika varma, että haluan sen, ja paikastakin olen varma, mutta silti haluan vielä vähän aikaa miettiä, koska se on niin iso juttu. En usko että tulen koskaan ottamaan useita tatuointeja, koska haluan vain tämän yhden, jolla on tarina ja tarkoitus. Muilla ihmisillä tykkään kyllä siitäkin, että on paljon tatuointeja. 

Lävistyksiä: 0 nykyään (paitsi korvikset)

Mulla on ollut napakoru, jonka otin salaa äidiltä tultuani kesätöihin Helsinkiin 17-vuotiaana. Uskalsin kertoa napakorusta vasta pari kuukautta myöhemmin, kun menin takaisin Ouluun. Äiti ei ollut iloinen. Napakorun otin pois keskimmäisen raskausaikana, kun se kasvoi jo niin paljon ulos. Kokeilin jokin aika sitten, ja koru menee vieläkin reiästä läpi, mutta ei vaan näytä kovin kivalta, kuten ei tuo arpikaan. 

Muuttoja: 13

Olen asunut elämäni aikana kahdessa eri kaupungissa, Helsingissä ja Oulussa, ja muuttanut aika monta kertaa. Ne vuodet kun asuin Oulussa, me muutettiin äidin kanssa vähintään kerran vuodessa. Huhhuh! Onneksi nyt aikuisiällä muuttoja on ollut paljon harvemmin. Lasten kanssa hihiteltiin sille, että he ovat kaikki ”syntyneet eri koteihin”. Kun esikoinen syntyi, asuttiin meidän ekassa yhteisessä kaksiossa. Tokan syntyessä asuttiin meidän silloisessa unelmien kämpässä, joka oli kolmio. Kolmannen syntyessä taas asuttiin tässä meidän nykyisessä kodissa, joka on neliö. 

Ampunut aseella: en ole

Kerran yritin ampua kohti maalitaulua ilmakiväärillä Oton perheen mökillä, mutta en oikeasti onnistunut edes näkemään tähtäimestä mitään, vaikka yritin. En sitten uskaltanut ampua ollenkaan, vaan luovutin ilmakiväärin osaavammille tyypeille. 

Ottanut lopputilin: kerran

19-vuotiaana aloitin puhelinmyyjänä, ja otin lopputilin viiden päivän jälkeen. Mä sain jopa ihan hyvin myyntiä tehtyä niiden viiden päivän aikana, mutta silti musta ei vaan ollut siihen.

Ollut saaressa: kyllä

Olen ollut, montakin kertaa ja monessa eri saaressa.

Autosi: keskikokoinen citymaasturi

Meillä on Oton kanssa yhteinen auto, joka on molempien nimissä. Mulla ei kuitenkaan ole korttia vielä, TÄSSÄ syy miksi ei. 

Ollut lentokoneessa: kyllä

Olen lentänyt montakin kertaa, mutta tiedostan lentämisen saastuttavuuden, enkä harrasta mitään jatkuvia huvilentoja. Esimerkiksi Ouluun me mennään aina autolla, mikä on huomattavasti vähemmän saastuttavaa kuin lentäminen sinne, vaikka autolla meneminen tietysti vie paljon enemmän aikaa. 

Onko joku itkenyt vuoksesi: kyllä

On kyllä, mutta onneksi kauan kauan sitten, jos siis surullisesta itkusta puhutaan. Aikuisiällä olen saanut jonkun itkemään vain ilon kyyneleitä, esimerkiksi Oton synnyttäessäni muutaman aika täydellisen tyttären. 

Ollut rakastunut: Hell yeah

Olen tälläkin hetkellä, ihan älyttömän super mega rakastunut. Sillä tavalla, että just nyt kun katson kelloa, ja tiedän, että Otto tulee kohta töistä kotiin, mulla on vähän perhosia vatsassa.

Ollut ambulanssissa: kyllä

Olen ollut ambulanssissa kaksi kertaa, kerran äidin kanssa silloin kun äiti sai aivoinfarktin ja molemminpuolisen keuhkoveritulpan, ja kerran itseni takia, kun mulle kävi 19-vuotiaana keskellä kirkasta päivää sellainen tapaturma, että luulin että multa on tyyliin selkäranka murtunut. Ei onneksi ollut. Meidän talon alaovesta oli joku rikkonut lasin Oulussa, ja kukaan ei ollut laittanut siihen minkäänlaisia teippauksia sen merkiksi, että lasi puuttuu. Muistan kun mulla oli kiire bussiin ja puhuin äidin kanssa puhelimessa, ja nojasin selälläni ja kyynärpäälläni oveen työntääkseni sen auki. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään mihin nojata, ja niin lensin sitten hirveän voltin kivilaattojen päälle selkä ja pää edellä. Ekat kaksi minuuttia vaan huusin suoraa huutoa ihan täysillä, kun kipu oli niin hirveä. Lopulta mulla oli onneksi vain aivotärähdys, ja selkä oli arka pari viikkoa, mutta ei murtunut. Siinä olisi voinut käydä pahasti, mutta onneksi selvittiin säikähdyksellä. Joku naapurin mies tuli siihen ja soitti ambulanssin, ja odotteli mun kanssa siihen asti, että ambulanssi tuli paikalle. 

Luistellut: kyllä

Luistelu on ihanaa, odotan jo innolla ensi talven luistelureissuja!

Surffannut: en

En varmaan uskaltaisi, vaikka saisin mahdollisuuden. Surffaaminen tuntuu ajatuksena siistiltä, mutta liian jännittävältä mulle. 

Ollut risteilyllä: kyllä

No viimeksi juuri viikonloppuna. Olen ollut risteilyllä varmaan 30-40 kertaa, ja meidän lapsetkin ainakin kymmenisen kertaa. 

Ajanut moottoripyörällä: en

Viime kesänä ajoin ekaa kertaa pienellä tossumopolla mökkitiellä, ylitin jo siinä itseni ihan toden teolla, kun kaikki moottoriajoneuvot on niin kuumottavia. Joskus tulen luultavasti istumaan pärrän kyydissä, sillä miehelläni on sellainen moottoripyöräkuume, että uskoisin viimeistään keski-iässä kaksipyöräisen löytyvän meidänkin autotallista. 

Ratsastanut hevosella: en itse

Voitteko kuvitella, että en ole koskaan ratsastanut hevosella ilman, että joku taluttaa mua. Olen siis viimeksi ollut hevosen selässä joskus alakouluikäisenä, tai ehkä vielä sitäkin nuorempana. 

Lähes kuollut: en 

Ollut sairaalassa: kyllä

Montakin kertaa. Lapsena silloin kitarisaleikkauksen ja umpisuolileikkauksen vuoksi, ja aikuisena sitten kolmen synnytyksen vuoksi. 

Suosikkihedelmä: Viinirypäleet ja melonit 

Mä olen niin monelle raa’alle hedelmälle allerginen enemmän tai vähemmän, joten hyvin harvassa on ne hedelmät joita voin sellaisenaan syödä. Siitepölyallergian ristikkäisallergioina mulla on mm. omena, päärynä, sitrushedelmät, avokado, nektariinit, persikat ja muut herkut. Voin niitä syödä kyllä käsiteltynä, esim piirakassa tai grillattuna, mutta raakana aiheutuu kovaa kutinaa suuhun ja kurkkuun. Viinirypäleet ja melonit on sellaisia, joita voin popsia ilman kutinaa. 

Aamu vai ilta: Aamu todellakin

Mä olen niin aamuihminen, ja parasta on herätä ihan yksin ennen kaikkia muita ja hääräillä omiaan tunteroisen verran. 

Lempiväri: Okra ja harmaa

Lempivärit mulla vaihtelee tosi usein, tällä hetkellä lempiväri on okra, kuten varmaan moni on saattanut huomatakin. Harmaa, musta ja valkoinen on sellaisia perusvärejä, jotka on aina mun lemppareita. 

Viimeisin puhelu: Esikoiselle

Viimeisin viesti: Otolle

Lähetin kuvan meidän taaperosta, joka sanoi että ”väsyttävää, äiti tulee viereen mököttämään”. Hän siis halusi, että äiti tulee hänen kanssa pötköttämään peiton alle. 

Nähnyt jonkun kuolevan: En

Kahvi vai tee: Kahvi

Rakastan kahvia, mutta ei teessäkään mitään vikaa ole. Teetä juon silloin kun olen kipeä, kahvia juon joka aamu. Me juodaan useimmiten Saludo-kahvia, jota mun mummu aina joi vielä eläessään. Mummulla oli aina hyvät kahvit, ja tuttu kahvin maku tuo aina lämpimän tunteen.

Paras piirakka: Parsapiirakka ja omena-pekaanipähkinäpiirakka

Mä tykkään sekä suolaisista että makeista piirakoista, ja nämä kaksi on kyllä mun ehdottomia lemppareita!

Kissa vai koira: Koira

Oon pahasti allerginen kissoille, ja siksi oon aina ollut enemmän koiraihminen. 

Paras vuodenaika: Kesä ja joulu

Varsinkin viime kesä oli niin utopistisen ihana, että se säilyy aina mun muistoissa lämpimänä ja ihanana ajankohtana. Kesällä ollaan vähemmän (tai ei ollenkaan) kipeänä, on lämmintä (jos on yhtä hyvä kesä kuin vime kesä), uidaan ja vietetään aikaa yhdessä. Joulua taas rakastan, koska joulu on vaan best. Se ei tietenkään ole vuodenaika, vaan lyhyempi ajanjakso. Halusin kuitenkin nostaa sen tähän erikseen, koska en osannut valita talven ja kesän väliltä. Valmistelen jo blogijoulukalenteria, ja joulufiilis tuli rintaan jo syyskuun puolella. Maltan kuitenkin vielä vähän aikaa täällä blogin puolella. 

Ihanaa uutta viikkoa ja lokakuuta kaikille <3 

Täytin tänään 27 vuotta. Wau. Toivoin viime vuonna synttäreillä, että tulevasta vuodesta tulisi edes puoliksi niin ihana kuin edellinen oli ollut, ja ihana vuosi me ollaan tosiaan saatu. Ollaan saatu kokea suuria onnen hetkiä, ja arki on toiminut. Toisaalta kulunut vuosi näiden synttäreiden välissä on ollut ehkä yksi rankimpia ikinä meidän perheelle. Kahden syntymäpäivän välissä ollaan menetetty Oton kanssa kaksi rakasta isovanhempaa, ja se on luonut oman varjonsa moneen asiaan. Vaikka syksy on synttäreiden vuoksi meille suuren ilon aikaa, se on myös suuren surun aikaa, sillä kaikki muutkin meidän perheen suuret menetykset ovat tapahtuneet juuri syksyllä. Tunteet ovat herkässä kaikilla, mutta yhdessä ollaan tästäkin vuodesta selvitty, ja selvitään myös tästä syksystä, vaikka toisina päivinä tekee kipeämpää kuin toisina.

Tämä vuosi on ollut tosi opettava mulle kokonaisuudessaan. Olen oppinut paljon työnteosta, ja oppinut organisoimaan paremmin. Ollaan puhallettu perheenä täysillä yhteen hiileen, ja saatu paljon aikaan. Ollaan myös osattu ottaa iisisti ja irtautua kiireestä ja kiireen tunteesta. Vaikka olisi paljon tekemistä, ei tarvitse tuntua kiireiseltä, kun keskittyy täysillä just siihen mitä on milloinkin tekemässä, eikä aina mieti seuraavaa asiaa.  Läsnäolo on kaikkein tärkeintä. Olen pitänyt lomaa eka kertaa vuosiin, ja se aika on ollut arvokasta.

Viime vuonna sanoin, että ajankulun huomaa vain lapsista, enkä huomaa itsestäni uusia ikävuosia. Tämän vuoden aikana kuitenkin tuntuu, että olen vanhentunut – ehkä ne kaikki aiemmat vuodet kerralla, joita en ennen huomannut. Aiemmin olin aina ajatuksissani parikymppinen, jotenkin olin jämähtänyt siihen ikään jolloin mun elämä muuttui täysin. Nyt musta ei tunnu enää siltä, että mä olen 20, mutta lapset vaan kasvaa. Nyt mä ehkä uskallan sanoa ääneen olevani aikuinen. Nuori aikuinen, mutta aikuinen.

Joskus aiemmin kun olen pohtinut ikää ja aikuisuutta, olen saanut sellaisiakin kommentteja, että eihän mun ikäiset tiedä aikuisuudesta vielä mitään, varsinkaan minä. Mutta kyllä tässä 27-vuotiaana kolmen lapsen, joista yksi koululainen, äitinä ja pari vuotta yrittäjänä oltuani uskallan sanoa olevani jo aikuinen. Me ollaan aina vanhempina hoidettu omat asiamme itse ja opeteltu kaikki Oton kanssa yhdessä. Ja jos jonkun mielestä olen vieläkin ihan lapsi, niin sekin on ihan fine. Varmasti itsekin ajattelen joskus nelikymppisenä, että kylläpä silloin 27-vuotiaana tiesin vähän. Mutta nyt just mulla on oikeus ajatella, että tiedän ihan tarpeeksi ikääni nähden, enkä ole enää teini.

Itsevarmuus on jotain mitä itse olen saanut vasta iän myötä. Varsinkin viime vuonna, puoli vuotta aiemmin synnyttäneenä, olin vielä tosi epävarma omasta kropastani ja etsin itseäni. Nyt olen saanut sen varmuuden. Tiedän kuka olen, rakastan itseäni ja kroppaani juuri sellaisena kuin olen, ja hyväksyn kaikki ne piirteet mitä itsessäni on. Huvittavinta on se, että mun kroppa on melko saman näköinen edelleen kuin vuosi sitten. Muutos on tapahtunut korvien välissä. Enää en uhraa juurikaan ajatuksiani mun kropan ulkonäölle. Käsittelen ennemmin kroppaa hyvinvoinnin kautta: kun pidän itsestäni huolen, voin hyvin ja kaikki toimii, ei ole tarvetta ajatella sen enempää.

Mä uskallan myös sanoa ääneen mitä haluan ja mitä en halua. Uskallan kieltäytyä silloin kun tarve sitä vaatii, tai en halua tehdä jotain. En purista itseäni liian ahtaalle. Uskallan tavoitella mun unelmia, ja uskallan olla miettimättä, että mitä ne muut ajattelevat. Elämä on liian lyhyt siihen, että uhraisin sekuntiakaan voimavarojani sen ajattelemiselle, että entä jos joku ei tykkää mun henkilökohtaisista valinnoista. Ihan sama.

Nämä kuvat on otettu viime viikolla, ennen koko tätä silmä-episodia. Ulkoilutin ekaa kertaa mun syntymäpäivälahjaa. Mutta se onkin jo ihan toinen tarina, siitä lisää myöhemmin. *neule on saatu Kappahlilta. 

Tänä syntymäpäivänä mulla on vain yksi toive: että ennen seuraavaa synttäripäivää ei tarvitsisi menettää yhtään ketään, vaan me ja kaikki läheiset saataisiin olla terveitä ja elinvoimaisia koko seuraava vuosi. Tiedän että se on aika hemmetin suuri toive, mutta toivon sen silti. Eikä taika mene siitä pilalle, että sanon sen ääneen. Kiitos hurjasti onnitteluista, myötäelämisestä, rakkaudesta ja tuesta, joita olen teiltä saanut. Mä rakastan tehdä sisältöä teille, koska te vaan ootte niin mahtavia. <3