Muisto joka sai hanat auki

06.04.2019

Eilen aamulla Otto laittoi soimaan yhden ihanan instrumentaalin pianobiisin, joka sai mut saman tien kyynelehtimään. Mulle tulvahti mieleen sellainen määrä muistoja ja rakkautta, että hanat aukesi aivan täysin. Se biisi toi mieleen niin paljon tunteita ja muistoja kahdeksan vuoden takaa. Siitä on ihan kohta kahdeksan vuotta, kun me Oton kanssa muutettiin meidän ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Siellä yhteisessä vuokrakaksiossa me alettiin rakentaa meidän yhteistä elämää aivan alusta.

Se biisi sai mut itkemään niin kovasti, koska se sai mut itkemään jo kahdeksan vuotta sitten. Ollessani ensimmäistä kertaa raskaana 19-vuotiaana, mä luin neuvolan oppaasta, että mahassa olevalle vauvalle voi soittaa musiikkia, sillä hän kuulee äänen mahaan. Kannattaisi soittaa kuulemma jotain biisiä sekä masuvauvalle, että sitten kun hän jo syntynyt, sillä hän saattaisi sitten esim. rauhoittua kuullessaan aina saman tutun laulun. Muistan kun mietin päiväkaudet, että mikä olisi niin ihana laulu, että haluaisin soittaa sitä vauvalle, mutta en keksinyt. Sitten yhtenä päivänä Otto laittoi sen pianobiisin soimaan kun pötköteltiin sängyllä ihmettelemässä masuvauvan potkuja. Otto kysyi, että voisko tää olla hyvä biisi ja se oli täydellinen.

Toki mä olin huomannut jo aiemmin, että Otto oli tosissaan mukana ja välitti meistä, mutta tuo hetki oli jotenkin niin ihana ja merkityksellinen. Mulle oli silloin ihan älyttömän iso juttu, että Otto piti musiikin soittamista tärkeänä ja halusi osallistua. Olisihan hän ihan yhtä hyvin voinut vaan sanoa, että ihan tyhmä juttu, ei se vauva mitään kuule. Mutta ei sanonut. Mulle oli todella tärkeitä tällaiset pienet, mutta kuitenkin niin isot jutut, kun silloin vasta opeteltiin tuntemaan toisiamme. Se, miten Otto huomioi mua ja vauvaa toi luottamusta siihen, että se, mitä meillä oli jo silloin, oli kestävää. Se oli silloin KAIKKI. Ja on vieläkin.

Ihan yhtä tärkeää kuin se biisi ja se hetki oli mulle silloin, on se, että Otto laittoi sen biisin eilen soimaan. Ihan yhtä tärkeää mulle on, että yli kahdeksan vuotta myöhemmin Otto edelleen muistaa meidän yhteisiä tärkeitä pieniä juttuja ja herkistyy niistä itsekin. Tai ehkä jopa vielä tärkeämpää. Se ei ollut vain alkurakkauden huumaa, se ei ollut nuorta hölmöä ihastumista. Tai oli se toki sitäkin. Mutta se oli myös paljon muuta. Se oli pohja kaikelle sille, mitä meillä tänä päivänä on yhdessä ja me ollaan pidetty siitä nuoresta hölmöstä ihastumisesta kiinni.

Edelleen tänäkin päivänä Otto on osallistuva puoliso ja isä. Hän muistaa aina ne pienetkin jutut, eikä koskaan vähättele mun ajatuksia tai pelkoja tai toiveita. Hän muistaa kysyä lapselta, miten hänen suunnittelemansa mielikuvituskaupungin asukkaalla menee ja hän muistaa sanoa mulle, että istu nyt oikeesti alas hetkeksi ja lue sitä kirjaa ihan rauhassa, mä hoidan. Hän muistaa kaikki koulun ja päiväkodin tärkeät päivämäärät ja hän muistaa kertoa, kun mun lempiartistilta on tullut uusi biisi, koska mä en kuitenkaan huomaa sitä itse. Hän kuuntelee oikeasti, kun mä selitän mun oudosta unesta pitkät pätkät ja hän metsästää mulle uutuusjätskiä eri kaupasta, jos sitä ei löydy sieltä missä yleensä käydään.

Joka päivä mä toivon, että osaan olla itse yhtä hyvä puoliso takaisin. Ja en mä kai ainakaan ihan surkea ole, kun Otto tuossa vieressä vieläkin on. Parhaani yritän. Me ollaan niin onnekkaita, kun saadaan olla yhdessä ja mä olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saan viettää yhdessä Oton kanssa. Varsinkin, kun molempien perheissä on taustalla vakava sairaus tai kuolema jo aivan liian nuorena, mä en pidä sitä lainkaan itsestäänselvänä, että saadaan olla toistemme kanssa sinne vanhainkodin kiikkustuoliin asti. Mutta toivon sitä enemmän kuin mitään muuta, että saadaan viettää pitkä ja hyvä elämä yhdessä toistemme ja meidän lasten kanssa. Ja joka päivä mä nautin täysillä ja imen itseeni kaikkea sitä hyvää, mitä meillä on.


Peilaan omaa vanhemmuuttani siihen mitä itse tunsin lapsena

26.02.2019

Todella usein erilaisissa tilanteissa mä mietin, miltä joku asia tuntui musta itsestä lapsena. Mun on tosi paljon helpompi aina ymmärtää meidän lapsia ja toimia erilaisissa tilanteissa, kun muistelen niitä omia fiiliksiä eri tilanteissa. Yritän aina muistella, milloin aikuiset esim. toimivat itsestäni mukavasti, ja milloin olisin toivonut, että joku olisi tehnyt jotain eri tavalla. Lisäksi toki mietin, milloin aikuisen toiminta oli perusteltua ja milloin olisi voinut toimia toisellakin tavalla.

Mä muistan omasta lapsuudestani tosi paljon ja mulla on vaikka kuinka paljon muistoja jo ennen kouluikää. Muistan tosi elävästi monet tilanteet ja muistan tosi selkeästi ne tunteet ja ajatukset, joita lapsena koin. Se tekee mulle itselleni paljon iisimpää siitä lapsen tasolle asettumisesta. On paljon helpompi ymmärtää, miksi lapsi toimii jossain tilanteessa miten toimii, koska muistan, miksi itse tein lapsena ihan samalla tavalla.

Muistan millaiset asiat tuntuivat pelottavalta ja milloin mulla oli erityisen turvallinen olo. Muistan, missä tilanteissa mä kaipasin aikuisen apua, ja milloin taas koin, että olisin jo pärjännyt itse, vaikka aikuinen tuputti apua. Muistan, miten tylsää oli, kun joskus mulla ei ollut ketään leikkikaveria ja äitikään ei jaksanut leikkiä. Muistan, miten kivaa oli, kun äiti joskus yllätti ja tuli hakemaan koulusta tosi aikaisin ja vei jätskille. Muistan, miten inhottavaa se oli, kun aikuinen huusi mulle.

Muistan, miten jännittävää oli, kun sai valvoa pidempään perjantaisin ja syödä vähän herkkuja. Muistan miten paljon mulla oli asiaa aina illalla, kun olisi jo pitänyt mennä nukkumaan. Ja miten äiti aina kärsivällisesti kuunteli mua, vaikka mulla oli ”vielä yksi juttu ja sitten mä alan nukkumaan mä lupaan!”. Muistan, miten älyttömän jännää oli, kun me eskarissa karattiin samassa pihassa asuneen tarhakaverin kotiin kesken ulkoilun, kun hänellä oli omat avaimet. Saatiin siitä kyllä aikamoiset puhuttelut, mutta olihan se nyt hauska kokemus. Eikä me mitään pahaa haluttu kenellekään tai aiheuttaa huolta, vaikka se päiväkodin aikuisille varmasti pelottavaa olikin, kun lapset olivat yhtäkkiä hukassa.

Muistan, miten tärkeää mulle oli kuulla perustelut, miksi äiti kielsi mua tekemästä jotain, tai miksi me ei voitu tehdä jotain. Silloin oli paljon helpompi ymmärtää. Vihasin sitä, jos ainoa saamani perustelu oli ”SIKSI.”. Siksi mä en koskaan vastaa siksi, kun lapset kysyvät miksi.

Usein juuri silloin, kun eka reaktio näin vanhempana olisi ärsyyntyminen, mä otan pienen hetken pysähtyäkseni ja mietin, mitä itse olisin tuntenut lapsena samanlaisessa tilanteessa. Se ei vie kuin 5 sekuntia, mutta kun irtaannun siitä käsillä olevasta tilanteesta ja mietin sitä oman näkökulmani lisäksi myös lapsen näkökulmasta, mä pystyn suhtautumaan siihen paljon fiksummin. Se on mun tapa ”laskea kymmeneen”. Pystyn olemaan sekä jämpti että ymmärtävä. Pystyn näkemään mikä on ollut ajatus jonkun hölmönkin jutun taustalla ja löydän ne oikeat sanat mitä sanoa. Tästä mä olen luvannut ihan omankin postauksen, että miten meillä suhtaudutaan lasten riitoihin ja muihin hankaliin tilanteisiin, mutta tämä on siis yksi keino, jota käytän.

Se täytyy tietenkin ottaa kaikessa huomioon, että me ihmiset ollaan erilaisia. Monet asiat jotka itse koin lapsena tietyllä tavalla, meidän lapset kokevat aivan eri tavalla. Joissakin asioissa he ovat miljoona kertaa rohkeampia kuin itse olin pienenä. Jotkut toiset asiat taas olisivat heille vielä ihan liikaa, mitä itse taas tein jo huomattavasti nuorempana. Aikakin on ihan toinen, 2010-luvun loppupuolella moni asia on muuttunut omasta lapsuudestani 90-luvulla.

Mutta ne perusasiat eivät muutu. Meidän lapsille on ihan yhtä tärkeää kuin mulle aikanaan, että silloin kun kertoo aikuiselle jotain juttua, aikuinen kuuntelee ihan oikeasti. Sen kyllä huomaa, jos aikuisen ajatukset on jossain muualla.

Meidän lapsiakin harmittaisi siivota yksin huonetta, jossa on ollut ihan hirveän kivat ja isot barbieleikit monta päivää, niinkuin mua harmitti lapsena. Se leikki oli tosi tärkeä  ja hauska ja kiva, mutta ai hitto että ärsytti se, kun kaikki ne pikkutavarat ja vaatteet ja kalusteet ja nuket ja kengät piti ihan yksin lajitella jokaiseen eri laatikkoon. Siinä kesti sata vuotta kun siivosi ja se urakka tuntui ihan toivottomalta. Eikä sen jälkeenkään ollut mikään voittajafiilis, se oli vaan kertakaikkiaan kokonaisuudessaan ärsyttävää. Siksi mä menen auttamaan, jos meidän lapset pyytävät apua siivouksessa, enkä kilju, että ”Nyt ne tavarat paikoilleen niinkuin olis jo, tai seuraavaksi tulen jätesäkin kanssa!”.

Silti meillä lapset siivoavat yleensä huoneet itsekseen ja ihan mukisematta. Se, että auttaa pyydettäessä ei ole lepsuilua kasvatuksessa. Se on inhimillistä.

Meidän lapsillekin on tärkeää se, että silloin kun on paha mieli, saa mennä aikuisen syliin, vaikka olisikin jo muka iso.

Meidän lapsillekin tulee fyysisesti paha olo, jos on pakko maistaa jotain, mitä ihan oikeasti inhoaa, niin kuin mulle tuli lapsena. Siksi mä en koskaan pakota maistamaan, niin kuin mun ikäluokkaa esim. koulussa pakotettiin. Silti meidän lapset ovat suunnilleen kaikkiruokaisia, eivätkä yhtään nirsoja. Me kannustetaan rohkeasti maistamaan, mutta ei ikinä pakoteta. Ja kehutaan etenkin silloin kun lapsi oma-aloitteisesti maistaa jotain, joka on ensin tuntunut sellaiselta, mitä ei halua maistaa.

Munkaan äiti ei pakottanut maistamaan ja siitä olen niin kiitollinen. Äitikin tosin muisti omasta lapsuudestaan hirveitä tarinoita syömään pakottamisesta päiväkodissa ja ehkä siksi hänkin osasi suhtautua tähän asiaan omaan kokemukseensa pohjautuen.

Koskaan me ei myöskään pakoteta syömään lautasta tyhjäksi, koska muistan tasan miten hirveä se tunne oli kun maha oli jo täysi, mutta joku hengitti niskaan, että ”Syö nyt se lautanen tyhjäksi! Itse otit ruuan, ei kannata ottaa enempää kuin jaksaa syödä. Ruokaa ei heitetä roskiin!”.  Se oli pelottavaa ja inhottavaa, enkä ikinä halua aiheuttaa sellaista tunnetta omille lapsille. Joo, ruokahävikkiä pitää välttää, eikä lautaselle kannata ottaa enempää kuin tietää jaksavansa syödä. Mutta se oikea keino opettaa sitä ei ole syömään pakottaminen. Oikea keino meillä on neuvominen ja keskustelu yhdessä lapsen kanssa.

Meidän lapsillekin on tärkeää kuulla, että vanhemmat rakastavat, senkin jälkeen kun lapsi on tehnyt jotain pönttöä tai pahoittanut vanhemman mielen ja pyytänyt sitä anteeksi. Munkin äiti muisti aina sanoa, että rakastaa mua, vaikka joskus riideltiin tulisestikin. Muistan, miten huojentava fiilis siitä tuli. ”Ei haittaa vaikka tein tyhmästi, koska äiti silti rakastaa mua, ja kaikki on ihan hyvin nyt.” Mun ei ole koskaan tarvinnut epäillä sekuntiakaan äidin rakkautta mua kohtaan.

Mulle on hirveän tärkeää se, että lapset kokevat meidän olevan vanhempina oikeudenmukaisia ja reiluja. Meillä on rajat ja säännöt, mutta meillä on myös ymmärrystä lasta kohtaan. Meillä ei koskaan kielletä tai pakoteta vain siksi, että se on ”vanhemman oikeus” ja vanhemmalla on valta päättää. Vaikka joskus tekisi mieli sanoa vaan ”siksi”, mä en sano. En ikinä haluaisi olla tekopyhä lapsiani kohtaan, tai nostaa itseäni heidän yläpuolelleen. Kaikki me ollaan samaa tiimiä, joka yhdessä opettelee. Joka ikinen päivä me opetellaan Oton kanssa vanhemmuutta ja joka ikinen päivä lapset opettelevat elämää, niin kuin mekin.

Toivon, että pystyn säilyttämään tämän tavan toimia ja ajatella myös tulevaisuudessa, koska se tekee vanhemmuudesta paljon helpompaa mulle itselleni.


Helmikuu on vuoden ihanin kuukausi

02.02.2018

Kiva perjantai, ja oikeastaan kiva koko viikko takana. Hello helmikuu, lumi, valo ja hyvä fiilis! Tammikuu hujahti hirveää vauhtia ohitse, ja niin vaan helmikuu koitti. Mä vannon että tämä vuoden 2018 tammikuu meni ainakin 87438 kertaa nopeammin ohi, kuin vuoden 2017 tammikuu, jolloin jokailtaiset supistukset saivat toivon syttymään, että vauva olisi syntymässä. Mutta aina ne lakkasivat parin tunnin kellottelun jälkeen. Se oli semisti turhauttavaa, mutta onneksi palkinto oli mitä ihanin. Mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua pitkästä, eikä lyhyestäkään tammikuusta, vaan siitä, miten ihana fiilis mulla on just tänään, koska h e l m i k u u.

Helmikuu 2012

Helmikuu oli ennen mulle kuukausi muiden joukossa, mutta nykyään siihen liittyy niin monta hurjan tärkeää ja rakasta muistoa, hetkeä ja vuosipäivää, että siitä on tullut yksi vuoden merkityksellisimmistä kuukausista mulle. Se on ihanaa, koska ennen näitä kaikkia ihania tapahtumia helmikuu oli varmaankin vuoden inhokkikuukauteni. Ennen se oli vuoden kylmin kuukausi (ainakin Oulussa), ihan jäätävän pimeä, silloin ei ollut hiihtolomaa (koska Oulussa se oli aina vasta maaliskuun eka viikko tai ihan helmikuun loppu), ja silloin ei yleensä tapahtunutkaan mitään jännittävää, koska kaikki vaan kyhjöttivät sisällä kotona.

Helmikuu 2013

Viimeisen seitsemän vuoden aikana mun helmikuu on täyttynyt merkityksellisistä päivämääristä, ja viimeisimpänä täydentyi kuopuksen syntymällä. Otto aina sanoo, että mä olen sellainen muistelija – niin mä olenkin. Mun aamu alkaa aina ihanasti sillä, kun tsekkaan Facebookista vanhat muistot joita se mulle joka aamu esittelee, ja sitten fiilistelen vähän aikaa niitä kaikkia ihania ja hassuja tapahtumia jotka tulevat kuvien ja kirjoitusten myötä mieleen. Mä rakastan muistella vanhoja, mutta en elä muistoissa. Mulle vaan usein tulee vanhat, pääosin ihanat, muistot mieleen, kun joku paikka, tuoksu, kuva tai ajatus muistuttaa mua jostain tärkeästä hetkestä.

Helmikuu 2014

Helmikuussa tulee muisteltua usein näitä kaikkia ihania hetkiä, koska niin monta asiaa on tapahtunut juuri helmikuussa. Kuun alkupuolella on ensin kuopuksen ensimmäinen syntymäpäivä, sitten meidän hääpäivä, sitten seurustelun vuosipäivä ja 17. päivä helmikuuta tulee kuluneeksi seitsemän vuotta siitä, kun sain tietää että musta tulee äiti. Aika tärkeitä juttuja kaikki, eikö?

Helmikuu 2015

Voitte siis uskoa että tämä kuukausi on yksi suurten tunteiden jatkumo, ja olen tavallista herkempi jotenkin. Tänään kun ajettiin sen bensa-aseman ohi, jolle Otto pysähtyi tankkaamaan matkalla synnytykseen, oli niin haikean ihana fiilis. On tehnyt koko viikon mieli mennä lukemaan kuopuksen synnytyskertomus uudelleen eka kertaa sen kirjoittamisen jälkeen, mutta päätin että luen sen vasta tiistaina, kun on oikea synttäripäivä. Mutta ehkä voisin fuskata lukemalla Oton synnytyskertomuksen vaikka tänään, ja sen oman sitten ensi viikolla. Hmm….

Helmikuu 2016

No, joka tapauksessa olen fiiliksissä tästä tulevasta kuukaudesta myös, enkä vaan niistä menneistä päivistä. Tärkeät päivämäärät tarkoittavat sitä, että myös tämä vuoden 2018 helmikuu täyttyy merkityksellisistä päivistä. Päästään juhlimaan kuopuksen synttärijuhlia, päästään viettämään kahden kesken meidän neljättä hääpäivää treffien muodossa, ja ihan kohta on ystävänpäiväkin. Kuukauden ajaksi on tiedossa paljon kaikkea kivaa muutenkin, ja olen ihan innoissani. Mahtava fiilis!

Helmikuu 2017

Ihanaa helmikuuta ja alkavaa viikonloppua kaikille <3


Rakkaimman mummuni muistolle

19.11.2017

Eilen me hyvästeltiin mun mummu haudan lepoon, ja nyt musta tuntuu siltä että pystyn viimein kirjoittamaan ne asiat mitä halusin sanoa, tai ainakin voin yrittää. Alle kaksi viikkoa sitten tuntui, että maailma pysähtyi, ja sieltä katosi järjetön määrä iloa, valoa, lämpöä ja rakkautta, kun mun rakas mummu menehtyi. Vaikka pitkään oltiin jo valmistauduttu siihen mitä tulossa oli, se tuntui silti niin syvällä, ja tuntuu edelleen. Hän oli mulle niin rakas, ja niin tärkeä, vaikka nämä sanat tuntuvatkin latteilta kun niitä tähän yritän asetella. Kyllä te tiedätte, kun joku ihminen on ihan mielettömän tärkeä, ei sitä riitä mikään sana kuvaamaan tarpeeksi hyvin.

Vietin ensimmäisen kerran yksin aikaa mummulassa kolmevuotiaana, kun menin sinne yksin kesäloman viettoon, äitini tehdessä vielä pari viikkoa töitä ennen oman kesälomansa alkua. Näin mä sain pidemmän kesäloman pois päiväkodista, ja viettää aikaa rakkailla sukulaisilla Oulussa. Siitä kesästä lähtien vietin joka kesä aikaa mummulassa sekä ilman äitiä, että äidin kanssa. Toki oltiin siellä aina kaikki muutkin lomat, mutta aina kesäisin sain pitkän loman mummun ja papan luona, ja pisimmillään taisin olla siellä kuusi viikkoa ilman äitiä ekaluokan jälkeisenä kesänä, kun äiti ei halunnut että joudun olemaan niin paljon yksin kotona äidin ollessa töissä, kun olin vielä niin pieni. Mummun kanssa hoidettiin kasvimaata, ja talvella opettelin mummulan pihalla hiihtämään.

Mulla oli todella läheinen suhde isovanhempiini jo ihan pienestä asti, kun mummula oli mun kesäkoti, ja rakas paikka. Mummu jaksoi aina touhuta mun kanssa, leipoa ja kokata, tehdä puutarhahommia, opettaa mua ompelemaan ompelukoneella, pelata pasianssia, leikkiä barbeilla ja piirtää.

Me käytiin piknikeillä, kirjastossa, taidenäyttelyissä ja pelattiin jalkapalloa. Mun opittua lukemaan, mummu raahasi mun kanssa kassikaupalla muotiaiheisia kirjoja joka kesä kirjastosta heille, ja yhdessä luettiin Christian Diorin New Lookista, Elsa Shiaparellista ja Yves Saint Laurentista. Hän muisti kehua jokaista mun seitsenvuotiaan innolla piirtämää ”muotikuvaa”, vaikka niistä varmasti puolet näytti ihan samalta.

Teini-iässä mummu oli mulle vielä läheisempi kuin aiemmin. Kun mun äiti sairastui, mummu oli mun tukena, ja sain aina soittaa mummulle kun tuntui siltä. Sinä päivänä kun äiti joutui sairaalaan, mä yritin olla reipas ja rohkea, vaikka pelkäsin jokaisella solullani. Siinä vaiheessa kun vihdoin näin mun mummun, mä uskalsin itkeä ja päästää ne kaikki tunteet ja pelot ulos. Hän tuli meille kotiinkin auttamaan, ekoina päivinä ja viikkoina, kun äiti pääsi kotiin sairaalasta. Turvauduin mummuun kun mua pelotti, ja hän jaksoi aina tsempata ja lohduttaa, ja auttaa.

Vähän ennen täysi-ikäistymistäni kun etsin itseäni ja mulla oli kaikkein pahin biletys- ja teinivaihe päällä, mummu ei koskaan tuominnut mua. Hän ei ikinä valittanut mulle mistään tai kommentoinut ulkonäköä ikävästi, tai millään muullakaan tavalla osoittanut sitä, jos ajatteli jotain negatiivista. Me juteltiin ihan muista jutuista, ja keskityttiin olennaiseen: eli kahvin juontiin, pullan leipomiseen & kortin pelaamiseen.

Mun mummu tuli äidiksi samassa iässä kuin minäkin, parikymppisenä nuorena tyttönä, ja se yhdisti meitä. Mummu oli yksi ensimmäisiä ihmisiä joille kerroin Otosta, ja raskaudesta. Hän onnitteli ja iloitsi, ja alkoi heti neulomaan meidän esikoisvauvalle villapukua. Kertaakaan hän ei epäillyt pärjättäisiinkö me, hän tiesi että kyllä me pärjätään. Tai jos epäilikin, hän ei epäillyt mulle. Mua hän vaan kannusti ja tsemppasi, ja oli iloinen meidän puolesta. Siitä tulee helmikuussa seitsemän vuotta, kun hänelle kerroin.

Vaikka hän tuli äidiksi saman ikäisenä kuin minä, ja sai yhteensä neljä lasta, hän teki silti pitkän uran töissä. Mun mummu oli aikansa edelläkävijöitä, kunnon bisnesnainen nimittäin. Hänen ja mun papan avioliitosta olenkin saanut loistavan tasa-arvoisen avioliiton mallin, sillä mun pappa on huolehtinut arjesta ihan siinä missä mummukin. Mummu osasi yhdistää pikkulapsiarjen ja työnteon, ja hurjasta työtahdista huolimatta hän oli myös lämmin ja rakastava äiti. Eläköidyttyään mummu keskittyi auttamaan toisia, tekemään järjestö-, yhdistys- ja vapaaehtoistyötä, ja sen lisäksi olemaan mummu meille kaikille lapsenlapsille, ja lapsenlapsenlapsille. Hänestä olen saanut upean mallin siihen miten työ ja perhe yhdistetään, ja miten kannetaan oma kortensa kekoon ja huolehditaan toisista parhaansa mukaan.

Onneksi meidän lapset ehtivät tavata hänet, ja isommat oppia myös kunnolla tuntemaan. He saivat kastella hänen kanssa kukkia, katsoa valokuvia, syödä tiikerikakkua, kiivetä syliin ja pelata dominoa.

Vaikka mummua ei enää ole, kaikki mitä hän on tehnyt ja sanonut, ja mihin koskettanut, elää meidän mukana, ja on läsnä meidän elämässä joka päivä edelleen. Hän on vaikuttanut mun elämään pienestä asti, ja hänen elämänohjeensa ja rakkautensa säilyvät aina mun sydämessä. Hän oli ihan mielettömän ihana puoliso, äiti, mummu ja isomummu, ja hän jätti jälkeensä suuren ja rakastavan perheen, jossa toisista pidetään huolta ja rakastetaan.

Lepää rauhassa maailman rakkain mummu <3


Tuoksut tunnelmanluojina

20.11.2016

 

Postaus on osa Gladen ja Lifien yhteistyökampanjaa. Minulle tuoksut ovat aina olleet isossa roolissa niin kotona kuin muuallakin. Moneen tuoksuun liittyy todella vahvoja muistoja, ja sitähän sanotaan että tuoksut nimenomaan palauttavat mieleemme monia sellaisiakin muistoja jotka muuten unohtaisimme. Tuoksumuistot jättävät vahvan muistijäljen, ja joku tuttu tuoksu voi tuoda mieleen muistoja vuosikymmenienkin takaa. Kampanjassa saimme testattavaksi Gladen tuoksutuotteita kotiin, ja ne ovatkin auttaneet luomaan sitä kodin tuntua tänne ihan uuteen kotiin jo ekasta illasta lähtien.

Mulle tunne kodista on todella tärkeä, kodin pitää tuntua kotoisalta, eikä vaan katolta pään päällä. Muuttolaatikoidenkin keskellä halusin luoda meille edes yhden kotoisan nurkan johon käpertyä illalla, ja sellainen me luotiin olkkariin. Vaikka kaikki muu oli vielä kesken, olkkarin sohvan nurkassa näytti valmiilta ja tuoksui omena ja kaneli, sopivasti vähän jouluiselta. Siinä on ollut hyvä loikoilla, ja muu koti on rakentunut tämän turvallisen nurkan ympärille. Jouluihmisenä kanelin tuoksu on mulle äärimmäisen rakas, ja tuo mieleen kaikki lapsuuden joulut. Riisipuuron mummolassa, mantelin etsinnän jouluaamuna ja ihanan jouluisen kiisselin jota saatiin aina ruuan jälkeen jälkkäriksi. Nyt se sama tuoksu tuo mulle mieleen myös tämän ihanan turvallisen nurkan.

Gladen tuoksukynttilöissä on mun mielestä ihanan mieto tuoksu, sellainen joka ei hyökkää päälle mutta luo ihanaa tunnelmaa silloin kun kynttilää polttaa. Mä olen herkkä tuoksuille enkä itse käytä tai omista esimerkiksi hajuvesiä ollenkaan. Tuoksukynttilöillä on kuitenkin ihana luoda tunnelmaa kotiin, kunhan ne eivät ole liian päällekäyviä tuoksuja, ja nämä eivät ole. 30h palava Cozy Apple & Cinnamon kynttilä sopii ihanasti yhteen isomman punaisen 52h Apple & Cinnamon -kynttilän kanssa. Molempien kaunis joulunpunainen väri luo myös jo itsessään tunnelmaa.

Valikoimasta löytyy monenlaisia tuoksuja erilaisiin tunnelmiin, ja esimerkiksi Honey & Chocolate muistuttaa mua yhden lapsuuden kaverini kodista. Heillä tuoksui aina hauskat potpourrit kulhoissa, ja niissä oli ihan tismalleen samanlainen tuoksu kuin näissä Honey & Chocolate -kynttilöissä. Ehkä annan joululajaksi tuoksukynttilän ystävälleni, niin hänkin muistaa saman ihanan tuoksumuiston lapsuudestaan.

Musta on ihana tulla kotiin, istahtaa alas sohvalle ja sytyttää tuoksuvat kynttilät luomaan kotoisaa fiilistä. Sohvan lämmöstä on hyvä katsella ulkona hiljalleen satavaa lunta ja joka ilta kynttilöiden takana ikkunalla kasvavaa lumikinosta. Meidän talvipesä on valmis <3

Mulla on instassa kisa meneillään, jossa voi voittaa Gladen tunnelmallisen tuotepaketin! Käy kommentoimassa mun (@iinalaura) kuvaa instagramissa jossa Gladen tuotteet näkyvät, ja kerro mihin tilanteeseen sä yhdistäisit Gladen tuoksuvia tuotteita.

Ihanaa talvipäivää kaikille <3