Parasta on olla kotona

15.12.2018

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Polarn O. Pyretin kanssa.

Tässä vuodenajassa parasta on oikeasti se yhdessäolo. Kun on pimeää ja kylmää (eikä edes lunta) tulee oltua harvinaisen paljon yhdessä sisällä. Toki ulkoillaankin niin paljon kuin pystytään, mutta kyllä sitä väistämättä tulee enemmän hyggeiltyä näin syksyisin ja talvisin. Se on mun mielestä I-H-A-N-A-A! Koska vaikka rakastan mennä ja tehdä lasten kanssa, rakastan ihan hirveästi myös vaan olla kotona ja nautiskella.

Meidän vihkipappi sanoi meidän vihkimisessäkin puhuessaan mua ja Ottoa yhdistävistä tekijöistä, että ”te olette molemmat koti-ihmisiä”, ja vaikka mua nauratti se termi silloin, niin se on kyllä niin totta. Koti-ihmisellä hän tarkoitti sitä, että me viihdytään kotona, yhdessä lasten kanssa. Ollaan onnellisimmillamme juuri silloin, kun saadaan olla kaikki yhdessä. Niissä höpsöissä ohikiitävissä hetkissä, kun joku lapsista sanoo jotain hauskaa, kaikilla on mukava olla ja ollaan yhdessä lähekkäin.

Me ollaan spontaaneja ja rakastetaan käydä erilaisissa paikoissa ja näyttää lapsille elämää ja maailmaa, mutta sen vastapainoksi rakastetaan ihan hirveästi myös vaan olla ja öllöttää kotona. Siinä ei ole tapahtunut mitään muutosta näiden kohta viiden naimisissa ollun vuoden aikana, paitsi ehkä ollaan vaan muututtu vieläkin enemmän koti-ihmisiksi.

Tämä on näkynyt myös vaatekaapissa: siinä missä ennen mun vaatekaapin mukavimmat vaatteet olivat yhdet kulahtaneet verkkarit, nykyään mulla on useampia ihan vaan mukavaan kotihengailuun tarkoitettuja kivoja vaatteita. Kotona mikään ei saa kiristää eikä puristaa, vaan pitää olla rento fiilis. Ollaankin Oton kanssa just sellaisia, että heti kun päästään kotiin niin vaihdetaan oloasuihin. Mä en pysty hengaamaan kotona farkuissa ellei meillä ole vieraita tai jotain, se tuntuu niin oudolta!

Jo vuosien ajan meidän lemppari-yökkäreitä lapsille on olleet Polarn O. Pyretin yökkärit, jotka ovat myös tämän kaupallisen yhteistyöpostauksen aiheena. Miksi? Koska ne ovat luomupuuvillaisia, pehmeitä, kauniita ja ennen kaikkea pitkäikäisiä. Niissä on aina käännettävät resorit, mitkä tekevät vauvojenkin yökkäreistä pitkäikäisiä. Varsinkin isompien lasten yökkärit kestävät vuosia niiden resoreiden ansiosta, koska esim. mekkomalliset yökkärit eivät kovin helpolla jää pieneksi. Meidän esikoinen käyttää edellleen pari vuotta sitten mummolta joululahjaksi saamaansa PO.Pin sydänkuvioista mekkoyökkäriä koosssa 98/104, vaikka hänen nykyinen vaatekokonsa on 128. Ja siinä ei ole edes lyhyet hihat, kun resorit on vaan käännetty auki.

Kuopuksella on edelleen käytössä PO.Pin haalariyökkäri viime vuodelta, joka on kokoa 74/80, vaikka hän käyttää muuten vaatteissa jo kokoa 86/92. Niska-haaramitta alkaa kohta loppua, mutta hihoissa ja lahkeissa olisi vielä kasvunvaraa. Vielä vähän aikaa sitten hän käytti isosiskonsa vanhaa 68-kokoista Polarn O. Pyretin yökkärihaalaria, joka on ollut hänen kahdella sokeriserkullaan isosiskon jälkeen käytössä. Se on edelleen aivan priimakuntoinen ja lähtee kiertoon vielä seuraaville pikkukäyttäjille.

Vaikka lapsilla ollaan käytetty PO.Pin yökkäreitä vuosikaudet, ei olla tajuttu Oton kanssa, että Polarn O. Pyretillähän on aikuistenkin paitoja ja leggareita! Mä pohdiskelin ääneen mätsääviä yöasuja koko perheelle jouluksi, ja sain kuulla, että PO.Piltahan niitä löytyy! Tai no, nämä meidän mätsäävät yöasut ei virallisesti ole yöasuja, vaan ihan vaan leggareita/kalsareita ja paitoja. Näitä ollaan käytetty lapsilla muutenkin monet vuodet arkivaatteina, mutta ne menevät loistavasti myös kerrastona tai yökkäreinä. Maailman mukavimmat hengailuvaatteet hengittävästä luomupuuvillasta, ja aikuisillekin unisexinä, eli menee sekä mulle että Otolle.

En häpeä myöntää, että mun mielestä on ihan super ihanaa mätsätä välillä koko perhe! Ja varsinkin lasten mielestä se on ihan älyttömän hauskaa. Ihanaa, että on vaatteita, jotka ovat samanlaisia ihan kaikille ja sopivat ihan kenelle vaan.

Nämä kuvissa näkyvät sydänyökkärit ovat juuri sitä pitkäikäistä mekkomallia, jota hehkutin tuossa ylempänä. Mä veikkaan villisti, että tuo 86/92-kokoinen sydänyökkäri tulee olemaan kuopuksen käytössä vielä 4-vuotiaana, ehkä myöhemminkin, sillä se mahtui edelleen myös meidän 5v:lle, joka vahingossa puki sen päälle. Jos ei siis halua olla ostamassa uusia yökkäreitä puolen vuoden välein, niin kannattaa sijoittaa näihin. Ne kestävät vuodesta ja pesusta toiseen.

Polarn O. Pyretissä on tänään joulukalenterissa yökkärietu, eli kaikki yökkärit 30% alennuksella! Jos siis teidän yökkärihyllyllä olisi tilaa kestäville ja pehmeille (ja kauniille) yökkäreille, kannattaa klikata ne ostoskoriin tänään 30% edullisemmin. PO.Pin joulukalenterissa on jouluun saakka joka päivä joku 30% etu, joka kestää vain sen yhden päivän ajan. Kannattaa seurata!

Tänä iltana me tehdään meidän oman perhejoulukalenterin luukku, joka kuului tänään näin: joulusatu-ilta, eli jokainen saa valita yhden jouluisan sadun, joka luetaan yhdessä. Tänään luetaan siis viisi joulusatua, koska me Oton kanssa valitaan myös!

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3 


Otto jää keväällä opintovapaalle

22.11.2018

Helmikuussa meidän arki muuttuu jälleen, sillä Otto aloittaa opintovapaan. Ja me ei enää maltettaisi odottaa sitä! Siitä tulee niin ihanaa, kun saadaan olla joka päivä yhdessä. Tämä syksy on ollut todella intensiivinen meidän kahden kokopäivätyön, yhden koulun ja yhden kotihoidossa vielä olevan taaperon kanssa, mutta sumplimalla ollaan selvitty hyvin. Vielä on pari intensiivistä kuukautta jäljellä, ja keväällä helpottaa oikein kunnolla.

Alunperihän me oltiin sillä ajatuksella, kun Otto aloitti monimuoto-opiskelut ammattikorkeassa tänä syksynä päivätyön ohella, että katsotaan miten tämä syksy menee, ja miten me jaksetaan. Toistaiseksi ollaan jaksettu hyvin ja molemmat olemme saaneet hoidettua kaiken mitä pitää. Mutta koska vaihtoehtona on myös, että Otto heittäytyy täysillä opintoihin ja suorittaa ne tiiviimmässä tahdissa, hän päätti itse, että haluaa jäädä opintovapaalle. Samalla meidän arjesta tulee rennompaa, ja se ei haittaa ollenkaan.

Hänellä on mennyt koulussa todella hyvin, ja ala on sellainen, joka häntä on aina kiinnostanut. Musta on ollut ihan mieletöntä seurata Oton opintoja, koska hänestä huokuu kilometrin päähän se, miten innoissaan hän on kaikesta, ja miten kotoisa olo hänellä on juuri noiden opintojen parissa. Olen ihan älyttömän ylpeä Otosta.

Muutama viikko sen jälkeen kun Otto jää opintovapaalle, taapero aloittaa osa-aikaisesti päivähoidossa. Näin me saadaan arkeen paljon enemmän perheaikaa ja paljon vähemmän sumplimista. Taapero aloittaa päivähoidon kolme päivää viikossa, jolloin mulle jää kolme kokonaista työpäivää viikkoon ja Otolle kolme kokonaista päivää opintoihin. Ja loput tunnit saa helposti sumplittua pariin iltaan tai yhteen päivään viikonloppuna, siinä missä tähän asti ollaan kumpikin tehty töitä ja/tai opiskeltu lähes joka ilta ja/tai yö ja viikonlopun molempina päivinä vuorotellen Oton päivätyön lisäksi. Monimuoto-opiskelu on luonteeltaan samanlaista kuin mun työtkin, eli helposti itse aikataulutettavissa.

Otto on näillä näkymin opintovapaalla ainakin 1,5 vuotta, joten meillä on edessä aika ihanat yhteiset ajat. Mä nautin tälläkin hetkellä kaikkein eniten Oton etäpäivistä ja siitä, että saadaan olla yhdessä, vaikka Otto tekeekin töitä. Nautin myös ihan hurjasti Oton puolen vuoden vanhempainvapaasta, jolloin myös saatiin olla yhdessä, vaikka mä teinkin töitä. Nyt edessä on jopa 1,5 vuotta yhteisiä työpäiviä, yhteisiä lounaita, ehkä yhteisiä aamulenkkejä ja arjen askareiden hoitamista yhdessä. Voidaan viedä ja hakea lapsia yhdessä, hoitaa kaikki arjen velvollisuudet yhdessä ja höpötellä yhdessä siinä työnteon ja Oton opiskelun lomassa. Ja lisäksi meillä on pienempien kanssa vielä yhteisiä extra-vapaapäiviäkin, eikä heillä edelleenkään tule olemaan pitkiä hoitopäiviä, kuten ei tähänkään asti ole ollut. Koululainenkin voi halutessaan tulla koulusta kotiin suoraan, eikä mennä iltapäiväkerhoon. Tosin hän itse yleensä haluaa aina mennä sinne.

Opintovapaan voi toki keskeyttää, jos tilanne muuttuukin suuntaan tai toiseen ja Otto haluaakin vaikka palata töihin. Eihän sitä ikinä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja on hyvä pitää kaikki ovet avoinna. Mutta jos kaikki menee kuten on suunniteltu, niin meillä on edessä yhteiset ihanat 1,5 vuotta. Vapautta ja yhteistä aikaa. Vähemmän aikatauluja, enemmän yhdessäoloa.

Mä ymmärrän hyvin, että kaikille ei sovi sellainen, että tehdään puolison kanssa kaikki yhdessä ja työskennelläänkin kotoa käsin yhdessä, mutta meille se sopii. Jotkut tarvitsevat omaa aikaa enemmän ja toiset vähemmän, ja sehän on jokaisen parin oma asia. Me ollaan juuri niitä ihmisiä, jotka haluavat katsella toistensa naamoja vaikka 24/7 kyllästymättä. Vaikka ollaan yhdessä paljon, osataan myös antaa toisillemme omaa tilaa. Me osataan olla ”yhdessä yksin” eli keskittyä rauhassa kummatkin omiin juttuihimme, silti siitä nauttien, että välillä voi heittää toiselle tyhmää läppää tai käydä halaamassa. Ja kummatkin kaikkein mieluiten halutaan työskennellä yhdessä.

Tuleva vuosi on ajatuksena jo niin ihana, että se melkein pelottaa. Voiko niin ihanaa ollakaan? Mutta uskon että voi olla. Aiotaan ottaa ilo irti jokaisesta päivästä ja nauttia täysillä. Tämä on vähän niinkuin Oton vanhempainvapaa 2.0, mutta nyt yhteisen perheajan lisäksi molemmat saavat kaivattua rauhallista työaikaa arkipäiviin ja niihin päivän valoisiin tunteihin iltojen ja öiden sijaan. Ja iltaisin ei tarvitse enää vuorotella, että kumpi touhuaa lasten kanssa ja kumpi tekee töitä, kun se riittää, että tekee hommia hoitopäivinä ja lasten nukkumaanmenon jälkeen. Siitä tulee mahtavaa.

Odotan innolla sitä, että pystyn toivottavasti viemään blogiani ja kaikkia muitakin kanaviani eteenpäin entisestään, kun aikaa on enemmän. Mulla on niin paljon haaveita ja suunnitelmia, jotka ovat vain odottaneet sitä oikeaa hetkeä. Ehkä ensi keväänä on se oikea hetki? Se kuulostaa hyvältä.

Ihanaa iltaa kaikille<3


Isänpäivänä 2018

11.11.2018

Meinasin aloittaa tämän postauksen samalla tavalla kuin viime vuonna isänpäivänä, muistelemalla Oton ensimmäistä isänpäivää vuodelta 2011. Sitten joku kello mun päässä raksutti, ja totesin, että ahaa, se aihe taisi ollakin jo käsitelty. En silti vaan voi lakata hämmästelemästä aina vähät väliä, miten pitkä matka on kuljettu sieltä vuodesta 2011. Jokainen vuosi vie meitä eteenpäin, ja kauemmas siitä pienestä kaksiosta, jossa meidän perhe vietti ensimmäisiä hetkiään. Otto on kulkenut isänä ihan älyttömän pitkän matkan sieltä, ja minä äitinä. Ja me perheenä ja pariskuntana.

Otto piti viime vuonna puoli vuotta vanhempainvapaata meidän kuopuksen kanssa. Mä tiedän, että se aika oli ihan mittaamattoman arvokasta. Vaikka me ollaan aina pyritty tasa-arvoiseen vanhemmuuteen , se vanhempainvapaa oli sellainen ”viimeinen niitti”. Sen jälkeen meidän perheessä on oikeasti ollut ihan täysin 50/50 jako arjessa. Siitä on nyt vuosi, kun Otto palasi takaisin töihin, ja muutoksen huomaa edelleen.

Ennen vanhempainvapaata oli selkeämpää, että Otto oli aina se, joka oli arkisin töissä, ja mä olin se, jolla oli joustavat työajat, ja joka siksi otti joissain asioissa suuremman vetovastuun kotona. Vanhempainvapaan aikana se muuttui, ja nykyään en keksi kyllä mitään asiaa, mikä ei meillä menisi tasan. Siihen toki on vaikuttanut sekin, että nykyisin myös Otolla on töiden suhteen joustavampaa, ja mahdollisuus tehdä enemmän etänä. Kummatkin joustavat puolin ja toisin, ja sumplitaan aina niin, että lapset saavat olla mahdollisimman paljon kotona, ja kummatkin saavat hoidettua kaiken, mitä pitää.

Otto on aina ollut isänä avoin kaikelle. Hän ei ole kangistunut mihinkään vanhoihin kaavoihin. Hän on aina halunnut olla paras mahdollinen isä joka hän itse pystyy olemaan, ja hän on ollut valmis tekemään myös valtavirrasta poikkeavia ratkaisuja ollakseen juuri sitä. Se on edelleenkin tosi harvinaista, että isä pitää suurimman osan vanhempainvapaista. Olen tosi iloinen, että Otto halusi pitää oman osuutensa.

Ollessaan kotona ja pyörittäessään vauva-arkea, Otto pääsi näkemään senkin puolen vanhemmuudesta, jonka ennen olin nähnyt vain minä. Nykyisin musta tuntuu ihan jo senkin puolesta, että ollaan niin samalla viivalla tässä hommassa. Kummatkin ymmärtää 100% miltä mikäkin asia tuntuu toisesta arjessa, koska ollaan molemmat hoidettu ja hoidetaan suunnilleen kaikkia asioita, mitä arjessa vaan voi hoitaa. Kummallakin on yhteinen halu tehdä parhaansa arjen kaikkien asioiden eteen, koska kumpikin tietää mitä se arjen pyörittäminen vaatii, ja miltä se toisesta tuntuisi, jos toinen ei hoitaisi omaa osuuttaan.

Monet metatyöt perheissä kaatuvat vain toisen vanhemman niskaan, mutta meillä se ei mene niin. Otto varaa neuvola-aikoja, ilmoittaa lapsia synttärikutsuille, juoksee vanhempainilloissa, täyttää lippulappusia ja kuittaa Wilma-viestejä vähintään yhtä usein kuin minä. Otto kuskaa koulun diskoon, tuntee kaikki päiväkodin työntekijät nimeltä ja tulee aina tunnollisesti vasukeskusteluihin mukaan. Ja mä en koskaan ole joutunut nipottamaan tai vaatimaan Ottoa osallistumaan mihinkään, se ei ole mennyt niin. Vaan hän on ihan itse, oma-aloitteisesti halunnut olla mukana, juuri niin kuin tasa-arvoisessa vanhemmuudessa molempien vanhempien kuuluukin.

Meidän lapsille Otto on sellainen isä, jollaisen olemassaolosta en tiennyt mitään etukäteen. Hän on turvallinen, läsnäoleva ja lämmin. Hän ottaa syliin, hassuttelee ja herää aina jos lapset heräävät yöllä. Hän pitää huolen, että reput on pakattuna ja letittää hiukset. Hän kuuntelee, arvostaa ja kunnioittaa lapsia, eikä koskaan kävele heidän ylitseen. Hän osoittaa rakkautta ja asettaa rajoja. Hän on se pönttö isi, joka heittää aina saman hassun vitsin samassa kohdassa, ja lapset oikein odottavat sitä. Hän on se isi, joka kysyy aina lapsilta ensin, että oliko ruoka hyvää, ennen kuin vaimolta. Hän on se isi, joka metsästää oikeanlaista joulukalenteria kissojen ja koirien kanssa, ja joka haluaa joka päivä olla mukana kun lapset avaavat kalenterit. Hän on se isi, jonka tiedän tukevan, auttavan ja rakastavan meidän lapsia aina, tapahtui mitä tahansa.

Viime vuonna mä kirjoitin itku kurkussa isänpäiväpostausta, koska silloin mun mummun kuolemasta oli vasta viikko. Kirjoitin siitä, kuinka tiedän, että jos mulle ikinä tapahtuisi jotain, Otto pärjäisi ja Otto olisi juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin hän on nytkin. Silloin päällimmäisenä mielessä oli koko ajan pelko siitä, että entä jos jommalle kummalle meistäkin tapahtuu jotain. Ehkä se pelko oli mun tapa käsitellä sitä surua. Vaikka se pelko on hellittänyt, ja tilalle tullut vaan entistä suurempi halu osata nauttia ihan jokaisesta päivästä sellaisena kuin se on, se on edelleen maailman huojentavin ajatus, että tätä vanhemmuutta mun kanssa jakaa juuri Otto. 

Kiitos Otto, kun olet juuri sinä ja juuri sellainen isi kuin olet. Ja maailman parasta isänpäivää vielä kerran <3

Lasten ajatuksia isistä vuonna 2018:

”Tahtoo isin kanssa Hoploploon!”

”Min pappa är ganska tassig för han säger alltid att vi är små.”

”Grattis på farsdagen pappa du är bäst!”


Puhuminen parisuhteessa

08.09.2018

Otto on mun paras ystävä, mun aviomies ja osa musta. Kun me ollaan erossa toisistamme, mulla on vähän samanlainen olo kuin joku raaja olisi mennyt hukkaan. Se johtuu siitä, että me ollaan totuttu puhumaan toisillemme niin paljon. Me ollaan käytännössä aina yhteydessä toisiimme, oltiin sitten samassa paikassa tai ei.

Tämä viikko on ollut eka viikko sitten kesäkuun alun, kun ollaan nähty toisiamme vain iltaisin, jos silloinkaan. Otto palasi töihin kesäloman ja isyysloman jälkeen, ja arki iski kunnolla päälle. Päivisinkään ei olla juuri ehditty laittamaan viestiä, kun molemmilla on ollut niin kiire tapaamisissa, palavereissa, tai lasten kanssa. Illalla on ollut lasten harrastukset, neljät kaverisynttärit ja mun työmenot. Myöhään illalla mun on ollut pakko tehdä töitä, koska päivällä en pysty. Otolla taas on ollut illalla koulua, joko läsnäoloa tai tehtäviä kotona.

Tiedostan, että tämä elämän vaihe juuri nyt on just sellainen, jossa puolisoiden on hyvin helppoa ajautua kauemmas toisistaan, jos ei parisuhteen ja puolison eteen näe vaivaa. Kun ei ehdi jutella niin paljon, eikä yhteistä aikaa ole tarpeeksi joka päivä, on vaarana, että ei huomioi toista tarpeeksi. On vaarana, että keskittyy vain omaan näkökulmaan ja uppoutuu omiin juttuihin. Erossa olo voi helposti ajaa erilleen. Siksi juuri nyt on entistäkin tärkeämpää pitää toisesta tiukasti kiinni, rutistaa oikein kunnolla heti kun nähdään, ja koittaa höpöttää kuten ennenkin vaikka ruuanlaiton lomassa, vaikka sitten lapset keskeyttäisivät sen 13 kertaa. Niitä hetkiä on otettava sieltä mistä voi.

Vaikka mä istahdan koneelle heti kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja istun siinä useamman tunnin, me otetaan se kahdenkeskinen hetki joka päivä. Vaikka sitten viimeisenä illalla, väsyneenä mutta onnellisena. Ollaan yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista, ajatuksista ja uutisista. Halitaan, syödään yhdessä iltapalaa ja rentoudutaan. Pidetään yhtä. Jos kummatkin vain tekisivät omia juttujaan, eivätkä jakaisi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan toisen kanssa, mikä edes olisi yhdessäolon tarkoitus? Me ainakin ollaan yhdessä siksi, että halutaan jakaa kaikki yhdessä.

Me ollaan aina puhuttu paljon, eikä tässä maailmassa ole mitään asiaa josta en haluaisi tai voisi puhua Oton kanssa. Päinvastoin: kun jotain on mielessä tai jotain tapahtuu, isoa tai pientä, ensimmäinen jonka kanssa haluan sen jakaa on aina Otto. Me puhutaan ihan kaikesta, eikä koskaan tarvitse ajatella, että toinen pitäisi toista jotenkin tyhmänä tai nauraisi jollekin asialle pahan tahtoisesti. Vaikka en aina ole kartalla kaikesta mistä Otto puhuu, eikä hän kaikesta mistä mä puhun , mä yritän aina kuunnella ja osallistua. Ja Otto myös.

Viikko sitten eräs instaseuraajani kysyi osuvasti: Miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on molempien töiden ja Oton koulun vuoksi niin vähän tällä hetkellä? Ja se olikin hyvä kysymys. Jos ei sen eteen näkisi vaivaa, niin huonostihan siinä varmaan kävisi. Ensin toista vain ikävöisi, sitten alkaisi pikkuhiljaa kasvattaa kuilua toistensa välille ja vähintään toinen katkeroituisi yhteisen ajan puutteesta. Jossain vaiheessa kumppaneiden välissä olisi möykky, jota ei ehkä saisikaan purettua juustoillalla ja höpöttelyllä. Ehkä se vaatisi jotain paljon enemmän. En koskaan halua että meille käy niin, enkä aio antaa sen koskaan tapahtua.

Me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta, ja joka ikinen päivä mä rakastun uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän. Ja joka ikinen päivä mä valitsen tahtoa olla yhdessä. Avioliitto, parisuhde ja rakkaus ei hoida itse itseään. Joka päivä mä valitsen laittaa Oton itseni edelle, ja Otto valitsee laittaa mut itsensä edelle. Ja näin kummankin pyrkimyksenä on rakastaa ja tehdä toinen onnelliseksi joka päivä. Toimii.

Kuten olen joskus kirjoittanut, me ollaan monessa asiassa erilaisia ihmisiä, mutta toisaalta meissä on myös vähintään yhtä paljon samaa. Me jaetaan yhteiset arvot ja haaveet, ja meidän käsitys meille hyvästä elämästä on samanlainen. Siksi meidän on helppoa puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä töitä meidän yhteisten unelmien eteen. Me tiedetään molemmat, että tämä hektinen elämänvaihe on väliaikaista, ja täysin sen arvoista, että päästään sinne missä joskus halutaan olla. Tiedetään myös molemmat, että ei olla yhtään ”sitten kun” -ihmisiä. Vaikka väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan ja kestämään myös yhteisen ajan vähyyttä, kumpikin tiedostaa, että se elämä on tässä ja nyt, eikä jossain sitten kun. Meillä on juuri nyt kaikki valta ja mahdollisuus ottaa kaikki se hyvä niistä hetkistä, mitä yhdessä saadaan, oli ne sitten pieniä tai isompia.

Eli vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on niin vähän? Hyvin sen käy. Yhdessä me pystytään mihin vaan, eikä ole aikomuksia lakata rakastamasta tai tahtomasta ikinä.


Vastaukset kysymyksiin Oton kanssa: ARKI & ELÄMÄ

30.08.2018

Vihdoin on tullut aika palata kysymyspostauksen kysymyksiin! Hirmuisen suuret pahoittelut pitkästä tauosta vastauksissa, moni on ehtinyt kysellä niiden perään. Ekat vastaukset julkaistiin videolla YouTubessa, ja niitä piti seurata toinen video-osa, mutta nyt kävi niin, että vastaukset tulevat kirjallisena. Ollaan vastattu Oton kanssa kysymyksiin yhtä aikaa, erillisissä tiedostoissa jotka on liitetty yhteen. Eli ei nähty toistemme vastauksia ollenkaan! 

Millaista elämää teillä olisi ilman lapsia tai jos lapset olisi vasta harkinnassa.? Missä asuisitte, millaista arki olisi ja mitä tekisitte kahdestaan ym? Osaisitteko kuvitella?

Iina: Tosi vaikea kuvitella! En tiedä oltaisiinko me edes yhdessä tänä päivänä jos ei oltaisi saatu esikoista, koska kaikki se hyvä mitä elämässä tänä päivänä on, me ollaan luotu yhdessä, tietäen että meistä tulee perhe. Voi olla, että ei oltaisi yhdessä, ja oltaisiin vielä nykyäänkin ihan pihalla, että mitä edes halutaan tehdä elämässä. Tai sitten ei. Mut tällanen tosi hypoteettinen, että jos oltaisiin yhdessä ja taloudellinen tilanne olisi samanlainen kuin nyt, niin me varmaan asuttaisiin jossain ihanassa kaksiossa  tai kolmiossa ihan ydinkeskustassa, tehtäisiin sikana töitä, matkusteltaisiin kaikki lomat ja syötäisiin paljon ulkona. Ja mulla olis ihan järjetön vauvakuume.

Otto: Tähän kysymykseen on oikeastaan mahdotonta vastata. Olen aina ollut huono jossittelemaan, ja kun lapset on se syy miksi me oikeasti löysimme toisemme, en osaa yhtään sanoa missä oltaisiin, tai oltaisiinko edes.

Millaisia rahankäyttäjiä olette? Säästeliäitä vai tuhlailevia?

Iina: Sekä että. Me käytetään surutta rahaa tärkeinä pitämiimme asioihin, kuten ruokaan, kokemuksiin, lapsiin ja matkusteluun. Siksi me ollaan automatisoitu kaikki säästäminen, jotta loput rahat voi sitten hyvillä mielin käyttää tai olla käyttämättä. Aina palkkapäivänä ennen mitään muuta meiltä lähtee tietty osuus tuloista sijoituksiin ja säästötileille, ja jokaisesta korttimaksusta menee myös tietty osuus säästötilille. Sitten maksetaan kaikki laskut, ja loput voi sitten käyttää haluamallaan tavalla. Tällä tavalla rahaa kertyy koko ajan mukavasti talteen, eikä tarvitse pihistellä.

Otto: Sellaisia hybridimalleja. Kyllä meillä säästöön menee kokoajan, mut välillä on kiva vähän pistää haisemaan.

Onko elämänne oikeasti noin yltiöpositiivista, mitä blogi antaa ymmärtää vai onko blogitekstien takana tietoista only positive vibes -ajattelua?

Iina: Kirjoitin aiheesta keväällä postauksen, josta löytyy kattava vastaus!

Otto: Kyllä se on aikalailla sitä mitä blogissa on. Toki on asioita, ja tunteita, joita ei blogissa ilmaista, mutta ei niin paljoa että fiilis radikaalisti muuttuisi. Iina on oikeasti juuri niin positiivinen ihminen kuin blogi antaa ymmärtää.

Ärsyttävin kotityö mielestänne?

Iina: Keittiön siivous, koska sen joutuu tekemään niin monta kertaa päivässä. Onneksi Otto tykkää.

Otto: Imurointi. Aivan hirveää. Mä ylläpidän usein keittiön siisteyttä, ja lasten murusten takia mulla on aina esillä rikkaharja, ihan vaan ettei tarvi kahdesti päivässä kaivaa imuria esiin. Kyllä meillä imuroidaan, mutta itse kaivan sen esiin vasta kun on aivan pakko.

Mikä on positiivisen arkenne salaisuus? Eikö teillä koskaan herätä 8:n yösyötön jälkeen pukluun korvassa, vedetä itkupotkuraivareita kun vauva ei saa korvaansa irti päästään, levitetä mustikkapuuroa merkkivaatteille ja käytetä päivässä sanaa ”ei” kolmesti minuutissa?

Iina: Toivottavasti säkin törmäsit keväällä mun postaukseen aiheesta. Eli kyllä, no enää meillä ei ole yösyöttöjä eikä taapero onneksi puklailekaan, mutta kyllä meilläkin menee asiat välillä pieleen. 😀

Otto: Herätään, vedetään, levitetään ja ei. En osaa sanoa mikä se “salaisuus” on, ja kyllä meitäkin joskus väsyttää. Ihmisiähän mekin ollaan. On vain jokseenkin turhaa jäädä vellomaan siihen negatiivisuuteen, terveisin realisti.

Mitkä on teidän bravuuri-ruoat keittiössä?

Iina: Nachos supreme, erilaiset padat, kanttarellikastike, aasialaistyyppinen uunilohi. Oton bravuuri on ainakin spydäri uusista perunoista mozzarellalla ja tomaatilla.

Otto: Iinan otettua mun toast skagenit, ja tehtyä niistä noin biljardi kertaa parempia, tein mä Herlevit ja aloin väsää burgereita.

Oletteko suunnitelleet jotain lomamatkaa lähiaikoina tai minne haluaisitte seuraavaksi matkustaa?

Iina: Ollaan suunniteltu, Tukholmaan tässä syksyllä, ja ensi vuonna olisi ihanaa käydä ainakin Italiassa ja Norjassa. Ja joku kahdenkeskinen pikku-reissu alkukeväälle on mietinnässä myös.

Otto: Ei nyt äkkisiltään, kun just käytiin Kreikassa. Vähän ollu puhetta että voitaisiin Tukholmassa käydä pitkästä aikaa, kunhan löytyisi vapaa viikonloppu.

Mun on pakko kommentoida tähän tässä vastauksia yhteen liittäessä, että OTTO! Ollaan puhuttu vaikka mistä reissuista, miten et muka muista vaikka lapsetkin höpöttää Italiasta joka toinen päivä!! 😀

Onko teillä tuotteita/tapoja, joilla helpotatte lapsiperhearkea?

Iina: On! Ruokakassipalvelut ainakin, ja yksi iso kauppareissu viikossa. Mutta tärkeintä on rento asenne, se helpottaa kaikkein eniten.

Otto: Vauvan kosteuspyyhkeet, eli “pyllypyyhkeet”. Aina. Niillä lähtee puurot pöydästä, kakat pyllystä ja maalit seinästä.

Käyttekö usein ulkona syömässä tai tilaatteko ruokaa kotiin?

Iina: Käydään vähän liiankin usein, ainakin kerran viikossa, ja joskus useamminkin. Varsinkin kesällä käytiin montakin kertaa viikossa jossain syömässä, ja tilattiin ruokaa kotiin. Onneksi nykyään kotiin saa tilattua muutakin kuin epäterveellisiä vaihtoehtoja. Tykätään sekä fine diningista, bistro-tyyppisistä ravintoloista että pikaruuasta. Viikonloppuna ollaan menossa brunssille Sandroon.

Otto: Aina sillointällöin. Joskus on kiva käydä ulkona, ja joskus ei jaksa laittaa ruokaa. Chalupa ja Rosso express ehdottomia kiireisten päivien pelastajia.

Käyttekö usein ruokakaupassa siten, että koko perhe on mukana?

Iina: Ei kovin usein, yleensä kerran viikossa.

Otto: Suurimman osan ajasta itseasiassa. Jos kyseessä on vain pieni täydennysreissu, hurautan minä yleensä lähikauppaan. Isot ostokset tehdään kuitenkin melkein aina koko porukan voimin.

Miten teillä arki-iltaisin on aikaa laittaa ruokaa, vai teettekö joka päivä jonkun 20 minuutin valmisaineisiin pohjautuvan ruuan? Kuinka usein teette ruokia, joista riittää syötävää usealle päivälle?

Iina: Meidän arki on tosi joustavaa, koska mä teen töitä pääosin kotoa käsin. Arkena on yleensä ihan hyvin aikaa laittaa ruokaa, ja ihan alusta asti itse, me ei syödä eineksiä kovinkaan paljoa, koska olen tosi tarkka lisäaineista.

Otto: Ruoanlaitto on meillä niin integroitua arjen ohjelmaan, että kyllä sille suurimman osan ajasta löytyy aikaa. Aktiivisessa puolessa tunnissa väsää nopeesti nuudeliwokin tai lasagnetten josta riittää myös huomiselle.

Kuinka usein siivoatte isommin ja pienesti?

Iina: Pienesti joka päivä, ja kerran tai kaksi viikossa vähän enemmän. Neljän viikon välein meillä käy siivooja, joka kuuraa joka nurkan ja imuroi.

Otto: Usein. Pienesti päivittäin ja isosti vähintään kerran viikossa, joskus parikin kertaa.

Millainen on lastenne ilta-aikataulu?

Iina: Seitsemältä kotiintuloaika isommilla, sitten hengaillaan yhdessä. Puoli kasin maissa aloitetaan iltapala, sitten pesut ja yökkärit, ja lopuksi rauhassa höpötellään ja luetaan kunnon iltasatu, taaperolle oma ja isoille tytöille oma. Suunnilleen kahdeksalta lapset menevät kaikki yhdessä nukkumaan.

Otto: Arkisin iltatoimet aloitetaan viimeistään kahdeksan aikaan, viikonloppuisin vähän rennompaa. Vähän lasten fiiliksen mukaan.

Onko teillä siivouspäivää tiettynä päivänä viikosta?

Iina: Ei ole, siivotaan silloin kun on hyvä hetki.

Otto: Ei ole, meillä on niin vaihtelevat aikataulut että siivotaan silloin kun ehditään. Jos jotain rutiinia hakee niin lelut kerätään ennen iltapalaa, ja keittiö siivotaan ruoan jälkeen.

Onko teillä omaa saunaa? Tykkäättekö saunoa ja kuinka usein yleensä saunotte?

Iina: On oma sauna, ja se on meille tärkeä paikka! Välillä saunotaan pari kertaa viikossa, ja välillä on viikkojen tauko. Ilman sitä ei osaisi olla, mutta ei sitä aina edes muista, ennen kuin iskee sellainen saunan kaipuu.

Otto: Sauna löytyy, ja on suhteellisen aktiivisessa käytössä. Nyt kesällä jäänyt helteiden takia aika nollille, mutta kyllä se viikon-kahden välein lämmitetään muun ajan vuodesta.

Tämä kysymys on hankala muotoilla, mutta omasta lapsuudesta muistan, että käytiin paljon kavereiden kotona leikkimässä ja ihan omatoimisesti sinne mentiin iltaisin. Onko tämä edelleen ihan yleistä, tai oletteko itse lapsuudessa näin toimineet vai onko tuo vain meidän ”maalaisten juttu”

Iina: Kyllä me kyläiltiin myös tosi paljon kavereilla, ja kyläilin ihan yksinkin, sekä kaverit meillä. Meidän lapset tekee ihan samaa, joka päivä ollaan naapureilla, tai naapurit meillä, tai sitten ovat pihalla. Kauempana asuvien kanssa sitten kuskaillaan vuorotellen me vanhemmat, ja monesti ajetaan koko perhekin kylään kaverille jos toisellekin.

Otto: Ei ole pelkästään maalaisten juttu, kyllä mekin tehtiin samaa kun oltiin lapsia. Meidän tytöillä on kavereita samassa taloyhtiössä, joten kyllä ne mielellään lähtee ulos kysymään lähteekö ne leikkimään. Pihapiiriä kauemmas ei tosin lapset ole saaneet mennä itsekseen vielä. 

Onko teillä jotain koko perheen suosikkileffaa?

Iina: Hmm! Tää on hyvä kysymys. Musta ainakin se Big Hero 6 oli ihan super hyvä leffa! Ja Onneli & Anneli -leffoista ollaan myös tykätty, ja Heinähatusta ja Vilttitossusta. Frozenkin oli hyvä ennen kuin tytöt katsoivat sen 757599303 kertaa.

Otto: Ei mitään mistä olisi absoluuttinen yhteisymmärrys, mutta Big Hero 6 on sellainen josta kaikki meillä tykkäävät.

Juotteko rasvatonta, kevyt- vai täysmaitoa, ja onko teillä mielipidettä tähän paljon puhuttaneeseen maitoaiheeseen (mikä on terveellisin)?

Iina: Ei ole mitään mielipidettä, yleensä ostetaan vapaan lehmän rasvatonta maitoa. Itse käytän maitoa lähinnä kahvissa, ja juon sitä yhden kupin päivässä, niin en usko että sillä on mun terveydelle kauheasti merkitystä.

Otto: En ota sen kummemmin kantaa tähän, kun en tiedä mikä on paljon puhuttanut maitoaihe, mutta hyllystä tarttuu mukaan laktoositonta vapaan lehmän rasvatonta.

Omistatteko paljon ns. turhaa tavaraa, jota vain on kertynyt kaappeihin tai varastoon?

Iina: Ei mun mielestä enää, paitsi nyt viimeisimmän vauva-ajan kaikki tarvikkeet. Ollaan vuosien varrella tietoisesti vähennetty turhan tavaran määrää sekä kaapeissa että varastossa.

Otto: Aina sitä jotain löytyy. Iinalla vanhaa sisustuskamaa, mulla teknologiaa ja piuhoja.

Onko teille ollut haittaa siitä, että teidän perhe on julkisesti esillä? Saatteko negatiivista palautetta? Onko teillä blogin asettamia paineita esimerkiksi lasten vaatetukseen ja kodin siisteyteen liittyen?

Iina: Ei ole ollut haittaa. Negatiivistakin palautetta toki tulee, ja myös täysin luokattoman asiatontakin välillä, mutta 99% on positiivista ja rakentavaa. En koe paineita vaatteista tai kodista, vaan puen lapset juuri niin kuin meistä tuntuu hyvältä, ja kotikin on ihan meidän näköinen, eikä kenenkään muun asettamien paineiden vuoksi sisustettu.

Otto: Pakko tunnustaa, että ei kyllä ole ollut haittaa. Ihan normaalia elämää me mun mielestä eletään. Toki se kamera on usein mukana, mutta ei koskaan häiriöksi asti. Ja onhan se kiva kun muistoja on sitten tallennettuna niin perkeleesti.

Koetteko raskaaksi blogin myötä tulevan negatiivisen kommentoinnin ja arvostelun?

Iina: Satunnaisesti joo, mutta yleensä menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Yritän aina miettiä mitä sen kommentin taustalla on, enkä vaan keskity siihen että tässä nyt joku haukkuu mua.

Otto: Ei ne mun elämään vaikuta, jätän tämän Iinalle vastattavaksi.

Onko ihmisten kommentointi muuttunut vuosien varrella? Tai suodattaako joku ulkopuolinen kommentit?

Iina: Ei oikeastaan, aika samantyyppistä se on edelleen. Oma suhtautuminen on muuttunut.

Otto:

Onko teillä jotkut unelma-lomakohteet, jonne haluaisitte matkustaa tulevaisuudessa lasten kanssa?

Iina: Joo! Todellakin! Yhdysvallat kokonaisuudessaan kiinnostaa, mutta eniten Miami ja New York, sekä Hawaiji. Sen lisäksi ainakin Japani, ihan pakko päästä sinne. Australia kiinnostaa myös. Ja yksi mun iso haave olisi vierailla mun kummilapsen luona Zimbabwessa joskus.

Otto: Japani, koska olen massiivinen weeaboo.

Mihin unelmoitte nyt matkustavanne?

Iina: Seuraavat lomakohteet on varmaan Tukholma, Italia ja Lofootit Norjassa.

Otto: Italiasta ollaan puhuttu.

No nyt se muisti Italian T. Iina!

Jos teillä olisi nyt aikaa ja olisi pakko aloittaa joku uusi harrastus, mikä se olisi? Ei saa olla mikään mitä nytkin teette, esim. Iinalla valokuvaus ja Otolla pelaaminen.

Iina: Mä aloittaisin varmaan baletin.

Otto: Kamppailu- ja itsepuolustuslajit on aina ollut se mun juttu. Harrastin aikoinaan karatea pitkään, ja tykkäsin kovasti. Varmasti joskus aloitan taas jonkun lajin, sitten kun tosiaan on aikaa.

Kuvaako Otto teillä arkikuvia muuten kuin tarvitusti blogia varten vai hoitaako Iina myös blogin ulkopuolisen elämän kuvauspuolen?

Iina: Otto ottaa kyllä kuvia aina välillä ihan muuten vaan, mutta kyllä mä olen enemmän se kuvaajatyyppi. Polaroidilla Otto kuvaa enemmän.

Otto: Vähän hintsusti tajuan tarttua kameraan, osittain siksi että muistikortti on usein Iinan koneessa kiinni. Muistoja kännykän muistista löytyy kuitenkin runsaasti, ne vaan eivät ole blogikamaa, vaan nimenomaan arkikuvia.

Editoitko Iina kaikkia ottamiasi kuvia vai vain blogissa julkaistuja? Poistatko paljon kuvia ja säästät vain parhaimmat itselle?

Iina: Editoin kaikki mille on jotain käyttöä, eli editoin blogikuvat ja editoin ne kuvat jotka tilaan meille kotiin kuvakirjana tai paperikuvina, tai jotka lähetän sukulaisille.

Mihin tallennat kuvat? Tilaatko valokuvakirjoja tai teetkö vanhan ajan albumeita?

Iina: Tallennan kuvat sekä ulkoiselle kovalevylle, pilvipalveluun että paperikuviksi. Teen myös säännöllisesti valokuvakirjoja, ja niitä on kertynytkin meille jo useampi. Niitä on myös ihanaa tehdä lahjaksi.

Kiitos ihan superisti kysymyksistä teille kaikille, näihin oli niin hauskaa vastata! Seuraava osa on kirjoitettu jo valmiiksi, se on nimeltään VANHEMMUUS JA KASVATUS, ja se ilmestyy viikon kuluttua! Vastauksia saa kommentoida, yllättikö joku vastaus? Arrivederci <3