Me ollaan Oton kanssa vietetty jo seitsemän yhteistä joulua, ja tämä tämän vuoden joulu tulee olemaan meidän kahdeksas yhteinen joulu. Hassua ajatella, että ei koskaan ehditty viettämään ”kahdenkeskistä joulua” Oton kanssa, kun heti meidän ekana yhteisenä jouluna me oltiin jo perhe 3kk vanhan esikoisen kanssa. Ollaan siis vietetty kaikki meidän yhteiset joulut yhdessä, perheenä alusta asti. Vaikka se on hassua, se on myös ihanaa.

Mulle lapset tuovat jouluun sen ekstra taianomaisuuden, ja omien lasten myötä joulut saivat rutkasti lisää merkitystä, vaikka aina olen jouluihminen ollutkin. Eri ihmisillehän joulun merkityksellisyys syntyy eri asioista, eikä kenenkään joulun merkityksellisyys ole parempaa tai huonompaa kuin toisen, oli se sitten mitä hyvänsä. Mutta mulle meidän lapset ja se heidän hössötyksensä on ehdottomasti joulun parasta antia, ja kertakaikkiaan rakastan sitä. Meidän perhe on ehkä saanut alkunsa epätavallisen nopeasti, mutta jouluihin se on vaikuttanut ainoastaan ihanalla tavalla.

JOULU 2011

Jouluna 2011 me oltiin Oulussa. Se oli meidän ensimmäinen yhteinen joulu, jota vietettiin mun tädin luona. Siitä joulusta muistan, kuinka turvallinen, lämmin ja kotoisa olo meidän nuorella perheellä oli kaikkien läheisten ympäröimänä, miten ihanaa oli saada apukäsiä pienen vauvan kanssa, ja miten meidän esikoinen tarttui pukkia hanakasti parrasta kiinni. Silloin joulua oli juhlimassa monta sukupolvea yhtäaikaa, mun mummu ja pappa, mun äiti ja mun tädin perhe, sekä me. Se oli aivan ihana joulu, ja tuntui jotenkin iniin ihanan kotoisalta viettää sitä Oulussa, kuten olin aina kaikki jouluni viettänyt siihen asti (yhtä Rukan mökkijoulua lukuunottamatta).

JOULU 2012

Joulu 2012 oli ensimmäinen joulu ikinä, jonka vietin Helsingissä. Miettikää, vaikka olin jo siinä vaiheessa asunut Helsingissä 0-14-vuotiaana, sekä 18-21-vuotiaana, juuri tämä kyseinen joulu oli eka jonka vietin Helsingissä. Epäilin siis etukäteen, että voiko joulu Helsingissä edes tuntua yhtään joululta. Tänä jouluna me luotiin pohjat meidän perheen omille jouluperinteille. Pyysin mummulta kaikki jouluruokareseptit, ja valmistettiin kaikki ruuat alusta loppuun itse Oton kanssa, mun mummun resepteillä. Leivoin kaiken Hanna-tädin kakuista lähtien itse. Epäilykset olivat ihan turhia, ja joulu kotona oli ihana. Kyllä se tuntui joululta, ehkä enemmän kuin mikään muu joulu koskaan aiemmin. Sinä jouluna me odotettiin jo meidän keskimmäistä saapuvaksi maailmaan, ja olin raskauden seesteisessä puolivälissä joulun aikaan.

JOULU 2013

Joulu 2013 oli meidän keskimmäisen ensimmäinen joulu, ja hän oli harmillisesti juuri silloin tosi kipeä ja kiukkuinen. Hänellä todettiin korvatulehdus ja keuhkoputkentulehdus juuri aatonaattona, ja vielä jouluaattona oltiin kaikki aivan älyttömän huonosti  nukkuneita ja väsyneitä, ja 8kk ikäinen minityyppi aivan kiukkuinen. Muistan kun jouluaattoaamuna viiden aikaan en ollut vielä nukkunut ollenkaan, silmäystäkään. Tämä oli juuri sitä aikaa, kun nukuttiin muutenkin huonosti, ja sitten kipeänä ollessa vielä huonommin. Mutta joulu se oli tämäkin joulu, ja muistan siitä myös lasten ilon ja sen kuinka joulupukki kävi ekan kerran meillä. En koskaan ikinä voi unohtaa esikoisen ilmettä ja hämmästystä siitä, kun pukki asteli meille sisään. Ihan mieletöntä. Sinäkin jouluna me kokattiin Oton kanssa kaikki ruuat itse mummun resepteillä. Otolla ei muistaakseni ollut juurikaan lomaa sinä jouluna, sillä hän teki silloin ihan älyttömän paljon ekstravuoroja töissä, jotta saatiin meidän kevään 2014 häät maksettua.

JOULU 2014

Vuoden 2014 joulu oli ihana. Silloin kukaan ei ollut kipeänä, mitä pelkäsin ihan tosissani edellisen joulun jälkeen. Meillä ei käynyt silloin pukkia, mutta pukki ”Kävi jättämässä” lahjasäkit meidän oven taakse, ja lapset olivat aivan innoissaan jo siitä. Vietettiin lomaa, ja käytiin jouluaattona pulkkamäessä. Se oli täydellistä! Vielä viikkoa ennen aattoa oli aivan lumetonta, mutta juuri jouluksi maa satoi aivan valkoiseksi, ja päästiin pulkkamäkeen ennen joulusaunaa. Sen joulun jälkeen pulkkamäestä on voinut vain haaveilla.

JOULU 2015

Joulu 2015 on jäänyt mun mieleen vähemmän kuin moni muu joulu, sillä meidän arki oli silloin tosi hektistä. Mä työskentelin silloin vielä startupissa, ja olin aatonaattonakin töissä ihan toimistolla asti. Sen lisäksi päivitin blogia lähes yhtä ahkerasti kuin nytkin (nähtävästi 41 postausta joulukuussa 2015). Palasin myös töihin heti pyhien jälkeen, ja Ottokin oli toki töissä. Muistan kyllä, että sillloinkin kokattiin kaikki ruuat itse, nautittiin joulusaunasta ja omista joulun perinteistä, ja oltiin yhdessä. Mutta muuten tästä joulusta muistikuvat on melko hämärät verrattuna muihin. Ihan kauheaa, mitä liika kiire tekee jopa muistoille!

JOULU 2016

Vuoden 2016 jouluna mä olin lähes viimeisilläni raskaana, ja odotin meidän kuopusta. Se oli meidän ensimmäinen joulu tässä nykyisessä kodissa. Oltiin niin fiiliksissä kaikesta juuri silloin: pian syntyvästä vauvasta, uudesta ihanasta kodista ja lisääntyneestä yhteisestä ajasta sen myötä, kun mun toinen työ jäi pois ja siirryin täysipäiväiseksi influenceriksi. Me tiedettiin, että meillä on edessä aivan ihania yhteisiä aikoja vauvan syntymän ja Oton vanhempainvapaan myötä, ja joulu 2016 oli yhdistelmä malttamatonta odotusta ja samalla sen joulun ja juuri sen hetken fiilistelyä. Se oli ihana joulu. Silloin kokkasin porkkalaa raskaanaolevan graavilohen korvikkeeksi, ja laskin päiviä siihen, että saisin taas syödä sushia. Se oli lämmin ja ihana joulu.

JOULU 2017

Joulu 2017 eli meidän kuopuksen ensimmäinen joulu! Se oli ensimmäinen joulu jota vietettiin yhdessä sekä mun että Oton perheen kanssa. Siksi se oli ehkä kaikkein upein ja merkityksellisin joulu koskaan. Oli niin upeaa olla kaikki yhdessä, ja mulle oli suuri kunnia kokata Oton kanssa niin isolle porukalle kaikki joulun antimet. Viime joulu oli kertakaikkiaan niin mieletön, että ei sanat riitä kuvaamaan. Oon ihan fiiliksissä. Se oli juuri sitä mitä kaivattiin viime syksyn menetysten jälkeen, ja kohensi mielialaa tosi paljon. Kuopus oli niin ihmeissään joulupukista, koristeista ja lahjapapereista, ja isommat tytöt ihan kaikesta. Ihana yhteinen joulu. Onneksi saadaan tänäkin vuonna nauttia joulusta isolla porukalla, se on parasta!

Siinäpä ne, kaikki meidän tähän astisen perhe-elämän joulut. Ihania jokainen ja erilaisia jokainen. Lämpimiä, rakkaudentäyteisiä ja perhekeskeisiä kaikki seitsemän. En malta odottaa tämän vuoden joulua näitä muisteltuani!

Tervetuloa vuoden 2018 JOULUKALENTERIN pariin! Ihanaa odottaa jälleen joulua yhdessä. Ihan ensimmäisenä vuorossa on joulukalenterin perinneluukku, eli lapset selittävät joulusanoja! Nyt tosin selityksiä antaa vain meidän taapero, sillä isommat tytöt alkavat olla jo sen verran isoja, että heidän vastauksensa eivät ole hupijuttuja, vaan piinkovaa faktaa. Onneksi meidän taapero tarjoilee hauskuutusta sitten siskojenkin edestä! Viime vuonna hänen vastauksistaan oli erilaisia eleitä ja äännähdyksiä, sekä muutamia sanoja, mutta nyt tuli jo aivan asiaakin. Me ollaan juteltu paljon yhdessä joulusta, luettu joulusatuja ja muutenkin hänelle monet jouluisat asiat ovat jo tuttuja. Taapero kuitenkin käsittelee tietysti kaikkea saamaansa infoa ihan omalla tavallaan, ja siksi vastauksetkin ovat aika hauskoja, ainakin mun mielestä! 

Täältä pääsette lukemaan aiemmat jouluhaastattelut vuosilta 2017, 2016 ja 2015.

TONTTU

Taapero: ”Ööö se tonttu, ne syövät.”

JOULUKUUSI

Taapero: ”Se lahja, punainen lahja!”

JOULUSUKKA

Taapero: ”Se on Zepan. Sinne lahja.”

(hänen isosiskollaan on porokuvioiset sukat)

PIPARI

Taapero: ”Se pipali. Joo minä haluan pipalia! Kolisteita!”

LANTTULAATIKKO

Taapero: ”En tiiä. Voin myöskin syödä sitä”

JOULURAUHA

Taapero: ”Joulu! Joo”

JOULUTÄHTI

Taapero: ”Tuiki tuiki tähtöönen. Minua ei pelota.”

KORVATUNTURI

Taapero: ”Siellä asuu.”

JOULUPUKKI

Taapero: ”En tiiä! Sukka! Loulu-ukki syö. Ne soittavat loulu-ukille”

KULKUNEN

Taapero: ”En tiiä. Siitä ei kuulu ääniä.”

MIKÄ ON PARASTA JOULUSSA?

Taapero: ”Ööö se minä. Joulu. Tipa. Zepa. ”

Aika hyvin hän mun mielestä tavoittaa joulun olemuksen vastauksillaan. Joulussa tärkeintä on tietysti hän itse, sekä isosiskot, piparia kuuluu syödä, lanttulaatikkoakin voi vähän maistaa ja tontut ja joulupukki tykkäävät syödä. Niinhän me kaikki. En malta odottaa, että pääsen kuulemaan ensi vuonna hänen vastauksiaan, kun tämä ero on tässä vaiheessa elämää vuodessa niin jäätävän suuri. Ensi vuonna hän varmaan jo osaa hihitellä näille aiemmille vastauksilleen itsekin, kun lähestyy silloin jo kolmen vuoden ikää kovaa vauhtia. HUI!

Ihanaa päästä myös näkemään hänen ilonsa joulusta sitten jouluaattona. Taaperon maailma  on taianomainen, ja hän osaa todellakin ottaa ilon irti joulusta ja joulun perinteistä. Saapa nähdä mitä hän sanoo joulupukista aattona! Ihanaa päivää kaikille <3 

Marraskuussa:

Olen päässyt puhumaan tärkeistä asioista ja osallistumaan hienoihin tilaisuuksiin, joissa mua on oikeasti kuunneltu.

Olen kokenut väsymystä ja riittämättömyyden tunteita.

Olen viettänyt ihania pieniä ja isompia hetkiä meidän perheen kanssa, ja nauranut aivan vedet silmissä meidän minien jutuille.

Olen itkenyt ja surrut, sillä tässä kuussa tuli vuosi siitä kun menitin rakkaan mummuni.

Olen tuntenut, että mun ote lipeää, enkä pysty tuottamaan sellaista sisältöä, mitä juuri sillä hetkellä olisin halunnut.

Olen kirjoittanut lukemattomia postauksia, jotka ovat edelleen lukemattomia (heh), koska en ole uskaltanut julkaista niitä.

Olen kirjoittanut vuoden luetuimman ja kehutuimman postaukseni, jonka ansiosta tuntui, että löysin oman ääneni vahvempana kuin koskaan.

Olen kokenut aivan älyttömän flow-tilan, jossa tuntui, että pystyn tuottamaan juuri sellaista tekstiä jota olen aina halunnutkin tuottaa.

Olen ottanut kantaa lapsiperheiden asioihin, ja saanut uusia tärkeitä kontakteja ja hienoja ihmisiä ympärilleni.

Olen päässyt mukaan luomaan tulevaisuuden Suomea.

Olen ensin ujostellut ja hävennyt, ja sitten uskaltanut olla rohkeasti minä.

Olen saanut uusia ystäviä.

Olen yrittänyt uusia asioita ja epäonnistunut.

Olen yrittänyt epäonnistumisen jälkeen uudelleen ja onnistunut.

Olen vaihtanut ajatuksia satojen teistä kanssa, ja tälläkin hetkellä instagramin inboxi näyttää 99+ viestipyyntöä. Mä rakastan puhua teidän kanssa ja kuulla teidän kokemuksia. Kiitos kiitos kiitos, että jaatte niitä.

Olen harmitellut pimeyttä ja imenyt irti jokaisen auringonsäteen jonka olen saanut.

Olen syönyt enemmän konvehteja kuin kehtaan myöntää edes itselleni.

Olen ollut luokkakokouksessa ja pikkujouluissa.

Olen viettänyt lukijailtaa ja alkanut suunnitella jo seuraavaa.

Olen luullut olevani kiireinen, sitten ottanut kalenterin käteen, järjestänyt sen ja samalla ajatukseni, ja todennut, että ei. Mä en ole kiireinen, mulla on paljon tekemistä, mutta hallitsemalla mun menot kalenterissa ja pään sisällä, selviän niistä ilman kiirettä.

Olen syönyt kalaa ainakin kolme tai neljä kertaa joka viikko. Tuntuu, että kroppa oikein vaatii D-vitamiinia kun on ollut niin pimeää.

Olen kirjoittanut ylös kaikkea hauskaa mitä meidän kuopus on sanonut ääneen. Tässä kuussa hänen puheensa on aivan räjähtänyt, ja juttua tulee enemmän kuin stand up -koomikoilla.

Olen kerännyt kuopuksemme kenkiä ja sukkia lukuisia kertoja hypermarketin käytäviltä ja pukenut niitä uudelleen, sillä hän haluaa istua ostoskärryssä aina paljain varpain, ja heittää kengät ja sukat iloisesti aina jonnekin.

Olen kauhistellut kuinka meidän lapset vaan kasvavat. Toiselta irtosi jo neljäs hammas, ja toiselta alkoi juuri heilumaan kaksi ensimmäistä.

Olen ollut ylpeä siitä, miten taitavia, fiksuja ja oma-aloitteisia meidän lapset ovat.

Olen viettänyt lukuisia iltoja tehden blogini joulukalenteria. Se on tuottanut mulle valtavasti iloa ja hyvää mieltä.

Kiitos marraskuu, kaikessa pimeydessäsi ja ristiriitaisuudessasi saatoit olla vuoden hienoin kuukausi. Nyt alkaa kuitenkin vuoden paras aika, ainakin mun mielestä. JOULU. Joulukuu.

Huomisesta alkaen blogissa ilmestyy joka ikinen aamu klo 6.00 joulukalenterin uusi luukku. Kalenteri on tehty täysin teidän toiveiden ja edellisvuosien suosikkien pohjalta, ja mä toivon, että tämä on hienoin joulukalenteri jonka olen koskaan tehnyt. Siellä tulee olemaan videoita, haastatteluja, kertomuksia, muistoja, herkkuja, lahjavinkkejä, Ottoa ja kaikkea muuta. Kiitos, että saan tehdä sitä taas jälleen kerran teille.

Maailman ihaninta marraskuun viimeistä teille jokaiselle, ja KIITOS. 

Siis. Arvatkaa montako kertaa mä olen jättänyt jonkun kuvan julkaisematta, koska mun maha pömpöttää siinä, kuten se joskus tekee. MONTA. Arvatkaa montako kertaa olen kriiseillyt menkkaturvotuksissa, että luuleekohan joku nyt mun olevan raskaana. MONTA. Arvatkaa montako kertaa olen harmitellut villapaidan huonossa kohdassa olevaa ruttua, joka saa mut näyttämään kuvassa isommalta kuin olen, ja jonka takia en voi julkaista muuten kivaa kuvaa. MONTA. Ja arvatkaa kauanko meni, että sain ensimmäisen raskauskyselyn, kun epähuomiossa välittämättä siitä miltä mun maha saattaa jonkun mielestä näyttää, julkaisin kuvan? Ei kauaa. Jo samana yönä inboxissani oli raskausonnitteluita. ”Tuleeko teille neljäs, ihanaa onnea!” Katso kuva tästä!

Oi kyllä, olen hävennyt mun mahaa, joka ei ole enää 24/7 litteä ja tasainen vaan joskus myös pehmeä ja herkästi turpoava. Mun mahassa on kasvanut kolme lasta. On ihmisiä, joille raskaudet eivät tee suuria muutoksia kroppaan. On ihmisiä joilla on litteä maha heti synnytyksen jälkeen seitsemännelläkin kerralla. On ihmisiä, joiden maha ei koskaan palaudu ennalleen ensimmäisen raskauden jälkeen. On ihmisiä, joiden maha turpoaa herkästi, vaikka ei olisi koskaan ollutkaan raskaana. Ja on minä. Minä ja mun aivan tavallinen maha, joka on eri vaiheissa kuukautta ja erilaisilla päivän ruokalistoilla erilainen. Se on erilainen eri vaatteissa ja ilman vaatteita. Se on erilainen eri asennoissa ja eri kuvakulmissa. Voisin väittää, että yhtenäkään päivänä mun maha ei näytä koko päivää samalta.

Mä en yleensä tartu tällaisiin ”juoruihin” tai spekulaatioihin, koska tiedän, että vaikka sanoisin mitä, niin joku aina voi keksiä musta aivan mitä haluaa, ja levittää sitä oikeana tietona. Ja monet vielä uskovat ennemmin näitä ”jokuja” kuin sitä kenestä puhutaan. Se ei todellakaan ole fine, mutta olen siihen ihan tottunut. Mutta syy miksi tartuin tähän on se, että mä en todellakaan ole ainoa, jolle näin käy.

Naisten mahojen tuijotteluhan on aivan järkyttävän suuri ilmiö. Miettikää vaikkapa Meghan Marklea, jonka vatsaa tuijotettiin hänen ja prinssi Harryn häistä asti jatkuvasti. ”Onko se raskaana, voisko se olla?”. Vähän aikaa sitten yksi Ruotsin suurimmista perhebloggaajista, Yaya’s -blogin Johanna Ljungqvist, kohtasi aivan samanlaisen tilanteen kuin minä nyt. Hän julkaisi iinstassa ihan normi asukuvan, jossa hänen vatsansa ei ehkä ole tasan litteä,  vaan pömpöttää ehkä millin verran ja heti hän oli raskaushuhujen keskellä.

Tämä mahojen tuijottelu on aivan todellisuudesta vieraantunutta. Newsflash: aika harvan vatsa on oletukselta litteä. Some vääristää kuvaa ihmisten vartaloista entisestään, ja nähtävästi litteästä vatsasta on tullut se oletus, ja kaikki muut mahat ovat sitten raskaana. Tämä on aivan kertakaikkisen oksettava ilmiö, johon mä en enää halua olla osallinen. Mä en todellakaan aio jatkossa välittää siitä, jos joku kuvittelee kuvan perusteella tietävän mitä mun kohdussa tapahtuu.

Ensinnäkin. Jokaisella on oikeus kertoa tai olla kertomatta omasta raskaudestaan juuri silloin kun itse haluaa. Mikäli joku ei ole kertonut omasta raskaudestaan, hän ei joko a) ole raskaana tai b) halua puhua siitä vielä tai c) puhua siitä ollenkaan. Näistä kaikkein yleisin on varmasti vaihtoehto a. Mutta kannattaa ottaa huomioon myös vaihtoehdot b ja c. Vaikka olisit kuinka varma jonkun raskaudesta, jos hän ei itse ole kertonut siitä, ei sinulla ole siitä mitään oikeutta kysellä tai juoruilla.

Koskaan, ei koskaan voi tietää, mitä joku toinen käy läpi. Mulla on ollut onni tulla melko helposti raskaaksi joka kerta kun ollaan vauvaa toivottu, mutta entä jos ei olisikaan? Entä jos me käytäisiin juuri nyt läpi rankkoja lapsettomuushoitoja tai olisin juuri saanut keskenmenon, ja sitten spekuloitaisiin, että olen raskaana? Miltä se tuntuisi? Mulle se ei ole onneksi totta, mutta monelle muulle tämä on todellisuutta. Raskauskyselyitä ja spekulaatioita, jotka voivat tuntua aivan järkyttävän pahalta ihmisestä, joka toiveista huolimatta ei saa lasta.

Mä en aio enää kertaakaan miettiä miltä mun maha näyttää. Olen sitten vaikka joka viikko raskaana tästä hamaan tulevaisuuteen, mutta se ei ole mun eikä kenenkään muunkaan tehtävä joutua miettimään, aiheuttaako raskaushuhuja olemalla oma itsensä kuvissa. Mun maha ei pömpötä raskaushuhut aiheuttaneessa kuvassa yhtään sen enempää kuin Otonkaan samanlaisessa jouluneuleessa. Mutta minä olen se, joka joutuu kohtaamaan nämä raskaushuhut ja jolta vaaditaan täydellisen litteää mahaa, koska olenhan nainen. Joo, ymmärrän, että Otto ei voi olla raskaana. Mutta se ei silti anna kenellekään oikeutta spekuloida, että meillä naisilla on se mahdollisuus. Mä toivon, että sitten kun mun omat tytöt ovat siinä iässä, että lisääntyminen olisi mahdollista, he eivät enää joudu kohtaamaan näin naurettavia paineita.

Mä julistan MAHARAUHAN ja haastan jokaisen teistä kertomaan omat tarinanne! Onko teidän mahaa tuijoteltu tai spekuloitu raskautta? Onko joku kysellyt teiltä raskaudesta ennen kuin itse olette halunneet kertoa, tai silloin kun ette edes ole olleet raskaana? Jakakaa omat kokemukset instassa tai muualla somessa tai blogissa tai ihan missä tahansa tunnisteella #MAHARAUHA. Tästä pitää puhua!

Ja teille, jotka tuijotatte muiden mahoja. Lopettakaa, ja keskittykää omaan mahaanne.

PS: Jos jäi vielä jollekin epäselväksi niin EI, en ole raskaana. En myöskään kaipaa vinkkejä, kuinka pömppiksestä pääsee eroon, tai mitään muitakaan mahaani liittyviä ystävällisiä neuvoja.

Me oltiin eilen koko porukalla katsomassa joulukadun avajaisia. Aluksi luulin, että ei päästä paikalle esikoisen kaverisynttäreiden vuoksi tänä(kään) vuonna. Sitten huomasin, että synttärithän loppuivatkin juuri ennen tapahtuman alkua. Päästiin kuin päästiinkin siis joulukadun avajaisiin muutaman vuoden tauon jälkeen. 2016 mä olin niin loppumetreillä raskaana, että en viitsinyt lähteä silloin väentungokseen. Viime vuonna taas ei haluttu lähteä sinne, kun kuopus oli vielä sen verran pieni. Me mietittiin silloinkin, että väentungoksessa vauvan kanssa ei ole kivaa. Tänä vuonna olin jo ihan varautunut siihen, että ei mennä nytkään, mutta onneksi Otto oli paremmin perillä meidän kalenterista kuin minä.

Nyt kun kuopuskin ymmärtää jo joulupukista, joulusta ja joulukoristeista jotain, oli ihana lähteä sinne yhdessä. Jo aamupäivällä fiilisteltiin tulevia avajaisia lasten kanssa, ihania valoja, joulukoiria ja muita jännittäviä asioita, joita varmasti nähtäisiin. Me oltiin perillä Aleksanterinkadulla vasta siinä klo 16.15, eli vuosien 2012-2015 kokemukseen perustuen juuri sopivaan aikaan. Paraati kun ei koskaan ole Aleksin loppupäässä (vai alku-) ennen sitä. Tultiin paikalle n. viitisen minuuttia ennen paraatin alkua.

Me löydettiin juuri sellainen viiden hengen mentävä aukko eturivistä oikein hyvästä kohdasta katua, ja ihan ensimmäistä kertaa ikinä koskaan meidän eteen ei tunkenut ketään, ja lapset näkivät koko kulkueen. Ihmisiä tuntui olevan yhtä paljon kuin aina ennenkin, mutta jostain syystä me löydettiin joku taikaspotti, jossa kukaan ei käyttänyt kyynärpäitä ja kaikille oli tarpeeksi tilaa. Ihan mieletön kokemus! Tällaisena mä haluaisin kokea joulukadun avajaiset joka vuosi.

Meidän kulkuetta kovasti odottanut kuopus oli nukkunut ensin automatkan ajan, ja sitten hän nukkui koko paraatin alun. Siinä vaiheessa hän kuitenkin heräsi kun mahtavat hevoset kopsuttelivat meidän eteen. Hän heräsi oikein hyvällä tuulella, kun heti ekana sai nähdä hevosia. Se minkä vuoksi mä missasin itse joulupukin kokonaan, enkä saanut hänestä kuvaa, oli kuopuksen haltioitunut ilme hänen nähdessään joulupukin, ilmielävänä ensimmäistä kertaa niin, että hän tajusi siitä jotain.

Hän katsoi joulupukkia niin häkeltyneen innoissaan ettei saanut sanaa suustaan. Ja niinpä mä vain seisoin täysin päinvastaiseen suuntaan tuijottaen kuin kaikki muut: en saanut silmiäni irti meidän ihanasta tyypistä, joka isin sylistä ihaili joulupukkia. Molemmat näyttivät niin onnelliselta ja tyytyväiseltä, että mulla tuli tippa linssiin. Hetki kesti vain muutaman sekunnin, mutta kun mä käännyin takaisin, oli joulupukki rekineen jo kaukana mun silmien tavoittamattomissa.

Mutta oli todellakin sen arvoista. Joulupukkiahan mä voin katsella vaikka jonkun toisen vuoden kuvista, kun se on se just sama tyyppi (heh), ja istuskelee siellä reessä vilkuttamassa ihan samalla tavalla joka vuosi. Mutta tuo hetki tapahtui vain kerran, ja mä näin sen ja sain kokea sen. Uskon, että tämä kuva on mulle tuhat kertaa arvokkaampi muisto kuin mahdollinen heilahtanut kuva joulupukista.

Isommatkin lapset olivat innoissaan kulkueesta, pukista ja joulun tunnelmasta. Ollaan jo monta kertaa ihailtu yhdessä keskustassa jouluvaloja ja jouluikkunoita. He tuntevat sen saman ihanan lämpimän fiiliksen jonka mäkin, kun näen kauniita valoja. Maailman siisteintä odottaa joulua yhdessä heidän (ja meidän minin ja Oton) kanssa. Vasta pukin mentyä jo kauas, taapero sai sanottua ”MINÄ NÄIN SEN! SE OLI LOULU-PUKKI!”

Olitteko te katsomassa joulukadun avajaisia Aleksanterinkadulla, tai omassa kaupungissanne?