En arvannut vielä maanantaina julkaistessani postausta lapsiperhe-arjen ”maineesta” mediassa, että postauksen pohjalta syntyisi jokin näin mieleniintoinen ja hieno juttu. Mutta niin vaan kävi, että ihana lukijani sanoi ääneen sen, mitä olin ehkä joskus salaa haaveillut, mutta en ollut koskaan vienyt sen pidemmälle tai sanonut edes ääneen: ”Miksi et tekisi postaussarjaa erilaisista perheistä, joita haastattelisit ja esittelisit blogissasi?”. Ja näin mä päätin tehdä, koska ideahan on aivan loistava. Olen siis ikuisesti kiitollinen lukijalleni tästä kommentista. Mä pyöritän tässä näin omaa mediaani, ja mulla on todellakin mahdollisuus tuoda esiin sitä perheiden erilaisuutta, yksilöllisyyttä ja ihanuutta ihan itse. Miksi ihmeessä siis en tekisi sitä?!

No en kyllä keksi yhtäkään syytä, miksi en. Ensimmäinen osallistuva perhe on jo valmiina, ja nyt mä kysynkin teiltä rakkaat mahtavat ihmiset: tiedättekö jonkun ihanan perheen, tai oletteko sellainen perhe itse, joka sopisi tähän postaussarjaan mukaan? Erilaisen perheen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että perheiden pitäisi olla jotenkin huippu-erilaisia välttämättä. Erilainen perhe tarkoittaa mulle sitä, että ei ole olemassa mitään ”tavallista perhettä”, vaan jokainen erilainen perhe on tavallinen perhe, ja jokainen tavallinen perhe on erilainen. Kokoonpanosta ja elämäntilanteesta riippumatta. Nyt mä aion tehdä juuri sitä, mistä puhuin: näyttää millaista on ihan tavallinen lapsiperheiden arki ja elämä Suomessa, ihan kaikenlaisissa perheissä. Millaisia tarinoita perheiden syntyyn liittyy, millaista se arki niiden lasten kanssa on, mikä arjessa on hienoa, mikä kuormittavaa? Mistä syntyvät arjen haasteet, miten niistä selvitään, mikä on kaikkein parasta elämässä lasten kanssa?

Haastattelut aion tehdä omaan positiiviseen tyyliini, 100% perheitä kunnioittaen. Mun blogi ei koskaan ole ollut mikään paljastusblogi, eikä sellaista ole tulossa nytkään. Mitään TV:stä tuttua skandaalihakuisuutta ei siis ole luvassa. Se mitä mä haluan näyttää on rakkaus, välittäminen ja tavallinen arki, ja se miten erilaista tavallista on olemassa. Miten paljon Suomen perheissä on rakkautta ja onnea, ja miten erilaisissa perheissä, erilaisten vanhempien kanssa, kasvaa kaikissa mahtavia lapsia. Mä haluan näyttää sen kaiken hyvän ja ihanan, mitä teissä kaikissa on.

Ensi vuonna luvassa on siis postaussarja, jossa esittelen 12 perhettä. Joka kuukausi kerron yhden perheen tarinan. Toivon, että saan mukaan mahdollisimman monta keskenään erilaista perhettä, jotka ovat valmiita jakamaan oman tarinansa. Jos siis sinä kiiinnostuit tästä, tai tiedät jonkun toisen ihanan perheen, joka voisi olla halukas lähtemään mukaan: vinkkaa itsestäsi, tai vinkkaa toiselle perheelle osallistumisesta. Mukaan voi ilmoittautua lähettämällä mulle sähköpostia osoitteeseen iina.hyttinen@indiedays.fi. Viestissä voi kertoa vähän omasta perheestään, siitä missä kaupungissa asuu ja siitä, miksi haluaisi mukaan. 

Mitään romaania ei tarvitse kirjoittaa, mä kysyn sitten haastatellessa ne kysymykset, joihin toivon saavani vastauksia. Mihinkään kysymykseen ei ole pakko vastata, ja jokainen haastateltu perhe saa lukea julkaistavan tekstin etukäteen, ja vaikuttaa 100% siihen mitä kerrotaan. Kuvaan myös haastateltavat perheet postauksen kuvia varten, ja perheet saavat ottamani kuvat omaan käyttöönsä (kunhan kuvaaja on mainittu käytön yhteydessä). Kuvissa ei näytetä mitään sellaista, mitä perhe ei halua, eikä niissä ole pakko esiintyä omilla kasvoillaan, jos ei halua. Haastattelut toteutan ensi vuoden aikana, eli mikään kiire ei ole. Mukaan voi hakea marraskuun loppuun asti, eli ihan rauhassa voi miettiä, että voisiko tähän osallistua. Uskoisin haastattelun ja kuvauksen kestävän n. 1-2h maksimissaan, joten mistään hirveän aikaa vievästä jutusta ei myöskään ole kyse.

Sellaista! Mua jännittää ihan hirveästi julkaista tämä teksti, ja samalla olen ihan uskomattoman innoissani. Musta tuntuu hurjan hienolta ajatus siitä, että pääsen (toivottavasti) tapaamaan perheitä, kuulemaan erilaisia tarinoita ja ennen kaikkea näyttämään kaikille millaista on arki Suomen lapsiperheissä, ja millaisia perheitä täältä löytyy. Uskon, että ihan valtavan upeita ja ihania. IIIIIIK! Hae mukaan! Pssst! Aion myös järjestää jokaiselle osallistuvalle perheelle pienen lahjan kiitokseksi osallistumisesta. <3

Nyt kun meidän perheen koululainen sai oman huoneen, ovat taapero ja 5v yhteisessä huoneessa. Tällä hetkellä huoneessa on sekä kerrossänky että pinnasänky, ja näin ollen siellä on aika vähän leikkitilaa. Siksi ollaan mietitty, että jossain vaiheessa voisi olla ajankohtaista siirtää pienimmäinen kerrossängyn alasänkyyn nukkumaan, niin saisi pinnasängyn pois viemästä tilaa huoneesta. Pinnasänky on kyllä ihana, enkä millään haluaisi luopua siitä, mutta se nappaa oikeasti aika suuren tilan pienestä huoneesta. Tilan, jonka voisi käyttää ihanaan lukunurkkauksen ja tyhjään lattiatilaan, jossa voi antaa mielikuvituksen lentää.

Kerrossängyn alasängyssä on turvalaita, ja siihen sänkyyn meidän 5v muutti nukkumaan n. vuoden ja kymmenen kuukauden iässä vuonna 2015. Meidän esikoinen taas siirtyi aikoinaan pinnasängystä lastensänkyyn n. 1,5-vuotiaana, kun pinnasänky piti luovuttaa syntyvälle pikkusiskolle. Eli nyt 1v8kk ylihuomenna täyttävä taapero on siinä isosiskojensa siirtymä-ikien välissä. Ehkä tämä olisi hyvä ikä siirtyä? Kuka tietää. Voi olla tai sitten ei.

*Pinnasänky saatu Stokkelta blogin kautta. 

Kaksi aiempaa siirtymävaihetta on isosiskojen kohdalla mennyt aivan loistavasti. Kumpikaan ei ole karkaillut, yöunet eivät ole muuttuneet katkonaiseksi, eivätkä he ole pudonneet sängystä. Kaikki on vaan jatkunut niinkuin ennenkin, ja ainoat joita muutos on jännittänyt ollaan oltu minä ja Otto. Ollaan päästy tosi helpolla siis.

Siksi mulla on vähän sellainen kutina, että kuopus tarjoaa meille sitten haasteita siskojenkin edestä. Voin olla kyllä väärässäkin, joka kerta olen jännittänyt tätä siirtymistä etukäteen. Voisihan se mennä aivan hyvinkin. Mutta jotenkin tuntuu utopistiselta, että kolme kertaa muka päästäisiin helpolla tässä nukkumahommassa. Toisaalta, taapero ottaa aina iltaisin siskosta mallia ja alkaa kyllä aina reippaasti nukkumaan omassa sängyssään. Voihan se olla, että hänelle kävisi niinkuin isosiskoille aikoinaan, ja hänkin vaan jatkaisi nukkumista totuttuun malliin vaikka sänky olisikin eri.

Ajatus siitä, että pitäisi luopua pinnasängystä tuntuu musta ihan hurjan haikealta. Aika vaan vyöryy eteenpäin, ja perheen vauvakin kasvaa. Tavara ja asia toisensa jälkeen täytyy luopua niistä vauvajuttujen rippeistä, ja siirtyä eteenpäin. Kohti lastensänkyä, kohti kaksipyöräistä potkupyörää, kohti ihan tavallisia lautasia ja vähän pidempiä lastenkirjoja. Mutta tietysti haikeuden lisäksi tämä on myös ihanaa. Se muutos mikä 1v & 2v -synttäreiden välillä tapahtuu on ihan älytön. Ei ehkä yhtä massiivinen, kuin edellinen vuosi, mutta aika lähellä.

Mennään päivä kerrallaan, eikä stressailla tästä. Tällä hetkellä nukutaan kaikki tosi hyvin juuri näillä järjestelyillä, joten näillä mennnään toistaiseksi. Voidaan odotella ihan rauhassa, sillä lapset eivät ole ainakaan toistaiseksi esittäneet valituksia liian vähästä leikkitilasta. Sitten jos sellaisia joskus ilmenee, niin katsellaan, että josko olisi aika vaihtaa sänkyä.

Miten teillä on sujunut siirtyminen pinnasängystä lastensänkyyn? Onko sisarusten välillä ollut eroja? Jos ongelmia on ilmennyt, miten olette saaneet ne loppumaan (esim. karkailun tms)? Missä iässä olette vaihtaneet sänkyä?

Olen törmännyt viime aikoina taas useaan artikkeliin koskien vauvakuumetta, tai sen puutetta. Ehkä tähän vaikuttaa ikä: monet influencerit Suomessa ja ulkomailla joita seuraan, alkavat pikkuhiljaa lähestyä ensisynnyttäjän keski-ikää, kuten myös minä itse. Toisilla on hurja vauvakuume, toisilla ei yhtään, toiset eivät tiedä mitä haluavat, mutta kertovat, että median antama kuva ei juuri houkuttele perhe-elämän pariin. Mä ymmärrän sen varsin hyvin.

Mediassa maalaillaan yhä edelleen varsin yksipuolista kuvaa lapsiperheiden arjesta. Paljon on puhetta ruuhkavuosista, siitä kuinka päiväkoti-ikäiset lapset voivat olla yli sata päivää vuodesta kipeänä, miten lapsi muuttaa ihan kaiken ja kuinka rakkauselämä kuolee parisuhteessa kun lapsi syntyy. Puhutaan paljon synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, siitä miten lapset pelaavat liikaa, hirveistä synnytyskokemuksista, avioerojen yleistymisestä ja järkyttävän suurista ryhmistä päivähoidossa.

Jos joskus on positiivisia uutisia perhe-elämästä, ne keskittyvät yleensä joihinkin täysin valtavirrasta poikkeaviin perheisiin, kuten heihin jotka purjehtivat perheenä maailman ympäri, tai sitten Hollywood-julkkiksiin kuten Beckhameihin. Tai sitten otetaan sankarinäkökulma – kuinka joku perhe on selvinnyt jostain aivan kertakaikkisen järkyttävästä kokemuksesta, kuten talon palamisesta tai tsunamista. Heihin voi olla vaikea samaistua. Hyvin poikkeukselliset tilanteet dominoivat perhekeskustelua mediassa, kuten Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch totesi taannoin Ylen artikkelissa.

Hyvä juttu on se, että nykyään vaikeuksista saa puhua avoimesti. On varmasti voimaannuttavaa, jos omaan vaikeaan tilanteeseen löytää vertaistukea. On todella tärkeää puhua imetyksen haasteista, baby bluesista ja huonoista yöunista. Vähintään yhtä tärkeää olisi kuitenkin muistaa, että kaikki perheet tilanteineen ovat erilaisia, ja että niiden kaikkien esillä olevien ongelmien lisäksi Suomestakin löytyy iso liuta perheitä, joissa voidaan hyvin, eikä sen suurempia ongelmia ole millään elämän osa-alueella.

Monet perheet nauttivat vauvavuodesta, eivät koe itseään erityisen väsyneiksi tai lopeta parisuhteeseen panostamista vauvan takia. Se että joskus on huonoja öitä tai että synnytys olisi rankka ja vaikea ei tarkoita, että koko lapsiperhe-elämä olisi kamalaa. Päivähoidossakin on paljon erilaisia vaihtoehtoja. Kotihoidon ja järkyttävän suurten ja huonosti voivien lapsiryhmien väliin mahtuu paljon muutakin. Riitaisan ja seksittömän yksinhuoltajuuteen johtavan parisuhteen ja unelma-avioliiton välissä on aika monta harmaan sävyä.  Kaikissa perheissä on varmasti hankalempiakin hetkiä, ei mekään nautita siitä kun oksennustauti kiertää koko viisihenkisen perheen, ja vielä kahdesti samana keväänä.

Niitä vaikeampia hetkiä kuitenkin ympäröi onnellinen, lämmin, rento ja meidän näköinen perhe-elämä. Sitä ei ole vedetty mistään lapsiperhe-elämän standardien laatikosta, vaan me ollaan luotu se ihan itse. Monesti unohtuu se, että kun perheeseen syntyy lapsi, se lapsi syntyy juuri siihen perheeseen, juuri omana itsenään. Se ei ole mikään standardi-lapsi, joka automaattisesti muuttaisi kaikkien perheiden elämää samalla tavalla. Jokainen lapsi muuttaa jokaista perhettä omalla tavallaan. Tai on muuttamatta. Aina ei nimittäin käy niinkään, että koko elämä menisi ihan täysin uusiksi lapsen myötä. Median antamasta kuvasta huolimatta on monia perheitä, joissa elämä on onnellista ennen lasta ja lapsen kanssa. Ja lapsen kanssa tehdään samoja asioita kuin ennenkin lasta.

Se lapsi joka syntyy yksilönä yksilölliseen perheeseen, myös kasvaa yksilöllisesti siihen yksilölliseen perheeseen. Se, että itsellä olisi kokemusta perhe-elämästä sisaruksena, lastenhoitajana tai kummina, ei kerro vielä mitään siitä, millaista se oma perhe-elämä tulisi olemaan, ellei sitten päätä elää juuri tismalleen samanlaista elämää, kuin omat vanhemmat ovat lasten kanssa eläneet, tai jollaista hoitolapsen tai kummilapsen vanhemmat elävät. Ja se päätöskään ei vielä riitä, myös syntyvän lapsen pitäisi olla tismalleen sama tyyppi. Sehän ei tietenkään ole mahdollista. Siksi ei kannatakaan ajatella, että se mitä on seurannut vierestä olisi se mitä itsellä tulisi olemaan.

Tällä tekstillä en halua vähätellä niitä vaikeuksia, joita jotkut lapsiperheet kohtaavat. On hyvä tiedostaa, että kun lähtee tavoittelemaan perhe-elämää, se on suuri hyppy tuntemattomaan. Eihän sitä ikinä voi etukäteen tietää mitä omalle kohdalle tulee eteen. Mutta ei sitä tiedä missään muussakaan.

Eihän kukaan jätä bussilla kulkematta siksi, että jossain bussi syöksyi jyrkänteeltä alas. Eikä kukaan jätä töitäkään hakematta siksi, että mediassa uutisoitiin samanikäisen naisen työuupumuksesta, tai konkurssista tuhannen kilometrin päässä. Tai ainakin toivon, että ei jätä. Vaan ennemmin kiinnittää sitten huomiota siihen omaan jaksamiseen. Ihan samalla tavalla voi perhe-elämässä kiinnittää huomiota omaan jaksamiseen, ja elää omien arvojen mukaista perhe-elämää, ja hakea apua, jos ei jaksa. Jokainen päivä on hyppy tuntemattomaan, jokainen valinta elämässä on riski. Ainahan sitä voi tapahtua mitä tahansa.

Haluan kannustaa uskomaan omaan itseensä ja omaan mahdolliseen perheeseensä. Suurempi riski kuin siihen, että kaikki olisi kamalaa on, että kaikki olisikin ihanaa. Tai ainakin suurin osa. On hyvä tiedostaa millaisia ongelmia ja vaikeuksia voi tulla eteen, jotta niihin voi varautua ja ehkä selvitä niistä helpommalla, jos sellaisia osuu omalle kohdalle. Mutta on myös hyvä tiedostaa, että välttämättä ei joudu kohtaamaan mitään erityisiä hankaluuksia ja se, että joskus oman perheen kohdalle osuisi jokin järkyttävä vaikeus, ei välttämättä tarkoita, että koko elämä olisi pilalla ja onnetonta.

Haluan myös kannustaa avaamaan silmät erilaisille perheille, lapsille ja vanhemmille. Tämä maa ja maailma on heitä pullollaan. Lapsiperheitä on joka puolella, ja yksikään perhe ei ole toisen kanssa samanlainen. Stereotypioiden viljely on tylsää, eikä se toimi minkään muunkaan asian kohdalla. Herätään jo siihen, että lapsiperheet eivät ole mikään tasainen massa onnettomia lapsia ja aikuisia, vaan omia mahtavia yksilöitään.

Disclaimerina loppuun, että tekstin tarkoituksena ei ole myöskään käännyttää ketään haaveilemaan perheestä, jos ei halua lapsia. Lasten saaminen tai vapaaehtoinen tai tahaton lapsettomuus ei kuulu kenellekään muulle kuin heille joita se henkilökohtaisesti koskettaa, ja jokaisella on oikeus tehdä ne itselle oikeat valinnat. Kenelläkään muulla ei ole siihen mitään nokan koputtamista. Tämän tekstin ainoa tarkoitus on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä, ja rohkaista heitä, joita kiinnostaa mutta pelottaa. Ja ehkä myös kauniisti pyytää, että lapsiperheistä ei puhuttaisi niin usein homogeenisenä massana.

Havahduin tässä siihen, että tätä vuotta ei ole enää montaa kuukautta jäljellä. Meidän taapero aloittaa päivähoidossa ensi vuoden alussa, joten näitä meidän yhteisiä kotipäiviä on luvassa enää muutaman kuukauden ajan. Kuinka haikeaa on ajatella, että tämä aika on mennyt näin nopeasti. Vastahan me odoteltiin malttamattomina rakenneultraa ja tunnusteltiin hentoisia vauvan liikkeitä. Tai no, vasta ja vasta. Siitä on kaksi vuotta.

Vaikka tämä syksy mennään aikataulujen kanssa aivan äärirajoilla, se  ei haittaa. Nämä päivät taaperon kanssa on vaan niin arvokkaita. On ihan mieletöntä seurata kuinka hän kasvaa ja kehittyy ihan silmissä, ja oppii joka päivä uutta. Taaperon maailma on niin mahtava ja se, että sitä saa seurata aitiopaikalta on suuri etuoikeus. Niin upeaa, että meillä on mahdollisuus viettää nämä päivät yhdessä. Onneksi ensi vuonnakin meille jää paljon yhteistä aikaa, sillä hän aloittaa päivähoidon vain kolmena päivänä viikossa. Kolmen hoitopäivän lisäksi viikkoon jää siis neljä kotipäivää.

Mä voin vaan kuvitella, miten paljon saan sitten aikaan kolmena kokonaisena, päiväsaikaan tapahtuvana työpäivänä, kun olen tottunut tekemään ihan kaiken vasta viimeiseksi illalla väsyneenä, tai aikaisin aamulla ennen kun kaikki muut ovat heränneet. Se tuntuu jotenkin ihan utopistiselta ajatuksenakin, että sitten saan tehdä töitä silloin kun kaikki muutkin, ja mulle jää ainakin joitakin iltoja viikosta kokonaan vapaaksi. Siihen asti kuitenkin näillä mennään, ja nautitaan tästä ajasta ihan täysillä. Vaikka odotan rauhallisia työskentelyhetkiä innolla, en toisaalta haluaisi luopua näistä päivistä, joita me taaperon kanssa vietetään. Onneksi 3/4-jako mahdollistaa molemmat.

Mun ei oikeastaan edes pitänyt puhua omista töistäni mitään, vaan keskittyä siihen, miten ihania nämä päivät yhdessä on. Mun työt kuitenkin linkittyy olennaisesti siihen, miksi ylipäätään pystyn olemaan taaperon kanssa kotona siihen asti, että hän on kaksivuotias, ja siihen, miksi hän menee jossain vaiheessa hoitoon. Mulla ei ole mitään mielipidettä siitä, kuinka pitkään lapsen kanssa pitäisi tai ei pitäisi olla kotona, sillä jokaisella perheellä on omat tilanteensa ja omat mahdollisuutensa. Eikä se asia kuulukaan kenellekään muulle, kuin sille perheelle ketä se koskee. Olen kuitenkin kiitollinen ja onnellinen siitä, että me pystytään tekemään meille sopiva ratkaisu, sillä se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Kaikilla ei edes ole mahdollisuutta valita, vaan töihin on palattava, vaikka halua olla kotona löytyisi, tai sitten töitä ei löydy vaikka haluaisi jo muutakin kuin olla kotona. Kunnioitetaan siis jokainen toistemme ratkaisuja, ja keskitetään voimavarat omien ratkaisujemme pohdiskeluun.

Meidän taapero puhuu ihan hulluna, ja mun lempilauseita hänen suustaan ovat ”ollaan yhessä”, ”tule mukaan” ja ”äitin kainaloon”. Ehkä ne kertovatkin omaa tarinaansa siitä, mitä me päivisin tehdään. Ollaan paljon sohvalla tai lattialla yhdessä kainalokkain, luetaan kirjoja, ihmetellään maailmaa ja lasketaan varpaita. Me tykätään myös piirtää paljon yhdessä. Kotona olon kaveriksi myös mennään paljon yhdessä, ja taapero tulee aina mun mukaan, minne ikinä menenkin. Hän kulkee mun mukana pressitilaisuuksissa, lounailla, koulutuksissa ja muissa työjutuissa. Eniten me käydään kuitenkin kahdestaan kävelyillä ja leikkipuistossa. Ja hän ottaa aina mut mukaan joka paikkaan, hän tulee ottamaan mua kädestä kiinni, ja sanoo ”tule mukaan äiti!”.

Kaikessa mennään aina hänen ehdoillaan, ja hän tykkää kulkea mun kanssa yhdessä. Tietysti aina kysyn etukäteen, voinko ottaa taaperon mukaan, mikäli tilaisuus on sen luonteinen, että kaikilla ei välttämättä ole pikkutyyppejä mukana. Ja vielä koskaan en ole saanut vastaukseksi mitään muuta kuin: tietenkin voit, ihanaa että hän tulee mukaan piristämään meidän päivää. Se on suuri onni. Ja aina kaikki on mennyt hienosti.

Kuvat on ottanut ihana Jenni Sanssi Big Mamas Home -blogista.

Taaperon kanssa parasta on pysähtyä siihen hetkeen. Siitä voi saada niin paljon irti, kun avaa silmät ja korvat sille kaikelle minkä taapero kokee ehkä ensimmäistä kertaa. Kuinka paljon voi saada irti metromatkasta, kävelystä metsään sadan metrin päähän, tai viiden aukeaman kuvakirjasta, joka on luettu jo sata kertaa. Vielä sadannella kerralla sieltä voi bongata jonkun uuden asian, jonkun josta syntyy uusi oivallus tai topakka keskustelu. Yhtenä päivänä me oltiin aallonmurtajalla tutkimassa kiviä, ja bongattiin vedestä kiven päältä pieni minkki. Vaikka itse podin maailmantuskaa siinä karannutta minkkiä ihmetellessäni, taapero näki jotain uutta. Jotain joka sai hänet kiljumaan onnesta ja hymyilemään niin, että muakin sattui poskiin.

Nämä päivät on ihan uskomattoman arvokkaita, ja olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut viettää samanlaisia päiviä kaikkien kolmen tyttäreni kanssa näinä vuosina. Olen saanut niistä irti niin paljon, ja uskon, että niin ovat hekin. Keväällä meidän arki muuttuu taas, mutta tämän syksyn ajan mä aion ihmetellä jokaista kiveä, jonka taapero poimii, laulaa hänelle Små grodorna vaikka repeatilla jos hän niin toivoo, ja halata ja pussata häntä joka päivä niin monta kertaa kun hän vaan suostuu. Ja niin aion ensi keväänäkin. Kaikkein parasta on olla yhdessä (tai pallomeressä, niinkuin taapero sanoo) <3

Otto on mun paras ystävä, mun aviomies ja osa musta. Kun me ollaan erossa toisistamme, mulla on vähän samanlainen olo kuin joku raaja olisi mennyt hukkaan. Se johtuu siitä, että me ollaan totuttu puhumaan toisillemme niin paljon. Me ollaan käytännössä aina yhteydessä toisiimme, oltiin sitten samassa paikassa tai ei.

Tämä viikko on ollut eka viikko sitten kesäkuun alun, kun ollaan nähty toisiamme vain iltaisin, jos silloinkaan. Otto palasi töihin kesäloman ja isyysloman jälkeen, ja arki iski kunnolla päälle. Päivisinkään ei olla juuri ehditty laittamaan viestiä, kun molemmilla on ollut niin kiire tapaamisissa, palavereissa, tai lasten kanssa. Illalla on ollut lasten harrastukset, neljät kaverisynttärit ja mun työmenot. Myöhään illalla mun on ollut pakko tehdä töitä, koska päivällä en pysty. Otolla taas on ollut illalla koulua, joko läsnäoloa tai tehtäviä kotona.

Tiedostan, että tämä elämän vaihe juuri nyt on just sellainen, jossa puolisoiden on hyvin helppoa ajautua kauemmas toisistaan, jos ei parisuhteen ja puolison eteen näe vaivaa. Kun ei ehdi jutella niin paljon, eikä yhteistä aikaa ole tarpeeksi joka päivä, on vaarana, että ei huomioi toista tarpeeksi. On vaarana, että keskittyy vain omaan näkökulmaan ja uppoutuu omiin juttuihin. Erossa olo voi helposti ajaa erilleen. Siksi juuri nyt on entistäkin tärkeämpää pitää toisesta tiukasti kiinni, rutistaa oikein kunnolla heti kun nähdään, ja koittaa höpöttää kuten ennenkin vaikka ruuanlaiton lomassa, vaikka sitten lapset keskeyttäisivät sen 13 kertaa. Niitä hetkiä on otettava sieltä mistä voi.

Vaikka mä istahdan koneelle heti kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja istun siinä useamman tunnin, me otetaan se kahdenkeskinen hetki joka päivä. Vaikka sitten viimeisenä illalla, väsyneenä mutta onnellisena. Ollaan yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista, ajatuksista ja uutisista. Halitaan, syödään yhdessä iltapalaa ja rentoudutaan. Pidetään yhtä. Jos kummatkin vain tekisivät omia juttujaan, eivätkä jakaisi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan toisen kanssa, mikä edes olisi yhdessäolon tarkoitus? Me ainakin ollaan yhdessä siksi, että halutaan jakaa kaikki yhdessä.

Me ollaan aina puhuttu paljon, eikä tässä maailmassa ole mitään asiaa josta en haluaisi tai voisi puhua Oton kanssa. Päinvastoin: kun jotain on mielessä tai jotain tapahtuu, isoa tai pientä, ensimmäinen jonka kanssa haluan sen jakaa on aina Otto. Me puhutaan ihan kaikesta, eikä koskaan tarvitse ajatella, että toinen pitäisi toista jotenkin tyhmänä tai nauraisi jollekin asialle pahan tahtoisesti. Vaikka en aina ole kartalla kaikesta mistä Otto puhuu, eikä hän kaikesta mistä mä puhun , mä yritän aina kuunnella ja osallistua. Ja Otto myös.

Viikko sitten eräs instaseuraajani kysyi osuvasti: Miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on molempien töiden ja Oton koulun vuoksi niin vähän tällä hetkellä? Ja se olikin hyvä kysymys. Jos ei sen eteen näkisi vaivaa, niin huonostihan siinä varmaan kävisi. Ensin toista vain ikävöisi, sitten alkaisi pikkuhiljaa kasvattaa kuilua toistensa välille ja vähintään toinen katkeroituisi yhteisen ajan puutteesta. Jossain vaiheessa kumppaneiden välissä olisi möykky, jota ei ehkä saisikaan purettua juustoillalla ja höpöttelyllä. Ehkä se vaatisi jotain paljon enemmän. En koskaan halua että meille käy niin, enkä aio antaa sen koskaan tapahtua.

Me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta, ja joka ikinen päivä mä rakastun uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän. Ja joka ikinen päivä mä valitsen tahtoa olla yhdessä. Avioliitto, parisuhde ja rakkaus ei hoida itse itseään. Joka päivä mä valitsen laittaa Oton itseni edelle, ja Otto valitsee laittaa mut itsensä edelle. Ja näin kummankin pyrkimyksenä on rakastaa ja tehdä toinen onnelliseksi joka päivä. Toimii.

Kuten olen joskus kirjoittanut, me ollaan monessa asiassa erilaisia ihmisiä, mutta toisaalta meissä on myös vähintään yhtä paljon samaa. Me jaetaan yhteiset arvot ja haaveet, ja meidän käsitys meille hyvästä elämästä on samanlainen. Siksi meidän on helppoa puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä töitä meidän yhteisten unelmien eteen. Me tiedetään molemmat, että tämä hektinen elämänvaihe on väliaikaista, ja täysin sen arvoista, että päästään sinne missä joskus halutaan olla. Tiedetään myös molemmat, että ei olla yhtään ”sitten kun” -ihmisiä. Vaikka väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan ja kestämään myös yhteisen ajan vähyyttä, kumpikin tiedostaa, että se elämä on tässä ja nyt, eikä jossain sitten kun. Meillä on juuri nyt kaikki valta ja mahdollisuus ottaa kaikki se hyvä niistä hetkistä, mitä yhdessä saadaan, oli ne sitten pieniä tai isompia.

Eli vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on niin vähän? Hyvin sen käy. Yhdessä me pystytään mihin vaan, eikä ole aikomuksia lakata rakastamasta tai tahtomasta ikinä.