Viime perjantaina oli meidän tulevan ekaluokkalaisen viimeinen eskaripäivä, ja torstaina oli viisivuotiaan viimeinen dagispäivä ennen kymmenen viikon kesälomaa. Ja ai että me ollaan nautittu, me ollaan nautittu niin paljon. Ei olla edes tehty mitään ihmeellistä kesäpuuhaa, ja nämä pari viikkoa ennen Oton loman alkua ovat vielä melko toiminnan & työn täyteisiä. Mutta jo se fiilis, että ei ole illalla kiire laittaa lapsia nukkumaan, vaan voi lähteä vaikka leikkipuistoon vielä seiskalta, on niin parasta. Kesäloma ja vapaus on niin best!

Eikä mun mielestä loma ole välttämättä pelkkä konkreettinen vapaa, vaan mulle se on enemmänkin mielentila. Tämä on varmasti seurausta yrittäjyydestä: kun ei niitä ”oikeita” lomia juuri koskaan ole, on loman merkitys muuttanut muotoaan. Nykyään loma on silloin kun muulla perheellä (tai vaan lapsilla) on loma, ja sitten se konkreettinen loma on se pieni harvinainen herkku silloin tällöin, joka tuntuu ajatuksena jo niin utopistiselta, että sitä ei oikein edes osaa kaivata.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö tulisi nauttimaan varmasti ihan uskomattoman paljon siitä viikosta, joka me Kreikassa vietetään, ja jonka aikana en voi avata konetta kertaakaan, koska en ota sitä mukaan. Tuntuu hassulta ajatella, että se on yli kahteen vuoteen ensimmäinen kerta, kun en avaa konetta viikkoon. Tiedän myös jo valmiiksi, että vaikka tulen nauttimaan vapaudesta, tulen myös kaipaamaan naputtelua. Tämä blogi on niin syvällä mussa, että sitä alkaa kaivata jo parin päivän jälkeen. Ja hyvä niin. Se, että saa itse päättää työajoista, työn määrästä ja työn sisällöstä, ja tehdä sitä mitä rakastaa, on suuri etuoikeus. Sen rinnalla on ihan pikkujuttu luopua niistä palkansaajan lakisääteisistä lomista.

Lasten ollessa lomalla ihaninta on spontaanius ja kiireettömyys. Se, että ei joka päivä ole tiettyjä aikoja milloin jonkun pitää olla jossain, on ihanaa. Vaikka Otolla on töitä vielä pari viikkoa ennen lomaa, niin hän voi tehdä niitä etänä tai liukuvilla työajoilla, ja vaikka mulla on töitä niin mä voin tehdä ne täysin omilla ehdoillani. Kukaan ei määrää, että lapsen x pitää olla paikassa x kellonaikaan x joka arkipäivä. On niin ihanaa, kun voi ihan tavallisena tiistaina paistaa banaanilettuja aamupalaksi ison kasan, vaikka siinä kestää tunti. On ihanaa, kun ei tarvitse pakata joka ilta reppuja valmiiksi, ja voi lukea vielä toisen tai kolmannenkin iltasadun, jos lapset niin haluavat.

Tänäänkin ollaan nukuttu aamulla puoli kahdeksaan koko perhe (voitto!), lapsilla on ollut esikoisen tuleva luokkakaveri kylässä, mä olen käynyt pari tuntia työtapaamisessa, iltapäivällä laitettiin rauhassa ruokaa ja käytiin leikkipuistossa vielä seitsemän jälkeen illalla. Siellä oli ihanan rauhallista. Tänään aiotaan katsoa Oton kanssa Netflixistä Happya just niin monta jaksoa kuin tekee mieli, eikä tuijoteta kellosta, että klo 23 on pakko mennä nukkumaan. Ei ole, nyt on kesä!

Meillä on seuraavan viikon sisään tiedossa vaikka mitä kivaa, mutta kaikkein eniten me taidetaan odottaa lauantain Marcuksen & Martinuksen keikkaa tyttöjen kanssa! Siitä tulee niiiiiiiin siistiä, enää kolme yötä. Huomenna pitääkin pestä muuten Marcus & Martinus -vaatteet tytöille, että saavat ne sitten lauantaina päälle. Tätä on odotettu niin pitkään, ja tiedän että meillä tulee olemaan kolmestaan niin hauskaa siellä. Mun isot tytöt! Ihanaa iltaa kaikille <3 

Maaret Kallio haastatteli viittä tunnettua suomalaista HS:n jutussa, ja kysyi heiltä, mitä he haluaisivat sanoa nuorelle itselleen, mitä he toivovat, että olisivat tienneet silloin. Siitä syntyi ilmiö #olisinpatiennyt, johon itsekin nyt otan osaa. Aihe on lähellä sydäntä, koska teinivuosiin liittyvät mun elämän kaikkein suurimmat vastoinkäymiset ja opettavaisimmat kokemukset.

Olisinpa tiennyt nuorena, että mäkin saan sanoa ei, eikä se tee musta yhtään huonompaa tai vähemmän kilttiä. Olisinpa tiennyt, että mun ei tarvitse jaksaa yksin kantaa aikuisen vastuuta, vaan se on aikuisten tehtävä. Olisinpa tiennyt 14-vuotiaana, että mun ei tarvitse yhdessä yössä muuttua tyttärestä äidiksi omalle äidilleni. Tietäisinpä sen nytkin. Se on jotain, mitä en osaa enkä tiedä vieläkään. Kun on vaihtanut rooleja äitinsä kanssa vasten tahtoaan puoli elämää sitten, ja huolehtinut ja ollut huolissaan vuosikaudet, on vaikeaa päästää irti ja luottaa, että kyllä se äiti pärjää.

Olisinpa tiennyt silloin, että äiti selviää aivoinfarktista, keuhkoveritulpista ja kaikista niistä seuranneista vastoinkäymisistä. Jos olisin tiennyt, olisin voinut hengähtää, ja päästää irti pelosta edes joskus, edes hetkeksi. Olisin voinut olla rippileirillä tekstaamatta äidille joka välissä vain tarkistaakseni, että äiti ei ole kuollut. Olisin ehkä säästynyt niiltä helpotuksen kyyneleiltä, joita itkin autossa, kun äiti tuli rippileirille vanhempien vierailuiltana, ja sain varmistuksen sille, että hän on ihan voimissaan. Olisinpa tiennyt että hän vielä joskus nousee masennuksesta, ja alkaa taas nauttia elämästä ja hymyillä.

Olisinpa tiennyt, että mä olen arvokas omana itsenäni, ja mun ei tarvitse suostua asioihin mitä en halua tehdä. Olisinpa tiennyt, että kenelläkään ei ole oikeutta satuttaa mua, tai tehdä mulle asioita, joita en halua mulle tehtävän. Olisinpa tiennyt, että mulla on oikeus päättää itse mun omasta kehosta, aina.

Olisinpa tiennyt, että kaikki kyllä järjestyy. Se olisi antanut toivoa. Toisaalta, olisinko tässä ilman sitä sisua, jota kaivoin jostain, kun tuntui, että mikään ei järjesty ikinä, ja asioille on pakko tehdä jotain. En ehkä olisi. En siis toivo, että olisin ollut vähemmän jääräpäinen, enkä toivo, että olisin tiennyt miten upean miehen ja perheen ja uran joskus voin saada. Jos olisin tiennyt, en olisi tehnyt niin kovasti töitä kaiken eteen. En ehkä olisi oppinut arvostamaan kaikkea sitä, mitä nyt osaan arvostaa. En olisi ehkä oppinut nauttimaan niistä pienistä ilon aiheista ja onnistumisista, joita elämä tarjoaa joka päivä.

Ne kaikki asiat, joita toivon, että olisin tiennyt, on niitä asioita, joita opetan mun omille lapsille. Tiedän myös kokemuksesta, että he eivät ehkä tule oppimaan ainakaan niitä kaikkia siitä huolimatta, että yritän opettaa. Kaiken sairauden keskellä mun äiti opetti mulle, että mä olen hyvä ja arvokas juuri omana itsenäni, ja mulla on oikeus sanoa ei. En silti oppinut sitä, koska teini-ikä. ja epävarmuus. Voiko joku oikeasti sanoa, että olisi tajunnut sen jo teini-iässä? Jos voi, niin hullut propsit hänelle. Lohdutuksen sanana kuitenkin, että suurin osa meistä oppii sen joskus, vaikka siihen menisikin aikaa. Toivon silti, että omat lapseni oppivat sen aiemmin kuin minä.

Mä toivon, että meidän lapset eivät koskaan tule kohtaamaan niin surullisia asioita teini-iässä, kuin oman vanhemman sairastuminen tai menettäminen. Yhä edelleen, mun pahin pelko on, että he joutuisivat samaan tilanteeseen, jossa me ollaan Oton kanssa molemmat oltu. Toinen on menettänyt vanhempansa nuorena, ja toinen on ollut hyvin lähellä menettää. Näitä pelkoja ja hetkiä mä toivon, että he eivät koskaan joudu kokemaan, niin kuin me ollaan jouduttu.

Kun mä katson tätä aikaa taaksepäin 15 vuoden kuluttua, mä toivon, että voisin sanoa itselleni: Olisinpa tiennyt, että saadaan elää terveenä ja onnellisena, ja selvitään kaikista vastoinkäymisistä yhdessä, mitä eteen tulee. Koska en voi vielä, ei auta kuin toivoa parasta, ja rakastaa täysillä joka päivä.

PS: Olisinpa tiennyt, että ei kannata tehdä seitsemää markettivärinpoistoa kuudessa päivässä, se polttaa tukan kahden sentin mittaiseksi.

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Ifolorin kanssa.

!STOP EMILIA, ÄLÄ LUE VIELÄ PIDEMMÄLLE!

Game Of Thrones -polttarit

Tasan kuukausi takaperin juhlittiin rakkaan ystäväni Emilian polttareita Turussa Game Of Thrones-teemalla. Mulla on suuri kunnia olla yksi Emilian kaasoista, ja olin tietenkin mukana myös polttareiden järjestämisessä ja suunnittelussa. Meille sattui polttaripäiväksi ihan uskomattoman kaunis sää, vaikka pojat taisivatkin vetää pidemmän korren Topiaksen polttareissa säiden kanssa, kun silloin oli jo nämä upeat helleilmat. Me nautittiin kuitenkin täysillä auringosta, ja päivä oli unohtumattoman ihana meille kaikille!

Aamulla aloitettiin hotellihuoneessa valmistelemalla kaasojen ja morsiamen yhteistä brunssia, sekä meidän Game Of Thrones -teemaan johdattelua. Laitettiin morsiamelle puku valmiiksi, jonka saimme hänelle Bubbleroomilta. Game Of Thrones -sarjan tunnari soi mahtipontisena, ja kun Emilia asteli huoneeseen sisään, mä olin häntä vastassa Missandeiksi pukeutuneena, ruskeassa afroperuukissani. Sitten ohjasin hänet muiden kaasojen luokse, ja hän sai vihjeen, minkä jälkeen alkoi hänen muuntautumisensa upeaksi kuningattareksi ja lohikäärmeiden äidiksi: Daenerys Targaryeniksi.

Linnakierros ja siltakeinu

Brunssin jälkeen päivä jatkui upealla kierroksella Turun linnassa, missä saimme keskiaikaisia vinkkejä linnanneidolta mm. avioliittoon, vieraiden kestitsemiseen ja kotilinnasta huolehtimiseen. Vinkit olivat hulvattoman hauskoja, ja kierros oli ihan mahtava! Sen jälkeen herkuteltiin lounaalla linnan pihalla, ja tutustuttiin polttariporukan kesken paremmin, kun Emilia sai jakaa jokaiseen polttarivieraaseen liittyviä muistoja eräässä leikissä.

Lounaan ja leikin jälkeen matka jatkui kohti Naantalia, missä Emilia pääsi hyppäämään sillalta alas! Se oli niin pelottavaa, mä en olisi ikinä uskaltanut. Mutta näytti kyllä ihan mahtavalta, ja pääasia, että Emilia nautti. Siltakeinun jälkeen me lähdettiin takaisin hotellihuoneelle ehostautumaan ja hengailemaan, sekä leikkimään mun vetämää leikkiä, jossa Emilia sai arvata Topiaksen vastauksia heidän parisuhteesta kysyttyihin kysymyksiin. Leikki oli hurjan hauska, ja siitä on kiittäminen omia kaasojani, jotka sen mulle mun polttareissa esittelivät. Oli niin hauskaa tsekkailla, tuleeko morsiamelta ja sulhaselta samoja vastauksia.

Tehtäviä kaupungilla ja kolmen ruokalajin illallinen

Leikkien jälkeen jatkettiin matkaa kaupungille, missä Emilia sai tehdä erilaisia kuvaustehtäviä, ja muita haasteita, kuten avioliittoneuvojen pyytämistä tuntemattomilta miehiltä. Morsian heittäytyi tehtäviinsä ihan täysillä, ja ei voinut kuin ihailla sitä rohkeutta. Mä en itse olisi uskaltanut tehdä puoliakaan niistä asioista, mitä Emilia laitettiin tekemään, ja hän vaan intoa puhkuen teki kaiken mahdollisen. Leikkien ja pyörimisen jälkeen me mentiin Oscar’siin kolmen ruokalajin illalliselle, joka oli tosi herkullinen ja kiva juttu. Ruuan jälkeen jatkettiin vielä yökerho Naimaan, ja ilta päättyi erittäin pikkutunneilla takaisin hotellihuoneeseen. Voin kertoa että ei ole tämä mami valvonut yhtä myöhään varmaan vuosikausiin.

Seuraavana aamuna herkuteltiin vielä yhteisellä brunssilla koko polttariporukan kanssa hotellilla, ja Emilialle oli tehty ”Iron Throne” jolla hän sai istua teemaan sopivasti. Näin kaason näkökulmasta kaikki meni ihan nappiin, ja mulla oli niin hauska päivä! Tärkeintä oli tietenkin, että morsian nautti, ja me onnistuttiin tekemään hänelle sellainen päivä, jota hän oli toivonut. Polttariporukka koostui onneksi ihan huipuista tyypeistä, ja vaikka itse tulen paljon kauempaa, enkä ollut tavannut kuin muutaman heistä ennestään, tultiin kaikki loistavasti toimeen ja puhallettiin yhteen hiileen. Polttarivieraiden joukosta löytyi myös muita GOT-faneja, joilta tuli aivan loistavia ideoita ja ohjelmanumeroita päivän toteuttamiseen.

Yksi kuudesta kaasosta

Meitä kaasoja on tosiaankin kuusi, ja koska itse olen täällä kauempana, on mun  vastuulla ollut käytännön juttujen sijaan monia sellaisia juttuja, joita olen voinut hoitaa ”etänä” tai vasta tapahtumapäivänä. Yksi niistä oli tämä polttarikirjan tekeminen, sekä koko polttareiden kuvaaminen. Otin polttareissa yli 600 kuvaa, joista käsittelin yhteensä 160 valmiiksi asti. Kirjaan niistä päätyivät melkein kaikki, ja siitä tulikin 72 sivua pitkä. Mä tein kirjaa pitkään ja hartaasti rakkaudella, ja toivon, että se on Emilialle ihana ja arvokas muisto tärkeästä päivästä ja yöstä. Kirjan lisäksi mun vastuulla on kaasona ollut esimerkiksi puvun hommaamista polttareihin, leikkien keksimistä ja toteuttamista, sekä selviytymispakkauksesta huolehtimista. Polttareissa toimin neuvonantajana, Missandeina, jonka tehtävä oli johdattaa päivän kulkua Emilian rinnalla.

Polttarikirjan tekeminen Ifolor Designer -ohjelmalla

Mä tein polttarikirjan ilmaisella Ifolor Designer -ohjelmalla, ja se on Ifolorin Deluxe-kirja kiiltäväpintaisena ja A4-koossa. Kirja oli helppo suunnitella Ifolor Designerilla, kun se on mulle tuttu ohjelma, ja tämä taisi olla jo viides vai kuudes kuvakirja, jonka olen tehnyt. Mä tykkään hirveästi kuvakirjojen tekemisestä, ja selaamisesta. Kuvakirjoista saa tehtyä niin ihanan persoonallisia ja yksityiskohtaisia, ja uskon, että morsiankin on tähän tyytyväinen. Polttarikirjoja on monenlaisia, mutta tämä Ifolor Deluxe-kirja on näyttävä ja helppo tapa toteuttaa kirja laadukkaasti. Kovakantinen kirja kestää selailua vuodesta toiseen, ja säilyy kauniina.

Yritin toteuttaa kirjan polttareiden teemaan sopivasti, eli Game Of Thrones -tyylillä. Kirjassa kävin läpi kronologisessa järjestyksessä koko hienon juhlaviikonlopun, ja loppuun laitoin vielä kaikkien polttarivieraiden, sekä kaasojen kuvat. Lisäksi Emilian polttaripäivänä saamista kuvaustehtävistä tuli mahtavan hauskaa sisältöä tarinoineen kirjaan. Kuvaustehtävät ovatkin hauska tapa osallistaa koko porukkaa, ja myös luoda muistoja kirjaan samalla.

KAASON VINKIT POLTTARIKIRJAN TEKEMISEEN:

1. Kerää mahdollisimman paljon kuvia eri vierailta, mikäli juhlissa ei ole ollut nimettyä kuvaajaa
2. Sisällytä polttaripäivään joku hauska kuvaustehtävä morsiamelle, hienoja ideoita löytyy vaikkapa Pinterestistä
3. Muistakaa koko porukan yhteiskuva!
4. Pidä huolta, että jokainen polttareiden osallistuja on mukana kirjassa
5. Hauskat muistot ja yksityiskohdat elävöittävät kirjaa
6. Tee kirjasta morsiamen tai sulhasen tyylinen, eli saajansa näköinen. Mikäli lahjan saajakin on ronskimpi, kirjassa voi olla hurttiakin huumoria. Rauhallisemmalle ja pidättyväisemmälle tyypille ehkä ennemmin niitä esteettisempiä kuvia.
7. Lataa ilmainen Ifolor Designer-ohjelma, jonne voit tallentaa kirjan ja jatkaa sen tekemistä aina sopivan hetken tullen
8. Varaa kirjan tekemiseen reilusti aikaa, mikäli muistoja ja kuvia on paljon.

Mistä meidän ystävyys sai alkunsa

Mua jännittää hurjasti antaa kirja Emilialle, toivon niin kovasti että hän tykkää siitä. Moni teistä on kysellyt, kuinka me ollaan ystävystytty, ja mistä meidän ystävyys kumpuaa, kun vaikutetaan niin erilaisilta. Meidän ystävyys sai alkunsa vuonna 2013, kun ekaa kertaa vietettiin aikaa kahdestaan, ja päästiin kunnolla tutustumaan toisiimme.

Me ollaankin monessa asiassa erilaisia, kuten vaikkapa siinä, että en itse olisi uskaltanut tehdä puoliakaan niistä jännittävistä polttaritehtävistä, mitä Emilia teki. Emilia on heittäytyjä, mä olen rauhallisempi. Mutta me ollaan samanlaisia niissä asioissa, joilla on merkitystä meidän ystävyyden kannalta: tykätään molemmat touhuta lasten kanssa, tai koko perheiden kanssa yhdessä, ja meidän lapset tulevat loistavasti toimeen, kuten myös miehet. Tykätään mennä rennosti lasten ehdoilla, ja puhutaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Välitetään toisistamme, ja pyritään tukemaan toisiamme. Meillä on hauskaa yhdessä, ja meillä on monia yhteisiä kiinnostuksen kohteita, Game Of Thrones vain yhden niistä mainitakseni. Ollaan monesta asiasta samaa mieltä, meillä on vaan erilainen tyyli tuoda täällä somessa meidän mielipiteitä ja ajatuksia esiin. Ja ystävyyden kannalta sillä ei ole mitään merkitystä, mitä somessa tapahtuu, vaan sillä, mitä tapahtuu silloin kun vietetään aikaa yhdessä. Mä itse haluan ainakin tutustua aina ihmisiin oikeasti, enkä luo kenestäkään kuvaa pelkästään sosiaalisen median perusteella.

Mulle on ollut hieno kokemus olla ensimmäistä kertaa elämässäni kaasona, ja toivon että olen suoriutunut tehtävästäni kunnialla tähän asti. Pian kaason hommat huipentuvat hääpäivään, joka on koittamassa nopeammin kuin ikinä osasin kuvitella! Miten voikin aika mennä näin nopeasti. Mutta onneksi yksi hurjan tärkeä osa tätä matkaa on nyt tallennettuna polttarikirjaan, enkä malta odottaa, että saan antaa sen morsiamelle hääpäivänä. IIK!

LUKIJAKILPAILU:

Millaisella Ifolor-kuvalahjalla sinä muistaisit läheistäsi hääpäivänä? Jaa oma vastauksesi, ja osallistut 20€ Ifolor-lahjakortin arvontaan. Osallistumisaikaa on 4.6.2018 klo 23.59 asti. Muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään. Arvonnan tarkemmat säännöt näet TÄÄLTÄ. Onnea arvontaan kaikille!

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Santanderin kanssa.

Kerroinkin jo tuossa aiemmin keväällä, että meidän auto on hankittu kaksi vuotta sitten uutena Santander All-In-One -autorahoituksella, joka ei ole vain autorahoitus, vaan myös paljon muuta siihen päälle. Silloin postaus herätti paljon keskustelua, kysymyksiä ja kiinnostusta, ja monelle tällainen palvelu oli aivan uusi juttu. Nyt on tarkoituksena mennä vähän syvemmälle siihen, miksi me päädyttiin kaikista mahdollisista autoilun rahoitusvaihtoehdoista juuri tähän, yksityisleasingin, perinteisen autolainan tai autorahoituksen, tai autoon säästämisen ja sen omalla rahalla ostamisen sijaan.

Me jouduttiin tekemään itse kaikenlainen taustatyö, ja aivan noviiseina valitsemaan meille se sopivimmalta tuntuvin vaihtoehto kaikkien joukosta. Aiemmin oltiin jo tehty hutiosto ja ostettu surkea auto, josta koitui meille vain suuria kustannuksia ja harmaita hiuksia. Haluttiin auto, jonka kanssa ei tarvitse stressata tai murehtia, tai varautua yllättäviin huoltomaksuihin. Mä haluan kertoa meidän kokemuksista, jotta joku löytäisi googletellessaan tämän kirjoituksen ja saisi tietoa vaihtoehdoista vähän helpommin, kuin me pari vuotta sitten.

Mikä Santander All-In-One on ja miksi me valitsimme sen?

Santander All-In-One on auton rahoitus, johon voi sisällyttää myös halutessaan erilaisia palveluita. Se on tavallaan kuin autoleasingin ja autorahoituksen hybridi, joka ottaa parhaat puolet molemmista, mutta ei ollenkaan niitä huonoja. All-in-one on kaiken kattava, asiakkaan tarpeiden mukaan räätälöitävä autopaketti. Meillä siihen kuuluu siis auto, rahoitus, kausihuollot, mahdolliset muut huollot ja taattu hyvityshinta sopimuskauden päätteeksi.

Maksetaan kiinteää kuukausierää, johon sisältyy siis nämä kaikki, ja ainoa mitä me tehdään itse autolle, on tankkaus ja pesu. Sitten kun tämä sopimuskausi päättyy, me saadaan myydä auto itse pois mihin liikkeeseen halutaan, ja maksetaan rahoituksesta jäljellä oleva osuus sillä pois (ja saadaan pitää mahdollinen myyntivoitto), tai sitten auto lunastetaan meiltä takaisin rahoituksesta jäjellä olevalla osuudella. Kummassakin tapauksessa me ollaan ns. ”kuivilla” eikä voi käydä niin, että auton arvo olisikin pienempi, kuin rahoituksesta jäljellä oleva summa. Halutessaan auton voi sopimuskauden jälkeen myös pitää itsellään, ja maksaa jäljellä olevaa osuutta sitten uuden maksusuunnitelman mukaan pois.

Miten Santander All-In-One eroaa yksityisleasingista tai tavallisesta auton osamaksusopimuksesta?

Santanderin All in One -palvelussa auto rahoitetaan osamaksulla, joten sillä saa perinteisen osamaksurahoituksen oikeudet ilman leasing-sopimuksen sitovuutta. All-in-Onen hinnoittelu on läpinäkyvää ja hintaan sisältyvät tarvittaessa myös huollot ja vakuutukset. Me otettiin vakuutukset samasta paikasta, missä meillä on muutkin vakuutukset ja pankkipalvelut, niin saadaan keskittämisestä etuja. Kaikki muu kuitenkin kuuluu meidän soppariin, ja All-In-Onen autovakuutus on kyllä edullinen ja fiksu. Olisin voinut harkita sitä itsekin, jos ei muuten oltaisi keskitetty sen puolen palveluita muualle.

Me tutustuttiin pari vuotta sitten myös yksityisleasingiin, ja mietittiin sitäkin yhtenä vaihtoehtona. Meillä ei ole aikomustakaan sitoutua samaan autoon esimerkiksi kymmeneksi vuodeksi, vaan halutaan pystyä vaihtamaan autoa tarpeiden muuttuessa, ja esimerkiksi lasten kasvaessa. Siksi leasing vaikutti houkuttelevalta. Lopulta kuitenkin todettiin, että All-In-One on leasingia huomattavasti fiksumpi vaihtoehto meille, ja nyt kerron miksi.

Leasing-sopimusta tehdessä ilmoitetaan vuokran kuukausimaksu ilman tarkennuksia koroista tai muista veloituksista. Tällöin tietää ainoastaan kuukausittaisen kokonaissumman sekä mitä palveluita summa sisältää, mutta ei välttämättä sen tarkempaa erittelyä. Osamaksulla ostettaessa taas kerrotaan läpinäkyvästi kaikki kulut, joista kuukausimaksu koostuu. Leasing-auto saattaa myös aiheuttaa yllättäviä lisäkuluja, jos autoa tarvitseekin joskus normaalia enemmän. Se johtuu siitä, että leasing-sopimuksessa sovitun kilometrirajan ylittävistä kilometreistä veloitetaan ekstraa. Ylimääräisistä kilometreistä voikin kasvaa huomaamatta yllättävän suuri summa, jonka joutuu maksamaan kun sopimus päättyy.

Yllätyksenä voi myös tulla, että leasing-auton kuukausihintaa nostaa arvonlisävero, koska auton vuokraaminen on ALV:in alaista toimintaa. Osamaksusta taas ei peritä ALV:ia, joten osamaksulla ostettu auto voi tulla jo pelkästään siksi autoleasingia edullisemmaksi. Me punnittiin näitä kaikkia asioita ja päädyttiin siihen, että leasing ei ole meidän juttu.

Meidän Santander All-In-One kokemuksia

Meillä se on toiminut todella hyvin. Palvelu on ollut meillä käytössä pian kaksi vuotta, kuten myös auto, jota ei koskaan ole ajanut kukaan muu kuin Otto. Se on kuin meidän toinen koti, ja pidetään siitä hyvää huolta, vaikka se joskus peittyykin lasten toimesta karjalanpiirakan murusiin ja pillimehuun. Kerran autossa syttyi joku vikavalo parin sekunnin ajaksi, ja vietiin se heti huoltoon tsekattavaksi ilman lisäkustannuksia. Kävi ilmi, että ei ollut mitään ongelmaa, ja voitiin huokaista helpotuksesta. Auton vuosihuollon ajaksi saatiin veloituksetta sijaisauto, koska myös se kuuluu meidän soppariin.

Meistä on kaikkein yksinkertaisinta se, että tiedetään kuinka paljon auto maksaa meille. Se maksaa joka kuukausi sentilleen saman summan, riippumatta siitä, joutuisiko sitä käyttämään huollossa tai määräaikaishuollossa, vai ei. Ei tarvitse budjetoida ylimääräistä, eikä säästää puskurirahoja autohuoltoja varten, kun me maksetaan sitä koko ajan siinä auton kiinteässä kuukausimaksusssa. Ei tarvitse myöskään pelätä että joutuisi olemaan ilman autoa kriittisellä hetkellä. Edullisin ratkaisu tämä ei välttämättä ole, mutta meille se tuntuu turvalliselta, yllätyksettömältä ja fiksulta, juuri siltä mitä me kaivataan. Meille autoilun kulut ovat selkeä, kiinteä summa.

Aiotaanko käyttää All-In-Onea myös sopimuskauden jälkeen?

Kyllä aiotaan. Vuoden päästä kesällä me varmaankin vaihdetaan autoa, sillä seuraavaksi halutaan menopeli seitsemällä istuimella, oikein kunnon tila-auto siis. Aiotaan hankkia myös seuraava auto uutena, ja All-In-One -sopimuksella turvallisuuden, helppouden ja stressittömyyden vuoksi. Meillä keskustelut käynnissä, kun Otto yrittää saada mut innostumaan ajokortin ajamisesta, vaikka se pelottaa mua ihan hillittömästi. Jos joskus voitan pelkoni, voi olla että meillä onkin sitten kaksi autoa. Mulle joku super hyper ekstraturvallinen eläkeläismenopeli jolla ei ohitella, ja Otolle nopea ja ketterä moderni sähköauto. Tai ehkä innostunkin, ja menee autovalinnat toisin päin? Ken tietää.

Mutta autoajatuksia lisää tulevaisuudessa, sillä tässä oli jo asiaa kerrakseen. Kannattaa käydä tutustumassa All-In-Oneen Santanderin sivuilla, mikäli alkoi kiinnostaa, tai uuden auton hankkiminen on ajankohtaista.

Meille oma auto merkitsee vapautta. Vapautta käydä kylässä läheisillä, joiden luokse matka meiltä kestäisi julkisilla puolitoista tuntia, mutta autolla puoli tuntia. Vapautta lähteä päiväkotipäivän jälkeen lasten kanssa käymään upouudessa uintipaikassa, jossa vesi on lämpimämpää kuin viereisessä meressä. Vapautta käydä Oulussa mun perheen ja sukulaisten luona silloin kun siltä tuntuu, ja liikkua siellä omalla autolla. Vapautta tehdä ruokaostoksia hypermarketissa pienen lähikaupan sijaan. Auto tuo lisää tunteja meidän hektiseen arkeen joka päivä, ja se on ollut todella tarpeellinen ja hyödyllinen juttu meille neljän vuoden autottoman pikkulapsiarjen jälkeen.

Meidän taapero on nyt siinä iässä, että hän tuntee hyvin vahvasti, ja myös reagoi voimakkaasti koko kehollaan silloin kun jotain tapahtuu. Hän on ihan täysillä iloinen ja hymyilee niin aurinkoista hymyä, että valaisisi vaikka koko maapallon kerralla, puhumattakaan onnen kiljahduksista ja räkätyksestä. Suuttuessaan hän osoittaa todella voimakkaasti jokaisella solullaan, että nyt ei muuten ole yhtään kivaa. Ja se on ihan mahtavaa, lapsen primitiiviset tunteet ovat voimakkuudessaan hienoja, ja niin aitoja. Jotta kuitenkin jossain vaiheessa lapsuutta päästään siihen, että lapsi ei enää heittäydy spagetiksi ja karju kurkku suorana esimerkiksi joutuessaan tulemaan ulkoa sisälle (vaan ymmärtää, että vaikka nyt harmittaa niin sisälle on mentävä, mutta ulos voi tulla toisena päivänä uudelleen), on tärkeää alkaa sanoittaa lapsen tunteita aina, kun niitä tulee, ihan jo alusta asti.

Milloin lapsen tunteita voi alkaa sanoittamaan?

Vastaus: Heti! Tunteiden sanoittaminen kannattaa jo ihan pienen vauvan kanssa, koska mitä aiemmin sen ottaa osaksi elämää, sitä helpompaa siitä tulee. Vaikka monesta tuntuu hölmöltä vaikkapa sanoa vauvalle tai taaperolle joka ei vielä puhu, että ”Äiti ymmärtää, että sinua nyt harmittaa että joudut tulemaan sisälle kesken kivan leikin”, se ei ole ollenkaan hölmöä. Lapsi ei ehkä tajua sitä ekalla kerralla kun sen sanoo, eikä välttämättä kolmannella tai kolmannellakymmenennelläkään kerralla, mutta kun toistuvasti sanoittaa lapsen tunteen ja osoittaa ymmärrystä, jossain vaiheessa lapsi osaa itsekin tunnistaa tämän tunteen. Silloin hän tietää, että nyt juuri harmittaa, mutta luultavasti myös kokemuksesta tietää, että se tunne menee jossain vaiheessa ohi.

Vaikka se meille aikuisille tuntuu itsestään selvältä, että lasta nyt suututtaa, kun hän huutaa kurkku suorana, se ei ole sitä lapselle. Lapsi ei tiedä mikä on tämä hirveä tunne joka tuntuu niin musertavalta, ja se voi olla hänelle pelottavaa. Kun hän ei tiedä mistä se on kyse, hän ei osaa hallita tunnetta.

Miten lapsen tunteiden sanoittaminen auttaa lasta ja vanhempaa?

Lapsen tunnetaitojen kehittyminen alkaa siitä, että hän tunnistaa omat tunteensa. Se on ensimmäinen askel kohti tunteiden säätelyä, kannattelua ja hallintaa. Lapsi oppii tunnistamaan tunteitaan, kun vanhempi tai muu tärkeä aikuinen sanoittaa niitä aina kun mahdollista, ei vain esimerkiksi kriisitilanteissa, vaan myös ilon hetkellä. Kun aikuinen sanoittaa, lapsi voi opetella ymmärtämään ja nimeämään omia tunteitaan. Harmituksen, ilon, innostuksen ja pelon, sekä miljoonat muut tunteet, joita pienen ihmisen vuoristoradassa on joka päivä. Kun lapsi osaa nimetä tunteensa, hän oppii myös säätelemään omaa käyttäytymistään, eli sitä, miten hän tuo erilaisia tunteita esiin. Lisäksi hän oppii kertomaan niistä, ja näin ollen aikuisen on helpompaa auttaa lasta käsittelemään omia tunteitaan. 

Meille kaikille on tärkeää omien tunteiden lisäksi tunnistaa ja ymmärtää myös muiden ihmisten tunteita. Silloin osaamme paremmin toimia erilaisissa tilanteissa, ja ottaa muut ihmiset huomioon. Vaikka lapsen empatiakyvyn sanotaan kehittyvän vasta 4-6-vuotiaana, se ei tarkoita etteikö lapsi voisi aiemminkin oppia ottamaan muiden tunteita jossain määrin huomioon. Kun lapsi esimerkiksi oppii niinkin yksinkertaisen asian, kuin ”Siskoa sattuu jos lyöt häntä”, hän saattaa lakata lyömästä, koska ei halua satuttaa siskoaan. Pohja empatiakyvylle luodaan jo vauvaiässä.

Miten tunteiden sanoittamisen voi ottaa osaksi arkea?

Jos tuntuu vaikealta puhua tunteista, eikä se ole itselle luontainen juttu, ei hätää. Sitä voi hyvin opetella itsekin. Samalla kun opettelee sanoittamaan lapsen tunteita, voi paremmin oppia tunnistamaan ja hallitsemaan myös omia tunteita, ja niiden syitä. Jos on vaikeaa sanoa tunteita ääneen lapselle, voi harjoittelun aloittaa vaikka siitä, että silloin kun itseä vaikkapa suututtaa, voi omassa päässä miettiä, että ”Miksi mua ärsyttää juuri nyt?”. Ihan pienten kanssa tunteet kannattaa sanoittaa mahdollisimman yksinkertaisesti: ”Oletpa sinä iloinen!”, ”Ihanaa kun olet noin innoissasi!”,”Nyt sinua taisi sattua kun kaaduit”, ”Sinua itkettää kun isi lähti töihin”, ”Sinua taitaa vähän jännittää kun täällä on paljon uusia kavereita”. Vähän isompien kanssa voi enemmän puhua tunteiden lisäksi niiden syistä, ja siitä miten voisi käsitellä vallitsevaa tunnetta.

Hyvä keino tutustua tunteisiin lapsen kanssa on myös lukea kirjoja, joissa erilaisia tunteita nimetään. Monesti mä itse eläydyn lukiessani tunteeseen josta luen. Esimerkiksi lukiessani sanan ”vihainen” yritän kuulostaa ja näyttää vihaiselta sanan ajan, ja lukiessani sanan ”innostunut” yritän kuulostaa innostuneelta. Lapsista äänen muuttaminen on hurjan hauskaa, ja onhan se myös havainnollistavaa. Varhaiskasvatuksessa tunnetaitoja opetellaan mm. erilaisten ilmeiden kautta, ja ainakin meidän lapsille on annettu päiväkodissa tunnekasvatustunneilla peilit käteen, ja he ovat saaneet tarkkailla omia ilmeitään ja reaktioitaan, ja harjoitella miltä näyttää esimerkiksi kun on ”vihainen”.

Entä jos ei tiedä mistä paha mieli johtuu?

Joskus on tilanteita, että vanhempi tai lapsi itse ei tiedä miksi suututtaa tai itkettää. Ainakin mulla itselläni näitä tilanteita oli monesti raskausaikana, tuli vaan niin surullinen mieli vaikka kesken kauppareissun, että alkoi itkettää. Eikä tiennyt ollenkaan, miksi. Ehkä juuri näissä tilanteissa ymmärtää parhaiten, miten rankkaa se on pienelle lapselle kun hän ei tiedä mitä ne omat tunteet ovat ja mistä tulevat. Meille kaikille tulee joskus tilanteita, että ei vaan tiedä miksi tuntuu joltain, ja lapsellekin voi opettaa, että tunteita tulee ja menee, ja että aina niille ei tiedäkään syytä, ja sekin on ihan fine. Onneksi pikkulasten tunteet ovat yleensä melko helposti tunnistettavissa ja sanoitettavissa.

Mitä tapahtuu, jos lapsi ei opi tunnistamaan ja hallitsemaan tunteitaan?

Silloin lapsi saattaa jatkaa voimakkaasti reagoimista, ja tutuilla tavoilla itsensä ilmaisemista. Hän voi olla hämmentynyt, ja osoittaa tunteitaan esimerkiksi heittäytymällä maahan makaamaan ja huutamaan, lyömällä, puremalla, heittelemällä tavaroita. Pahinta mitä voi sanoittamatta jättämisen lisäksi tehdä, on kieltää tuntemasta. Jos lasta itkettää, ei koskaan saisi sanoa että ”älä itke” tai ”Lopeta”. Silloin lapsi jossain vaiheessa oppii vaan piilottamaan tunteensa, ja ymmärtämään että aikuinen ei kestä hänen tunteitaan, vaikka juuri se lapsen tunteiden peilaaminen on vanhemman tärkeimpiä tehtäviä. Lapsen tunteille ei kannata myöskään nauraa, eikä lasta saa koskaan nolata tunteidensa vuoksi.

Entä jos aikuinen tekee väärin ja aiheuttaa lapselle pahan mielen?

Silloin on tärkeää pyytää anteeksi. Varmasti jokainen vanhempi joskus tekee virheen, ja aiheuttaa lapselle pahan mielen. Esimerkiksi sisarusten riitoja ratkoessa joskus helposti uskoo sitä, joka yleensä on se jolle vääryyttä on tapahtunut, vaikka joskus olisikin paikallaan uskoa sitä toista. Niissä tilanteissa on tärkeää sanoa olevansa pahoillaan ja todeta, että aina me aikuisetkaan ei osata toimia ihan oikein vaikka yritetään parhaamme.

Meidän perheessä kenellekään ei huudeta, eikä mulle tule mieleen yhtäkään tilannetta tästä vuosien varrella, että olisin huutanut lapsille tai Otolle, tai Otto meille. Kyse ei ole siitä, että meillä olisi jotenkin lehmän hermot, ei todellakaan ole. Joskus joku tilanne ärsyttää niin paljon että tekisi vaan mieli karjua ihan täysillä. Mutta tiedän että se ei auta mitään, eikä siitä tulisi mitään muuta kuin paha mieli kaikille. Tilanteet on helpompaa ratkoa, kun hengittää syvään, ja alkaa purkamaan tilannetta keskustelemalla. Sanon kyllä ihan suoraan ääneen omat tunteeni myös, mutta mun ei tarvitse huutaa niitä, vaan voin kertoa ne rauhallisesti. Tunteita sanoittavat meillä molemmat aikuiset, sekä lapset. Taaperokin osaa sanoa jo ”hammi”.

90-luvulla musta tuntui että ihan kaikkien vanhemmat yrittivät ratkoa tilanteita huutamalla tai kiristyksen, uhkailun ja lahjonnan pyhällä kolminaisuudella, enkä muista että siitä olisi koskaan ollut mitään hyötyä. Korkeintaan se aiheutti pelkoa, mutta ei vaikuttanut huutamiseen johtaneen tilanteen syihin. Meillä mikään näistä keinoista ei ole käytössä, enkä usko että tulee koskaan olemaankaan.

Meillä tämä meidän tapa toimii tosi hyvin, ja olen huomannut että myös meidän lähipiirissä tunteita sanoitetaan paljon lapsille, ja se tuntuu toimivan. Kaikilla on mukavaa, ja lapset ymmärtävät toisiaan ja kohtelevat toisiaan kivasti. Päiväkodista ja eskarista ollaan aina saatu positiivista palautetta siitä, miten meidän lapset osaavat kertoa tunteistaan niin monipuolisesti, ja ottavat toisetkin huomioon. Jokainen perhe toimii omalla tavallaan, mutta haluan ehdottomasti kannustaa kaikkia perheitä ottamaan tunteiden sanoittamisen osaksi omaa arkea. Haittaa siitä ei ainakaan voi olla, että vanhemmat ja lapset ymmärtävät paremmin itseään ja toisiaan.