Tänään on se päivä, kun suurin osa helsinkiläisistä ekaluokkalaisista aloitti koulun, mutta meillä esikoisen koulun alkuun on vielä viisi päivää. Ruotsinkieliset koulut alkavat vasta ensi viikon tiistaina Helsingissä, ja silloin meidän esikoisvauva, meidän rakas ensimmäinen minityyppi aloittaa koulutiensä. Mä muistan, kun joskus keskimmäisen imetysaikana hormoneissani mietin kyynel silmäkulmassa, että ”enää viisi vuotta, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo”. Ja nyt se päivä on ihan kohta täällä. Enää viisi päivää, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo.

Vaikka näin jälkeenpäin tuntuu ihan naurettavalta, että itkeskelin asiaa viisi vuotta etukäteen, niin en mä kyllä ihan väärässä ollut. Nämä vuodet ennen tätä koulun aloitusta ovat olleet yksi silmänräpäys vain. Kun katsoo taaksepäin, kulunut aika tuntuu ihan järkyttävän pitkältä – pakkohan sen on ollut olla pitkä aika, niin paljon on tapahtunut. Se on kuitenkin kulunut niin nopeasti, että ei vaan pysty käsittämään. Seitsemän vuotta sitten mä kirjoitin tänne blogiin, kuinka oltiin oltu puoli vuotta yhdessä Oton kanssa. Itse asiassa tasan tänä päivänä me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta.

Meidän esikoinen on ollut osa meidän tarinaa ihan alusta asti, hän kun ilmoitti olevansa tulossa vain viikkoa sen jälkeen, kun oltiin päätetty alkaa virallisesti seurustelemaan. Me ollaan oltu aika hitsin tiivis paketti, ja hän on kasvattanut meistä ne vanhemmat, jotka meistä on tullut. Toki sisaruksillakin on osuutensa kaikessa, mutta hänestä kaikki alkoi. Me ei ehditty kauaa nauttimaan huolettomasta teiniseurustelusta, vaan hyvin nopeasti me alettiin valmistautumaan siihen, että meistä tulee perhe. Meillä ei ollut koskaan aikaa tai halua alkaa säätämään tai epäröimään meidän parisuhteessa, me oltiin heti ihan all in. Meidän elämään oli tulossa joku vieläkin tärkeämpi kuin me kaksi. Meidän esikoinen.

Näiden seitsemän vuoden aikana siitä mahassa kasvaneesta minityypistä on kasvanut aivan jäätävän fiksu, omatoiminen, vastuuntuntoinen ja ihana isompi minityyppi. Vaikka olen joskus sanonut, että mua jännittää vähän koulun aloitus, niin oikeasti mua ei jännitä yhtään se koulun aloitus. Mä tiedän, että hän pärjää siellä ihan loistavasti. Kaikki kaverit on tuttuja, rakennus on tuttu, opettaja on tuttu ja hän osaa jo kaiken mitä pitää ja enemmänkin. Meidän koko perheellä on koulun aloituksesta hyvä fiilis, ehkä eniten sellainen ”vihdoinkin hän pääsee tekemään sitä, mitä on odottanut 2-vuotiaasta asti” (ja laskenut päiviä siitä asti kun oppi hahmottamaan ajan kulun kunnolla joskus pari vuotta sitten).

Koulun aloittamisen sijaan mua jännittää se kaikki muu siinä ympärillä. Se, miten hän oppii kulkemaan koulumatkaa joskus itsenäisesti, kun pelkkä ajatus tuntuu niin pelottavalta. Vaikka tiedän, että hän itse on fiksu ja tekisi parhaansa ja olisi valppaana, se ei kuitenkaan aina riitä. Kuinka joskus uskaltaa päästää sen oman pienen sinne maailmaan ihan  yksin? Onneksi varsinkin alussa meillä on mahdollista viedä ja hakea ihan joka päivä, mutta jossain vaiheessa sekin päivä tulee, kun hänen on mentävä yksin kouluun. Ja sitä päivää mä jännitän. Onneksi meillä on paljon aikaa harjoitella yhdessä.

Mua jännittää myös se, että jatkossa kukaan aikuinen ei kerro mulle joka päivä, miten mun lapsen päivä on mennyt. Toki koulussakin on Wilma ja vanhempainvartit, mutta onhan se nyt ihan eri asia, kuin se, että joku kirjoittaa päivittäin ylös miten lapsen päivä on mennyt, ja kertoo siitä yksityiskohtaisesti samalla kun lapsi haetaan. Jatkossa kaikki on sen varassa, mitä koululainen itse haluaa päivästään kertoa. Jatkossa mun täytyy kuulostella entistäkin herkemmällä korvalla hänen fiiliksiään, ja vaan toivoa, että hän itse kertoo, jos jotain on vialla, tai on tapahtunut jotain ikävää. Toki haluan kuulla onnistumisista ja kaikesta ihanastakin ihan yhtä lailla. Toivon, että hänestä on helppoa puhua mulle ja kertoa päivistään, kaverisuhteistaan, koulukuulumisista ja kaikesta, mitä hänen elämäänsä milloinkin kuuluu.

Ainakin tällä hetkellä me puhutaan kaikesta. Meidän välillä vallitsee luottamus, ja hän juttelee meille vanhemmille mielellään ihan kaikesta. Ollaan aika avoimia tyyppejä koko perhe, eikä meistä kenelläkään ole mitään salaisuuksia toisiltamme. Toivon, että tämä meidän välinen rehellisyys, avoimuus ja rakkaus säilyy aina samanlaisena, oltiinpa me tai meidän lapset missä elämänvaiheessa tahansa. Parhaamme yritetään Oton kanssa tukea niin esikoisen, kuin kaikkien kolmen lapsen kasvua ja kehitystä, kuunnella ja opastaa, rakastaa, rutistaa ja lohduttaa.

Me ollaan oikeasti kaikki ihan hurjan innoissamme. Enää viisi yötä, ja on ensimmäisen koulupäivän aamu. IIK! Tästä tulee hienoa, upeaa ja opettavaa, meille kaikille. Koulun myötä tulee avautumaan ihan uusia maailmoja, ja tiedän jo valmiiksi, että me tullaan seuraavien vuosien aikana Oton kanssa vastaamaan aika hemmetin moneen hankalaan kysymykseen, tiedonjanoisen esikoisemme tuntien. Niitä odotellessa <3

PS: Tästä kaikki alkoi vuonna 2011:

Hieman ollaan tultu eteenpäin siitä. 😀

Hurjasti onnea kaikille tuoreille ekaluokkalaisille, ja heidän vanhemmilleen! Tästä alkaa hieno matka <3 

Me saatiin appiukolta viime jouluna joululahjaksi lupaus lasten ottamisesta yökylään, sekä hotelliyö ja ravintolaillallinen valitsemassamme hotellissa & ravintolassa. I know, ihan paras joululahja, vai mitä! Ajatus kieltämättä tuntui houkuttelevalta jo seitsemän kuukautta sitten kun se saatiin, mutta vasta tässä elokuussa musta alkoi tuntua, että voisin olla itse valmis olemaan erossa meidän taaperosta eka kertaa yön. Hän täyttää ylihuomenna puolitoista vuotta, ja me oltiin oltu viimeksi yö kahdestaan Oton kanssa syyskuussa 2016, eli melkein kaksi vuotta sitten.

Isoisän talo Kauniaisissa on kuopuksellekin oikein tuttu ja turvallinen paikka, jossa hän viihtyy vallan mainiosti. Mä en epäillyt sekuntiakaan, etteikö taapero pärjäisi yökylässä loistavasti. Ympärillä tutut rakkaat aikuiset ja omat siskot, joiden kanssa hänellä on aina turvallinen olo. Etukäteen juteltiin hänen kanssa yökylästä sen verran mitä nyt tuollainen 1,5v taapero ymmärtää, ja hän sanoi itsekin että ”kylään!”. Edellisenä päivänä käytiin laittamasa matkasänky & isojen tyttöjen sänky valmiiksi vierashuoneeseen ja hengailtiin ilta Kauniaisissa, jotta paikka oli ihan tuoreessa muistissa hänellä.

Silti tuntui niin haikealta jättää hänet eka kertaa ikinä yökylään, taas yksi iso askel ja eka kerta. Mulla valui kyyneleet silmistä aurinkolasien takana kun hänet jätettiin sinne, mutta hän vaan vilkutti reippaasti ja sanoi ”Heippa, puistooo kiikkaa!”. He siis lähtivät siinä samalla puistoon keinumaan, ja me lähdettiin sitten ajelemaan kohti Helsinkiä ja hotellia.

Me otettiin huone Jätkäsaaren Clarion Hotelista, ja vielä näköalahuone ysikerroksesta, josta näki ihanasti Helsingin keskustan ja kattojen yli. Alkuilta me vaan ajeltiin ja juteltiin ja nautittiin kahdenkeskisestä ajasta, ja sitten vietiin auto pois ja käveltiin keskustaan. Mentiin MASU Asian Bistro & Bariin syömään, ja voin suositella sitä täydestä sydämestäni! Ihan mielettömän herkullista ruokaa, ihana tunnelma ja niin kiva terassi upeana kesäiltana.

Mä otin alkupalaksi lohitatakia, ja Otto otti Burrata-mozzarellaa maailaisleivän ja marinoitujen tomaattien kanssa. Pääruuaksi mä otin ahventa, ja Otto otti Satay-kanaa. Juotiin ruuan kanssa herkullista Villa Wolf valkkaria, ja nautiskeltiin illasta ihan kaikessa rauhassa. Annokset olivat reilun kokoisia, eikä todella jäänyt nälkä. Tässä oli kyllä ravintola niin meidän makuun, koska ruuat olivat upeita ja laadukkaita ja tuoreita, mutta annokset kuitenkin reiluja ja rentoja. Ihan 5/5!

Illallisen jälkeen käveltiin vielä Kaisaniemen Sori Taproomin terassille yksille, ja istuttiin siinä pimeässä kesäillassa. Juteltiin, nautittiin toistemme seurasta ja kiireettömyydestä. Käveltiin puolen yön maissa takaisin hotellille nukkumaan ihanan pehmeään sänkyyn. Aivan ihana ilta, ja oli niin parasta kävellä lämpimässä kesäyössä ja katsella keskustan meininkejä.

Seuraavana aamuna mä heräsin tietenkin klo 6.45 niin kuin joka aamu, mutta onnistuin jopa tunnin loikoilun jälkeen vielä nukahtamaan puoleksi tunniksi. Lopulta heräsi siis 8.15 mikä on mulle ihan ennätys tällä hetkellä. Sen jälkeen oli niin levännyt olo! Mentiin käymään vielä aamulla hotellin aamiaisella, joka oli myös monipuolinen ja herkullinen. Nautittiin aamiainenkin terassilla ihanassa aamuauringossa, ja oli vaan niin hyvä fiilis. Treffit olivat sujuneet loistavasti, ja niin oli myös taaperon ensimmäinen yö yökylässä.

Mä vannotin laittamaan välillä viestiä taaperon kuulumisista, ja onneksi saatiinkin illan ja aamun aikana muutamat pikkuvideot ja kuvat hänen touhuistaan. Oli mennyt super hyvin eikä ollut kertaakaan ollut mitään ongelmaa. Unikin oli tullut melkein heti illalla, ja hän oli nukkunut läpi yön niin kuin kotonakin, ja jopa herännyt vasta 7.15, vaikka yleensä hän herää pilkun tarkkaan klo 6.45 joka ikinen aamu.

Tuntuu ihan kreisiltä, että tänään on ollut lauantai, kun tuo meidän kahdenkeskinen miniloma tuntui ihan viikonlopulta. Eilen aamulla tuotiin omat tavarat kotiin, ja sitten lähdettiin hakemaan lapsia. Mä unohdin vahingossa puhelimen kotiin, ja me vietettiin koko päivä Kauniaisissa, kun Oton serkku avovaimoineen tuli sinne kylään grillaamaan. Mulle tuli siis sellainen kymmenen tunnin pakollinen someloma, mikä ei haitannut ollenkaan. Oli aika rentoa olla koko päivä ilman puhelinta.

Olen kyllä hurjan kiitollinen ihanista ihmisistä ympärillä. Tämä miniloma teki niin hyvää, ja vaikka tuli ikävä lapsia, niin silti oli ihanaa viettää kunnolla kahdenkeskistä aikaa ja vaan jutella, jutella ja jutella.

Kirjoitin maanantaina siitä, miksi päätettiin järjestää Lapset päättää -päivä. Eilen koitti tuo päivä, joka tosin alkoi aika samalla tavalla kuin kaikki muutkin päivät lasten kesälomalla. Ensimmäisenä heräsi taapero, jonka kanssa käppäiltiin alakertaan, Hän söi puuroa, minä join kahvia, telkkarissa pyöri Pikkukakkonen. Kahdeksan jälkeen kuulin, kun ovi kävi ylhäällä. Esikoinen hilputteli nukkumahuoneesta tulevaan omaan huoneeseensa piirtelemään. Hän tykkää olla siellä ihan omassa rauhassaan ja touhuilla omia juttujaan. Kymmenen minuutin päästä alakertaan tassuttelivat peräkanaa Otto ja meidän viisivee, unihiekkaa silmistä hieroen.

Ensimmäiseksi lapset päättivät, että he haluavat aamiaiseksi lettuja. ”Tavallisia vai banaanilettuja?” kysyin. ”Eiks banaaniletut oo terveellisempiä, me otetaan niitä! Ja kaveriksi Nutellaa ja banaania!”. Nutellan mukana meni terveellisyys, mutta lapset päättää. Paistoin banaanilettuja vaikka kuinka kauan, ja niistä tuli tosi hyviä ja pysyivät hienosti kasassa. Lettuihin käytettiin 2,5 banaania, 4 isoa kananmunaa ja 1 teelusikallinen vanilja-aromia. Paistoin letut rypsiöljyllä, joka toimii paljon paremmin kuin voi.

Aamiaisen jälkeen kysyttiin lapsilta, että mitäs he sitten haluavat tehdä. ”No me keskusteltiin, ja tultiin siihen tulokseen, että tänään olis tosi hyvä päivä mennä Hoploppiin, sinne uuteen. Niin pitääks meidän ottaa joku ruokalepo vai voidaanks me lähtee heti nyt sinne Hoploppii?”. Me katsahdettiin toisamme Oton kanssa, ja sanottiin suunnilleen kuorossa, että mennään vaan heti, koska lapset saa päättää, muuten oltaisiin todellakin otettu se pieni ruokalepo ensin, hah. Niin me hoidettiin siinä aamutoimet kiireen vilkkaa, ja oltiin Hoplopissa jo ennen yhtätoista koko konkkaronkka.

Isot tytöt katosivat kiipeilemään jo ennen kuin ehdittiin saada lukkokaappia kiinni, ja me tutkittiin sitten Oton ja taaperon kanssa, että mitä siellä ”uudessa” Hoplopissa sitten onkaan. Taapero oli ensin vähän hitaasti lämpeävä jättimäiselle sisäleikkipuistolle, mutta kun hän löysi ensimmäisen irtonaisen pallon ja lähti heittelemään sitä, hän innostui kaikesta muustakin. Pian hän jo hyppi trampoliinilla onnesta soikeana ”hyppää, hyppää, hyppää, huiiiii!”.

Isoja tyttöjä näki lähinnä silloin, kun he kävivät juomassa vettä. Laskettiin me muutaman kerran heidän kanssa isoista liukumäistä, katsottiin heidän tramppahyppyesityksiä ja ajeltiin mönkkäriradalla yhdessä, mutta muuten he katosivat omille teilleen koko ajan, ja bongasivat vielä tutun kaverin joka oli myös puistossa.

Oltiin puistossa yli kolme tuntia, sitten alkoi tulla ihan hillitön nälkä ja ennen kaikkea HIKI. Hiki nyt ei näillä säillä ole mitään uutta, mutta nälkään oli pakko tarttua, ettei alkanut heikottaa. Kysyttiin lapsilta mitä he haluavat syödä lounaaksi ja vähän oletin/toivoin että haluaisivat syödä helposti Hoplopissa, kun oli itsellä niin nälkä. He kuitenkin toivoivat kuulemma kanaa kermakastikkeessa ja riisiä, ja niin me lähdettiin Hoplopista saman rakennuksen Lidliin ostoksille. Lapset lastasivat kärryyn kanasuikaleita, ruokakermaa, tuorejuustoa, raejuustoa ja vihanneksia. ”Ja SAADAAKS ME NAKKICROISSANTTEJA ILTAPALAKS??” ”No saadaan tietysti, tänään on lapset päättää -päivä.”. Nakkicroissantteja ostettiin, ja söpöjä pikkueläinrahkoja, joita he myös halusivat, mutta joita en yleensä osta, koska niissä on paljon sokeria.

Automatkalla he jo kysyivät, että saavatko mennä siksi aikaa ulos kavereiden kanssa, kun me laitetaan ruokaa. Vastasivat itse omaan kysymykseensä, että ”saadaan mennä”. Ruuassa ei kauan kestänyt, ja he tulivatkin heti sisälle syömään kun kutsuttiin. Molemmat söivät kaksi annosta ruokaa, ja ilmoittivat sitten lähtevänsä takaisin ulos kavereiden kanssa leikkimään. Mun aavistukseni siitä, että tänään ei tehdä ollenkaan töitä meni siis ihan mönkään. Taapero veteli yli kolmen tunnin päiväunet Hoplopin jälkeen, ja heräsi vasta vähän ennen viittä, ja lapset olivat ulkona kavereiden kanssa neljä tuntia. Kerkesin siis hyvin tehdä töitä sillä välillä.

Kaikilla pihan samanikäisillä lapsilla on kotiintuloaika seitsemältä, ja vasta silloin meidänkin tyypit tulivat kotiin. Sitten he halusivat lähteä lähellä sijaitsevaan kiipeilypuistoon, jossa oltiin käyty kerran aiemmin. Mentiin kiipeilypuistoon vielä tunniksi leikkimään, ja lähdettiin kahdeksalta kotiin. Kiipeiltiin ja riehuttiin siellä koko perhe viimeisetkin energian rippeet, joita Hoplopin jälkeen löytyi. Lapset söivät puiston jälkeen onnesta soikeana iltapalaksi nakkicroissantit ja pikkurahkat (no taapero ei kyllä saanut rahkaa), ja halusivat sen jälkeen vielä pelata vähän aikaa korttia. Taapero sai katsoa yhden jakson Kaapoa, kun me pelattiin isojen tyttöjen kanssa Rodokselta ostetuilla pelikorteilla yksi erä seiskaa.

Sitten lapset halusivat kuulla oikein pitkän iltasadun, ja menivät puoli kymmeneltä  nukkumaan, ja nukahtivat samantien. Kysyin heiltä tänä aamuna, että mikä päivässä oli parasta. Kuulemma kaikki oli yhtä kivaa, Hoplop ja kavereiden kanssa oleminen. Oli kuulemma ihan helppoa päättää yhdessä, kun vaan keskusteli erilaisista vaihtoehdoista.

Täytyy sanoa, että nyt on pikkuisen haikea olo. Sitä aina ajattelee itse, että ei ole koskaan tarpeeksi läsnä lapsille, vaikka parhaansa yrittääkin. Siksi jotenkin myös oletin, että tottakai lapset päättää -päivänä he haluavat olla aamusta iltaan kylki kiinni kyljessä ja touhuta äidin ja isin kanssa kaikkea. Olin väärässä, ja riittämättömyyden tunne taitaa olla ihan turhaa. Meidän isot tytöt taitaa oikeasti jo olla aika isoja. Ja mä luulen, että he ovat tainneet saada ihan tarpeeksi meidän läsnäoloa ja huomiota. Ehkä sitä vaan haluaa tehdä itsensä tärkeämmäksi kuin onkaan, faktahan on se, että heillä on jo ne ihan omat kaverit ja jutut. Kai se on vaan pakko myöntää, että aletaan olla siinä vaiheessa elämää, että äiti ja isi ei olekaan aina ne ykköset, vaan kaveritkin on. Se on samalla ihanaa ja hienoa, mutta myös ihan hemmetin haikeaa. Onneksi on tuo yksi taapero, joka pitää meille vielä seuraa, hah.

Vaikka vähän tuntui haikealta, tunsin myös suurta kiitollisuutta, iloa ja ylpeyttä. Meillä oli tosi kiva päivä, lapset eivät pyytäneet mitään kuuta taivaalta, vaan mukavan päivän ja sopivasti höpsötystä ja järkevämpiä juttuja. Koko päivänä he eivät tapelleet tai vääntäneet toistensa kanssa kertaakaan, vaan osasivat suunnitella yhdessä ja sovussa kivan päivän. Tämän kokemuksen perusteella voidaan järkätä näitä päiviä vaikka kerran kuussa, koska miksikäs ei.

Joskus ollaan puhuttu Oton kanssa, miten hauskaa olisi taas pitkästä aikaa viettää sellainen päivä, että lapset saavat päättää kaikesta. Pidettiin viimeksi sellainen joskus ennen kuopuksen syntymää, joten siitä on hujahtanut ihan hullun pitkä aika. Lapset ovat kasvaneetkin varmaan kilometrin siitä, kun viimeksi pidettiin sellainen, ja lisääntyneet tietysti yhdellä.

Tänään illallisella me juteltiin lasten kanssa kompromissien tekemisestä, toisten huomioimisesta ja siitä, miten tehdään päätöksiä yhdessä. Siinä keskustellessa jotenkin välähti, ja ehdotin vaivihkaa Otolle, että josko me pidettäisiin huomenna Lapset päättää -päivä. Otto sanoi heti, että no mikä ettei! Mikä oikeasti voisi olla parempi tapa harjoitella kompromissien tekemistä, yhdessä päättämistä ja toisten huomioimista käytännössä ja mukavalla tavalla, kuin suunnitella yhdessä siskon kanssa kokonaisen päivän ohjelma koko perheelle! Ehtona päivän pitämiselle oli, että kaikki päätökset pitää tehdä yhdessä ja yhteisymmärryksessä, eikä kumpikaan saa yksin määräillä. He suostuivat ilomielin.

Isot tytöt olivat aivan hurjan innoissaan, ja alkoivat heti suunnittelemaan ja miettimään, mitä me voitaisiin tehdä yhdessä ja mitä syödään aamupalaksi. He ovat olleet nyt yhdessä kesälomalla kahdeksan viikkoa, ja alkaa huomata, että välillä he ovat jo vähän kyllästyneitä toisiinsa. He puhuvat joka päivä siitä, kuinka odottavat jo koulun ja päiväkodin alkua ja ikävöivät kavereita, jotka ovat olleet reissussa.

Ollaan huomattu, että viimeisen parin viikon ajan sisarusten välisiä kahnauksia on ollut tavallista enemmän. Siksi ajattelin, että joku tällainen yhteinen kiva ”projekti” voisi saada heihin vielä intoa ja hyvää fiilistä toisistaan ja yhdessä olemisesta, niin ei tunnu koulun ja päiväkodin odottelu niin pitkältä.

Tämä huomisen päivän suunnittelu tuntui onneksi sujuvan heiltä hyvin, ja he näyttivät löytävän heti yhteisen sävelen. Mua oikeasti vähän jännittää, että mitä he huomiselle keksivät! He miettivät myös, että millainen päivä meillä olisi huomenna, jos pikkusisko saisi päättää kokonaan yksin. Kuulemma me syötäisiin pelkkää puuroa aamupalaksi, kerättäisiin ihan hirveän paljon kiviä, syötäisiin lounaaksi ja päivälliseksi maissia ja iltapalaksi mansikoita, katsottaisiin kissavideoita, metsästettäisiin leppäkerttuja kädelle, luettaisiin muumikirjoja ja käytäisiin uimassa. Aika hyvin he tuntevat taaperoikäisen siskonsa, sillä juuri tällaista päivää olisin itsekin odottanut, jos 1v5kk olisi ollut puikoissa.

Lapset tietävät, että huominen ei ole mikään pelkkien huvipuistojen, lelukauppojen, glitterin ja roskaruuan päivä, eivätkä he aio suunnitella samalle päivälle Hoplopia, Lintsiä, museoita, lelujen ostamista, uimista ja Korkeasaarta. Heillä tuntui olevan ihan realistinen käsitys siitä, että joku yksi tällainen aktiviteetti voitaisiin päivään mahduttaa, ja sitten he miettivät kaikkia pienempiä yksityiskohtia, kuten ehkä banaanilettuja aamupalaksi ja pikkulegoilla rakentelua yhdessä puuhasteluksi.

Mutta saa nähdä, he menivät puoli tuntia sitten nukkumaan, ja aika pitkään kuului kuiskuttelua huoneesta, ja välillä pientä kiherrystäkin tänne alas asti. Mitähän ihmettä he ovat keksineet? Niin siistiä! Huomisesta tulee varmasti tosi ihana päivä, ja kerron mielelläni, millainen meidän päivästä sitten tuli, lasten luvalla tietysti! Luulen ainakin, että he toivovat, että äiti ei tee huomenna yhtään töitä, joten huomenna taitaa olla mullakin vapaapäivä. Se todellakin kelpaa.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille <3

Mitä luulette, että teidän lapset keksisivät, jos saisivat päättää kaikesta? Tai mitä olette tehneet, jos olette viettäneet lapset päättää -päivää? 

Näiden helteiden aikana ollaan käyty uimassa joka päivä. Toisina päivinä ollaan tehty uintiretkiä lasten kanssa, ja sen jälkeen kun mun äiti ja serkku tulivat tiistaina, ollaan tehty lasten mentyä nukkumaan myös aikuisten uintireissuja. Mun äiti on jäänyt tänne vahtimaan lasten unta, ja me ollaan käyty Oton ja mun serkun kanssa viilentymässä vielä vähän ennen puolta yötä. Lasten riemua on ihanaa katsoa rannalla, ja touhuta yhdessä heidän kanssaan. Aikuisten uinnit taas on oikeasti rentouttavia, kun ei tarvitse koko ajan olla silmät selässäkin vaan riittää, ettei itse huku.

Me ollaan tsekattu uimavesien tilanne aina ulkoliikunta.fi-sivulta, niin ollaan nähty ajantasaiset tiedot siitä, missä voi uida ilman pelkoa sinilevästä. Onneksi tilanne on näyttänyt helpottavan tämän viikon aikana ainakin vähän, ja eilen päästiin uimaan jo muutaman kilometrin päähän kotoa, kun alkuviikosta piti vielä ajaa vähintään kymmenen kilsan päähän.

Lapsilla on omalla pihalla myös oma kahluuallas, ja pakko myöntää, että parina päivinä se kahluuallas ja oman kodin helppous on vienyt voiton uimarannan jännittävyydestä. Onneksi lapset itse tuntuvat viihtyvän sekä rannalla että pikkualtaassaan. Pikkualtaassa parasta on lasten mielestä se, että sinne voi kutsua kaikki naapurin lapsetkin. Siellä on välillä ollut erittäin tiivis tunnelma miljoonan My little ponyn ja parhaimmillaan kuuden lapsen kesken, mutta hyvin ovat viihtyneet (ja pitkään). Ihanan helppoa!

Tuntuuko teistäkin, että näillä säillä hiekkaa on _ihan_joka_paikassa? Siis hitsi vieköön, meillä kävi siivooja torstaina ja pesi lattiat ja imuroi, ja sen jälkeen lattiat pysyivät puhtaana ehkä sen yhden illan. Sen jälkeen on joka paikka kuorruttunut hiekalla ja märällä hiekalla, eikä auta vaikka imuroi ja lakaisee kolme kertaa päivässä. Olen siis luovuttanut. This is my life now. Se johtuu tietty siitä, että meidän pihalla on sekä uima-allas, hiekkalaatikko että taapero, joka vaihtelee altaan ja hiekkalaatikon välillä oikein sujuvasti. Siinähän vaihdelkoon kun siitä tykkää, otetaan nyt kaikki ilo irti siitä, että ylipäätään on tarpeeksi lämmintä pitää uima-allasta pihalla!

Onneksi ostettiin yhtenä viileänä kesänä tuuletin, kun niitä kerrankin löytyi silloin kaupoista. Ollaan nautittu tuulettimen viilennyksestä, ja nukuttu yöt kylmäkallejen kanssa. Se on ollut hyvä tapa viilentyä iltauintien lisäksi. Hassua kun en ollut tottunut enää moneen vuoteen nukkumaan unikaverin kanssa, mutta nyt varmaan tulee ikävä jokailtaista kylmäkallea kainalossa sitten, kun nämä helteet loppuvat, hah!

Viikonlopuksi on luvattu ukkosta ja sadetta, mutta se ei haittaa mitään. Sadepäivinä on hyvä hoitaa vähän koululaisen ostoksia, sillä ollaan tajuttu, että koulun alkuun on enää muutama viikko! Meidän ekaluokkalainen on venähtänyt kesän aikana ihan hulluna, ja kaikista pitkistä housuista on jäänyt lahkeet ja paidoista hihat lyhyeksi. Hänellä on myös hyvin vahvat mielipiteet siitä, mitä hänen omasta koululaisen vaatekaapistaan pitäisi löytyä. Ihanaa kun on omaa makua, ja mahtavaa lähteä toteuttamaan hänen kanssaan yhdessä tätä projektia, vaikka tuleekin tippa linssiin kun meittii, miten iso hän on jo. Apua!

Perinteinen Iinan sillisalaatti, kun päästiin iltauinneista kylmäkallejen kautta shoppailuun. Vastoin kaikkia hyvän bloggaajan ohjeita siis, mutta se on aina ollutkin mun tyyli, että teen suoraan sydämestä, omalla tyylillä. Ne tykkää jotka tykkää, kiitos teille <3 Ihanaa helteistä loppuviikkoa kaikille!