Viimeinkin valmiina on ensimmäinen osa mun ja Oton vastauksia teidän esittämiin kysymyksiin! Me jaettiin kysymykset neljään eri kategoriaan, jotka ovat parisuhde, arki & elämä, vanhemmuus ja kasvatus, sekä random. Siellä on kaikki muut kysymykset, jotka eivät näihin kolmeen kategoriaan sopineet. Ensimmäisenä vuorossa on parisuhde-aiheiset kysymykset. Arki & Elämä -video on myös jo kuvattu, joten se ilmestyy varmaankin kirjallisten vastausten kanssa ensi viikon aikana, kunhan saan sen editoitua ja tekstitettyä.

Videon voi laittaa vaikka taustalle pyörimään ja kuunnella sitä kuin podcastia, samalla kun laittaa pyykkejä tai vaikka laittaa ruokaa. Toisaalta video on myös kokonaisuudessaan tekstitetty, eli sitä voi hyvin katsella vaikka bussissa ilman kuulokkeita. Tai missä nyt ikinä tarvitseekaan olla hipihiljaa. Vastauksia on tulossa myös kirjallisena, mutta yllättäen kaikki nämä parisuhde-kategorian kysymykset oli toivottu vastattavaksi videolla (tai sitten oli ilmoitettu että vastaustavalla ei väliä), joten koettiin helpoimmaksi tosiaankin vastata kaikkiin videomuodossa. Halusin tekstittää videon, jotta mahdollisimman monella on mahdollisuus katsoa se. Muistan ikuisesti kuinka kuuro lukijani laittoi mulle viestiä monta vuotta sitten, että voisinko tekstittää videoni jotta hänkin pystyisi katsomaan ne. Silloin en sitä vielä osannut tehdä, mutta koska nykyään osaan, teen sen mielelläni.

Kysymyksiin oli jälleen kerran ihan super hauskaa vastata Oton kanssa. Tulipahan opittua, että meille saattaa ehkä sittenkin tänä vuonna tulla siivooja ainakin pesemään ikkunat. Vaikka sitä arjessa höpöttää koko ajan ja juttelee kaikesta mitä mieleen tulee, niin aina on myös paljon asioita joista ei vaan muista tai tajua jutella. Nämä videot on loistava keino kuulla puolison mielipidettä asioihin, joita ei muuten tule edes ajatelleeksi välttämättä. Hauskaa on myös se, kun saa kuulla mikä teitä mietityttää! Jälleen kerran kysymyspostaukseen tuli ihan valtava määrä mielenkiintoisia, hauskoja, kiperiä, jännittäviä ja upeita kysymyksiä. Ihan mieletöntä kuulla mitä te mietitte, ja päästä kertomaan oma näkökulma niihin asioihin.

Käykää ihmeessä tilaamassa kanava jos haluatte nähdä videot heti kun ne on YouTubeen ladattu. Mun kanavalla on paljon kaikkea muutakin kivaa ja mm. raskausvideoita joita kuvasin silloin kun odotin vielä meidän kuopusta.

Viime viikolla rakas tyttäreni kysyi, että voidaanko mennä yhdessä fantastisoimaan lastenhuone. Ensin olin vähän että ”no mitäs ihmettä se oikein tarkoittaa?” mutta sanoin kuitenkin että tottakai, ja lähdin uteliaan innostuneesti yläkertaan lapsen kanssa. Termi itsessäänhän oli siis ihan mahtava. ”Fantastisoida”. Siis kuulostaa niin hienolta ja positiiviselta! Ajattelin, että tarkoittaakohan se nyt jotain suuren suurta muutosta ja vaatiiko kenties budjettia tai jotain utopistisia haave-esineitä. Mutta ei. Arvatkaapa mistä oli kyse?

Kun mentiin yläkertaan, yleensä ei-niin-siivouksesta-kiinnostunut lapsi alkoi oma-aloitteisesti keräämään tavaroita paikoilleen, ja pyysi mua auttamaan. ”Fantastisointi aloitetaan siitä, että laitetaan kaikki tavarat paikalleen, kato tällee.” Näin helppoa ja yksinkertaista: vaihtaa tylsän ”siivota”-sanan tilalle vähän kivemmalta kuulostavan sanan, ja johan lähtee.  Ajattelin että pakkohan siinä on joku koira olla haudattuna, eikai tämä voi näin helposti mennä. Siellä me kuunneltiin musiikkia, kerättiin reipasta vauhtia tavaroita paikoilleen, ja fantastisoitiin yhdessä. Kun huone oli siisti, kysyin että ”No mitäs nyt tapahtuu?”. ”Nyt täällä on valmista, täällä näyttää fantastiselta”.

Huone oli siivottu ja näyttihän se nyt minunkin silmään ihan fantastiselta, siisti lastenhuone. Meillä oli hauskaa kun siivottiin yhdessä, ja puuha kävi päätä huimaavan nopeasti tavalliseen verrattuna. Miksi ihmeesä edes olin skeptinen aluksi? Lapset opettaa ainakin mua joka päivä, ja tämä oli taas hitsin hyvä muistutus siitä miten fiksuja ja oivaltavia he ovat. Miksi ihmeessä mä tylsän arkisesti pakertaisin ja siivoaisin, kun voin fantastisoida. Aivan järjettömän hyvä termi kaikessa mahtipontisuudessaan, ja aion ehdottomasti ottaa sen käyttöön.

Lapset osaavat nähdä hienoja juttuja ja mahdollisuuksia siellä, missä aikuiset aina eivät. Kun laskeutuu sinne lapsen tasolle ja ottaa kyyniset aikuisuuslasit pois päästä, voi itsekin ottaa vähän rennommin ja suhtautua ihan eri tavalla asioihin. Sama taktiikka kuin fantastisoimisessa toimii ihan kaikessa muussakin. Kun kääntää tylsät ja arkiset jutut päälaelleen, ne alkavat kuulostamaan paljon houkuttelevammalta. Tai näin ainakin mun mielestä. Otan monessa asiassa mallia meidän lapsilta, koska heillä on taito tehdä arjesta hauskaa ja mieleenpainuvaa.

Mun mielestä arjen suola on siinä, että osaa löytää sen ilon just niistä ihan tavallisista asioista. Oli se sitten siivous tai fantastisointi, ruuanlaitto tai mestarikokin oppitunti lapsille, hiusten pesu tai barbieleikit suihkussa (ja hiustenpesu siinä samalla). Kaikestahan voi tehdä tylsää tai kivaa. Aina ei tietenkään jaksa, eikä tarvitsekaan, mutta usein pääsee paljon helpommalla kun muuttaa jonkin perusjutun jännittäväksi seikkailuksi. Ja sen lisäksi että se on helpompaa, se on myös hauskempaa.

Yksi mullistavimpia hetkiä vanhemmuudessa on ollut mulle juuri se, kun olen tajunnut että mun ei tarvitse olla juuri sellainen vanhempi kuin joku muu on. Meidän elämän ei tarvitse näyttää juuri siltä kuin jollain muulla näyttää, eikä minkään osa-alueen mun elämässä tarvitse olla tylsää tai tuntua pakon vuoksi tehdyltä. Me voidaan soveltaa ja tehdä sellaisia ratkaisuja jotka sopivat just meille. Vanha kansa sanoo että ”ei kaiken tarvitse olla elämässä kivaa” mutta mä olen toista mieltä. Elämä voi itsessään tuoda vaikka kuinka paljon ikäviä ja hankalia asioita eteen, joten miksi en itse tekisi kaikesta siitä kivaa mistä voin?

Ja tällä en nyt tarkoita sitä, että joka päivä olisi karkkipäivä, koska se on lasten mielestä kivaa, tai että koskaan ei tarvitsisi siivota koska se on lasten mielestä tylsää. Tarkoitan sitä, että nimenomaan tekee ne kaikki (tylsätkin) asiat oman perheen näköisesti ja niin, että ne ei-niin-hohdokkaatkin jutut olisivat mahdollisimman mukavia.

Mahtavaa maanantaita tyypit <3

”Mikä on positiivisen arkenne salaisuus? Eikö teillä koskaan herätä 8:n yösyötön jälkeen pukluun korvassa, vedetä itkupotkuraivareita kun vauva ei saa korvaansa irti päästään, levitetä mustikkapuuroa merkkivaatteille ja käytetä päivässä sanaa ”ei” kolmesti minuutissa?”

Tälläkin kertaa yksi kysymyspostauksen kysytyimmistä kysymyksistä oli se, onko meidän arkemme todella tällaista kuin kirjoitan, vai jätänkö ”kaikki huonot asiat” mainitsematta blogissa tietoisesti. ”Mikä on meidän positiivisen arjen salaisuus?”. Vaikka vastataan kysymykseen myöhemmin Oton kanssa myös videolla kumpikin omasta näkökulmastamme, päätin omistaa tälle aiheelle ihan kokonaisen oman postauksensa. Ihan vaan jotta se tulisi kattavasti käsiteltyä, kun se kerta edelleen vuonna 2018 näin kovasti mietityttää ihmisiä. Täältä ruudun toiselta puolelta kysymys tuntuu niin kovin käsitellyltä jo. Kaipa se on tämä oma bloggaajan kupla vain, kun todellisuudessa se kuitenkin pohdituttaa monia edelleen.

Päätin koota tähän heti postauksen alkuun muutamia esimerkkikatkelmia, joita keräsin viimeisen kuukauden aikana mun blogissa julkaistuista postauksista. Nämä lauseet ovat siis olleet osana postauksia, joissa olen kirjoittanut esimerkiksi arjesta tai elämästä lasten kanssa.

”Pallokalateepalle on kaadettu mustikkakeittoa, syöty pasta bolognesea ensimmäistä kertaa itse ja kieritty nurmikolla kesäpiknikillä. Se päällä on saanut maalata vesiväreillä, syödä banaania ja puhaltaa saippuakuplia. Ihan niin kuin kaikki muutkin meidän lasten kaapista löytyvät vaatteet päällä saa. ” 

”Arkeen kuuluu myös sotkua, paperihaavoja sormessa, riitoja lemppariponeista ja siitä kuka saa pelata just sen tietyn tyypin kanssa samassa joukkueessa Monopolya. Joskus kinastellaan, tai harmistutaan siitä miten myöhästyttiin jonkun höpsön jutun takia. Arki on arkea meilläkin eikä mitään täydellistä höttöä, vaikka onnellisia joka päivä ollaankin.”

”Heräsin: Klo 6.17. Pelättiin eilen että tästä yöstä ei tulisi kovinkaan kokonainen, kun 1v sai rokotuksia ja niistä nousi korkea kuume hetkeä ennen nukkumaanmenoa. Kuume onneksi laski panadolilla, ja vauva nukkui tyytyväisenä koko yön, eikä herännyt kuin 16 minuuttia tavallista aikaisemmin. Hän on nyt jo viikon verran herännyt joka aamu klo 6.33 minuutilleen, ja olen alkanut itse heräämään automaattisesti klo 6.32.”

”Meidän makuuhuone on kuluneen vuoden ajan ollut vähän sellainen meidän kodin murheenkryyni. Toki siellä on ollut kivoja huonekaluja, kuten meidän ihana iso sänky ja vauvan kaunis talosänky, mutta muuten se on toiminut pyykinkuivatushuoneena, puhtaanpyykin keräyshuoneena, vaatekaappihuoneena ja vain nukkumahuoneena, ja sitä rataa”

”Itkevän lapsen lohduttaminen keskellä yötä, varsinkin talvisaikaan, ei ole lähelläkään niin turhauttavaa kun ainoastaan väsyttää ja pissattaa, eikä palele.”

”Mutta kuka opettaisi mulle, että voin itse olla juuri sellainen kuin olen? Kuka hiljentäisi sen äänen joka sanoo, että ”sä et voi laittaa glitterhametta karkkipinkin neuleen kanssa tavallisena torstaina päälle koska saatat näyttää tyhmältä”.”

Mä toivon, että nämä esimerkkilauseet vastaavat siihen kysymykseen, että eikö meillä koskaan *laita tähän arjen negatiivinen tapahtuma*? Kyllä, kyllä meillä koskaan, ihan niin kuin kaikissa lapsiperheissä joskus. Mutta keskitynkö nimenomaan näihin asioihin arjessa? En. Ovatko nämä niitä asioita jotka ovat päivän päätteeksi päällimmäisenä mielessä? Eivät.

Miksi siis kirjoittaisin postauksen kärjellä, jossa jokin negatiivinen(set) tapahtuma(t) olisi nimenomaan pääosassa, kun oma fiilikseni yleensä päivän päätteeksi on positiivinen siitä huolimatta (tai juuri siksi), että päivään on sisältynyt sitä tavallista arkea kommelluksineen? Miksi meidän päivä olisi vähemmän todellinen, jos koen sen olleen hyvä yksistä turhista itkupotkuraivareista tai huonosti nukutusta yöstä huolimatta?

Huomaan, että myös suurimmalle osalle teistä jää meidän arjesta positiivinen kuva, ihan niin kuin mullekin, siitä huolimatta että tuon kyllä näitä ”ikävämpiäkin” asioita esiin silloin kun niitä tapahtuu. Jotkut eivät vain huomaa niitä silloin, kun ne ovat osana tavallista iloista normi päivästä kertovaa tekstiä, koska ne eivät ole pääosassa. Ihan niin kuin mäkään en arjessa ajattele niitä sen erityisemmin.

Ne ovat toki osa arkea, mutta eivät se osa mihin keskityn. Jokainen tekee itse valintansa, ja jos kokee että itse haluaa keskittyä omassa arjessaan heräämisiin, sotkuihin, kiukutteluun ja muuhun, niin ihan vapaasti. Sitä ei kuitenkaan voi vaatia toisilta, eikä se tarkoita, että toisten arki olisi vähemmän todellista. Ei voi väittää, että joku peittelee, valehtelee tai siloittelee elämää vain siksi, että hän ei keskity negatiivisiin asioihin yhtä paljoa kuin joku toinen.

Joku jopa kysyi, eikö meidän lapsilla ole ollut uhmaa, joka kuuluu normaaliin kehitykseen ja on tärkeä vaihe lapsille. No todellakin on, kenelläpä ei olisi! Blogista löytyy monta sivua postauksia kun kirjoittaa sivupalkin hakukenttään ”uhma”. Näitäkin asioita on käsitelty täällä, ihan kuten kuolemaa, ehkäisyä ja yövalvomisiakin. Mutta tarvitseeko uhmasta puhua välttämättä negatiivisesti ja valittaen? Ei. Olenko ihmisenä valittavaa tyyppiä? En.

Jos tässä maailmassa joku asia on, mitä en jaksa kuunnella, niin se on nimenomaan turha valitus asioista joihin voi tai ei voi itse vaikuttaa. Jos voin vaikuttaa, vaikutan. Jos en voi, niin sitten en voi. Valittaa en jaksa, koska se ei auta mitään. Siksi harvoin itse luen inhorealistisia valitusblogipostauksia (koskivat ne sitten mitä tahansa). Samaan aikaan ihmettelen, miksi joku ainoastaan niistä tykkäävä haluaa tulla varta vasten ärsyyntymään tänne mun blogiin jossa tyyli on aivan erilainen.

Kaikkein loukkaavin perustelu jota joskus esitetään näiden positiivisen arjen ihmettelyiden/epäilyjen yhteydessä on mun mielestä se, että mun elämä olisi ollut jotenkin ruusuilla tanssimista, ja siksi en tajuaisi millaista on kun jollain on vaikeaa. Tervetuloa tekemään aikamatka mun äidin aivoinfarktiin ja molemminpuoliseen keuhkoveritulppaan, ja mun teini-ikään. Siihen kuului vuosia sairaasta äidistä ja kodin hoidosta huolehtimista, sekä äidin että oma masennus ja burn out.

Mä olen kokenut millaista on olla hiuskarvan päässä oman äidin menettämisestä 14-vuotiaana, millaista on kun yksinhuoltajaäidin persoona muuttuu kokonaan, ja siitä kun ei jaksa edes nousta sängystä ylös aamuisin. Ehkä siksi en jaksa nähdä jotain tavallisen arjen palasia omassa elämässäni valituksen arvoisina. Kukaan ei sano etteikö mulla voisi olla ihan hirveitä asioita ja vaikka vakava sairaus jossain tulevaisuudessa. Miksi ihmeessä siis käyttäisin nämä hyvät hetket siihen että keskittyisin kaikkeen mikä on tylsää tai ikävää?

Kun mä menen illalla nukkumaan, mulla on yleensä hymy kasvoilla ja hyvä fiilis. Olen yleensä tyytyväinen siihen, millainen päivä meillä on ollut. Pystyn luettelemaan useita asioita joista olen päivässä kiitollinen, vaikka se ei olisi ihan oppikirjan mukaan mennytkään. Pystyn miettimään, mitkä olivat päivän hienoja hetkiä, ja miten onnellinen olen niistä rakkaista ihmisistä joiden kanssa sain päivän viettää. Useinkaan en muista ajatella enää toista kertaa, jos päivässä on ollut joku ohimenevä hankala hetki. Ja jos muistan, niin fiilis on että ”onpa hyvä että selvittiin siitäkin”.

Tämä on mun tapa elää, ja se sopii mulle. Tämä on myös meidän perheen tapa elää. Se, on meidän positiivisen arjen salaisuus. Joku muu voi elää sillä tavalla miten itse haluaa, se ei ole multa pois ollenkaan, mutta ei pitäisi tämän munkaan tavan olla keneltäkään muulta pois.

(Huom! Alussa lainattu kysymys on vain yksi niistä lukuisista joita vastaanotin aiheeseen liittyen, ja valitsin sen tähän koska siinä tuli hyvin esille näitä asioita ja siihen oli helppoa vastata. En kokenut sitä millään tavalla loukkaavana tai omia tapojani väheksyvänä, vaan aidon ihmettelevänä, mikä on täysin ok).

Huh mikä päivä takana! Meidän perhettä kuvattiin tänään yhteen juttuun joka julkaistaan myöhemmin keväällä ja kuvauksia on vielä ensi viikolla parina päivänä. (Spoiler alert ei ole mikään tv-sarja tai muu megaiso juttu). Kuvauspäivän jälkeen ei voi kun nostaa hattua meidän lapsille siitä, miten loistavia tyyppejä he ovat kaikki kolme.

Vaikka herättiin aamulla aikaisin ja meille tuli paljon uusia ihmisiä kotiin, lapset olivat loistavalla fiiliksellä koko päivän. Touhusivat ja leikkivät ja hengailivat kaikkien kanssa. Kuvausten jälkeen kun juteltiin isompien tyttöjen kanssa päivästä. Heillä oli kuulemma ollut tosi kivaa, ja he luettelivat vielä ihan itse kaikkia asioita mitkä olivat olleet parhaita juttuja tässä päivässä.  Kuulemma esimerkiksi se että he saivat juoda kuvausryhmän tuomaa fantaa joka oli ”hurjan kirpeää”. He kun eivät yleensä saa ikinä fantaa, koska ei osteta koskaan limua.

Oli kyseessä sitten tällainen spesiaalimpi päivä, tai ihan tavallinen työpäivä tai harmaa sunnuntai, se tuntuu vaan ihan parhaalta just näiden mun tyyppien kanssa. Mulle on ihan sama mitä me tehdään, parasta on se kun vaan saadaan olla vaan yhdessä. Ei jokainen päivä ole juhlaa, eikä tarvitsekaan olla. Arkeen kuuluu myös sotkua, paperihaavoja sormessa, riitoja lemppariponeista ja siitä kuka saa pelata just sen tietyn tyypin kanssa samassa joukkueessa Monopolya. Joskus kinastellaan, tai harmistutaan siitä miten myöhästyttiin jonkun höpsön jutun takia. Arki on arkea meilläkin eikä mitään täydellistä höttöä, vaikka onnellisia joka päivä ollaankin.

Se on elämää, enkä vaihtaisi mitään hetkiä pois, koska olen vaan kiitollinen siitä että saan ylipäätään edes kokea ne hetket mun oman perheen kanssa. Se ei ole mikään itsestäänselvyys, että pääsee kokemaan omien lasten kaatamia maitolasillisia tai saa setviä kahden, tai tulevaisuudessa kolmen lapsen sisaruskahnauksia. Se on suuri siunaus meille, meidän unelmien täyttymys. Toki ne arjen hankalammatkin hetket on helpompi ottaa vastaan, kun arki on pääosin tasaista ja mukavaa. Olen kiitollinen myös siitä että meillä näin on.

Vaikka aina ei siinä hetken tuoksinassa ole ensimmäisenä mielessä, että onpa ihanaa että meillä ON lapsia jotka VOIVAT riidellä keskenään, niin on hyvä pysähtyä aina välillä miettimään ja arvostamaan sitä, miten suurta onnea on saanut osakseen. Kaikki eivät pääse kokemaan samaa, vaikka itse niin haluaisivat. Vaikka on helpompaa olla kiitollinen niinä seesteisinä hetkinä kun kaikki menee loistavasti, mulle on tärkeää olla kiitollinen myös silloin kun ei ole niin seesteistä.

Mä olen niin onnellinen mun perheestä, että välillä tuntuu että mun sydän voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Saatan illalla nukkumaan mennessä vaan fiilistellä sitä, miten ihania tyyppejä mulla on hieno etuoikeus saada kutsua mun perheenjäseniksi. Sen lisäksi että fiilistelen ihan omassa mielessäni ja täällä, yritän myös kertoa sen heille niin usein kuin mahdollista. Vähintään joka päivä, yleensä monta kertaa päivässä. Enkä ole ainoa. Lapset muistavat kertoa sen myös meille ja toisilleen. Viimeksi mun sydän meinasi räjähtää tänään, kun pienimmäinen paijasi isosiskonsa tukkaa hellästi, ja sanoi waaaau.

Vaikka meillä toistellaan jonkun mielestä ehkä liiankin usein sitä miten paljon rakastetaan, niin ainakin meillä rakastetaan täysillä. Mun mielestä sitä ei voi sanoa liian usein, eikä se kulu vaikka sitä hokisi enemmänkin. Rakkaus on best <3

Olemme olleet Oton kanssa naimisissa tänään neljä vuotta, ja huomenna seurustelleet tasan seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta on pitkä aika olla yhdessä – olen viettänyt koko aikuisikäni Oton kanssa. Jo vuonna 2011 kun me alettiin seurustelemaan, meillä oli samanlaiset näkemykset siitä, millainen parisuhde me halutaan. Miten halutaan rakastaa, miten halutaan olla toistemme kanssa. Silti kun katson taaksepäin sinne seitsemän vuoden taakse, niin eihän meillä ollut mitään taitoja tai työkaluja toimivan parisuhteen luomiseen. Me oltiin hirmuisen nuoria ja kokemattomia.

Se mikä meidät kuitenkin silloinkin piti yhdessä, oli vahva tahto haluta olla toiselle hyvä, ja halu olla yhdessä, tuli vastaan mitä tahansa. Ei tiedetty tai osattu, me vaan haluttiin. En ollut lukenut yhtäkään parisuhdeopasta tai kysynyt keneltäkään neuvoja. Olin seurustellut vain pari kertaa aiemmin, ja niiden kokemusten perusteella tiesin rakkaudesta vain yhden asian: en ollut kokenut sitä ennen Ottoa. Rakkaus ei ollut pelejä tai leikkiä toisen tunteilla, tai sitä että toisen naama ärsyttää niin paljon että miettii miten voisi ärsyttää sitä vielä enemmän. Missään nimessä rakkaus ei ollut myöskään sitä että joutuu itkemään tai pelkäämään toisen ilkeiden sanojen tai tekojen takia. Ei ikinä. 

Oikean ihmisen kanssa molemmilla oli tarpeeksi suuri halu laittaa se toinen omien tarpeiden edelle alusta asti. Se halu on kantanut pitkälle, ja se on tallella edelleen meillä molemmilla, muutenhan se ei toimisikaan. Rakkauden ja ihastumisen erottaa mielestäni se, että rakastaminen on kaikkea muuta kuin itsekästä. Rakastaminen on halua tehdä toinen onnelliseksi, pyrkimystä tehdä toiselle mahdollisimman paljon hyvää, joka päivä, ihan kaikessa, pienessä ja suuressa.  Parisuhde ei toimi, jos toista ei rakasta. 

Sillä pääsee hurjan pitkälle, että haluaa tehdä hyvää ja tehdä toisen onnelliseksi, mutta sekään ei yksin riitä. Tarvitaan myös taistelutahtoa, ja kykyä kohdata sattuman summia. Elämä kun ei aina mene niin kuin itse toivoisi, vaikka kuinka olisi halua tehdä toiselle hyvää. Joskus elämä heittää eteen myös vaikeita asioita ja tilanteita, joskus useammin, joskus harvemmin. Jotta parisuhde voi toimia, täytyy löytyä halu selvitä yhdessä niistä asioista mitä eteen tulee. Täytyy kyetä turvautumaan toiseen, ja saada voimaa toisesta, sen sijaan että vaikeudet kääntäisivät kumppanit toisiaan vastaan.

Lomalla, hääpäivänä ja kahdenkeskisellä illallisella on helppoa rakastaa ja osoittaa rakkautta. Tasaisessa ja helpossa arjessa on helppoa pitää parisuhteesta hyvää huolta, yllättää toinen satunnaisesti kukilla ja muistaa pusuttaa kultaa otsalle töihin lähtiessä. Rakkautta voi olla myös niissä pimeissä talviaamuissa, jolloin joku lapsista on kipeä, toinen on valvonut puoli yötä, pyykit on unohtuneet koko yöksi koneeseen märkänä ja to do-listalla odottavat liian monet tekemättömät asiat. Juuri niinä aamuina, on erityisen tärkeää muistaa sanoa että rakastaa, että on onnellinen, ja että kyllä me selvitään hienosti tästäkin päivästä, tuli mitä tuli.

Joskus elämässä kohtaa vaikeampiakin asioita kuin huonosti nukuttuja öitä tai märältä koiralta haisevia pyykkejä. Niissä tilanteissa, se toinen siinä rinnalla on jotain korvaamattoman arvokasta. Niissä tilanteissa se rakkauden kestävyys punnitaan. Rakkaus on turvallisuutta, luottamusta siihen, että se toinen on siinä vaikka tielle osuisi jotain ikävää, ja vielä sen jälkeenkin. Me ollaan näiden seitsemän vuoden aikana selvitty koetinkivestä jos toisestakin, ja aina yhdessä eikä koskaan erikseen. Tiedän, että voin luottaa siihen että Otto seisoo mun rinnalla aina.

Meidän rakkaus on sitä että keksitään höpsöjä juttuja yhdessä niinäkin päivinä kun väsyttää, laitetaan yhdessä iltapalaa ja puhutaan toisillemme laulaen jonkun huonon biisin sävelellä. Se on sitä, että keitetään aina toisellekin kahvia aamulla, ja mennään yhdessä joka paikkaan aina kun mahdollista. Meidän rakkaus on sitä, että kuunnellaan toista ja ollaan kiinnostuneita toistemme ajatuksista, mielipiteistä ja kiinnostuksenkohteista, vaikka oltaisiin joskus eri mieltä. Meidän rakkaus on yömyöhään jatkuvaa höpöttelyä, pönttöjä vitsejä, sitä että langataan hampaita aina yhdessä ja pidetään arjesta huolta YHDESSÄ.

Meidän rakkaus on sitä, että koskaan ei mene päivääkään että ei pussattaisi tai sanottaisi että rakastetaan. Se on sitä, että ei koskaan ärsytetä toisiamme tahallaan, tai haluta loukata. Se on sitä, että ei nalkuteta tahallaan turhista asioista, tai laiteta omia tarpeita muiden edelle. Ja sitä, että jos joskus niin vahingossa tehdään, osataan itse pyytää anteeksi reilusti.

Mä rakastan meidän rakkautta ja mä rakastan Ottoa, koska Otto on vaan best. Kiitos Otto, että heräsit tänään klo 5.40 kuopuksen kanssa, että mä saisin vielä nukkua, ja lähdit töihin aivan liian aikaisin, koska en siitä huolimatta saanut enää unta ja nousin ylös. Kiitos, että tulit aikaisin kotiin, ja päästiin lähtemään aiemmin hääpäivän viettoon. <3

Hyvää neljättä hääpäivää Otto, rakastan sua <3