Huh, mä en tiedä mistä mä aloittaisin! Tämä viikko. Kun mä viime viikon maanantaina jaoin ekat kurkistukset meidän uudesta kodista, en todellakaan tiennyt, että jo seuraavana perjantaina nukkuisin ekan yön siellä. Me ei oltu aloitettu pakkaamista, ei mitään kertakaikkiaan ollut valmiina vielä silloin, koska meillä oli vielä niin paljon aikaa. Se oli lähinnä hyvä läppä, että hei muutetaanko huomenna, eihän me tarvita kuin patjat nukkumiseen. Mutta sitten tuli se tunne, että täällä on meidän koti. Täällä on niin paljon parempi olla. Tänne me halutaan. Ja sitten me vaan alettiin tekemään töitä sen eteen, että päästään viikonlopuksi kotiin. Se tuntui oikealta ja me kaikki haluttiin sitä.

Tämä viikko on ollut todella intensiivinen, takki on aivan tyhjä ja väsy-itkut itketty pariinkin kertaan. Mutta me tehtiin se. Viisi päivää sen jälkeen kun me saatiin avaimet, me nukuttiin ensimmäinen yö täällä. Ja itketty on useampaan kertaan myös onnen itkut. Kun tuntuu niin hyvältä ja onnelliselta, että kyyneleet vaan nousee silmiin.

Valehtelisin jos väittäisin, että muuttaminen kahdestaan kolmen lapsen kanssa neliöstä toiseen olisi ollut helppoa ja mukavaa. Eniten on harmittanut se, että meillä on oikeasti mahtava, upea tukiverkko ja meillä olisi ollut muuttoapua, lastenhoitoapua ja tapetin irroittajaa, mutta koronan takia me ollaan tehty kaikki yksin. Me ei palkattu muuttofirmaa, ei laitettu lapsia hoitoon, ei vuokrattu muuttolaatikoita. Muuttoautona toimi meidän oma auto, lapset repivät tapetteja, pakkasivat ja välillä leikkivät muuton keskellä ja käytettiin samoja 20 Ikean pahvista muuttolaatikkoa, jotka säästettiin vuoden 2016 muutosta. No, hyvin ne toimivat. Hyvin toimi sekin, että täytettiin laatikot, Otto vei ne uuteen kotiin, mä purin ne paikoilleen ja sitten täytettiin ne vanhassa kodissa uudelleen ja taas purettiin. Me selvittiin.

Vaikka nyt väsyttää, päällimmäinen tunne on kiitollisuus ja suuri onni. Me tehtiin se! Perjantai-iltana kun me syötiin pizzaa ja juotiin cokista uuden kodin ruokapöydän ääressä, musta tuntui, että halkean onnesta. Ja kun me laitettiin lapset nukkumaan ja he sanoivat, että he rakastavat nukkua täällä uudessa kodissa. Ja kun me mentiin Oton kanssa saunaan lasten nukkumaanmenon jälkeen, heitettiin löylyt, käytiin meidän tuplasuihkuissa, joista oltiin niin pitkään haaveiltu ja tuijotettiin toisiamme onnellinen virne naamalla. Ja kun mä heräsin lauantaiaamuna, kävelin meidän yläkerran aulaan ja kurkkasin alakertaan ja näin siellä meidän lapset sohvalla, käpertyneenä toistensa kainaloon katsomaan aamupiirrettyjä. Ja kun me tehtiin ekaa kertaa ruokaa täällä. Täällä on niin hyvä olla.

Pidin viikonlopun ajan blogista lomaa, koska aika ei vaan riittänyt muuton lisäksi tähän. Mutta remppapostauksia tulee, kunhan asiat etenee. Tällä hetkellä meillä on jo ruokailutilan seinä maalattuna ja muut maalattavat seinät valmiina maalausta varten. Alakerrassa ei ole enää pahveja lattialla, wohoo! En malta odottaa, että kaikki tilat alkavat valmistua. Nyt meillä on laatikoita purkamatta enää alle 10 ja nekin lähinnä siksi, että saadaan ne purettua vasta kun seinät on maalattu yläkerrassa ja hyllyt saatu paikoilleen niiden eteen. Ei paha enää. Nyt ollaan voiton puolella. Nyt voidaan edetä ihan rauhassa ja aloittaa arki täällä.

Tämä muutto oli kyllä ikimuistoinen. En olisi ikinä uskonut, että pystytään kahdestaan tähän, kun ei olla koskaan muutettu edes pienempiin koteihin ilman muuttoapua (ja -autoa). Ja yleensä meillä on ollut aikaa pakkaamiseenkin viikkoja, eikä muutamaa päivää. Mutta saipahan huomata, että kun me jotain oikein kovasti halutaan saada tehtyä, niin kyllä me saadaan se tehtyä, vaikka alkuun tuntuisi aivan mahdottomalta. Alkuun meillä oli kyllä tarkoituksena ottaa edes muuttoauto, mutta kun huomattiin miten paljon tavaraa meidän omaan autoon mahtuu, siinä vaan kävi niin, että tavarat siirtyivät autokuorma kerrallaan Oton voimin. Sohva meni purettuna yhdellä autoreissulla ja meidän parisänky meni purettuna yhdellä autoreissulla. Voin kertoa, että aika moneen kertaan päivittelin miten ihmeessä Otto jaksoi roudata yksin kaiken ja vielä kasata heti täällä.

Vanhalla asunnolla meillä on läpikäytävänä vielä varasto ja lisäksi meidän kuopuksen tuleva sänky on siellä vielä. Lisäksi sinne jäi vielä jonkin verran kaikkea pientä tavaraa, mitä varmasti haetaan ensi viikolla vielä tänne. Mutta pikkuhiljaa, nyt meillä on helpotus siitä, että aikaa on vielä se kaksi kuukautta. Meillä oli vaan niin kova halu päästä aloittamaan arki täällä, että siksi kiirehdittiin, vaikka siinä ei ehkä ollut mitään järkeä. Me vedettiin aivan täysin tunteella. Mutta se kannatti. Koska nyt kun me ollaan täällä, niin tässä on kaikki järki.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille ja kiitos ihan mielettömän paljon kaikista kauniista sanoista, tsempistä ja tuesta, mitä olette laittaneet. Te olette niin ihania <3 

Tässä kuvassa me tehdään jotain, mikä ilahdutti mua valtavasti! Nimittäin me pelattiin esikoisen ja keskimmäisen kanssa yhdessä The Sims 4 -peliä. Se oli niin kivaa! Päätettiin yhdessä tehdä meidän perhe ja isot tyypit saivat auttaa mua tekemään juuri meidän perheen näköiset hahmot. Tai ainakin niin meidän näköiset kun me vaan osattiin. Lisäksi alettiin rakentamaan Sims-versiona meidän tulevaa uutta kotia, se vasta hauskaa olikin. Tosin tehtiin ihan liian iso talo meidän talon oikeaan kokoon nähden, tuosta tuli n. kolminkertainen neliöiltään, vaikka pohjapiirros olikin sama. Nauratti lähes messuhallin kokoinen olohuone-keittiö-tila ja kylpyhuone, jossa on vain kaksi suihkua nurkissa ja yksi pyyhetanko seinässä.

Se, mikä mua erityisesti ilahdutti, oli se vaihe kun me suunniteltiin hahmoja. Me analysoitiin meidän koko perheen piirteitä, kun yritettiin tehdä hahmoista meidän näköisiä. ”Äidillä pitäisi olla vähän lyhyempi nenä, ehkä tuo tuossa. Esikoisella on vähän vaaleammat kulmakarvat. Keskimmäisellä on samanlaisia kasvonpiirteitä kuin äidillä. Kuopuksella pitäisi olla vähän vähemmän hiuksia. Ja isille pitää tehdä paljon lihaksikkaammat reidet”.

Tutkittiin toistemme kasvoja ja piirteitä, eikä keneltäkään tullut yhtäkään negatiivista sanaa. Ei meidän lapsilta yleensäkään tule negatiivisia sanoja liittyen omaan tai toisten ulkonäköön, mutta jotenkin oikein havahduin jälkikäteen ajattelemaan tätä asiaa. Silloin kun mä olin lapsi, oli ihan tavallista, että porukalla pelatessa kiinnitettiin huomiota Sims-hahmojen ulkonäköön negatiivisessa mielessä, kommentoitiin ”kauheita” piirteitä tai ”rumia vaatteita”. Kaikki tekivät sitä silloin, se oli normaalia. Nykyisin se ei ole.

En ole ikinä kuullut, vieläkään, että meidän lapset olisivat tehneet niin, missään yhteydessä. En ole koskaan kuullut myöskään, että heidän kaverit olisivat tehneet niin. Sen sijaan olen usein kuullut, kuinka lapset kehuvat toisiaan tai toistensa vaatteita, tai sitten omia vaatteitaan tai ulkonäköään. Sitä on niin ihana seurata. Jokainen piirre, vaate ja tyyli on heille ihan yhtä arvokas. Niitä ei laiteta järjestykseen tai lokeroida vain tietynlaisia juttuja kauniiksi tai oikeanlaisiksi. Erilaiset nenät ovat vaan erilaisia neniä, eivät kauniimpia tai vähemmän kauniita. Erilaiset vaatteet ovat kaikki ihan yhtä hienoja. Cooleinta on se, että on sellaiset vaatteet, joista itse tykkää. Ihan sama onko kavereilla samanlaisia vai ei. Tässä mielessä uusi sukupolvi on niin  paljon edellä kuin mun sukupolvi.

90-luvulla syntyneiden sukupolvi kasvoi siihen, että toisten arvostelu ulkonäön perusteella on ihan ok. Nykyisin siitä pyristellään irti, mutta silti se on edelleen monelle vaikeaa. Molemmat ovat yhtä vaikeita: lakata katsomasta toisia arvostellen ja lakata katsomasta itseä arvostellen. Mulle on ollut pitkä matka opetella hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen. Toisten hyväksyminen ja arvostaminen oli paljon helpompaa. Mulle tärkein tekijä on ollut äitiys. En ole missään tilanteessa halunnut siirtää tapaa arvostella itseäni lapsilleni. Heti kun tulin äidiksi, tein sen päätöksen, että sen täytyy loppua. Alkuun se ei ollut helppoa, piti oikein muistutella itseä, ettei mene peilin eteen puristelemaan makkaroita. Nykyisin se tulee luonnostaan. Tuntuu oudolta ajatella, että menisin vaikka peilin eteen puhumaan ääneen siitä, miten hirveältä näytän.

Lapset ovat saaneet mut ajattelemaan paljon kauniimmin itsestäni ja arvostamaan itseäni enemmän. Vaikka edelleen olen joskus epävarma ulkonäöstäni, olen paljon vähemmän epävarma kuin ennen. Vaikka edelleen ääni pään sisällä saattaa muistuttaa, että en ole oikeanlainen tai joku mun piirre ei ole sellainen kuin toivoisin, en koskaan sano sitä ääneen. Ja pääosin nykyisin pystyn ajattelemaan, että olen kaunis ja hyvä juuri omana itsenäni. Se tuntuu hyvältä.

Kylläpäs lähti ajatus rönsyilemään pelkästään Simsin pelaamisesta, heh! Mutta oli kyllä niin hauskaa, pelattiin varmaan pari tuntia lasten kanssa yhdessä. Lapset saivat suunnitella tulevat unelmahuoneet ja unelmapihan. Saunaa me jäätiin kaipailemaan, pitäisi hankkia joku lisäosa, että sen saisi vielä. Tuli ihana nostalgiafiilis, en ollut pelannut Simsiä vuosikausiin.

Ihanaa viikonloppua kaikille ja tsemppiä tähän tilanteeseen <3 #staysafe 

Tällaisina aikoina on hyvä kiinnittää oikein erikseen huomiota niihin asioihin, jotka ovat hyvin ja joista voi olla kiitollinen. Tällä hetkellä olen vielä tavallistakin enemmän kiitollinen siitä, että saamme olla terveitä ja meillä on toisemme. Se on kaikki. Halusin kuitenkin listata sellaisia muita vähän pienempiä juttuja, joista olen juuri tällä viikolla ollut kiitollinen, joten tässä tulisi kymmenen sellaista.

1. Kuopuksen innostus potkupyöräilyyn. Vihdoinkin, oi vihdoinkin hän on innostunut siitä. Viime kesänä ei kiinnostanut ollenkaan, vaikka hän itse kuitenkin halusi potkupyörän ja kokeiltiin monta kertaa. Nyt hän on innostunut potkupyöräilystä oikein toden teolla ja haluaa joka päivä pyöräillä. Hän ajelee tosin liian pienellä viime vuonna ostetulla potkupyörällä. Meidän pitäisi käyttää perusteellisessa huollossa isosiskon monta vuotta vanha isompi Puky, jotta kuopus saisi sen käyttöön. Mutta tässä tilanteessa se on vähän haastavaa. Toistaiseksi hän siis potkuttelee menemään tuolla pikkupyörällä.  Vitsi kun olis sellainen polkupyörähuollon noutopalvelu, että se pyörä haettaisiin tuosta pihalta ja tuotaisiin siihen takaisin huollettuna, niin onnistuisi tässäkin tilanteessa hyvin ja turvallisesti. Jos sellainen on jo olemassa niin saa vinkata!

2. Oton rautaiset hermot ja arjen aikataulujen hallinta. Siinä missä mä olen se boheemi koheltaja, Otto on se, joka pitää meidän arjen aikataulut kunnossa. Vaikka mä askartelin lukujärjestyksen koko porukalle, niin Otto on se, joka pitää huolen, että sen aikatauluja noudatetaan. Otto pitää huolen siitä, että meidän päivissä on fiksut rutiinit ja mä taas olen se, joka keksii niiden lisäksi muuta hauskaa ja piristävää, ettei koti-arki ala puuduttaa. Me toimitaan tiiminä todella hyvin yhdessä, koska mä keksin kaikkea hauskaa ja hömppää ja Otto pitää huolen, että hommat tulee tehtyä.

3. Mielenkiintoiset työt. Juuri nyt olen vielä tavallistakin kiitollisempi jokaisesta uudesta työprojektista, jonka saan, kun markkinoiden tilanne on niin epävarma. Tällä viikolla on vahvistunut useampi kiinnostava juttu lähikuukausille, joista olen ihan valtavan kiitollinen. Voin vain toivoa sormet ristissä, että tilanne jatkuu yhtä hyvänä.

4. Mun sisustussuunnittelijana työskentelevä täti, joka on auttanut mua suunnittelemaan meidän tulevan kodin keittiötä. Pian alan tuumasta toimeen ja otan yhteyttä eri keittiöfirmoihin! Saa suositella!

5. Uuden kodin edelliset omistajat. Maailman mukavimpia ihmisiä, joiden kanssa kaikki on sujunut jopa meiltä ensiasunnon ostajilta tosi jouhevasti ja ollaan saatu kultaakin kalliimpia neuvoja (sähköpostitse ja puhelimitse tässä tilanteessa). Onneksi sattui niin hyvä tuuri, että kävi näin. Ja toki olemme kiitollisia koko uudesta kodista ylipäätään, vaikka se tuntuukin niin hitsin epätodelliselta, kun ei olla käyty siellä ekan näytön jälkeen kertaakaan! Vieläkin vaikea käsittää, että me omistetaan se koti nyt, kun mikään ei vielä asumisen osalta ole muuttunut mitenkään.

6. Kirjat ja lukeminen. Ne ovat läpi elämän olleet mulle tosi iso voimavara, mutta nyt oikein korostetusti, kun ollaan niin paljon kotona. Lenkillä kuuntelen äänikirjoja ja kotona luen painettuja kirjoja. Lukemiseen uppoutuminen on ihan älyttömän terapeuttista ja rakastan sitä, miten paljon inspiraatiota kirjoista voi saada.

7. Lönkan lukupiiri. Koronan takia lukupiirin tapaaminen vaihtui tällä viikolla virtuaaliseksi, mutta meillä oli niin mielenkiintoista keskustelua ja muutenkin kivaa! Ihan oikeasti, olen niin iloinen uudesta harrastuksesta, uusista ajatuksista ja näkökulmista ja uusista tuttavuuksista, joita olen lukupiirin kautta saanut. Ihan super voimaannuttavaa löytää uusi kiinnostava harrastus vielä aikuisena.

8. Aurinko ja lämpenevä sää. Kevät tuntuu oikeasti olevan täällä! Juoksulenkillä mulla tulee hiki paljon nopeammin kuin vielä viime viikolla, ohut merinovillapaita juoksutakin alla alkaa olla liikaa. Auringosta tulee niin hyvä fiilis ja rakastan sitä, kuinka valon määrä lisääntyy joka päivä. Ollaan pakattu suurin osa talvikamppeista pois ja otettu välikausivaatteet käyttöön.

9. Pimennysverhot. Me pidettiin viime viikonloppuna lasten kanssa pyjamabileet, joiden jälkeen lapset nukkuivat olkkarissa yön, missä ei ole pimennysverhoja kaikissa ikkunoissa. Tämän seurauksena he heräsivät kaikki seuraavana aamuna k u u d e l t a, vaikka valvoivat vähän tavallista myöhempään. Lastenhuoneissa meillä onneksi on tehokkaat pimennysverhot, joiden ansiosta me ollaan nyt tämän etäopetuksen aikana nukuttu joka aamu noin puoli yhdeksään, vaikka valoisaa on jo silloin kuuden-seitsemän aikaan. Pimennysverhojen ansiosta lapset pystyvät nukkumaan normaaleja 11-12h yöunia nytkin. Olen kyllä kiitollinen myös näistä vähän normiarkea myöhäisemmistä aamuista. On ihanaa nukkua ”pitkään” joka aamu, kun mulle 8.30 on varmaan myöhäisin mihin edes pystyn nukkumaan, vaikka valvoisin kuinka myöhään.

10. Better Call Saul -sarja. Meillä loppui kaikki sellaiset vakkarikatsottavat peräkanaa ja hetken aikaa oltiin ihan huuli pyöreänä, että mitäs me nyt katsellaan iltaisin. Luettiin Oton kanssa molemmat Better Call Saulista joku artikkeli toisistamme tietämättä samalla viikolla ja kun mä ehdotin Otolle, että annetaan sille uusi mahdollisuus, Otto innostui heti. Me siis joskus muutama vuosi sitten yritettiin alkaa katsoa sitä, mutta jätettiin kesken 5. jakson jälkeen, kun se ei vaan tuntunut lähtevän käyntiin. Nyt kun ollaan aloitettu uudelleen, niin se onkin todella hyvä ja koukuttava ja ollaan jo paljon pidemmällä kuin 5. jaksossa. Onneksi annettiin uusi mahdollisuus ja ihanaa kun meillä on vielä paljon katsottavaa!

Siinä mun kymmenen kivaa juttua tähän torstaihin! Mistä ihanista jutuista te olette kiitollisia juuri nyt niiden isojen ja merkittävien lisäksi?

Aihe liittyy suoraan meidän Yhdessä-podcastin uusimpaan jaksoon, jossa meidän vieraana oli upea erityistason seksuaaliterapeutti (NACS), tietokirjailija Marja Kihlström. Jaksossa avataan meidän itse lapsuudessa ja nuoruudessa saamaa seksuaalikasvatusta ja sitä, miten se on vaikuttanut esimerkiksi meidän omaan kehitykseen ja parisuhteeseen. Jaksossa Marja myös vastaa kuuntelijoiden lähettämiin kysymyksiin liittyen seksuaalikasvatukseen. En itse ole mikään tämän alan asiantuntija, mutta tämän postauksen vinkit ja keinot pohjautuvat Väestöliiton ja THL:n sivuilta kaikille luettavissa oleviin materiaaleihin, sekä Marjan kanssa käytyyn keskusteluun.

Marja sanoo jaksossa hienosti, että seksuaalikasvatus aloitetaan (tai pitäisi aloittaa) jo raskausaikana. Ei sitten, kun lapsi kiinnostuu siitä, mistä vauvat tulee, eikä sitten kun kuukautiset alkaa tai ehkäisystä tulee ajankohtaista, vaan silloin, kun lapsi on vasta mahassa. Miten? No siten, että vanhemmat juttelevat keskenään siitä, miten haluavat toteuttaa seksuaalikasvatusta tulevaisuudessa, mitä parisuhde merkitsee, mitä seksi ja seksuaalisuus merkitsee, millaisia vanhempia he haluavat olla.

Silloin kun ”me ollaan oltu raskaana” x3, ei olla kyllä osattu ajatella tällaista asiaa. Ei me tiedetty 19- ja 20-vuotiaina esikoisen odottajina, että meidän pitäisi osata puhua tällaisista asioista etukäteen, eikä kukaan sitä meille silloin sanonut. Eikä neuvolasta siitä sanottu tokan tai kolmannenkaan lapsen odotusaikana mitään. Toki aina on annettu lippulappusia ja keskusteltu kyllä vanhemmuudesta ja parisuhteesta yleisesti, mutta ihan näin pitkälle ei neuvolassa päästy. Ja kuten Marja sanoikin myös jaksossa meille lohdullisesti, niin ei se haittaa mitään. Me ollaan opittu lennosta, luettu itsenäisesti aiheesta ja seksuaalikasvatusta parhaimmillaan on myös se, että lapset saavat nähdä miten vanhemmat kohtelevat toisiaan, osoittavat hellyyttä toisilleen, puhuvat toisistaan. Ja toki se, miten lapsesta huolehditaan hyvin, miten lasta kuunnellaan ja miten lapsen kehoa ja omia mielipiteitä ja ajatuksia arvostetaan ja huomioidaan arjessa.

Tärkeä huomio on se, että seksuaalikasvatus on iso ja  merkittävä osa vanhemmuutta. Se on myös osa, jolla on ihan valtavan suuri merkitys lapsen tulevaisuuden ja itsetunnon kannalta. Seksuaalikasvatus vaikuttaa niin moneen asiaan, THL:n mukaan ”Seksuaalikasvatuksen tarkoituksena on suojella lasta ja tukea hänen seksuaalista kehitystä, kasvattamalla lasta itsearvostukseen. Itsearvostuksen avulla lapsi pystyy tekemään valintoja, jotka tukevat hänen hyvinvointia eri kehityksen vaiheissa.”

Ei mikään pikkujuttu siis, vai mitä? Se koskettaa meitä kaikkia. Seksuaalikasvatusta on myös se, että ei kerro seksuaaliasioista lapselle mitään. Se, että vaikenee asioista, jotka ovat lapsen hyvinvoinnin kannalta oleellisia ja tärkeitä, antaa lapselle kuvan siitä, että seksuaalisuus on merkityksetöntä. Se vaikuttaa lapsen hyvinvointiin haitallisesti.

WHO:n mukaan ”Lapsen kokonaisvaltainen seksuaalikasvatus kattaa kehoon, itsestä huolehtimiseen, minäkuvaan, itsetuntemukseen, tunteisiin, käyttäytymiseen, ihmissuhteisiin ja turvataitoihin liittyviä asioita. Asianmukaisella ja ikätasoisella seksuaalikasvatuksella voidaan vahvistaa näitä lapsen tietoja ja taitoja ja sitä kautta elämänhallintaa ja itsesuojelua sekä seksuaalisuutta voimavarana.”

Ajattelin listata tähän alle muutaman keinon, joilla me ollaan toteutettu seksuaalikasvatusta ikätasoisesti.

1. Asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä. Ollaan puhuttu kaikista kehon osista ihan samalla tavalla ja nimetty niitä alusta asti. Meillä ei puhuta mistään etupyllystä, vaan pimppi on pimppi. Ei myöskään hihitellä kehon osille tai kysymyksille niistä. Jokainen kehon osa on yhtälailla arvokas ja hyvä.

2. Positiivinen ja arvostava asenne itseä ja muita kohtaan. Jokainen ihminen ja keho on arvokas sellaisena kuin on. Ei naureskella toisille, ei vähätellä toisia.

3. Lapsen turvataidot ja uimapukusääntö. Me otettiin turvataitojen opettamisen pohjaksi YLE:n Emmy-palkittu Kehoni on minun -animaatiosarja. Animaatiosarja on merkitty ensimmäistä jaksoa lukuunottamatta K12-merkinnällä, mutta sen voi asiantuntijoiden mukaan vanhemman seurassa katsella yli 3-vuotias. Sarjan neljän jakson tavoitteena on ennaltaehkäistä lapsiin kohdistuvaa seksuaalista häirintää, houkuttelua ja seksuaaliväkivaltaa sekä edistää varhaista puuttumista lapsiin kohdistuviin seksuaalirikoksiin.  Sarjan avulla tietoa ja opastusta saanut lapsi oppii tunnistamaan häneen kohdistuvan seksuaalisen häirinnän, houkuttelun ja seksuaaliväkivallan sekä kertomaan kokemastaan turvalliselle aikuiselle.

4. Kysymyksiin vastaaminen ikätasolle sopivasti. Kysymysten tueksi on hyvä ottaa esimerkiksi kirja. Me ollaan koettu todella hyvinä kirjoina Vuokko Hurmeen Pikkurillin käsikirja, sekä Anna Fisken Kuinka vauvoja tehdään?. Molemmissa vastataan oikeastaan aikalailla kaikkiin niihin kysymyksiin, mitkä lapsia voivat askarruttaa esimerkiksi vauvan odotuksessa ja syntymässä, seksissä, kehossa ja kaikessa niihin liittyvässä. Suosittelen molempia, muta erityisesti tämä Anna Fisken Kuinka vauvoja tehdään vastasi mun mielestä vielä kokonaisvaltaisemmin kaikkiin kysymyksiin ja siinä oli asiaa nimenomaan näihin liittyen, siinä missä Pikkurillin käsikirja taas käsittelee esimerkiksi lapsen kasvamista ja oikeuksia enemmän kokonaisuutena ja vauvajuttuja ja seksuaalisuutta käsitellään muutamalla aukeamalla. Molemmat kirjat ovat loistavia.

5. Tunteista puhuminen ja niiden sanoittaminen. Kaikki tunteet ovat sallittuja ja niillä on nimi. Lapsi saa olla myös vihainen, surullinen, pettynyt ja ärsyyntynyt. Näytetään, miten tunteita ja erilaisia asioita voi selvittää puhumalla. Osoitetaan rakkautta, lohdutetaan tarvittaessa. Opetetaan rauhoittumaan, rakastamaan, ilahduttamaan, innostumaan ja kaikkea maan ja taivaan väliltä.

6. Kunnioitetaan, jos joku sanoo EI. Ketään ei saa koskettaa, kutittaa, halata tai pussata ilman lupaa. Me ei ikinä pakoteta  lapsia antamaan halia vaikka isovanhemmalle tai kummille, jos lapsi ei itse halua.

7. Ei ikinä vitsailla mistään tyttö- tai poikaystävistä. Jos lapsi esimerkiksi tykkää leikkiä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa, ei heitetä mitään ”meettekö isona naimisiin” tai ”ootko siihen ihastunut” -läppää. Ei myöskään oleteta, että meidän lapset tulisivat joskus olemaan kiinnostuneita juuri tietyn sukupuolen edustajasta. Ollaan luettu paljon erilaisista ihmisistä, perheistä ja parisuhteista ja arvostetaan kaikkia erilaisia ihmisiä, perheitä ja parisuhteita ihan yhtä paljon.

Vaikka seksuaalikasvatus onkin todella tärkeä juttu, siitä ei kannata ottaa stressiä tai paineita. Jo lukemalla muutamat lyhyet ja hyvin selitetyt ohjeet esimerkiksi Väestöliiton sivuilta, on vanhemmalla melko hyvä pohja lähteä toteuttamaan seksuaalikasvatusta arjessa. Marja Kihlström itse asiassa kirjoittaa tällä hetkellä uutta kirjaa liittyen seksuaalikasvatukseen. Kirja ilmestyy ensi syksynä. Mä aion ehdottomasti kyllä lukea sen, sillä arvostan niin kovasti Marjan empaattista, mutkatonta suhtautumista kaikkeen ja sitä, että hän puhuu asioista niiden oikeilla nimillä.

Aihe on ihan uskomattoman laaja ja tämä yksi postaus on vain pieni pintaraapaisu siihen. Mutta meidän reilun tunnin mittaisessa Yhdessä-podin jaksossa aihetta käsitellään vähän kattavammin ja siellä tosiaan on Marjan vastauksia tavallisimpiin seksuaalikasvatukseen liittyen vanhempien mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Lisää kannattaa myös lukea Väestöliiton sivuilta, missä aiheesta on paljon ohjeita ja videoita.

Kuuntele Yhdessä-podcastin Seksijakso 2, vieraana seksuaaliterapeutti Marja Kihlström:

Spotifyssa

Soundcloudissa

Apple Podcasteissa

Millaisia neuvoja olette saaneet esimerkiksi neuvolasta seksuaalikasvatukseen liittyen? Oletteko keskustelleet näistä asioista jo raskausaikana, vai vasta myöhemmin?

Maailman suloisin pyramidi, jonka meidän lapset tekivät. Meidän erottamaton kolmikko, jotka ovat päivä päivältä vaan tiivimmin yhdessä. Tässä hetkessä raikasi nauru ja rakkaus kuului siitä naurusta. Mikään, ei mikään tässä maailmassa ole ihanampaa kuunneltavaa kuin se, kuinka omat lapset nauravat ja rakastavat keskenään jokaisella solullaan. Heidän ilo ja nauru on niin aitoa ja tarttuvaa. Rakastan heidän omia hömppiä juttuja joita he keksivät kolmestaan. Vihaan sitä, että mun on pakko sanoa tähän perään, että ”kyllä, kyllä he myös nahistelevat keskenään joskus”. Jos en sano, sitä kommentoidaan heti, että eivätkö he muka koskaan tee niin.

Ihan kuin se, että olisi paljon iloa ja naurua ja rakkautta, tarkoittaisi, että ei koskaan kinastele, jos ei sitä erikseen sano. Inhoan, että iloon ja rakkauteen on pakko tuoda mukaan se, että kyllä hekin joskus ovat eri mieltä asioista. Itselleni on aivan itsestäänselvää, että asioista ollaan joskus eri mieltä, joskus kaksi haluaa yhtäaikaa saman lelun tai joskus jonkun mielestä joku asia on epäreilua. Ja että näitä asioita selvitellään, niistä keskustellaan, niitä ratkomalla opitaan tärkeitä taitoja. Ja niistä myös päästään eteenpäin. Nauretaan, iloitaan, rakastetaan.

Jos pikkukinoja miettii jälkeenpäin, voin miettiä, miten hienosti erimielisyydet ratkaistiin. Tai sitten voin keskittyä muistelemaan niitä iloisia ja ihania hetkiä niiden kinojen ympärillä. Molempi parempi. Se, missä itse en näe mitään järkeä omalla kohdallani, olisi miettiä päivän jälkeen, että ”Olipa ärsyttävää kun lapset huusivat tänään. Olipa tosi raskasta kun ne kinastelivat siitä värityskirjasta. Vitsi että ketutti taas siivota magneetteja, leikkiruokia, pompuloita ja leikkirahoja olkkarista”. Ei vaan hyödytä mitään, nuo on just sellaisia juttuja, jotka mä unohdan saman tien kun ne on ohi.  Paljon mieluummin keskityn miettimään kaikkea sitä hyvää, mitä meillä yhdessä on. Mutta se onkin vain mun tapa, jollekin toiselle toimii toinen tapa.

Kun mä mietin tuotakin kuvassa näkyvää pyramidi-hetkeä, muistan sen, miten hellästi lapset katsovat toisiaan. Miten innokkaasti isommat opastivat pikkusiskoaan, kun tämä kiipesi heidän selkäänsä. Kuinka hän ensin meni makaamaan mahalleen siskojen selkien päälle ja isot kärsivällisesti neuvoivat, että ei sitä pyramidia ihan sillä tavalla tehdä. Sen riemun, kun hän vihdoinkin onnistuneesti kiipesi kontalleen isosiskojen päälle ja katseli sieltä korkeuksista meitä vanhempia. Kun hän lopulta kapusi alas pyramidin päältä, kaikki kolme nauraa rätkättivät ja halasivat toisiaan. Nuo on niitä hetkiä, joita mä purkitan mun muistoihin ja joihin mä palaan aina uudelleen ja uudelleen. Niitä hetkiä, joista olen ihan valtavan kiitollinen.

Nyt, kun koronaviruksen takia varmasti moni viettää enemmän aikaa perheen kanssa kuin yleensä, saattavat hermot kiristyä. Veikkaan, että meillä ainakin lapsilla tulee jossain vaiheessa olemaan tavallista enemmän kinastelua keskenään, jos kovin pitkään eristäydytään kotiin/ollaan vain perheen kesken. Silloin on entistäkin tärkeämpää koittaa unohtaa ne pienet ärsyttävät hetket ja keskittyä niihin iloisiin ja ihaniin hetkiin yhdessä. <3