Erilaisuus pitää somen mielenkiintoisena

15.01.2020

Tällä viikolla somessa on laajasti puhuttanut Syömishäiriöliitto SYLI Ry:n #siivoasome -kampanja. Kampanjassa kehotetaan olemaan seuraamatta kaveria tai bloggaajaa tai instaajaa tai ketä tahansa, jonka tuottama sisältö aiheuttaa ahdistusta tai huonommuuden tunnetta itselle. Olen lukenut monta hyvää kommenttia eri näkökulmista tähän asiaan liittyen. Halusin kuitenkin sanoa muutaman sanan myös itse.

Munkin mielestä on ehdottoman tärkeää se, että kukaan ei seuraa sellaisia tilejä, joista tulee aidosti paha olo itselle. Erityisen tärkeää se on silloin, kun kyseessä on oma terveys tai hyvinvointi. Jos jonkun tuottama sisältö tai epärealistinen kuvaus elämästä aiheuttaa ahdistusta, itseinhoa, masennusta tai pahaa oloa omasta kehosta tai esim. mielenterveydestä, seuraaminen kannattaa lopettaa heti. #siivoasome -kampanja on tärkeä ja ajankohtainen.

Mutta entäs jos ei kärsi mistään sen suuremmista ongelmista itse ja se oma ahdistus somessa aiheutuu sellaisista jutuista, jotka ovat ihan realistisia, terveitä ja hyviä? Onko seuraamisen lopettaminen silloin ainoa oikea vaihtoehto, vai voisiko ajatella, että silloin sisältö on osunut johonkin omaan kipupisteeseen ja voisi miettiä, mistä se johtuu ja miten niitä tunteita voisi käsitellä? Ehkä jopa kääntää ne ikävät tunteet positiiviseksi tsempiksi?

Täytyy myöntää, että itselläkin on esimerkiksi näin asunnon etsintä -projektin aikaan käynyt mielessä, että pitäisikö lopettaa hetkeksi seuraamasta niitä kaikkia #omakoti2020-hashtageja ja sisustustilejä, joita seuraan. Välillä kun näen jonkun toisen mielettömän upean kodin, joka täyttää kaikki mun toiveet, mutta omaa ei vaan löydy, mulle iskee myös se kateuden piikki. ”Miksi tolla on, mutta mulla ei”.  Sitten mä palaan siihen, miksi alunperin olen alkanut niitä tilejä seuraamaan: jotta voisin inspiroitua ja jotta voisin fiilistellä upeita koteja. Se, että jollain muulla on mun unelmakoti ei vie sitä pois multa, tai tarkoita, etten koskaan tule itse sellaista saamaan, tai että meidän nykyisessä kodissa olisi jotain vikaa.

Yritän myös muistaa, että ne ihmiset, joilla se mun unelmakoti on, ovat usein nähneet myös todella paljon vaivaa ja kulkeneet pitkän matkan sen saavuttamiseksi. Mä olen eri vaiheessa sillä matkalla, mutta mulla voi olla sama määränpää. Olenkin kokeillut esim. selata sellaisten tilien alkupäähän, nähdä kuinka he ovat ensin haaveilleet ja unelmoineet, nähdä kuinka he ovat aloittaneet talonrakennusprojektin tai mittavan remontin nollasta ja ahdistuneet siitä, miten hankalaa kaikki on ehkä alkuun ollut. Sitten projekti on edennyt ja kehittynyt ja lopulta he ovat päässeet siihen, missä ovat nyt.

Se on auttanut. Joskus vielä mäkin tulen näyttämään sellaisen matkan.  En siis ole lakannut seuraamasta niitä tilejä ja pääosin en myöskään enää ahdistu niistä. Paitsi hetkellisesti joskus sellaisina huonoina päivinä kun etuovessa ei ole mitään kiinnostavaa. Tunnistan, että se satunnainen ahdistus ei aiheudu niistä tileistä vaan siitä, että tileillä näkyy jotain sellaista, mitä itsekin kovasti toivon itselleni. Se on inhimillistä. Mutta sen harmistuksen voi kääntää myös inspiraatioksi ja tsempiksi. Helpoiten tämä ahdistuksen muuttaminen inspiraatioksi omaan elämään toimii niissä asioissa, jotka eivät ole niin valtavan tunteita herättäviä ja raadollisia. Kuten juuri asunnon etsintä tai vaikka säästäminen.

Ymmärrän hyvin myös sen, että niissä kaikkein kipeimmissä asioissa ei välttämättä ole mahdollista muuttaa niitä negatiivisia tunteita positiivisiksi leikkimällä ajatusleikkiä. Silloin varmasti kannattaa siivota some ja käsitellä ne kipeät asiat jollain ihan toisella tavalla kuin somea selaamalla.

Toinen mitä yritän muistaa on se, että somessa elämästä näkyy yleensä hyvin yksipuolinen kuvaus. Vaikka ahdistun joskus näistä upeista sisustustileistä, en tiedä mitään niiden ihmisten muusta elämästä tai siitä, millaisia asioita he ovat käyneet läpi siellä unelmakodin taustalla.

Vaikka moni pyrkii pitämään omat somekanavansa realistisena ja olemaan rehellinen oma itsensä (kuten myös minä), siellä ei silti koskaan voi näkyä kaikkea. Esimerkiksi minä olen halunnut kirjoittaa avoimesti kohtaamistani vaikeuksista ja kipeistä asioista, mutta myös onnesta ja rakkaudesta. Joidenkin mielestä olen vuosien saatossa näyttänyt onnea ja rakkautta ihan liikaa. Mun tapa nähdä arki on positiivinen ja pääosin täällä mennään juuri sillä meiningillä, niin kotona kuin somessakin. Silloin kun tuntuu hyvältä, näytän sen mielelläni. Silloin kun tielle osuu vaikeuksia, kerron niistä.

En kuitenkaan voi kertoa esimerkiksi mulle todella läheisten ihmisten murheista tai vaikeuksista, vaikka ne vaikuttaisivat isosti munkin elämään ja tunteisiin. Silloin monet elämän rosot ja harmaan sävyt jäävät piiloon, vaikka olisi omista asioistaan kuinka rehellinen ja avoin. Ja vaikka osa ihmisistä haluaa jakaa enemmän, jokaisella on kuitenkin se oikeus ja mahdollisuus valita itse mitä jakaa. Jotain jää aina pois ja se on enemmän kuin ok.

Mulle itselleni inspiroivinta on seurata mahdollisimman keskenään erilaisia tilejä, jotta en luo itselleni kuplaa, jossa kaikki ovat tietynlaisia. Seuraan tilejä, joissa jaetaan lapsiperhe-elämän samaistuttavia kokemuksia ja sotkukasoja. Seuraan tilejä, joissa on seesteistä ja harmonista elämää lasten kanssa puutalossa, jossa joka päivä askarrellaan, tanssitaan ja hoidetaan puutarhaa. Seuraan tilejä, joissa puhutaan kehopositiivisuudesta ja näytetään sitä. Seuraan tilejä, joista otan treeni-inspiraatiota ja ihailen erottuvia vatsalihaksia ja litteää vatsaa, vaikka tiedän, etten koskaan tule sellaista saamaan. Seuraan tilejä, joilla on upeita muotikuvia ja mielenkiintoisia asukokonaisuuksia. Seuraan tilejä, joiden pitäjällä on tällä hetkellä elämässä todella raskas vaihe meneillään. Seuraan tilejä, joilla matkustetaan 365 päivää vuodessa upeisiin kohteisiin. Seuraan tilejä, joiden pitäjät eivät matkusta ollenkaan ja kierrättävät kaiken mahdollisen. Seuraan tilejä, joiden tsemppilauseet ovat samaistuttavia ja surkuhupaisia ja seuraan tilejä, joiden quotet ovat inspiroivia ja motivoivia (ja joskus vähän kliseisiä).

Monipuolisuus on mulle se avainsana, jolla pidän mun seurattavien listan mielenkiintoisena ja kulloiseenkin mielentilaani sopivana. Some on täynnä erilaisia ihmisiä, ihan kuten Suomi ja koko maailma. Haluan, että erilaisuus näkyy mun feedissä myös. Jos mun feedi olisi täynnä pelkkiä täydellisiä tilejä, täydellisiä koteja, täydellisiä vanhempia ja täydellisiä vartaloita, ahdistus voisi iskeä useamminkin.  Siellä kaiken erilaisen seassa jopa se amerikkalaistyylinen täydellisyys on mulle inspiroivaa. Voin löytää sieltä esim. hauskan kuvausidean, jonka toteutan sitten omaan epätäydelliseen tyyliini sopivasti.

Tärkeintä on muistaa aina, että some on vaan some. Vaikka se on isoin osa mun työtä, mun elämä on kuitenkin tässä ja nyt, silloin kun se puhelimen tai tietokoneen näyttö on kiinni. Kun en vertaile itseäni tai omaa elämääni toisiin, mun on helpompi keskittyä siihen, mikä omassa elämässä on merkityksellisintä.

Millaisia ihmisiä tai tilejä sä seuraat somessa ja miksi? Oletko kokenut ahdistusta someseurattavien vuoksi? Mikä sinulle on aiheuttanut ahdistusta?


Saatoin pelastaa jopa kolmen ihmisen hengen

17.10.2019

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Veripalvelun ja Indieplacen kanssa.

Kävin viime viikolla elämäni ensimmäisen kerran luovuttamassa verta. Mun äiti kävi aina säännöllisesti luovuttamassa verta ennen vakavaa sairastumistaan. Sain siitä hyvän esimerkin jo lapsuudessa ja mullekin oli aina selvää, että haluan tehdä oman osani ja käydä luovuttamassa. Ennen meidän kuopuksen syntymää en kuitenkaan koskaan ollut vielä ollut soveltuva luovuttajaksi, sillä en koskaan ollut painanut yli 50 kiloa ilman, että olisin ollut raskaana tai imettänyt. Veren luovuttamisen alaraja on 50 kiloa ja siitä ollaan tarkkoja. Nytkin mut punnittiin, kun sanoin, että kesällä paino on ollut pari kiloa yli rajan, kun viimeksi kävin vaa’alla. Onneksi paino oli edelleen saman verran ja sovelluin sen puolesta luovuttajaksi.

Mun äiti on saanut omassa lonkkaleikkauksessaan ilmenneiden komplikaatioiden vuoksi todella suuren verensiirron, joka pelasti hänen henkensä. Ilman sitä hän ei olisi selvinnyt mitenkään. Mulla on siis hyvin omakohtaista kokemusta siitä, miten korvaamattoman tärkeää on, että ihmiset käyvät luovuttamassa verta.

Meidän alkuperäisenä ideana oli Oton kanssa mennä hieman erilaisille treffeille: ensin luovuttamaan yhdessä verta ja sitten sen jälkeen kahdestaan syömään, mutta se ei valitettavasti onnistunut, koska sairastettiin kummatkin ristiin flunssat niin, että ei tullut sopivaa slottia jolloin oltaisiin molemmat oltu riittävän pitkään terveenä ennen luovuttamista (kaksi viikkoa). Otto tuli kuitenkin mun mukaan Veripalveluun sekä henkiseksi tueksi että katsomaan, miten se luovuttaminen käytännössä oikein tapahtuu. Ensi kerralla kun luovutan, saa Ottokin tulla yhtäaikaa luovuttamaan ja pidetään oikeasti ne meidän erilaiset treffit.

Verenluovutushan soveltuu oikein hyvin treffeille: siellä on aikaa istuskella ja jutella ihan rauhassa kaverin kanssa ja luovutuksen jälkeen saa vielä ilmaiset tarjottavatkin: kahvia, teetä, mehua, leipiä, protskupatukoita ja kaikkea muuta hyvää. En ole mikään Tinder-ekspertti, mutta tässähän olisi ainakin erilainen treffi-idea ekoille treffeille, vai mitä! Mä haastan kaikki kokeilemaan erilaisia treffejä yhdessä puolison tai kaverin kanssa!

Verensiirtoja tarvitaan esimerkiksi syöpähoitoihin, onnettomuuden uhreille, keskosten hoitoon, suunniteltuihin leikkauksiin, anemian hoitoon ja synnytyksiin. Verta ei voi korvata lääkkeillä tai synteettisesti, vaan ainoa keino antaa verta toiselle ihmiselle on ottaa sitä luovuttajalta. Suomen verihuolto on riippuvainen vapaaehtoisista luovuttajista ja verivalmistetta saa Suomessa vuosittain jopa 50 000 ihmistä.

Yhdestä luovutuskerrasta verta saadaan jopa kolmelle potilaalle. Vapaaehtoisia luovuttajia tarvitaan joka päivä, koska veri ei säily kauaa. Verihiutaleet ”vanhenevat” 5 päivän jälkeen, punasoluja voidaan hyödyntää vähän pidempään, noin 5 viikkoa. Verta kerätään vain juuri sen verran kuin tarvitaan ja luovutetun veren määrää säädellään esimerkiksi kutsuilla. Jokainen luovuttaja voi antaa halutessaan luvan yhteystietojen säilyttämiseen kutsuja varten. Verta saa luovuttaa maksimissaan neljä kertaa vuodessa, mutta nuorille naisille suositellaan kahta luovutuskertaa vuodessa.

Verta luovuttamaan voi vain saapua, eli ei tarvitse varata aikaa etukäteen tai ilmoittaa kenellekään. Halutessaan ajan kuitenkin voi varata netistä. Helsingissä luovutuspisteet ovat Sanomatalossa ja Kivihaassa, Espoossa Isossa Omenassa. Kaikki verenluovutuspisteet näkee Veripalvelun nettisivuilta. Verenluovutustilaisuuksia on tosi paljon esimerkiksi Itiksessä ja Sellossa ja niistä tiedotetaan Veripalvelun somekanavissa ja nettisivuilla. Vaikka ei treffeille lähtisikään, niin verenluovutukseen voi hyvin mennä vaikka ystävän tai sisaruksen kanssa yhdessä, jos yksin tuntuu liian jännittävältä.

Kun verta menee luovuttamaan, mukana täytyy olla ajokortti tai passi henkilöllisyyden todistamiseen. Omaa veriryhmää ei tarvitse tietää etukäteen, vaan se selviää ensimmäisen luovutuksen jälkeen. Hemoglobiini tutkitaan aina ja sen täytyy olla yli 125. Tällä varmistutaan siitä, että verenluovutus on turvallista myös luovuttajalle. Luovutuksen jälkeen saa aina myös vegaaneillekin sopivan rautakuurin mukaan, jotta rauta-arvot palautuvat luovutuksen jälkeen ja kaikki luovuttajat ovat vakuutettuja Veripalvelun toimesta.

Kannattaa testata ennen ensimmäistä kertaa sovinkoluovuttajaksi.fi-sivuilla, että onko itse soveltuva veren luovuttajaksi. Kysely on tosi helppo kyllä/ei-muotoinen kysely, jolla voi varmistaa ettei tule turhaa käyntiä. Jos on epävarma omasta soveltuvuudesta, voi myös soittaa auttavaan puhelimeen 0800 0 5801, jossa sairaanhoitajat vastaavat kaikkiin kysymyksiin. Sinne voi soittaa todella matalalla kynnyksellä. Luovutuksen yhteydessä otettavista verinäytteistä tutkitaan luovuttajan hemoglobiini ja veriryhmä sekä tärkeimmät veren välityksellä tarttuvat infektiot (HIV, hepatiitit A, B ja C sekä syfilis).

Mulle veren luovuttaminen oli todella positiivinen kokemus. Mut otti Sanomatalon Veripalvelussa vastaan tosi iloinen ja ystävällinen sairaanhoitaja ja koko käynnin oli sellainen olo, että mun luovutusta arvostetaan todella paljon. Ekaksi vastasin lyhyeen kyselyyn, jonka perusteella vielä varmistuttiin siitä, että varmasti sovin luovuttajaksi. Lisäksi testattiin mun paino. Sen jälkeen istuskelin hetken rauhassa ja join pari lasia herkullista Tropical-mehua.

Sitten oli aika mennä luovuttamaan. Kaikki tapahtui todella hygieenisesti kertakäyttöisillä välineillä. Veren luovuttaminen ei sattunut tai tuntunut miltään. Multa otettiin 410ml verta siinä kun istuskelin mukavassa tuolissa ja hengailin. Varsinainen veren luovutus kesti alle 10 minuuttia. Sitten istuskelin vielä kymmenisen minuuttia siinä juomassa hoitajan tuomaa Vichyä, minkä jälkeen nousin ylös ja menin kahvio-tilaan syömään ruisleipää ja juomaan lisää mehua. Lisäksi sain mukaani sen aiemmin mainitun vatsaystävällisen rautakuurin, joka kestää 20 vuorokautta.

Olin paikalla yhteensä n. tunnin verran, mutta käynti olisi voinut olla nopeampikin. Meillä meni aikaa siihen, kun halusin istuskella varmuuden vuoksi ihan ekstra kauan joka vaiheessa, koska olin ensimmäistä kertaa luovuttamassa, enkä tiennyt miten mun kroppa reagoisi. Mulle ei tullut missään vaiheessa huono olo eikä huimannut tai mitään. Sitten lähdettiin kotiin ja loppuillan otin ohjeiden mukaan rennosti ja join paljon vettä. Samana iltana mulle iski pari tuntia ennen normaalia nukkumaanmenoaikaa kova väsymys, mutta se saattoi johtua myös ihan vaan työviikon stressistä. Muuten ei tuntunut mitään ”oireita”, eikä väsymystäkään enää ole ollut sen jälkeen. Rautaa olen syönyt kuuliaisesti yhden tabletin päivässä.

Vain 5% suomalaisista ylipäätään luovuttaa verta. Me viisi prosenttia pelastetaan 100% verta tarvitsevista suomalaisista. Ja kyllä, nyt olen ylpeä kun voin sanoa ”me”, kun vihdoinkin kävin itse luovuttamassa heti kun se oli mahdollista, enkä jahkaillut. Suurin osa ihmisistä haluaa auttaa ja tehdä hyvää, mutta joskus esteenä on esimerkiksi raha tai voimavarat. Veren luovutus on tosi helppo ja vaivaton tapa auttaa ja täysin ilmainen keino, jolla on todella merkittävä konkreettinen vaikutus. Verta voi luovuttaa kuka tahansa luovuttajaksi soveltuva henkilö elämäntilanteesta riippumatta. En tiedä kuulostaako oudolta tässä yhteydessä, kun kyseessä on kuitenkin terveyteen liittyvä toimenpide, mutta mulle kokemus oli oikeasti mukava ja kiva ja positiivinen.

Mä kannustan kaikkia tutustumaan aiheeseen lisää Veripalvelun sivuilla ja testaamaan soveltuuko veren luovuttajaksi sovinkoluovuttajaksi.fi -sivulla. Mä uskon että Suomessa on paljon enemmän kuin vain viisi prosenttia soveltuvia luovuttajia ja haastan kaikki menemään luovuttamaan verta yksin tai yhdessä. Loka-marraskuu on yleensä vuoden hiljaisinta verenluovutus-aikaa ja siksi juuri nyt olisi tärkeää mennä luovuttamaan.


Mikä vaikutus ruualla on ollut mun elämään

19.09.2019

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä K-Supermarketin kanssa.

Kun mä olin lapsi,  nautin ruuasta tosi paljon, mutta se ei näytellyt suurta roolia mun ajatuksissa. Vaikka en silloin ajatellut ruokaa usein, mulla on ihan valtava määrä ruokaan jollain tavalla liittyviä muistoja. Pääosin ruokaan liittyvät muistot ovat hyviä ja täynnä rakkautta. Mua on rakastettu ruualla joka puolelta.

Meillä oli aina ruokaa, vaikka äiti oli yksinhuoltajana joskus tiukilla. Joskus niinkin tiukilla, että piti miettiä todella tarkkaan miten pärjää loppukuun. Aina kuitenkin pärjättiin ja joskus käytiin syömässä ravintolassa tai kokattiin ystävien kanssa herkkuja illanistujaisiin. Äiti kannusti mua maistamaan uusia juttuja, mutta ei koskaan pakottanut. Se oli hirveän tärkeää ja se on ollut hyvä perusta opetella tykkäämään erilaisista ruuista ja olemaan avoin uusille mauille. Mä olin just se lapsi, joka äidin palkkapäivänä lähi K-Supermarketissa 5-vuotiaana kysyi äidiltä kovaan ääneen, että ”voidaanko me tänään syödä mätiä ja smetanaa?” ja sai palvelutiskin työntekijän hihittelemään.

Rakastin mummon lihamureketta ja rakastin syödä äidin kanssa viikonloppuisin tacoja kaikessa rauhassa. Ihan parasta oli kun pääsi joskus laivan buffettiin syömään tai mentiin käymään torilla ja ostettiin tuoreita vihanneksia ja marjoja. Kesälomalla mummolassa juoksin aina avojaloin viereiseen Rantsilan K-kauppaan ostamaan jäätelöä papan antamalla vitosella, tai kävin hakemassa mummolle munia kesken leivonnan. Mieleen on jäänyt enon kanssa syödyt nakki-ruisleivät ja tädin tekemän maailman paras rahkapiirakka.

Rakastin sitä, että mun kaverit olivat aina tervetulleita meidän ruokapöytään. Aina kun mä olin lapsi ja mulla oli kavereita kylässä, hekin saivat tulla syömään, jos meillä tarjoiltiin ruokaa. Äiti välitti myös mun ystävistä ja huolehti heistä kuin omistaan.

Aika pitkälti saman kaavan mukaan jatkui sinne asti, että muutettiin Ouluun kun olin 14. Kuten tiedätte, siitä ei mennyt kuin kolme kuukautta siihen, että mun äiti sai aivoinfarktin ja molemminpuolisen keuhkoveritulpan. Siitä alkoivat ne vuodet, kun pikkuhiljaa enemmän ja enemmän vastuuta kasautui mun harteille. Jossain vaiheessa myös ruuanlaitto siirtyi lähes kokonaisuudessaan mun vastuulle, kuten myös kaupassakäynti ja budjetointi. Se oli sitä aikaa, kun äiti oli todella vakavasti masentunut ja liikuntakyvytön lonkkien kuolion takia leikkausaikaa odotellessa.

Olin käynyt tietysti köksän tunneilla ja osasin kyllä jo ruuanlaiton perusjuttuja. Tykkäsin laittaa ruokaa. Raskasta siitä kuitenkin teki se, että mun oli usein pakko laittaa ruokaa ja käydä kaupassa, jos halusin syödä. Aikansahan sitä teininä jaksaa kokeilla uusia juttuja ja olla innoissaan itsenäisyydestä ja vastuusta. Jossain vaiheessa, varsinkin vielä kehittyvänä teininä, se voi ottaa koville, kun joutuu yksin miettimään joka päivä mitä tänään syötäisiin ja miten rahat riittäisivät seuraavat viikot. Mulla tuli joskus itku, kun tein ruokaa ja se olikin pahaa, koska se saattoi olla ainoa ruoka, jota meillä oli sille päivälle. Niihin itkuihin tiivistyi kaikki se paha olo, joka mulla silloin oli. Turhauduin ja purin mun turhautumista ja huolta äidistä itkemällä ruuasta, vaikka tietysti se paha olo johtui siitä kokonaisuudesta ja liian suuresta taakasta, joka mun harteilla painoi.

Vaikka joskus ruuanlaitto ja ainainen ruokien ja kauppalistojen miettiminen yksin oli nuorena raskasta, se oli myös hyvä. Se laittoi mut miettimään jo nuorena, millaista ruokaa haluan syödä ja opetti mulle elämän realiteetteja. Mitä mikäkin maksaa kaupassa, millaisia eri ruokia mistäkin aineksista saa tehtyä ja mitä kaikkea pitää ostaa, että pärjää vaikka viikon. Kun sitten muutin 18-vuotiaana omilleni, osasin tehdä ruokaa ja suunnitella ostoksia, ainakin jos halusin.

Teinivuosina suurin määrittävä tekijä ruokaostoksissa oli maun ja helppouden lisäksi hinta. Opiskelijavuosina yksin asuessa mun ruokavalio koostui pahimmillaan roiskeläppäpizzoista ja halpis-colasta tai euron juustohamppareista. Silloin opintotukipäivä oli juhlapäivä ja niinä päivinä mä söin hyvin, mutta sitten loppukuun kärvistelin syöden huonoa ruokaa. Uskoisin, että ruualla oli vaikutusta esimerkiksi siihen, kuinka paljon olin flunssassa ja kipeänä muutenkin niihin aikoihin. Silloin en kuitenkaan osannut tai voinut tehdä parempia ratkaisuja ruuan suhteen.

Onneksi esikoista 19-vuotiaana odottaessani aloin miettiä enemmän ruokaa ja yhteen Oton kanssa muutettuani pystyi kahden ihmisen tuloilla hankkimaan terveellisempää ja ravitsevampaa ruokaa, vaikka ne tulot pienet alkuun olivatkin. Sillä oli ainakin mun turvallisuudentunteelle valtava merkitys, kun tiesin, että saadaan aina jääkaappi täytettyä hyvällä ruualla, eikä tarvitse tinkiä sen laadusta.

Terveys ja ruuan laatu on ollut pitkään mulle merkittävin ruokaostoksiin vaikuttava tekijä, mutta pikkuhiljaa ruuan ostoa ovat alkaneet ohjaamaan omalla kohdallani myös muut valinnat. Nykyisin olen huomattavasti tiukempi ruokaostoksissani kuin vaikkapa viisi vuotta sitten.

Mulle merkitsee ruuan alkuperä, se millaisissa oloissa ruoka on tuotettu, kuinka puhdasta ruoka on ja kuinka hyvin pystyn hyödyntämään sen kaikki ainesosat. Myös satokausiajattelu on mulle tärkeää arjessa, vaikka orjallisesti en sen mukaan aina eläkään. Tiedostan, että on etuoikeutettua pystyä valitsemaan ruokaa näillä perusteilla, eikä hinnan mukaan. Itsekin vuosikausia ostin aina vain sitä halvinta, koska ei ollut vaihtoehtoa. Haluan ostaa hyvää ja laadukasta ja tukea paikallisia tuottajia, koska voin. Mitä useampi niin voi tehdä ja tekee, sitä todennäköisempää on, että paikallisia tuotteita on saatavilla jatkossakin.

Mulle on tärkeää, että näitä mun sydäntä lähellä olevia arvoja pidetään tärkeänä myös siellä, mistä mä ostan ruokaa. K-Supermarketeissa on hyvä valikoima luomua, suomalaista ja paikallisten tuottajien tuotteita. Siellä kiinnitetään huomiota näihin asioihin. Mulle tulee hyvä mieli, kun ostan paikallisen tuottajan omenamehua, joka on samanlaisessa pullossa kuin se mun mummon tekemä mehu lapsuudessa. Musta on ihanaa ostaa pienen Helsingin meijerin jugurttia, jonka tiedän tulleen läheltä. Musta on ihanaa ostaa tiskistä tuoretta kalaa, joka on ihan vasta pyydettyä. Ja mä rakastan sitä, kun kauppa vinkkaa mulle loistavia satokausireseptejä, kuten tämän kuvissa näkyvän uskomattoman kauniin juurespizzan, jonka reseptin löysin K-ruoka -sivuilta ja ainesosat K-Supermarketin vihannesosastolta. Mä en ennen edes tiennyt, että raitajuurta on olemassa. Nykyisin oikein odotan syksyn kauneimpia juureksia ja reseptejä, joita niistä voi loihtia.

Haluan opettaa omille lapsille samanlaisen rakkauden uusia makuja kohtaan, jonka äiti opetti mulle. Haluan tarjota heille mahdollisimman erilaisia ja monipuolisia makuelämyksiä ja opettaa heitä ajattelemaan laajemmin, mitä sen lautaselle päätyvän annoksen takana on.

K-Supermarketin arvoihin ja ajatuksiin ruoasta voi tutustua lisää heidän sivuillaan. Mä ihailen näitä arvoja ja tuen niitä kovin mielelläni.

Millainen merkitys ruualla on ollut teidän elämässä? Millaisia ruokamuistoja teillä on lapsuudesta tai nuoruudesta?


Kävin tällä viikolla magneettikuvauksessa

29.03.2019

Kun mulle joululomalla iski älytön päänsärky- ja migreeniputki, mä kävin tammikuussa neurologin vastaanotolla. Silloin sain lähetteen myös varmuuden vuoksi magneettikuvaukseen ja nyt kävin sitten tällä viikolla pään ja kaulan magneettikuvauksessa. Multa ei koskaan aiemmin ole tosiaan magneettikuvattu mitään, ja mua vähän jännitti tutkimus etukäteen. En kuitenkaan onneksi kärsi ahtaanpaikan kammosta, joten sitä itse putkea en pelännyt. Lähinnä pelkäsin, että mitähän kuvauksessa näkyy.

Täytin esitietolomakkeen ja olin pukenut päälle mukavat vaatteet ilman metalliosia, niin kuin pitikin. Menin paikalle urheiluleggigseissä, kaarituettomissa rintsikoissa (joissa ei ollut hakasia) ja t-paidassa (no oli mulla myös alushousut ja sukat, obviously). Se oli oikein hyvä asu. Koruja tai kelloja mulla ei ollut päällä, paitsi vihki- ja kihlasormus, jotka unohdin sormeen myös tutkimukseen mennessä. Niistä kuitenkin sanottiin, että ne eivät tutkimusta haittaa, koska ovat jalometallia. Pidin siis sormukset sormessa.

Putkeen mennessä sain kuulosuojaimet, joista olisi voinut kuunnella myös radiota tai Spotifyta. Käteen sain soittokellon, joka toimi puristamalla. Mun kasvojen päälle tuli sellainen muovinen kehikko, joka piti päätä paikallaan. Kehikossa oli myös peili. Mä laitoin tässä vaiheessa silmät kiinni ja silmät kiinni olin itse asiassa siihen asti, että tulin puolen tunnin päästä putkesta ulos. Näin mulle ei ollut mahdollisuuttakaan tulla sitä ahtaan paikan kammoa, kun en edes nähnyt olevani ahtaassa paikassa.

Mä yllätyin siitä, miten kova ääni tutkimuksesta lähti! Olin ajatellut, että kuulosuojaimet auttavat, enkä kuulisi ainakaan häiritsevän kovia ääniä. Äänet olivat kuitenkin todella kovia ja voimakkaita ja myös todella ärsyttäviä. Piipitystä ja hakkaavaa ja poraavaa toistuvaa ääntä pään ympärillä, pisimmillään 8 minuuttia putkeen. Puolen tunnin magneettikuvauksen aikana otettiin monta kuvasarjaa, joista kaikista lähti hieman erilainen ääni. Suurin osa niistä oli 3-4 minuuttia pitkiä, mutta myös pari lyhyempää ja sitten tuo yksi pitkä. Mua pelotti, että saan niistä kovista äänistä migreenin, mutta ei sitä onneksi tullut.

Kuvauksen aikana mietin kauppalistaa ja sähköposteja ja kaikkea muuta ihan perus juttua. Aika ei ehtinyt käydä pitkäksi onneksi, vaikka välillä ne äänet olivatkin todella epämiellyttäviä. Onneksi tutkimus ei muuten tuntunut miltään ja se oli sillä selvä. Sain seuraavalle päivälle lääkäriajan, jossa käytiin sitten mun kuvat läpi. Kovista äänistä huolimatta magneettikuvaus oli yllättävän iisi homma. En ollenkaan tiennyt etukäteen mitä odottaa, kun ei aiempaa kokemusta ollut.

Kuvista ei onneksi löytynyt mitään muuta kuin täysin normaalit ja terveet aivot ja verisuonet. HUH! Se oli ihan valtava helpotus, sillä välillä kun on ollut pidempiä aikoja ja useammin tosi kovia päänsärkyjä ja näköhäiriöitä, on käynyt mielessä, että voiko siellä olla jotain muutakin. Onneksi siis ei. Nyt voi huokaista helpotuksesta ja keskittyä vaan siihen, että silloin kun migreeni iskee, pääsee oireista mahdollisimman nopeasti eroon. Sain tammikuussa ja nyt tälläkin käynnillä uusia migreenilääkkeitä kokeiluun, mutta en itse asiassa ole tarvinnut niitä vielä kertaakaan. Mulla on ollut tavallista päänsärkyä kyllä välillä, mutta migreenejä ei onneksi nyt hetkeen. Toivotaan että oireet pysyvätkin kurissa, eikä niitä tulisikaan.

Migreenit ja päänsäryt ovat vähentyneet sen jälkeen kun tein muutaman perustavanlaatuisen muutoksen arjessa:
  • Aloin venyttelemään joka päivä, varsinkin niskan ja hartioiden aluetta.
  • Vaihdoin takaisin seisomatyöskentelyyn ja lakkasin tekemästä töitä koneella sohvalla tai ruokapöydän ääressä.
  • Aloin pitämään paremmin huolta riittävästä veden juonnista. Aloitan aamut juomalla ison lasin vettä ja syömällä riittävästi, ja vasta sitten otan kupin kahvia. Ennen saatoin juoda sen kahvikupin muuten tyhjään vatsaan, mikä oli tyhmää.
  • Hankin silmälasit itselleni työntekoa varten.
  • Vaihdoin nukkuessani tyynyyn, joka tukee paremmin mun niskaa ja hartioita.
  • Lakkasin käyttämästä hajustettua kosmetiikkaa.

Kaikki nämä muutokset ovat varmasti merkittävästi vaikuttaneet mun migreenialttiuteen, sillä ennen toimiessani päinvastoin ne kaikki saattoivat johtaa migreeniin. Niskajumit, silmien siristely, liian vähäinen vedenjuonti, liika kofeiini ja voimakkaat hajusteet olivat mulle pahimpia migreenin aiheuttajia. Nyt kun niitä ei ole, ei toivottavasti ole migreenejäkään.

Oli kyllä valtava helpotus saada varmistus siitä, että kyse on todellakin vain toiminnallisesta häiriöstä eli migreenistä, eikä mistään sen vakavammasta. Oli myös hienoa nähdä, että verisuonetkin olivat todella hyvässä kunnossa, kun mun äidillä kuitenkin on ollut aivoinfarkti. Toki olen vielä melko nuori ja niiden kuuluukin olla kunnossa, mutta aion jatkossakin pitää niistä hyvää huolta liikkumalla ja syömällä terveellisesti ja toivoa parasta.

Voin kertoa, että kun näitä asioita on pitkään miettinyt ja vähän pelännytkin, tuntuu älyttömän helpottavalta ja ihanalta, kun tietää kaiken olevan kunnossa. Näissä fiiliksissä on ihanaa lähteä viikonloppuun! Hyvää viikonloppua kaikille <3


Parhaat lahjat koulun ja päiväkodin opettajille

04.12.2018


Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Lifen kanssa ja on osa vuottani Lifen brändilähettiläänä.

Viimeistä viedään! Musta tuntuu, että ihan vasta kirjoitin postausta otsikolla ”Hyvinvoinnin tavoitteet vuodelle 2018” ja mietin sopivia tavoitteita itselleni tälle vuodelle Lifen brändilähettiläänä, tai brand ambassadorina. Itselleni tuo jälkimmäinen vierasperäinen sana tuntuu luontevammalta, koska sitä käytetään enemmän mun verkostoissa. Joka tapauksessa, vuosi on mennyt aivan älyttömän nopeasti, ja nyt on tullut aika pohtia, kuinka tämä vuosi on vaikuttanut muhun, ja vinkata vielä viimeiset hyvinvoinnin tuotteet, eli hyvän olon joululahjat!

Alkuvuodesta otin tavoitteeksi sen, että olisin mahdollisimman paljon terveenä, tai että oltaisiin koko perhe mahdollisimman paljon terveenä. Musta tuntuu, että se on onnistunut aika hyvin, mitä nyt keväällä meillä oli yksi koko perheen angiina, sekä kaksi vatsatautia kuukauden sisällä. Mutta muuten ollaan oltu tosi hyvin terveenä. Syksyllä on ollut yksi pikkuflunssa, joka kiersi puolet porukasta, sekä yksi laryngiitti nuorimmaisella. Aika vähällä ollaan siis selvitty, kun päiväkoti-ikäisten lasten perheissä esim. 10 nuhakuumetta vuodessa on ihan normaali määrä, ja meillä on niitä ollut vain yksi. Uskon, että tässä hyvinvointia tukemassa ovat olleet vitamiinit ja maitohappobakteerit.

Toinen tavoite oli se, että vaihtaisin 2/3 käyttämästäni kosmetiikasta luonnonkosmetiikkaan. Tässä olen epäonnistunut, vaikka muutosta on kuitenkin tullut myös parempaan päin. Tällä hetkellä ehkä n. puolet käyttämästäni kosmetiikasta on luonnonkosmetiikkaa, ja monia meikkituotteita olen esim. vaihtanut luonnonkosmetiikkaan. Suurin syy sille, että en ole voinut vaihtaa niin monia tuotteita kuin olisin toivonut, on mun hajusteherkkyys.

Eli hajusteettomuus ajaa kaiken muun yli. Mun hajusteherkkyys on pahentunut viimeisen raskauden jälkeen, ja tänä vuonna olen joutunut luopumaan tuote toisensa jälkeen sellaisistakin purkeista, joita olen käyttänyt jo vuosia ja ollut ihan ok tuoksun kanssa. Samalla olen pelännyt kokeilla uusia tuoksullisia tuotteita, koska jo yksi nuuhkaisu väärää tuoksua voi laukaista migreenin. Mulla on enää muutama erittäin miedon tuoksun tuote käytössä, ja muuten kaikki on joko tuoksutonta synteettistä tai tuoksutonta luonnonkosmetiikkaa.

Tämän vuoden aikana olen saanut tutustua laajasti Lifen hyvinvoinnin tuotteiden valikoimaan eri teemojen kautta. Ennen tätä vuotta olin aika noviisi kaikenlaisten lisäravinteiden ja muiden käytössä, mutta nyt olen saanut hyvät eväät ja keinot valita ne itselleni sopivimmat jutut sieltä laajasta valikoimasta. Tässä toki on auttanut myös Lifen konsulttini Piritta, jonka kanssa ollaan pohdittu niin vatsan hyvinvointia, matkustusta kuin flunssan ehkäisyäkin. Viimeisellä konsultointikäynnillä valkattiin Pirittan kanssa lahjoja mun lasten opettajille ja päiväkodin hoitajille, ja löydettiinkin aika kivat lahjat kaikille.

Mä en halua antaa opettajille lahjaksi mitään krääsää, ja siksi päädyinkin täysin syötäviin/juotaviin lahjoihin. Lifessa on myynnissä aivan ihania English Tea Shopin luomulaatuisia joulutee-makuja, ja valkattiinkin sieltä jokaiselle opelle ja hoitajalle oma söpö ja herkullinen teemaku. Mukaan lähtivät ihana vaaleanpunainen Sleigh Ride, sininen Silent Night, punainen Gingerbread Man ja vihreä Candy Cane. Teen lisäksi opet ja hoitajat saavat suklaata, koska mikäs sen parempaa! Valitsin Vivanin herkullisista luomusuklaista kaikille eri maut: 70% tummaa suklaata karpaloilla, cappucinon makuista maitosuklaata, valkosuklaa crispiä ja tummaa amaretto marsipaani fondantia. Suklaapakkaukset ovat kauniita jo itsessään. Näiden lisäksi lapset saavat askarrella kortit itse.

Lifesta löytyy muuten myös tämän joulun hittijuomaa, eli Lapin Marjan luomu Kerkkä Glögiä! Kerkkä-glögissä maistuu nimensä mukaisesti kuusenkerkkämehu, sekä inkivääri- ja sitruunamehut. Ihan älyttömän herkullinen vaalea glögi. Tätä en taida onnistua antamaan lahjaksi, kun jotenkin ehdin varmasti aina avata itse pullon ja keittää sen itselleni iltajuomaksi, ennen kuin saan sitä pakettiin asti, heh. Suosittelen siis ostamaan sitä ihan itselle, koska se on niin herkullista.

Mun ihanat tohvelit kuvissa on myös Lifesta, ja ne ovat eettisesti tuotettua 100% villaa! Tohveleita löytyy lapsille ja aikuisille, ja ne ovat aivan älyttömän lämpimät ja mukavat. Lifen verkkokaupan joulutuotevalikoimassa on paljon kaikkea ihanaa, ja joulukuvastosta löytää nekin tuotteet, jotka ovat myynnissä vain myymälöissä, kuten nuo Vivanin suklaat.

ALEKOODI LIFEN OMIIN TUOTTEISIIN:

Viimeistä viedään myös alekoodin kanssa, eli mun oma alekoodini on voimassa enää tämän kuun loppuun asti! Jos siis tarvitsee täydentää lisäravinnevarastoja tai luonnonkosmetiikkavarastoja Lifen omilla Life-tuotteilla, niin se kannattaa tehdä nyt. Koodilla sandwich saatte 20% alennuksen kaikista kaikista normaalihintaisista Lifen oman Life-tuotesarjan tuotteista sekä Lifen verkkokaupassa että Lifen kaikissa myymälöissä. Valikoimassa on paljon ihania tuotteita jotka sopivat myös joululahjaksi, kuten Lifen ihanat Body & Soul -luonnonkosmetiikkatuotteet!

Haluan kiittää vielä Lifea ja Pirittaa hienosta ambassador-vuodesta, jonka aikana olen oppinut aivan älyttömän paljon. Mä toivon, että näillä eväillä voin pitää parempaa huolta itsestäni ja hyvinvoinnistani koko loppuelämän, enkä epäröi kysyä neuvoa jos ja kun sitä joskus hyvinvointituotteissa tarvitsen. Kiitos <3