Erilaisuus pitää somen mielenkiintoisena

15.01.2020

Tällä viikolla somessa on laajasti puhuttanut Syömishäiriöliitto SYLI Ry:n #siivoasome -kampanja. Kampanjassa kehotetaan olemaan seuraamatta kaveria tai bloggaajaa tai instaajaa tai ketä tahansa, jonka tuottama sisältö aiheuttaa ahdistusta tai huonommuuden tunnetta itselle. Olen lukenut monta hyvää kommenttia eri näkökulmista tähän asiaan liittyen. Halusin kuitenkin sanoa muutaman sanan myös itse.

Munkin mielestä on ehdottoman tärkeää se, että kukaan ei seuraa sellaisia tilejä, joista tulee aidosti paha olo itselle. Erityisen tärkeää se on silloin, kun kyseessä on oma terveys tai hyvinvointi. Jos jonkun tuottama sisältö tai epärealistinen kuvaus elämästä aiheuttaa ahdistusta, itseinhoa, masennusta tai pahaa oloa omasta kehosta tai esim. mielenterveydestä, seuraaminen kannattaa lopettaa heti. #siivoasome -kampanja on tärkeä ja ajankohtainen.

Mutta entäs jos ei kärsi mistään sen suuremmista ongelmista itse ja se oma ahdistus somessa aiheutuu sellaisista jutuista, jotka ovat ihan realistisia, terveitä ja hyviä? Onko seuraamisen lopettaminen silloin ainoa oikea vaihtoehto, vai voisiko ajatella, että silloin sisältö on osunut johonkin omaan kipupisteeseen ja voisi miettiä, mistä se johtuu ja miten niitä tunteita voisi käsitellä? Ehkä jopa kääntää ne ikävät tunteet positiiviseksi tsempiksi?

Täytyy myöntää, että itselläkin on esimerkiksi näin asunnon etsintä -projektin aikaan käynyt mielessä, että pitäisikö lopettaa hetkeksi seuraamasta niitä kaikkia #omakoti2020-hashtageja ja sisustustilejä, joita seuraan. Välillä kun näen jonkun toisen mielettömän upean kodin, joka täyttää kaikki mun toiveet, mutta omaa ei vaan löydy, mulle iskee myös se kateuden piikki. ”Miksi tolla on, mutta mulla ei”.  Sitten mä palaan siihen, miksi alunperin olen alkanut niitä tilejä seuraamaan: jotta voisin inspiroitua ja jotta voisin fiilistellä upeita koteja. Se, että jollain muulla on mun unelmakoti ei vie sitä pois multa, tai tarkoita, etten koskaan tule itse sellaista saamaan, tai että meidän nykyisessä kodissa olisi jotain vikaa.

Yritän myös muistaa, että ne ihmiset, joilla se mun unelmakoti on, ovat usein nähneet myös todella paljon vaivaa ja kulkeneet pitkän matkan sen saavuttamiseksi. Mä olen eri vaiheessa sillä matkalla, mutta mulla voi olla sama määränpää. Olenkin kokeillut esim. selata sellaisten tilien alkupäähän, nähdä kuinka he ovat ensin haaveilleet ja unelmoineet, nähdä kuinka he ovat aloittaneet talonrakennusprojektin tai mittavan remontin nollasta ja ahdistuneet siitä, miten hankalaa kaikki on ehkä alkuun ollut. Sitten projekti on edennyt ja kehittynyt ja lopulta he ovat päässeet siihen, missä ovat nyt.

Se on auttanut. Joskus vielä mäkin tulen näyttämään sellaisen matkan.  En siis ole lakannut seuraamasta niitä tilejä ja pääosin en myöskään enää ahdistu niistä. Paitsi hetkellisesti joskus sellaisina huonoina päivinä kun etuovessa ei ole mitään kiinnostavaa. Tunnistan, että se satunnainen ahdistus ei aiheudu niistä tileistä vaan siitä, että tileillä näkyy jotain sellaista, mitä itsekin kovasti toivon itselleni. Se on inhimillistä. Mutta sen harmistuksen voi kääntää myös inspiraatioksi ja tsempiksi. Helpoiten tämä ahdistuksen muuttaminen inspiraatioksi omaan elämään toimii niissä asioissa, jotka eivät ole niin valtavan tunteita herättäviä ja raadollisia. Kuten juuri asunnon etsintä tai vaikka säästäminen.

Ymmärrän hyvin myös sen, että niissä kaikkein kipeimmissä asioissa ei välttämättä ole mahdollista muuttaa niitä negatiivisia tunteita positiivisiksi leikkimällä ajatusleikkiä. Silloin varmasti kannattaa siivota some ja käsitellä ne kipeät asiat jollain ihan toisella tavalla kuin somea selaamalla.

Toinen mitä yritän muistaa on se, että somessa elämästä näkyy yleensä hyvin yksipuolinen kuvaus. Vaikka ahdistun joskus näistä upeista sisustustileistä, en tiedä mitään niiden ihmisten muusta elämästä tai siitä, millaisia asioita he ovat käyneet läpi siellä unelmakodin taustalla.

Vaikka moni pyrkii pitämään omat somekanavansa realistisena ja olemaan rehellinen oma itsensä (kuten myös minä), siellä ei silti koskaan voi näkyä kaikkea. Esimerkiksi minä olen halunnut kirjoittaa avoimesti kohtaamistani vaikeuksista ja kipeistä asioista, mutta myös onnesta ja rakkaudesta. Joidenkin mielestä olen vuosien saatossa näyttänyt onnea ja rakkautta ihan liikaa. Mun tapa nähdä arki on positiivinen ja pääosin täällä mennään juuri sillä meiningillä, niin kotona kuin somessakin. Silloin kun tuntuu hyvältä, näytän sen mielelläni. Silloin kun tielle osuu vaikeuksia, kerron niistä.

En kuitenkaan voi kertoa esimerkiksi mulle todella läheisten ihmisten murheista tai vaikeuksista, vaikka ne vaikuttaisivat isosti munkin elämään ja tunteisiin. Silloin monet elämän rosot ja harmaan sävyt jäävät piiloon, vaikka olisi omista asioistaan kuinka rehellinen ja avoin. Ja vaikka osa ihmisistä haluaa jakaa enemmän, jokaisella on kuitenkin se oikeus ja mahdollisuus valita itse mitä jakaa. Jotain jää aina pois ja se on enemmän kuin ok.

Mulle itselleni inspiroivinta on seurata mahdollisimman keskenään erilaisia tilejä, jotta en luo itselleni kuplaa, jossa kaikki ovat tietynlaisia. Seuraan tilejä, joissa jaetaan lapsiperhe-elämän samaistuttavia kokemuksia ja sotkukasoja. Seuraan tilejä, joissa on seesteistä ja harmonista elämää lasten kanssa puutalossa, jossa joka päivä askarrellaan, tanssitaan ja hoidetaan puutarhaa. Seuraan tilejä, joissa puhutaan kehopositiivisuudesta ja näytetään sitä. Seuraan tilejä, joista otan treeni-inspiraatiota ja ihailen erottuvia vatsalihaksia ja litteää vatsaa, vaikka tiedän, etten koskaan tule sellaista saamaan. Seuraan tilejä, joilla on upeita muotikuvia ja mielenkiintoisia asukokonaisuuksia. Seuraan tilejä, joiden pitäjällä on tällä hetkellä elämässä todella raskas vaihe meneillään. Seuraan tilejä, joilla matkustetaan 365 päivää vuodessa upeisiin kohteisiin. Seuraan tilejä, joiden pitäjät eivät matkusta ollenkaan ja kierrättävät kaiken mahdollisen. Seuraan tilejä, joiden tsemppilauseet ovat samaistuttavia ja surkuhupaisia ja seuraan tilejä, joiden quotet ovat inspiroivia ja motivoivia (ja joskus vähän kliseisiä).

Monipuolisuus on mulle se avainsana, jolla pidän mun seurattavien listan mielenkiintoisena ja kulloiseenkin mielentilaani sopivana. Some on täynnä erilaisia ihmisiä, ihan kuten Suomi ja koko maailma. Haluan, että erilaisuus näkyy mun feedissä myös. Jos mun feedi olisi täynnä pelkkiä täydellisiä tilejä, täydellisiä koteja, täydellisiä vanhempia ja täydellisiä vartaloita, ahdistus voisi iskeä useamminkin.  Siellä kaiken erilaisen seassa jopa se amerikkalaistyylinen täydellisyys on mulle inspiroivaa. Voin löytää sieltä esim. hauskan kuvausidean, jonka toteutan sitten omaan epätäydelliseen tyyliini sopivasti.

Tärkeintä on muistaa aina, että some on vaan some. Vaikka se on isoin osa mun työtä, mun elämä on kuitenkin tässä ja nyt, silloin kun se puhelimen tai tietokoneen näyttö on kiinni. Kun en vertaile itseäni tai omaa elämääni toisiin, mun on helpompi keskittyä siihen, mikä omassa elämässä on merkityksellisintä.

Millaisia ihmisiä tai tilejä sä seuraat somessa ja miksi? Oletko kokenut ahdistusta someseurattavien vuoksi? Mikä sinulle on aiheuttanut ahdistusta?


Saatoin pelastaa jopa kolmen ihmisen hengen

17.10.2019

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Veripalvelun ja Indieplacen kanssa.

Kävin viime viikolla elämäni ensimmäisen kerran luovuttamassa verta. Mun äiti kävi aina säännöllisesti luovuttamassa verta ennen vakavaa sairastumistaan. Sain siitä hyvän esimerkin jo lapsuudessa ja mullekin oli aina selvää, että haluan tehdä oman osani ja käydä luovuttamassa. Ennen meidän kuopuksen syntymää en kuitenkaan koskaan ollut vielä ollut soveltuva luovuttajaksi, sillä en koskaan ollut painanut yli 50 kiloa ilman, että olisin ollut raskaana tai imettänyt. Veren luovuttamisen alaraja on 50 kiloa ja siitä ollaan tarkkoja. Nytkin mut punnittiin, kun sanoin, että kesällä paino on ollut pari kiloa yli rajan, kun viimeksi kävin vaa’alla. Onneksi paino oli edelleen saman verran ja sovelluin sen puolesta luovuttajaksi.

Mun äiti on saanut omassa lonkkaleikkauksessaan ilmenneiden komplikaatioiden vuoksi todella suuren verensiirron, joka pelasti hänen henkensä. Ilman sitä hän ei olisi selvinnyt mitenkään. Mulla on siis hyvin omakohtaista kokemusta siitä, miten korvaamattoman tärkeää on, että ihmiset käyvät luovuttamassa verta.

Meidän alkuperäisenä ideana oli Oton kanssa mennä hieman erilaisille treffeille: ensin luovuttamaan yhdessä verta ja sitten sen jälkeen kahdestaan syömään, mutta se ei valitettavasti onnistunut, koska sairastettiin kummatkin ristiin flunssat niin, että ei tullut sopivaa slottia jolloin oltaisiin molemmat oltu riittävän pitkään terveenä ennen luovuttamista (kaksi viikkoa). Otto tuli kuitenkin mun mukaan Veripalveluun sekä henkiseksi tueksi että katsomaan, miten se luovuttaminen käytännössä oikein tapahtuu. Ensi kerralla kun luovutan, saa Ottokin tulla yhtäaikaa luovuttamaan ja pidetään oikeasti ne meidän erilaiset treffit.

Verenluovutushan soveltuu oikein hyvin treffeille: siellä on aikaa istuskella ja jutella ihan rauhassa kaverin kanssa ja luovutuksen jälkeen saa vielä ilmaiset tarjottavatkin: kahvia, teetä, mehua, leipiä, protskupatukoita ja kaikkea muuta hyvää. En ole mikään Tinder-ekspertti, mutta tässähän olisi ainakin erilainen treffi-idea ekoille treffeille, vai mitä! Mä haastan kaikki kokeilemaan erilaisia treffejä yhdessä puolison tai kaverin kanssa!

Verensiirtoja tarvitaan esimerkiksi syöpähoitoihin, onnettomuuden uhreille, keskosten hoitoon, suunniteltuihin leikkauksiin, anemian hoitoon ja synnytyksiin. Verta ei voi korvata lääkkeillä tai synteettisesti, vaan ainoa keino antaa verta toiselle ihmiselle on ottaa sitä luovuttajalta. Suomen verihuolto on riippuvainen vapaaehtoisista luovuttajista ja verivalmistetta saa Suomessa vuosittain jopa 50 000 ihmistä.

Yhdestä luovutuskerrasta verta saadaan jopa kolmelle potilaalle. Vapaaehtoisia luovuttajia tarvitaan joka päivä, koska veri ei säily kauaa. Verihiutaleet ”vanhenevat” 5 päivän jälkeen, punasoluja voidaan hyödyntää vähän pidempään, noin 5 viikkoa. Verta kerätään vain juuri sen verran kuin tarvitaan ja luovutetun veren määrää säädellään esimerkiksi kutsuilla. Jokainen luovuttaja voi antaa halutessaan luvan yhteystietojen säilyttämiseen kutsuja varten. Verta saa luovuttaa maksimissaan neljä kertaa vuodessa, mutta nuorille naisille suositellaan kahta luovutuskertaa vuodessa.

Verta luovuttamaan voi vain saapua, eli ei tarvitse varata aikaa etukäteen tai ilmoittaa kenellekään. Halutessaan ajan kuitenkin voi varata netistä. Helsingissä luovutuspisteet ovat Sanomatalossa ja Kivihaassa, Espoossa Isossa Omenassa. Kaikki verenluovutuspisteet näkee Veripalvelun nettisivuilta. Verenluovutustilaisuuksia on tosi paljon esimerkiksi Itiksessä ja Sellossa ja niistä tiedotetaan Veripalvelun somekanavissa ja nettisivuilla. Vaikka ei treffeille lähtisikään, niin verenluovutukseen voi hyvin mennä vaikka ystävän tai sisaruksen kanssa yhdessä, jos yksin tuntuu liian jännittävältä.

Kun verta menee luovuttamaan, mukana täytyy olla ajokortti tai passi henkilöllisyyden todistamiseen. Omaa veriryhmää ei tarvitse tietää etukäteen, vaan se selviää ensimmäisen luovutuksen jälkeen. Hemoglobiini tutkitaan aina ja sen täytyy olla yli 125. Tällä varmistutaan siitä, että verenluovutus on turvallista myös luovuttajalle. Luovutuksen jälkeen saa aina myös vegaaneillekin sopivan rautakuurin mukaan, jotta rauta-arvot palautuvat luovutuksen jälkeen ja kaikki luovuttajat ovat vakuutettuja Veripalvelun toimesta.

Kannattaa testata ennen ensimmäistä kertaa sovinkoluovuttajaksi.fi-sivuilla, että onko itse soveltuva veren luovuttajaksi. Kysely on tosi helppo kyllä/ei-muotoinen kysely, jolla voi varmistaa ettei tule turhaa käyntiä. Jos on epävarma omasta soveltuvuudesta, voi myös soittaa auttavaan puhelimeen 0800 0 5801, jossa sairaanhoitajat vastaavat kaikkiin kysymyksiin. Sinne voi soittaa todella matalalla kynnyksellä. Luovutuksen yhteydessä otettavista verinäytteistä tutkitaan luovuttajan hemoglobiini ja veriryhmä sekä tärkeimmät veren välityksellä tarttuvat infektiot (HIV, hepatiitit A, B ja C sekä syfilis).

Mulle veren luovuttaminen oli todella positiivinen kokemus. Mut otti Sanomatalon Veripalvelussa vastaan tosi iloinen ja ystävällinen sairaanhoitaja ja koko käynnin oli sellainen olo, että mun luovutusta arvostetaan todella paljon. Ekaksi vastasin lyhyeen kyselyyn, jonka perusteella vielä varmistuttiin siitä, että varmasti sovin luovuttajaksi. Lisäksi testattiin mun paino. Sen jälkeen istuskelin hetken rauhassa ja join pari lasia herkullista Tropical-mehua.

Sitten oli aika mennä luovuttamaan. Kaikki tapahtui todella hygieenisesti kertakäyttöisillä välineillä. Veren luovuttaminen ei sattunut tai tuntunut miltään. Multa otettiin 410ml verta siinä kun istuskelin mukavassa tuolissa ja hengailin. Varsinainen veren luovutus kesti alle 10 minuuttia. Sitten istuskelin vielä kymmenisen minuuttia siinä juomassa hoitajan tuomaa Vichyä, minkä jälkeen nousin ylös ja menin kahvio-tilaan syömään ruisleipää ja juomaan lisää mehua. Lisäksi sain mukaani sen aiemmin mainitun vatsaystävällisen rautakuurin, joka kestää 20 vuorokautta.

Olin paikalla yhteensä n. tunnin verran, mutta käynti olisi voinut olla nopeampikin. Meillä meni aikaa siihen, kun halusin istuskella varmuuden vuoksi ihan ekstra kauan joka vaiheessa, koska olin ensimmäistä kertaa luovuttamassa, enkä tiennyt miten mun kroppa reagoisi. Mulle ei tullut missään vaiheessa huono olo eikä huimannut tai mitään. Sitten lähdettiin kotiin ja loppuillan otin ohjeiden mukaan rennosti ja join paljon vettä. Samana iltana mulle iski pari tuntia ennen normaalia nukkumaanmenoaikaa kova väsymys, mutta se saattoi johtua myös ihan vaan työviikon stressistä. Muuten ei tuntunut mitään ”oireita”, eikä väsymystäkään enää ole ollut sen jälkeen. Rautaa olen syönyt kuuliaisesti yhden tabletin päivässä.

Vain 5% suomalaisista ylipäätään luovuttaa verta. Me viisi prosenttia pelastetaan 100% verta tarvitsevista suomalaisista. Ja kyllä, nyt olen ylpeä kun voin sanoa ”me”, kun vihdoinkin kävin itse luovuttamassa heti kun se oli mahdollista, enkä jahkaillut. Suurin osa ihmisistä haluaa auttaa ja tehdä hyvää, mutta joskus esteenä on esimerkiksi raha tai voimavarat. Veren luovutus on tosi helppo ja vaivaton tapa auttaa ja täysin ilmainen keino, jolla on todella merkittävä konkreettinen vaikutus. Verta voi luovuttaa kuka tahansa luovuttajaksi soveltuva henkilö elämäntilanteesta riippumatta. En tiedä kuulostaako oudolta tässä yhteydessä, kun kyseessä on kuitenkin terveyteen liittyvä toimenpide, mutta mulle kokemus oli oikeasti mukava ja kiva ja positiivinen.

Mä kannustan kaikkia tutustumaan aiheeseen lisää Veripalvelun sivuilla ja testaamaan soveltuuko veren luovuttajaksi sovinkoluovuttajaksi.fi -sivulla. Mä uskon että Suomessa on paljon enemmän kuin vain viisi prosenttia soveltuvia luovuttajia ja haastan kaikki menemään luovuttamaan verta yksin tai yhdessä. Loka-marraskuu on yleensä vuoden hiljaisinta verenluovutus-aikaa ja siksi juuri nyt olisi tärkeää mennä luovuttamaan.