Eilen illalla Nova pyöri meidän kanssa hereillä vielä kymmenen jälkeen illalla vaikka isommat tytöt olivat nukkuneet jo pari tuntia. Hän nukahti päiväunille vielä kaksi tuntia tavallista myöhemmin puolen tunnin automatkan takia, ja siksi ei nukahtanut yöunille tavalliseen tapaansa kahdeksalta. Tämä nyt ei ollut mikään ongelma, hän sai nukkua kyllä aamulla sitten niin pitkään kuin unta riitti. Mutta se syy miksi kerron tästä, on se että hänen touhottamista illalla katsellessani mut valtasi jälleen kerran sellainen pakahduttava onnentunne, ja samalla suuri haikeus.

Kysyin Otolta muistaako hän millaisia meidän hetket olivat silloin kun esikoinen ja keskimmäinen olivat vauvoja. Muistaako miltä heidän hassu vauvan naurunsa kuulosti, tai miten he liikkuivat eteenpäin silloin kun eivät vielä kävelleet itsekseen. Ei meistä kumpikaan muistanut enää täysin. Joitain muistoja toki herää elävästi mieleen, yksittäisiä hetkiä, ja toki paljon on muistoja videolla. Mutta se tunnelma, ne arkiset pienet jutut, ne vaan unohtuvat, kun tilaa valtaavat niin monet uudet ihanat jutut. Se on tottakai ymmärrettävää, mutta samalla niin hirveän haikeaa.

Tämä vuosi on ollut aivan uskomaton, ehkä voisin sanoa että meidän elämän parhaita vuosia, ellei jopa se paras. Vaikka ollaan vuoden aikana kohdattu myös haikeita juttuja ja menetyksiä, päällimmäisenä on silti vaan kiitollisuus siitä kaikesta onnesta jota ollaan saatu osaksemme. On ollut niin uskomattoman hienoa seurata kuopuksen kasvua pienestä vastasyntyneestä tuoksi ihanaksi touhottavaksi ja liikkuvaksi vauvaksi, ja samalla isompien tyttöjen kasvua itsenäisemmiksi ja aivan ihanasti vauvaa huomioiviksi isosiskoiksi.

Koko vuoden mua on vaivannut tietynlainen haikeuden tunne. Olisin halunnut muistaa ja purkittaa jokaisen ohikiitävän sekunnin, imeä itseeni jokaisen hymyn ja uuden asian joita vauvavuosi on tuonut mukanaan. Ja mua itkettää, kun mietin miten paljon on jo unohtunut, miten suuri osa tästä vuodesta on jo kulunut. Mutta ei ihmistä ole luotu muistamaan jokaista tapahtuvaa asiaa, ei meidän aivokapasiteetti kykene sellaiseen. Pitää vapauttaa aina tilaa uusille asioille.

Mä rakastan olla äiti, ja rakastan meidän arkea näiden kolmen tyypin kanssa niin paljon että mun sydän pakahtuu. Siksi mulla on  niin valtavan suuri tarve nauttia ja kokea ja tuntea kaikki. Samalla tunnen kuitenkin haikeutta kaikesta mitä ollaan saatu jo kokea, kaikesta joka on jo mennyt ohi. Mietin usein iltaisin olenko nauttinut tarpeeksi, olenko ollut tarpeeksi läsnä. Otan siitä paineita, joskus vähän liikaakin. Yritän jokaisella solullani olla läsnä mun lapsille, huomata jokaisen hymyn ja tärkeän asian joita heillä on sanottavanaan, reagoida, kannustaa ja rakastaa. Vaikka tiedän että teen parhaani, mietin silti usein teenkö ja olenko tarpeeksi.

Se riittämättömyys on tunne ja asia johon mulla ei ole mitään ratkaisua tai vastausta. Tulen varmasti tuntemaan näitä haikeuden ja riittämättömyyden tunteita äitinä niin kauan kuin mussa henki pihisee. Äitiys on tärkein tehtävä joka mulla on elämässä, ja äitiyteen varmasti myös kuuluu  haikeuden lisäksi itsensä tutkiskelu ja oman äitiytensä kyseenalaistaminen aina aika ajoin. Niihin ei kuitenkaan kannata hukata liikaa aikaa,  vaan pitää olla täysillä tässä ja nyt.

Onneksi haikeuden lisäksi saa kokea iloa kaikesta uudesta, ja odottavia tunteita kaikesta huikeasta ja mahtavasta mitä on edessä lasten kanssa. Sen lisäksi että suree jo ohi kiitäneitä hetkiä, saa iloita niistä asioista joita on vasta tulossa. Se on upeaa. Tärkeintä on kuitenkin että haikeutta ja odotusta enemmän on läsnä tässä hetkessä, siinä mitä on juuri nyt. Sillä nykyisyys on tärkeämpää kuin menneisyys ja tulevaisuus yhteensä. Onni on tässä hetkessä.

Ihanaa maanantaita kaikille <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Liberon kanssa, ja toimin tämän vuoden ajan Liberon ambassadorina.

Nova on syntymästään asti käyttänyt Liberon vaippoja, eli reilut seitsemän kuukautta. Tällä hetkellä meillä on käytössä jo viitoskoko, joka istuu hänelle hyvin ja pysyy mukana päivän meiningeissä. Jo Novan ollessa vastasyntynyt me ihastuttiin Liberon Touch-vaippoihin, jotka on meidän lisäksi aika moni muukin testannut parhaiksi vaipoiksi. Ollaan testattu myös Comfortia ja Up&Go -housuvaippoja. Niissäkään ei ole ollut mitään vikaa, mutta ollaan silti palattu aina takaisin Toucheihin, koska ne vaan on meidän lemppareita. Ne on pehmeitä, kauniita, ja mukavia. Miettikää, vaippakin voi olla kaunis.

Liberon Touch -vaipat on kehitetty n. 1,5 vuotta sitten, eli ne ovat aivan uusinta uutta. Vuosi sitten Libero järjesti kaikkien aikojen suurimman vaippatestinsä Pohjoismaissa, jossa yli 60 000 perhettä testasi Touch-vaippoja. Mukana oli Suomesta yli 7000 perhettä, ja kaikkien perheiden vastaukset koottiin tietokantaan, mistä ne ovat kenen tahansa luettavissa koska tahansa.

Vaikka Libero Touchit ovat muutenkin uusia ja parhaita, on tullut aika päivittää ne vielä parempiin. Testiperheiden vastaukset lähetettiin Göteborgiin Liberon laboratorioon, ja vastausten pohjalta vaippoja on upgreidattu vielä paremmiksi. Uudet Libero Touchit ovat entistäkin pehmeämpiä, parhaiten istuvia ja jokaisessa koossa on kätevä kosteusindikaattori. Jokainen uusi pehmeä yksityiskohta on toteutettu yhdessä vanhempien kanssa, vanhempien toiveiden pohjalta.

Eli parhaastakin voi vielä parantaa, ja sitä Libero pyrkii aktiivisesti tekemään yhteistyössä vaippojen käyttäjien, eli meidän perheiden, kanssa. Nyt kun Nova jo liikkuu tosi paljon, on vaipan istuvuudella suuri merkitys. Välillä hän on ihan ylösalaisin, hän kierii, konttaa, kävelee ja pyörii. Vaippa ei saa puristaa tai olla tiellä, se ei saa olla liian paksu tai ahdistava. Vaipan pitää tuntua mahdollisimman vähän, mielellään ei ollenkaan. Ainakaan me ei olla huomattu että vaippa ikinä häiritsisi Novan menoa, ainoastaan vaipan laittaminen. Hän ei nimittäin meinaa pysyä enää paikoillaan sen vertaa että vaipan saisi päälle, kun on niin hurjan kova kiire joka suuntaan koko ajan.

Liberolla on juuri nyt käynnissä kampanja, jossa ostamalla Liberon Touch-vaippoja saa alennuskoodin Lindexin verkkokauppaan. Alennuskoodilla saa vähintään 30€ ostoksesta 10 euron alennuksen. Koodi käy siis vain Lindexin verkkokauppaan, ja se on mukana Liberon vaippapaketeissa, joista löytyy kampanjatarra, joka sisältää uniikin koodin ja ohjeet, kuinka käyttää alennus. Tarjous koskee koko lastenvaatevalikoimaa (44-170cm). Toimitus lähimpään Lindex-myymälään on maksuton, muualle 4€ toimitusmaksu. Tarjous on voimassa 30.11.2017 asti. Liberon tarjousta ei voi yhdistää muihin tarjouksiin tai alennuksiin.

Tuntuu tosi haikealta kirjoittaa tätä ambassador-vuotemme toisiksi viimeistä postausta – vastahan Nova syntyi ja me laitettiin ensimmäinen minikokoinen Touch-vaippa tyypille päälle. Muistan ne pienet rimpulajalat ja unelmanpehmeän vastasyntyneen ohuen ihon. Siitäkään ei muka ole kauaa kun liityttiin  Libero-kerhoon ja päivitin meidän kerhosivulle kuvia Novasta.

Nyt kun katsoo niitä samoja kuvia  niin huomaa että hän oli ihan minipieni vielä silloin. Nyt hän on jo tuollainen ihana rakas möllykkä jonka jaloista huomaa että äidin supermaito on maistunut, yhdessä kiinteiden ruokien kanssa. Ja niihin pieniin hentoisiin jalkoihin on tullut uskomatonta voimaa ja tarmoa. Onneksi vielä ei olla ihan lopussa, on tätä vauvavuotta vielä vähän jäljellä<3

Ihanaa päivää kaikille!

Tämä aihe on pyörinyt mulla kirjoituslistalla pitkään, sillä se on erityisen lähellä mun sydäntä. Siis se, miten puhutaan lasten kuullen, tai oikeastaan miten puhutaan ihan ylipäätään. Tietysti kaiken merkitys kasvaa, kun sitä on kuuntelemassa uusi sukupolvi joka imee itseensä vaikutteita, mutta oikeasti ihan kaikkien tulisi miettiä omaa puhettaan, vaikka lapsia ei olisikaan kuulemassa. Kuinka puhumme itsestämme, kuinka puhumme toisista ihmisistä. Kuinka kohtaamme vaikeudet, ja mitä sanomme omista saavutuksistamme? Vähättelemmekö itseämme tai toisia? Kun ärsyynnymme, miten reagoimme?

Moni miettii sitä, miten voi puhua lapsille suoraan. Saako heille lässyttää, vai pitääkö puhua kuin aikuisille. Saako korottaa ääntä, saako sanoa ”EI”, saako antaa päätösvaltaa, puhuuko sukupuolineutraalisti. Mutta aina sitä ei tule ajatelleeksi, miten puhutaan lasten kuullen, mutta aikuisten kesken. Siinä on nimittäin usein vissi ero, sen olen huomannut. Aikuisten kesken ääni kellossa saattaa olla monella ihan toinen, kuin lapsille puhuttaessa. Ja sitten lapset kuulevat sen toisen äänen, ja hämmentyvät. ”Miksi ne samat säännöt eivät koskekaan meitä kaikkia? Miksi iskä haukkuu telkkarin naista rumaksi kaverilleen, vaikka minulle on sanottu että ketään ei saa haukkua? Miksi äiti sanoo olevansa läski, vaikka minulle hän on sanonut olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on?”

Lapset kuulevat KAIKEN, ja paljon enemmän. He ovat fiksumpia kuin me vanhemmat tajutaankaan, ja jäävät usein miettimään kuulemiaan asioita. On olemassa aikuisten asioita, joita lasten ei tarvitse kuulla. Niistä jutellaan silloin kun lapset eivät ole ihan oikeasti kuuloetäisyydellä, ja se on ihan fine. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on se miten puhutaan silloin kun luullaan että lapset eivät kuuntele.  Silloin kun istutaan kahvipöydässä ja lapset leikkivät yläkerrassa, tai silloin kun puhutaan kaverille puhelimessa ja lapset lukevat Aku Ankkaa. Tai silloin jos ei ole lapsia ollenkaan, ja ajatellaan että voidaan puhua ihan miten vaan.

Kautta aikain esimerkiksi juoruaminen on ollut suosittua. On nautittu muiden vaikeuksilla mässäilyllä, päivitelty jonkun uutta kampausta, uusia tissejä, avioeroa tai tyyliä. Toisista puhuminen ja toisten asioilla mässäily miellyttää, koska se kääntää huomion pois oman elämän epäkohdista. Voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun keskittää oman tai toisten huomion jonkun muun ihmisen vaikeuksiin, tai asioihin joista ei muissa ihmisissä pidä. Oikeastihan se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, että jollain toisella menee huonommin, tai että naureskelee toisten ulkonäölle. Ei se tee huonommaksikaan ihmiseksi, mutta onhan se vähän surullista. Ainakin mulle tulee siitä heti sellainen olo, että juoruilijalla on omassa elämässään epämukavaa jollain tasolla.

Lapset eivät juoruile tai hauku, jos heillä on mukavaa olla itsellään, tai jos he eivät ole oppineet sitä keneltäkään toiselta. Tosin he puhuvat monesti toisista ihailevaan sävyyn, ja kertovat ihaillen toisten ihmisten saavutuksista, tai uusista jutuista. Tai vaikkapa uudesta lapsesta eskariryhmässä, ja siitä että hänellä on hieno erikoinen nimi, joka on lapsen aiemmassa kotimaassa ihan tavallinen nimi, vaikka me ei olla koskaan ennen kuultu sitä. Lapsilla on taito puhua toisista pelkkää hyvää, niin kauan kun kukaan ei opeta heille pahan puhumista. Heistä erikoisuus ja erilaisuus on ihanaa ja inspiroivaa.

Sama esimerkiksi omasta ulkonäöstä puhuessa. Lapset kyllä huomaavat jos vanhempi menee peilin eteen päivittelemään ”rumia läskimakkaroitaan” tai ”isoa pyllyä”. He huomaavat myös ne äidin makkarat jos niitä löytyy, ainakin meillä on huomattu mun makkarat. Mutta lapset eivät näe niitä rumana vaan ihanana, ne on äidin rakkausmakkaroita. Ne johtuvat siitä, että äidin maha on venynyt kolme kertaa, ja sieltä on tullut kolme ihanaa rakasta tyttöä. Ne ovat maailman parhaita rakkausmakkaroita.

Mä olen alusta asti noudattanut periaatetta, että en puhu omasta kehostani rumasti lasten kuullen, ja alettuani noudattaa sitä periaatetta, olen alkanut ehkä rakastaa ja arvostaa omaa kroppaani enemmän. Miksi haluaisin puhua siitä rumasti muutenkaan, kuin lasten kuullen? On joitain kohtia jotka eivät ehkä muistuta ihanteiden mukaista vartaloa, mutta miksi pitäisikään? Mun kroppa on mun kroppa, ja olen ylpeä siitä sellaisena kuin se on. Se on tehnyt tärkeitä asioita, ja palautunut siitä uskomattoman hienosti. Mä pystyn liikkumaan, elämään ja olemaan mun kropassa terveenä, ja se on hemmetin hienoa.

Yksi kompastuskivi puhumisessa yleisesti on myös riitely. Jokainen meistä tarvitsee taitoa käydä keskustelua ja ratkaista konflikteja, koska jokainen meistä tulee kohtaamaan elämässään erimielisyyksiä. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten riitelee. Riiteleekö rakentavasti vai hajottavasti, haukkuuko toista ja pyrkiikö satuttamaan, vai toivooko pääsevänsä kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun?

Jokainen joutuu joskus konfliktitilanteeseen, ja joskus niitä tilanteita syntyy myös lasten kuullen. Me kyllä kinastellaan välillä lasten kuullen ihan huolellakin, väsyneenä tai silloin kun on muuten vaan hankala hetki. Mutta pyritään kiinnittämään huomiota jopa kinastellessa siihen, että ei sivalleta ikinä toista, tai pyritä ”voittamaan”, vaan yritetään ymmärtää toista ja päästä yhteiseen lopputulokseen. Ja sitten lopuksi pyydetään anteeksi, osoitetaan rakkautta ja kehutaan. Ja todetaan että just näinhän tän pitikin mennä.

Tärkeintä puhumisessa onkin mun mielestä se, että puhuu aina, niinkuin puhuisi lapsille. Rakentavasti, ymmärtämään pyrkien, itseään ja toisiaan arvostaen. Silloin ei voi mennä pieleen. Näin meillä toimitaan, ja aika hyvin ollaan mun mielestä onnistuttu, ainakin tähän asti. En ole KOSKAAN kuullut lasten haukkuvan itseään tai toisia, vaikka toki sisarukset joskus riitelevätkin keskenään. Riitely ei aina ole ehkä vielä 4- ja 6-vuotiailla niin rakentavaa, mutta haukkumista siihen ei kuulu. Ja juoruilu – sitä meidän perheessä ei harrasta kukaan.

Kiinnitättekö huomiota siihen miten puhutte lapsille, tai lasten kuullen?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Nespresson kanssa.

Meidän pitkä kesä on valunut osittain syksyynkin, ja ollaan ajateltu että se lomalla oleminen ja kesän viettäminenhän on osittain myös ihan fiiliskysymys. Kesäfiilistä ja rentoutunutta mielentilaa voi hyvin jatkaa syksyn puolelle, kun ottaa hetken miettien mitkä ne on niitä rentouttavimpia elementtejä lomailussa ja kesässä. Meille niitä ovat esimerkiksi yhteisen ajan viettäminen ja kiireettömyys, molemmat asioita jotka helposti jäävät arjessa vähemmälle jos ei kiinnitä huomiota.

Arki alkaa helposti tuntua tahmealta suorittamiselta, jos sen antaa muuttua sellaiseksi. Nythän meillä on vielä helppoa, kun Otto on Novan kanssa kotona ja mä teen kotoa töitä. Enemmän tähän joutuu kiinnittämään huomiota marraskuun lopussa, kun Otto palaa takaisin töihin vanhempainvapaalta, ja meidän rento vauva-arki on vaarassa muuttua takaisin aikataulutetuksi ja kiireiseksi, ”ruuhkavuosiksi”.

Mä en halua käyttää tuota termiä, ”ruuhkavuodet” meidän arjesta, koska haluan ajatella että jokainen vuosi on omanlaisenaan arvokas, ja  nämä lasten ensimmäiset vuodet on ihan kultaakin kalliimpia, eikä niitä saa ikinä takaisin. En halua että ne menevät ohi jossain kiiresumussa ja hirveässä arjen sähellyksessä, vaan haluan pysähtyä miettimään miten arvokasta ja ihanaa aikaa tämä on. Välillä on kiirettä ja ruuhkaa ja paljon touhua, mutta en halua kuitata sitä ajattelemalla että no ne on nyt nämä ruuhkavuodet vaan. Siinähän voi äkkiä käydä niin että elämän parhaat vuodet menee vaan ohi ilman että edes huomaa, kun keskittyy vain suorittamaan.

Mitä me ollaan sitten siirretty kesästä syksyyn? No ainakin yhteinen kahdenkeskinen rauhallinen aamukahvi. Aina se ei ole niin kahdenkeskinen eikä rauhallinen, etenkin viime aikoina siihen on sisältynyt myös yhden pienen konttaavan ja kiipeilevän marakatin metsästystä. Mutta joka aamu me juodaan aamukahvit yhdessä, ja selaillaan sanomalehteä, jutellaan ja heräillään rauhassa. Aamu lähtee niin paljon ihanammin käyntiin kun aloittaa päivän rauhallisella yhteisellä hetkellä, laadukkaasta kahvista nauttien. Sen ei tarvitse olla pitkä hetki, kunhan on täysillä läsnä. Otonkin aamumörökölliys sulaa huomattavasti nopeammin pois näiden rauhallisten hetkien avulla. Ja itse taas superpirteällä luonteellani lähden vähän paremmin valmistautuen päivään, kun otan sen rauhaisan kahvihetken aamulla, enkä vaan suoraan ala touhuamaan ja syö seisallani jugurttia samalla kun pakkaan reppuja.

Mä juon aamuisin yleensä Lungoa. Pitkät kahvit on mun makuun, ja tykkään pehmeästä ja rauhallisesta enemmän kuin pienestä ja päräyttävästä Espressosta, vaikka niillekin on paikkansa. Nespresson tummapaahtoinen ja karamellinen Nespresso Envivo Lungo on mun lemppari aamukahvi, se on sekoitus erikoiskäsiteltyä Arabicaa Intiasta ja erikseen paahdettua Robustaa Meksikosta, ja siinä on ihanan vahva ja täyteläinen maku. Joulun rakastajana olen aistivinani sieltä myös pienen vivahteen piparkakkua. 

Otto toimii meidän kahvimestarina, ja tekee aina kahvit meille kunnnon cremalla. Itselleen hän tekee usein Latten, tai sitten Vivalto Lungon, joka on tasapainoinen sekoitus erikseen paahdettuja lajikkeita. Hän tykkää aavistuksen vaaleammasta kahvista kuin minä.

Tällaiset pienet arjen luksushetket ovat niitä, jotka tekevät arjesta mukavaa ja rakkaudentäyteistä. Aamukahvi tarjoaa hyvän ikkunan kahdenkeskiseen jutteluun, ja niitä ei voi arjessa olla liikaa, koska keskustelu on parisuhteen suola ja sokeri. Sitten kun Otto palaa takaisin töihin, voi olla että näitä hetkiä ei saa niin pitkän kaavan mukaan vietettyä. Mutta uskon että sellainen nopeampikin hetki, tai vaikka yhteiset mukaan napatut kotona valmistetut kahvit automatkalla, samalla rupatellen, ajavat saman asian. Niitä yhteisiä pikkuhetkiä pitää napata aina kun voi!

Tämän aamun kahvihetki oli erityisen ihana, sillä muisteltiin syntymäpäivääni tasan kuusi vuotta sitten. Sinä päivänä Otto kosi mua, ja me mentiin kihloihin. Ihanaa päivää kaikille, ja hyvää syntymäpäivää minulle, sillä tänään täytän 26 vuotta!

Ensi viikolla tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä hetkestä kun meidän esikoinen tuli pylly edellä maailmaan, viisi viikkoa etuajassa, ja teki meistä vanhemmat. Se hetki on tallentunut mun muistiini ikuisesti, ja vaikka jokainen lapseni syntymä on ollut yhtä merkityksellinen, oli tämä hetki niistä kuitenkin se joka muutti kaikkein eniten meidän elämää.

Kun painan silmät kiinni ja muistelen sitä syyskuista tiistaita vuonna 2011, mä näen onnenkyyneleet Oton poskilla, muistan kuinka pelkäsin että 46-senttinen minivauva tippuu mun mahan päältä, ja muistan sen maailman kummallisimman tunteen, kun yhtäkkiä raskausmaha olikin tyhjä. Siis se on maailman oudoin fiilis, se hetki kun vauva vaan tulee ulos ja yhtäkkiä iso paino häviää kropasta! Mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua siitä, vaikka siitä tunteesta varmasti saisikin kokonaisen postauksen aikaiseksi (am I right, kanssaäidit?!), vaan nyt oli tarkoitus analysoida sitä, olenko muuttunut äitinä tässä kuuden vuoden aikana. Toiminko eri tavalla, kuin kuusi vuotta sitten? No toiminhan minä, sen verran voin spoilata heti alkuun.

Kuusi vuotta sitten olin samaan aikaan hurjan epävarma, ja hurjan itsevarma äitinä. Kuvittelin osaavani tosi paljon siihenastisella hurjalla 20 vuoden elämänkokemuksellani, ja tietäväni äitiydestä kaiken, koska meille oli suotu tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva. Samaan aikaan kuitenkin pelkäsin kaikkea uutta, uusia vaiheita, ja kaikki mitä luin, jäi kummittelemaan mun mieleen. Ajattelin että vauva menee pilalle jokaisesta pienestä virheestä, joita vanhempana tulee tehtyä. En ollut vielä löytänyt omaa tapaani olla äiti, ja syyllistyin oikeastaan ihan kaikesta. Vertailin, ja kiinnitin hirveästi huomiota siihen miten toiset äidit tekivät mitäkin, ja miten toiset vauvat kasvoivat verrattuna meidän vauvaan.

Luovutin ensimmäisellä kerralla imetyksen suhteen liian helpolla, ja luotin aika paljon siihen kuuluisaan ”maailaisjärkeen”, joka ei nykypäivänä enää ole siellä tärkeysjärjestyksen yläpäässä vanhemmuuden periaatteita pohtiessani. Silloin ärsyynnyin ja ahdistuin joka kerta, kun joku kyseenalaisti jonkin mun ajatuksen tai toimintatavan. Olin mustavalkoinen ja ehdoton, oli vaan joko niin tai näin, oikein tai väärin. Nykypäivänä luotan maalaisjärkeä enemmän virallisiin tuoreisiin tutkimuksiin kasvatuksen pohjana, sekä siihen, että tehdään sitä mikä toimii meidän perheellä, eikä mua juurikaan kiinnosta mitä joku ulkopuolinen on meidän tavoista mieltä. Tiedän myös että mustan ja valkoisen väliin mahtu koko kirjo harmaan eri sävyjä.

Joku toinen on varmasti jo 20-vuotiaana itsevarma äiti, joka ei kyseenalaista taitojaan tai vertaile itseään muihin. Mä en ollut. En silti sano että olisin ollut huono äiti, sillä en missään nimessä ajattele olleeni silloin huonompi äitinä. Ihan samat periaatteet mulla oli silloinkin kuin nykyään, taidot ja toteutustavat olivat vaan erilaiset. Pohjimmiltani olen kuitenkin ollut sama äiti alusta asti. Olen aina halunnut kasvattaa lapset rakkauden täyteisessä ja turvallisessa kodissa, itsevarmoiksi ja empaattisiksi tyypeiksi.

20-vuotiaana voimavarat ja kärsivällisyys vanhemmuuteen olivat kuitenkin mulla ihan eri luokkaa kuin nykyään, ja se tietysti vaikuttaa paljon sellaiseen arkipäivän vanhemmuuteen, vaikka ne periaatteet siellä taustalla samat ovatkin. Nykyään on helpompaa olla sellainen äiti kun haluan olla, kun ei tarvitse stressata ulkopuolisista vanhemmuuteen ja perhe-elämään vaikuttavista asioista, kuten taloudesta tai siitä otetaanko mut äitinä tosissaan, eikä jokainen lapsen uusi kehitysvaihe enää yllätä.

Kuten klisee kuuluu, kokemus tuo varmuutta, ja iän karttuminen rauhoittaa. Ainakin mua se on rauhoittanut. Menojalka ei ole vipattanut enää vuosiin, vaan viihdyn parhaiten yhdessä perheen kanssa. En kaipaa irroittelua tai villejä iltoja. Toisaalta, en kyllä kovin usein käynyt ulkona parikymppisenäkään, ainakaan jos lapsettomiin ikätovereihin vertaa. Silloin ne satunnaiset bailuillat parin kuukauden välein olivat mulle tärkeitä, ja kaipasin niitä. Ei se tehnyt musta kuitenkaan huonompaa äitiä kuin nyt, aina lapsilla oli turvallinen hoitopaikka. Nykyään olen vaan enemmän kiinni lapsissa omasta halustani, vaikka hoitajia olisi tarjolla enemmän kuin koskaan ennen.

Kuusi vuotta on kasvattanut ymmärrystä ja armollisuutta sekä itseä, että muita vanhempia kohtaan. Ymmärrän ja hyväksyn erilaisuutta nykyään paljon paremmin kuin kuusi vuotta sitten. En jaksa kauhistella muiden valintoja, enkä koe tarvetta nostaa omia valintojamme jalustalle ainoina oikeina ratkaisuina. En vertaile. Tiedän että jokainen perhe tekee omat päätöksensä, eikä se mikä toimii meillä, välttämättä toimi jollakin toisella ollenkaan. Olen myös itsevarmempi, ja luotan omiin kykyihini äitinä paljon enemmän. Se että joku kyseenalaistaa mut ei saa mua suuttumaan tai ahdistumaan, vaan perustelemaan oman kantani niin hyvin kuin osaan. Olen sinut meidän tekemien valintojen kanssa.

Kuusi vuotta on opettanut näkemään pidemmälle kuin siihen vauvavuoteen. Olen ymmärtänyt, että se vauvavuosi ei ole koko elämä. Se, saako vauva korviketta vai tissimaitoa, oppiiko konttaamaan 6kk vai 10kk iässä tai sanooko ekaksi äiti vai pappa, on ihan kärpäsen kakka lapsen koko elinkaaresta. Vaikka näistä asioista on hauska kirjoittaa ja jutella ja niitä on jännittävää seurata, niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka hyvä vanhempi on, tai kuinka hyvä lapsesta tulee. Siinä vaiheessa kun lapsi on kuusi, ei luultavasti enää edes muista missä vaiheessa mitäkin on opittu. Ainakin mulla tekisi tiukkaa ilman vauvakirjoja.

Vaikka koen olevani itsevarma äitinä, ja tietäväni omat vahvuuteni ja heikkouteni melko hyvin, en silti ajattele olevani valmis äitinä. Äitiys on koko elämän mittainen matka, ja niin kauan kuin mussa henki pihisee, tulen toivottavasti oppimaan ja kehittymään paremmaksi ja varmemmaksi äitinä. Jokainen vuosi ja vaihe opettaa ja antaa lisää. Mä nautin siitä ihan suunnattoman paljon. Haluan oppia mun lasteni rinnalla joka päivä paremmaksi.

Äitiys on parasta maailmassa, mun maailmassa. Jonkun toisen maailmassa joku muu asia on parasta, ja sekin on ihan fine. Postauksen kuvituksena kuva minusta äitinä jokaisena äitiyteni vuonna.