Ilmojen viilettyä kävin läpi eteisen kaappia samalla kun etsin lapsille villasukkia ja muita lämpimämpiä kamppeita pukeutumiseen. Samalla mun silmiin osui kangaskassi, jonka olin solminut kahvoista tiukasti kiinni, eikä mulla ollut mitään hajua edes mitä siellä on. Mutta sieltäpä löytyikin pari pipoa ja mun neljä vuotta vanha ruutukuvioinen kaulahuivi, jonka olin kokonaan unohtanut. Silloin neljä vuotta sitten huivi oli mulla tosi kovassa käytössä, ja myös vielä ennen meidän muuttoa, mutta en tiedä jemmasinko huivin sitten muuton yhteydessä, vai miksi en muistanut sitä esim. viime talvena ollenkaan.

Ruutukuosi on tänä talvena super ajankohtainen, sillä ruutua näkyy ihan joka puolella. Mutta se on onneksi sellainen klassikko, joka on aina muodissa, vaikka aina aika ajoin nouseekin isommaksi trendiksi, kuten nyt. Klassikkokuosit on muutenkin niitä, joita mielellään pidän osana vaatekaappia. Ne kestävät aikaa paljon paremmin kuin joku hetken hitti.

Ruutuhuivi on tosi pitkä ja tosi paksu, ja se lämmittää niin, että tarkenen sen kanssa aivan hyvin vielä nahkatakilla. Huivista saisi vaikka viltin kun se on niin suuri, eli juuri loistava näille ilmoille. En ehkä käyttäisi tätä huivia super lämpimän makuupussitakkini kanssa, mutta näin kevyempien takkien kaverina se on aivan mahtava.

Huivia, takkia ja sukkahousuja lukuunottamatta asu on sama, johon pukeuduin esimerkiksi alkusyksystä brunssilla käydessämme. Nyt hame on saanut seurakseen mustat sukkahousut, ja collegen päälle olen lisännyt mustan nahkatakin. Pirteän punainen huivi tuo ihanasti myös väriä muuten kokomustaan asuun.

Tänä syksynä olen käyttänyt tosi paljon samoja vaatteita, samoja luottoasuja. En ole käyttänyt juuri ollenkaan energiaa tai aikaa vaatteiden miettimiseen, vaan olen vaan aina pukeutuessa napannut just ne vaatteet jotka ovat sillä hetkellä tuntuneet hyvältä.  Vaatteiden pitäminen esillä vaaterekissä on helpottanut tätä tosi paljon. Tämä kuvien asu on ollut mun päällä varmasti ainakin kymmenen kertaa, kuten myös musta lempparimekko yhdistettynä pidempään neuleeseen, harmaa villaneule sekä sininen kukkamekko. Ja joka päivä jalassa on ollut maiharit, en ole tainnut edes harkita muita kenkiä, kun nämä on ollut niin mun juttu.

Jotenkin on ollut ihanaa vapautua siitä ainaisesta uudistumisen tarpeesta. Nuorempana aina ajattelin, että mulla pitäisi olla koko ajan uusia vaatteita, ja mun pitäisi aina pukeutua uusimpien trendien mukaan. Pitäisi olla joka viikko uusia vaatteita päivän asuissa esiteltävänä, eikä niitä samoja vanhoja. Vaikka tyylihän on juuri sitä yhdistelemisen taitoa, sitä, että pukeutuu siihen, mikä itsestä tuntuu hyvältä ja keksii ajankohtaisia yhdistelmiä olemassaolevista vaatteista. Ostin alkusyksystä muutaman harkitun vaatteen/asusteen joita koin tarvitsevani, ja olen käyttänyt niitä tosi tosi paljon yhdistettynä vanhoihin lemppareihin. Ne ovat olleet monipuolisia ja helppoja yhdisteltäviä, ja kaikin puolin nappiostoksia. En ole varmaan koskaan ostanut uusia vaatteita näin vähän, enkä ole varmaan koskaan ollut yhtä itsevarma mun vaatekaapin suhteen kuin tänä syksynä.

Päivän asu | Takki Lindex | Huivi New Yorker | Hame Zara | College Kenzo | Sukkahousut Norlyn | Kengät Zara | Laukku Gucci | Kello Daniel Wellington (saatu) |

Iskeekö teihin ruutukuosi? Oletteko tehneet viime aikoina löytöjä omasta vaatekaapista?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Santanderin kanssa.

Käytiin Santanderin kutsumana viime viikonloppuna Auto 2018-tapahtumassa Messukeskuksessa vähän tutustumassa autojen uusiin tuuliin. Tämä oli koko meidän perheen ihan eka kerta automessuilla, mutta oli kyllä ihan hyvin järjestetty tapahtuma. Me otettiin tietysti lapset mukaan, ja he pääsivät näkemään Muumipeikon, Pikku Myyn ja Nipsun esiintyvän, sekä halaamaan heitä. Joka osastolla oli tarjolla lapsillekin jotain pientä kivaa, mutta Santanderin osasto taisi olla lemppari. Siellä pääsi potkaisemaan jalkapalloa Uefa Champions Leaguen hengessä.

Tapahtumassa päästiin näkemään läheltä vaikka kuinka paljon erilaisia autoja, ja vaikka me ei varattu koeajoja (olisi ollut hankala toteuttaa kolmen lapsen kanssa), niin käytiin istumassa useammassakin autossa sisällä, ja testaamassa sisätilojen ja lisäpenkkien toimivuutta. Lapsista oli suurta hupia kiivetä 7-paikkaisten autojen takakonttipaikoille testaamaan tilavuutta.

Nythän meillä on tosiaan viiden hengen keskikokoinen citymaasturi, johon ollaan kyllä oltu tyytyväisiä, mutta johon kaivattaisiin aina aika ajoin lisää tilaa. Meidän oma perhe täyttää auton kaikki paikat. Aina kun esim. mun äiti on meillä käymässä, kyydeissä on kauhea sumpliminen, jos ollaan menossa koko porukalla jonnekin.

Sama toki kaikkien muidenkin kanssa. Viime kesänä kun mentiin mun serkun ja koko perheen kanssa Lintsille, osa porukasta meni julkisilla puolet hitaammin ja osa autolla. Jos lapset haluavat joskus ottaa koulun tai päiväkodin jälkeen kaverin mukaan meille, jonkun muun pitää olla pois kyydistä. Tai jos lapset haluaisivat ottaa kaverin mukaan museoon tai kotieläintilalle, jonkun muun pitäisi aina jäädä pois. Esim. lähimmälle kotieläintilalle meiltä ajaa autolla 15 min mutta julkisilla menisi 1-1,5h koska julkisilla ei ole suoraa linjaa sinne.

Sukulaiset eivät tietysti ole jatkuvasti meillä arjessa tarvitsemassa kyytiä, mutta mitä enemmän lapset kasvavat, sitä enemmän he haluavat viettää aikaa kavereiden kanssa myös arkiviikolla. Sen on huomannut jo nyt koulun myötä, että kavereiden rooli arjessa kasvaa koko ajan. Kaverisynttäreitä, leikkitreffejä ja koulun tapahtumia on suunnilleen joka viikko, ja kimppakyydit ovat suosittuja. Pian meidän keskimmäinenkin aloittaa koulun (no 1,5v päästä). Uskoisin, että silloin oltaisiin todella kiitollisia kahdesta lisäpaikasta autossa.

Ainoa mikä seitsemässä paikassa mietityttää on se, että löytyykö sellaista autoa tarpeeksi pienillä päästöillä. Siinä missä Otto ihasteli 7-paikkaista Skoda Kodiaq RS-maasturia, mä tuijotin autojen esittelylappujen päästölukemia. Faktahan on se, että tällä hetkellä 7-paikkaisena ei ole saatavilla sellaista autoa, jonka päästöt olisivat olemattomat tai edes kestävällä tasolla (paitsi Tesla Model X). Toki nopean ja tehokkaan RS-version ja päästöttömyyden väliin mahtuu muitakin vaihtoehtoja päästöjen kannalta.

5-paikkaisena löytyisi vaikka mitä, mutta kannattaako meidän edes vaihtaa autoa, mikäli oltaisiin valmiit pitäytymään 5 paikassa? Ei kannata. Nämä on tosi isoja kysymyksiä ja valintoja. Onneksi meillä on aikaa miettiä vielä puolisen vuotta ennen kuin meidän Santander All in One -sopimus päättyy, ja on aika tehdä se valinta, miten jatkossa toimitaan.

Varmaa on ainakin se, että jos (kun) me uusi auto hankitaan, me otetaan sekin Santander All in One -sopimuksella, kuten tämä nykyinen auto 2,5 vuotta sitten. 2,5 vuotta sitten me valittiin Santander All in One helppouden vuoksi (silloin ei ollut mitään tietoa mistään tulevista yhteistyökuvioista, vaan päädyttiin ks. kaiken kattavaan sopimukseen aivan omin päin). Ne samat asiat jotka meitä viehättivät silloin, ovat edelleenkin ne hyvät puolet, joiden vuoksi valitsisin tämän saman palvelumallin.

Autoon ei tarvitse sitoutua eikä sijoittaa, vaan sopimukseen kuuluu taattu hyvityshinta sopimuskauden päätteeksi. Meillä All in One-pakettiin kuuluu auto, rahoitus, kausihuollot, mahdolliset muut huollot, sijaisauto huollon ajaksi ja taattu hyvityshinta sopimuskauden päätteeksi. Maksetaan kiinteää kuukausierää, johon sisältyy siis nämä kaikki, ja ainoa mitä me tehdään itse autolle, on tankkaus ja pesu. Meidän ei siis tarvitse maksaa erikseen auton määräaikaishuolloista senttiäkään, eikä myöskään tarvitse varautua yllätyksiin, sillä auton rikkoutuessa sillä on valmistajan takuun lisäksi myös huoltosopimus. 

Sitten kun tämä sopimuskausi päättyy ensi kesänä, auton saa myydä itse pois mihin liikkeeseen haluaa, ja maksaa jäljellä olevan osuuden sillä (ja pitää mahdollisen myyntivoiton), tai sitten auto lunastetaan meiltä takaisin rahoituksesta jäljellä olevalla osuudella. Halutessaan auton voi myös pitää itsellään, ja maksaa jäljellä olevaa osuutta sitten uuden suunnitelman mukaan pois.

Eli vaikka aina sanotaan, että ”uuden auton arvo tippuu puolella heti kun sen ajaa autokaupasta ulos”, meidän ei tarvitse murehtia, että meillä olisi enemmän maksettavaa kuin mitä auton arvo on. Pahimmassa tapauksessa ollaan nollilla sopimuskauden päätteeksi, ja parhaassa tapauksessa voidaan tehdä jopa voittoa. Me haluttiin meidän perheen käyttöön nimenomaan uusi auto, ja tämä oli meille paras tapa saada se. Santander All in Onessa on kolme eri palvelutasoa, eli Perus, Helppo tai Mukava, ja me valitaan varmasti Mukava myös jatkossa. 

Kaikkein edullisin vaihtoehto tämä ei ole, mutta me arvotetaan helppous ja stressittömyys auto-asioissa edullisuutta korkeammalle. Ennen tätä ajettiin vuosi edullisella ja hyvin epävarmalla autolla, joka ei lopulta ollutkaan edullinen, sillä siitä rikkoutui koko ajan joku osa. Vaikka sen kuukausierä oli edullinen, yllärihuollot kasvattivat kustannuksia jatkuvasti. Sen vuoden jälkeen ei haluta enää ikinä joutua stressaamaan autosta. Me halutaan, että auton kanssa on varma ja turvallinen olo aina ja kaikissa tilanteissa. Mielenrauha on sellainen asia, mistä mä maksan mielelläni vähän ekstraa. Mutta toki All in Onessa on ne kolme eri palvelutasoa. Sopimuksen saa myös käytettyihin autoihin, joten on siitä paljon edullisempiakin vaihtoehtoja tarjolla, kuin tämä uuden auton ihan kaiken kattava Mukava-sopimus.

Me ei olla vielä siis päädytty mihinkään 100% varmaan päätökseen ensi kesän suhteen. Katsotaan, että tuleeko ennen sitä automarkkinoille vielä uusia vaihtoehtoja, joissa kaikki meidän tarpeet ja toiveet kohtaisivat. Tuskin tulee. Luultavasti joudutaan tekemään kompromissi, ja punnitsemaan tarkasti mitkä ovat meille ne kaikkein tärkeimmät asiat. Kaksi lisäpaikkaa vai mahdollisimman pienet päästöt (tai päästöttömyys)? Ehkä sitten kesällä 2022 olisi 7-paikkaisen fiksun hintaisen sähköauton vuoro, jonka kantama on talvipakkasillakin 600km? Toivottavasti. Siihen on vielä monta vuotta aikaa, ja markkinat kehittyvät koko ajan.

Netti pursuaa minimalismia, konmaritusta ja tavaroista vapautumisen ihanuutta. Se on kieltämättä tarttunut itseenkin. Vaikka mä en usko, että itse olisin onnellinen minimalistina super askeettisessa kodissa, olisi ihanaa kuitenkin karsia edes ne kaikki ilmiselvät tarpeettomat jutut, kuten pieneksi jääneet vaatteet, vauvan tarvikkeet ja vauvalelut. Vaikka olen aina silloin tällöin myynyt lastenvaatteita ja kenkiä kirppiksellä, antanut kavereille ja lahjoittanut niitä paljon esim. Hopelle, niin kolmen hirmuista vauhtia kasvavan tyypin kanssa niitä kertyy koko ajan lisää. Mun oman kaapin karsiminen onnistui myös hyvin jo varmaan vuosi sitten, mutta edelleen ne samat karsitut vaatteet pyörii täällä kotona säilytyslaatikossa, koska en ole ”ehtinyt” (lue: jaksanut) myydä niitä, tai selvittänyt minne niitä mun vaatteita voisi lahjoittaa.

Varastossa on tarpeetonta lastensänkyä, vauvan kehtoa ja sitteriä. Isot yhdistelmät ja turvakaukalo me sentään myytiin jo tuttujen vauvoille, kun käytössä on enää Yoyot, mutta melkeinpä kaikki muut vauvan tarvikkeet pyörivät edelleen varastossa tai nurkissa. Jokaisen muuton myötä karsintaa on tehty, ja aina säännöllisin väliajoin muutenkin. Silti koen, että kaapeissa on edelleen paljon tavaraa, joka ei tee meistä ketään onnelliseksi ja jota ei ole tarvittu esim. viimeisen vuoden aikana. Eli juuri sitä tavaraa, mitä voisi aivan hyvin karsia.

Pakkaa sotkee kuitenkin se, että en myöskään halua ”luopua liikaa” vaan haluan säästää niitä aarteita, joille oikeasti voi olla käyttöä tulevaisuudessa. Tästä hyvä esimerkki on vaikkapa nuo yläpuolella näkyvät leopardilakanat. Ne on esikoisen vanhat, eli v. 2011 ostettu. Mä rakastan niitä, ja olen niin iloinen että säästin ne silloin, vaikka monista muista vauvan tarvikkeista luovuimme keskimmäisen ja kuopuksen välissä. En oikeastaan edes tiedä miksi juuri ne ovat säästyneet, ehkäpä ihan vahingossa. Mutta kun löysin ne, tulin tosi iloiseksi.

Olen säästänyt joitakin oman lapsuuteni kirjoja, yhden pienen pinon teinien lehtiä, sekä joitakin ihania juhlamekkoja, kenkiä ja takkeja mun teinivuosilta lasten tulevia teinivuosia silmällä pitäen. Mä aina ihastelin äidin nuoruuden valokuvista äidin vaatteita ja kenkiä, ja mua harmitti niin paljon, että niitä vanhoja aarteita ei ollut enää tallessa. Onneksi äiti oli säästänyt edes joitakin koruja ja asusteita,  jotka olivat mun kalleimpia aarteita.

En tiedä haluavatko omat lapset ikinä äitinsä retroaarteita päälleen, mutta en halua ottaa sitä riskiä, että mulla ei ole tallessa yhtään mitään tallessa jos haluavat. Eli vaikka mun tekonahkainen olkaimeton minimekko ei just nyt mahdu mulle ja en itse käytä Batman-kuvioisia conssejani, haluan säästää ne spesiaalimmat jutut lapsille varmuuden vuoksi. Ehkä niistä joskus tulee heidän aarteitaan. Lapsena päätin, että säästän ikuisesti mun jokaisen vaatteen ja kenkäparin, mutta ihan niin paljon en kyllä ole säästellyt, vaan mielestäni ihan maltillisen määrän. Joitakin nuorten kirjoja ja muita voisin kyllä laittaa eteenpäin, vaikka ne kaikkein rakkaimmat haluankin ehdottomasti säästää.

Tämän kuluneen vuoden ajan paletti on ollut niin täynnä toimintaa, että aikaa kaappien raivaukselle on ollut hankalaa löytää. Ihmisenä olen kuitenkin sellainen, että sotkuiset kaapit ja tarpeettomat tavarat tekevät fiiliksestä muutenkin vähän ”sotkuisen”. Olisi ihanaa kun jokainen kaappi ja laatikko olisi järjestyksessä (ja sisältö täysin selvillä), ja niissä olisi vielä vähän ylimääräistä tilaakin.

Se kaappien raivaaminen on se helpoin osuus mulle, ja sille ehkä vielä löytyisikin aikaa. Se tavarasta lopullisesti eroon pääseminen onkin sitten se hankala osuus. Ensin pitäisi lajitella kaikki erikseen myytäviin ja lahjoitettaviin, ja sitten vielä miettiä missä myy ja minne lahjoittaa.

Mun aika ei tällä hetkellä riitä Fb-kirppiksiin tai tavaroiden yksittäin kuvaamiseen ja hinnoitteluun, kun loppuvuosi on niin täynnä töitä, tapahtumia ja taaperoa. Olisi mahtavaa jos löytyisi joku helppo tapa saada kaikki mahdollinen meille tarpeeton tavara kiertoon ja oikeaan osoitteeseen. Mutta eipä tässä taida olla mitään pikavoittoja, kun tavarat on vielä niin eri kategorioistakin, että ei voi niputtaa yhteen myyntipaikkaan. Kai tälle projektille on vaan raivattava kalenterista aikaa. Ehkä tämä voisi olla mun ensimmäinen projekti ensi vuonna sitten, kun taapero on aloittanut osa-aikaisen päivähoidon? Silloin työnteon ja perheajan lisäksi päiviin saattaa mahtua hetkinen sitä kuuluisaa omaa aikaakin, ai että.

Sitä odotellessa haluaisin kuitenkin kuulla teiltä parhaita vinkkejä tavaroiden kierrätykseen ja lajitteluun. Mutta ei FB-kirppareita tähän, koska en ehdi kuvaamaan ja postittelemaan mitään. Meillä ei ole mitään sellaista säästössä, mitä olisin heittämässä roskikseen, vaan kaikki on hyvässä kunnossa myyntiin tai lahjoitettavaksi. Missä te myytte helposti aikuisten vaatteet? Entäs lasten merkkivaatteet? Mihin lahjoitatte itsellenne tarpeettomia leluja tai kirjoja, entäs isompia huonekaluja?

Myyntipaikkojen lisäksi saa jakaa muutenkin parhaat vinkit tavaroiden karsimiseen ja koko kodin läpikäymiseen! Mikä on kätevin tapa käydä kaikki läpi? Mitä te säästätte? Onko teillä sellaisia tavaroita, joita tekisi mieli säästää, mutta kuitenkin tiedätte, että ette tarvitse? Mitä teette niille? 

Taaperon toilailuita seuratessa tulee aina välillä huokailtua, että miten ihmeessä sitä selvisi silloin, kun oli kaksi pientä 1,5v ikäerolla. Meidän kuopus on jo nyt monta kuukautta vanhempi, kuin esikoinen oli keskimmäisen syntyessä. Silti häntä tietysti pitää noin 100 kertaa enemmän vauvana, kuin esikoista silloin aikanaan kun hän tuli ensimmäistä kertaa isosiskoksi. Vaikka se pieni ikäero tuntui ekan vuoden ajan haastavalta ja rankemmalta kuin halusin edes itselleni myöntää, on se sen jälkeen ollut vain suuri onni. Ekan vuoden rankkuudesta huolimatta koen, että kaksi lasta pienellä ikäerolla oli siihen kohtaan elämää paras mahdollinen päätös.

Meidän isommat tyypit on jo niin isoja, kun vertaa tuohon taaperoon, joka on vielä ihan selkeä taapero höpsöine päähänpistoineen. Isot tyypit ovat omatoimisia ja reippaita, hoitavat sovitut asiat ja heidän kanssaan voi käydä järkeviä keskusteluita. Vaikka toinen on jo koulussa, ja toinen vielä ensi kesään asti päiväkodissa, sitten eskarissa, heillä on monia samoja kiinnostuksenkohteita, paljon samoja kavereita ja tosi paljon yhteistä muutenkin. Luonteeltaan he ovat aina olleet kuin yö ja päivä, mutta silti he sopivat yhteen ja tulevat toimeen. Heitä on ihana seurata.

Äitinä mä aina jännitän uusia asioita, kuten esimerkiksi koululaisen itsenäistymistä. Mutta pikkuhiljaa kun rauhallisesti etenee ja antaa vaan rohkeasti enemmän vastuuta ikätason mukaan, se omakin jännitys helpottaa. Keskimmäisen kanssa ei enää jännitä yhtä paljon ne samat asiat, joita esikoisen kanssa vielä panikoi. Hauska nähdä miten on sitten kuopuksen kanssa, kun hän on niin paljon isosisaruksiaan nuorempi.

Musta on jotenkin niin hauskaa ja outoa seurata näitä sisarusrooleja kun itse olen ainoa lapsi. Vaikka pyrin olemaan tietoisesti vahvistamatta stereotyyppisiä sisarusrooleja omalla käytökselläni, niin jotkut jutut tulee melkeinpä väistämättä. Kuten just se, että esikoisen kanssa jännittää enemmän kaikki uudet asiat, koska mekin koetaan ne vanhempana ensimmäistä kertaa. Samalla tavalla esikoiselle on myös halunnut varta vasten opettaa kaikkea, kuten pyöräilyn ilman apupyöriä tai kengän nauhojen solmimista tietyssä iässä. 5v vaan tässä ilmoitti (ja näytti) yksi päivä, että osaa ihan itse, kun tarjouduin solmimaan auenneen kengän nauhan parkkihallissa. Pyöräilemäänkin hän opetteli itse viime keväänä pihan kävelytiellä, sillä aikaa kun me muut oltiin kipeänä. Tosin en tiedä onko tässä enemmän kyse siitä, että hän on vain ollut nopea oppimaan itse, eikä olla ehditty vielä edes miettiä harjoittelua, ennen kuin hän on jo oppinut itsekseen.

Vaikka jossain määrin sisarusroolit näkyvät arjessa, pyrin silti parhaani mukaan kohtelemaan samalla tavalla kaikkia kolmea. Kaikki saavat samat oikeudet, edut ja velvollisuudet samassa iässä. Musta se tuntuu reiluimmalta järjestelyltä, että esim. kaverisynttäreitä saa alkaa pitämään tietyn ikäisenä, eikä niin, että keskimmäinen saa sitten kun esikoinenkin saa. Joissain asioissa se vaan menee niin ihan huomaamatta, mutta kaikissa isoissa asioissa ollaan pysytty siinä, että samat jutut aina tietyn ikäisenä. Mun mielestä se on reilua sillä tavalla, ja luulen, että isompana lapsetkin varmasti arvostavat selkeitä pelisääntöjä, joiden mukaan on toimittu.

Musta on vaan niin hassua, että meillä on jo niin isoja lapsia. Joo, tiedän, he ovat pieniä jos vertaa teineihin tai aikuisiin lapsiin. Mutta he ovat kuitenkin niin isoja, kun vertaa taaperoon. Mä aina ajattelin, että olen just sellainen vanhempi, joka on ihan parhaimmillaan vauvojen ja pikkulasten kanssa. Mutta mitä isommaksi lapset kasvaa, sitä enemmän heitä oppii tuntemaan ja sitä enemmän kaikesta saa irti heidän kanssaan. Se on ihan älyttömän siistiä!

On ihan mahtavaa olla isompienkin lasten vanhempi. Vaikka rakastan vauva-aikaa ja taapero-aikaa, niin on ihan älyttömän siistiä olla myös 5- ja 7-vuotiaiden vanhempi. Rakastan tutustua meidän lapsiin enemmän ja enemmän, koko ajan heidän maailmansa avautuu meille vanhemmillle ihan uusilla tavoilla. Rakastan kuunnella heidän juttujaan, ja keskustella mielipiteistä ja kaikesta merkityksellisestä! On ihan mahtavaa seurata millaisista asioista he innostuvat, mitkä herättävät kysymyksiä ja mitä mieltä he ovat jostain päivän polttavista aiheista. Heidän maailmansa on jo niin paljon laajempi, ja he kiinnittävät huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Ihan mieletöntä.

Jotkut puhuvat, että eivät oikeastaan tykkää vauvoista tai pikkulapsiajasta, mutta isommat lapset on enemmän heidän juttu. Mä taas ennen äitiyttä olin ajatellut, että nimenomaan se pikkulapsiaika on ihan mun juttu, ja vauvat on niiiiiiiin söpöjä, enkä niin paljoa edes ollut ajatellut sitä, millaisia isommat lapset ovat. Mutta sitten omien lasten myötä oon huomannut kyllä, että kaikki iät taitaa olla mun juttu omalla tavallaan, koska jokaisessa iässä on ne omat hyvät puolensa. Olen aika onnekas, kun saan nauttia kolmesta eri ikävaiheesta yhtäaikaa.

Se, mitä halusin tällä tekstillä sanoa on pähkinänkuoressa se, että on meillä vaan niin mahtavat lapset. Mä haluan olla heille aina paras mahdollinen versio itsestäni, ja kehittyä ja kasvaa vanhempana heidän rinnallaan joka päivä. Tärkeintä on, että jokainen heistä saa kokea olevansa rakastettu ja hyväksytty juuri omana itsenään, sellaisena kuin on, elämänsä jokaisena päivänä.

PS: Sanoinko jo, että on myös tosi haikeaa kun he kasvavat, ja vaikka kuinka nautin siitä kasvusta, en voi koko ajan lakata hämmästelemästä ajan kulumista. 

Meinasin aloittaa tämän postauksen samalla tavalla kuin viime vuonna isänpäivänä, muistelemalla Oton ensimmäistä isänpäivää vuodelta 2011. Sitten joku kello mun päässä raksutti, ja totesin, että ahaa, se aihe taisi ollakin jo käsitelty. En silti vaan voi lakata hämmästelemästä aina vähät väliä, miten pitkä matka on kuljettu sieltä vuodesta 2011. Jokainen vuosi vie meitä eteenpäin, ja kauemmas siitä pienestä kaksiosta, jossa meidän perhe vietti ensimmäisiä hetkiään. Otto on kulkenut isänä ihan älyttömän pitkän matkan sieltä, ja minä äitinä. Ja me perheenä ja pariskuntana.

Otto piti viime vuonna puoli vuotta vanhempainvapaata meidän kuopuksen kanssa. Mä tiedän, että se aika oli ihan mittaamattoman arvokasta. Vaikka me ollaan aina pyritty tasa-arvoiseen vanhemmuuteen , se vanhempainvapaa oli sellainen ”viimeinen niitti”. Sen jälkeen meidän perheessä on oikeasti ollut ihan täysin 50/50 jako arjessa. Siitä on nyt vuosi, kun Otto palasi takaisin töihin, ja muutoksen huomaa edelleen.

Ennen vanhempainvapaata oli selkeämpää, että Otto oli aina se, joka oli arkisin töissä, ja mä olin se, jolla oli joustavat työajat, ja joka siksi otti joissain asioissa suuremman vetovastuun kotona. Vanhempainvapaan aikana se muuttui, ja nykyään en keksi kyllä mitään asiaa, mikä ei meillä menisi tasan. Siihen toki on vaikuttanut sekin, että nykyisin myös Otolla on töiden suhteen joustavampaa, ja mahdollisuus tehdä enemmän etänä. Kummatkin joustavat puolin ja toisin, ja sumplitaan aina niin, että lapset saavat olla mahdollisimman paljon kotona, ja kummatkin saavat hoidettua kaiken, mitä pitää.

Otto on aina ollut isänä avoin kaikelle. Hän ei ole kangistunut mihinkään vanhoihin kaavoihin. Hän on aina halunnut olla paras mahdollinen isä joka hän itse pystyy olemaan, ja hän on ollut valmis tekemään myös valtavirrasta poikkeavia ratkaisuja ollakseen juuri sitä. Se on edelleenkin tosi harvinaista, että isä pitää suurimman osan vanhempainvapaista. Olen tosi iloinen, että Otto halusi pitää oman osuutensa.

Ollessaan kotona ja pyörittäessään vauva-arkea, Otto pääsi näkemään senkin puolen vanhemmuudesta, jonka ennen olin nähnyt vain minä. Nykyisin musta tuntuu ihan jo senkin puolesta, että ollaan niin samalla viivalla tässä hommassa. Kummatkin ymmärtää 100% miltä mikäkin asia tuntuu toisesta arjessa, koska ollaan molemmat hoidettu ja hoidetaan suunnilleen kaikkia asioita, mitä arjessa vaan voi hoitaa. Kummallakin on yhteinen halu tehdä parhaansa arjen kaikkien asioiden eteen, koska kumpikin tietää mitä se arjen pyörittäminen vaatii, ja miltä se toisesta tuntuisi, jos toinen ei hoitaisi omaa osuuttaan.

Monet metatyöt perheissä kaatuvat vain toisen vanhemman niskaan, mutta meillä se ei mene niin. Otto varaa neuvola-aikoja, ilmoittaa lapsia synttärikutsuille, juoksee vanhempainilloissa, täyttää lippulappusia ja kuittaa Wilma-viestejä vähintään yhtä usein kuin minä. Otto kuskaa koulun diskoon, tuntee kaikki päiväkodin työntekijät nimeltä ja tulee aina tunnollisesti vasukeskusteluihin mukaan. Ja mä en koskaan ole joutunut nipottamaan tai vaatimaan Ottoa osallistumaan mihinkään, se ei ole mennyt niin. Vaan hän on ihan itse, oma-aloitteisesti halunnut olla mukana, juuri niin kuin tasa-arvoisessa vanhemmuudessa molempien vanhempien kuuluukin.

Meidän lapsille Otto on sellainen isä, jollaisen olemassaolosta en tiennyt mitään etukäteen. Hän on turvallinen, läsnäoleva ja lämmin. Hän ottaa syliin, hassuttelee ja herää aina jos lapset heräävät yöllä. Hän pitää huolen, että reput on pakattuna ja letittää hiukset. Hän kuuntelee, arvostaa ja kunnioittaa lapsia, eikä koskaan kävele heidän ylitseen. Hän osoittaa rakkautta ja asettaa rajoja. Hän on se pönttö isi, joka heittää aina saman hassun vitsin samassa kohdassa, ja lapset oikein odottavat sitä. Hän on se isi, joka kysyy aina lapsilta ensin, että oliko ruoka hyvää, ennen kuin vaimolta. Hän on se isi, joka metsästää oikeanlaista joulukalenteria kissojen ja koirien kanssa, ja joka haluaa joka päivä olla mukana kun lapset avaavat kalenterit. Hän on se isi, jonka tiedän tukevan, auttavan ja rakastavan meidän lapsia aina, tapahtui mitä tahansa.

Viime vuonna mä kirjoitin itku kurkussa isänpäiväpostausta, koska silloin mun mummun kuolemasta oli vasta viikko. Kirjoitin siitä, kuinka tiedän, että jos mulle ikinä tapahtuisi jotain, Otto pärjäisi ja Otto olisi juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin hän on nytkin. Silloin päällimmäisenä mielessä oli koko ajan pelko siitä, että entä jos jommalle kummalle meistäkin tapahtuu jotain. Ehkä se pelko oli mun tapa käsitellä sitä surua. Vaikka se pelko on hellittänyt, ja tilalle tullut vaan entistä suurempi halu osata nauttia ihan jokaisesta päivästä sellaisena kuin se on, se on edelleen maailman huojentavin ajatus, että tätä vanhemmuutta mun kanssa jakaa juuri Otto. 

Kiitos Otto, kun olet juuri sinä ja juuri sellainen isi kuin olet. Ja maailman parasta isänpäivää vielä kerran <3

Lasten ajatuksia isistä vuonna 2018:

”Tahtoo isin kanssa Hoploploon!”

”Min pappa är ganska tassig för han säger alltid att vi är små.”

”Grattis på farsdagen pappa du är bäst!”