Noin. Multa on nyt poistettu kaksi viisaudenhammasta. Ensimmäinen poistettiin, tai siis leikattiin, karvan alle 1o vuotta sitten ollessani vielä alaikäinen. Yhdeksän vuoden oikomishoidon jälkeen mulle sanottiin, että viisaudenhampaat eivät mahdu mun suuhun ja viisainta ne olisi poistaa jo ennen kuin täytän 18 vuotta, jotta saan toimenpiteet ilmaiseksi julkisessa hammashoidossa. Tein työtä käskettyä ja varasin itselleni vielä 17-vuotiaana ajan ensimmäiseen – alaviisurin – poistoon. Yksikään viisaudenhammas ei ollut tässä vaiheessa vielä puhjennut.

En tiennyt yhtään mitä odottaa, joten suuntasin toimenpiteeseen avoimin mielin. Mut vastaanotti ynseä keski-ikäinen naispuolinen hammaslääkäri, joka käski vain istua tuoliin ja alkoi hommiin. Hän ei selittänyt mitään, vaan laittoi mulle arskat päähän ja alkoi puuduttamaan. Lähes välittömästi puudutuspiikin irroittamisen jälkeen hän alkoi leikkaamaan mun ientä auki ja irroittamaan hammasta (sanomatta edelleenkään mitään).

Sanoin, että mua sattuu ihan järjettömän paljon, ja hän laittoi mulle kaksi puudutuspiikkiä lisää, minkä jälkeen hän jatkoi operaatiota. Vääntelehdin, kyynelehdin ja jopa huusin ääneen kun mua sattui niin paljon, ja hammaslääkäri vaan käski mun olla hiljaa, ”koska muut asiakkaat säikähtävät”. Hän ilmoitti, että hampaan juuret ovat kiinni hermossa ja laittoi taas yhden puudutuspiikin lisää.

1,5 tuntia ja vielä kaksi puudutuspiikkiä (ihan yhtä tehotonta kuin ne neljä aiempaa) myöhemmin hammas irtosi ja haava tikattiin. Olin kärsinyt 1,5 tuntia aivan sietämättömästä hermokivusta hammaslääkärin tuolissa ilman yhtäkään empaattista sanaa, taukoa tai että kukaan olisi sanonut, että toimenpiteen ei kuulu sattua. Luulin, että se kipu kuului asiaan ja just näin sen kuuluikin mennä. Ajattelin, että mulla oli vaan tosi matala kipukynnys ja olin huono potilas kun huusin ja pelottelin huudollani muita.

En saanut edes kipulääkereseptiä kouraan, vaan hammaslääkäri vain passitti mut siitä suoraan kotiin. Kävelin bussipysäkille verta sylkien (koska suuhun annettu haavataitos ei pitänyt sitä järjetöntä verenvuotoa kurissa). Koko bussimatkan syljin verta ja bussista ulos päästyäni oksensin kadulle sitä. Kotona otin buranaa ja panadolia, mutta ne eivät auttaneet siihen hermosärkyyn. Puudutustenkin olisi pitänyt vaikuttaa, mutta ne eivät olleet auttaneet edes operaation aikana, saati sitten sen jälkeen. Yksin kotona kiemurtelin koko päivän kivusta ja otin lisää lääkettä aina kun sain ottaa. Kivut olivat kovat vielä monta päivää sen jälkeenkin, mutta onneksi haava sentään parantui.

En ollut koskaan aiemmin pelännyt hammaslääkäriä, vaikka oikomishoitokin sisälsi joitakin epämukavia toimenpiteitä. Tämä viisaudenhampaan poisto sai kuitenkin mussa aikaan hammaslääkäripelon. Sen takia olen käynyt aikuisiällä liian harvoin hammastarkastuksissa ja hammaskiven poistossa, vaikka tiedän, että niissä kuuluisi käydä säännöllisesti. Sen takia olen lykännyt toisen alaviisurin poistoa, vaikka hammas on parin vuoden ajan tullut toistuvasti kipeäksi. Kesän alussa se tulehtui niin pahasti, että menin hammaslääkäriin, kun en pärjännyt enää kivun kanssa. Sain kouraan antibiootit ja käskyn käydä hammaskiven poistossa (onneksi ei ollut muita ongelmia), sekä ajan leukakirurgille viisurin poistoon tälle päivälle.

Tämän päivän ajatteleminen sai mussa kauhua aikaan tasaisin väliajoin koko kesän ajan. Pelkäsin tätä päivää koko kesän ja se varjosti myös muuten kivaa kesäfiilistä. Mun aiempi kokemus jätti sellaisen trauman, että en ole varmaan mitään toimenpidettä koskaan pelännyt niin paljon kuin tätä viisaudenhampaan poistoa tänään. Odotusaulassa tärisin ja heiluttelin jalkoja. Otto tuli mun mukaan, ja kun leukakirurgi tuli hakemaan mua, kysyin, saako Otto tulla huoneeseen mukaan. Leukakirurgi sanoi, että ei mielellään ja siinä vaiheessa en voinut enää estää kyyneliä virtaamasta. Otto jäi aulaan odottamaan ja mä menin huoneeseen kauhusta kankeana kyyneleet valuen. Mua hävetti niin paljon, että heti alkuun jo pillitin, mutta en vaan voinut sille mitään.

Hammaslääkäri oli onneksi kirjannut ylös mun aiemman huonon kokemuksen (siis se, jonka vastaanotolla kävin kesäkuun alussa ja kerroin siitä), joten leukakirurgi oli varautunut siihen, että mua pelottaa. Hän oli aivan älyttömän mukava ja kuunteli mua ja kertoi tarkalleen, mitä tulee tapahtumaan. Juteltiin alkuun varmaan n. 5 minuuttia ja hän rauhoitteli mua. Koko ajan musta tuntui, että en pysty silti edes hengittämään ja kyyneleet vaan valui, vaikka yritin olla coolisti. Hän myös kertoi, että toimenpide on mahdollista tehdä esilääkityksessä tai nukutuksessa, mutta sain soperrettua, että tehdään vaan nyt se kuitenkin. Ja onneksi voitin mun pelon ja istuin siihen tuoliin. Ihana hoitaja antoi mulle stressipallot puristeltaviksi käsiin, että pystyin keskittymään niihin.

Hammaslääkäri puudutti mut ja sitten vielä varmisti kunnolla, että alue on joka puolelta puutunut. Sen jälkeen hän kertoi, että nyt hän irrottaa hampaan. Sitten tunsin vaan jotain liikuttelua ja rahinaa mun suussa ja sitten hän nosti hampaan ja näytti sitä mulle ja kysyi haluanko sen mukaan. ”Se oli siinä”. Sain haavataitoksen suuhun ja käskyn purra hampaita yhteen. Sitten olin valmis. Sain kipulääkereseptin ja hoito-ohjeet ja multa vielä varmisteltiin, että olen kävelykunnossa. Koko toimenpide puudutuksineen kesti n. 5 minuuttia, josta hampaan irroitus alle minuutin. Olin huoneessa reilut 10 minuuttia ja siitä pisin aika meni siihen, kun juteltiin etukäteen. Koko siellä olon ajan mulla valui kyyneleet silmistä, vaikka muuten pärjäsin ihan hyvin.

Kun mä tulin ulos huoneesta, Otto luuli, että hammasta ei oltu edes saatu poistettua. Missään ei ollut verta, mä en näyttänyt tuskaiselta tai mikään ei indikoinut, että olisin käynyt läpi läheskään mitään sellaista, kuin aiemmassa poistossa 10 vuotta sitten. Olin kertonut siitä Otolle ja oton kuullen monet kerrat, joten hänkin pelkäsi pahinta, vaikka ei sitä mulle etukäteen onneksi sanonutkaan, vaan tsemppasi. Kun me päästiin ulos hammaslääkäriasemalta, mun kaikki tunteet vaan purkautui ja tärisin ja itkin helpotuksesta vielä vähän lisää, vaikka olisi voinut luulla, että itkin kaikki kyyneleet loppuun jo toimenpiteen aikana.

Me ajeltiin kaikessa rauhassa kotiin ja kotona otin särkylääkettä, sekä kylmäpakkauksen poskelle ja otin haavataitoksen pois suusta. Kolosta ei tullut enää verta, eikä ole tullut koko päivänä. Puudutuksen vaikutus lakkasi kolme tuntia operaatiosta, mutta mulla ei silti ole ollut kipuja, vaan kipulääke (jota olen ottanut kaksi kertaa tänään) on riittänyt oikein hyvin.  Välillä on tuntunut ihan pientä vihlontaa, mutta suurimmaksi osaksi ei ole tuntunut oikeasti yhtään mitään. Olen hautonut poskea kylmällä, eikä se näytä myöskään kovin pahasti turvonneelta.

Varauduin tulevaan tekemällä maanantaina ja eilen 12h työpäivät, jotta ehtisin parannella rauhassa tänään ja huomenna, mutta vielä mitä. Jaksoin aivan hyvin kirjoittaa tämän postauksen ja nälkää lukuunottamatta mulla on ollut oikein hyvä päivä. En saa hikoilla tai tehdä mitään raskasta kolmeen päivään, mutta muuten saan olla aivan normaalisti ja huomenna varmaan uskallan jo syödä ainakin sosekeittoja. Tänään olen pitäytynyt protskujuoma-smoothie-jätski-linjalla hoito-ohjeen mukaan ja siksi on ollut nälkä. Mutta kyllä nyt yhden päivän nälkää kestää kun muuten on ollut niin helppo ja hyvä kokemus.

Halusin jakaa mun molemmat kokemukset, ettei kukaan ikinä maailmassa suostu tuollaiseen kokemukseen, jonka minä sain ensimmäiseksi, kun en tiennyt paremmasta. Ja myös siksi, että jos jollain on yhtä kauhea kokemus taustalla, se joku voisi saada rohkaisua tästä mun toisesta todella positiivisesta kokemuksesta ja uskaltautua itsekin uudelleen poistamaan viisaudenhampaan, jos se on tarpeen. Tämä 15min kokemus oli todella eheyttävä ja uskallan kyllä käydä poistamassa nyt yläviisuritkin heti, mikäli ne rupeavat oireilemaan.

Maksoin oikein mielelläni 160 euroa nyt aikuisena tästä viisurin poistosta ja olen äärimmäisen kiitollinen ammattitaitoiselle leukakirurgille ja ihanan empaattiselle hoitajalle, jotka kohtasi mut niin rauhallisesti ja asiallisesti vaikka olin aivan paniikissa.

Nyt mä haluaisin kuulla teidän kokemuksia viisureiden poistoista tai hammaslääkäristä ylipäätään! Nyt saa jakaa kaikki kauhutarinatkin, kun mun ei tarvitse enää kuumotella mitä on tulossa, hah! Toivottavasti teillä on ollut mukavampia kokemuksia kuin tuo mun oma ensimmäinen. 

PS: Halusin hampaan mukaan, että voin näyttää lapsille. Päivän parasta antia oli heidän reaktiot mun jättimäiseen viisaudenhampaaseen. En ajatellut säilöä sitä, heh.

Meidän keskimmäinen aloitti tänään eskarin ja se sujui kyllä niin mainiosti että! Aamulla fiilis oli innokas ja lapset olivat kuulemma kaikki kolme nukkuneet oikein hyvin. Laitettiin edellisenä iltana ihan kaikki valmiiksi vaatteita myöten, joten arkeen sujahtaminen sujui aika näppärästi. Ajeltiin aamulla koko porukalla kohti eskaria (ja koulua) ja sinne meidän 6v jäi eskariin tuttujen kavereiden kanssa, tuttuun paikkaan, jossa opettajatkin olivat jo tulleet vähän tutuksi tutustumiskäynneillä ja isosiskon ollessa vielä eskarilainen.

Yritin siinä rohkaisevasti sanoa, että ”katso, tuolla on toi kiva kotileikki-tila”. Vastaukseksi sain painokkaan ”kyl mä äiti tiedän jo, oon leikkinyt tuolla jo kotileikkiä ainakin kaks kertaa!”. Tämä selvä. Sinä olet nyt iso eskarilainen ja pärjäät ihan mahtavasti. Meitä vanhempia ei siis varsinaisesti kaivattu sinne pööpöilemään, joten lähdettiin ulos, sanottiin koululaiselle heipat kun hän jäi kavereiden kanssa pihalle odottamaan koulun alkua ja lähdettiin viemään kuopusta dagikseen. Se kuopuksen dagikseen jääminen mua jännitti oikeastaan kaikkein eniten, kun hän kuitenkin oli ensimmäistä kertaa jäämässä aivan yksin ilman isosiskon tukea sinne.

Mutta sekin sujui hyvin, hän jäi reippaasti istumaan ulos penkille kavereiden kanssa ja jäi odottamaan, että he pääsevät aloittamaan leikit ulkona. Antoi halit ja vilkutti vaan reippaasti heipat meille, eikä edes katsonut perään kun me lähdettiin. Olin suorastaan häkeltynyt. Näinkö helppoa tämä oli? Ihan kuin ei olisi ollutkaan 10 viikon kesälomaa välissä. Kaikki meni niin näppärästi ja rutiinilla. Onko meidän lapset oikeesti jo näin isoja! Kai ne on. Varmasti voi tulla vielä niitäkin aamuja, että hoitoon ei huvittaisi mennä tai kaikki varusteet on hukassa yhtäaikaa ja hikikarpalot nousee otsalle. Mutta tämä oli hyvä alku, nyt arki tuntuu taas paljon mukavammalta ajatukselta.

Eskaripäivän jälkeen meidän tuore eskarilainen kertoi päivästä kuin olisi ollut eskarissa jo ainakin puoli vuotta. Itsevarmana, tyytyväisenä ja iloisena. Ihanaa, että hänen eskarivuotensa alkoi näin kivasti. Päivä oli sujunut myös esikoisella ja kuopuksella yhtä hyvin kuin se alkoikin.

Koulun ja varhaiskasvatuksen jälkeen kaikilla kolmella oli vielä harrastus tänään, kun käytiin kokeilemassa uutta harrastusta. Kolme harrastusta samana iltapäivänä eri puolilla Helsinkiä vaati hieman sumplimista, mutta selvittiin. Harrastusten jälkeen mentiin koko porukalla arjen alkamisen kunniaksi syömään Naughty Brgriin. Ai että oli hyvää!

Ja vähän siinä kyllä valmistauduttiin siihenkin, että tämä äiti ei varmaan ainakaan seuraavaan pariin päivään syö mitään kovin herkullista, haastavaa tai lämmintä ruokaa. Huomenna vihdoin koittaa nimittäin mun jännittämä viisaudenhampaan poisto, mutta ompahan sitten ainakin ohi. Mä olen valmistautunut siihen protskujuomilla, jääkahveilla, kolmella eri jäätelöllä, smoothieilla ja jäädytetyillä kylmäpakkauksilla. Loppuviikolle on luvassa sosekeittoja. En jaksa pelätä pahinta (olen sen jo kerran kokenut) enkä myöskään toivo liikoja. Valmistautumiseni voi olla hieman ylimitoitettua, tai sitten ei. Katsellaan.

Tästä on tosi hyvä jatkaa kohti syksyä. Mulla on hyvät fiilikset siitä, että tästä syksystä tulee tosi työntäyteinen, mielenkiintoinen ja hauska. Vaikka oli ihan parasta olla koko kesä yhdessä, nyt on ihan parasta keskittyä taas täysillä päivisin töihin ja sitten iltaisin ihan täysillä perheeseen. Mahtavaa vaihtelua ja mahtavinta siitä tekee se, että lapset ovat myös arjesta ja kavereista ja rutiineista fiiliksissä.

Nyt saa hei vinkata leffa- tai sarjasuosikkeja, huomenna aion olla hampaan poiston jälkeen sohvalla peittoon kääriytyneenä, kylmäpakkaus poskella loppupäivän! Me just katsottiin yhdessä loppuun Euphoria, mitäs mä voisin katsoa päivällä yksin?

Kuva: Jere Viinikainen

Siellä se nyt on! Meidän Yhdessä -podcastin ensimmäinen jakso ilmestyi tänään Spotifyssa ja Soundcloudissa. 3. jaksosta eteenpäin Yhdessä -podcast on saatavilla myös iTunesissa. Mua jännittää ihan älyttömän paljon tehdä jotain meille ihan uutta. Mutta koska saan tehdä sitä Oton kanssa, mua ei jännitä niin paljon.

Tämä podcastin tekeminen on ollut meille yksi siisteimpiä juttuja, mitä ollaan päästy tekemään. Puhuttiinkin yhdessä siitä, että vaikka pelottaa lähteä tekemään jotain ihan uutta ja hypätä täysin oman mukavuusalueen ulkopuolelle, on ihan älyttömän siitä tehdä just tätä. Me ollaan tätä tehdessä puhuttu vaikka kuinka monta kertaa asioista, joista ei ennen olla puhuttu niin paljoa tai samalla tavalla. Me ollaan kysytty toisiltamme kysymyksiä, joita ei ennen ole tullut edes mieleen kysyä. Me ollaan opittu tuntemaan toisemme, jos mahdollista, vieläkin paremmin.

Me puhutaan toistemme kanssa paljon, ihan joka päivä. Yhdessä on kuin mahdollisuus tulla kärpäseksi kattoon kuuntelemaan meidän kahdenkeskisiä juttuja. Välillä ne on aivan käsittämättömän huonoja läppiä, välillä ne on keskusteluita asioista, joista ei pystyisi keskustelemaan kenenkään toisen kanssa. Välillä ne on keskusteluita meistä, meidän suhteesta ja historiasta. Välillä taas asioista, ilmiöistä ja yhteiskunnasta. Usein on tapana tehdä ensimmäiseksi esittelyjakso, niin mekin tehtiin, mutta ihan omalla tyylillä.  Esittelyjakson tekeminen on perusteltua – podcasteja kuuntelee myös moni ihminen, joka ei lue blogeja tai seuraa instagramissa juuri mua tai meitä. Ensimmäisessä jaksossa me kerrotaan mistä kaikki alkoi. Miltä tuntuu odottaa yhdessä vauvaa viiden viikon tuntemisen jälkeen. Sitä ei moni tiedä, mutta me tiedetään ja kerrotaan.

Ensimmäisen jakson nauhoittaminen oli alkuun meidän osalta vielä pientä haparointia, haettiin tuntumaa täysin uuteen asiaan. Mutta heti se tuntui omalta. Kun oli aloittanut, oli paljon helpompi lähteä jatkamaan. Ja huomattiin heti, että mikki päällä toistemme kanssa puhuminen on ihan yhtä rentoa kuin ilmankin. Sitä unohtaa sen, että on edes missään studiossa kun uppoutuu juttuun.

Ensimmäisen kauden aikana meillä tulee olemaan aiheita laidasta laitaan. Meillä tulee olemaan mukana myös vieraita parissa jaksossa. Podcastissa me puhutaan myös sellaisista qasioista, joista ääneen puhuminen toi etukäteen hikikarpaloita otsalle. Mutta sitten kuitenkin puhuttiin niistä ja samalla avarrettiin myös omaa maailmankuvaamme ja rohkaisimme itseämme. Voisin sanoa, että näiden jaksojen purkittamisen jälkeen olen n. 10 000 kertaa rohkeampi kuin ennen niitä. Voin vain kuvitella fiilikset sitten, kun koko tuotantokausi saadaan mun hammasleikkauksen jälkeen purkitettya loppuun.

Mua jännitti ihan pirusti tämä julkaisupäivä. Mutta toisaalta, tsemppasin itseäni ajattelemalla, että mitään tässä ei ainakaan ole menetetty, kävi miten kävi. Ollaan saatu tehdä ja luoda jotain uutta yhdessä ja toteuttaa itseämme. Siitähän kaikessa on kyse. Jos epäonnistuu niin epäonnistuu, mutta sitten ei ainakaan jää harmittamaan ettei kokeillut. Kiitos Otto meidän yhteisestä projektista ja kiitos Indieplace, jotka annoitte meidän kokeilla siipiämme tässä ja tuitte alusta asti 100%! Meillä ei kertaakaan ole ollut sellainen olo, etteikö meihin uskottaisi. Kiitos myös älyttömän paljon teille tsempistä ja tuesta etukäteen täällä ja muissa somekanavissa. Toivottavasti tykkäätte siitä, mitä me tuutattiin ulos. Laittakaa viestiä, toiveita ja kysymyksiä ja kuunnelkaa eka jakso!

KIITOS myös ihan älyttömän paljon teille kaikille, jotka olette jakson jo ehtineet kuunnella ja antaneet palautetta siitä. Me ollaan täällä luettu teidän viestitulvaa tippa linssissä ja huokaistu kiitollisuudesta, onnesta ja helpotuksesta. Te olette BEST <3

Kuuntele jakso Spotifyssa TÄSTÄ.

Kuuntele jakso Soundcloudissa TÄSTÄ.

Seuraava jakso ilmestyy 19.8. klo 00.00, ekaksi Soundcloudissa ja myöhemmin päivällä Spotifyssa. 3. jaksosta eteenpäin jaksot löytyvät myös iTunesista.

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Fazer Leipomot Oy kanssa ja toimin Fazer Puikulat -brändilähettiläänä.

Koulu alkaa jo ylihuomenna, arkeen paluun fiilis on täällä. Rytmiä on käännetty vähän aikaisemmaksi, vaikka toivonkin kovasti, että kasin aamuja ei olisi koululaisella tänä(kään) vuonna. Se oli suurta luksusta, että viime vuonna koulu alkoi aina aikaisintaan yhdeksältä. 

Kolmen lapsen perheessä arkiaamut ovat usein hektisiä. On kolmen tyypin kamat jotka pitää katsoa kasaan, vaatteet jotka pitää valita, jumppapussit ja metsäretkivarusteet, harrastuskamppeet ja aikataulut. Koitetaan laittaa tavarat aina illalla valmiiksi, koska se helpottaa niin paljon. Joskus se tietty unohtuu ja sen kyllä huomaa sitten aamulla, kun aamu on sellaista paikasta toiseen syöksähtelyä ja jotain kuitekin unohtuu. 

Se, mikä aamuisin tavaroiden valmiiksi laittamisen lisäksi helpottaa valmistautumista, on nopea ja iisi aamiainen, jonka lapset osaavat tehdä itse. Me ajateltiin Oton kanssa helpottaa syksyn arkiaamuja sillä, että sunnuntaisin pidetään vähän sellainen “meal prep sunday”, eli pilkotaan hedelmiä, marjoja ja vihanneksia rasioihin valmiiksi aamuja varten. 

Niitä voi sitten napostella joko sellaisenaan tai saa surautettua nopeat smoothiet aamupalaleipien kylkeen. Leivät lapset osaavat tehdä itsekin. Näin ei tarvitse tinkiä terveellisyydestä kiireen kustannuksella, vaan on joka aamu terveellistä ja värikästä syötävää mahdollisimman helposti. Kun vähän jaksaa sunnuntaina valmistella niin ei tarvitse sitten arkiviikolla käyttää aamupalan tekoon yhtään sen enempää aikaa tai voimavaroja kuin muutenkaan. Mä en ole sellainen äiti, joka jaksaa joka aamu alusta asti kokata upean ja värikkään aamiaisen, mutta haluaisin kuitenkin tarjota lapsille ravitsevaa, kivaa ja herkullista aamupalaa. 

Fazer Puikula Pehmeämpi 100Kaura -leivät on hyvä valinta aamuun. Suomalainen runsaskuituinen kaura täyttää hyvin vatsan pitkäksi aikaa ja maistuu herkulta. Ei siis mikään ihme, että se on noussut meidän suosikkileiväksi. 

Mulle on tärkeää, että lapset jaksavat hyvin koulussa, eskarissa ja dagiksessa koko aamupäivän ennen lounasta. Aamupäivisin on usein kaikenlaista aktiviteettia jo dagiksessa, koulusta puhumattakaan, ja jos aamiainen ei pidä kunnolla nälkää, ei niihin jaksa keskittyä täysillä. Siksi pidän aina huolen kunnon aamupalasta, jossa on tasapainoisesti kaikkea. 

Meillä kaksi nuorinta syö myös aamiaisen aina kotona eikä vasta dagiksessa, koska sillä saadaan vähän lisää aikaa meidän aamuihin ja lyhyemmät hoitopäivät lapsille. Olen tosi onnellinen, että meillä on mahdollisuus päättää niin hyvin itse tällä hetkellä hoitoajoista ja pystytään pitämään aamut rentoina ja päivät sopivina. 

Koululainen ei tänä vuonna ole enää iltapäiväkerhossa, koska hänellä on muutamana iltapäivänä viikossa  jo niin aikaisin harrastuksia, että hän ei ehtisi olla eftiksessä kuin ihan hetken. Hän tulee siis suoraan kotiin ja jatkossa syö myös välipalan aina kotona. Valmiiksi pilkotut hedelmät, vihannekset ja marjat sekä kaurapuuron mehevöittämä Fazer Puikula Pehmeämpi 100Kaura-leipä toimivat hyvin myös koululaisen välipaloina.

Pääosin ollaan aina kotona Oton kanssa silloin kun hän tulee, koska työskennellään /  opiskellaan kotoa käsin. Mutta jos hän joku päivä sattuisi tulemaan yksin kotiin, on tärkeää, että hänelle on helposti saatavilla terveellisiä välipalavaihtoehtoja. Välillä meillä on iltapäivälläkin tapaamisia, nauhoituksia tai Otolla oppitunteja. Mä itse söin koulun jälkeen usein esimerkiksi vanukasta, maitoa tai suklaamuroja. Ei ollut ysärillä ihan niin tarkkaa, eikä niin paljoa ruokatietoa vanhemmille saatavilla. Sitten oli usein jo kiljuva nälkä siinä vaiheessa kun äiti tuli kotiin. Omille lapsille haluan tarjota parempia vaihtoehtoja, vaikka varmasti hekin riemusta kiljuen söisivät niitä suklaamuroja. 

Katsotaan kuinka kauan me jaksetaan ahkeroida Oton kanssa sunnuntaisin ja pilkkoa hedelmiä ja muita. Varmasti joskus myös lipsutaan ja sitten lapset syövät äkkiä pestyjä omppuja kokonaisena tai banaaneja, kun ne on niin helppoja. Mutta se on varma, että ainakin Fazer Puikula Pehmeämpi 100Kaura -leivät pysyvät osana meidän aamupaloja tästä hamaan tulevaisuuteen, koska edelleen ne ovat herkullisimmat leivät, joita kaupan hyllyiltä löytyy. 

Mitkä on teidän lemppari arkiaamupaloja?

Silloin joskus kun aloitin kirjoittamaan tätä blogia ja me odotettiin meidän esikoista, olin ahkera kirppiksellä kävijä. Meidän kodin lähellä (niin lähellä, että supisteleva ensisynnyttäjäkin jaksoi sinne kävellä) oli aivan mielettömän ihana lastenvaatekirppis, jossa oli jatkuvasti vaihtuvia lastenvaatteita myynnissä ja ihana omistaja.

Se oli yksi niistä ekoista paikoista, joissa koin, että tuntematon aikuinen (neuvolan lisäksi) kohtaa mut neutraalisti ihan samanlaisena äitinä tai odottajana kuin kaikki muutkin äidit. Vaikka olin raskaana ollessani 19-vuotias ja todellakin näytin ja kuulostin ikäiseltäni, mua ei siellä väheksytty tai katsottu nenänvartta pitkin. Kävin siellä valehtelematta ainakin kerran viikossa ja suurin osa meidän esikoisen vaatteista oli sieltä. Esittelin näitä ostoksia myös paljon täällä blogin puolella. Silloin meillä ei ollut merkkivaatteita ollenkaan, enkä ollut koskaan edes tutustunut niihin.

Kirppiksellä käyminen oli meidän kukkarolle ystävällisin tapa valmistautua vauvaan, sillä ennen kun Otto meidän esikoisen syntymäpäivänä sai uuden työpaikan, me elettiin todella pienillä tuloilla. Olin aika ahkera kirppiksellä kävijä niin kauan, kuin tuo ihana lastenvaatekirppis sijaitsi meidän naapurissa. En nyt muista tarkkaa aikaa milloin se lopetti, mutta silloin loppui myös mun kirppistelyt kuin seinään.

Meidän elintaso oli kasvanut siihen mennessä kohinalla ja kun oli kokenut sen, miltä tuntuu kun ei ole mahdollisuutta ostaa muualta kuin kirppikseltä, eikä aina edes sieltä, ne ihan uudet vaatteet alkoivat tuntua tosi houkuttelevilta. Samaan aikaan tutustuin ekologisiin ja eettisiin lastenvaatemerkkeihin. Jonkin aikaa se oli itselleni ihan must-juttu, että kaikki piti ostaa uutena, ehkä siksi, koska meillä vihdoinkin oli varaa. Ainakin muhun se minimituloilla eläminen jätti joksikin aikaa jäljen. Häpesin sitä ja halusin unohtaa sen menneisyydestäni, vaikka eihän siinä tietenkään pitäisi olla mitään hävettävää.

Näin jälkeenpäin se, että koin silloin vaatteiden ostamisen uutena niin tärkeäksi, tuntuu huvittavalta ja vähän nololtakin. Mutta myös aika inhimilliseltä. Me oltiin tosi nuoria ja meidän vanhemmuutta kyseenalaistettiin ulkopuolelta usein ja paljon. Ei koskaan kukaan läheinen tai neuvola, mutta puolitutut ja anonyymit kommentoijat heidänkin edestä. Nuorena ne tuntemattomienkin sanat menivät ihon alle ja oli suuri tarve näyttää ja todistaa että kyllä me pärjätään ja kuule tosi hyvin pärjätäänkin. Ei sillä, että kenellekään muulle juuri sillä vaatteiden alkuperällä olisi ollut sen kannalta mitään väliä. Mutta mulle oli.

Niihin aikoihin kyllä myin ahkerasti kirppiksellä lasten pieniä vaatteita ja myyn edelleen, mutta ostin lähes kaiken uutena. Toki sitten esikoiselta säästin keskimmäiselle, kun ne siirtyivät 1,5 vuoden ikäerolla melkein suoraan käyttöön isommalta pienemmälle. Oli ihanaa, kun niitä kaikista lemppareimpia vaatteita sai käyttää vielä toisellakin lapsella. Meidän lähipiiriin syntyi keskimmäistä vuoden nuorempi sokeriserkku, jolle vaatteet sai vielä kiertoon sen jälkeen. Siinä vaiheessa olin kyllä iloinenkin siitä, että olin ostanut paljon uutena ja paljon laadukasta. Vaatteet olivat tosi hyväkuntoisia vielä siirtyessään kolmannelle käyttäjälle.

Kului aikaa, sokeriserkku sai pikkusisaruksen ja vaatteet jo neljännen käyttäjänsä. Sitten me alettiin odottaa vauvaa ja alettiin saamaan niitä omia vanhoja lemppareita edelleen takaisin sokeriserkuilta. Meidän kuopus oli niiden viides käyttäjä. Tälläkin hetkellä hänellä on vaatekaapissa monen monta vaatetta, joiden viides käyttäjä hän on. Kun puhutaan, että vaatteella tulee olla vähintään 30 käyttökertaa ollakseen perusteltu ostos uutena, niin niillä kyllä todellakin on.

Ne vaatteet tuo edelleen hymyn mun huulille ja mä rakastan niitä. Tämä meidän vaateympyrä kulkee hyvin jo pian kuudetta vu0tta ja olen siitä iloinen. Meiltä vaatteet lähtevät vielä kiertoon. Näiden vuosien aikana ei tule mieleen lastenvaatteita, jotka olisivat menneet roskikseen. Kaikki ovat lähteneet eteenpäin uusille käyttäjille. Suurin osa tutuille tai kirppikselle ja osa lahjoitettavaksi.

Jonkin aikaa se oli valinta, että ostettiin vain uutta perhepiirissä kiertäneiden kaveriksi, mutta aika nopeasti se vain muuttui siihen, ettei oikeasti enää muistanut, että voisin käydä kirppikselläkin. Tai siihen, että jos joskus kävin kirppiksellä piipahtamassa huvin vuoksi, en osannut ostaa mitään. Olin menettänyt mun kirppistouchin. Vielä pari vuotta sitten en murehtinut siitä, ajattelin, että ei se haittaa mitään. Mutta se on alkanut haitata mua. Nyt se on kääntynyt toisinpäin: tuntuu nololta ostaa pelkästään uutta. Tuntuu nololta, jos EI löydä kirppikseltä mitään, kun kaikki coolit tyypit kirppistelee. Ja se on hyvä. Niin pitääkin tuntua ja olen kiitollinen kaikille cooleille tyypeille siitä, että he opettavat miten kannattaa kuluttaa.

Mä rakastan lastenvaatteita ja muotia. Rakastan odottaa droppeja, keskustella lastenvaatteista ja miettiä täydellisiä yhdistelmiä. Välillä teen sitä aktiivisemmin, välillä laiskemmin. Erityisesti vauvavuosien aikaan olen ollut todella sisällä lastenvaateharrastuksessa. En aio lakata ostamasta uusia lastenvaatteita. Erityisesti esikoiselle ostan hyvin mieluusti suurimman osan vaatteista uutena, koska häneltä ne menevät eteenpäin vielä niin pitkäksi aikaa ihan meidän omassa perhepiirissä. Mutta ostan välillä uutta myös muille, enkä koe siitä huonoa omaatuntoa, koska ostokset on harkittuja, laadukkaita, perusteltuja ja ennenkaikkea lapsille itselleen mieluisia. Samalla haluaisin kuitenkin lisätä kirppisostosten osuutta ja opettaa lapset innostumaan siitä ja näkemään kirppiksen yhtä varteenotettavana ostospaikkana kuin minkä tahansa kaupankin. Kirppistely vain näyttäytyy itselleni Helsingissä usein hankalana ja aikaa vievänä arpapelinä.

Meidän lähellä ei ole yhtään kirppistä. Fb-kirppikset on mulle täysin no-no sekä myyjänä että ostajana, vaikka valikoima niissä on usein paras. Postitusten kuvaaminen videolle, epävarmuus ostoksen kunnosta ja saapumisesta perille, av-yv-rumba ja samasta vaatteesta kilpaileminen muiden kanssa. En yksinkertaisesti jaksa enää, kun joka kerta se on ollut yhtä älytöntä kokeillessani.

Kirppisverkkokaupat tuntuvat ajatuksena houkuttelevalta, mutta niitä melko usein selanneena en kuitenkaan ole koskaan löytänyt mitään ostettavaa. Helsingissä on muutama tosi kiva lastenvaatekirppis/second hand -myymälä, joissa aina joskus vierailen, mutta mä käyn kai yleensä ihan väärään aikaan. Illalla loppuviikosta taitaa olla huonoin mahdollinen aika, kun kaikki parhaat on menneet jo aamulla alkuviikosta. Niihin ei kuitenkaan niin vaan lähdetä aamuisin piipahtamaan, kun ne kaikki sijaitsevat vähintään 10km päässä meiltä ja meiltä myös julkisilla hankalasti tavoitettavissa. Tulevan kodin sijaintia ei myöskään olla päättämässä kirppisten sijainnin perusteella.

Täällä Oulussa on ihan mieletön lastenvaatekirppis: Vadelmatarha. Kävin siellä tällä viikolla ja löysin jo pelkästään yhdestä pöydästä niin paljon ostettavaa taaperon tyhjyyttään ammottaneeseen syysvaatekaappiin, että piti ihan miettiä mitä otan ja mitä en. Päädyin ostamaan kahdet Mainion leggingssit, Muka va minin collegemekon sekä Noshin priimakuntoisen ribbipaidan.

Ne olivat kaikki uudenveroisia tai lähes uudenveroisia, ei mitään tahroja, värjäytymiä tai reikiä ja silti fiksut hinnat, ei helsinkilisää päällä. Monessa muussakin pöydässä oli sellaisia juttuja, joita olisin voinut harkita just meille. Olen käynyt siellä aiemminkin ja joka kerta ostanut jotain. Se on ollut se poikkeus, kirppis, josta mäkin osaan ostaa.

Nämä ihanat kirppislöydöt saivat sellaisen pienen kipinän aikaan, että voisin Helsingissäkin nähdä enemmän vaivaa niin, että pääsen käymään kirppiksellä hyvään aikaan. Silloin kun tarvitsee jotain tiettyä, voisin ensin käydä pyörähtämässä kirppiksellä ainakin katsomassa, että löytyisikö sopivaa. Mä maksan kirppiksellä mielellään hyvän hinnan käytetystä, mutta hyväkuntoisesta merkkivaatteesta. Ja jos ei sittenkään ala löytyä, niin keskitän sitten varmaan lastenvaateostokset Ouluun, niinkuin aika pitkälti olen tehnyt muutenkin. Täällä on paras lastenvaatekirppis ja parhaat lastenvaatekaupat: Hippukids ja Noomi. Helposti saavutettavissa, kaikki parhaat merkit esillä laajasti ja älyttömän mukava ja avulias henkilökunta. Oulu on lastenvaateintoilijan unelmakaupunki, jonne kannattaa matkustaa kauempaakin.

Syysvaatteista on toivottu postausta (sekä lasten että aikuisten) ja esittelenkin varmaan ainakin taaperon syysvaatetusta enemmän kunhan päästään täältä kotiin. Postauksessa aion kertoa myös, mitkä vaatteet ovat käytettyjä ja mitkä uusia, ja mitkä on hankittu kirpparilta ja mitkä sisarusten tai sukulaisten vanhoja. Tämä postauksen mekko on yksi uusista ostoksista, (vaikka halusin kuviin uusia kirppisvaatteita), sillä tämä oli ainoa, jonka meidän 2v suostui pukemaan päälleen tänään. Mutta se onkin aika ihana, vai mitä! 

Mutta koska me ei asuta täällä Oulussa, kaipaan teidän coolien kirppistyyppien parhaita kirppisvinkkejä pääkaupunkiseudulta. Missä on parhaat kirpparit & second hand -myymälät (lasten tai aikuisten)? Missä tavara on hyväkuntoista ja ajanmukaista ja hinnat kohdillaan? Mikä on paras kellonaika ja viikon päivä käydä missäkin?