Palautuminen. En voi väittää etteikö kehon palautuminen olisi jännittänyt näin neljännellä kerralla ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Lähinnä siksi, että mulla on ollut aiempien raskauksien ja synnytysten jälkeen palautuminen kerta kerralta vaikeampaa. Toisaalta, en ole osannut sanoa mitään yksittäistä syytä mistä se on johtunut. Siihen oli voinut vaikuttaa raskausaika, synnytyksen kulku, vauvan koko ja miksei myös mun ikäkin.

Viimeksi ajattelin että haastavamman palautumisen syynä oli nimenomaan ikä, tai se, että olin jo synnyttänyt kolmesti aiemmin. Olin viimeksi jo neljä vuotta vanhempi kuin ekassa raskaudessa ja ajattelin, että pakkohan sen on jotenkin jo vaikuttaa. Viimeksi mulla oli paljon liitoskipuja lonkissa ja lantiolla vielä viikkoja synnytyksen jälkeen, tuntui, että kaikki lantion luut ja sisäelimet mahassa olivat väärillä paikoilla. Myös raskausarpia tuli kolmannessa raskaudessa eniten kaikista raskauksista, mutta silti tosi maltillisesti.

Lähdin siis tähän neljänteen raskauteen vähän pelonsekaisin fiiliksin palautumisen osalta. Kyllä siihen vaikutti sekin, kun olen kuullut puhuttavan, kuinka kohdun laskeumat ja muut vakavammat ongelmat tulevat yleensä vasta useamman synnytyksen jälkeen. Olisiko mahdollista käydä tuo ihan valtava mullistus keholle läpi vielä kerran ilman sen suurempia vahinkoja, kestäisikö mun kroppa sen vielä? Pelkäsin, että ponnistan synnytyksessä mun kohdun ulos kropasta samalla. Tosi rationaalinen pelko – I know. Mutta kaikkea sitä tulee mietittyä. 

Raskausaika sujui vaikean alun jälkeen kuin unelma, ja sekin osaltaan lisäsi vähän jännitystä. Voisiko vielä palautuminenkin sujua yhtä hyvin, kun raskausaikakin on sujunut? Toisaalta, pystyin liikkumaan ja kävelemään hyvin läpi koko raskauden, joten fyysisesti olin palautumista ajatellen parhaassa kunnossa ikinä. Aiemmissa raskauksissa mun piti levätä koko loppuraskaus, mikä tietysti heikensi fyysistä kuntoa. Harjoitin myös tälläkin kertaa lantionpohjan lihaksia aktiivisesti koko raskauden ajan, kuten olen tehnyt joka raskaudessa – sitä sentään pystyi tekemään vuodelevossakin, hah. 

Synnytys käynnistyi yllättäen kuukauden etuajassa ja tiedän, että se helpotti tätä palautumista tällä kertaa. Kun vauva oli kilon pienempi kuin viimeksi, mulla ei ole ollut yhtään kipuja lantion tai lonkkien alueella, vaan kaikki on palautunut paikoilleen täysin kivuttomasti. Paitsi no jälkisupistukset toki olivat kivuliaita, mutta liitoskipuja ei ole ollut lainkaan. Se on tehnyt palautumisesta paljon mukavampaa ja helpompaa, kun olen uskaltanut esimerkiksi lenkkeillä jo melko nopeasti synnytyksen jälkeen. Juoksemaan en tietty vielä ole alkanut, mutta jaksan jo useamman kilometrin reippaita kävelylenkkejä aivan helposti. 

En saanut synnytyksessä yhtään tikkejä tai repeämiä, joten niiden osalta en myöskään kärsinyt kivuista tai vaivoista. Olen ollut tosi onnekas siitä, että ainoastaan ekassa synnytyksessä sain kolme tikkiä (joista kaksi ylimääräisen väliseinän leikkaamisesta synnytyksen aikana johtuen ja yksi pieneen nirhaumaan), ja sen jälkeen en koskaan ole saanut tikkejä tai repeämiä. Se todella helpottaa toipumista, kun ei tarvitse kärsiä kivuista niiden osalta. Mulla on selkeästi joustava kudostyyppi, joka suojaa repeämiltä ja saan olla siitä tosi kiitollinen. 

Mulla oli tämän synnytyksen jälkeen niin hyvä olo, että tuntui kuin olisin voinut lähteä vaikka heti kauppaan tai vaikka lenkille. Kun sitten viisi päivää myöhemmin lähdin ekalle lenkille, se tuntui niin ihanalta! Kuopus oli meidän eka kesävauva, eikä koskaan aiemmin olla voitu lähteä niin aikaisin ulkoilemaan kunnolla. Se oli niin virkistävää ja ihanaa. Kolmannen synnytyksen jälkeen taas mulla oli vielä kolmen viikonkin jälkeen pelkästään kauppareissulla sellainen olo, että lonkkaluut vaan lonksuu ja tuli niitä liitoskipuja. Joten se mun uskomus ei sitten lainkaan pitänyt paikkaansa, että ikä hankaloitti mun palautumista viimeksi, koska tämä neljäs palautuminen viisi vuotta myöhemmin on sujunut niin paljon mukavammin. 

Kerkesin saada raskauden aikana 11 raskauskiloa ja kuuden viikon kohdalla synnytyksen jälkeen käydessäni neuvolassa puntarilla niistä oli jäljellä neljä. Nyt en tiedä montako kiloa vielä on, eikä sillä ole mitään väliäkään. Sen tiedän, että mun imetysboobsit painaa ainakin kilon per hinkki silloin kun ovat täynnä maitoa, että jo pelkästään niiden osalta mulla varmasti pysyy pari raskauskiloa sinne asti, että imetys päättyy. Ja saa pysyäkin. Käyn vaa’alla todella harvoin (raskausaikana ja synnytyksen jälkeen toki pakko käydä neuvolassa), eikä meillä ole sellaista edes kotona, koska kiloja enemmän mulle merkitsee oma fiilis.

Olen keskittynyt lantionpohjan lihasten harjoituksiin ja coren kuntouttamiseen. Mitään valtavia treenejä en ole tehnyt, mutta olen yrittänyt pitää keskivartalon hyvin hallinnassa kävelyllä ja muutenkin. Viimeksi mulle jäi pieni erkauma vatsalihaksiin raskauden jälkeen ja jännityksellä seuraan, että jääkö se tälläkin kertaa. Mulla on neuvolalääkärin jälkitarkastus vasta parin viikon kuluttua, jossa toivottavasti tsekataan mahdollinen erkaumakin. Jos ei, niin sitten pitää suunnata vielä äitiysfyssarille varmuuden vuoksi.

Tässä ylläolevassa kuvassa ei ole editoitu värejä tai kontrasteja tms. vaan täysin raakaversio. 

Odotan jo todella kovasti, että pääsen jatkamaan mun rakasta juoksuharrastusta. Fyysisesti olo on sellainen, että voisin jo juosta, mutta en uskalla kyllä sitä aloittaa ennen kuin on lääkärin lupa, joten odottelen vielä. Uskon, että myös mun säännöllinen juoksuharrastus ennen raskautta vaikutti siihen, että olen ollut fyysisesti niin paljon paremmassa kunnossa kaikin puolin.

Ajattelin ennen neljättä raskautta, että fysiikan puolesta neljäs raskaus on kyllä ihan viimeinen, koska en uskaltaisi ottaa enempää riskejä kropan voinnin takia. Ja nyt taas kun tämä palautuminen meni näin hienosti, niin tuntuu, että ainakin oman voinnin puolesta uskaltaisin helposti olla raskaana ja synnyttää vielä. Mutta toki on ne muut elämän realiteetit mitä pitää myös huomioida kun lapsilukua miettii, hah.

Laitan IG Storyyn kysymysboxin, jossa saa kysyä vielä synnytyksestä ja palautumisesta, niin laittakaa ihmeessä siellä kysymyksiä jos tulee jotain mieleen! Ja laitan storyyn myös kuvia tästä palautumisen varrelta lisää. Nämä postauksen kuvat on otettu tällä viikolla.

Itseasiassa yksi meidän aineettoman yhteisen tekemisen perhejoulukalenterin luukuista oli tänä vuonna kotitreeni tonttulakit päässä koko perheelle ja se oli varsin hauskaa ja hikoiluttavaa puuhaa. Tällä hetkellä monet harrastukset ovat tauolla (niin myös meillä) ja siksi on tärkeää huolehtia muilla tavoin, että tulee liikuttua riittävästi. Me ollaan ulkoiltu paljon ja sen lisäksi ollaan tehty monia kotitreenejä. Minä en ole mikään ammattilainen, tiedän treenaamisesta hyvin vähän. Mutta sen tiedän, että tämä treeni on melko helppo ja hauska ja otin siihen mukaan omia lemppariliikkeitäni, joissa tulee hiki. Ja hien pintaan saaminen on kai ihan hyvä juttu?

Vaihtoehtoisia treenausmuotoja tälle lämmittelyn ja viiden liikkeen kombolle on myös esimerkiksi tonttudisko. Eli laittaa vaan mahdollisimman tanssittavaa joulumusiikkia päälle ja sitten tanssii ainakin puoli tuntia – aivan täysillä. Toimii parhaiten jos on seuraa esim. puolisosta tai lapsista, tai miksei pitäisi yhteisdiskoa vaikka Teams-tapaamisen merkeissä ystävien kanssa. Erityisen hyvin tonttudiskossa toimii taustalla Spotifyn oma Christmas Pop -soittolista, siellä on menevää joulumusaa. Mutta sen pidemmittä puheitta, tässä meidän perheen hatusta vedetty hauska kotitreeni.

Tonttutreeni – hauska kotitreeni tonttulakit päässä:

Lämmittely 2 kierrosta: 20 haarahyppyä, 20 polvennostojuoksua (per puoli), 20sek lantion pyöritystä, 20 sek olkapäiden pyöritystä (musaehdotus: Elastisen Vain elämää -versio Tip Tap -biisistä toimii loistavasti lämmittelybiisinä).

Treeni: Tee kaksi tai kolme kierrosta, pidä kierrosten välissä minuutin tauko. 

Kyykkyhyppy x 20 (jump squat)

Mountain climber x30 (kummallekin puolelle, eli yhteensä 60)

Aasinpotkut x30 (kummallekin puolelle, eli yhteensä 60) (Donkey kicks)

Bicycle crunches x30

Lankku 30 sek (plank)

Huom! Kuvat eivät ole ohjeita, että ”tee liike näin”, ne ovat kuvituskuvia minusta tekemässä liikkeitä. Jos et ole tehnyt jotakin liikettä aiemmin, suosittelen katsomaan YouTubesta ammattilaisen ohjevideon miten liike tehdään oikeaoppisesti, minulta ei kannata siihen ottaa mallia. Laitoin tätä helpottaakseni kaikkiin liikkeisiin mukaan englanninkielisen nimen, niin varmasti löytyy videot niillä.

Toistojen määrää voi muokata oman harrastuneisuuden mukaan ja tilalle voi hyvin vaihtaa myös omia lempiliikkeitä, helpompia tai raskaampia. Hyviä treenejä löytyy myös Pamela Reifiltä YouTubesta ilmaiseksi ja itse olen tykästynyt tosi paljon myös Sara Ticklen 500-treeneihin, joita löytyy hänen blogista kolme erilaista.  Mulle on kaikessa liikunnassa tärkeintä se, että se on kivaa ja rentouttavaa ja sitä mielestäni tämä treeni on. Tämän jälkeen on ihana mennä saunaan, se viimeistelee rentoutuneen fiiliksen täydellisesti!

Toinen vinkki vielä: jos ei muuten huvita treenata, sekin toimii hyvin, että laittaa jonkun jouluelokuvan pyörimään suoratoistopalvelusta ja sitten tekee vaikka puolen tunnin ajan kaikkia sellaisia liikkeitä, joita tehdessä voi samalla katsella leffaa. Kyykyt, polvennostojuoksut, haarahypyt askelkyykyt ja muut pystyssä tehtävät liikkeet sopivat tähän erityisen hyvin, kun silloin näkee samalla hyvin telkkarin. Tämä on tällaisen laiskan treenaajan pro tip, että jos muuten ei saa itseään liikkeelle (niinkuin mulle välillä käy) niin tämä vaihtoehto on aika hyvä.

Huh! Mua jännitti tehdä tällainen vähän erilainen postaus ja etenkin nuo kuvat. Mun kroppa ei ole mitenkään erityisen atleettinen, mulla on edelleen paljon parantamista keskivartalon hallinnassa kolmen raskauden jälkeen ja mun ryhti ei ole koskaan ollut kovin optimaalinen. Mutta parhaani yritän. Ja ainakin mun mielestä kaikkien upeiden ja urheilullisten treenivinkkien sekaan mahtuu tällainen yksi kieli poskella tehty tonttutreeni, joka ei lupaa mitään muuta kuin hikeä ja hauskanpitoa.

Haastoin itseni marraskuun ajaksi jumppahaasteeseen, sillä kaipasin lisää motivaatiota treenaamiseen. Jumppahaasteeni menee yksinkertaisuudessaan niin, että mun tulee jumpata (ts. liikkua) joka päivä marraskuussa vähintään 15 minuutin ajan. Sillä ei ole mitään väliä mitä se liikunta on, se voi olla lenkki, tanssia, venyttelyä, joogaa, kehonpainotreeniä tai vaikka intensiivistä haravoimista. Kunhan liikun joka päivä vähintään 15 min extraa normaalin arjen hyötyliikunnan lisäksi, olen onnistunut haasteessani.

Lokakuussa huomasin, että lenkkeilymotivaationi laski. Koskaan ei tuntunut olevan sopivaa hetkeä lähteä lenkille. Ja en kertakaikkiaan aio nyt suostua tähän, että lopetan liikunnan talven myötä motivaation puutteen vuoksi, kuten minulle kävi monena vuonna. Selvisin viime talvestakin lenkkeillen läpi talven ja tulen onnistumaan siinä tänäkin vuonna, se on vissi. Mutta jotain piti keksiä, jotta saan itseni sohvalta ylös. Ihana kollegani Mona Visuri keksi marraskuun lenkkihaasteen Instassa ja siitä inspiroituneena päätin itse vaihtaa sen omalla kohdallani jumppahaasteeksi. Koska tällä hetkellä mulla ne on juuri ne lenkit, jotka eniten takkuaa, päätin että voin jumpata ihan miten haluan, koska tärkeintä on se, että LIIKKUU, ei se miten liikkuu.

Minulla edelleenkin välillä stressaa se kesällä kesken lenkin iskenyt migreeni takaraivossa, vaikka hetkellisesti tuntui, että pääsin siitä jo yli. Yritän aina miettiä milloin on hyvä aika lähteä lenkille, jotta migreenin riski olisi mahdollisimman pieni. Esimerkiksi hormonaaliset vaihtelut lisäävät itselläni migreeniriskiä. Se tekee joskus lenkille pääsemisestä hankalaa, koska sekä aikataulut että olosuhteet voivat rajoittaa mun lenkkimahiksia.

En uskalla lähteä lenkille jos on PMS, menkat tai ovulaatio (heh, aika monta päivää kuukaudesta menee siis jo tässä). En myöskään lähde lenkille jos aurinko paistaa liian kirkkaasti tai jos mulla on yhtään pää kipeä. Mulle tulee harvoin migreeni, mutta silloin kun se tulee, on yleensä joku näistä tekijöistä ainakin osaksi taustalla. Ja antakaas kun selitän. Ymmärrän, että se migreeni voi hyvin iskeä noina päivinä myös kotona tai kaupassa tai missä tahansa, en välttele kaikkea. Mutta jostain syystä vaan se, että olen yksin kaukana kotoa jalkaisin migreenin iskiessä ja menetän näkökyvyn, on ajatuksena se kaikkein pelottavin. Olen kokenut sen kahdesti, enkä haluaisi kokea enää kertaakaan.

En voi olla kokonaan liikkumatta kuitenkaan noin monena päivänä kuukaudesta, mikäli haluan voida hyvin. Siksi olen keksinyt niille päiville muuta, kuten tämän jumppahaasteen. Voin aivan hyvin tanssia itseni hikiseksi olkkarissa, se on yhtä hyvää liikuntaa kuin lenkki. Tai tehdä YouTubesta kunnon kehonpainotreenin. Ja niitä kaikkia olenkin tässä viime aikoina tehnyt innoissani. Ja lopputuloksena se, että olen liikkunut vähintään saman verran tai jopa enemmän kuin ennen, koska liikun nyt joka päivä. Usein vartti venyy puoleksi tunniksi, ja jos joka päivä liikkuu vähintään sen vartin, ne pelkät vartit on jo viikossa 2h15min. Vertauksena kolme puolen tunnin juoksulenkkiä on ”vain” 1,5h.

Mun täytyy käsitellä näitä migreeniin liittyviä pelkoja ja ajatuksia rauhassa ja päästä niistä myös yli. Tiedän sen. Migreeni on kulkenut mun kanssa vuosikaudet ja vaikuttanut monella tavalla mun elämään. Se ei ole aina helppoa. Vaikka migreeni on yleinen sairaus, eikä se ole vaarallinen, se on silti ollut monella tapaa mulle pelottava asia läpi elämän. Välillä se vaikuttaa enemmän ja välillä vähemmän. Joku lenkkimotiin vaikuttaminen on loppupeleissä aika pientä.  Olen tosi onnekas, kun olen päässyt migreenin kanssa tosi helpolla verrattuna moneen muuhun, joilla se vaikuttaa vielä enemmän arkeen.

Olen ylpeä siitä, että en jämähtänyt sohvalle kuten niin monta kertaa ennen motivaatipulan iskiessä, vaan keksin ratkaisun. Aion jatkaa jumppahaastetta ainakin tämän kuun loppuun asti, mutta miksei ei siitä eteenpäinkin? Siitä tulee niin hyvä fiilis kun liikkuu ja se antaa paljon lisää energiaa pimeän talven keskellä!

Jos jotain vuosi 2020 on mulle opettanut, niin sitä armollisuutta itseäni kohtaan, jota olen etsinyt itsestäni jo vuosia. Kauan sitten, ennen kuin musta tuli ensin hukassa oleva teini ja sitten kovaa vauhtia eteenpäin pyrkivä ja mielellään perheelleen omistautuva aikuinen, tein joka päivä paljon asioita, joista nautin. Makasin piirtämässä lattialla niin, että vasemman kyynärpääni iho näyttää edelleen 15 vuotta myöhemmin aivan norsun nahalta. Luin niin paljon kirjoja, että en nykyisin saa luettua edes viidessä vuodessa yhtä paljon kuin silloin puolessa vuodessa. Askartelin, maalasin tauluja ja haaveilin. Kirjoitin ajatusten virtaa ylös päiväkirjoihin ja fanfictioniin. Olin rennosti yksin.

Teininä rentouduin eri tavalla. Juhlin ja olin ulkona ystävien kanssa. Nukuin ihan hulluna. Katsoin paljon leffoja, ystävien kanssa. No, silloinkin vietin paljon sellaista aikaa, kun en hirveästi juuri kelaillut mitään, olin vaan.  Mutta silloin tavallaan unohdin ne asiat, joita tykkään ihan yksin tehdä. Silloin olin aina kavereiden kanssa.

Sitten tuli Otto, tuli blogi ja tuli vauva. Blogista tuli ensin rakas harrastus, ihana puuha, jota tehdä yksin sillon kun vauva nukkui ja Otto pelasi. Se oli mun oma juttu. Keskitin kaiken luovuuteni siihen. Mukaan tuli Instagram, Facebook ja YouTube, joihin sai myös purkaa luovuutta eri muodoissa. Ne olivat asioita, joita tein ihan yksin ja nautin niistä. En edes muistanut lukea, piirtää tai maalata, kun puuhailin niin mielellään blogini parissa aina kun oli luppoaikaa. Se oli ihana, joustava harrastus, kunnes siitä tuli mulle työ. Olen nauttinut ihan hirveästi työstäni ja olen käyttänyt siihen todella todella paljon aikaa ja resursseja.

Se raja, jolloin harrastus muuttui työksi on tosi häilyvä mun muistikuvissa. Meni todella pitkään tajuta, että blogi ja some eivät olleet niitä ”mun omia juttuja” enää. Ne eivät ole mulle enää rentoutuskeino tai oma harrastus, vaan ne ovat mun työ. Ne toki antavat edelleen mulle ihan valtavan paljon energiaa, iloa ja inspiraatiota, mutta ne ovat myös työ, josta tarvitsee taukoja ja rentoutumista. Se on toki positiivinen ”ongelma”, että rakkaasta harrastuksesta on saanut itselleen työn.

Työ voi olla samaan aikaan todella inspiroivaa ja todella kuluttavaa. Ja vaikka olenkin erittäin kiitollinen, että saan tehdä työkseni juuri sitä mitä rakastan, olen tänä vuonna vihdoin alkanut oikeasti tajuta, että tarvitsen sen rinnalle niitä muitakin oikeita omia juttuja. Niitä, joissa kukaan ei vaadi multa mitään, joita tehdessä voi vaan antaa ajatusten virrata tai olla ajattelematta mitään.

Ja arvatkaa mitä. Olen niin onnellinen, että olen viimeinkin tajunnut sen! Koska: tänä vuonna olen tehnyt niin paljon kivoja juttuja. Olen ottanut aikaa ihanille, rentouttaville asioille arjessa. Olen vaan nauttinut ja puuhaillut ja ollut läsnä hetkessä itselleni. Eikä se ole ollutkaan niin vaikeaa mitä luulin. Hetkiä siellä täällä. Joskus kokonaisia päiviä. Olen maalannut akryyliväreillä ja vesiväreillä, piirtänyt, tanssinut, lukenut kiinnostavia kirjoja. Olen askarrellut tupsuja tai koristeita ja käyttänyt tunteja vanhojen kenkien puhdistamiseen, jotka olivat mulle tärkeät. Olen omistautunut kasvomaalauksille ja viettänyt aikaa katsellen kauniita kuvia joulukoristeluista. Olen vaan ollut ja puuhastellut asioita ilman paineita siitä, että niiden puuhien pitäisi johtaa johonkin tärkeään tai suurempaan. Miten virkistävää!

En osaa sanoa mikä oli se yksi asia, joka käynnisti tämän lumipalloefektin ja sai mut ottamaan niitä pieniä hetkiä itselleni melkein joka päivä. Ehkä se oli pitkästä aikaa kiinnostavaan kirjaan uppoutuminen, tai maalaaminen yksin akryyliväreillä pitkän tauon jälkeen. Mutta olen vaan niin iloinen, että olen saanut nämä asiat takaisin! Uskon, että vaikutusta on ollut myös ympäristöllä. Tässä kodissa on niin paljon helpompaa rentoutua ja hengittää ja ottaa itselleen tilaa. Täällä on tilaa luovuudelle ja oma rauha. Kun ikkunoista näkyy lähinnä tuulessa huojuvia puita, mun on jotenkin tosi paljon helpompaa rauhoittua, kuin hektisen tien varrella olevassa rivarissa.

Olen puhunut armollisuudesta monesti ja se on ollut tavoitteena mulla kauan, mutta ehkä vasta nyt olen alkanut sisäistää sen aidosti, enkä vaan tavoitellut sitä. Pelkän puheen sijaan ymmärtänyt mitä se juuri mulle merkitsee. Ja se jos mikä on korvaamattoman arvokasta. Tuntuu kuin uusi maailma olisi auennut, jossa mikä tahansa luova puuha on mulle mahdollista. Hitto vie, olen jopa miettinyt alkaisinko neulomaan ensimmäistä kertaa sitten kasiluokan. Ei sitä kuulkaa tiedä mistä kaikesta ehdin vielä innostua!

Nyt syyskuussa tulee vuosi siitä, kun juoksin ensimmäisen lenkin pitkän tauon jälkeen, Mallorcan helteessä Oton siskon kanssa. Se tuntui niin hyvältä silloin, vaikka olinkin lenkin jälkeen aivan dööööd. Mutta se fiilis: mä pystyin siihen! Ja siitä sain kipinän aloittaa juoksemisen uudelleen.

Harmaaseen Suomeen palattuamme suuntasin lenkille. Laitoin napit korville, kuuntelin podcastia ja juoksin. Oli niin hiki, puolimatkassa loputtomassa ylämäessä tuntui, etten vaan jaksa enää enempää, mutta juoksin kuitenkin. Parin päivän päästä lähdin taas. Ja taas. Parin viikon kuluttua olin niin ylpeä itsestäni, kun olin pitänyt lenkeistä kiinni. Viikot vaihtuivat kuukausiksi.

Välillä ei huvittanut yhtään lähteä lenkille, tai tuntui ettei kertakaikkiaan ollut aikaa, mutta lähdin silti. Päätin, että juoksen joka viikko vähintään kolme kertaa ainakin 20-30min lenkin. 20min voi kuulostaa lyhyeltä ja tokihan se on lyhyt aika, mutta ensin piti saada kiinni siitä säännöllisyydestä, siitä, että oikeasti lähden sinne lenkille kolme kertaa viikossa. Otin aikaa lenkille sieltä mistä sitä löytyi ja aina sitä jostain löytyi parikymmentä minuuttia.

Sitten kun lenkistä tuli rutiini, saatoin alkaa miettimään matkaa, nopeutta ja aikaa. Aloin tarkkailla tuloksia mun älykellosta ja terveysappista. Olin ihan tyytyväinen. Appi näytti, että kehitystä tapahtui jo muutamassa viikossa kivasti. Talvella mun keskivauhti oli usein 8km/h, johon olin aivan tyytyväinen. Pyrin juoksemaan aina n. puoli tuntia, matkasta viis. Leuto talvi oli juoksun kannalta ihanteellinen, sillä missään ei ollut jäätä ja oli helppo juosta kun ei tarvinnut edes sen kummemmin miettiä vaatteita. Koko talven pärjäsi juoksutakilla, juoksutrikoilla ja lenkkareilla.

Pidin juoksusta kiinni myös muuton aikaan ja tutkin innoissani kodin lähistön uusia lenkkimaastoja. Keväällä meitä puraisi kunnon ulkoilukärpänen, kun ei juuri muutakaan voinut rajoitusten aikaan tehdä. Huhti-toukokuussa kävin lenkillä lähes joka ikinen päivä, joko yksin tai koko perheen kanssa. Se oli ihan mahtavaa. Nautin siitä ja olo oli tosi energinen.

Kesäkuussa rakastin lenkkeillä lämpiminä kesäiltoina ja monesti lähdin lenkille myös jo aamupäivällä niin, että esikoinen pyöräili ja mä juoksin. Yhtenä kesäiltana lenkillä ollessani mulle iski kauhea aurallinen migreeni ja näkö lähti kesken lenkin. Siitä tuli jotenkin sellainen kammo ja ahdistus, että en juossut moneen viikkoon lenkkejä yksin. 

En voinut sietää ajatusta, että mulla lähtisi uudelleen näkö niin, että olen yksin keskellä skutsia myöhään illalla.  Juoksin koko kesän vain keskellä päivää meidän esikoisen kanssa yhdessä. Jos näkö olisi lähtenyt, hän olisi voinut soittaa Oton hakemaan. Meillä oli tosi kivaa lenkeillä ja höpöteltiin kaikenlaista. Edelleen tykkään lähteä hänen kanssa lenkille. 

Elokuun puolella otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja päätin, että en anna yhden migreenin lannistaa mun juoksuintoa. Todennäköisyys sille, että migreeni iskee uudelleen lenkillä on hyvin pieni. Olen juossut aikuisvuosinani varmaan muutaman sata lenkkiä yhteensä ja kaksi kertaa on iskenyt migreeni. Niiden kahden migreenin välissä oli viisi vuotta. Pakkasin siis migreenilääkkeet ja minikokoisen vesipullon vyölaukkuun ja lähdin yksin lenkille. Ainakin saisin lääkkeen heti otettua, jos migreeni iskisi kesken lenkin. Ja hyvinhän se lenkki meni, eikä tullut migreeniä.

Nyt olen uskaltanut juosta taas jo useammankin lenkin yksin ja se on ollut ihanaa vaihtelua. Kesän höpöttelylenkit taisivat muuten tehdä hyvää mun juoksukunnolle: Kun totuin juoksemaan kovaa niin, että koko ajan juttelin samalla esikoisen kanssa, nyt juoksen yksin ihan ekstrakovaa. 

Tällä hetkellä mun perus vajaan viiden kilsan lenkillä mun keskivauhti on yli 11km/h, mikä on jo huomattava kehitys siitä vuoden takaisesta. Kun en höpöttele koko ajan, vaan keskityn pelkkään juoksuun, niin vauhtikin on kova ihan huomaamatta. Tuo vauhti tuntuu nyt ihan samalta kuin talvella se 7-8km/h keskivauhti. Tai no, en edes ole mitenkään “död” lenkin jälkeen kuten silloin, vaan yleensä on ihan hyvä fiilis, vaikkakin hiki. Jaksan juosta lenkin ihan helposti ja tiedän, että jaksaisin pidempäänkin jos vaan malttaisin käyttää enemmän aikaa lenkkiin kuin sen puoli tuntia. 

Olen pitänyt sitä prioriteettina, että ylipäätään liikun sen 3-4 kertaa viikossa. Enkä siis vieläkään ole yrittänyt juosta mitään 10km lenkkejä, 4-6km on ollut mulle se perus lenkin pituus. Nyt ajattelin kuitenkin, että näin vuoden jälkeen voisin alkaa kokeilla juosta vaikka kerran viikkoon vähän pidemmänkin lenkin. Olisi niin siistiä juosta joskus elämässä vaikka Naisten kymppi tai ehkä jopa puolimaratoni. Ehkä kokeilen jo tällä viikolla juosta vaikka seitsemän kilsaa, tai vaikka 40 minuuttia. En halua ottaa mitään pitkän ajan tavoitteita, mulle tärkein tavoite on se, että en anna säännöllisen liikunnan pudota pois mun arjesta, tapahtui mitä tapahtui.

Tämä on mulle ihan valtava saavutus, että olen oikeasti pitänyt vuoden kiinni tästä. Säännöllinen liikunta osaksi elämää oli mun tärkein tavoite ja mulla on vaan niin hyvä mieli siitä, että onnistuin. Miten voikin yksi viikon lomareissu muuttaa ihmisen elämää näin paljon?

Juokseminen on mulle kaikkein sopivin ja helpoin harrastus, koska lenkille on helppo lähteä omien aikataulujen mukaan ihan milloin haluaa. Ja lisäksi se on ilmaista ja hauskaa!

Onko täällä muita juoksijoita? Miten olette lähteneet pidentämään matkoja lenkillä?