Olen ottanut ennenkin kantaa sukupuolirooleihin ja niiden tarpeellisuuteen blogissani, ja nyt tämä asia nousi jälleen mieleen kun törmäsin ihan muutaman päivän sisään pariinkin eri juttuun joista nousi vahvat tunteet.

Silmiini osui Facebookissa Kaksplussan nosto. Poikien äiti kirjoitti veljesrakkaudesta blogissaan, ja teksti herätti mussa paljon ajatuksia. Mä uskon, että erilaisia sisarusten välisiä suhteita on ihan yhtä monta kuin sisaruksiakin maailmassa. Toki eri sukupuolten välillä voi olla joskus havaittavissa tiettyjä erityispiirteitä, mutta ei kyllä voi yleistää. Olen itsekin kirjoittanut omien lasteni sisarussuhteesta blogissani, mutta olen pidättäytynyt siinä että kyse on nimenomaan meidän lapsista. Ei siskoksista yleensä. Omakohtainen kokemus ei nimittäin mielestäni riitä arvioimaan kaikkia yleisesti, eikä se anna oikeutta esittää omia fiiliksiä totena. Erityisen ikävää mun mielestä on, jos vielä vuonna 2016 tarkoituksella joku haluaa vahvistaa sukupuolistereotypioita ja iskeä kaikki pojat tai tytöt muottiin sukupuolensa perusteella.

Mä en missään nimessä halua hyökätä yksittäistä ihmistä vastaan, vaikka tämä oman postauksen idea osittain lähtikin tästä tekstistä liikkeelle. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota siihen, miten tiukassa ne sukupuolistereotypiat istuvat. Miten Suomen suurin vanhemmille suunnattu lehtikin jakaa tällaisia stereotypioita eteenpäin, mahdollisesti huomaamattaan.

Marja Hintikka, modernin vanhemmuuden sanansaattaja, jonka ajatuksia olen hehkuttanut blogissani aiemmin, jakoi tällä viikolla kuvan, ”Jalkapallo for mommies”. Koska eihän äidit ymmärrä yhtään mitään jalkapallosta, äitejä yleisesti turhauttaa tämä kuukauden kestävä pallonpyörittelyrumba, ja kaikki miehet tunnetusti ovat aivan intsinä jalkapallosta. Eivät muuten ole. Mä en sano, etteikö tällaisia hauskoja kuvia saisi tehdä, mutta miksi siinä ei lukenut ”Jalkapallo for dummies”. Miksi ei voi ajatella, että tehdäänpä tällainen hauska jalkapallokuva kaikille niille PUOLISOILLE, miehille tai naisille, joita jalkapalloon hurahtanut puolisko ja/tai lapset naurattavat tai turhauttavat.  Sofia kirjoitti blogissaan loistavasti tästä. Että vaikka se kuva on hauska ja moni nainen siihen samaistuu, ei tarkoita että äidit yleisesti eivät ymmärrä jalkapalloa tai että kaikki miehet hullaantuisivat siitä.

Olen aiemminkin kirjoittanut sukupuolirooleista blogissani, ja edelleen olen ihan samaa mieltä kuin silloin. Saa olla niitä stereotyyppisiä tyttöjen ja poikien juttuja, tyttö voi olla ihan rauhassa niin tyttömäinen kuin ikinä haluaa ja sama pojalle, vanhemman tehtävä on välttää ahtamasta itse lasta mihinkään muottiin. Halun olla jonkunlainen tulee lähteä lapsesta itsestään. Niin että kaikki voisivat tehdä mitä ikinä haluavat, pelkäämättä että toiset lapset kiusaavat päiväkodissa tai koulussa väärälle sukupuolelle tyypillisestä valinnasta. Tai ilman että kukaan äiti tai isä ajattelee, että ”olispa mun lapsi normaali, tykkäispä se jalkapallosta niinkun muutkin pojat”. Ilman että sanottaisiin että pojan kuuluu olla vahva ja tytön herkkä. Tärkeintä on että lapsi saisi olla sellainen kuin on, eikä kukaan kertoisi hänelle sanoin tai teoin millainen hänen kuuluisi olla.

Kuva: Shutterstock

Tuoreen Psychology of Women Quarterly -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan yhä edelleen valtaosa naisista ja miehistä uskoo siihen, että tytöt ovat kiltimpiä ja pojat kilpailunhaluisempia, siitäkin huolimatta että aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet että todellisuudessa sukupuolten väliset erot ovat todella pieniä tai olemattomia. Kilpailunhaluisia löytyy yhtä paljon naisista kuin miehistä, ja molemmat sukupuolet olisivat ihan yhtä herkkiä, jos saisivat siihen luvan. Yhä edelleen tutkimukseen vastanneiden mielestä on olemassa naisten ammatteja ja miesten ammatteja, harrastuksia ja luonteenpiirteitä, mikä tuntuu pöyristyttävältä kun ajattelee mitä vuotta me eletään. Vaikka erot ovat mitättömiä, ihmiset itse antavat niille suuret mittasuhteet ja liioittelevat niiden merkitystä. Tutkimusta oli analysoitu loistavasti tänä keväänä julkaistusssa Women’s Health Magin artikkelissa. Kannattaa käydä vilkaisemassa.

Näennäisesti tasa-arvoinen on tämän hetken yleisin suuntaus. Moni kohkaa siitä, että kyllä homot on ihan yhtä hyviä vanhempia miksi ne ei saa adoptoida ja kyllä nyt on voi voi kun naisen euro on vaan 80 senttiä. Mä olen ihan samaa mieltä! Mutta ne avaimet näiden asioiden muuttamiseen paremmaksi on meidän omissa käsissä. Vastuu on meillä kaikilla. Erityisesti se on niillä joilla on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Suurilla aikakauslehdillä, suosituilla bloggaajilla, yleisradion tv-juontajilla, toimittajilla, ja ennenkaikkea vanhemmilla. Se ei riitä, että aina kohun tullen mennään muiden mukana ja ollaan tasa-arvon asialla.

Näihin asioihin pitää kiinnittää huomiota arjessa, jatkuvasti. Silloinkin kun kirjoitetaan iloisia otsikoita kesäkuun kasvatusekstraan, ja silloin kun jaetaan hassuja kuvia. Kyse on niin pienistä asioista että niitä ei huomaa jos ei huomioi, mutta joilla on suuri vaikutus pitkässä kaavassa. Sanoista. Ja on taidon puutetta, jos ei itse osaa kirjoittaa kaikkia kunnioittavasti. Aina ei tarvitse pyllistää johonkin suuntaan, kyse on sanavalinnoista ja pienistä vivahteista. Ei mistään sen vaikeammasta. Tämä pätee myös silloin kun ollaan lasten kanssa ostoksilla, ja lapsi ihastuu omasta mielestä väärän sukupuolen vaatteeseen tai leluun, ja silloin kun mietitään miten suhtaudutaan lapsen itkuun, harrastukseen, kiinnostuksen kohteeseen tai kuvaillaan oman lapsen luonnetta muille. ”Meidän Maija nyt on sellainen poikatyttö ja tykkää vaan poikien jutuista ja me annetaan sen leikkiä autoilla” on ihan yhtä stereotypisoivaa kuin se että sanoisi että naiset ei ymmärrä jalkapalloa tai että ”pojat nyt on poikia ja vähän villejä”.

Usein kun nämä asiat ottaa puheeksi, se kuitataan tuhahtelulla, naureskelulla tai siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Aivan kuin tasa-arvo olisi vastenmielistä. On tiedonpuutetta jos kuvittelee, että sillä ei ole mitään merkitystä että ahtaa omaa tai muiden lapsia sukupuolirooleihin. Sillä on kaikki merkitys. Ja vaikka se oma lapsi olisi maailman stereotyyppisin lapsi kaikessa mitä tekee, se ei ole häneltä pois että häntä tai muita ei kasvateta tietoisesti tiettyyn rooliin, päin vastoin. Se on suuri rikkaus, kaikille. Se mahdollistaa sen että jokainen voi tuntea olevansa hyväksytty omana itsenään, sillä lapset itse eivät opi osoittelemaan erilaisuutta sormella, ellei joku sitä ensin heille näytä.

Mä toivon vaan että niihin näennäisesti pieniltä tuntuviin asioihin kiinnitettäisiin huomiota enemmän. Ne on tärkeämpiä kuin moni uskoo.

On aika palata hetkeksi uima-altaan kohinaan, linnunlauluun, jäätelöihin ja auringonpaisteeseen täältä perinteisten juhannussäiden keskellä. Uuden koneen myötä videoiden editointi helpottui juuri huomattavasti koska iMovie, ja otin eilen asiakseni käydä läpi kaikki Mallorcavideot ja tehdä niistä vihdoin matkavideon. Aijaijai mulle tuli niin ikävä meidän ihanaa hotellia ja sitä rentoa fiilistä mikä reissulla oli!

Ihanaa kun tuli kuvattua edes jonkin verran videomateriaaliakin, sillä videolta saa niin paljon enemmän irti niistä muistoista ja pääsee jotenkin syvemmin sisään siihen samaan ihanan lämpöiseen tunnelmaan. Melkein maistan vesimelonijätskin kielellä ja tunnen lempeän kesätuulen, ah! Toivottavasti tekin pääsette videolta edes vähän meidän lomafiiliksiin, viikonloppukin tulossa ja kaikkea. Ihanaa perjantaita kaikille <3

Saatiin jokin aika sitten Polkupedista Tiaralle uusi 16-tuumainen Puky polkupyörä*. Mun on pitänyt kirjoittaa tästä jo aikaa sitten, mutta en vaan ole saanut tehtyä. Nyt kuitenkin kokosin yhteen meidän kokemukset siirtymisestä potkupyörästä polkupyörään, sekä fiilikset uudesta pyörästä ja vinkit pyörän valintaan.

Alussa me jännättiin Oton kanssa, että voiko se tosiaan olla mahdollista että pyöräilyn opetteluun ei tarvittaisi apurattaita. Jo eka kerralla kun neiti kiipesi pyörän satulaan alkoi tasapaino kuitenkin löytyä ja hän tiesi heti miten poljetaan. Tyttö kiljui tyytyväisenä ja polki eteenpäin, ja me juostiin sydän syrjällään perässä Oton kanssa kevyesti kiinni pitäen. Hyvää treeniä siinä pyörän perässä juostessa on ainakin saanut. Nyt ei tarvitse enää pitää kiinni, mutta juostaan edelleen perässä.

Potkupyörästä on ollut ainakin meidän kokemuksen mukaan kuitenkin rutkasti hyötyä, sillä tasapaino löytyi tosi nopeasti myös polkupyörällä, ja tuntuma pyörään oli hyvä. Suosittelen ehdottomasti potkupyörää ennen polkupyörän hankkimista, sillä potkupyörän kanssa oppii nimenomaan pitämään itse sitä pyörää pystyssä. Lisäksi Pukyn laadukkaissa potku- ja polkupyörissä on kaikissa käsijarru, eli jarruttamisen voi opetella jo potkupyöräillessä ja sitten vain jarruttaa samalla tavalla polkupyöräillessä.  Pukyn polkupyörissä jarru on sopiva lapsen voimille, eikä liian jäykkä.

Polkemista Tiara oli harjoitellut päiväkodin kolmipyöräisillä, joten sekin tekniikka oli jo hallussa. Toistaiseksi ollaan pysytty ihan lähialueilla eikä lähdetty kauas, mutta mulla on kova luotto että me lähdetään pian pyöräretkelle yhdessä.  Vielä pari kertaa harjoitellaan kääntymistä, pysähtymistä ja ohjausta, ja sitten tämäkin hermoheikko äiti uskaltautuu jo kotitalon viereistä aukiota kauemmaksi. Musta on hyvä vaan harjoitella turvallisessa lähiympäristössä aluksi, että saa tarpeeksi varmuutta.

Me valittiin 16-tuumainen pyörä, joka sopii 3-vuotiaasta ylöspäin tai yli 100cm  pituiselle lapselle. Meidän neidillä pituutta siis 102cm, ja koko on oikein hyvä. Pyörässä on alumiinirunko, joka on matala niin että lapsen on helppo nousta sen selkään. Satulan ja ohjaustangon korkeutta voi tietenkin säätää, ja tärkeää on myös se etteivät ne ole liian matalalla, sillä liian matalalla olevan satulan kanssa lapsi ei saa polkemiseen tarpeeksi voimaa.

Samalla kun saatiin Tipalle käyttöön uusi pyörä, annettiin vaihdossa takaisin Polkupedille viime vuonna Zeldalle käyttöön saatu minikokoinen potkupyörä, ja Zelda vaihtoi Tiaran vanhaan isompaan potkupyörään. Minipotkupyörä oli edelleen ihan priimakunnossa vaikka sillä on kulutettu asfaltteja ihan huolella vuoden verran. Pukyn potkupyöristä löytyy käyttökokemuksia Zeldan osalta pienemmästä Puky LR M -potkupyörästä ja Tiaran osalta suuremmasta Puky LR L -potkupyörästä.

Tämä vaihdos oli myös oikein hyvä, sillä kuopus on venähtänyt vuodessa melkein siskonsa mittaiseksi ja vanha potkupyörä oli auttamattomasti liian pieni. Nyt hän potkii ketterästi menemään uudellavanhalla L-kokoisella potkupyörällään.

Kyllä tuntuu uskomattomalta, että minun esikoisvauvani osaa jo pyöräillä! Muutamat liikutuksen kyynelet olen tirauttanut, se vaan jotenkin tuntui niin hurjalta että ihan tosiaan aikaa on kulunut niin paljon että tyyppi polkee jo menemään. En malta odottaa että päästään kunnolla lenkille, niin että mä juoksen ja hän polkee, siitä tulee huippua!

Ihanaa että ainakin esikoisen pyöräilemään oppiminen meni näin kivuttomasti. Itse muistan purreeni hammasta harjoitellessani punavalkoisella pyörälläni ilman apurattaita polkemista, ja kaatuneenikin monta kertaa. Ja taisin oppia pyöräilemään ilman apuarattaita vasta 6-vuotiaana. 90-luvulla ei vielä potkupyöriä ollutkaan, ja apurattailla harjoitellessa lapsella ei ole mahdollisuutta oppia esimerkiksi kääntyessä oppia kallistamaan pyörää oikeaan suuntaan, sillä apurattaat vaativat kallistuksen juuri päinvastaiseen suuntaan. Siksi kai se harjoittelu niin takkusikin, kun tasapainoa oli vaikea hallita kun samaan aikaan piti tehdä kaikki päinvastoin kun oli tottunut tekemään. Onneksi nykyään on helpompaa kuin mun lapsuudessa!

Miten teillä on sujunut potkupyörästä polkupyörään vaihto tai pyöräilemään opettelu?

Sain töistä uuden koneen itselleni, elämäni ensimmäisen MacBookin, ja parin päivän testailun jälkeen alan pesunkestävänä PC-tyttönä päästä tästä jo vähän jyvälle. Onhan tämä aika lystikäs vehje, ja monessa asiassa toimii paremmin kuin Windows. Sitten on taas niitä pinttyneitä tapoja jotka tuntuvat niin paljon yksinkertaisemmilta, kuin nämä Macin versiot, kuten oikeaklikkaus vs. klikkaus kahdella sormella yhtäaikaa. No, kaksi päivää on lyhyt aika, mulla menee varmasti viikkoja että olen tämän kanssa ihan kotonani. Mutta hyvään alkuun olen päässyt, ja töissä olen päässyt käyttämään photariakin pitkästä aikaa kun nyt on kone joka sitä jaksaa pyörittää kunnolla. Töissä työkaverit, kaikki Macin onnellisia omistajia, ovat hihitelleet ensin mun PC:lle viimeisen vuoden, ja nyt viimeiset kaksi päivää mun kysymyksille kun olen yrittänyt opetella käyttämään konetta. Onneksi hyväntahtoisesti, hahah. Mutta kyllä mä vielä opin!

Mun vanha kone oli jo vähän hyytynyt mun tehokäytöstä, laitoin sen niin koville että se ei jaksanut oikein mitään. Kivaa kun on tällainen uusi kaveri nyt, niin esimerkiksi postauksen kirjoittaminen ja jakaminen eri kanaviin sujuu huomattavasti nopeammin, kuten myös kuvien editoiminen ilman turhaa hidastelua.

Lasten kanssa ollaan tehty lastenhuoneen kesäsiivousta ja järjestelty kaikkea. Vietiin osa leluista kellariin, sellaiset joilla ei hetkeen ole leikitty. Molemmat neidit saivat valita viisi lelua joista halusivat jo luopua ja molemmat keksivät ihan innoissaan, kuopus tosin tarjosi vähän kaikkea, sellaisiakin leluja jotka on vasta ostettu, ja sitten taas tarrasi yhtäkkiä pupuun jonka olemassaoloa ei ole muistanut puoleen vuoteen. Mutta aika hyvään tasapainoon me päästiin, eikä kumpikaan ole ainakaan tähän mennessä kaipaillut yhtään lelua, tuolla jo tuhisevat omissa sängyissään tyytyväisinä.

Otto lähtee taas huomenna Ruotsiin muutamaksi päiväksi ja me jäädään tänne kolmestaan tyttöjen kanssa. Mulla on vielä kaksi työpäivää jäljellä, mutta torstai-iltana töiden jälkeen ajattelin yllättää tytöt pyjamabileillä. Käydään kolmestaan ostamassa jotain pyjamabile-extra-super-megaherkkuja, kuten jätskiä ja mansikoita ja sokeriherneitä, sitten valkataan Netflixistä joku kiva leffa ja möllötetään sohvalla. Ja nukutaan kolmestaan sohvalla, tai no varmaan kymmenestään, jos noiden neitokaisten pehmolelutkin lasketaan mukaan. Tulee ahdas yö, mutta varmasti aika hauska myös. Ja jos musta alkaa tuntumaan että tila loppuu kesken, niin hiippailen yön hämärissä omaan sänkyyn, ja kömmin aamulla takaisin ennenkuin nuo höppänät heräävät. Mä kun olen tällainen aikainen lintu ja he pieniä unikekoja.

Tyttöjen reput on pakattuna, vaatteet valittuna aamuksi, oma laukku pakattu ja vaatteet valittu, ja kaikki muutenkin valmiina aamua varten. Huomenna ei ehkä ole yhtä mieletön aamupala kuin näissä kuvissa viime sunnuntaina, mutta onneksi tuolla on vielä mansikanjämät ripoteltavaksi myslin ja mantelimaidon joukkoon. Kesä ja tuoreet herkulliset marjat tuovat juuri sitä ihanaa pientä luksusta arkeen, mitä juuri nyt kaipaakin.

Nyt mä nautin vielä illasta Oton kanssa ennenkuin hän lentää Länsinaapuriin ja käytän huomisillan aivan varmasti työntekoon Netflixin sijaan. Ihanaa tiistai-iltaa ja haleja kaikille <3

Hah, sainpas otsikon oikein kun mulle pari kertaa jo kuittailtiin siitä että kun sanaa Lahti taivutetaan, kuuluu D jättää pois vaikka kielioppi mitä väittäisi. Eli joo, lauantai vietettiin Lahessa, tutustuen kaupunkiin, herkutellen ja uusia tyyppejä tavaten. Matkaan lähdettiin koko perhe, sillä olin pyytänyt että saan ottaa perheeni mukaan vaikka päivää ei alunperin miksikään lasten päiväksi järjestettykään, ja meidän muksut olivat ainoita paikalla. Meillä on vaan juuri nyt niin paljon kaikkea, Otolla monta työmatkaa tulossa ja muutenkin yhteinen aika kortilla, joten ajattelin että en halua olla yhtään ylimääräistä sekuntia erossa mun murusista. Onneksi sain ottaa mukulat mukaan, ja saatiin nauttia kivasta päivästä kaikki yhdessä.

Tunnin ajomatkan jälkeen Lahtipäivä alkoi brunssilla Sokos Hotel Lahden Seurahuoneella keskustassa. Syötiin hyvin ja juteltiin päivän suunnitelmista. Hotellilta löytyi myös oma pöytä gluteenittomia tuotteita, ja muutenkin saatiin navat täyteen herkkua murkinaa. Hotellilta suunnattiin bussilla Pikku-Veskulle, eli Pikku-Vesijärvelle. Siellä pääsi halutessaan kokeilemaan Suppailua Kitetirrin sponsoroimana. Suppailu näytti superhauskalta, pakko päästä vielä kokeilemaan lämpimämpänä päivänä! Sillä aikaa kun osa porukasta suppaili, me käytiin lasten kanssa kävelemässä ja ihmettelemässä lähiympäristöä. Löydettiin sorsavauvoja, pieni leikkipuiston tapainen sekä ulkokuntosali jossa lapset kiipeilivät ja keinuivat sen ollessa tyhjillään.

Lopuksi Otto testasi vielä ihan mieletöntä moottoriskeittilautaa, ja lapset pääsivät sen kyydissä bussille riemusta kiljuen. Ulkoilun jälkeen suunnattiin lounaalle Hello! American Dineriin, missä saatiin burgerit sekä bataattiranskalaisia. Myös täällä järjestyi hyvin gluteeniton ja maidoton burgeri esikoiselle. Hello! American Dinerissa oli mukavan rento tunnelma ja ruoka oli herkullista. Bataattiranuja saa valitettavan harvoista paikoista, onneksi tämä oli yksi niistä!

Dinerista me mentiin iltapäiväkahville Lifestylekauppa Sinne Storeen, missä on siis yhdistetty pieni ja tunnelmallinen kahvila sekä lifestylemyymälä. Myymälästä löytyi mm. Vansia, Adidas Originalsia, Sweet SKTBSia ja muita kivoja merkkejä. Myös miesten kosmetiikkaa oli aika hyvä valikoima.

Viimein oli loppuhuipennuksen aika, eli päästiin tapaamaan Ylex Popissa esiintyneitä artisteja backstagelle! Meidän lapset suunnilleen tärisivät innosta, ja oli se itsestäkin aika mieletöntä päästä tapaamaan mm. Evelinaa ja Antti Tuiskua. Parasta oli että Evelina muisti vielä mut, kun oltiin tavattu pari kuukautta aiemmin Björn Borgin pressissä ja olin kertonut että meidän neiti on tosi kova fani. Nyt Tipa pääsi ihan itse moikkaamaan idoliaan! Teki kyllä muhun aivan mielettömän vaikutuksen se että jollakin on noin hyvä muisti. Evelina on muutenkin todella kiva ja oli aivan ihana meidän lapsillekin. Mun muistikortille tuli joku ongelma ja se lakkasi toimimasta juuri silloin kun Otto yritti ottaa meistä kuvaa, ja sain vaan puhelinkuvia. Niin tyypillistä. Sen jälkeen muistikortti toimi vaihtelevasti loppupäivän, nyt en ole uskaltanut sitä enää käyttää ettei jää muita tärkeitä hetkiä ikuistamatta, vaan olen vaihtanut uuteen.

Artistien tapaamisen jälkeen saatiin vielä kuulla Ylex:n juontajilta sekä mediatoimittaja Nadjalta ja kanavan musiikkipäälliköltä siitä millaista radiotyö on. Oli kyllä tosi mielenkiintoista kuunneltavaa, ja etenkin oli mahtavaa kuulla miten erilaisia juttuja työhön liittyy. Ja toki oli kiva päästä moikkaamaan Nadjaa joka on myös mun kollega täällä Indiedaysilla.

Ylexpop alkoi Antti Tuiskun keikalla neljältä, ja me oltiin Tipan kanssa aivan täpinöissään! Zelda nukahti sopivasti Oton syliin, ja me bailattiin Tiaran kanssa kuin viimeistä päivää. Oli ihan mahtavaa, ja laulettiin vaan yhdessä ja tanssittiin. Tiedän kenestä tulee mulle loistava keikkakamu! Ihmisiä oli paikalla aivan hurja määrä ja tunnelma oli katossaan. Antti piti myös koskettavan pienen puheen siitä, miten ei koskaan kannata lannistua vaan olla rohkeasti oma itsensä. Sitä oli hienoa kuunnella.

Kyllä meillä on Suomessa vaan mahtavia artisteja, jotka kaikesta saamastaan huolimatta ovat niin jalat maan pinnalla kuin olla ja voi, ja niin mukavia. Kiitos paljon Visitlahdelle ja Ylex:lle päivän järjestämisestä ja siitä että meidän lapsia huomioitiin niin mukavasti koko päivän ajan. Toivottavasti myös meidän lapset yllättivät positiivisesti sillä että eivät tarvinneet mitään Hoploppeja viihtyäkseen, vaan kulkivat iloisina ja tyytyväisinä koko päivän mukana.

Oli kerrassaan huippu reissu! Pakko lähteä joskus uudelleenkin Lahteen, etenkin näin kesärajoitusten aikaan matka-aika sinne on tosi lyhyt ja kaupunki oli tosi kiva.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille ja toivottavasti teilläkin oli hauska viikonloppu! <3 PS: Sinä ihana joka moikkasit mua tänään Jumbossa, piristit mun päivää superisti, toivottavasti näät tän!