Moikka, tänään äänessä Otto ja Iina (heh, sori oli pakko). Mutta joo kyllä, tänään tapahtuu jotain niinkin harvinaislaatuista, että sain houkuteltua vanhan mr. bloggaajan itsensä kirjoittamaan muutaman ajatuksen tänne mun blogiin, mitä hän ei enää nykyisin kovin usein tee. Kirjoitimme kumpikin vuorollamme samasta aiheesta pätkän tekstiä näyttämättä tekstejämme kesken kaiken toisillemme. Pääsette siis lukemaan molempien näkökulman. Ensimmäiseksi Oton teksti:

Minulla on pointti, jonka haluaisin tuoda esille, joten hypätäänpä hetkeksi muka-syvällisen keittiöpsykologian pariin.

Jokainen ihminen on jonkun muotoinen. Tässä tapauksessa en tarkoita fyysisesti, vaan ihmisenä. Omat tottumukset, mielenkiinnon kohteet, näkemykset ja periaatteet muiden asioiden ohessa päättävät sen muodon. Maailma muokkaa ihmistä ja ihminen puolestaan maailmaa ympärillään. Siellä sitten pyöritään kaikki yhdessä kuin ruotsalainen asuntoauto keskellä risteystä (muutenkin sekavan Redin edustalla tuossa viime viikolla) ja koitetaan löytää sopivaa koloa, mihin tunkea se oma muoto. Toivottavasti myös löydetään se, edes etäisesti sopiva.

Muodot tekevät tekee parisuhteista erityisen mielenkiintoisia. Mitä tehdään sitten, kun kaksi eri muotoista ihmistä päättää lyöttäytyä yhteen? Koitetaanko sitä omaa muotoa muokata, että toinen mahtuu sinne, vai tungetaanko väkisin samaan koloon ja toivotaan, ettei purskahdeta ulos? Vai poistutaanko kenties niistä omista koloista, ja lähdetään uudestaan maailmalle etsimään koloa, johon molemmat mahtuvat?

Vastaustahan minulla ei tähän ole, enkä ole edes täysin varma siitä oliko tämä jokseenkin seksuaalisesti latautunut selitykseni koloista ja muodoista paras keinoni tuoda tämä asia esille. Se mitä yritän sanoa on, että maailmassa on parisuhteita yhtä paljon kuin Tubeconissa on valvojaksi lähteneitä vanhempia kyseenalaistamassa omaa olemustaan. Siksi on tärkeää, että pyritään löytämään ne omat tavat ja käytännöt, jotka toimivat juuri siinä omassa parisuhteessa.

Näin me teimme vaimoni kanssa. Kun me tapasimme, me emme edes tienneet minkä muotoisia olimme. Vähän tapaamisemme jälkeen Iina toki oli pyöreä, mutta se nyt on asia erikseen. Monta iltaa meni siihen, kun puoliksi vitsillä kerroimme toisillemme jotain menneisyyden järkyttäviä juttuja ja sitten pysähdymme jälkeenpäin miettimään, että mitäs helvettiä, kun toisen reaktio olikin että ”ai kauhea, ootsä kunnossa”, eikä se alkanutkaan nauramaan.

Varsinkin meidän suhteen alkuaikoina, kun en ollut kovin tottunut puhumaan tunteistani, oli Iinalla tapana joskus tarkoituksella ärsyttää minua siihen pisteeseen asti, että en vain pystynyt enää pitämään suutani kiinni. Kahden viikon ”ei mul oo mikään” kääntyi silmänräpäyksessä viiden minuutin itkuksi käsittelemättömistä menneisyyden ongelmista, joista en ollut koskaan uskaltanut puhua kenellekään. Aika radikaali ratkaisu ehkä, mutta meillä se toimi.

En nyt tosin lähtisi heti kokeilemaan tätä ratkaisua näin yleisenä neuvona. Meilläkin Iina olisi välillä voinut ajoittaa nämä hetket paremmin. Kerran tämmöinen episodi esimerkiksi syntyi matkalla kauppaan, mikä ei ollut ehkä paras mahdollinen ajankohta. Mutta se nyt oli pitkällä tähtäimellä sivuseikka. Jälkeenpäin meillä molemmilla oli parempi olo ja elämä jatkui taas.

Välillä elämä vaan on aikamoista ruusuilla tanssimista. Enkä nyt tarkoita helppoa ja mukavaa. Ne, jotka blogiani Akkavaltaa joskus lukivat, saattavat muistaa avautumiseni suomalaisista sanonnoista. Esimerkiksi juuri tästä ruusuilla tanssimisesta. En vain saa päähäni, kuinka ruusujen piikkien päällä tanssimisessa on kenenkään mielestä mitään kivaa. Tarkoitan sitä, että meilläkin on ollut omat haasteemme, niin yksin kuin yhdessäkin. Iinan vuodelepo toisen raskauden aikana, molempien yhtäaikaiset isovanhempien poismenot kuopuksen vauvavuonna, yhteisen kahdenkeskisen ajan puute niin suhteemme alussa kuin välillä nykyäänkin, sekä omat henkiset pullonkaulamme ja stressin aiheemme.

Parisuhteet vaativat työtä, eikä se aina ole helppoa. Joskus joudutaan siinä yhteisessä kolossa antamaan periksi, muuttamaan sitä omaa muotoa ja tekemään kompromisseja. Joskus taas otetaan yhteen, kun oma muoto ei vaan taivu enempää. Tämähän ei ole ainoastaan normaalia, vaan jopa vaadittua. Itse en ole ainakaan koskaan törmännyt pariin, joka ei olisi koskaan tehnyt kompromissia missään asiassa, tai pariin, joka ei olisi koskaan keskustellut normaalia korkeammalla tunnelatauksella.

Ihmiset kehittyvät ja parisuhteet kehittyvät. Jos on onni matkassa ja töitä on tehty tarpeeksi, saattaa sitä joku aamu havahtua siihen, että hei, ”nyt on hyvä kolo”, ja myös siihen, että nyt on hyvä kolo. Sehän se tavoite on.

Joskus ihmisille käy niin, että he toteavat ettei tämä nyt istu yhtään, vaikka kaikkensa on tehty. Ja jos loppujen lopuksi on sanottu ja tehty kaikki mitä voi, on enemmän kuin sallittua todeta, että tämä ei nyt vaan toimi. Jos on kurkkuaan myöten täynnä ja kyllästyminen iskee. Se on fine, ja se on jopa tilastollisesti todennäköisempää kuin se yhdessä hautaan asti kulkeminen. Minullakin on takana useampi eroon päätynyt parisuhde kuin sellainen, jossa vielä olen, yllättävää sinänsä.

Meillä kaikki se, mitä ollaan koettu niin yhdessä kuin erikseen, ja kaikki se mitä ollaan yhdessä tehty, on tuonut meitä lähemmäs toisiamme. Olemme sopeutuneet toistemme puutteiden ympärille. Autamme toisiamme ja pidämme yhdessä huolen siitä, että ylläpidämme toistemme standardeja. Silloinkin kun meidän häiden aikaan hädin tuskin ehdimme juttelemaan, kun kaikkien muiden arjen touhujen ohessa vietin vielä viikonloputkin töissä hääbudjetin kasvattamiseksi, pidimme huolen siitä, että menimme edes yhdessä nukkumaan, ja heräsimme yhdessä joka aamu. Ja nyt edelleen olemme onnellisia siitä, mitä meillä tällä hetkellä on.

Meidän muodot ovat muuttuneet miljoona kertaa tässä matkan aikana, ja tulevat varmasti tulevaisuudessakin muuttumaan. En kuitenkaan epäröi sekuntiakaan, ettemmekö yhdessä tulisi mahtumaan meille jo hyväksi todettuun koloon. 

TL;DR: Yhteen ottaminen on normaalia, kompromissit ovat vaadittuja ja joskus sitä vaan erotaan. 

– Otto

Kun me alettiin seurustelemaan Oton kanssa, ei tunnettu edes toisiamme kunnolla. Se ei ollut meille mikään este seurustelun onnistumiselle, mutta se oli ehdottomasti sellainen asia, joka olisi voinut muodostua suureksi kompastuskiveksi. Onneksi tutustuessamme saatiin huomata, että sen ensihuuman ja pintakerroksen alla molemmilla oli jotain sellaista, mitä toinen pystyi rakastamaan täydestä sydämestään.

Se on vaatinut paljon puhumista, se on selvä. Alkuun se olin minä, joka sitä puhumista vaadin. Muustakin kuin 2010-luvun alun tyhmistä meemeistä, wowista ja meistä. Se olin minä, joka kyselin ja kaivelin. Halusin tietää kaiken Otosta, Oton historiasta, Oton virheistä ja vaikeimmista kokemuksista. Oli ehkä hyväkin, ettei me tunnettu niin hyvin.

Jos olisin tiennyt Otosta enemmän, olisin pelännyt, että Otto menee rikki mun kysymyksistä. En olisi halunnut nostaa kaikkia niitä tunteita pintaan tieten tahtoen, joita tietämättäni nostin. Ne olisivat jääneet käsittelemättä, kytemään jonnekin sinne syvälle. Ehkä vaivaamaan meitä myöhemmin. Vanhat totutut käytösmallit, pelot joita oli jäänyt aiemmista kokemuksista, oletukset toisen ajatuksista jotain asiaa kohtaan.

Koska en tiennyt mistään mitään, en osannut myöskään varoa tai käsitellä silkkihansikkain. Kysyin historiasta, lapsuudesta, koulusta, kavereista, eksistä, perheestä. Joskus Otto sanoi, ettei halua puhua, pitkäänkin, vaikka ilmeet ja eleet kertoivat muuta. Silloin oikein tarkoituksella ärsytin sen kaiken ulos. Näin, että toisella on tunteita, joiden on pakko päästä ulos. Kysyin ja kysyin. Ja lopulta sain vastauksia. Otto sanoi joitakin asioita ääneen ensimmäistä kertaa elämässä. Samoin minä.

Samalla kun pyysin toista kertomaan, kerroin itsekin. Koska kysyin vaikeita kysymyksiä, sain samanlaisia takaisin. Kerroin ensimmäistä kertaa jollekin muulle asioista, joita olin kokenut ja jotka vaikuttivat muhun enemmän, kuin halusin myöntää. Meidän keskustelut eivät ensimmäisinä kuukausina aina olleet mitään söpöä small talkia. Me puhuttiin siitä, miltä tuntuu kertoa pikkusiskolle, että äiti on kuollut ja siitä, miltä tuntuuu kun oma vanhempi makaa sängyssä masentuneena vuosia. Puhuttiin kiusaamisesta, henkisestä väkivallasta  ja meidän elämän hirveimmistä hetkistä. Usein meidän keskustelut lähtivät läpänheitosta ja jostain huvittavista muistoista, mutta ajautuivat vaan yhtäkkiä niihin vakavampiin asioihin kuin huomaamatta.

Puhuminen. Se on meidän tärkein vahvuus, jolla me pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. Meidän perheessä ei ole asioita eikä tunteita, joita ei voisi sanoa ääneen. Se tapa on jäänyt alusta asti. Nykyisin Ottoa ei juuri tarvitse houkutella tai ärsyttää puhumaan. Me kummatkin kaadetaan kaikki ulos heti kun on jotain kaadettavaa. Ja uskon, että siinä piilee syy siihen, miksi me ei voida kuvitella eroavamme, vaikka tilastollisesti se on todennäköistä tutkimustenkin mukaan. Etenkin, kun olemme pariutuneet niin nuorena.

Kaadettiin ulos kaikki loput, mitä tästä aiheesta tuli mieleen meidän uusimmassa podcast-jaksossa. Yhdessä-podissa me jatketaan siitä, mihin jutut kotona jäävät. Tehdään sitä, mitä parhaiten yhdessä osataan. Puhutaan, mutta vaan mikit päällä. Kolmas jakso käsittelee pitkässä parisuhteessa elämistä. Sitä, mikä toisessa ärsyttää ja mikä toisessa yllättää. Tuleeko vilkuiltua muita? Voiko toiseen kyllästyä? Miten se vaikuttaa parisuhteeseen, että suhde on alkanut tosi nopeasti ilman, että tuntee edes toisiaan kunnolla? Mistä meillä oikein riittää puhuttavaa vielä 8 vuoden jälkeen toisillemme ja mikä pitää suhteen mielenkiintoisena? Puhutaan parisuhteen erilaisista vaiheista ja siitä, miten ne ovat menneet meillä. 

Uusimman Yhdessä -podcastin 3. jakson ”Voiko toiseen kyllästyä pitkässä parisuhteessa?” voi kuunnella Spotifyssa TÄSTÄ ja Soundcloudissa TÄSTÄ. Podcastin kaikki kolme ensimmäistä jaksoa tulevat kuunneltavaksi myös Apple Podcast -sovellukseen tällä viikolla, kunhan Apple saa käsiteltyä hakemuksen (missä voi ilmeisesti kestää jopa kolme vuorokautta toisin kuin luultiin).

Luin mielenkiintoisen artikkelin 6/2019 Trendistä, joka käsitteli varasuunnitelmia ja vaihtoehtoja. Artikkelissa puhuttiin esimerkiksi vuonna 2016 tehdystä tutkimuksesta, jossa koehenkilöt laitettiin tekemään vaativa tehtävä, josta onnistumisesta oli luvassa palkinto. Osaa koehenkilöistä pyydettiin miettimään, miten he voisivat kompensoida tilannettaan, jos he epäonnistuisivat tehtävässä, eivätkä siksi saisi siitä luvattua palkintoa. Varasuunnitelman tehneet osallistujat menestyivät tehtävässä heikommin kuin ne, joilla ei ollut suunnitelmaa. Tutkijat Jihae Shin ja Katherine Milkman selittivät tuloksen sillä, että varasuunnitelman teko heikensi osallistujien halua menestyä tehtävässä.

Tunnistan tämän ilmiön ihan täysillä myös omasta elämästäni. Esimerkiksi parisuhde ja vanhemmuus: me ollaan Oton kanssa onnistuttu yhdessä, koska ei annettu itsellemme lupaa alunperinkään edes ajatella muita vaihtoehtoja. Ei ollut sellaista vaihtoehtoa kuin ero, vaan laitettiin alusta asti kaikki pallot samaan pussiin: siihen, jossa me yhdessä rakennetaan meidän näköinen perhe-elämä, nuoresta iästä, ennakkoluuloista ja kaikista elämän arvaamattomista kiemuroista huolimatta. Se on toiminut hyvin, enkä koskaan ole elämässäni panostanut mihinkään asiaan yhtä paljon, kun meidän yhteiseen perheeseen ja parisuhteeseen. Edelleenkään ei ole olemassa muita vaihtoehtoja kuin se, että me onnistutaan tässä niin kauan kuin se on meistä itsestämme kiinni.

Sen sijaan esimerkiksi korkeakouluun en päässyt sinne hakiessani vuonna 2015. Silloin kun hain, meillä oli ihan vakaa perhetilanne, sekä mulla että Otolla oli hyvä työ, eikä kouluun pääsemättömyys aiheuttanut mitään hankaluuksia. En siis ehkä halunnut sinne tarpeeksi kovasti ollakseni valmis tekemään töitä sen eteen riittävästi. Mikään ei ollut kiinni siitä pääsenkö sinne vai en. Koska sinne pääseminen ei ollut absoluuttisen merkittävää meidän elämän kannalta ja pystyin siinä hetkessä toteuttamaan omia unelmiani muilla tavoilla, en selkeästikään osannut panostaa siihen tarpeeksi, vaikka omasta mielestäni tein silloin kovasti töitä sen eteen.

Vaikka kävin jopa valmennuskurssin, totuus on että löysäilin siellä ja lukemisen kanssa muutenkin. Pääsy jäi 1,5 pisteen päähän. Olin pettynyt, mutta en kokenut sitä silloin mitenkään musertavana epäonnistumisena. Jatkoin elämää eteenpäin kuten ennenkin, se oli mun ”varasuunnitelma”. Juuri nyt olen onnellinen, että en päässyt silloin sinne, koska koen, että elämän pitikin mennä juuri näin kuin se on mennyt. En aio kuitenkaan enää ikinä hakea kouluun ennen kuin se on itselleni riittävän suuri prioriteetti, koska muuten teen sen puolivillaisesti, enkä luultavasti saavuta toivomaani lopputulosta.

Kun Otto haki kouluun, hänellä oli valtava palo päästä kehittämään itseään ja tekemään niitä asioita, mistä hän on oikeasti kiinnostunut. Vaikka meidän koko perheen elämän kannalta Oton kouluun pääseminen ei ollut ratkaisevaa juuri silloin, hänen oman hyvinvoinnin ja unelmien toteuttamisen kannalta se oli todella merkittävää. Ehkä se vaikutti siihen, että hän teki oikeasti kaikkensa ja pääsi kouluun sisään. Aina se valtavan suuri palo ja panostuskaan ei tietenkään riitä unelmien toteutumiseen, joten täytyy olla kiitollinen, että elämä on mennyt niinkuin on mennyt. Ja toki moni pääsee kouluun varasuunnitelmista huolimatta, tai vaikka hakisi vaan ”läpällä”, me ollaan kaikki erilaisia. Nämä koulupohdinnat pohjautuvat ainoastaan omaan kokemuspohjaani.

Silloin kun mä kolme vuotta sitten ryhdyin yrittäjäksi, mulla ei ollut vaihtoehtoja tai varasuunnitelmaa. Mut oli juuri irtisanottu ja olin raskaana, odotin meidän kolmatta lasta. Mua jännitti aivan helkkaristi ja pelkäsin, että se on mun elämän pahin virhe. Puolivillaisuudelle ei ollut sijaa, kun mulla oli kova tarve saada hommat pyörimään meidän kaikkien takia. Toki onnistuminen on monen asian summa, mutta se, että en olisi tehnyt töitä täysillä, olisi varmasti heikentänyt mahdollisuuksiani onnistua.

Artikkelissa puhutaan siitä, että kyky nähdä vaihtoehtoisia tulevaisuuksia on myönteinen ominaisuus, koska se kertoo psykologisesta joustavuudesta. Varasuunnitelman tekeminen myös helpottaa epävarmuuden sietämistä niillä, joille se on luonnostaan hankalaa. Mun itseni kohdalla menee näköjään niin, että silloin kun mun ei ole pakko onnistua jossain, se vaikuttaa mun suoritukseen. Ihmisen perustemperamentti vaikuttaa siihen, onko hän enemmän hetkessä eläjä vai varautuja.

On mullakin joitakin varasuunnitelmia, esimerkiksi taloudellinen varautuminen epävarmuuteen yrittäjänä on mun mielestä älyttömän tärkeää ja ainoastaan järkevää. Mutta mun omissa unelmissa ja rakkaudessa ei ole tilaa varasuunnitelmille tai vaihtoehtoisille tulevaisuuksille, ainakaan en halua ajatella niitä kovin usein. On hyvä tiedostaa elämän ikävät realiteetit: esimerkiksi se, että kumpi tahansa meistä saattaa vaikka kuolla kupsahtaa päivänä minä hyvänsä. Siksi meillä on kattavat henkivakuutukset ja ollaan naimisissa, jotta lesken asema on turvattu. Ne on hoidettu, eikä niitä tarvitse sen kummemmin arjessa ajatella. Mutta ne asiat, joihin itse voin vaikuttaa, kuten parisuhteessa onnistuminen, eivät varasuunnitelmaa kaipaa. Varasuunnitelmat eivät saa olla sellaisia, jotka heikentävät mun halua onnistua niissä asioissa, jotka on mulle merkityksellisiä.

Kuten psykologi, psykoterapeutti ja kirjailija Annamari Heikkilä Trendin artikkelissa toteaa, ”jos haluaa elää nykyisen kumppanin kanssa loppuelämänsä, eroon valmistautuminen ei varsinaisesti edistä tavoitetta. Sama pätee muihinkin elämän osa-alueisiin.” Artikkeli oli hyvä muistutus siitä, että kun päätän elämässäni tavoitella jotain, mun täytyy tehdä se täysillä. Ja ennen kuin olen valmis panostamaan täysillä, mun on turha laittaa aikaani johonkin, koska silloin heitän sen ajan vain hukkaan.

Tämä oli musta tosi kiintoisa aihe, koska huomasin niin selkeästi ilmiön yhteyden juuri mun omaan elämään. Mielenkiintoista on myös se, miten erilaisia me ihmiset varmasti tässä(kin) asiassa ollaan. Toiset tykkäävät varautua ihan kaikkeen, eikä sillä varautumisella silti ole välttämättä mitään (negatiivista) vaikutusta mihinkään suorituksiin tai onnistumisiin. Toiset taas on ehkä niinkuin mä, että se on all in tai ei ollenkaan.

Oletko sinä enemmän varautuja vai hetkessä eläjä? Millaisiin asioihin varaudut ja oletko huomannut tällaista ilmiötä omassa elämässäsi?

Mua ehkä vähän nolottaa myöntää, mutta olen vasta viime aikoina ihan toden teolla havahtunut siihen, että meidän lapsetkin voisivat tehdä kotona jotain. Siis joo, esimerkiksi oman huoneen viikkosiivous on kyllä ollut heidän hommansa pitkään. He myös vievät aina  omat astiat ruuan jälkeen koneeseen ja omat likaiset vaatteet pyykkiin. He keräävät omat sotkut olohuoneesta tai askartelujutut ruokapöydältä. Lapset kattavat yleensä pöydän ja osallistuvat tosi mielellään leivontaan tai ruuanlaittoon. Satunnaisesti olen pyytänyt joskus viemään roskia tai puhtaita pyykkejä kaappiin. Meillä ei kuitenkaan ole ollut sellaista rutiinia tähän hommaan, eli ei ole mitään sellaista, että esim. hommat x ja y pitäisi tehdä joka viikko.

Jotenkin ei vaan olla ajateltu sitä, että hitsi, kyllä nyt 6- ja melkein 8-vuotiaat voisivat aivan hyvin jo vaikka kerran viikossa tyhjentää tiskikoneen ja viedä roskat, kumpainenkin. Ollaan vaan kiltisti Oton kanssa aina jaettu kaikki kotityöt toisillemme ja tehty niitä, eikä edes ajateltu sitä mahdollisuutta, että hei, lapsetkin osaisi tän jo tosi hyvin. Yleensä jos lapset ovat auttaneet vaikka tiskikoneen tyhjennyksessä, niin kyseessä on ollut taapero. Hänelle se on ollut hauskaa leikkiä, eikä lopputuloksen nopeudella tai siisteydellä ole ollut niin suurta merkitystä. Mutta meidän isommat ihan oikeasti selviytyvät jo aivan hyvin monestakin kotityöstä, ja meidän kannattaisi varmaan muodostaa tähän jotain rutiineja.

Lapset ovat itse asiassa jopa itse pyytäneet, että tehtäisiin heille oma kotityölista. Se varmasti tuntuu ajatuksena hauskalta, katsotaan sitten miten on käytännön laita. Kirjoiteltiin tänään yhdessä ylös lasten kanssa sellaisia kotitöitä, joita he osaavat tehdä ja tehtiin niistä lista. Aloitetaan pienistä jutuista. Keskusteltiin myös siitä, mikä motivoi lapsia tekemään kotitöitä sisäsyntyisesti? Heiltä tuli hyviä ajatuksia, mm:

Lapset voivat:

Tyhjentää tiskikoneen, viedä roskat/lehdet/kartongit, viedä puhtaat pyykit kaappiin, etsiä puhtaille sukille parit ja laittaa ne yhteen, pyyhkiä pöydän, siivota oman huoneen, kerätä likapyykit ja viedä koriin.

Mikä motivoi tekemään kotitöitä (lasten suusta): 

– koska sitten näyttää hienolta täällä kotona

– että äiti ja isi tulee iloiseksi

– sitten oppii tekemään niitä ja kun muuttaa joskus isona omaan kotiin niin sit osaa

– kun tyhjentää tiskikoneen nii sit on astioita mitä voi käyttää

Mä en halua lapsille mitään palkkiosysteemiä kotitöistä, vaan haluan, että he haluavat itse tehdä kotitöitä niiden tekemisen vuoksi, eikä esim. rahan tai karkin vuoksi. Kukaan ei maksa palkkaa kotitöistä meille aikuisillekaan, joten en koe tarvetta maksaa niistä lapsille. En myöskään ainakaan vielä halua velvoittaa heitä tekemään asioita x viikkorahan eteen, koska meillä ei oikeastaan ole vielä mitään viikkorahasysteemiä käytössä.

Ollaan pari kertaa kokeiltu, mutta ongelmaksi on muodostunut se, että meillä kukaan ei muista ylläpitää viikkorahasysteemiä. Ekana perjantaina muistetaan antaa kolikot ja lapset ovat niistä innoissaan, mutta sitten ne unohtuvat lompakkoihin ja seuraavana perjantaina kukaan ei muista, että oli joku viikkorahasysteemi edes olemassa. Jossain vaiheessa varmasti otetaan viikkorahakäytäntö meillekin. Ehkä sitten, kun lapset ovat tarpeeksi isoja huolehtimaan omista visa electroneista. Tällä hetkellä rahan puolesta se riittää, että me huolehditaan kaikesta ja ostetaan viikonloppukarkit. Ja tietysti myös säästetään lasten tileille ja siirretään rahaa heidän omille arvo-osuustileille, joilta sijoitetaan kuukausittain rahastoihin kasvamaan korkoa.

Mä en halua vaatia lapsilta liikaa liian pienenä, tai pakottaa tekemään kotitöitä väsyneenä tai silloin, kun heillä on muutenkin vaikka pitkä koulupäivä ja harrastus siihen perään. Se on meidän vanhempien homma tehdä ne ärsyttävät kotityöt silloinkin kun ei ole optimaalisin hetki. Mutta haluaisin, että he oppivat säännöllisyyttä ja rutiinia, pitämään kiinni sovituista kotitöistä. Haluaisin, että he oppivat ottamaan vastuuta pikkuhiljaa ja huomaisivat, että tiskikoneen tyhjennys on ihan pikkuhomma ja kun sen saa tehtyä, niin tulee hyvä fiilis. Luulen, että jos aloitetaan siitä, että kummallakin on kerran viikossa tiskikoneen tyhjennysvuoro ja kerran viikossa roskienvientivuoro (oman huoneen siivouksen ja edellämainittujen jo aiemmin käytössä olleiden juttujen lisäksi) niin päästään oikein hyvään alkuun.

Tänään isommat tyhjensivät tiskikoneen yhdessä ja huomasivat, miten nopeasti se kävi kahdestaan. Ehkä tämä voi olla myös sellainen yhteinen kiva juttu, että he tekevät yhteistyötä näissä jutuissa ja auttavat toinen toistaan. Tärkeää on myös se, että me vanhemmat ollaan näytetty mallia ja he tietävät hyvin, minne mikäkin astia kuuluu ja missä meidän roskikset sijaitsevat ja mihin astiaan mitkäkin roskat laitetaan. Eihän voi osata tehdä kotitöitä, jos ei saa koskaan olla ensin mukana opettelemassa. Mä kehuin vuolaasti tiskikoneen tyhjennyksen jälkeen ja molemmat vaikuttivat tyytyväisiltä.

Ja kun me ollaan nyt 8,5 vuotta tehty kahdestaan kotitöitä, niin on aika kivaa saada jo kahteen tiskikoneen tyhjennykseen ja kahteen roskien vientiin jeesiä, osataan todellakin arvostaa sitä.

Minkä ikäisenä teillä lapset ovat alkaneet tekemään säännöllisesti kotitöitä? Mitä kotitöitä teidän mielestä 6-8-vuotiaat voivat tehdä ja kuinka usein? Millä te motivoitte lapset kotitöiden pariin?

Kesän aikana siivottiin varastoa ja löysin sieltä mun muistojen laatikon, tai no tynnyrin. Siis sellaisen Ikean metallisen ison ”roskistynnyrin” johon teini-ikäisenä päätin säilöä kaikki mun tärkeät muistot. Olen aina pitänyt muistoja tärkeinä, siksi niitä varmaan onkin kertynyt tynnyrillinen fyysisenä ja teran verran digitaalisena. Kun usein siivotessa vanhemmat sanoo lapsille, että ”mihin sä tarviit noita, katsotko niitä muka enää ikinä tämän jälkeen?” ja puhutaan jostain leffalipuista, ystäväkirjoista, koulun kirjoitelmista, vanhoista kouluvihkoista, kavereiden kirjoittamista lappusista tai demikalentereista, niin mä olen just se ihminen joka niitä katsoo ikinä sen jälkeen.

Mä en hamstraa tavaraa tai vaatteita, en mitään isoa ja tilaa vievää. Mutta kirjeet ja kalenterit, ikivanhat to do -listat, päiväkirjat, fan fictionit joita kirjoitin vain itselleni luettavaksi. Kaikki mun huvittavat teinivuosien avautumiset ja vanhat matikanvihkot joihin ollaan tunnin aikana kirjoiteltu pitkiä keskusteluita kavereiden kanssa, kun ei saanut puhua ääneen. En mä niitä kovin usein kaiva esiin, ehkä kerran 10 vuodessa. Mutta ne on arvokkaita mulle. Ne on iso osa mun menneisyyttä. Niiden pitää mahtua sinne yhteen tynnyriin ja sinne ne just ja just mahtuu.

Olen niin hitsin onnellinen, että olen aikanaan päättänyt säästää ne, koska niitä katsellessa herää aina miljoona uutta muistoa mieleen. On hauska laittaa kavereille kuvia jostain, mitä ollaan kirjoiteltu 15 vuotta aiemmin, tai kuvia jostain illasta, jonka oli unohtanut ihan kokonaan.

Kun mä kävin mun muistojen tynnyriä läpi, löysin sieltä myös mun tekemän kirjoitelman seiskaluokan syksyltä. Meidän piti kirjoittaa tietokoneella silloin pienet kertomukset itsestämme otsikolla ”Kuka minä olen?”. Mun kirjoitelmassa luki näin:

”Moi!

Mun nimi on Iina, sukunimi on tosi tyhmä, joten en kerro sitä. Mulla on paljon kavereita ja sukulaisia. Mä oon 13-vuotias tyttö joka tykkää piirtämisestä, on aikamoinen lukutoukka ja rakastaa eläimiä.

Mä kuuntelen paljon musaa ja ainoa radiokanava jota kuuntelen on NRJ. Mun lempibändejä on Maroon5, Him ja öööööö. Ei ole muita. Laulajista Hanna Pakarinen. Lempinäyttelijöitäni on Kate Hudson, Daniel Radcliffe, Kirsten Dunst ja Emma Watson.

Meidän luokka on 7A ja oppilaita on 22. Poikia ei ole ollenkaan, se on huono juttu. Käyn Aleksis Kiven peruskoulua, joka sijaitsee Kalliossa. Ennen kävin Salmisaaren ala-astetta. Asun Lauttasaaressa, joten mulla on aika pitkä koulumatka, se kestää noin 40 minuuttia.

Mä asun äidin kanssa kahdestaan, mutta jos minä saisin päättää meidän perheeseen kuuluisi myös 10 koiraa ja fretti. Lempieläimiä siis lienee turhaa kertoa, paitsi että niihin kuuluu vielä apinat ja delfiinit.

Minä harrastan piirtämistä ja öljyvärimaalausta. Lukeminen on myös kivaa. Lempivärini ovat pinkki, musta, turkoosi ja keltainen. Huoneeni on melkein kokonaan valkoinen, mutta piristyksenä on pinkkiä.

Jos olisin eläin olisin ihan varmasti apina. Jos en ole allerginen, saan koiran ensi kesänä. Kesälomani oli ihan kiva, vaikka en tehnytkään oikeastaan mitään. Nyt minä lähden välitunnille, heippa!

Iina”

Uutena, digitaalisena muistona aion nyt kirjoittaa samanlaisen kirjoitelman itsestäni, näin lähes 15 vuotta myöhemmin (herran jumala onko mun 7-luokasta 15 vuotta).

Moi!

Mun nimi on Iina. Mun sukunimi on Hyttinen ja tykkään siitä, mun teinivuosien hartain toive toteutui ja sain puolison mukana kivan uuden sukunimen. Mulla on paljon kavereita ja nykyisin vielä enemmän sukulaisia kuin ennen. Mä olen 27-vuotias nainen, joka rakastaa omaa perhettä, tykkää edelleen piirtää ja yrittää kovasti olla lukutoukka aina kun muistaa tarttua kirjaan puhelimen sijaan.

Mä kuuntelen jonkin verran musaa ja ainoa palvelu, josta sitä itse kuuntelen, on Spotify. Autossa meillä tosin soi usein radiokin. Mun lempibändejä tai artisteja en edes tiedä, koska musiikin kuuntelu ja artisteihin perehtyminen ei ole enää mun elämässä niin merkittävässä roolissa, kuin 15 vuotta sitten. Mutta esimerkiksi Ed Sheeran on aika jees, kävin sen keikalla tänä kesänä Oton kanssa. Niin joo, Otto on mun mies. Ei mulla ole lempinäyttelijöitäkään, niiden mietiskely ei ole niin relevanttia mulle enää nykyisin, kuin miltä se tuntui vielä seiskaluokalla.

Mä olen ammatiltani sisällöntuottaja, bloggaaja, yrittäjä. Mulla on oma yritys, eikä siinäkään ole piru vie yhtään poikia, kuten ei ollut mun luokalla seiskallakaan. Mutta ihan hyvin mä pärjään itseni kanssa. Teen töitä kotoa, joten nyt kai tässä yökkäreissä tätä kirjoitellessani voin ottaa ne yläkoulun pitkät koulumatkat takaisin, kun työmatka on vain yläkerrasta alakertaan.

Mä asun mun perheen kanssa viidestään, meitä on minä, Otto ja kolme maailman siisteintä tyttöä. Ollaan ihan itse päätetty meidän perheen koostumus ja se on aika jees. Jos mä saisin yksin päättää, niin meille ei ehkä tulisi lemmikkiä, koska olen niin laiska, että en jaksaisi. Mutta toisaalta, meitä on viisi ja vastuun voisi jakaa tasan kaikkien kesken, joten ehkä voisin kuitenkin suostua koiraan. Mustakin on tullut just tällainen tylsä äiti, jota pitää lämmitellä lemmikki-ajatukselle ihan älyttömän kauan.

Harrastan lukemista edelleen, mutta myös lenkkeilyä ja joogaa silloin kun siltä tuntuu. Mun lempiväri on vaaleanpunainen ja musta, keltainenkin on tosi ihana, eli aika samoilla mennään kuin silloinkin. Meillä on vaaleanpunainen sohvakin, eli yksi mun unelmista toteutui jo siinä!

Jos olisin eläin, olisin varmaan vieläkin apina. Tilanteesta riippuen joko ylipirteä marakatti tai kyllästyneen näköinen oranki. Kesällä en pitänyt hirveästi lomaa, mutta tein aika paljon kaikkea. Muutaman viikon päästä pidän mun oikean kesäloman, kun lähdetään vihdoinkin reissuun. Nyt mä lähden haastatteluun Oton kanssa, olisitko Iina_13w osannut kuvitella sitä? Epäilen! Heippa!

Iina

Kirjoititteko te tällaisia hassunhauskoja kertomuksia koulussa? Tykkäättekö säilöä muistoja tai onko teillä tallessa vanhoja päiväkirjoja, kirjeitä ja muita?

Mulla on kaksi bleiseriä: valkoinen ja leopardikuvioinen. Aina kun mä laitan jomman kumman niistä päälle, mulla on tosi skarppi olo. Kyllähän nyt hyvin istuva bleiseri ryhdistää koko olemuksen. Niihin on tosi helppo yhdistellä eri vaatekappaleita, niin suoria housuja, mekkoja kuin farkkujakin. Tai vaikka pyöräilyshortsit, mikä olisi kai se kaikkein trendikkäin yhdistettävä just nyt. Ongelmana on vaan se, että en koskaan muista käyttää bleiseriä! Ne aina roikkuvat mun vaatetangossa vaan ja sitten en muista edes niiden olemassaoloa, vaikka kirjaimellisesti näen ne joka päivä. Mä näen ne, mutta en n ä e niitä.

Pinnaan aina pinterestissä mun inspiraatiotauluille just sellaisia asuja, missä tyylikkäillä tyypeillä on bleisereitä eri tavalla yhdisteltynä. Instassa tykkäilen myös usein sellaisista asuista, joissa on selkeälinjainen bleiseri yhdistettynä johonkin jännittävään. Tykkään myös mun omista kuvista, joissa olen pukenut päälleni bleiserin. Sellaisissa kuvissa on helppo onnistua, koska se vaate itsessään jo saa mut pitämään paremman ryhdin ja näyttämään asialliselta.

En tiedä mikä siinä silti on, että en ole oppinut käyttämään niitä useammin. Vähän sama mulla on muutenkin esimerkiksi ryhdikkäämpien takkien ja kauluspaitojen kanssa. Ne näyttää aina ihan super hyvältä ja tyylikkäältä ja ajattomalta, mutta silti mun päälle useammin päätyy lörttöjä neuleita tai collegehuppareita. Haluaisin opetella käyttämään enemmän ryhdikkäämpiä yläosia, koska ne päällä mulla on aina sellainen itsevarma ja hyvä fiilis. Ehkä voisin kehitellä tästä itselleni haasteen syksyyn: ainakin kerran viikossa pitää käyttää bleiseriä. Se voisi toimia, joo!

Koska aina kun olen tähän asti haastanut itseni blogissa johonkin pukeutumishaasteeseen, sillä on ollut jollain tapaa käänteen tekevä vaikutus mun vaatekaappiin. Esimerkiksi kun vuonna 2018 haastoin itseni käyttämään enemmän muita vaatteita kuin vain farkkuja, sillä todella oli vaikutusta. Nykyisin käytän paljon enemmän myös hameita ja mekkoja sekä erilaisia muita housuja. Vaikka tässä postauksen kuvissa mulle nyt tietysti sattui juuri farkut jalkaan. Hameista ja mekoista on tullut mulle ihan yhtä luonteva valinta aamuisin kuin farkuista ja voi olla, että ne päätyvät jopa useammin mun päälle nykyisin kuin farkut. En olisi ikinä uskonut etukäteen!

Eli tästä se nyt lähtee, Iinan bleiserihaaste syksylle 2019. Kerran viikossa bleiseri päälle johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. Mun pitää napata asukuva, vaikka vanha kunnon peilikuva mun asusta ja sitten haasteen lopuksi jaan nämä asut vaikka koontipostauksena. Sittenpähän saan itsellenikin konkreettista todistemateriaalia siitä, miten helppoja yhdisteltäviä myös nuo minun omat usein roikkumaan unohtuvat bleiserini ovat.

Onko teillä jotain sellaisia vaatteita tai asusteita, joita haluaisitte käyttää, mutta ette vaan osaa? Tai joku sellainen yksittäinen vaate, jota rakastatte, mutta ette vaan ikinä muista käyttää?