Nyt syyskuussa tulee vuosi siitä, kun juoksin ensimmäisen lenkin pitkän tauon jälkeen, Mallorcan helteessä Oton siskon kanssa. Se tuntui niin hyvältä silloin, vaikka olinkin lenkin jälkeen aivan dööööd. Mutta se fiilis: mä pystyin siihen! Ja siitä sain kipinän aloittaa juoksemisen uudelleen.

Harmaaseen Suomeen palattuamme suuntasin lenkille. Laitoin napit korville, kuuntelin podcastia ja juoksin. Oli niin hiki, puolimatkassa loputtomassa ylämäessä tuntui, etten vaan jaksa enää enempää, mutta juoksin kuitenkin. Parin päivän päästä lähdin taas. Ja taas. Parin viikon kuluttua olin niin ylpeä itsestäni, kun olin pitänyt lenkeistä kiinni. Viikot vaihtuivat kuukausiksi.

Välillä ei huvittanut yhtään lähteä lenkille, tai tuntui ettei kertakaikkiaan ollut aikaa, mutta lähdin silti. Päätin, että juoksen joka viikko vähintään kolme kertaa ainakin 20-30min lenkin. 20min voi kuulostaa lyhyeltä ja tokihan se on lyhyt aika, mutta ensin piti saada kiinni siitä säännöllisyydestä, siitä, että oikeasti lähden sinne lenkille kolme kertaa viikossa. Otin aikaa lenkille sieltä mistä sitä löytyi ja aina sitä jostain löytyi parikymmentä minuuttia.

Sitten kun lenkistä tuli rutiini, saatoin alkaa miettimään matkaa, nopeutta ja aikaa. Aloin tarkkailla tuloksia mun älykellosta ja terveysappista. Olin ihan tyytyväinen. Appi näytti, että kehitystä tapahtui jo muutamassa viikossa kivasti. Talvella mun keskivauhti oli usein 8km/h, johon olin aivan tyytyväinen. Pyrin juoksemaan aina n. puoli tuntia, matkasta viis. Leuto talvi oli juoksun kannalta ihanteellinen, sillä missään ei ollut jäätä ja oli helppo juosta kun ei tarvinnut edes sen kummemmin miettiä vaatteita. Koko talven pärjäsi juoksutakilla, juoksutrikoilla ja lenkkareilla.

Pidin juoksusta kiinni myös muuton aikaan ja tutkin innoissani kodin lähistön uusia lenkkimaastoja. Keväällä meitä puraisi kunnon ulkoilukärpänen, kun ei juuri muutakaan voinut rajoitusten aikaan tehdä. Huhti-toukokuussa kävin lenkillä lähes joka ikinen päivä, joko yksin tai koko perheen kanssa. Se oli ihan mahtavaa. Nautin siitä ja olo oli tosi energinen.

Kesäkuussa rakastin lenkkeillä lämpiminä kesäiltoina ja monesti lähdin lenkille myös jo aamupäivällä niin, että esikoinen pyöräili ja mä juoksin. Yhtenä kesäiltana lenkillä ollessani mulle iski kauhea aurallinen migreeni ja näkö lähti kesken lenkin. Siitä tuli jotenkin sellainen kammo ja ahdistus, että en juossut moneen viikkoon lenkkejä yksin. 

En voinut sietää ajatusta, että mulla lähtisi uudelleen näkö niin, että olen yksin keskellä skutsia myöhään illalla.  Juoksin koko kesän vain keskellä päivää meidän esikoisen kanssa yhdessä. Jos näkö olisi lähtenyt, hän olisi voinut soittaa Oton hakemaan. Meillä oli tosi kivaa lenkeillä ja höpöteltiin kaikenlaista. Edelleen tykkään lähteä hänen kanssa lenkille. 

Elokuun puolella otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja päätin, että en anna yhden migreenin lannistaa mun juoksuintoa. Todennäköisyys sille, että migreeni iskee uudelleen lenkillä on hyvin pieni. Olen juossut aikuisvuosinani varmaan muutaman sata lenkkiä yhteensä ja kaksi kertaa on iskenyt migreeni. Niiden kahden migreenin välissä oli viisi vuotta. Pakkasin siis migreenilääkkeet ja minikokoisen vesipullon vyölaukkuun ja lähdin yksin lenkille. Ainakin saisin lääkkeen heti otettua, jos migreeni iskisi kesken lenkin. Ja hyvinhän se lenkki meni, eikä tullut migreeniä.

Nyt olen uskaltanut juosta taas jo useammankin lenkin yksin ja se on ollut ihanaa vaihtelua. Kesän höpöttelylenkit taisivat muuten tehdä hyvää mun juoksukunnolle: Kun totuin juoksemaan kovaa niin, että koko ajan juttelin samalla esikoisen kanssa, nyt juoksen yksin ihan ekstrakovaa. 

Tällä hetkellä mun perus vajaan viiden kilsan lenkillä mun keskivauhti on yli 11km/h, mikä on jo huomattava kehitys siitä vuoden takaisesta. Kun en höpöttele koko ajan, vaan keskityn pelkkään juoksuun, niin vauhtikin on kova ihan huomaamatta. Tuo vauhti tuntuu nyt ihan samalta kuin talvella se 7-8km/h keskivauhti. Tai no, en edes ole mitenkään “död” lenkin jälkeen kuten silloin, vaan yleensä on ihan hyvä fiilis, vaikkakin hiki. Jaksan juosta lenkin ihan helposti ja tiedän, että jaksaisin pidempäänkin jos vaan malttaisin käyttää enemmän aikaa lenkkiin kuin sen puoli tuntia. 

Olen pitänyt sitä prioriteettina, että ylipäätään liikun sen 3-4 kertaa viikossa. Enkä siis vieläkään ole yrittänyt juosta mitään 10km lenkkejä, 4-6km on ollut mulle se perus lenkin pituus. Nyt ajattelin kuitenkin, että näin vuoden jälkeen voisin alkaa kokeilla juosta vaikka kerran viikkoon vähän pidemmänkin lenkin. Olisi niin siistiä juosta joskus elämässä vaikka Naisten kymppi tai ehkä jopa puolimaratoni. Ehkä kokeilen jo tällä viikolla juosta vaikka seitsemän kilsaa, tai vaikka 40 minuuttia. En halua ottaa mitään pitkän ajan tavoitteita, mulle tärkein tavoite on se, että en anna säännöllisen liikunnan pudota pois mun arjesta, tapahtui mitä tapahtui.

Tämä on mulle ihan valtava saavutus, että olen oikeasti pitänyt vuoden kiinni tästä. Säännöllinen liikunta osaksi elämää oli mun tärkein tavoite ja mulla on vaan niin hyvä mieli siitä, että onnistuin. Miten voikin yksi viikon lomareissu muuttaa ihmisen elämää näin paljon?

Juokseminen on mulle kaikkein sopivin ja helpoin harrastus, koska lenkille on helppo lähteä omien aikataulujen mukaan ihan milloin haluaa. Ja lisäksi se on ilmaista ja hauskaa!

Onko täällä muita juoksijoita? Miten olette lähteneet pidentämään matkoja lenkillä?

Hello syyskuu, meidän perheen synttärikuukausi! Tässä kuussa juhlitaan mun, esikoisen ja mun äidin synttäreitä. Elokuu päättyi eilen ja nyt on virallisesti syksy. Puissa on jo joitakin keltaisia lehtiä, meidän etupihalle varisee omenoita tasaisella tahdilla, olen syönyt jo monta kertaa sieniä ja googlannut mausteisia patareseptejä. Ajattelin, että nyt syksyn kynnyksellä on hyvä hetki tehdä sellainen kesän tilinpäätös. Mitä tästä kesästä jäi käteen? 

Alkukesä tuntui olevan yhtä odotusta. Odotettiin lämpimiä säitä, keittiörempan alkua, keittiörempan etenemistä, keittiörempan loppua. Odotettiin, että rajoituksia höllätään ja että saadaan tavata läheisiä kevään jälkeen. Toisaalta alkukesä oli myös lämpöä, toivoa ja innostusta. Koko kesä oli vielä edessä – ihan parasta. Pitkät, lämpimät ja valoisat kesäillat olivat ihania. Jokainen alkukesän hellepäivä me vietettiin ulkona aamusta iltaan. Nautittiin aamupaloja omalla pihalla, käytiin uimassa ja veneilemässä.

Heinäkuussa odotus alkoi olla ohi. Päästiin vihdoin Ouluun läheisten luo ja keittiöremppa valmistui sillä aikaa. Vietin lomaviikon, sain aloitettua kirjan kirjoittamisen ja tehtiin lasten kanssa kaikkea kivaa Lintsireissusta puistopiknikkiin. 

Elokuussa tehtiin mahtava Turun reissu ja käytiin vielä Oulussa kesän päätteeksi. Elokuu meni jotenkin todella nopeasti ja tunnistan tämän ilmiön jo aiemmilta kesiltä. Elokuu menee aina niin nopeasti, koska se tavallaan jakautuu puoliksi. Ensin on ne pari viikkoa kun lapsilla on vielä lomaa, mutta koko ajan on mielessä se, että kohta alkaa koulu. Ja sitten yhtäkkiä se koulu jo alkaa ja aika lähtee kiitämään eteenpäin hurjaa vauhtia, kuten aina arjessa. Arjessa aika tuntuu aina kuluvan ihan tuplanopeudella verrattuna siihen, kun lapset ovat lomalla. 

Tein kesän alussa poikkeuskesän bucketlistin, jonka selasin tänään läpi. Ja aika monta kohtaa siitä kyllä toteutuikin ihan huomaamatta. En avannut listaa koko kesänä, enkä siis ottanut mitään paineita sen toteuttamisesta. Mutta nyt käydessäni listaa läpi huomasin, että ainoastaan muutama kohta jäi toteutumatta:

Ei kuvattu auringonkukkapellolla tänä kesänä. En juossut lämpimässä kaatosateessa (pienessä tihkussa kylläkin). Ei olla vielä syöty oman pihan kirsikoita, enkä tiedä päästäänkö syömäänkään, kun ei ainakaan vielä ole kypsiä. Ja ei myöskään käyty metsäretkellä kauempana, mutta tämä on onneksi sellainen, jonka voi siirtää tähän syksyyn helposti. Haluan saada taas kiinni meidän retkeilymeiningeistä ja meillä onkin suunnitelmissa tehdä tällä viikolla kunnon metsäretki. Mutta hei, aika hyvin. 

Listasin 25 kohtaa, jotka halusin tehdä ja niistä neljä (tai kolme ja puoli laskutavasta riippuen) jäi toteutumatta. Kaikki muut toteutuivat. Enkä vilkaissutkaan listaa sen jälkeen kun olin sen julkaissut. Voisiko tästä päätellä, että tiesin aika hyvin, mitä tältä kesältä halusin? 

Mä ainakin tulkitsen niin, että elettiin tämä kesä juuri niin kuin haluttiin ja otettiin siitä kaikki ilo irti. Ei jäänyt sellaista fiilistä, että kesästä olisi jäänyt puuttumaan mitään, eikä sellaista, että olisi yrittänyt suorittaa jotain ihannekesää. Me vaan nautittiin kaikesta, mitä kesä tänä vuonna tarjosi ja mentiin päivä kerrallaan. Uitiin luonnon vesissä aina kun siihen oli mahdollisuus. Syötiin ja syödään edelleen kaikki sato, jota meidän pihalla on tarjota. Vietettiin kahdetkin pyjamabileet ja veneiltiin. Syötiin jäätelöä, ulkoiltiin ja juhlittiin Oton kolmekymppisiä pienesti. Grillattiin, lomailtiin, tehtiin juhannusseppeleet ja luettiin. 

Kesä 2020 oli tietysti aivan erilainen kuin vielä alkuvuodesta kuvittelimme. Euroopan roadtrip vaihtui keittiöremppaan ja Oulun reissuun. Mutta kaikesta huolimatta tämä oli aika hyvä kesä, eikä se loppupeleissä ainakaan negatiivisessa mielessä ollut yhtään erilainen kuin muut kesät. Päin vastoin. Tässä kesässä oli paljon hetkessä elämistä ja nautintoa pienistä asioista. Miten uskomattoman hyvältä tuntuikin vaikka juhlistaa juhannusta ystävien kanssa tai veneillä kivalla porukalla, kun ensin oli koko kevät kykitty keskenämme kotona. 

Kesä tarjosi ihanan hengähdystauon kevään jälkeen. Ja nyt lähdetään hyvällä mielellä syksyyn. Syksyllä on tiedossa jännittäviä työjuttuja, rauhallisia koti-iltoja sohvalla, juoksua (ei niin lämpimässä) vesisateessa ja toivottavasti myös läheisten näkemistä. Tervetuloa syksy ja hei hei kesä 2020!

Kun me oltiin muuttamassa tänne, olin jo alunperin päättänyt, että haluan ruokailutilaan yhden ison pyöreän peilin, jonka olimme saaneet sukulaiselta, jolle se oli jäänyt tarpeettomaksi. Peili meni kuitenkin muutossa rikki, mikä harmitti ihan vietävästi. Aika nopeasti kuitenkin unohdin koko peilin ja nyt jo pitkään meillä on ollut tarkoituksena laittaa ruokailutilaan tauluja ja tauluhyllyjä. Maalasin meidän vanhat tauluhyllyt tismalleen samalla maalilla, jolla seinäkin on maalattu (eli Tikkurilan neito-sävyllä) ja ne oli tarkoitus laittaa seinälle mitä pikimmiten.

Meillä on erilaisia tauluja vielä ripustamatta ja ajateltiinkin, että ruokailutilassa olisi hyvä paikka sellaiselle vaihtuvalle taidenäyttelylle. Siinä voisi sekoitella hauskoja printtejä, lasten uusimpia taideteoksia, jotain tärkeitä mietelauseita ja vähän kaikkea sekaisin. Se tuntui kivalta idealta, koska paikka vaihtuvalle taidenäyttelylle vielä puuttuu meidän kodista. Aiemmin meillä oli kaikkia lasten taideteoksia esillä aina jääkaapin ovessa, mutta nyt kun meillä on integroidut jääkaappi ja pakastin, ei niihin oikein saa mitään kiinni kun magneetit eivät tartu. Eikä tämän uuden keittiön tyyliin ehkä muutenkaan sovi se, että ovet ovat täynnä tilpehööriä. 

Meillä on onneksi eteisessä metallinen sulakekaapin iso ovi, jota ollaan käytetty hyvänä säilytyspaikkana lukujärjestyksille ja muille tärkeille lippulappusille. Taidetta siihen ei juurikaan mahdu. Ja nyt ollaan tultu ehkäpä toisiin aatoksiin myös ruokailutilan taidehyllyn suhteen hassun sattuman kautta.

Kävi nimittäin niin, että me eilen laitettiin eteiseen uusi lattia. Tämän projektin ajaksi nostettiin eteisen peilikaapin ovet meidän terassille pois tieltä. Tarkoitus oli laittaa ne vielä samana iltana paikalleen, mutta meillä vähän venähti ja homma siirtyi seuraavalle päivälle. 

Illalla Otto nosti kaapin ovet sisään, etteivät ne hengaa liian kauan ulkona kosteassa ilmassa. Hän kysyi multa, että voiko laittaa ne ovet ruokailutilaan seinää vasten pois tieltä. Vähän nikottelin, koska ajattelin, että en taas jaksa että ruokailutilassa (jossa pitkään hengasi kolme kylmälaitetta) olisi taas jotain ylimääräistä turhaa tavaraa tiellä. Sanoin kuitenkin, että OK, koska en nyt itsekään äkkiseltään keksinyt peileille mitään parempaa paikkaa.

Ja niin Otto nosti kaksi melkein koko seinän korkuista peilikaapin ovea ruokailutilaan ja jätti ne siihen. En ensin kiinnittänyt niihin huomiota, mutta kun lapset olivat alkamassa iltapalalle, mä tajusin miten mielettömän upealta massiiviset peilit näyttävät ruokailutilassa! Ne tuplasivat valon määrän ja niistä tuli jotenkin tosi ylellinen ja avara fiilis. Siis ihan täydelliset, vaikka ne on vain kaapin ovet. Ja vaikka ne eivät olleet täydellisen symmetrisesti aseteltu vaan ainoastaan nostettu siihen pois tieltä, ne näyttivät upealta. Ja mulle tuli sellainen fiilis, että ruokailutila ei tosiaankaan kaipaa pientä tauluhyllyä, vaan se kaipaa valtavan, näyttävän peilin.

Nyt meillä onkin mietinnässä, että millainen peili tai peilit tuohon sopisivat? Nuo kaapin ovet on ihan kivat, mutta kyllä ne on vielä kivemmat eteisessä piilottamassa taakseen kaikki välikausivaatteet. Riittäisikö, jos ostaisi kaksi aavistuksen pienempää peiliä ja asettaisi ne rinnakkain? Tilaisiko mittatilauksena 180×220 kokoisen peilin, joka on yhtä suuri kuin kaksi peiliä rinnakkain? Ostaisiko kolme 150cm korkeaa peiliä. joissa on pyöristetty yläreuna ja tekisi niistä hauskan peilirivin? En tiedä vielä, mutta hitsi mä innostuin tästä peili-ideasta.

Toinen juttu, joka on mietinnässä nyt on se, että mihin me saadaan sitten se taidenäyttely! Mä rakastan lasten taideteoksia ja ehdottomasti haluan, että niitä on näkyvillä meidän kodissa muuallakin kuin vaan lastenhuoneissa. Ehkäpä portaikkoon sopisi? Siinä niitä voisi ihailla matkalla yläkertaan. 

Mutta olen jotenkin niin innostunut tästä peilihommasta, että en kestä. Mulla ei olisi tullut mieleenkään ilman meidän peilikaapin ovia, että tuohon tilaan sopisi noin massiivinen peili/peilit. Olisin ehkä ostanut jonkun sievän pyöreän peilin, mutta se ei olisi ollut yhtään noin näyttävä tässä tilassa. Yksi mun seuraaja sanoikin, että pitäisi näköjään tasaisin väliajoin ihan muuten vaan kantaa aina jotain omia huonekaluja/sisustusesineitä ihan toiseen tilaan, niin saattaisi vaikka saada uusia ideoita niiden sijoitteluun! Siis kannatan, erittäin hyvin sanottu ja hyvä idea. Tämä on juuri sitä pyörittelyä ja ideointia, mitä rakastan. Hauskaa, kun ihan vahingossa tulee tällaisia uusia oivalluksia.

Lattiakin saatiin valmiiksi ja siitä on tulossa ihan oma postauksensa myöhemmin tällä viikolla. Eteinen näyttää nyt valoisammalta ja avarammalta ja juuri siltä, miltä toivoinkin sen valmiina näyttävän.

Nyt saa antaa vinkkejä peiliostoksiin, sillä me ei olla koskaan ostettu itse asiassa peiliä itse,  paitsi yksi 5v vanha 20€ Jyskin peili, joka meillä on nyt makkarissa. Muuten meillä on aina ollut joko isot peiliovet valmiina, tai ollaan saatu käytettynä (se hajonnut pyöreä peili), tai ollut asunnossa valmiiksi (ekan yhteisen kämpän palapeilit). Nyt kun hankinnassa olisi isompi peili, niin olisi kiva tehdä suoraan fiksu ostos, joka kestää aikaa. Mistä hyviä peilejä ostetaan? Yksi iso peili, vai kaksi tai kolme aavistuksen pienempää?

Tällä viikolla tuli kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun ryhdyin yrittäjäksi. Se tuntuu hullulta. Neljä vuotta sitten yrittäjäksi ryhtyminen oli ainoa keino pystyä tekemään mun työtä päätoimisesti, se ei ollut mulle itsestäänselvä valinta tai koskaan edes tavoite. En ollut koskaan haaveillut yrittäjyydestä, se tuntui ihan hiton pelottavalta ja vaikealta. En tuntenut läheisesti ketään yrittäjää, enkä tiennyt yrittäjän arjesta juuri mitään. Olin  silloin raskaana, mikä teki kaikesta vielä hurjempaa. Mietin silloin, että miten ihmeessä osaisin ikinä pitää huolen kaikista langoista yrittäjänä, kun en osannut viimeisinä vuosina edes käydä koulua. 

Mutta vaihtoehtoja ei ollut, enkä ensin osannutkaan. Työt hoidin tietenkin aina ajallaan, mutta kaikessa muussa oli oma opettelunsa. Alkuun piti osata arvioida veroja varten koko seuraavan tilikauden tulot etukäteen. No en todellakaan osannut – eihän mulla ollut mitään käsitystä siitä, paljonko voisin yrittäjänä tienata. Tokana vuonna onnistui jo paremmin ja kolmantena vuonna meni jo aivan nappiin. Hyvä kirjanpitäjä auttoi onneksi selviämään jokaisesta vuodesta kunnialla, vaikka oli paljon selvitettävää ja uusia asioita. 

Sama lomien kanssa. Ensimmäisenä vuonna tulin äidiksi kolmannen kerran ja pyöritin samalla yritystä tauotta. Toisena vuonna pidin viikon vapaata, kun menetin mun mummon. Kolmantena vuonna tein viikon reissun Mallorcalle, sillä tajusin, että lomailu on helpointa silloin kun ottaa kunnolla etäisyyttä. Tänä vuonna onnistuin pitämään kokonaisen viikon loman ihan kotimaassa ja toisen puoliloman, jolloin en laittanut sähköpostiin lomavastaajaa, mutta otin kuitenkin rennommin. Henkilökohtainen ennätykseni: 1,5 lomaviikkoa.

Tämä neljäs vuosi on ollut lomista huolimatta ehkä epävarmin ja yrittäjämäisin vuosi tässä mun yrittäjän uralla, kiitos koronan. Vuoden vaihtuessa oli mielessä vain asunnon etsintä, sopivasti pullisteleva työkalenteri ja helmikuun tuleva New Yorkin reissu. Ei todellakaan se, että työt tulisivat olemaan hiuskarvan varassa jo parin kuukauden päästä. Mutta niin siinä kävi.

Korona sekoitti alkuun mun pasmat. Olen siitä onnekas, että kalenteri ei tyhjentynyt kokonaan missään vaiheessa. Moni projekti kuitenkin siirtyi ja suuria muutoksia tapahtui muutenkin. Kaikki tämä vain viikkoa sen jälkeen kun olimme tehneet sitovan ostotarjouksen tästä asunnosta. 

Yksi meidän elämän suurimmista haaveista toteutui, mutta samaan aikaan huoli toimeentulosta kasvoi koronan myötä. Muistatteko sen viikon, kun me maalattiin täällä seiniä ja valmisteltiin kaikkea ennen muuttoa sisään? Monena iltana mä revin tapetteja ja samalla kyyneleet valui, kun mietin, että kauankohan me ehditään nauttia tästä kodista, jos kaikki työt menee alta. Silloin poikkeusaika oli vasta alkanut, eikä kukaan tiennyt miten tässä tulisi käymään. 

Olin niin onnellinen, että meinasin haljeta, mutta samalla menettämisen pelko oli aivan valtava. Yritin ajatella positiivisesti, mutta huijarisyndrooma vaivasi pahasti. Mietin, että me haukattiinkohan me nyt ihan liian iso pala kakkua. 

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin tajuta sen, että yrittäjänä ne kaikki langat tosiaan on mun omissa käsissä ja palaset alkoivat loksahdella paikalleen. Ymmärsin, että mun ei tarvitse jäädä tuleen makaamaan, vaan voin itse vaikuttaa siihen, millainen tästä vuodesta muodostuu. Mun ei tarvitse vaan seisoa ja odottaa, mitkä työt peruuntuvat ja mitkä säilyvät – voin auttaa luomaan niitä töitä itselleni lisää. Ja niin olen tehnyt. 

Voin kertoa, että tänä vuonna olen ollut kiitollisempi yrittäjyydestä, kuin koskaan aiemmin. Tapettia repiessä itketyt itkut eivät todellakaan olleet varmasti viimeiset, joita tulen yrittäjänä itkemään. Yrittäjänä mun täytyy aina hyväksyä mahdollinen taloudellinen epävarmuus ja se, että isot maailman tapahtumat voivat aina vaikuttaa jollain tavalla mun työtilanteeseen. Samalla mulla on kuitenkin se valtava onni ja mahdollisuus, että mun ei koskaan tarvitse olla vain yhden tulonlähteen varassa. Mulla on aina mahdollisuus kääntää kelkka vaikka seuraavana päivänä ja alkaa tehdä jotain uutta. Olenhan teoriassa tiennyt sen aina ennenkin, mutta en ehkä ole sisäistänyt ja hyödyntänyt sitä niin paljon ennen tätä vuotta. 

Kun ymmärsin sen, mun on ollut paljon helpompi hengittää ja nukkua. Vaikka tämä vuosi on ollut epävarmuutta ja pelkoa täynnä koronan vuoksi, tämä on ollut hyvä työvuosi. Sekä töiden määrän että oppimisen puolesta. Tämä vuosi on opettanut mulle paljon ihan kaikista työn osa-alueista. Se on opettanut neuvottelemaan, pitämään puoleni ja luomaan uutta. Se  on opettanut asettamaan rajoja ja sietämään alati muuttuvia olosuhteita. 

Isoin muutos on ollut muutos asenteessa. Aiemmin luotin tasaiseen tilanteeseen, jota suuret muutokset sitten pääsivät horjuttamaan. Opin kuitenkin, että sen sijaan, että muutosten edessä pelkäisin mitä seuraava kuukausi voi tuoda tullessaan, voin olla toiveikas. Mitä kaikkea ihanaa seuraava kuukausi voikaan tuoda tullessaan. Vaikka tilanne näyttäisi miten huonolta tahansa, on aina mahdollista, että seuraavana päivänä tapahtuukin jotain merkittävää ja hyvää, joka vie kaiken aivan uusiin, mahtaviin sfääreihin.

Ja tähän asenteeseen mä päätän luottaa jatkossakin. En aio tuudittautua tasaisuuteen ja turvallisuudentunteeseen, mutta en liioin pelkää tulevaa. Uskon ja luotan, että selviän mistä tahansa mullistuksista, kunhan hengitän syvään, kohtaan tilanteet realistisesti sellaisina kuin ne ovat, enkä lamaannu. 

Niin ja se huijarisyndrooma, se oli jälleen kerran ihan turha. Täällähän sitä ollaan edelleen, hyvissä voimissa, innokkaana viidennestä vuodesta yrittäjänä. Uskon, että seuraava vuosi tulee pitämään sisällään paljon hyviä opetuksia ja kiinnostavia projekteja, tapahtui mitä tapahtui maailmalla. 

Elokuu jo kohta loppuu, mutta vielä kerkesin listata kuukauden lemppareita. Postauksessa siis 10x kuukauden parhaat jutut sarjoista kirjoihin ja ruuista tapahtumiin.

Paras kirja: Eva Frantzin Tästä pelistä pois, jota luen Bookbeatista e-kirjana. Tosi koukuttava ja sellainen sopivan jännä. Genre on varmaan cozy crime, vaikka en ymmärräkään sitä, miten rikokset voivat olla “mukavia”, hehheh. Mutta ymmärrän sen, että tämä on sellainen mukavan jännittävä, että ei ole niskavillat pystyssä kun lukee, mutta kuitenkaan ei tylsisty vaan kirja todellakin pitää otteessaan. 

Paras sarja: Silta! Mulla on selkeästi menessä tällainen Nordic Noir -kausi sekä kirjoissa että sarjoissa. Mutta voi luoja että olen onnellinen, että ei katsottu Siltaa vielä silloin kun kaikki muut katsoi, koska muuten meillä ei olisi enää jaksoja katsottavana. Ihan megahyvä sarja ja rakastan Saga Norenia. Niin mahtava hahmo, ehkä yksi viihdyttävimpiä hahmoja ikinä. Jotenkin niin sellainen aito, en osaa kuvitella millainen Saga Norenin näyttelijä on oikeassa elämässä, voiko hän oikeasti olla erilainen kuin Saga? Siis tottakai hän on, mutta hän on vaan roolissa niin uskomattoman luonteva. Onko teillä muuten suositella jotain saman tyylistä katsottavaa Sillan jälkeen? Meillä on nyt 3. kausi menossa, niin vielä hetkeksi riittää katseltavaa, mutta ei enää kovin pitkäksi aikaa.

Paras biisi: Jemme, The Second Level, Minus Manus: Lemon Tree. Siis oletteko huomanneet, että tämä korona-aika on ollut myös vanhojen biisien uusien versioiden kulta-aikaa? Meillä on Oton kanssa sellainen 2020Koronaremix-soittolista Spotifyssa, jonka kaikki biisit on julkaistu kevään/kesän aikana ja ne on kaikki vanhojen biisien uusintaversioita. Esim. Boom Boom Boom Boom, Somebody’s Watching me, SexyBack, Brother Louie, What’s Love Got to Do with It, All that she wants ja The Riddle vain muutaman mainitakseni. Näitä ilmestyy kuin sieniä sateella ja ne on kyllä ihan hauskoja, vanhat biisit on klassikoita ihan syystä. 

Paras vaate: Collegehousut. Olen viettänyt niissä lähes koko viikon. Pehmeät, mukavat, lämpimät. Ihan parasta, kun vähän viileni säät ja nyt voi pitää collareita ilman, että tulee hiki.

Paras arkiruoka: Kotiinkuljetettu ruoka. Siis pakko myöntää, että tällä viikolla ollaan turvauduttu tähän vaihtoehtoon muutamankin kerran. Mutta se on välillä ihan ok vai mitä! Ollaan me myös tehty tällä viikolla itse tortilloja, satay-beanitia ja makaronilaatikkoa. 

Paras juttu tässä viikossa: Se, että aletaan vihdoinkin olla terveenä! Vaikka on ollut ihanaa olla kaikki yhdessä kotona (lievien)  flunssaoireiden vuoksi, niin me kaikki odotetaan sitä, että ensi viikolla on edessä toivottavasti taas tavallinen arki. 

Paras tekeminen lasten kanssa: Sarjamaratonit! 3-vuotias nyt ei vielä keskity mihinkään sarjamaratoneihin, mutta esikoisen ja keskimmäisen kanssa oli ihanaa pitää parina kunnon flunssapäivänä sellainen esiteini-sarjamaraton. 

Paras juoma: San Pellegrino Aranciata mehu-kivennäisvesi. Ihan älyttömän mehukasta ja hyvää! 

Paras työjuttu: Tällä viikolla tuli tosi paljon kivoja työproggis-tarjouksia, mutta yksi, joka oli vielä erityisen huikea ja oikein sydämen asia mulle. Toivottavasti pääsen tekemään sitä ensi vuonna! 

Paras juttu, joka on vielä tulossa: Synttärit x3. Ensi kuussa juhlitaan synttäreitä, niin mun 29v-synttäreitä, esikoisen 9v-synttäreitä kuin äidin kuusikymppisiäkin. Ihan tajutonta, että pian alkaa mun viimeinen vuosi parikymppisenä – miten! Tavallaan tuntuu, että olen elänyt kolmikymppisen elämää jo pitkään. Ja tavallaan taas on vaikea käsittää, että kohta olen 30 oikeasti.

Näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä arkiviikko. Me aletaan katsomaan Oton kanssa leffaa (Se mieletön remppa, joka piti keväällä käydä katsomassa leffateatterissa, mutta joka ajateltiin vuokrata tänään). Ajattelin myös herkutella omena-kaurapaistoksella ja vaniljajäätelöllä jälleen kerran. Ihanaa viikonloppua kaikille!