Kuvassa me lauletaan esikoisen kanssa Spice Girlsin Wannabeta Nintendo Switchillä. Tai siis, meillä on Switchille laulupeli Let’s Sing 2020. Se on ihan samanlainen kuin lapsuuteni Singstar, mutta vaan eri nimellä ja vähän eri näköinen. Annettiin se yhdeksi joululahjaksi lapsille ja se on ollut ihan hitti. Jopa taapero on oppinut jo Wannaben tärkeimmät sanat, sekä tietenkin  sanomaan zig-a-zig-ah. 

Ostettiin siihen laulupeliin tänään kaikki laulupaketit, joita siihen oli saatavilla, kun ne sai pakettina 10€ edullisemmin kuin yksittäiset muutaman laulun bundlet. Ollaan ehditty laulaa niin paljon pelillä joulun jälkeen, että ne lempparit on jo laulettu niin moneen kertaan, että oli kiva saada vähän uutta laulettavaa. Eniten pelillä laulavat lapset, mutta kyllä minä ja Ottokin liitytään usein seuraan, varsinkin viikonloppuisin.

Mulla itselläni on suuria hankaluuksia pysyä nuotissa jos laulan ihan muuten vain, mutta laulupelissä se onnistuu vähän helpommin, kun voi seurata ruudulta, miten korkealta tai matalalta pitäisi laulaa. Aina välillä saan jopa ihan hyvät pisteet ja yllätän itsenikin! Vaikka en ole kovin hyvä laulamaan, nautin siitä täysillä oman perheen kesken. Ja laulankin kyllä aivan tunteella, tänään raikasi niin Lady Gagan Bad Romance, Lily Allenin Fear kuin Aquan Barbie Girlkin. Onneksi kotona ei tarvitse miettiä miltä kuulostaa, Otto on ehtinyt yhdeksässä vuodessa jo hyvin tottua mun epävireiseen lauluun. 

Karaokea mä en ole muuten koskaan laulanut! Siinä yksi tekemätön juttu en ole koskaan -listalle. Ehkä vielä joskus? Tai siis ehdottomasti vielä joskus pakko kokeilla. Meidän esikoinen vie mua kyllä aivan 6-0 tuossa pelissä. Musta on hauskaa, miten hän aidosti hämmästyy joka kerta kun voittaa mut, vaikka itse en koskaan edes oleta mitään muuta. 

Meidän piti oikeasti tänään ulkoilla ja mennä leikkipuistoon, mutta ikkunasta tuijotti aamulla sellainen koiranilma, että päädyttiin pitämään pelipäivä ennemmin. Sitä ennen tosin siivottiin perusteellisesti muutama alakerran kaappi, jotka taas jotenkin oli ihan räjähtäneet, vaikka muka konmaritettiin ne syksyllä Oton kanssa. Pelattiin päivällä yhdessä koko perhe lautapelejä (Boom! & Alias), tehtiin palapelejä (aakkospalapeliä ja Pipsa Possu -palapeliä)  ja laulettiin laulupeliä. Ehtii sitä ulkoilla hyvin taas huomennakin, kun huomiselle on luvattu aurinkoa ja vähemmän tuulta kuin tänään. Oikeastaan oli ihan kivaa kun oli tuollainen keli, niin sai vaan käpertyä perheen kesken kotiin ja öllötellä rauhassa, niinkuin teki mieli.

Aivan tavallisen lauantai-illan kruunasi Putouksen uuden kauden eka jakso. Vaikka itse alkaa ehkä olla siihen jo “hieman” kyllästynyt tälleen miljoonannella kaudella, lapsille se on kuitenkin aina sellainen odotettu juttu. Ja on siinä jotain ihanaa nostalgiaa, kun seuraa jotain ohjelmaa ihan oikeasti telkkarista lasten kanssa, kuten omassa lapsuudessa tehtiin lauantaisin. 

Tykkäättekö te laulaa karaokea tai muuten laulaa? Mikä on teidän lemppari karaokebiisi?

PS: Tsekkaa viime viikon arkikuva TÄSTÄ.

Uutta vuosikymmentä on nyt pari viikkoa takana ja ajattelin, että olisi hyvä hetki kertoa hieman alkuvuoden kuulumisia. Mitä meille kuuluu juuri nyt, mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua ja mitä on suunnitelmissa lähipäivinä.

Aloitettiin tänään meidän Yhdessä -podcastin 2. kauden nauhoitukset! Niin jännittävää ja ihanaa samaan aikaan. Heti, kun tarkka julkaisupäivä varmistuu, kerron sen teille! Mutta oli niin kivaa istahtaa taas studioon parin kuukauden tauon jälkeen. Jos ei tarvitsisi herätä överiaikaisin joka aamu, niin musta ois hauska tehdä vaikka aamuohjelmaa radioon Oton kanssa. Olis niin kiva höpöttää joka päivä! Tänään nauhoitettiin jo kaksi ekaa jaksoa tulevalta kaudelta.

Leikkasin tällä viikolla kokkiveitsellä kurkkua pilkkoessani etusormeen ihan jäätävän haavan, josta oikein pulppusi verta. Haava onneksi tyrehtyi itsekseen (parissa tunnissa), mutta olen onnistunut vahingossa saamaan sen kahdesti jo vuotamaan uudelleen, kun en ikinä muista, että pitäisi välttää sormen käyttöä edes muutama päivä. Ehkä nyt seuraavat pari päivää saan otettua iisisti ja se vihdoin paranee kunnolla?

Kävin tänään kahvilla ihanan Mona Visurin kanssa ja sain kyllä taas niin paljon inspiraatiota ja hyvää fiilistä siitä tapaamisesta. Niin huikea ja ihana tyyppi!

Olen ilmoittautunut mukaan lukupiiriin, mistä olen salaisesti haaveillut jostain teini-iästä asti! Niin siistiä olla mukana lukupiirissä ja päästä sekä tutustumaan kirjoihin, että tutustumaan uusiin tyyppeihin.

Siivottiin Oton kanssa koko perheen vaatekaapit yksi päivä, sillä kaikki kolme miniä ovat taas kasvaneet hulluna ja Oton ja mun kaapit olivat muuten vain aivan kaaoksen vallassa. Oli kivaa Oton kanssa shoppailla omissa vaatekaapeissa, sieltä löytyi vaikka mitä hauskaa, mitä oltiin jo aivan unohdettu. Ihanaa kun nyt kaapit on siistit ja selkeät ja kaikki löytyy nopeasti, kun esim. jouluneuleet on nostettu vuodeksi pois tieltä.

Olen aloittanut tällä viikolla jokaisen päivän listaamalla päivän kolme tärkeintä tavoitetta, sekä tekemällä yksinkertaisen tehtävälistan päivälle. Samalla olen juonut rauhassa kahvia ja syönyt aamupalaa. Se on ollut todella ihana tapa aloittaa päivä ja yllättäen olen joka päivä saanut tehtyä kaikki ne tehtävät ja vieläpä hyvissä ajoin. Tämä on niin paljon parempi tapa aloittaa aamu kuin mun perus Instagramin selailu ja sähköpostien lukeminen kahvin kanssa. Tästä aion pitää kiinni! Lisäksi saan suurta tyydytystä, kun saan yliviivata saavutettuja tavoitteita ja tehtyjä tehtäviä. Siksi listaan jokaisen pienenkin tehtävän.

Kokeiltiin tällä viikolla ruotsalaisten makaronilaatikkoa, eli flygande jacobia. Se oli musta tosi hyvää, vaikka ensin kummeksuin banaania suolaisessa ruuassa. Seuraavaksi testiin lähtee ruotsalaisten vastine ananakselle pizzassa, eli banaanipizza! Pakko senkin on olla jostain kotoisin. Ootteko testanneet?

Tehtiin tällä viikolla meidän ruokaostosten aikaennätys! Tehtiin koko viikon (kolmen ison kestokassin) ruokaostokset vain 25 minuutissa. Meillä oli lista ja meillä oli deadline (aikaa 40min), ostokset piti saada tehtyä tiettyyn kellonaikaan mennessä. Alitettiin tuo aikatavoite todella tehokkaasti, kun vaan seurattiin listaa eikä pööpöilty ollenkaan. Aion siis jatkossakin tunkea tällaisia ruokaostosreissuja johonkin mahdottomalta tuntuvaan väliin, kerran niiden tekeminen listan kanssa onnistuu näinkin nopeasti. Yleensä meillä menee siis isossa hypermarketissa viikon ostoksiin 45min-1h. Mitä me oikein tehdään siellä kaupassa?

Mun katsotuimmat sivut niin puhelimessa kuin koneellakin on etuovi ja oikotie. En tiedä onko mahdollista tsekata niiden tarjontaa enää useammin kuin jo nyt teen. Lisäksi meillä on asuntovahdit useamman kiinteistövälitysfirman sivuilla, jotta nähdään uudet asunnot ennen kuin ne ilmestyvät noille em. sivuille. Ollaan rampattu muutamassa näytössä taas, viimeksi eilen ja muutama asunto on kiinnostanut, mutta markkinat ei kyllä ole vilkastuneet lähellekään sille tasolle kuin toivoin joululoman hiljaisuuden aikana. Siinä missä syksyllä uusia kiinnostavia ilmoituksia saattoi tulla 7-10 joka viikko, nyt niitä ei välttämättä tule edelleenkään edes yhtä oikeasti kiinnostavaa. Turhauttaa. Ollaan mietitty siis myös niitä mahdottomia kämppiä ja laitettu meidän tarpeet jälleen tiukkaan syyniin.

Viikonlopuksi meillä ei ole mitään spessuja suunnitelmia, aiotaan ottaa iisisti ja ulkoilla ja siinä se. Ihana fiilis, kun viikonlopun ruuatkin on jo valmiiksi ostettu perjantaiherkkuja myöten, eikä to do -listalla ole mitään!

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille <3

Tällä viikolla somessa on laajasti puhuttanut Syömishäiriöliitto SYLI Ry:n #siivoasome -kampanja. Kampanjassa kehotetaan olemaan seuraamatta kaveria tai bloggaajaa tai instaajaa tai ketä tahansa, jonka tuottama sisältö aiheuttaa ahdistusta tai huonommuuden tunnetta itselle. Olen lukenut monta hyvää kommenttia eri näkökulmista tähän asiaan liittyen. Halusin kuitenkin sanoa muutaman sanan myös itse.

Munkin mielestä on ehdottoman tärkeää se, että kukaan ei seuraa sellaisia tilejä, joista tulee aidosti paha olo itselle. Erityisen tärkeää se on silloin, kun kyseessä on oma terveys tai hyvinvointi. Jos jonkun tuottama sisältö tai epärealistinen kuvaus elämästä aiheuttaa ahdistusta, itseinhoa, masennusta tai pahaa oloa omasta kehosta tai esim. mielenterveydestä, seuraaminen kannattaa lopettaa heti. #siivoasome -kampanja on tärkeä ja ajankohtainen.

Mutta entäs jos ei kärsi mistään sen suuremmista ongelmista itse ja se oma ahdistus somessa aiheutuu sellaisista jutuista, jotka ovat ihan realistisia, terveitä ja hyviä? Onko seuraamisen lopettaminen silloin ainoa oikea vaihtoehto, vai voisiko ajatella, että silloin sisältö on osunut johonkin omaan kipupisteeseen ja voisi miettiä, mistä se johtuu ja miten niitä tunteita voisi käsitellä? Ehkä jopa kääntää ne ikävät tunteet positiiviseksi tsempiksi?

Täytyy myöntää, että itselläkin on esimerkiksi näin asunnon etsintä -projektin aikaan käynyt mielessä, että pitäisikö lopettaa hetkeksi seuraamasta niitä kaikkia #omakoti2020-hashtageja ja sisustustilejä, joita seuraan. Välillä kun näen jonkun toisen mielettömän upean kodin, joka täyttää kaikki mun toiveet, mutta omaa ei vaan löydy, mulle iskee myös se kateuden piikki. ”Miksi tolla on, mutta mulla ei”.  Sitten mä palaan siihen, miksi alunperin olen alkanut niitä tilejä seuraamaan: jotta voisin inspiroitua ja jotta voisin fiilistellä upeita koteja. Se, että jollain muulla on mun unelmakoti ei vie sitä pois multa, tai tarkoita, etten koskaan tule itse sellaista saamaan, tai että meidän nykyisessä kodissa olisi jotain vikaa.

Yritän myös muistaa, että ne ihmiset, joilla se mun unelmakoti on, ovat usein nähneet myös todella paljon vaivaa ja kulkeneet pitkän matkan sen saavuttamiseksi. Mä olen eri vaiheessa sillä matkalla, mutta mulla voi olla sama määränpää. Olenkin kokeillut esim. selata sellaisten tilien alkupäähän, nähdä kuinka he ovat ensin haaveilleet ja unelmoineet, nähdä kuinka he ovat aloittaneet talonrakennusprojektin tai mittavan remontin nollasta ja ahdistuneet siitä, miten hankalaa kaikki on ehkä alkuun ollut. Sitten projekti on edennyt ja kehittynyt ja lopulta he ovat päässeet siihen, missä ovat nyt.

Se on auttanut. Joskus vielä mäkin tulen näyttämään sellaisen matkan.  En siis ole lakannut seuraamasta niitä tilejä ja pääosin en myöskään enää ahdistu niistä. Paitsi hetkellisesti joskus sellaisina huonoina päivinä kun etuovessa ei ole mitään kiinnostavaa. Tunnistan, että se satunnainen ahdistus ei aiheudu niistä tileistä vaan siitä, että tileillä näkyy jotain sellaista, mitä itsekin kovasti toivon itselleni. Se on inhimillistä. Mutta sen harmistuksen voi kääntää myös inspiraatioksi ja tsempiksi. Helpoiten tämä ahdistuksen muuttaminen inspiraatioksi omaan elämään toimii niissä asioissa, jotka eivät ole niin valtavan tunteita herättäviä ja raadollisia. Kuten juuri asunnon etsintä tai vaikka säästäminen.

Ymmärrän hyvin myös sen, että niissä kaikkein kipeimmissä asioissa ei välttämättä ole mahdollista muuttaa niitä negatiivisia tunteita positiivisiksi leikkimällä ajatusleikkiä. Silloin varmasti kannattaa siivota some ja käsitellä ne kipeät asiat jollain ihan toisella tavalla kuin somea selaamalla.

Toinen mitä yritän muistaa on se, että somessa elämästä näkyy yleensä hyvin yksipuolinen kuvaus. Vaikka ahdistun joskus näistä upeista sisustustileistä, en tiedä mitään niiden ihmisten muusta elämästä tai siitä, millaisia asioita he ovat käyneet läpi siellä unelmakodin taustalla.

Vaikka moni pyrkii pitämään omat somekanavansa realistisena ja olemaan rehellinen oma itsensä (kuten myös minä), siellä ei silti koskaan voi näkyä kaikkea. Esimerkiksi minä olen halunnut kirjoittaa avoimesti kohtaamistani vaikeuksista ja kipeistä asioista, mutta myös onnesta ja rakkaudesta. Joidenkin mielestä olen vuosien saatossa näyttänyt onnea ja rakkautta ihan liikaa. Mun tapa nähdä arki on positiivinen ja pääosin täällä mennään juuri sillä meiningillä, niin kotona kuin somessakin. Silloin kun tuntuu hyvältä, näytän sen mielelläni. Silloin kun tielle osuu vaikeuksia, kerron niistä.

En kuitenkaan voi kertoa esimerkiksi mulle todella läheisten ihmisten murheista tai vaikeuksista, vaikka ne vaikuttaisivat isosti munkin elämään ja tunteisiin. Silloin monet elämän rosot ja harmaan sävyt jäävät piiloon, vaikka olisi omista asioistaan kuinka rehellinen ja avoin. Ja vaikka osa ihmisistä haluaa jakaa enemmän, jokaisella on kuitenkin se oikeus ja mahdollisuus valita itse mitä jakaa. Jotain jää aina pois ja se on enemmän kuin ok.

Mulle itselleni inspiroivinta on seurata mahdollisimman keskenään erilaisia tilejä, jotta en luo itselleni kuplaa, jossa kaikki ovat tietynlaisia. Seuraan tilejä, joissa jaetaan lapsiperhe-elämän samaistuttavia kokemuksia ja sotkukasoja. Seuraan tilejä, joissa on seesteistä ja harmonista elämää lasten kanssa puutalossa, jossa joka päivä askarrellaan, tanssitaan ja hoidetaan puutarhaa. Seuraan tilejä, joissa puhutaan kehopositiivisuudesta ja näytetään sitä. Seuraan tilejä, joista otan treeni-inspiraatiota ja ihailen erottuvia vatsalihaksia ja litteää vatsaa, vaikka tiedän, etten koskaan tule sellaista saamaan. Seuraan tilejä, joilla on upeita muotikuvia ja mielenkiintoisia asukokonaisuuksia. Seuraan tilejä, joiden pitäjällä on tällä hetkellä elämässä todella raskas vaihe meneillään. Seuraan tilejä, joilla matkustetaan 365 päivää vuodessa upeisiin kohteisiin. Seuraan tilejä, joiden pitäjät eivät matkusta ollenkaan ja kierrättävät kaiken mahdollisen. Seuraan tilejä, joiden tsemppilauseet ovat samaistuttavia ja surkuhupaisia ja seuraan tilejä, joiden quotet ovat inspiroivia ja motivoivia (ja joskus vähän kliseisiä).

Monipuolisuus on mulle se avainsana, jolla pidän mun seurattavien listan mielenkiintoisena ja kulloiseenkin mielentilaani sopivana. Some on täynnä erilaisia ihmisiä, ihan kuten Suomi ja koko maailma. Haluan, että erilaisuus näkyy mun feedissä myös. Jos mun feedi olisi täynnä pelkkiä täydellisiä tilejä, täydellisiä koteja, täydellisiä vanhempia ja täydellisiä vartaloita, ahdistus voisi iskeä useamminkin.  Siellä kaiken erilaisen seassa jopa se amerikkalaistyylinen täydellisyys on mulle inspiroivaa. Voin löytää sieltä esim. hauskan kuvausidean, jonka toteutan sitten omaan epätäydelliseen tyyliini sopivasti.

Tärkeintä on muistaa aina, että some on vaan some. Vaikka se on isoin osa mun työtä, mun elämä on kuitenkin tässä ja nyt, silloin kun se puhelimen tai tietokoneen näyttö on kiinni. Kun en vertaile itseäni tai omaa elämääni toisiin, mun on helpompi keskittyä siihen, mikä omassa elämässä on merkityksellisintä.

Millaisia ihmisiä tai tilejä sä seuraat somessa ja miksi? Oletko kokenut ahdistusta someseurattavien vuoksi? Mikä sinulle on aiheuttanut ahdistusta?

Mä testaan kameran asetukset aina kun me kuvataan ottamalla testikuvan Otosta. Näistä tulee yleensä melko hauskoja ”Oton asukuvia”. Olen jakanut niitä viimeksi vuonna 2017 täällä blogissa, joten nyt oli korkea aika ottaa uusi otos Oton asukuvia tarkasteluun. Täältä pesee 10 kappaletta!

1. ”Tässä on tosi hienoja vaatteita, enkös ookin hyvä esittelemään.”

2. ”Päätit sitten ottaa tällasen passikuvan musta. Ok, ollaan sitten vakavana.”

3. ”Mun päässä ei liiku just nyt yhtään mitään.”

4. ”Oikeesti? Älä viitti.”

5. ”Kaihoisa katse kohti tietokonenurkkaustani. Olisipa tämä jo ohi.”

6. ”Tulee mieleen ainakin 7464582920 asiaa, joita tekisin just nyt mieluummin kuin seisoisin tässä jäätävässä tihkusateessa täällä portaikossa.”

7. ”Yritän prosessoida mitä täs just tapahtuu. Mä keitän puuroa ja toi makaa tossa. Ok.”

8. ”Kerrankin mulla on farkut jalassa eikä verkkarit. No onhan toi nyt aika söpö, kun nukahti kesken lehden lukemisen.”

9. ”Onks sun pakko yrittää ottaa musta samanlainen kuva kun otat itestäs? Ku tää ei niinku yhtään lähde.”

10. ”Tässä mä seesteisesti luen kirjaa. Asukuva, pah. Mullahan on yökkäri.”

Otto <3 Hän on kyllä mainio. Kysyin luvan postauksen tekemiseen ja Otto kuulemma ”odotti tätä innolla”. Tosin hänen äänessä saattoi kuulua pieni sarkasmin häivähdys. Mutta oikeesti, Otto on best. Hän laittaa itsensä täysillä likoon aina mun ja meidän perheen takia. Mulla on niin hauskaa Oton kanssa. Ollaan saatu pian vuoden ajan nauttia arkisin yhteisistä työ/opiskelupäivistä ja tämä on kyllä hands town rennointa ja parasta arkea, mitä meidän perheellä on koskaan ollut, ellei vanhempainvapaata lasketa. Maailmassa ei vaan ole mitään siistimpää, kun saada viettää mahdollisimman paljon aikaa oman puolison ja parhaan ystävän kanssa.

Otto on tukenut mua aina työnteossa ja meille on vuosien saatossa kehittynyt omat sujuvat prosessit, miten kaikki saadaan tehtyä mahdollisimman tehokkaasti. Näiden testikuvien ottaminen on, uskokaa tai älkää, tärkeä osa sitä. Ja lisäksi se on hauskaa meille. En olisi ikinä päässyt blogin kanssa tänne missä nyt olen ilman Ottoa, ja hänen täydellistä heittäytymistä tähän touhuun mun kanssa.  Kiitos Otto, kun olet just sinä. <3

Muistatteko, kun viime vuoden puolella tein postauksen asioista, joita te toivoitte, ettei teidän vanhempi olisi koskaan sanonut teille? Se oli mulle tosi vaikuttava ja surullinen kokemus. Haluan uskoa, että ikävien asioiden lisäksi meille on sanottu myös paljon ihania asioita lapsuudessa ja moni seuraajakin toivoi ”vastapostausta”, jossa jakaisin niitä ihania ja tärkeitä asioita, joita olen saanut äidiltäni kuulla. Tässä postauksessa siis kerron ne asiat, joista olen äidilleni kiitollinen, että hän sanoi ne. Lisäksi haluaisin palavasti kuulla teiltä, mistä asioista te olette kiitollisia vanhemmillenne, että he sanoivat ne.

Mä rakastan sua.

Joka päivä, joka ilta äiti sanoi mulle vähintään kerran, että hän rakastaa mua. Myös silloin, kun äiti oli teho-osastolla aivoinfarktissa, heti kun hän pystyi taas puhumaan, hän löysi voimaa jostain sen verran, että sai sanottua nuo sanat mulle. Ihailen sitä valtavasti ja uskon, että nämä kolme sanaa on kaikkein eniten määrittäneet sitä, millainen ihminen musta on kasvanut. Mun on ollut hyvä kasvaa, koska ikinä missään tilanteessa en ole joutunut kyseenalaistamaan sitä, rakastaako äiti mua.

Kotiin saa aina tulla.

Teini-iässä sillä oli valtava merkitys, että tiesin, että mitä tahansa ikinä koskaan mokaisin tai tekisin, olisin aina tervetullut kotiin. Vaikka joskus nolotti tai ärsytti niin paljon, aina tiesin, että sain mennä kotiin tai soittaa äidin hakemaan. Teininä mokasin pari kertaa isostikin, mutta äiti osasi käsitellä ne asiat mun kanssa. Ne käsiteltiin heti ja sitten ne unohdettiin. Äiti ei koskaan syyllistänyt mua jostain mun virheestä tarpeettomasti ja pitkään, vaan se riitti, että tiesin mokanneeni ja pyysin anteeksi.

Älä anna kenenkään kävellä sun yli.

Olin lapsena tosi kiltti, oikein sellainen överikiltti, joka ei koskaan sanonut kenellekään ”ei” tai muutenkaan uskaltanut sanoa mihinkään vastaan. Kirkkaimpana mielessä oli aina se, etten koskaan halua aiheuttaa pahaa mieltä tai häiritä ketään sillä, mitä itse teen tai en tee. Äiti opetti mulle, että en voi aina olla se kaikkein kiltein ja mukautuvaisin, tai muuten jään toisten jalkoihin. Toisia pitää kunnioittaa ja olla mahdollisimman mukava kaikille, mutta kynnysmattona ei tarvitse olla.

Ole kärsivällinen (älä hötkyile).

Vaikka mun äiti ei ehkä ole itse se kaikkein kärsivällisin ihminen (haha sori äiti!), hän halusi opettaa mulle sitä taitoa. Ja siitä olen kiitollinen. Kärsivällisyys helpottaa elämää niin lasten kanssa kuin haaveita tavoitellessakin.

 

Aina saa kysyä.

Tiesin, että sain kysyä äidiltäni mitä vaan, milloin vaan, ja äiti aina vastasi mulle parhaan tietonsa mukaan. Silloin kun mä olin lapsi, ei meillä ollut jatkuvasti pääsyä googleen, mutta käytiin kirjastossa usein. Jos äiti ei jotain tiennyt, hän auttoi mua selvittämään. Arvostan sitä ihan älyttömän paljon, ettei äiti koskaan jättänyt mua yksin mun mietteiden kanssa. Uskalsin kysyä äidiltä mitä vaan, myös seksistä, menkoista, pojista ja mistä milloinkin. Vaikka nolostelin itse välillä, äiti ei nolostellut.

Olen ylpeä sinusta.

Äiti ei koskaan ole säästellyt kehuja, vaan hän on aina kehunut kun on vähänkin ollut aihetta. Se on tehnyt hyvää mun itsetunnolle ja luottamukselle omiin kykyihini. Äiti ei ole ikinä kyseenalaistanut myöskään mun ammatinvalintaa, vaikka se ei mikään perinteisin olekaan.

Ole avoin oma itsesi.

Äiti on aina kannustanut mua puhumaan rehellisesti ja avoimesti. Äitikin on avoin ja rehellinen. Siksi kai olenkin tällainen lörpöttelijä, joka ei aina tajua pitää kaikkea sitä omana tietonaan, mistä joidenkin mielestä ei tarvitsisi puhua ollenkaan. Olemalla avoin ja rehellinen oma itseni, olen saavuttanut mun suurimmat haaveet.

Lue kunnolla kokeisiin, mä autan.

Niin kauan kun asuin äidin kanssa, äiti auttoi mua lukemaan kokeisiin. Mä luin itse koealueen läpi kerran tai kaksi ja äiti sitten kuulusteli sen alueen multa suullisesti. Se oli mulle hyvä oppimistekniikka, joka toimi. Se koealueiden kyseleminen ei varmasti ole aina ollut äidille helppoa tai mielenkiintoista, mutta se oli mulle ihan älyttömän hyödyllistä. Aion toimia itse samoin, mikäli se oppimistekniikka on sellainen, josta meidän lapset tykkäävät tai jonka avulla oppivat, jokainenhan on oppijana erilainen.

Kyllä kaikki järjestyy.

Me ollaan kohdattu äidin kanssa isoja suruja ja kriisejä elämän aikana, mutta niiden aikana olen aina yrittänyt luottaa siihen, että kyllä kaikki järjestyy. Mun lapsuudessa äiti oli se, joka tätä sanoi mulle kun murehdin jotain asiaa. Teini-iässä se kääntyi jossain vaiheessa toisinpäin: äidin pahimpina masennus- ja sairauskausina se olin minä, joka valoi äitiin uskoa: kyllä kaikki järjestyy. Aikuisiällä ollaan tuettu toisiamme puolin ja toisin. Silloin kun meillä oli rahan kanssa tosi tiukkaa tai silloin kun mä olin vuodelevossa ja pelkäsin, että meidän keskimmäinen syntyy pikkukeskosena, äiti muistutti mua, että kaikki järjestyy. Silloin kun mun mummu kuoli ja äiti putosi syvemmälle masennukseen kuin koskaan mun aikuisiällä, mä kannattelin äitiä ja muistutin, että kyllä kaikki järjestyy. Ja aina kaikki on lopulta järjestynyt.

Muista soittaa mummulle/papalle!

Äiti on jo lapsesta asti kannustanut ja muistuttanut pitämään yhteyttä mun isovanhempiin (ja toki muihinkin läheisiin) ja mulla on aina ollut heihin hyvä ja läheinen suhde, vaikka asuttiin kaukana suurin osa lapsuudesta. En ikinä haluaisi joutua miettimään, että olisi pitänyt pitää enemmän yhteyttä silloin kun xxxx oli vielä elossa. Edelleen äiti muistuttaa soittamaan papalle ja soitankin aina säännöllisesti ja kyselen kuulumisia. Uskon ja toivon, että se on yhtä tärkeää niin mulle kuin papallekin.

Siinäpä ne äidin tärkeimmät opit, joista olen äidille kiitollinen. Nämä lauseet ovat antaneet mulle hyvän pohjan kasvaa ja nämä lauseet ovat kantaneet niinäkin hetkinä, kun elämä on ollut kaukana helposta. Elämän hirveimmissä kriiseissä olen aina voinut luottaa äidin rakkauteen ja siihen, että lopulta kaikki järjestyy jotenkin, tavalla tai toisella. Nämä lauseet toimivat myös pohjana omalle vanhemmuudelleni. Nämä ovat niitä asioita, joita pidän tärkeänä sanoa myös omille lapsilleni. Kiitos äiti kun olet juuri mulle maailman paras äiti <3

Mistä sanoista te olette kiitollisia omille vanhemmille?