Mallorcan reissulla kokeilin oikein kunnon juoksulenkkiä pitkästä aikaa Oton siskon kanssa ja yllätyin, kun ei se tuntunutkaan niin pahalta. Luulin, että olisin paljon huonommassa kunnossa. Kun tultiin reissusta kotiin, lähdin lenkille yksin ja juoksin. Olen toki lenkkeillyt reippaasti kävellen tässä pitkin vuotta ja välillä hölkännytkin, mutta suoraan sanottuna aika harvoin. Ei ole ollut säännölliseen juoksuun motivaatiota samalla tavalla kuin oli silloin ennen, kun juoksin aina. Olen juossut viime vuosina joskus ja jouluna, niinkuin sanotaan. Siellä Mallorcalla mun päässä jotain kuitenkin naksahti ja sen reissun jälkeen olen juossut joka viikko ihan vähintään kaksi lenkkiä, mutta useimpina viikkoina 3-4.

Näin siellä Mallorcalla joka päivä, miten Oton sisko lähti aina aamulla lenkille ja sitten hänellä oli koko päivä vielä edessä. Ei se lenkki ollut mitään sen kummempaa, ei mikään valtava suoritus joka haukkaa ison osan päivästä. Samanlainen rutiini kuin vaikka hammaspesu tai aamupala. Olen ikuisesti kiitollinen hänelle tästä mallista. Vaikka se kuulostaa tosi yksinkertaiselta jutulta, niin mulle se ei ollut mikään itsestäänselvyys. Mulle liikunta on lähes aina ollut sellainen pakollinen paha, eikä luonnollinen osa jokapäiväistä arkea.

En ole uskaltanut kirjoittaa tästä mitään ennen tätä, koska mulle on oikeasti käynyt tosi monta kertaa huono tuuri. Siis huono tuuri sillä tavalla, että kirjoitan blogiin, että jee nyt olen lenkkeillyt/treenannut/muuten kuntoillut tosi hyvin ja säännöllisesti ja wohoo ja sitten menee kaksi päivää ja sairastunkin johonkin keuhkotauti-rokko-tulehdus-kuumeeseen ja hyvä putki katkeaa siinä. Voin kertoa, että jännittää nyt, että jinxaan tämänkin kertomalla tästä. Mutta otan sen riskin. Ja tässä lupaan julkisesti nyt, että vaikka tulisinkin kipeäksi, niin sitten etsin sen motivaation uudelleen parantumisen jälkeen ja lähden. Niin hyvä olo lenkkeilystä on viime aikoina tullut.

Olen juossut sellaisia 4-6km lenkkejä ja ne sopivat loistavasti mun arkeen, koska ne eivät vie liikaa aikaa. Usein lähden lenkille heti aamulla kun lapset ovat lähteneet hoitoon ja kouluun. Puolen tunnin lenkki saa hyvin aivot liikkeelle ja sitten on ihana tehdä töitä energisellä fiiliksellä. Aamulenkkeily tuntuu sopivan mulle paljon paremmin kuin sellainen ”katson sitten illalla lasten mentyä nukkumaan päivän jälkeen, että jaksanko lähteä” -lenkkeily, jota ennen hyvin satunnaisesti harrastin. Aamulla ei ole mitään tekosyitä, tiedän jo valmiiksi, että mulla sujuu työtkin paljon paremmin kun käyn juoksemassa puoli tuntia. Välillä tosin, jos on oikein kiire päivä, on kiva tehdä super tehokkaasti töitä iltapäivään asti ja sitten lopuksi palkita itsensä lenkillä ja suihkulla. Siinä saa sitten ajatukset nollattua hyvin päivän jälkeen. Just niin mä tein tänään.

Olen juossut monet lenkit vesisateessa ja olen juossut pakkasellakin ja hyvältä on tuntunut joka ikinen kerta. Parasta on mun mielestä juosta sateessa, koska se virkistää samalla kun mulle tulee loppulenkistä hiki. Kuuntelen aina samalla podcasteja ja hihittelen niiden jutuille. Aiemmin mulla oli vaikea löytää aikaa kuunnella podeja, mutta nyt ehdin kuunnella useamman jakson viikossa kun käyn samalla juoksemassa. Ihan parasta rentouttavaa omaa aikaa. Ja siinä saa paljon uusia näkökulmiakin, kun kuuntelee fiksujen ja inspiroivien ihmisten ajatuksia. Välillä on kiva kuunnella ihan hömppääkin ja päästellä naurunpyrskähdyksiä samalla kun juoksee täyden bussipysäkin ohi.

En ole käynyt vaa’alla lokakuisen verenluovutuksen jälkeen, joten ei ole mitään tietoa onko tämä vaikuttanut mun painoon vai ei. Silloin ei ainakaan ollut, vaan paino oli ihan sama kuin kesälläkin. Olo sen sijaan on ihan älyttömän paljon energisempi ja housujen vyötärö ei enää kiristä. Kolmannen raskauden jälkeen mun vartalo on jojoillut varmaan viisi kertaa. Samat housut, jotka puoli vuotta synnytyksen jälkeen olivat jo ihan hyvät, on välillä olleet aivan liian pienet. Nyt ne taas mahtuu ja jää vielä tilaakin.

Muuten en ole harrastanut liikuntaa, muuta kuin hyötyliikuntaa. Lasten kanssa tanssia ja puistossa riehumista. Joogakin on jäänyt, enkä ole tehnyt lihaskuntoakaan vaikka pitäisi. Mutta olen lenkkeillyt ja olen siitä ylpeä. Olen menossa viikonloppuna yhden kuntosalin avajaisiin ja tapaan personal trainerin siellä, joten katsotaan saisinko siitä motivaatiota ja inspiraatiota senkin puolen kehittämiseen. Tuntuu hyvältä pitää itsestä huolta, mutta liikaa en halua ahnehtia itselleni liikuntaakaan. Pikkuhiljaa tulee hyvä, niinkuin kaikessa muussakin.

Mitä podcasteja te tykkäätte kuunnella lenkillä? Mihin aikaan päivästä tykkäätte käydä lenkillä?

Tänään kun mä olin viettänyt aamun Oton kanssa vieraana Puhu Muru -podcastin nauhoituksissa ja syötiin kahdestaan lounasta sen jälkeen, mä huokaisin onnesta. Arki. Se on niin parasta. Meidän arki ei ole mitenkään erityisen rauhallista tai välttämättä tasaistakaan, mutta se on ihan parasta. Se on niin me. Aina välillä on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, miten onnekkaita ollaan, kun saadaan viettää meidän arkea yhdessä.

Otto on ollut nyt opintovapaalla kymmenen kuukautta ja ne kuukaudet on olleet ihan mahtavia. Me ollaan saatu kokeilla täysillä sitä, millaista me toivotaan, että se meidän arki on nyt ja aina. Paljon yhteistä aikaa ja vapautta tehdä kaikki omassa tahdissa. Yhteisiä lounaita, yhteisiä projekteja. Kummatkin auttavat toisiaan aina tarvittaessa, kummatkin joustavat ja mahdollistavat toiselle asioita. Välillä tehdään töitä (Otto opiskelee) hiljaa koneitamme naputellen kahdeksan tuntia sanomatta melkein sanaakaan, mutta mun ohi keittiöön lounasta hakemaan kävellessään Otto antaa mulle halin. Ja välillä saadaan viettää koko päivä yhteisten juttujen parissa työn puolesta. Meidän arki on ihanan vaihtelevaa ja sekavaa ja meidän näköistä. Lapsilla on ne omat tietyt rutiinit, mutta meillä on meidän joka päivä erilaiset päivät.

Olen niin onnellinen siitä, että ollaan uskallettu tehdä poikkeavia ratkaisuja ja hypätä pois oravanpyörästä. Arjen kiireettömyys (silloinkin kun on vuoden työntäyteisin aika ja päivät on täynnä ohjelmaa) on parasta. Se kiireettömyyden tunne syntyy siitä, kun asiat saa tehdä silloinkin omassa tahdissa. Vaikka olisi paljon tehtävää, ei tunnu siltä että nääntyy kiireen alle, koska kukaan ei hengitä niskaan. Vaikka kolmen lapsen vanhempina meidänkin arki on täynnä aikatauluja eskarin alkamisajoista harrastuksiin ja Oton lähiopetuspäivistä mun tapaamisiin, meidän kiire ei ole jokapäiväistä. Paljon tekemistä ei tunnu kiireeltä, kun ne tekemiset koostuu pääosin kivoista asioista.

Meillä on mahdollisuus ottaa aikaa itsellemme ja höllätä silloin kun tuntuu siltä. Välillä voi viettää rokulipäivän keskellä viikkoa jos siltä tuntuu ja paikata sitten viikonloppuna. Tai yöllä, milloin nyt inspiraatio sattuukaan iskemään.

On helppoa tehdä parhaansa kun saa itse päättää milloin tekee, mitä tekee. Voi tehdä töitä juuri siihen aikaan kun on itse kaikkein tehokkaimmillaan. Mulle ne on yleensä aamun tunteja, kun olen kaikkein skarpeimmillani. Voin kirjoittaa silloin ja hoitaa vähemmän keskittymistä vaativia työtehtäviä iltapäivällä. Otto taas aamuisin heräilee rauhassa ja tekee ne tärkeimmät hommat iltapäivällä. Kummatkin annetaan toisillemme täysi työrauha, mutta nautitaan molemmat yhtälailla niistä päivistä, kun on yhteisiä projekteja ja saadaan työn varjolla varastaa toisillemme yhteistä aikaa koko päiväksi. Se on ihan mieletöntä luksusta.

Mä rakastan sitä, että voidaan lasten kanssa tehdä välillä keskellä viikkoakin jotain tavallisesta poikkeavaa ja hauskaa. Rakastan sitä, että meidän kuopuksella on perjantait vapaat ja saadaan viettää silloin ihanaa taaperoaikaa ja heittäytyä täysillä Ryhmä Hau-leikkeihin. Rakastan sitä, että voin minä tahansa päivänä hakea lapsen heti koulun/eskarin jälkeen ja viettää yhteistä aikaa.

Kun kenenkään toisen kello ei määrittele meidän vuorokausirytmiä, me voidaan itse hyödyntää meidän voimavaroja parhaalla mahdollisella tavalla. Sen takia me jaksetaan arjessa hyvin ja on helppoa keksiä kaikkea hauskaa lastenkin kanssa. Ollaan koettu myös ihan toisenlainen arki. Sellainen, jossa molemmat ovat töissä vähintään 8h päivässä (usein 12h), lapsia ehtii nähdä illalla vain hetken ennen kun he menevät nukkumaan ja viikonloppuihin kohdistuu hirveästi odotuksia, koska se on sitä yhteistä ”laatuaikaa”. Se oli paljon kuormittavampaa kuin tämä nykyinen arki. Se oli meille sitä arkea, jossa me yritettiin räpiköiden tankata läheisyyttä ja ihania kokemuksia niinä viikonlopun päivinä. Välillä petyttiin, kun toinen ei olisikaan jaksanut tehdä mitään maailmaa mullistavaa niinä viikon ainoina oikeasti vapaina hetkinä.

Nykyisessä arjessa mihinkään päivään ei tarvitse ladata mitään valtavia odotuksia laatuajasta. Arki on meidän laatuaikaa kokonaisuudessaan ja ollaan siitä valtavan kiitollisia. On suuri rikkaus, että ollaan voitu elää meidän oman näköistä arkea täysin omilla ehdoilla. Oton tuettua opintovapaata on tässä vaiheessa jäljellä vielä viisi kuukautta ja me aiotaan ottaa siitä kaikki irti. Katsotaan mitä elämä tuo tullessaan kevään aikana ja millaisena meidän arki jatkuu sen jälkeen. Vapaata Otolla on halutessaan vielä yli vuosi, mutta toukokuun jälkeen aikuiskoulutustuki lakkaa, koska sitä saa nykyisin vain 15 kuukauden ajan. Yksi vaihtoehto on sekin, että Otto työllistyy opintojen ohessa meidän yhteisillä jutuilla, kuten podcastilla tai muilla projekteilla sen aikaa, että saa koulun käytyä loppuun ja katsoo sitten sen jälkeen, palaako takaisin vanhaan työhön vai mitä tapahtuu. Vain aika näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Siihen asti me fiilistellään ihan täysillä meidän yhteistä arkea just sellaisena kuin se on.

Postauksen kuvat on muuten ottanut meidän 8v <3

*Postauksen kuvissa näkyvät julisteet saatu Deseniolta.

Musta tuntuu, että me ollaan pyöritelty tässä asunnossa olohuoneen huonekaluja niin monta kertaa, että ei ole varmaan enää mitään järjestystä mitä EI oltaisi kokeiltu. Viimeksi vaihdettiin isommin järjestystä (eli sohvan paikkaa) tasan vuosi sitten. Tai no okei, päivää vaille vuosi sitten, postauksen mukaan 20.11.2018. Hauskaa kun täältä voi aina tarkistaa. Mä olin itse sen järjestyksen fani, joka vuosi sitten vaihdettiin pois.  Siinä oli eniten lattiatilaa ja tilaa myös esimerkiksi kuvata.

Kameran kanssa pääsi tarpeeksi kauas sohvasta, että sai napattua vaikka kivan perhekuvan sohvalta. Olkkari tuntui niin tilavalta ja kotoisalta. Rakastin meidän vihreitä lehtiverhoja vaaleanpunaista sohvaa vasten. Otto kuitenkin ehdotti silloin toista järjestystä (sitä, mikä meillä oli ihan ekana tässä kodissa). Päädyttiin vaihtamaan siihen ja silloin perusteena taisi olla hyvä paikka joulukuuselle. Ja hyvä järjestyshän sekin oli, telkkarin katselun kannalta ehkä se kaikkein mukavin ja optimaalisin. Ja kyllähän siinä tuli hyvin hyödynnettyä koko olohuoneen tila, kun ei ollut isoa tyhjää keskilattiaa samalla tavalla.

Mutta arvatkaa mitä, tänään me vaihdettiin takaisin siihen vanhaan järjestykseen. Ja taas mulla oli syynä ”hyvä paikka joulukuuselle”. Eikä mulla ollut hajuakaan, että vaihdettiin järjestystä tasan vuosi sitten, ennen kun aloin etsimään täältä blogista tuota vanhaa postausta järjestyksen vaihdoksesta. Mä taidan olla just tällainen samoja vanhoja kaavoja toistava tyyppi, kun oikeasti tasan vuoden jälkeen mulle tuli se sama tunne, että nyt täytyy pyöräyttää järjestys ja tehdä hyvä paikka kuuselle.

Mä haaveilin myös siitä, että meillä olisi taas enemmän lattiatilaa, koska fakta on se, että meidän lapset tarvitsevat sitä paljon. He tekevät jatkuvasti kärrynpyöriä, seisovat käsillä, tanssivat ja leikkivät hippaa. Pallollakin pelataan. Siksi lattiatilaa on vaan oltava. En halua sanoa lapsille, että varokaa huonekaluja. Ei niitä kuulu varoa vaan meidän  oman olkkarin kuuluu olla sellainen, missä mahtuu temppuilemaan.

 

Lisäksi halusin mieluummin sohvan takaisin olkkarin takaseinälle, koska se vaan sopii siihen niin hyvin. Mun mielestä se näyttää siinä kodikkaalta ja siltä, että se kuuluu siihen. Joulukuuselle tulee nyt hyvä paikka ikkunan eteen ja silti olkkarissa on edelleen paljon lattiatilaa. Meidän lapset katsovat telkkaria yleensä muutenkin lattiatyynyn päältä (tai samalla käsillä seisten), joten he voivat hyvin siirrellä tyynyä tai temppuilla telkkarin edessä. Me voidaan Oton kanssa linnoittautua iltaisin divaanin nurkkaan, toinen jalat kohti divaania ja toinen kohti sohvan istuinosaa. Saadaan molemmat oikaistua itsemme ja voidaan katsoa Gossip Girliä rauhassa. Ei siis haittaa, ettei telkkari ole nyt suoraan sohvaa vastapäätä, meillä on monesti aiemminkin ollut se tällä tavalla ”vinossa”.

Onneksi Otto innostui uudelleen järjestyksen vaihtamisesta, varsinkin kun hänen tietokonenurkkauksensa ei tarvinnut muuttaa. Siinä olisikin ollut paljon hommaa, kun Otolla on noin 7466372829 johtoa, jotka olisi pitänyt kaikki irrottaa ja kiinnittää uudelleen. Tällä kertaa me pyöräytettiin vain telkkari ja sohva toisinpäin. Miten valtavan suuri ero sillä oli olohuoneen ilmeeseen, vaikka vaihdettiin vain sohvan ja telkkarin paikkoja! Ihan käsittämätöntä, miten vain kahden huonekalun paikan vaihdoksella on niin suuri vaikutus.

Ottokin myhäili tyytyväisenä järjestyksen vaihdoksen jälkeen, että kyllä tämä on hyvä järjestys. Kun lapset tulivat kotiin, he kaikki olivat vaan että ”VA?!” ja leuat loksahtivat lattiaan. Me aina tehdään näitä meidän kodinmuutosprojekteja yllärinä inspiraation iskiessä sillä aikaa kun lapset on koulussa/hoidossa: Sitten he aina yllättyvät kun tulevat kotiin ja täällä onkin ihan eri näköistä, kuin aamulla lähtiessä. Hekin olivat tyytyväisiä ja alkoivat heti testaamaan kuinka hyvin täällä mahtuu hyppimään ruutua maton ruutukuvioilla ja kuinka hyvin saa tehtyä siltakaadon ja yhden käden kärrynpyörän.

Nyt mennään taas tällä ja toivottavasti pian myös laitetaan joulukuusi tänne. Meillä ei ole vielä ruokailutilan kranssia lukuunottamatta mitään joulukoristeita esillä, mä käyn jotenkin tosi hitaalla nyt näiden kanssa. Pitää oikeasti kipittää tuonne varastolle ja hakea kaikki ihanat joulukoristeet sieltä. Tähti ikkunassakin toisi niin paljon ihanaa joulufiilistä ja lämpöä. Verhoja mä en kyllä taida jaksaa tänä jouluna vaihtaa, vaikka ne ei niin kovin jouluisat olekaan. Mä vaan tykkään noista lehtiverhoista niin paljon just tämän järjestyksen kanssa.

Uuden lyhyemmän tukan myötä intouduin katselemaan vanhoja tukkakuvia blogista. Samalla niiden mukana silmiin osui aika monet asukuvat ja siksi halusinkin pitkästä aikaa tehdä pienen tyylikatsauksen ajassa taaksepäin. 9x minä marraskuussa tuntui hauskalta postausidealta! Ja siis aivan käsittämätöntä, että blogi-uraa on takana jo niin paljon, että olen oikeasti kirjoittanut blogia jo yhdeksän marraskuun ajan. Siis ihan vasta kun tein näitä tyylikatsauksia, oli siinä lukuna vaikka 5x tai 6x. Ja nyt on 9x. Vaikea käsittää ajan kulua.

Innostuin samalla myös lukemaan vanhoja postauksia ja oli jotenkin hauska palata monen marraskuun fiiliksiin. Fiiliksiähän on yhtä monta kuin on marraskuitakin. Mulle marraskuu on ollut sekä valtavan iloinen että valtavan surullinen kuukausi. Onneksi tänä vuonna marraskuu on ollut enemmän sieltä iloisesta päästä.

Marraskuu 2011:

En kestä näitä nostalgisia asukuvia! Siis keltaisessa valossa jossain keittiön nurkassa ovimaton päällä. No on ainakin aitoo! Silloin muistan käyttäneeni tosi kovasti noita shortseja sukkahousujen kanssa, sekä tuota leopardineuletta. Ne taisi olla mun lempivaatteet. Nuo kengät olivat myös aivan ihanat, voisin samannäköiset kengät laittaa jalkaani tänäkin päivänä, mutta nuo kyseiset yksilöt eivät kestäneet kuin pari talvea ennen kuin menivät rikki. Muistatteko muutaman viikon takaiset Addams Family -kuvat? Kun Otto silloin sanoi mulle, että ”sähän näytät ihan samalta kuin sillon kun me tavattiin” niin ei se kyllä väärässä ollut. Tästä 2011 meikistä puuttuu vain Morticialle tyypilliset punaiset huulet, heh. Eli joo, en kyllä laittaisi tätä asua enää päälle, paitsi kengät voisin laittaa ja toki parkatakki on melko ajaton, sitä voisin pitää.

Marraskuu 2012:

Tuossa mun tukka oli niin ihanan paksu ja hyvinvoiva ja värikin melkein oma! Odotin marraskuussa 2012 meidän keskimmäistä (näissä taisi olla raskausviikkoja jotain 14-15) ja hiukset voivat silloin tosi hyvin. Tämä asu on ihan kiva ja aika klassinen, voisin periaatteessa pukea päälleni vaikka tänäänkin, tosin ehkä ilman tuota kiiltonahkaista vyötä. Nuo saappaat ovat mun mummun vanhat ja niistä tykkäsin ihan hirveästi. Mä en tiedä mitä niille on tapahtunut, mutta muuton jälkeen niitä ei ole näkynyt. Voi olla, että löytäisin ne vielä jostain meidän varastosta. Olin itse asiassa unohtanut koko saappaat ennen näitä kuvia, mutta nyt tuli kauhea ikävä, haluan heti ne takaisin käyttöön!

Marraskuu 2013:

Marraskuussa 2013 meidän keskimmäinen oli puolivuotias ja mä olin väsynyt, se paistaa kasvoilta. Asu on kuitenkin kiva ja voisin laittaa sen sellaisenaan päälle uudelleenkin. Nuo niittimaiharit olivat tosi kivat, mutta nekään eivät kestäneet käytössä kovin hyvin, vaan pohjaan tuli reikä ja niitit irtoilivat nopeasti. Sekä farkuista että paidasta olen luopunut joskus aikojen saatossa, eikä ne kyllä enää mulle mahtuisi päällekään. Mä huomaan näistä, että vuosia sitten käytin paljon rohkeammin ja enemmän asusteita kuin nykyään. Nykyään olen niin laiska, käytän lähinnä kelloa kädessä ja joskus korviksia.

Marraskuu 2014:

Tämän asun voisin tosi hyvin pukea päälle vaikka nytkin. Mulla on sama Coachin laukku ja samat Crocsin kengät edelleen ahkerassa käytössä. Molemmat ovat edelleen todella hyvässä kunnossa ja noilla kengillä mä olen laskenut kaikki pulkkamäet jo sieltä vuodesta 2014 asti. Mulla ei ole enää noita Berliinistä ostettuja housuja tai paitaa, eikä myöskään tuota takkia. Silloin kun odotin meidän kuopusta vuonna 2016, laitoin tosi paljon vaatteita Hope Ry:lle ja nekin menivät siellä.

Marraskuu 2015:

Tämänkin asun voisin laittaa päälle edelleen. Mulla on edelleen tuo sama Marc Jacobsin laukku (ei niin hyvässä kunnossa) sekä nuo mustat hapsunilkkurit tallella. Farkut, bodyn ja takin olen laittanut eteenpäin kuopuksen raskausaikana myös. Luovuin silloin kaikista niistä vaatteista, joista olin varma, että eivät enää koskaan mahdu mulle. Tuo takki on aivan ihana, harmi ettei mulla ole enää sitä. Noihin aikoihin mulla oli aika samantyylinen tukka kuin tälläkin hetkellä, mutta ei yhtään niin hyväkuntoinen kuin nyt.

Marraskuu 2016:

Marraskuussa 2016 odotin meidän kuopusta, tässä kohtaa oli menossa varmaankin raskausviikko 26-27. Mä en ollut yhtään sinut mun lyhyiden hiusten kanssa, enkä mun muuttuneen vartalon ja pyöristyneiden kasvojen kanssa. Pidin etuhiuksia usein kiinni takana, koska ne olivat katkeilleet. Rakastin tuota ihanaa mahaa hirveästi, vaikka mulla olikin epävarma olo vartalosta ja ulkonäöstä muuten. Tää asu on kiva ja näistä hame on mulla edelleen tallella, paita ei. Meidän sohva oli ihanan puhtaan vaaleanpunainen vuonna 2016. Oltiin silloin vasta muutettu tänne nykyiseen kotiin. Silloin otin asukuvia enimmäkseen sisällä, kun ulkona ei jaksanut juurikaan seisoskella.

Marraskuu 2017:

Otolta synttärilahjaksi saatu Kenzon college on edelleen yksi mun lempivaatteista ja usein käytössä. Kultainen puffer-takki on vieläkin käytössä, mustat Dr. Denimin farkkuleggingssit edelleen käytössä. Punainen laukku on vieläkin tallessa, mutta siitä pitäisi vaihtaa hihna, jotta sitä voisi käyttää taas. Monen vuoden käytössä sen hihnan kiinnityskohdasta alkoi irrota väriä vaatteisiin. Tässäkin mulla on vaalea polkka, mutta myös tässä mun etuhiukset oli katkeilleet tosi paljon ja lisäksi tukka katkesi takaa ja oikealta sivulta koko ajan. Hiukset oli paljon ohuemmassa kunnossa kuin nyt ja siksi en viihtynyt niillä niin hyvin silloin. Voisin pukea tämän asun tällaisenaan päälle edelleen, mutta laukku pitäisi siis korjata ennen sitä.

Marraskuu 2018:

Tässä sama kultainen puffer-takki, joka edellisenäkin vuonna. Tykkään! Nuo kengät ja tuo haalari mulla oli päällä viimeksi viime viikolla, Voisin siis pukea juuri saman asun päälle koska tahansa, asusteita myöten. Mä muistan vieläkin tuon kuvaustilanteen: ajettiin Kalasataman rantaan nappaamaan viimeiset auringonsäteet kameran rullalle ja ulkona oli ihan käsittämättömän kylmä tuuli. Saatiin kuitenkin kuvat napattua ja tuo musta shortsi-hamehaalari oli yksi viime pikkujoulukauden luottovaatteista. Edelleen se toimii hyvin!

Marraskuu 2019:

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä tämän vuoden marraskuu. Viime viikolla napatut kuvat. Arvatenkin viimeisimmän kuvan tyyli tuntuu kaikkein ”omimmalta” juuri nyt. Mä rakastan tätä tukkaa, rakastan mun vaatteita ja asusteita. Rakastan rennon hupparin ja skarpimman villakangastakin yhdistelmää. Rakastan rentoja farkkuja, mun juoksulenkkareita (jotka toimivat hyvin myös arkikenkinä) ja mun uutta pipoa. Tämän hetken tyyli on hieman arkisempi kuin nuo kultatakki-tyylit parilta edelliseltä vuodelta, mutta tykkäänkin siitä juuri siksi.

Minkä vuoden asu oli sun lemppari? Entä mikä ei iskenyt niinkään? 

Tätä olen miettinyt viime aikoina sekä oman blogini, että myös muiden blogien kohdalla. Kiinnostaako hömppä vielä vai pitääkö aina ottaa kantaa? Pitääkö aina olla joku tiukka aiherajaus ja mielipide tai kokemus jaettavaksi, vai kiinnostaako sellainen perus arkihömppä vielä ihmisiä? Nykyisin arjen kuulumiset tuntuvat olevan enemmänkin harvinaisuus ja useimmiten blogipostauksilla on jokin syvempi sanoma tai ajatus joka halutaan jakaa. Alkuaikoina oli aivan toisin päin: suurin osa oli sitä perus arkea ja sitten välillä  (ehkä kerran kuussa?) otettiin kantaa johonkin ajankohtaiseen asiaan tai haasteeseen.

Tää on musta tosi mielenkiintoinen ilmiö, koska varsinkin aiemmin kaikkein toivotuimpia olivat aina nimenomaan ne arkipostaukset, niitä toivottiin tosi usein. Nykyisin ne kyllä keräävät lukukertoja ja muutaman kommentin, mutta kyllä sen täytyy olla yleensä jotain merkityksellisempää, jos haluaa tavoittaa enemmän ihmisiä. Olenkin miettinyt, että alkaako se arki yleisesti olla niin nähtyä jo, vai haluavatko ihmiset nähdä vielä sitä muiden perus arkea? Sellaisia perus ”aamulla herättiin, sitten keitettiin kahvit ja laitettiin pyykkikone pyörimään” -tyyppisiä postauksia?

Päätin kysyä tätä asiaa mun Instagram-storyssa samalla, kun jaoin blogissa ihan tavallisia kuulumisia ja tajunnanvirtaa kuluneelta viikolta. Yllätyin vastauksista, sillä jopa 93% n. 1200 vastaajasta oli sitä mieltä, että kaipaavat niitä aikoja kun blogeissa oli enemmän kevyitä kuulumisia ja höpöttelyä! Olin aivan ällistynyt tästä tuloksesta, ajattelin, että se olisi tosi fifty-fifty. Mutta ei sitten ollutkaan vaan ihan päinvastoin. Siitä tuli oikeastaan tosi hyvä fiilis, mutta toisaalta aivan hölmistynyt olo.

Ne paineet ammattimaiseen, syvälliseen super mietittyyn sisältöön tulevat siis pääosin alan sisältä ja meiltä bloggaajilta itseltämme. Minä itse vaadin itseäni kirjoittamaan aina jotain mietittyä ja pohdiskelevaa, vaikka selkeästi tilausta olisi myös sille kevyemmälle sisällölle. Tämä ajatus ja vaatimus on itselleni syntynyt pääosin siitä, että ”muutkin tekevät niin”. Olen kokenut paineita tehdä harkitumpaa sisältöä, koska se on alalla nykyisin standardi.

Kävin tästä paljon instassa keskustelua seuraajien kanssa ja moni sanoi just sitä, että on ikävä sitä kevyttä hömppää ja arkea, josta tulee hyvä mieli ja joka on ihanan tavallista. Jopa peilin kautta otettuja asukuvia ja niitä aivan tavallisia arjen kuulumisia on monella ikävä. Toisaalta, paljon tuli myös kommenttia, että niistä mietityistä ja syvällisemmistä sisällöistä tykätään tosi paljon, mutta paras olisi se, että olisi kaikkea sopivassa suhteessa. Moni tykkää katsoa kuulumisia Instagram Storiesin puolelta, mutta suurin osa kaipasi niitä enemmän myös blogin puolelle.

Ja tästä mä sain inspiraation kirjoitella useammin niitä ihan perus arkihömppäkuulumisia. Pitkään musta on tuntunut, että ne eivät riitä vaan mun täytyy tehdä jotain enemmän, jotain harkitumpaa. Mutta jos niitä on kerran kaivattu, niin riemusta kiljuen mä tuon kuulumiset takaisin säännöllisemmäksi osaksi blogia. Siihen en ehkä enää lähde, mikä mun tyyli oli vuonna 2011 (ehkä ette ihan sitä haluaisikaan), mutta miksi en kertoisi kuulumisia vaikka kerran viikkoon tai kerran pariin viikkoon.

Meille bloggaajille ainoat keinot mitata sitä, tykätäänkö jostain sisällöstä, on kommentit, tykkäykset ja kävijämäärät. Niiden perusteella varmasti myös osittain se arkisisältö on vähentynyt, koska se ei vaan ole viime aikoina kerännyt niin paljoa reagointia, kuin muut sisällöt. Mutta varmasti se perus-arki on myös sitä just, mikä tulee helposti ohitettua FB:ssä tai Instassa ilman, että tykkää tai kommentoi, vaikka siitä sisällöstä tykkäisi ja nauttisikin. Se ei vaan herätä niin isoja tunteita välttämättä, että tulisi painettua peukkua tai kommentoitua. Silti siitä usein tulee hyvä mieli ja tykkää lukea/katsoa/kuunnella. Näin ainakin itselläni on. Sitten taas ne merkittävämmät jutut ja keskustelua nostattavat aiheet on niitä, jotka saavat ihmiset kommentoimaan ja reagoimaan herkästi. Tällöin ehkä ainakin mulle syntyy se kuva, että niistä enemmän reagointia keränneistä sisällöistä pidetään enemmän. Sitten loogisesti tulee jätettyä sitä arkea vähemmälle ja otettua enemmän kantaa.

Siksi mä haastankin nyt jokaisen teistä tykkäämään, kommentoimaan, reagoimaan somessa just siihen sisältöön, mistä pidätte, vaikka se ei aina olisikaan mitään maailmaa mullistavaa (enkä tarkoita tällä nyt itseäni vaan ihan kaikkea). Se auttaa sisällöntuottajia tietämään mikä on oikeasti teidän mieleen ja mitä te haluatte lukea enemmän. Sillä peukun painamisella on oikeasti valtava merkitys! Ja tietenkin kommenttikenttä on vapaa: olisi mahtavaa lukea lisää teidän ajatuksia siitä, mitä blogimaailmassa tällä hetkellä kaivataan, mistä tykätään eniten?