Arvatkaa mitä, mä myönnän nyt jotain mikä mua oikeasti vähän hävettää. Viime syksynä treenasin personal trainerin johdolla reilut kolme kuukautta hyvällä menestyksellä, sain kropan voimaan hyvin, ryhtiä kohennettua ja fiilistä paremmaksi. Olin tyytyväinen siihen miltä näytin, voin hyvin ja jaksoin vauva-arkea loistavasti. Sitten tuli marraskuu, pimeys, ja se päivä kun mun mummu kuoli. Sen jälkeen en vaan pystynyt, vaikka tiedän että liikunnasta olisin saanut energiaa, ajatuksia purettua ja oloa paremmaksi, niin en vaan pystynyt. Mä lösähdin ihan totaalisesti. Ekan muutaman viikon ajan olikin ihan ok hetkeksi vaan höllätä, ja vuoden kiireisimmän työajan keskellä jostain oli pakko vaan joustaa. Se ”joustaminen” ei olisi kuitenkaan saanut jatkua niin pitkään kun se lopulta jatkui.

Helmikuussa vasta vihdoin havahduin siihen, että kaikki vaatteet olivat alkaneet taas tuntua ihan liian pieneltä, ja vaatekaupassa en mahtunut edes normikokoani yhtä kokoa suurempiin housuihin, lähellekään. Heräsin ja näin itseni ekaa kertaa peilistä muutamaan kuukauteen. En todellakaan näyttänyt itseltäni.

Mua alkoi harmittaa se mitä olin itselleni tehnyt. Sen lisäksi että en liikkunut yhtään, olin pahasti sokerikoukussa, ja söin suklaata harva se ilta. Päätin laittaa stopin saman tien – ja nyt on takana viisi viikkoa ilman yhtäkään itse ostettua herkkua. Olen herkutellut ainoastaan viime viikonloppuna serkun rippijuhlissa ja papan synttäreillä, ja pari kertaa kun meillä on käynyt kaveri, olen seuraksi ottanut kaverin tuoman pullan. Muuten olen pysytellyt ainoastaan terveellisessä, herkullisessa arkiruoassa ja säännöllisessä ateriarytmissä. Mitään ruokavaliota en siis noudata edelleenkään, vaan syön ihan perus ruokaa viisi kertaa päivässä.

Liikunnan suhteen olen ottanut itseäni niskasta kiinni, palasin nimittäin vanhan tutun treenin pariin, ja fiilis alkaa pikkuhiljaa olla hyvä taas. Latasin puhelimeeni Sweat-sovelluksen, jossa on usean eri treenigurun ohjelmia, ja aloitin vanhan tutun Kayla Itsinesin Bikini Body Guiden, jolla sain itseni kuntoon myös vuonna 2014. Nyt on siis tosiaankin menossa viikko 5, ja fiilis on niiiiin paljon parempi kuin alussa. Ohjelma ei ole mitään lastenleikkiä, mutta ei liian rankkakaan. Tykkään siitä, että sillä sain nopeasti ryhdin ja hyvinvoivan fiiliksen takaisin, ja nyt voin keskittyä vaan liikkumaan ja tulemaan vahvemmaksi. Treeniin kuuluisi myös ruokavalio, mutta mä en ole edes katsonut sitä osiota sovelluksesta.

Tämä ei ole mulle mikään ”projekti” ja siksi en myöskään halua mitään dieettejä. Haluan voida pysyvästi arjessa hyvin, ilman että sen eteen tarvitsee tehdä mitään tavallisesta poikkeavaa. Haluan että liikunta on osa sitä tavallista normaalia arkea, eikä mikään dieettiprojekti. Se mihin mä pyrin on, että vaikka joskus ottaisin pienen tauon liikunnasta, palaisin kuitenkin aina sen pariin ennen kuin on liian myöhäistä. Että en antaisi itseni lösähtää kokonaan, vaan pitäisin huolta liikunnasta myös silloin kun on pimeää, kylmää ja kiireistä, tai kun eteen tulee jotain odottamatonta.

*Urheiluliivit saatu Shock Absorberilta. 

Multa on moneen kertaan kysytty että vieläkö treenaan personal trainerin kanssa ja miten muuten menee liikunnan suhteen ja olen vaan kierrellyt kysymyksiä, koska tämä on ollut mulle sellainen juttu josta en todellakaan voi olla ylpeä. Mutta olen ylpeä siitä, että en antanut itseni vajota enää sen huonompaan kuntoon, vaan tajusin ennen kuin olisi ollut paljon hankalampaa treenata itsensä takaisin hyvinvoivaksi.

En ole käynyt missään vaiheessa vaa’alla tai mitannut vyötärönympäryksiä, ainoa mittari mulle on oma fiilis, ja niin saa olla jatkossakin. Me ei omisteta vaakaa, enkä usko että koskaan hankitaankaan. Se on ihan turha kapistus, kun tärkein hyvinvoinnin mittari on oikeasti se miltä tuntuu, onko hyvä olla, kuinka jaksaa arjessa. Juuri nyt mä ainakin jaksan taas super hyvin, olen vähän ylpeä siitä miten alun puuskuttelun jälkeen jaksan jo tosi hyvin vetää ohjelmat läpi ja ryhtikin kohenee taas silmissä. En halua voida huonosti, enkä antaa lapsille esimerkkiä siitä miten ei pidetä huolta itsestä.

Vaikka olisi ollut helpompaa vaan jatkaa hyvin voimista ja kehittää itseä vahvemmaksi siitä missä olin marraskuussa, eikä käydä läpi tällaista kolmen kuukauden notkahdusta, en aio sättiä itseäni. Tehty mikä tehty. Ja vaikka kukaan ei voi olla huonosti voimisen tarpeessa, olin levon tarpeessa. Mä tarvitsin sohvaa, suklaata ja sympatiaa, ja niitä itselleni annoin. Se on ihan ok, kunhan ei anna sen jatkua liian pitkään. Nyt ollaan matkalla valoa ja kesää kohti. Mulla on loistava fiilis, ja tästä on hyvä jatkaa.

Viime viikolla, keskellä kiireisintä työviikkoa, mun puhelimeen kilahti sähköposti: ”Onnea, olet ehdolla Inspiration Blog Awardseissa!”. Olin tietenkin ihan innoissani, ja menin katsomaan, missä kategoriassa mun blogi on ehdolla. ”Arjen sankari”. Selasin muut kategoriani ehdokkaat läpi ja totesin, että olen ihan uskomattoman kovassa seurassa. Ehdokkuus on suuri kunnia mulle useammastakin syystä, eikä vähiten siksi, että edellisestä ehdokkuudesta on jo melkein pari vuotta aikaa ja blogikin alkaa olla enemmän jo konkari, kuin uusi ja raikas tulokas. Olin niin fiiliksissä siitä, että tällaiselle keski-ikäistyneelle blogille löytyi vielä sijaa tuoreiden vaikuttajien ja tubettajien seurasta. KIITOS siitä kuuluu teille!

Ihan alusta asti, sieltä vuoden 2011 toukokuusta, mun blogin kantava teema on ollut nimenomaan arki. Se ihan tavallinen arki jota me joka päivä eletään, ja kuinka siitä arjesta voi tehdä mukavampaa. Arki on yksi sivupalkin runsaimmin sisältöä omaavista kategorioista. Yksi niistä, joista löytyy satoja tekstejä. Arki ei nauti suuren suurta arvostusta yleisesti, mikä on mielestäni huutava vääryys. Siksi olen blogin ensimmäisestä päivästä asti halunnut puhua paremman arjen puolesta. Olen halunnut tuoda esiin sitä, kuinka arki voi olla mukavaa, ja kuinka se arki ihan oikeasti voi olla elämän parasta aikaa, kaukomatkojen tai vuosipäivien sijaan.

Jos arjen sankarilla tarkoitetaan sitä, että näyttää mahdollisimman rankkaa arkea, ja kuinka siitä suoriutuu jotenkuten siitä huolimatta, en varmaan ole arjen sankari. Olen aika kaukana Kikka Vaarasta, ja muista vastaavista ”vertaistuen” ruumiillistumista. Jos arjen sankarilla taas tarkoitetaan sellaista, joka haluaa saada mahdollisimman monen nauttimaan omasta arjestaan, pystyn samaistumaan enemmän. Haluan olla paremman arjen puolestapuhuja, ja siihen pyrin blogissani ja kaikissa muissakin kanavissa päivittäin.

Parempi arki ei mun mielestä tarkoita ruusuilla tanssimista, kaiken saamista valmiina tai kulkemista sieltä mistä aita on matalin. Se tarkoittaa omannäköistä arkea, ja se onkin toinen asia, minkä puolesta olen aina puhunut. Omat valinnat ja ratkaisut on ne mitkä merkitsevät, ei se mitä tai miten muut elämäänsä elävät. Ihana arki syntyy tasapainosta, ja siitä että ne tylsätkin asiat voi tehdä omalla tyylillä.

Näissä kuvissa me ollaan just tultu kotiin päiväkodista, eskarista ja niiden jälkeiseltä kauppareissulta tänään. Nää kuvat on just sitä arkea, mitä meillä on. Pääsiäistipuja ja mäkkileluja lattialla, reppu hujanhajan vaunujen kanssa eteisessä. Tukka pörrössä, nauru kasvoilla.

Mä haluan olla se ilon ja onnen pilkahdus kaiken harmauden keskellä, joka ei suostu kätkemään onneaan. Haluan olla se joka näyttää, että onni asuu niissä lauantaiaamun pitkissä aamiaisissa, joissa lapsi kertoo olevansa isin paras piimäkaveri. Haluan olla se, joka sanoo, että on ihan ok jos et tykkää siitä että jokainen arkipäivä on samanlainen, ja se joka kannustaa ottamaan lapset mukaan ihan kaikkialle rohkeasti. Haluan olla se, joka sanoo, että lasten kanssa voi mennä ja tehdä ihan niin paljon kuin sielu sietää. Se ei ole aina helppoa, ja joskus se on ihan kamalaakin, mutta suurimmaksi osaksi se on erittäin jees. Ja mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän jees ja sitä useammin se on jees. Mä haluan olla se, joka sanoo teille, että te voitte olla omia itsejänne, ja te ootte parhaita juuri sellaisina kuin olette.

Kiitos ihan mielettömän paljon jokaiselle teistä ihmisestä, jotka ehdotitte mun blogia ehdolle awardseihin! Ehdolle pääsyyn siis vaadittiin vähintään sata ehdotusta, joten teidän todellista määrää en edes tiedä, mutta olen kiitollinen ihan jokaiselle. Tämä oli mahtava itsetuntobuusti, ja varmistus itselleni siitä, että oma tyyli on just se paras tyyli. Jos haluat vielä käydä antamassa äänesi minulle, se onnistuu helposti yhdellä klikkauksella TÄÄLTÄ. Voit äänestää useampaa ehdokasta samassa kategoriassa, joten ei ongelmaa vaikka olisitkin äänestänyt jo jotain muuta. Valtavan suuri kiitos teille <3

Kun tämä postaus ilmestyy, me istutaan autossa matkalla Ouluun, tai no Otto tietysti ajaa eikä vain istu. Pidän sormet ja varpaat ristissä, että ajomatka sujuu yhtä hienosti kuin ajomatkat viime reissulla, ja selvitään jälleen yhden pysähdyksen taktiikalla. Ainakin lapsille on varattu paljon mukavaa tekemistä, lempparieväitä ja ekstramukavat vaatteet ja viltit.

Vaikka reissusta tulee intensiivinen, tekee pienen pieni hengähdystauko hyvää. Hengähdystauolta Oulun reissut aina tuntuvat, vaikka puuhaa paljon olisikin. Tämä reissu tehdään, koska mun serkku pääsee ripiltä ja pappa täyttää 80 vuotta samana viikonloppuna. Kätevää meidän pitkänmatkalaisten osalta, että saa kaksi kivaa juhlaa yhdellä kertaa. Huomenna mennään yhdessä syntymäpäivän juhlaillalliselle, lauantaina mä autan tätiä leipomaan ja siivoamaan, ja sunnuntaina sitten juhlitaan mun serkkua. Maanantaina jo ajetaan takaisin kotiin ja normiarjen pariin.

Ihanaa päästä näkemään kaikkia rakkaita, saunomaan maailman lemppareimpaan tädin ja hänen miehensä saunaan (on meillä omakin mutta se ei ole yhtä ihana), ja päästä irtautumaan hetkeksi pääkaupungin vilinästä. Lapset ovat innoissaan leikkikavereista ja mummusta ja Armaksesta tietenkin. Vaikka rakastan Helsinkiä yli kaiken, on Oulussa vielä helpompi rentoutua ja viettää sellaisia leppoisia päiviä. Aina pieni maisemanvaihdos tekee hyvää ja piristää, vaikka vain hetken kestäisikin.

Viimeksi kun oltiin Oulussa, meidän rakas kuopus oppi kävelemään, mä en kestä! Niin äkkiä aika menee, siitä ei ole kuin vajaat kolme  kuukautta, mutta miten paljon hän on ehtinyt oppia siinä ajassa! Silloin hän tapaili vasta ensimmäisiä hataria askelia ilman tukea, nykyään hän jo juoksee ja yrittää hyppiä, ja ennen kaikkea kiipeilee aivan joka paikkaan. Toisaalta, hän on edelleen yhtä innokas vastaamaan ”joo” kaikkeen kuin silloinkin, ellei jopa vieläkin innokkaampi. Paljon on toki tullut uusia sanoja kaveriksi ja kyllä hän alkaa olla enemmän taapero kuin vauvavauva, vaikka kovasti häntä vielä haluankin vauvaksi kutsua.

Ihanaa päästä näkemään miten hän suhtautuu maisemanvaihdokseen. Ainakin viimeksi hän lähti käppäilemään mun tädin talossa kuin vanha tekijä, eikä ujostellut yhtään vaikka taukoa näkemisessä oli ollut melkein pari kuukautta. Ehkä hän nytkin muistaa heti missä ollaan ja lähtee juoksemaan ympyrää?

Toivon että ehditään käymään joku päivä luistelemassa, ja pakattiin luistimet mukaan koko perheelle. Helsingissä on ollut tämä viikko niin lämmintä että taitavat luistelujäät olla menneet jo. Mutta kiva jos Oulussa päästään vielä talviurheilemaan ennen kevättä ja pyöräilyä ja kaikkea muuta jännittävää.

Tämä viikko on ollut täynnä töitä, ja ensi viikolla sama tahti jatkuu, joten ihan huippua ottaa tämä pieni breikki tähän väliin. Nyt nautin vain tästä ajomatkasta, siitä että saadaan höpötellä Oton kanssa niitä näitä (niinkun eilisellä Parisuhde Q&A-videolla kerrottiinkin, ja fiilistelen sitä että kohta nähdään kaikki rakkaat!!

Ja HEI maailman suurin kiitos teille kaikille jotka olette ehdottaneet mua ehdolle Inspiration Blog Awardseihin Vuoden Arjen Sankari -kategoriaan! Kiitos kiitos kiitos! Tuntuu upealta, että saan olla parin vuoden tauon jälkeen ehdolla. Ääniä saa käydä nyt antamassa Inspiration Blog Awards sivustolla, ja se tapahtuu ihan vaan yhdellä klikkauksella, eli mitään tietoja ei tarvitse täytellä. Kiitos vielä ihan superisti!

Viimeinkin valmiina on ensimmäinen osa mun ja Oton vastauksia teidän esittämiin kysymyksiin! Me jaettiin kysymykset neljään eri kategoriaan, jotka ovat parisuhde, arki & elämä, vanhemmuus ja kasvatus, sekä random. Siellä on kaikki muut kysymykset, jotka eivät näihin kolmeen kategoriaan sopineet. Ensimmäisenä vuorossa on parisuhde-aiheiset kysymykset. Arki & Elämä -video on myös jo kuvattu, joten se ilmestyy varmaankin kirjallisten vastausten kanssa ensi viikon aikana, kunhan saan sen editoitua ja tekstitettyä.

Videon voi laittaa vaikka taustalle pyörimään ja kuunnella sitä kuin podcastia, samalla kun laittaa pyykkejä tai vaikka laittaa ruokaa. Toisaalta video on myös kokonaisuudessaan tekstitetty, eli sitä voi hyvin katsella vaikka bussissa ilman kuulokkeita. Tai missä nyt ikinä tarvitseekaan olla hipihiljaa. Vastauksia on tulossa myös kirjallisena, mutta yllättäen kaikki nämä parisuhde-kategorian kysymykset oli toivottu vastattavaksi videolla (tai sitten oli ilmoitettu että vastaustavalla ei väliä), joten koettiin helpoimmaksi tosiaankin vastata kaikkiin videomuodossa. Halusin tekstittää videon, jotta mahdollisimman monella on mahdollisuus katsoa se. Muistan ikuisesti kuinka kuuro lukijani laittoi mulle viestiä monta vuotta sitten, että voisinko tekstittää videoni jotta hänkin pystyisi katsomaan ne. Silloin en sitä vielä osannut tehdä, mutta koska nykyään osaan, teen sen mielelläni.

Kysymyksiin oli jälleen kerran ihan super hauskaa vastata Oton kanssa. Tulipahan opittua, että meille saattaa ehkä sittenkin tänä vuonna tulla siivooja ainakin pesemään ikkunat. Vaikka sitä arjessa höpöttää koko ajan ja juttelee kaikesta mitä mieleen tulee, niin aina on myös paljon asioita joista ei vaan muista tai tajua jutella. Nämä videot on loistava keino kuulla puolison mielipidettä asioihin, joita ei muuten tule edes ajatelleeksi välttämättä. Hauskaa on myös se, kun saa kuulla mikä teitä mietityttää! Jälleen kerran kysymyspostaukseen tuli ihan valtava määrä mielenkiintoisia, hauskoja, kiperiä, jännittäviä ja upeita kysymyksiä. Ihan mieletöntä kuulla mitä te mietitte, ja päästä kertomaan oma näkökulma niihin asioihin.

Käykää ihmeessä tilaamassa kanava jos haluatte nähdä videot heti kun ne on YouTubeen ladattu. Mun kanavalla on paljon kaikkea muutakin kivaa ja mm. raskausvideoita joita kuvasin silloin kun odotin vielä meidän kuopusta.

Viime viikolla rakas tyttäreni kysyi, että voidaanko mennä yhdessä fantastisoimaan lastenhuone. Ensin olin vähän että ”no mitäs ihmettä se oikein tarkoittaa?” mutta sanoin kuitenkin että tottakai, ja lähdin uteliaan innostuneesti yläkertaan lapsen kanssa. Termi itsessäänhän oli siis ihan mahtava. ”Fantastisoida”. Siis kuulostaa niin hienolta ja positiiviselta! Ajattelin, että tarkoittaakohan se nyt jotain suuren suurta muutosta ja vaatiiko kenties budjettia tai jotain utopistisia haave-esineitä. Mutta ei. Arvatkaapa mistä oli kyse?

Kun mentiin yläkertaan, yleensä ei-niin-siivouksesta-kiinnostunut lapsi alkoi oma-aloitteisesti keräämään tavaroita paikoilleen, ja pyysi mua auttamaan. ”Fantastisointi aloitetaan siitä, että laitetaan kaikki tavarat paikalleen, kato tällee.” Näin helppoa ja yksinkertaista: vaihtaa tylsän ”siivota”-sanan tilalle vähän kivemmalta kuulostavan sanan, ja johan lähtee.  Ajattelin että pakkohan siinä on joku koira olla haudattuna, eikai tämä voi näin helposti mennä. Siellä me kuunneltiin musiikkia, kerättiin reipasta vauhtia tavaroita paikoilleen, ja fantastisoitiin yhdessä. Kun huone oli siisti, kysyin että ”No mitäs nyt tapahtuu?”. ”Nyt täällä on valmista, täällä näyttää fantastiselta”.

Huone oli siivottu ja näyttihän se nyt minunkin silmään ihan fantastiselta, siisti lastenhuone. Meillä oli hauskaa kun siivottiin yhdessä, ja puuha kävi päätä huimaavan nopeasti tavalliseen verrattuna. Miksi ihmeesä edes olin skeptinen aluksi? Lapset opettaa ainakin mua joka päivä, ja tämä oli taas hitsin hyvä muistutus siitä miten fiksuja ja oivaltavia he ovat. Miksi ihmeessä mä tylsän arkisesti pakertaisin ja siivoaisin, kun voin fantastisoida. Aivan järjettömän hyvä termi kaikessa mahtipontisuudessaan, ja aion ehdottomasti ottaa sen käyttöön.

Lapset osaavat nähdä hienoja juttuja ja mahdollisuuksia siellä, missä aikuiset aina eivät. Kun laskeutuu sinne lapsen tasolle ja ottaa kyyniset aikuisuuslasit pois päästä, voi itsekin ottaa vähän rennommin ja suhtautua ihan eri tavalla asioihin. Sama taktiikka kuin fantastisoimisessa toimii ihan kaikessa muussakin. Kun kääntää tylsät ja arkiset jutut päälaelleen, ne alkavat kuulostamaan paljon houkuttelevammalta. Tai näin ainakin mun mielestä. Otan monessa asiassa mallia meidän lapsilta, koska heillä on taito tehdä arjesta hauskaa ja mieleenpainuvaa.

Mun mielestä arjen suola on siinä, että osaa löytää sen ilon just niistä ihan tavallisista asioista. Oli se sitten siivous tai fantastisointi, ruuanlaitto tai mestarikokin oppitunti lapsille, hiusten pesu tai barbieleikit suihkussa (ja hiustenpesu siinä samalla). Kaikestahan voi tehdä tylsää tai kivaa. Aina ei tietenkään jaksa, eikä tarvitsekaan, mutta usein pääsee paljon helpommalla kun muuttaa jonkin perusjutun jännittäväksi seikkailuksi. Ja sen lisäksi että se on helpompaa, se on myös hauskempaa.

Yksi mullistavimpia hetkiä vanhemmuudessa on ollut mulle juuri se, kun olen tajunnut että mun ei tarvitse olla juuri sellainen vanhempi kuin joku muu on. Meidän elämän ei tarvitse näyttää juuri siltä kuin jollain muulla näyttää, eikä minkään osa-alueen mun elämässä tarvitse olla tylsää tai tuntua pakon vuoksi tehdyltä. Me voidaan soveltaa ja tehdä sellaisia ratkaisuja jotka sopivat just meille. Vanha kansa sanoo että ”ei kaiken tarvitse olla elämässä kivaa” mutta mä olen toista mieltä. Elämä voi itsessään tuoda vaikka kuinka paljon ikäviä ja hankalia asioita eteen, joten miksi en itse tekisi kaikesta siitä kivaa mistä voin?

Ja tällä en nyt tarkoita sitä, että joka päivä olisi karkkipäivä, koska se on lasten mielestä kivaa, tai että koskaan ei tarvitsisi siivota koska se on lasten mielestä tylsää. Tarkoitan sitä, että nimenomaan tekee ne kaikki (tylsätkin) asiat oman perheen näköisesti ja niin, että ne ei-niin-hohdokkaatkin jutut olisivat mahdollisimman mukavia.

Mahtavaa maanantaita tyypit <3