Tämä aihe on pyörinyt mulla kirjoituslistalla pitkään, sillä se on erityisen lähellä mun sydäntä. Siis se, miten puhutaan lasten kuullen, tai oikeastaan miten puhutaan ihan ylipäätään. Tietysti kaiken merkitys kasvaa, kun sitä on kuuntelemassa uusi sukupolvi joka imee itseensä vaikutteita, mutta oikeasti ihan kaikkien tulisi miettiä omaa puhettaan, vaikka lapsia ei olisikaan kuulemassa. Kuinka puhumme itsestämme, kuinka puhumme toisista ihmisistä. Kuinka kohtaamme vaikeudet, ja mitä sanomme omista saavutuksistamme? Vähättelemmekö itseämme tai toisia? Kun ärsyynnymme, miten reagoimme?

Moni miettii sitä, miten voi puhua lapsille suoraan. Saako heille lässyttää, vai pitääkö puhua kuin aikuisille. Saako korottaa ääntä, saako sanoa ”EI”, saako antaa päätösvaltaa, puhuuko sukupuolineutraalisti. Mutta aina sitä ei tule ajatelleeksi, miten puhutaan lasten kuullen, mutta aikuisten kesken. Siinä on nimittäin usein vissi ero, sen olen huomannut. Aikuisten kesken ääni kellossa saattaa olla monella ihan toinen, kuin lapsille puhuttaessa. Ja sitten lapset kuulevat sen toisen äänen, ja hämmentyvät. ”Miksi ne samat säännöt eivät koskekaan meitä kaikkia? Miksi iskä haukkuu telkkarin naista rumaksi kaverilleen, vaikka minulle on sanottu että ketään ei saa haukkua? Miksi äiti sanoo olevansa läski, vaikka minulle hän on sanonut olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on?”

Lapset kuulevat KAIKEN, ja paljon enemmän. He ovat fiksumpia kuin me vanhemmat tajutaankaan, ja jäävät usein miettimään kuulemiaan asioita. On olemassa aikuisten asioita, joita lasten ei tarvitse kuulla. Niistä jutellaan silloin kun lapset eivät ole ihan oikeasti kuuloetäisyydellä, ja se on ihan fine. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on se miten puhutaan silloin kun luullaan että lapset eivät kuuntele.  Silloin kun istutaan kahvipöydässä ja lapset leikkivät yläkerrassa, tai silloin kun puhutaan kaverille puhelimessa ja lapset lukevat Aku Ankkaa. Tai silloin jos ei ole lapsia ollenkaan, ja ajatellaan että voidaan puhua ihan miten vaan.

Kautta aikain esimerkiksi juoruaminen on ollut suosittua. On nautittu muiden vaikeuksilla mässäilyllä, päivitelty jonkun uutta kampausta, uusia tissejä, avioeroa tai tyyliä. Toisista puhuminen ja toisten asioilla mässäily miellyttää, koska se kääntää huomion pois oman elämän epäkohdista. Voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun keskittää oman tai toisten huomion jonkun muun ihmisen vaikeuksiin, tai asioihin joista ei muissa ihmisissä pidä. Oikeastihan se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, että jollain toisella menee huonommin, tai että naureskelee toisten ulkonäölle. Ei se tee huonommaksikaan ihmiseksi, mutta onhan se vähän surullista. Ainakin mulle tulee siitä heti sellainen olo, että juoruilijalla on omassa elämässään epämukavaa jollain tasolla.

Lapset eivät juoruile tai hauku, jos heillä on mukavaa olla itsellään, tai jos he eivät ole oppineet sitä keneltäkään toiselta. Tosin he puhuvat monesti toisista ihailevaan sävyyn, ja kertovat ihaillen toisten ihmisten saavutuksista, tai uusista jutuista. Tai vaikkapa uudesta lapsesta eskariryhmässä, ja siitä että hänellä on hieno erikoinen nimi, joka on lapsen aiemmassa kotimaassa ihan tavallinen nimi, vaikka me ei olla koskaan ennen kuultu sitä. Lapsilla on taito puhua toisista pelkkää hyvää, niin kauan kun kukaan ei opeta heille pahan puhumista. Heistä erikoisuus ja erilaisuus on ihanaa ja inspiroivaa.

Sama esimerkiksi omasta ulkonäöstä puhuessa. Lapset kyllä huomaavat jos vanhempi menee peilin eteen päivittelemään ”rumia läskimakkaroitaan” tai ”isoa pyllyä”. He huomaavat myös ne äidin makkarat jos niitä löytyy, ainakin meillä on huomattu mun makkarat. Mutta lapset eivät näe niitä rumana vaan ihanana, ne on äidin rakkausmakkaroita. Ne johtuvat siitä, että äidin maha on venynyt kolme kertaa, ja sieltä on tullut kolme ihanaa rakasta tyttöä. Ne ovat maailman parhaita rakkausmakkaroita.

Mä olen alusta asti noudattanut periaatetta, että en puhu omasta kehostani rumasti lasten kuullen, ja alettuani noudattaa sitä periaatetta, olen alkanut ehkä rakastaa ja arvostaa omaa kroppaani enemmän. Miksi haluaisin puhua siitä rumasti muutenkaan, kuin lasten kuullen? On joitain kohtia jotka eivät ehkä muistuta ihanteiden mukaista vartaloa, mutta miksi pitäisikään? Mun kroppa on mun kroppa, ja olen ylpeä siitä sellaisena kuin se on. Se on tehnyt tärkeitä asioita, ja palautunut siitä uskomattoman hienosti. Mä pystyn liikkumaan, elämään ja olemaan mun kropassa terveenä, ja se on hemmetin hienoa.

Yksi kompastuskivi puhumisessa yleisesti on myös riitely. Jokainen meistä tarvitsee taitoa käydä keskustelua ja ratkaista konflikteja, koska jokainen meistä tulee kohtaamaan elämässään erimielisyyksiä. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten riitelee. Riiteleekö rakentavasti vai hajottavasti, haukkuuko toista ja pyrkiikö satuttamaan, vai toivooko pääsevänsä kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun?

Jokainen joutuu joskus konfliktitilanteeseen, ja joskus niitä tilanteita syntyy myös lasten kuullen. Me kyllä kinastellaan välillä lasten kuullen ihan huolellakin, väsyneenä tai silloin kun on muuten vaan hankala hetki. Mutta pyritään kiinnittämään huomiota jopa kinastellessa siihen, että ei sivalleta ikinä toista, tai pyritä ”voittamaan”, vaan yritetään ymmärtää toista ja päästä yhteiseen lopputulokseen. Ja sitten lopuksi pyydetään anteeksi, osoitetaan rakkautta ja kehutaan. Ja todetaan että just näinhän tän pitikin mennä.

Tärkeintä puhumisessa onkin mun mielestä se, että puhuu aina, niinkuin puhuisi lapsille. Rakentavasti, ymmärtämään pyrkien, itseään ja toisiaan arvostaen. Silloin ei voi mennä pieleen. Näin meillä toimitaan, ja aika hyvin ollaan mun mielestä onnistuttu, ainakin tähän asti. En ole KOSKAAN kuullut lasten haukkuvan itseään tai toisia, vaikka toki sisarukset joskus riitelevätkin keskenään. Riitely ei aina ole ehkä vielä 4- ja 6-vuotiailla niin rakentavaa, mutta haukkumista siihen ei kuulu. Ja juoruilu – sitä meidän perheessä ei harrasta kukaan.

Kiinnitättekö huomiota siihen miten puhutte lapsille, tai lasten kuullen?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Nespresson kanssa.

Meidän pitkä kesä on valunut osittain syksyynkin, ja ollaan ajateltu että se lomalla oleminen ja kesän viettäminenhän on osittain myös ihan fiiliskysymys. Kesäfiilistä ja rentoutunutta mielentilaa voi hyvin jatkaa syksyn puolelle, kun ottaa hetken miettien mitkä ne on niitä rentouttavimpia elementtejä lomailussa ja kesässä. Meille niitä ovat esimerkiksi yhteisen ajan viettäminen ja kiireettömyys, molemmat asioita jotka helposti jäävät arjessa vähemmälle jos ei kiinnitä huomiota.

Arki alkaa helposti tuntua tahmealta suorittamiselta, jos sen antaa muuttua sellaiseksi. Nythän meillä on vielä helppoa, kun Otto on Novan kanssa kotona ja mä teen kotoa töitä. Enemmän tähän joutuu kiinnittämään huomiota marraskuun lopussa, kun Otto palaa takaisin töihin vanhempainvapaalta, ja meidän rento vauva-arki on vaarassa muuttua takaisin aikataulutetuksi ja kiireiseksi, ”ruuhkavuosiksi”.

Mä en halua käyttää tuota termiä, ”ruuhkavuodet” meidän arjesta, koska haluan ajatella että jokainen vuosi on omanlaisenaan arvokas, ja  nämä lasten ensimmäiset vuodet on ihan kultaakin kalliimpia, eikä niitä saa ikinä takaisin. En halua että ne menevät ohi jossain kiiresumussa ja hirveässä arjen sähellyksessä, vaan haluan pysähtyä miettimään miten arvokasta ja ihanaa aikaa tämä on. Välillä on kiirettä ja ruuhkaa ja paljon touhua, mutta en halua kuitata sitä ajattelemalla että no ne on nyt nämä ruuhkavuodet vaan. Siinähän voi äkkiä käydä niin että elämän parhaat vuodet menee vaan ohi ilman että edes huomaa, kun keskittyy vain suorittamaan.

Mitä me ollaan sitten siirretty kesästä syksyyn? No ainakin yhteinen kahdenkeskinen rauhallinen aamukahvi. Aina se ei ole niin kahdenkeskinen eikä rauhallinen, etenkin viime aikoina siihen on sisältynyt myös yhden pienen konttaavan ja kiipeilevän marakatin metsästystä. Mutta joka aamu me juodaan aamukahvit yhdessä, ja selaillaan sanomalehteä, jutellaan ja heräillään rauhassa. Aamu lähtee niin paljon ihanammin käyntiin kun aloittaa päivän rauhallisella yhteisellä hetkellä, laadukkaasta kahvista nauttien. Sen ei tarvitse olla pitkä hetki, kunhan on täysillä läsnä. Otonkin aamumörökölliys sulaa huomattavasti nopeammin pois näiden rauhallisten hetkien avulla. Ja itse taas superpirteällä luonteellani lähden vähän paremmin valmistautuen päivään, kun otan sen rauhaisan kahvihetken aamulla, enkä vaan suoraan ala touhuamaan ja syö seisallani jugurttia samalla kun pakkaan reppuja.

Mä juon aamuisin yleensä Lungoa. Pitkät kahvit on mun makuun, ja tykkään pehmeästä ja rauhallisesta enemmän kuin pienestä ja päräyttävästä Espressosta, vaikka niillekin on paikkansa. Nespresson tummapaahtoinen ja karamellinen Nespresso Envivo Lungo on mun lemppari aamukahvi, se on sekoitus erikoiskäsiteltyä Arabicaa Intiasta ja erikseen paahdettua Robustaa Meksikosta, ja siinä on ihanan vahva ja täyteläinen maku. Joulun rakastajana olen aistivinani sieltä myös pienen vivahteen piparkakkua. 

Otto toimii meidän kahvimestarina, ja tekee aina kahvit meille kunnnon cremalla. Itselleen hän tekee usein Latten, tai sitten Vivalto Lungon, joka on tasapainoinen sekoitus erikseen paahdettuja lajikkeita. Hän tykkää aavistuksen vaaleammasta kahvista kuin minä.

Tällaiset pienet arjen luksushetket ovat niitä, jotka tekevät arjesta mukavaa ja rakkaudentäyteistä. Aamukahvi tarjoaa hyvän ikkunan kahdenkeskiseen jutteluun, ja niitä ei voi arjessa olla liikaa, koska keskustelu on parisuhteen suola ja sokeri. Sitten kun Otto palaa takaisin töihin, voi olla että näitä hetkiä ei saa niin pitkän kaavan mukaan vietettyä. Mutta uskon että sellainen nopeampikin hetki, tai vaikka yhteiset mukaan napatut kotona valmistetut kahvit automatkalla, samalla rupatellen, ajavat saman asian. Niitä yhteisiä pikkuhetkiä pitää napata aina kun voi!

Tämän aamun kahvihetki oli erityisen ihana, sillä muisteltiin syntymäpäivääni tasan kuusi vuotta sitten. Sinä päivänä Otto kosi mua, ja me mentiin kihloihin. Ihanaa päivää kaikille, ja hyvää syntymäpäivää minulle, sillä tänään täytän 26 vuotta!

Viikko sitten alkoi eskari ja päiväkoti, ja meidän päivät täyttyivät uusista ja vanhoista rutiineista, kuljetuksista ja harrastuksista. on ollut mahtavaa palata tavalliseen arkeen, tehdä asioita organisoidusti ja ennen kaikkea uppoutua taas kunnolla bloggaamiseen. Musta tuntuu että pää pursuaa ideoita ja tulevien postausten lista on megapitkä. Miten voikin olla että vuodesta toiseen into vain kasvaa? No juu, mutta siitä ei nyt pitänyt puhua, vaan ottaa niitä arkikuulumisia tähän väliin.

Harrastukset on tosiaan startanneet, ja eskari- ja päiväkotiarkikin on alkanut sujumaan. Eskarilaisella on välillä ollut väsymystä ilmassa, niinkuin eskarin opettaja varoittelikin että voi aluksi tulla lapsille. Onhan se eskari aivan eri tavalla intensiivistä kuin päiväkodissa oleminen, kun sitä lepohetkeä ei ole, ja koko ajan tehdään jotain. Mutta hirmuisesti Tipa tuntuu tykkäävän silti eskarista ja kaikesta mitä siellä tehdään, ja eiköhän siihen uuteen arkeen ja rytmiin siellä myös totu pikkuhiljaa. Eskariryhmästä on löytynyt paljon uusia sekä vanhoja kavereita, ja rinnakkaisesta ryhmästä myös. Eskariryhmä on mukavan kokoinen, kun siellä on 14 lasta ja yksi opettaja sekä yksi hoitaja. Ei ole liian suurta ryhmää, ja kaikki tulivat nopeasti tutuksi.

Tänä syksynä Tiara halusi vaihtaa sirkuskoulun balettiin, kun vihdoin pääsi aloittamaan kunnon esibaletti -ryhmässä pienempien satubaletin sijaan. Hän oli ekoista treeneistä niin innoissaan, että sitä oli ilo seurata. Uskon että useamman vuoden tanssi- ja sirkus/akrobatia -taustasta on hyötyä baletissa. Hän on onneksi myös harjoitellut jo monta vuotta sitä miten kuunnellaan ohjeita ja tehdään liikkeitä perässä, ja harjoittelee tunnollisesti myös kotona. Saa nähdä kuinka pitkälle innostus kantaa tämän lajin parissa.

Zelda on haaveillut niin sirkuskoulusta, baletista kuin karatestakin, mutta luulen että hän tykkäisi eniten jostain perheharrastuksesta, missä saisi touhuta yhdessä aikuisen kanssa. Ajateltiin mennä ensi viikonloppuna testaamaan taitoliikuntakeskuksen Peuhu-tuntia, missä lapsi saa liikkua temppuradalla yhdessä vanhemman kanssa. Siitä tulee varmasti hauskaa!

Mä olen tehnyt omaa kunto-ohjelmaani personal trainerin kanssa nyt kuukauden verran, ja siitä on tulossa lisää juttua loppuviikosta. Energiatasot on ainakin nousseet kohisten, ja askel tuntuu huomattavasti kevyemmältä kun ei ole enää ihan niin rapakunnossa. Mutta tästä tosiaan lisää myöhemmin ihan oman postauksensa verran!

Olen nauttinut suunnattomasti siitä, että olen kyennyt erottamaan päivästä oman ajan töille ja oman ajan perheelle. Se on helpottanut päivien suunnittelua niin paljon, ja koen myös että olen pystynyt itse rentoutumaan paremmin. Erilaiset vaiheet tuovat kyllä mukavaa vaihtelua tähän yrittämiseen, ja nautin kyllä paljon myös siitä että meillä oli vapaa ja mahtavan aikatauluton kesä. Mutta nyt on hyvä näin, rutiinit on tervetullutta vaihtelua.

Arki on lähtenyt kivasti rullaamaan, ja odotan jo kovasti sitä mitä syksy tuo tullessaan. Tällä viikolla on luvassa pari kivaa pressiä joita odotan innolla, ja mulla on vaikka mitä mahtavia suunnitelmia syksyn varalle, joten pysykää matkassa mukana!

AINIIN, ja pakko kyllä mainita tässä, että meidän neiti puolivuotias nousi tänään ensimmäisen kerran seisomaan ekaksi polvilleen tukea vasten ja sitten seisomaan tukea vasten, tukena toimi bObles. En kestä. Tätä se tämä viikko siis toi tullessaan, kun sunnuntaina sitä pohdiskelin. On vissiin ihan himpun verran kiire isosiskojen perään. 

Ihanaa tiistai-iltaa kaikille <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Hasbro Marvel Titan Heron kanssa.

Meidän tytöt ovat vanhempiensa tapaan hulluna supersankareihin, niin leffoissa, leikeissä kuin asusteissakin. Nelivuotiaalla unimaski muuttuu supersankarin naamioksi, ja kuusivuotiaan mielestä kaikkein parhaita leffoja ovat juuri supersankarielokuvat. Me ollaan käyty Oton kanssa meidän parisuhteen aikana ehkä viisi tai kuusi kertaa yhdessä leffassa, ja ainakin puolet niistä kerroista ollaan käyty katsomassa nimenomaan Marvelin elokuva. Voisi siis sanoa että supersankarit ovat lähellä meidän koko perheen sydämiä.

Supersankarit iskevät lapsiin ehkä  eniten juuri siksi, että he voivat tehdä mitä tahansa siistiä, mitä me ihmiset ei oikeasti voida. Leikeissä vilisevät meidän tytöilläkin jo hyvikset ja pahikset, ja tärkeintä on että hyvikset voittavat pahikset. Vaikka kaikki meidän saamat Marvel Titan Hero -supersankarilelut oikeasti ovatkin niitä hyviä sankareita, leikissä pitää aina olla se pahis jolta supersankari voi pelastaa kaikki kivat tyypit. Leikissä pitää olla aina onnellinen loppu, ja supersankarihan on ihan täydellinen heppu varmistamaan sen että lopussa kaikkia hymyilyttää. Joskus siis Thor pääsee leikkimään pahista, ja toisinaan Hulk on se paha tyyppi jolta kaikki pitää pelastaa.

Ollaan kuultu useaan otteeseen neuvolassa kehuja meidän tyttöjen leikkitaidoista, he kun ovat usein olleet kuopuksen neuvolakäynnillä mukana, ja koko käynnin ajan leikkineet kahdestaan leikkipöydän figuureilla mitä mielikuvituksellisempia leikkejä. Olen aina korostanut leikin merkitystä arjessa, ja yrittänyt pitää sen tärkeänä osana jokaista päivää. Me ollaan aina vanhempina tarjottu lapsille mahdollisuuksia leikkiin, ja usein myös osallistuttu siihen itse.

Eikä vähiten siksi, että on hauskaa nähdä myös omien lapsuuden leikkien ja tapojen luonnistuvan omalta jälkikasvulta. Melko samoja tai ainakin saman tyyppisiä leikkejähän nuo edelleen leikkivät, mitä itsekin on pienenä leikitty. Uskon että se on meidän vahvuus vanhempina, että muistetaan melko hyvin vielä itsekin millaista oli olla lapsi, mistä silloin tykättiin ja mitä oltaisiin toivottu meidän vanhemmilta, tai vaikka sisaruksilta. On helppoa asettua oman lapsen asemaan, kun muistaa vielä miten mahtavaa se oli, kun äiti joskus tuli mukaan leikkimään ukkeleilla.

Vanhempana mä pyrin olemaan lapselleni vähän kuin se supersankari joista he niin kovasti tykkäävät. Turvallinen ja tärkeä aikuinen jota katsoa ylöspäin, joka rakastaa ja kunnioittaa. Ja joka pitää aina huolta ja puolustaa, sekä näyttää hyvää esimerkkiä, mutta osaa myös hassutella ja tekee joskus virheitä. Kukaan ei ole täydellinen, supersankari tai ei.

Kysyin meidän lapsilta, ketkä ovat heidän tosielämän supersankareitaan (kun ensin oltiin keskusteltu hetki syvällisesti kaiken kirjaimellisesti ottavan keskimmäisen kanssa siitä, onko supersankareita oikeasti olemassa, ja millainen on todellinen supersankari) ja näin he vastasivat:

T: ”Mun supersankari on isi, koska isi on niin rakas mulle ja koska se on niin niin vahva.”

Z: ”Mun supersankari on isi, koska isi on niin vahva!”

Tässä on nyt pari päivää sitten jakamani videon jälkijunassa todettuna, että videosta viisastuneena kysyin kysymykset tytöiltä eri huoneissa ja varmuuden vuoksi kuiskaten, ja pyysin vastaamaan kuiskaamalla, jotta toinen ei kuule vastausta. Eli täysin toisistaan tietämättä vastasivat tismalleen samat vastaukset. Maailman hellyyttävimmät vastaukset!

Näistä Marvelin Titan Hero -leluista meidän esikoisen lemppari on Captain America, ja keskimmäisen lemppari on Thor. Johtuukohan siitä, että molemmilla tuli mukana asuste, Captain Americalla kilpi ja Thorilla vasara ja niillä on kivaa leikkiä? Vai onkohan tässä jotain syvällisempää taustalla? Näin kolmen tytön äidin näkökulmasta toivoisin vielä suurempaa panostusta tyttösupersankareihin, heitäkin onneksi tuosta Titan Hero -sarjasta löytyy, ei vaan saatu niitä meille testiin.

Meidän tytöt on kaikki kolme oman elämänsä supersankareita, ja haluan että he näkevät pienestä asti, että he voivat ja saavat tehdä ihan mitä haluavat, eikä tarvitse kangistua mihinkään kaavoihin tai ahtautua muottiin. Jokainen saa olla sellainen kuin on! Tyttösupersankarit ovat ihan yhtä cooleja kuin poikapuoliset kollegansa, ja heitä voisi tuoda vielä enemmän esiin ihan täydessä roolissa, päähenkilöinä, eikä ainoastaan sivuhahmoina tai osana porukkaa.

Kuka on teidän tai teidän lasten suosikki Marvelin supersankareista? 

Eilen aamulla kurvasimme laivalta autolla kotiin, ja edessä oli arkeen paluu. Hoidettiin kauppaostoksia, tunnollisesti kauppalistan kanssa. Nukkumaanmenoa ollaan aikaistettu, ja tänään herättiin ”jo” yhdeksältä. Vielä muutama päivä aikaa muuttaa rytmiä sopivammaksi ensi viikolla alkavaa eskaria (ja päiväkotia) varten. Tänään on juhlittu puolivuotiasta ystävien kanssa, pesty pyykkiä ja tehty puolentoista tunnin pyörälenkki lasten kanssa.

Mä panikoin eilen varmaan noin 60 kertaa, että ollaanko vahingossa missattu eskarin aloitus, ja se olisikin alkanut jo eilen. Joka puolelta tulvi kuvia pienistä eskarilaisista, jotka Helsingissäkin aloittivat esikoulutaipaleensa. Mutta ei, Helsingin kaupungin ruotsinkielisissä kouluissa eskari alkaa vasta 15.8. eli ensi tiistaina, huh. Meillä oli kyllä lappu jossa aloituspäivä lukee, ja olin sen siitä miljoonaan kertaan lukenut, mutta jotenkin vaan iski paniikki ja hämmennys että olinko ymmärtänyt jotain väärin, kun aamulla kotimatkalla selasin Facebookia aikani kuluksi, ja huomasin että _ihan_kaikki_ aloittivat eskarin eilen.

Ruotsinkielisissä kouluissa on myös kolme päivää pidempi syysloma, tämänkin opin eilen, kun tarkistelin näitä kouluvuoden pituuksia Helsingin kaupungin sivuilta. Hassua, mutta ihan hauskaa, en tosiaankaan valita kuusi päivää lyhyemmästä lukuvuodesta.

Me ollaan oltu yhdeksän viikkoa lomamoodissa lasten kanssa, vailla mitään pakollisia aikatauluja tai menoja. Nyt on pikkuhiljaa aika palata rutiinien ja aikataulujen maailmaan, ja opetella siihen että jatkossa meidän viikon ylimääräinen vapaapäivä, perjantai, ei olekaan enää vapaapäivä, vaan silloin on myös eskaria. Varmasti tässä on sopeutumista itse kullakin perheenjäsenellä, mutta toisaalta myös odotan sitä arkea ja niitä tuttuja ja turvallisia rutiineja tosi paljon. Mä saan itse enemmän aikaiseksi silloin kun on ne selkeät aikataulut, ja varsinkin työt on sitten helpompi tehdä kun päivissä on selkeä rakenne.

Vaikka tämä lomailu ja aikatauluttomuus ja hengailu on ollut ihan parasta, kaipaan myös sitä että mulla on selkeä aika päivässä milloin teen mun työt, ja selkeä aika milloin voin olla 100% perheen kanssa, vailla mitään velvollisuuksia. Lasten ollessa lomalla tästä jaottelusta on hankalaa pitää kiinni, koska mulla sattuu olemaan se mahdollisuus tehdä kaikkea kivaa perheen kanssa ”niinkuin olisin lomalla itsekin”. Se kostautuu sitten iltaisin, kun lapset nukkuvat ja mulla ei olekaan aikaa rentoutua, vaan teen töitä yömyöhään ja stressaan hikikarpalot otsalla deadlineistä. Onneksi nyt alkaa siis arki ja syksy, niin voin palata tuttuihin ja turvallisiin Masterchef Australia -iltoihin Oton kanssa, kun työt on tehty jo päivällä.

Tässä arkeen paluussa on jo vissiä syksyn tuntua, vaikka iltalenkillä ulkona ihanan lämmintä olikin. Romantisoin ehkä syksyä, mutta tavallaan jo odotan vähän niitä pimeneviä iltoja, ja kaikkea sitä ihanaa mitä syksy tuo tullessaan. Jokainen syksy on aina uusi alku. Mutta sitä ennen me nautitaan vielä tästä viimeisestä lomaviikonlopusta ihan täysillä, ollaan yhdessä koko perhe ja tehdään kaikkea kivaa, ihan niinkuin oltaisiin lomalla kaikki.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3