Tässä kuvassa maalaan kankaalle akryyliväreillä ekaa kertaa 13 vuoteen. Vitsi mikä fiilis! Olen ehkä joskus täällä maininnutkin, että kuvataide on ollut joskus valtava osa mun elämää. Olen käynyt kuvisluokalla yläkoulun ja harrastin myös taidekoulua ja öljy- ja akryylivärimaalausta koko lapsuuteni ajan. Piirsin ja maalasin lähes joka päivä siihen asti, että menin lukioon. Suunnittelin vaatteita, maalasin muotokuvia ja tein sisustussuunnitelmia.  Mun huoneessa oli maalausteline, jossa oli aina joku maalaus kesken. Lukiossa kuvataideharrastus vaan jäi koulun pakollisia tunteja luukun ottamatta ja sen jälkeen olen vaan satunnaisesti piirtänyt tai askarrellut lasten kanssa.

Maalaaminen oli mulle tosi tärkeä tapa ilmaista itseäni aina ennen. Osittain se on ehkä korvautunut tällä kirjoittamisella ja valokuvaamisella – en mä täysin ole luopunut itseni ilmaisusta. Mutta en ole edes tajunnut miten paljon olen kaivannut maalaamista! Miten paljon olen kaivannut sitä tunnetta, että saa vaan sekoitella värejä ja kokeilla erilaisia tekstuureja ja vaan maalata kankaalle mitä mieleen tulee. 

Me maalattiin lasten kanssa tällä viikolla parinakin iltana. Ostin maaleja ja canvas-pohjia, koska halusin harjoitella vähän pienemmällä pohjalla ennen kuin maalaan meidän olkkariin ison taulun. Levitettiin kaikki meidän kodinhoitohuoneen lattialle ja alettiin maalaamaan. Se oli niin rentouttavaa, siinä vierähti pari iltaa aivan huomaamatta kun näitä tehtiin. Oli ihanaa katsoa sitä, miten lapset innostuivat kokeilemaan erilaisia tekniikoita ja värejä. Miten paljon he tykkäsivät maalata! Tuli ihan se oma lapsuuden into mieleen, taisin kyllä olla itse nytkin vähintään yhtä intona kuin silloinkin. 

Mun mielestä yksi hyvä keino, jos haluaa saada esim. yhtenäisen taulukollaasin, jonka tekemiseen jokainen saa osallistua, on se, että sopii yhdessä esim. 3-4 eri väriä, joita jokainen käyttää. Kun pitäytyy näissä tietyissä väreissä, maalaukset sopivat yhteen, vaikka on neljä eri maalaria ja neljä eri tyyliä. Näin me tehtiin ja lopputuloksesta tuli mun mielestä aivan ihana! Nyt pitää vaan keksiä mihin ripustamme tämän kollaasin.

Sain 30×40 kokoista maalausta tehdessäni kyllä huomattavasti lisää luottoa itseeni. Mä osaan edelleen maalata sellaista jälkeä, mikä miellyttää mun omaa silmää. Ja oman kodin seinälle maalatessa sehän on tärkeintä, että itse tykkää. Seuraavaksi aionkin ostaa 150cm leveän kankaan ja maalata ison maalauksen meidän olkkarin seinälle. Aion kokeilla erilaisia tekstuureja ja valita värit meidän sisustuksesta. Taulusta tulee abstrakti. Nuorempana maalasin enemmän esittäviä maalauksia, muotokuvia ja asetelmia. Nyt olen aivan hulluna siihen, että saan vaan kokeilla mitä tapahtuu ja sekoitella ja sotkea sydämeni kyllyydestä. 

Äidillä on edelleen tallessa Oulussa mun vanha maalausteline ja hän lupasi lähettää sen mulle. Ihanaa palata vanhan rakkaan harrastuksen pariin. En tiedä kuinka kauan tämä innostus kestää, mutta nautin tästä ihan valtavasti. En halua enää koskaan unohtaa maalaamista niin pitkäksi aikaa kun nyt unohdin! Se on niin rentouttavaa ja ihanaa, siinä voi unohtaa kaiken muun ja keskittyä vaan tekemään erilaisia kuvioita ja värejä. 

Lapset tykkäsivät maalaamisesta niin paljon, että he jo kyselivät koska ostetaan lisää canvas-pohjia ja pidetään maalaustalkoot. Seuraavaksi pitäisi kuulemma maalata safari-teemaisia maalauksia koululaisten huoneeseen ja sitten pinkkiä satumaailmaa 3-vuotiaan huoneeseen. En malta odottaa! 

Onko siellä muita, jotka tykkäävät maalata? Tai muita, joilla harrastus on ollut iso osa elämää ja sitten vaan jäänyt ihan kokonaan jostain syystä?

Olen tehnyt aiemmin postauksen siitä, mitä kukaan ei kerro synnytyksestä ja mitä kukaan ei kerro äitiydestä etukäteen. Näiden tekeminen on niin hauskaa, että nyt kun kokemuksia vanhemmuudesta on kertynyt muutaman vuoden verran lisää, ajattelin tehdä uuden version. Nämä on tehty huumorilla ja täysin omasta näkökulmastani, joten eivät päde kaikkiin lapsiin tai kaikkiin vanhempiin. Kertokaa ihmeessä lisää näitä asioita, jos teille tulee mieleen!

1. Auton takapenkki jatkaa hirveältä näyttämistä edelleen, vaikka lapset kasvaakin. 

2. Lapset voi opettaa tekemään aina salaatin ruuan kylkeen, niin ei itse tarvitse pilkkoa vihanneksia! Ihan parasta. 

3. Lapset oppivat yllättävän pienenä sen, kumpi vanhemmista antaa helpommin luvan johonkin asiaan ja käyttävät sitä hyväksi tehokkaasti. 

4. Kuulen sanat “emmä tiiä” paljon useammin kuin koskaan osasin kuvitella vastauksena kaikkeen mahdolliseen, huolimatta siitä, että tiedän vastaajien tietävän myös muunkinlaisen vastauksen. 

5. Mun nimi on “ÄITI” ja kuulen sen nimen usein. Paitsi esim. metrossa, lapsi on muistanut mun koko nimen yhtäkkiä ja kertonut sen koko metrolle.

6. Olohuoneessa ei ole koskaan siistiä, vaikka siellä ei olisi enää lelulaatikkoa tai -kaappia. Siellä on pinnejä, ponnareita, kyniä (varsinkin sohvatyynyjen välissä), pelejä, kirjoja ja tietysti kaikki pehmolelut, jotka pitää joka aamu ottaa mukaan. 

7. Jään itse koukkuun esiteinien sarjoihin. Ne on oikeasti vieläkin yllättävän hyviä.

8. Lapset opettaa mulle yllättävän paljon asioita. Kun he innostuvat jostain, he haluavat tietää siitä kaiken (ja kertovat sen muillekin). 

9. Ihan kaikki sujuu nopeammin ja helpommin, kun siitä tekee haasteen. Siivoushaaste, piirtohaaste, järjestelyhaaste, tanssihaaste, kuka laittaa astiat useimmin koneeseen ruuan jälkeen -haaste. Kun vaan kutsuu jotain asiaa haasteeksi, siitä innostutaan heti. Siivoushaastetta voi tehostaa ajastimella. Hurja kilpailu aikaa vastaan johtaa helpommin siistiin huoneeseen, kuin epämääräinen vellominen ja turhien lappujen ja pikkutavaroiden analysoiminen, jota lapset kutsuvat “siivoukseksi”: 

10. Saatat innostua itsekin lasten uusista kiinnostuksen kohteista, kuten TikTok-tanssien tekemisestä. En ole ainoa TikTok-tanssiva äiti, and that’s a fact.

11. Lapset ei enää käytä sitä “mut kun kaikki muutkin” -perustelua. Ainakin meidän lasten perustelut on nykyisin aivan eri levelillä kuin omani lapsena. He kirjoittavat jopa ylös loistavia perusteluita, joita vastaan omien päätösten punnitseminen on paljon haastavampaa. 

12. Lasten sarjojen tunnarit jää pahasti päähän ja niitä tulee laulettua ihan liian usein. Se ei mene ohi kun siirrytään esiteinisarjoihin, vaan pahenee vaan.

13. Nykyajan lapset oppivat englannin paljon nopeammin kuin ikinä osasi kuvitella. On siis opeteltava joku muu salakieli, jos haluaa puhua aikuisten asioita lasten ollessa hereillä.

14. Lapset täytyy oikeasti itse opettaa osallistumaan kotitöihin, he eivät vaan maagisesti ala tekemään niitä. Vaikka heidät ottaisi pienestä asti mukaan puuhasteluun, he eivät ala tekemään kotitöitä säännöllisesti, ellei heitä aidosti velvoita tekemään jotain säännöllisesti. Tämän olen oppinut kantapään kautta.

15. Tärkeitä papereita on paljon enemmän kuin koskaan osasin kuvitella. Hyvin moni erilainen paperi voi olla tärkeä. Esimerkiksi ihan rypistynyt paperi, jossa on viiva ja yksi sana, voi olla todella tärkeä. Niitä ei koskaan saa heittää ilman lupaa pois.

+ Bonus: Kaikki on aina vähän tahmaista. Puhelin on vähän tahmainen, seinät on vähän tahmaiset, porraskaiteet on vähän tahmaiset. Kaikki on aina vähän tahmaista, vaikka yrittää usein pyyhkiä pinnat. Tahmaa voi löytää yllättävistä paikoista.

Nämä mulla tuli ihan ekana vanhemmuudesta mieleen, kun aloin näitä juttuja miettimään, mitä en osannut ajatellakaan etukäteen. Yritin keksiä sellaisia myös, jotka eivät ole netin jokaisella listalla heti ensimmäisenä (kuten ne ovat, miten valtavaa on rakkaus omaa lasta kohtaan ja miten hauskaa lasten kanssa on).

Tuleeko teille mieleen joitain juttuja, joita ette tiennyt vanhemmuudesta etukäteen? 

Tässäpä postaustyyppi, jota en ole tehnyt pitkään aikaan! Eli perinteinen päivä kuvina. Sitä toivottiin blogisynttäriviikolla kovasti, joten päätin nyt sen tehdä. Eli sen pidemmittä puheitta, tässä tuoreeltaan tämä tiistai kuvina.

Päivä kuvina

8.19

Herätys. Koululainen ja eskarilainen tulivat herättämään meitä minuuttia ennen kuin herätyskello soi. Olivat heränneet itse puoli tuntia aikaisemmin, pukeneet ja syöneet aamupalaa. 3-vuotias oli vielä unten mailla. 

8.30 

Kahvinkeittoa & aamupalaa

8.35 

Söin pikaisen aamupalan ja join kahvia kauramaidolla, samalla kurkkasin nopeasti läpi aamun sähköpostit. 

8.40

Äkkiä esikoisen tukka ponnarille ennen kouluun lähtöä. 

8.45 

Otto lähti viemään koululaista kouluun ja eskarilaista eskariin. 3v oli edelleen unilla (meni nukkumaan klo 21 ja nukkuu yleensä n. 12h). 

8.50

Laitoin pyykkikoneen päälle ja kävin pikasuihkussa (en pessyt tukkaa).

9.10

Otto tuli takaisin kotiin ja juuri samaan aikaan meidän 3v heräili omassa huoneessaan. Otto kävi hakemassa iloisen pirpanan alakertaan.

9.15

Aamupalaa, eli jugurttia, granolaa ja päärynäsosetta 3-vuotiaalle. 

9.30

3-vuotiaan ja Oton “piirto-challenge”. Kummankin piti kuulemma piirtää synttärikakku. Sillä aikaa mä nopeasti meikkailin.

10.00

Kuvasin muutaman IG Storyn liittyen meidän tulevaan keittiöremppaan.

10.10

Kuvasin pari storya lisää liittyen meidän tuleviin eteisen ja keittiön uusin lattioihin.

10.15

Muistin viedä taimet ulos ottamaan arskaa. 

10.16

Avasin tietokoneen & aloin naputtelemaan yhtä kaupallista kamppista valmiiksi. 

12.00

Lounastauko. Pakasteesta eines-pyttipannua Oton tekemänä, sekä eilisen coleslawn jämät. Tänään on viimeinen päivä ennen seuraavaa viikon kauppareissua, joka on luvassa huomenna. 

12.10

Naputtelu jatkuu, naputtelen tämän postauksen tähän asti valmiiksi. Kuvat käyn läpi vasta könttänä illalla, kun kaikki on otettu.

12.30

Editoin kahteen eri kaupalliseen yhteistyöhön tulevia kuvia samalla kun höpöttelen 3-vuotiaan kanssa. Otto käy hakemassa koululaisen ja eskarilaisen kotiin. 

13.15

Lapset ja Otto tulevat kotiin ja laittavat välipalaa. Mä teen töitä, editoin edelleen kuvia. 

13.45

Lapset pelaavat Oton kanssa jengaa ja mä teen vielä töitä. Vastaan sähköposteihin ja päivitän postauskalenteria.

14.15

Pidän pienen jenga-tauon ja pelaan yhden erän yhdessä lasten ja Oton kanssa.

14.30

Jatkan töitä. Aloitan kirjoittamaan yhtä loppuviikon postauksista.

16.00

Sain postauksen valmiiksi. Nyt pidän taukoa töistä ja vietän illan lasten ja Oton kanssa. Aloitetaan ulkoilemalla omalla pihalla, tramppahyppelyä porukalla, kukkien kastelua ja muuta pihahommaa.

17.00

Sisälle syömään ja päivälliseksi kanaa tomaatti-mustapekkakerma-kastikkeessa ja riisiä.

17.30

Ruokalepo, pötkötellään sohvalla. Lapset katsovat telkkarista Pikkukakkosta ja mä pötköttelen ja luen kirjaa.

18.30

Lähdetään pyörälenkille porukalla.

19.00

Sisälle. Istahdetaan sohvalle ja katsotaan yksi jakso Suurmestaria koko perhe. Se on kyllä ihan super hauska ohjelma, suosittelen kaikille!

20.00

Lapset alkavat iltapalalle. Iltapalalla samaa lempparijugua, päärynäsosetta ja omena-kaura-granolaa kuin aamullakin ja lisäksi vikat jo vähän tummuneet banskut. Huomasin vasta koneella, että tästä unohtui ottaa kuva.

20.20

Iltapala on syöty, sitten iltapesut, yökkärit ja iltasatu.

20.50

Lapset menevät nukkumaan, isommat saavat lukea vielä 21.15 asti sängyssä.

21.00

Avaan tietokoneen ja naputtelen lounaasta eteenpäin tämän postauksen tekstin ja  laitan kuvat valmiiksi.

21.24

Julkaisen tämän postauksen.

Loppuilta jatkuu maalailulla kodinhoitohuoneessa ja iltapalalla ja Last Dance-dokkarilla Netflixistä. Sitä on kaverit ja sukulaiset kovasti kehuneet, joten ajateltiin ottaa kokeiluun, vaikka ei mitään NBA-faneja ollakaan. Sitä ennen katsottiin  ruotsalainen sarja Kalifat Netflixistä, joka oli aivan super hyvä ja koukuttava, toivottavasti se saa jatkoa vielä joskus.

Sellainen päivä meillä! Toivottavasti tykkäsitte tästä päivä kuvina-meiningistä! Joku päivä voisin tehdä myös IG Storyssa taas videomuotoisen My dayn, nekin ovat hauskoja. Oli niin hauskaa ottaa rennolla meiningillä kuvia koko päivä, tällaisia tuli joskus tehtyä paljon useamminkin blogiin. Näitä on hauska lukea myös jälkeenpäin ja katsoa, millaisia aivan tavallisia päiviä on ollut.

Millainen päivä teillä on ollut tänään?

Tämä kuva on otettu tällä viikolla Roihuvuoren japanilaistyylisessä puutarhassa, kun oltiin ihastelemassa kirsikkapuiden mieletöntä kukkaloistoa. Alunperin tarkoituksena oli mennä Roihuvuoren kirsikkapuistoon, mutta siellä oli niin paljon ihmisiä, että ei uskallettu mennä ja ajettiin vaan autolla siitä ohi. Onneksi me ihan ekalla kerralla vuosia sitten mentiin vahingossa tuonne puutarhalle (vaikka oltiin menossa kirsikkapuistoon), niin muistettiin sen olemassaolo ja mentiinkin kuvaamaan sinne. Siellä on aina paljon vähemmän ihmisiä, mutta silti ihan riittävästi upeita kirsikkapuita. 

Blogin ja somen myötä elämään on tullut yksi asia, joka ei ennen tosiaankaan ollut mun elämässä niin suuressa roolissa. Se on eri kasvien kukinta-aikojen seuraaminen. Kymmenen vuotta sitten mulla ei ollut hajuakaan koska kirsikat kukkivat, missä sijaitsee upea Alppiruusupuisto tai milloin on paras aika ihastella omenapuiden kukintoja. Vaikka syy näiden asioiden oppimiseen onkin ehkä pinnallinen alunperin – kivojen kuvien ottaminen kauniiden kukkien edessä, lopputulos on mun mielestä ihan mahtava. 

On niin siistiä, että meidän lapset oppivat jo pienestä asti mitä ja milloin on hanami ja mikä on sakura, tunnistavat alppiruusut ja omenankukat. Keskustassa kasvaneena city-lapsena mulla ei oikeasti ollut pienenä hajuakaan mistään luonnon ilmiöistä. En tosiaankaan sano etteikö jollakin voisi olla, vaikka kasvaisikin keskustassa, mutta mulla itselläni ei ollut. Toki mä tunnistin ne kasvit mitä koulussa opeteltiin ja tykkäsin samoilla äidin kanssa metsässä ja käydä syksyisin poimimassa kantarelleja ja suppiksia. Mutta sellainen luonnon vuosikello ei ollut mulle yhtään tuttu. 

Nykyisin on, ainakin paljon enemmän kuin ennen. Osaan nauttia upeista kukista ja odotan niitä joka vuosi. Ja ihan parasta on kuulla, kun pieni lapsi itse kertoo mummulle, että “me käytiin äidin kanssa katsomassa kirsikkapuita ja siellä oli niin kaunista ja pinkkiä!”.  Rakastan seurata luonnon jatkuvaa muutosta vuoden aikana ja ikuistaa sitä niin kuviin kuin muistoihinkin. Ottoa naurattaa, kun huomaan jokaisen vastaan tulevan kirsikkapuun ja ihmettelen kaikki valkovuokot ja ihastelen lintujen laulua joka päivä. Mutta mun mielestä on jotenkin niin ihanaa pysähtyä ihmettelemään kaikkea sitä kauneutta, mitä meidän ympärillä on. 

Jotenkin meidän muuton myötä nämä ajatukset ja pienten asioiden huomaaminen on korostunut entisestään. Mulle on tullut vieläkin tärkeämmäksi se, että opetan meidän lapset huomaamaan kaikki luonnon ihmeet ympärillä ja kunnioittamaan ja suojelemaan niitä. Luonnosta saa sellaista rauhaa ja iloa, mitä mä itse ainakin huomaan tarvitsevani arjessa. Se on niin hyvää vastapainoa näytöille, sähköpostirumballe ja tehtävälistoille ja ajatustulvalle, joka päässä usein pyörii. 

Se antaa mulle ihan hirveästi, kun saan ripustaa pyykit kuivumaan niin, että samalla kuuntelen lintujen juttelua keskenään. Sekin mua hämmästyttää, että esimerkiksi oman pihan kasveja miettiessä olen ottanut huomioon sen, että haluan meidän pihalle lisää pörriäisiä pölyttämään. Täällä luonnon keskellä tuntuu siltä, että haluan auttaa niitä ja laittaa pihalle hyönteishotellinkin niitä varten. Siellä tiilen ja betonin keskellä, missä ei ollut kukkiakaan, pörriäiset tuntuivat vaan vihaisilta ja pelottavilta. Hyönteishotellin sijaan meidän vanhalla terassilla oli keinopesä, jotta ampiaiset eivät tulisi sinne pistämään meitä. Nyt on ihan toinen ääni kellossa. 

Haluan oppia lisää ja pitää niin hyvää huolta ympäröivästä luonnosta kun vain voin. Meidän lapset ovat innokkaita oppimaan ja osallistumaan ja uskon, että mitä pidempään me täällä asutaan ja pyöritään ulkona, sitä enemmän me yhdessä opitaan. Se on aivan ihanaa!

Ihanaa lauantaita kaikille <3

Ensimmäisestä päivästä lähtien, täällä on tuntunut kodilta. Tämä on tuntunut niin paljon meiltä. Aika on lentänyt eteenpäin täällä puuhastellessa ja asettuessa paikoilleen. Meillä on ollut ihan valtavasti intoa ja energiaa tehdä tästä meidän näköinen koti, vaikka jo heti alkuun tämä tuntui meiltä, ilman yhtäkään meidän huonekalua tai pensselinvetoa seinässä. En tiedä miten osaisin edes kuvailla näitä tunteita paremmin. Kai meille tämän kodin kanssa kävi samalla tavalla kuin toistemme kanssa uutenavuotena 2010 – me oikeasti löydettiin se oikea ja rakastuttiin ensisilmäyksellä. Siitä asti kaikki on vaan tuntunut niin oikealta.

Tiedän, suorastaan ällöttävän siirappista. Mutta se on totta. Ne 1,5 vuotta kun me etsittiin kotia olivat niin täynnä odotuksia ja intoa, turhautumista ja jatkuvaa etsimistä. Sitten kun luovutettiin eikä enää etsitty, tämä koti tuli heti vastaan. Samoin meille kävi toistemme kanssa. Löydettiin toisemme juuri silloin kun sitä vähiten toivottiin tai odotettiin. Väärä hetki on meidän paras hetki.

Olen positiivinen realisti – ajattelin, että täällä varmasti tulee olemaan myös asioita, jotka eivät ole täydellisiä, jotka ehkä joskus alkavat ärsyttää. Ja onhan niitä toki joitakin, sellaisia pieniä juttuja, joihin jollain aikataululla toivoo muutosta. Kuten vaikkapa alakerran WC:n allaskaluste. Ne kaapit ei vaan toimi, me tarvitaan ulosvedettävät laatikot! Nyt kuitenkin erona on se, että meillä on aidosti mahdollisuus myös tehdä niitä muutoksia, eikä tarvitse edes kysyä keneltäkään lupaa. Ja siksi ne ei oikeastaan edes ärsytä, koska tiedän, että ne eivät ole ikuisia juttuja, mutten kuitenkaan oleta, että tämä koti muuttuisi hetkessä 100% valmiiksi. 

Kaikkea ei uskalleta muuttaa heti kerralla, koska korona ja taloudellinen varautuminen tulevaisuuteen, josta kenelläkään ei ole vielä varmaa tietoa. Mutta muokataan kotia pikkuhiljaa. Fakta on kuitenkin se, että tämä koti vastaa meidän toiveita ja tarpeita paremmin kuin mikään paikka, missä ollaan koskaan asuttu ennen. 

Kuukaudessa me ollaan kotiuduttu tänne hyvin. Kaikki muu on vielä osittain keskeneräistä, paitsi lastehuoneet, jotka saimme jo täysin valmiiksi. Olohuoneesta puuttuu iso taulu ja/tai seinävaate, koska akustiikan kannalta tarvitsemme sellaisen. Keittiöremontti on vasta tulossa. Eteisen kalusteita ei ole yhtään mietitty vielä, siellä on vaan makkarissa ollut lipasto, kierrätysastiat ja kärry, joka ei mahtunut mihinkään muualle. Ruokailutilasta puuttuu tuolit. Meidän makkarissa on edelleen pelkästään sänky, peili ja seinä maalattu. Mutta täällä tuntuu ja näyttää kodikkaalta ja rennolta ja meiltä. 

Tämä koti on jo tässä lyhyessä ajassa muuttanut meidän elämäntapoja enemmän kuin osasimme edes kuvitellakaan. Varmasti tällä poikkeusajalla on myös jonkin verran vaikutusta, mutta monesta muutoksesta on kiittäminen tätä kotia. Ehdimme viettää poikkeusaikaa muutaman viikon myös vanhassa kodissa, joten vertailupohjaa kyllä löytyy.

Muutoksia, joita olen huomannut ovat esimerkiksi:

– Yhteisen ulkoilun lisääntyminen. Täällä ulos lähteminen on niin älyttömän helppoa ja siellä on aina tekemistä. Omalla pihalla on tramppa ja pihahommat ja siellä tulee ulkoiltua vähintään 1-2 tuntia ihan joka päivä. Sen lisäksi lenkkeillään täällä yhdessä varmaankin 4-6 kertaa viikossa, käydään leikkipuistossa (aina kun se on tyhjillään muuten), jonne on ihan lyhyt matka ja muutenkin tulee hengailtua ulkona porukalla enemmän kuin ennen ja spontaanimmin kuin ennen.  

– Ruuanlaitto on mukavampaa. Rakastan rakastan rakastan tätä isoa avointa tilaa. Samalla kun kokkaa, voi seurustella muun perheen kanssa. Saarekkeen ympärillä on paljon tilaa myös kokata yhdessä. Rakastan sitä, että keittiössä ruuanlaittaminen ei enää eristä muusta perheestä, vaan voidaan olla  kaikki yhdessä samalla. 

– Saunominen on lisääntynyt. Täällä on enemmän tilaa, joten sauna ei todellakaan toimi varastona edes väliaikaisesti, kuten vanhassa kodissa. Siellä saunottiin ehkä kerran kuukaudessa, täällä saunotaan ehkä 3-4 kertaa viikossa. Ja se on niin ihanaa ja rentouttavaa.

– Lelut pysyvät paremmin lastenhuoneissa, vaikka edelleen toki osa leikeistä levittäytyy myös alakertaan. Aiemmassa kodissa monet lelut olivat alhaalla yhteisissä tiloissa, koska lastenhuoneissa ei mahtunut leikkimään kunnolla. Nykyisin suurin osa leikeistä pysyy lastenhuoneissa, joten meillä on vähemmän sotkua, mikä on BEST. Parasta on myös se, miten hyvin lapset viihtyvät omissa huoneissaan. Lähes joka päivä joku heistä myhäilee, kuinka ihania huoneet ovat. Se tuntuu niin hyvältä.

– Kodinhoitohuone on maailman paras juttu ikinä. Se on ollut juuri sitä, mitä me kaivattiin. Se, että on pyykkitelineelle oma paikka, iso pyykkikaappi, omat paikat pyykinpesuaineille ja siivoustarvikkeille on vaan ihan best. Ja myös se, että meillä on kaikki pyyhkeeet kodinhoitohuoneessa, joten ne on super helppo viikata vaan suoraan kuivausrummusta kaappiin, eikä tarvitse kiikuttaa minnekään. On ihanaa, kun kodinhoitohuoneessa on oma vesipiste ja tilaa vaatehuollolle. Kaapeissa on säilössä myös ompelukone, työkalut ja kaikki muut sellaiset jutut, joille ei ennen ollut mitään järkevää paikkaa. 

 

– Rakastan tätä rauhaa yli kaiken. Rakastan sitä, että kuulen lintujen laulua joka päivä kirkkaasti ja paljon. Rakastan sitä, että täällä ei ole liikenteen melua tai ohi ajavia hälytysajoneuvoja. Rakastan sitä, että lenkillä ei tarvitse pysähtyä liikennevaloihin. Rakastan meidän pihalle pomppivia jäniksiä ja meidän lemmikki-kimalaista, joka tulee meidän pihalle. Se on ilmeisesti kuningatar, mutta ehdittiin nimetä se Makeksi jo aiemmin. Joka päivä me moikataan Make-kimalaista ja aina hän tulee takaisin seuraavanakin päivänä yksin pörräämään. Rakastan sitä, että me osataan täällä pysähtyä huomaamaan ja nauttimaan luonnon pienistä ihmeistä, joita on ympärillä ihan valtavasti.

Siinäpä ehkä ne ensimmäiset huomiot täältä, joita olen tehnyt näiden viikkojen aikana. Me yritetään luultavasti edistää meidän makuuhuonetta tämän viikon aikana. Viime viikollakin piti, mutta se ei vaan ole prioriteettilistalla yhtä korkealla kuin muut jutut, koska makuuhuoneessa oleskellaan lähinnä silloin kun nukutaan. Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. 

Olen niin kiitollinen siitä, että me mietittiin kunnolla mitä kodilta toivottiin ja että löydettiin koti, joka vastaa niitä toiveita tärkeimpien asioiden osalta. Kodilla on ihan valtava vaikutus mun päivittäiseen fiiliksiin ja täällä on niin hyvä ja rauhallinen olo, vähän kuin olisi koko ajan mökillä, mutta on vaan kotona. 

Ollaan vaan niin jäätävän onnellisia täällä, ettei mitään rajaa. Meidän koti <3