Koska huomenna juhlitaan 100-vuotiasta Suomea, juhlitaan meidän 10-kuukautista kuopusta yhden päivän etuajassa täällä blogissa! Vaikka hän ei vielä satavuotias tai kovin itsenäinen olekaan, niin kyllä tämä kymmenenkin kuukautta on hieno merkkipaalu joka ansaitsee ihan oman postauksensa.

Viimeisen kuukauden aikana hän on ottanut aivan hurjia harppauksia kommunikoinnissa, ja alkaa kyllä muistuttaa enemmän jo taaperoa kuin vauvaa. Hän höpöttää koko ajan, ja laskujeni mukaan sanavarastossa on tällä hetkellä 15 suomenkielistä sanaa, ja koko ajan tulee lisää. Nämä sanat on kaikki sellaisia jotka hän sanoo joka kerta kun on kyseisen asian kanssa tekemisissä (esim. näkee ankan, sanoo kvaak, antaa jotain: sanoo kiitti, tai siis ”tiitti”, laitetaan aamupuuroa: ”puuuuo”). Sen lisäksi hän yrittää tapailla meidän sanomia sanoja koko ajan perässä, ja hänellä on myös kaikkia omia hassuja äänteitä ja juttuja.

Reilu viikko sitten hän oppi osoittamaan sormella, ja sen jälkeen kommunikointi helpottui huomattavasti. Nyt hän osoittaa selkeästi sormella mitä haluaa, ja oikeastaan hän osoittaa kyllä kaikkea muutakin. Kirjasta hän osoittaa koiraa kun kysyy missä koira, ja vauvaa kun kysyy missä vauva. Ruotsinkielisiä sanoja on tällä hetkellä titta, pappa ja bebi, muut ovat suomeksi, mikä ei yllätä, kun kuitenkin se olen minä joka on tällä hetkellä hänen kanssaan kotona. Suomea siis kuuluu reippaasti enemmän.

Hän ymmärtää puhetta tosi hyvin jo, ja vaikka juttelisin Oton kanssa kahdestaan, tai vaikka isommille tytöille, hän bongailee meidän puheesta tuttuja sanoja. Jos vaikka tytöt kertovat että söivät päikyssä aamupalaksi puuroa niin hän saattaa sanoa puuuuuuuuo ja osoittelee kaappia jossa puuro on. Tai jos kerron Otolle vaikka että Nova vilkutti metrossa jollekin tyypille, niin hän saattaa vilkuttaa sitten uudelleen, kun bongasi tutun sanan. Aina kun sanotaan illalla Otolle ”hyvää yötä” ennen iltamaitoa, hän vilkuttaa, ja usein kun sanon ”Mummu” hän etsii mun puhelimen, koska mummulle pitää soittaa videopuhelu.

Hän rakastaa musiikkia ja musisoimista, ja lempparijuttuja onkin rummuttaa eri esineitä, ja hakata palikoita/legoja/mitä vaan mistä lähtee ääntä toisiinsa, ja tanssia musiikin tahdissa. Hän tykkää myös rikkoa isompien rakentamia lego/palikkatorneja, leikkiä autoilla, järjestellä tavaroita laatikosta toiseen ja purkaa kirjahyllyä. Kirjojen lukeminen on edelleen myös ihan mielipuuhaa, ja parasta just nyt on osoitella kirjasta kaikkea ja päästää kysyvä äännähdys, jotta lukija kertoo mikä juttu on kyseessä.

Hän seisoo jo tosi reippaasti ilman tukea, ja nyt ei enää mene heti alas kun huomaa seisovansa ilman tukea. Silti hän seisoo vielä enemmän tukea vasten kuin ilman. Hän on tällä viikolla alkanut nousemaan myös seisomaan ilman tukea varovasti, mutta ei vielä onnistu joka kerta. Muutama askel ilman tukea on otettu myös huomaamatta, mutta muuten kävelee vielä tukea vasten. Puhelimella olen saanut napattua kuvia missä hän seisoskelee ilman tukea, mutta silloin kun kuvasin nämä kuvat niin ei tietenkään hän halunnut seistä ilman tukea, haha. Mutta eipä tässä kiire ole todellakaan, hän lähtee sitten liikkeelle kunnolla, kun on siihen täysin valmis.

Nyt kymmenen kuukauden iässä saadaan aloittaa hapanmaitotuotteet, ja ajattelinkin tänään ostaa huomista varten jo kaappiin valmiiksi raejuustoa ja maustamatonta jugurttia tai rahkaa. Kymppikuinen syö reippaasti ihan itse kaikkea mahdollista sormiruokaa, ja pääosin samaa ruokaa kuin me, mutta ilman suolaa. Pian siis myös maitotuotteiden kanssa, kunhan ollaan ensin kokeiltu noilla hapanmaitotuotteilla ja todettu että niistä ei tule oireita. Hän harjoittelee jo lusikalla syömistä ihan itse, ja maistelee rohkeasti kaikkea. Välillä ruuat lentävät tahallaan joka puolelle, mutta yleensä hän syö tosi nätisti.

Rinnalla hän käy edelleen omassa tahdissaan, selkeästi nykyään päivisin jo vähän harvemmin, mutta yöllä syödään edelleen yhtä tiheästi kuin ennenkin. Mä varmaan alan tuossa 1v iän kynnyksellä sitten kokeilemaan, jos alkaisi onnistua nukkuminen ilman yöimetyksiä, mutta vielä ei ole kiire kun jaksan itse ihan hyvin. Ja ihan mennään neidin omassa tahdissa, tärkeintä on että vauvelilla on hyvä olla.

Hän rakastaa vauvakavereita, ja muita lapsia, ja touhuaa toisten kanssa aina aivan innoissaan. Lisäksi hän tykkää höpötellä ihan kaikille muillekin, ja tänäänkin metrossa esitteli mun avaimia ja juomapulloa kaikille kanssamatkustajille innoissaan, ja vilkutteli. Hän taitaa olla sellainen sosiaalinen pölöttäjä niinkuin äitinsäkin.

KÄÄK, huomenna me laitetaan joulukuusi olkkariin ja mä odotan innolla mitä kuopus tykkää joulukuusesta (tai joulukuudesta niinkuin meidän isommat tytöt aina vahingossa sanoo). En enää edes muista miten meillä on sujunut kuusen kanssa kahden aiemman kanssa vauva-aikana, pitää käydä vakoilemassa postauksista.

Paljon onnea meidän kymppikuiselle ihanalle rakkaalle höpönassulle <3

Kirjoitin viimeksi meidän perheen kaksikielisyydestä viime vuoden tammikuussa, eli reilut puolitoista vuotta sitten. Sanomattakin on selvää, että kielellinen kehitys on ollut huimaa sen jälkeen, ja nyt mennään jo aivan eri sfääreissä kuin silloin. Silloinkin lapset pärjäsivät jo hienosti päiväkodissa ruotsiksi, mutta nyt voisi sanoa että kielet ovat etenkin esikoisella ihan tasavahvoja, joissain asioissa ruotsi tulee jopa vahvemmin kuin suomi. Keskimmäisenkin ruotsin kieli on nykyään vahvaa, ja hän pystyy kommunikoimaan ruotsiksi oikein hyvin niin arkipäivän asioissa, kuin esimerkiksi kertomaan omista leikeistään/harrastuksistaan/unistaan/ajatuksistaan.

Meidän kuopuksen kielellistä kehitystä onkin nyt jännittävää seurata, hän on kuitenkin ensimmäinen lapsista jolle on systemaattisesti puhuttu ruotsia jo aivan ensi hetkistä alkaen. Vielä hän ei itse sano mitään, mutta reagoi jo tiettyihin sanoihin ja äänenpainoihin. On hauskaa seurata kuinka hän selkeästi tykkää myös ruotsin kielestä, ja on tykännyt siitä jo ihan pienestä asti. En tiedä johtuuko se siitä että ruotsi on lähtökohtaisesti pehmeämpää ja vähemmän töksähtelevää kuin suomen kieli, vai mistä, mutta häntä aina hymyilyttää kun tytöt ja Otto puhuvat hänelle ruotsia.

Uskon että Novalla on jo huomattavasti helpommat lähtökohdat kaksikielisyyden oppimiseen kuin tytöillä aikoinaan, hänellä kun on jo kolme läheistä jotka sitä toista kieltä puhuvat koko ajan. Silloin kun tytöt starttasivat päiväkodissa, Otto oli meidän perheestä ainut joka oikeasti käytti ruotsin kieltä arjessa, eikä hänkään säännöllisesti. Nyt jopa minä käytän ruotsia viitenä päivänä viikossa, kun haen tai vien tyttöjä, ja Nova on kuullut sitä pienestä asti joka päivä.

Mua jännitti etukäteen vähän tämä meidän superpitkä kesäloma, ja yhdeksän viikon tauko päivähoidosta. Mitä se tekee kielelle juuri ennen esikoisen eskarin aloitusta. Huoli oli aivan turha, eikä kieli ruostunut tytöillä kesän aikana ollenkaan. Tipa on aloittanut vahvasti eskarissa, ja hienosti kirjoittaa omaan vihkoonsa viikon tapahtumat ruotsiksi ja osaa kertoa päivistään. Eskaristakin on saatu pelkkää positiivista palautetta. Kesän aikana hän on kuunnellut paljon ruotsinkielistä musiikkia, ja lukenut paljon ruotsinkielisiä helppolukuisia kirjoja, ja lasten lehtiä, joita ollaan hamstrattu Haaparannalta ja Tukholmasta. Esikoinen on myös lukenut paljon ruotsiksi kirjoja kuopukselle, ja laulanut ruotsinkielisiä lauluja.

Niille jotka lukevat meidän perheen kaksikielisyydestä ensi kertaa, suosittelen aiempia postauksiani aiheesta. Meidän päätöksestä opettaa lapsista kaksikielisiä voi lukea täältä, ja TÄSTÄ löytyy video jolla vastasin lukijoiden kysymyksiin kaksikielisyydestä pari vuotta sitten. Lyhykäisyydessään kuitenkin tausta kuuluu niin, että Otto on asunut osan lapsuudestaan Tukholmasta, ja käynyt päiväkodin ja kaikki koulut ruotsin kielellä. Myös työt hän tekee ruotsiksi nykyäänkin, vaikka Suomessa asutaan.

Otto on siis kaksikielinen, ja halusimme yhdessä siirtää tämän suuren rikkauden häneltä lapsille. Mun oma ruotsin kielen taitoni on lähtöisin siitä että aloitin ruotsin lukemisen jo tokaluokalla, eli olen lukenut pitkän ruotsin, ja opiskellut sitä jopa pidempään kuin englantia. Lukion jälkeen kävin myös raskaaksi tulemiseeni asti ruotsinkielistä ammattikoulua. Kykenen hyvin kommunikoimaan ruotsin kielellä, ja etenkin nyt monta vuotta sitä säännöllisesti kuulleena se on melko vahva mullakin. Ei tietenkään tunnekieli, kuten Otolla tai tytöillä, mutta melko luontevasti se sujuu.

Arjessa me tehdään niin, että Otto puhuu aina ruotsia ja mä puhun aina suomea, silloin kun tytöt on hereillä. Ei siis vaihdella kieliä, vaan pidetään kumpikin se oma kieli, koska molemmat ymmärretään molempia kieliä. Tyttöjen ollessa hereillä meillä ei siis käytännössä ole yhteistä kieltä, hah. Kahdestaan ollessamme puhutaan suomea. Ja nyt Novan kanssa ollaan kyllä fuskattu välillä niin, että tyttöjen ollessa hoidossa puhutaan vaan suomea. Tässä pitää skarpata!

Me ollaan kyllä ylpeitä siitä miten hienosti tytöt ovat omaksuneet molemmat kielet, ja tiedetään että tämä on ollut hyvä päätös. Yksi parhaita juttuja siinä on se, että tytöt pääsevät ruotsinkieliseen kouluun. Jo kaksi ja puoli vuotta ollaan saatu nauttia ruotsinkielisen varhaiskasvatuksen tarjoamista mahdollisuuksista, ja siitä miten loistavaa hoitoa, opetusta ja kokemuksia lapset ovat siellä saaneet. Olen iloinen että he saavat jatkaa samalla tiellä aikuisuuteen asti, ja tulevat kokemaan upeita juttuja koulutiensä aikana.

Hassuja sanasekoituksia meidän lapsilla on kyllä tullut tässä vuosien varrella, tän hetken lemppareita on ainakin esikoisen ”fongata” pokemon, eli ottaa kiinni, kun hän pelaa pokemonpeliä puhelimella ja nappaa pokemoneja ulkona. Ollaan kyllä muistutettu että se on ottaa kiinni, mutta aina sieltä tulee se fongata. Se on söpöä! Keskimmäisellä on ainakin ”klipata” eli leikata saksilla. Viime viikolla mä klippasin hänen hiukset, hah!

Tiedän että siellä ruutujen takana on muitakin kaksi- tai monikielisiä perheitä! Miten teillä sujuu? Oletteko olleet tyytyväisiä erikieliseen varhaiskasvatukseen/kouluun? Mitä lapset ovat tykänneet siitä että heillä on käytössä useampi kieli? Onko teillä ollut hassuja sanasekoituksia?

Meidän tulevaisuus kolmen mukulan kanssa on tuntunut mietityttävän monia, miten käy töiden, mahdollisten opintojen, päivähoidon ja muiden asioiden ja aiotaanko me jäädä tähän kämppään vai etsiä isompi. Ajattelin valottaa meidän ajatuksia jonkin verran, vaikka moni asia on näin alussa vielä myös epäselvää eikä olla päätetty mitään absoluuttisia ratkaisuja vielä. Selvää on ainoastaan se että me odotetaan ensi vuotta ihan äärettömän innoissamme koko perhe ja siitä tulee varmasti mahtava.

Mun päätyöni on nykyään tämä blogi, ja päätoimisen bloggaajan on vähän hankalaa pitää täyttä äitiyslomaa, kun ei kukaan muukaan tätä blogia voi kirjoittaa ja elää mun elämää. Äidin on kuitenkin pakko pitää omat neljä kuukauttaan perhevapaista, ja toki mä ne pidänkin ja otan ehkä blogin kanssa vähän rennommalla asenteella, mutta loput vanhempainvapaat meillä pitää näillä näkymin Otto. Silloin me saadaan olla molemmat yhdessä kotona, ja itsehän en mitään hyödy ansiosidonnaisen äitiyspäivärahan mahdollisuudesta kun teen töitä ja tienaan kokoajan, eli saan äitiyspäivärahan muutenkin minimimääräisenä. Näin ollen meille on myös taloudellisesti kannattavaa että Otto pitää vapaita, kun hän saa olla ihan kunnolla vanhempainvapaalla ja saa siitä vieläpä hyvän korvauksen.

Siksi mä kovasti ensi vuotta odotankin, että saadaan olla yhdessä oikein kunnolla. Kukaan ei voi vielä tietää millainen nukkuja meidän vauva tulee olemaan, joten se on sitten ensi vuonna vasta nähtävissä että millaista oma arkeni blogin ja pikkuvauvan kanssa tulee olemaan, raskasta vai helppoa vai jotain siltä väliltä. Onneksi on Otto, jonka kanssa vauva-arkea yhdessä eletään, eikä mun tarvitse yksin organisoida kaikkea vaan ainoastaan oma puoliskoni. Uskon että tällä kertaa meillä on paremmat voimavarat arkeen kuin koskaan aikaisemmin, vaikka ei aiemminkaan valittamista ole ollut.

Vauvan syntyessä Zelda on jo melkein nelivuotias, ja esikoinen viimeistä kevättään päiväkodissa ennen esikoulun alkua. Luultavasti molemmat jatkavat päivähoidossa edelleen, mutta emme ole vielä päättäneet lisätäänkö viikkoon toinenkin vapaapäivä vai ei. En näe ainakaan itse minkäänlaista järkeä siinä että esikoinen otettaisiin pois muutamaksi kuukaudeksi ennen kuin hän aloittaisi samojen kavereiden kanssa eskarin sitten syksyllä. Myös kuopus kulkee mukavasti siinä samalla päiväkotiin missä hänellä on omat tärkeät kaverit ja jutut. Molemmat ovat tykänneet olla hoidossa alusta asti, ja tyttöjen positiivinen kokemus hoidosta vaikuttaa myös.

Meillä lapset eivät koskaan ole olleet vanhempiensa kokopäivätöistä huolimatta päivähoidossa kokonaisia päiviä eivätkä viikkoja, vaan päivät ovat aina max. 5-7h mittaisia ja viikossa on aina ollut vähintään yksi vapaapäivä. Ollaan saatu aikataulut sumplittua Oton kanssa niin että tämä on aina onnistunut, ja ollaan siitä hurjan kiitollisia että tällainen mahdollisuus on ollut. Itse näen helpoimmaksi jatkaa samalla tutulla kuviolla, enkä alkaa metsästämään kiven alta kerhopaikkaa jonne lapset pääsisivät aina vain kahdeksi tai kolmeksi tunniksi kerrallaan.

Suurin tekijä on kuitenkin se että kaupungin kerhoja ei ole tarjolla ruotsinkielisenä, ja kielellisen kehityksen kannalta olisi mun mielestä tosi huono juttu jäädä juuri ennen ruotsinkielistä eskaria ja koulutien alkua pois sieltä missä tukea kieleen eniten tarjotaan kodin lisäksi.  Uskon että päivähoidossa jatkaminen on kaikkein järkevin ratkaisu meille. Varmasti kuitenkin vietetään kevään aikana ja kesällä lasten kanssa pari (tai useampi) pidempää lomaa niin että he ovat kokonaan pois hoidosta, kun siihen on kerran mahdollisuus.

Tuleva kuopus syntyy keskelle vuoden pimeintä ja kylmintä aikaa ja se on tietenkin nostattanut omalta osaltaan kuumetta matkustaa jonnekin vähän lämpimämpään länsimaahan. Ei ihan vastasyntyneen kanssa, mutta jossain vaiheessa vähän myöhemmin keväällä. Ei olla päätetty tämänkään suhteen vielä mitään varmaa, että minne ja kuinka pitkäksi aikaa, mutta aihe pyörii usein keskusteluissa. Haaveissa siintää ehkäpä noin kuukauden reissu tai jopa pidempi, riippuen kovasti siitä millaista arki tulevan tyypin kanssa on, ja parista muusta jutusta. Ja niistä muista jutuista saammekin sopivan aasinsillan uuteen asuntoon, sillä se vaikuttaa matkustukseenkin kaikkein eniten.

Meillä ei siis ole vielä kiikarissa uutta asuntoa, mutta sellainen on etsinnässä. Ollaan annettu itsellemme aikaa ensi kesään asti löytää se unelmien asunto. Ei haluta muuttaa mihinkään mikä ei tunnu tismalleen oikealta, ei haluta muuttaa kauas nykyisestä talosta eikä haluta tyytyä mihinkään nykyistä huonokuntoisempaan. Se rajaa vaihtoehdot aika vähiin, sillä olimme tämän asunnon ensimmäiset asukkaat talon valmistuessa vuonna 2012. Nykyinen alue tuntuu vaan niin omalta, ollaan asuttu täällä siitä asti kun Tiara oli ihan vauva, ja ollaan rakennettu koko elämä tänne. Myös päiväkoti ja koulu ovat tulleet tutuksi tästä läheltä, ja halutaan että lapset saavat jatkaa juuri niissä, tutussa seurassa ja tutussa ympäristössä. Täällä on sopivasti rauhaa mutta pääsee kuitenkin tarpeeksi nopeasti kaupunkiin. Ollaan siis päästy yhteisymmärrykseen siitä, että missä halutaan asua, kun aiemmin kirjoitin että aihe on keskustelun alla mulla ja Otolla. Tämä alue on sopiva kompromissi keskustan ja Espoon lintukodon väliltä.

Vauva ei vie mitenkään hirveästi tilaa oletetulla puolen metrin pituudellaan, ja hän mahtuu hyvin tähän nykyiseen kotiin, mutta tavoitteena on että kun esikoinen aloittaa eskarin ensi syksynä, on hänellä ihan ikioma huone niin halutessaan. Tavallaan jo kutkuttaa ajatus edessä siintävästä muutosta, mutta toisaalta on hirveän haikeaa luopua myös tästä rakkaasta asunnosta, jossa me ollaan luotu niin paljon muistoja ja menty niin paljon eteenpäin. Ei me tähän kuitenkaan ikuisesti mahduta, joten pakko tästä on joskus luopua!

Paljon jännittäviä muutoksia edessä ensi vuonna, onneksi nyt saa vielä vähän aikaa kuitenkin myös nauttia tästä vanhasta ja tutusta ja tasaisesta arjesta ja valmistautua rauhassa kaikkeen.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille! <3

Eilen juhlittiin tyttöjen dagiksessa kevätjuhlaa, ja voi miten mä olin ihan tippa linssissä! Siinä missä vuosi sitten keväällä tytöt olivat olleet hoidossa vasta pari kuukautta, eivätkä he vielä uskaltaneet puhua kauheasti ruotsiksi, tänä keväänä molemmat olivat innoissaan jo etukäteen ja esiintyivät ihan siinä missä muutkin. Innokkaina, ylpeinä itsestään ja rentoina. Jopa meidän kuopus joka härkäpäisellä luonteellaan ei aina ole kovin halukas tekemään niinkuin pyydetään (huomatkaa kenkä- ja sukkavalinta joka hänen mielestään oli kevätjuhla-asuun parempi kuin kultaiset sandaalit), esiintyi aivan täysillä, teki kaikki liikkeet ja osasi laulut ja lorut.

Juhlasalissa oli hikisempää kuin heinäkuisessa ruuhkametrossa, (tai toukokuisessa, näillä säillä) mutta aistittavissa oli kyllä niin ylpeä ja ihana tunnelma. Niin mahtavia mukuloita kaikki! Eniten mua hämmensi se, että ensi keväänä se on meidän esikoinen joka laulaa goodbye och adjö ja siirtyy eskariin, apua apua apua! Kyllä tuntuu ihan hullulta että siitä on muka pian viisi vuotta kun mä tulin äidiksi. Viisi vuotta sitten me odotettiin malttamattomina rakenneultraa Oton kanssa ja yritettiin arvailla tuleeko meille tyttö vai poika, aww! Ja nyt istuttiin kevätjuhlassa katsomassa meidän kahta neitiä, niin hurjaa.

Syksyllä molemmat tytöt vaihtavat jo isompien ryhmiin päiväkodissa, Zelda Tiaran entiseen ryhmään ja Tiara viisivuotiaiden ryhmään. Tosi haikeaa ja jännää! Onneksi päiväkodin kaikki ryhmät ohjaajineen ovat ihania ja pieniä ja kotoisia, ja kaikki tuntevat toisensa jo entuudestaan, joten sinällään ei pelota muutos ollenkaan. Haikeaa se on siksi että meillä ei ihan oikeasti ole enää sitten virallisestikaan mitään pikkuisia kotona, kun kuopuskaan ei ole enää pienten ryhmässä. Nyyhkis!

Tänään oli muuten myös tyttöjen viimeiset tanssiharjoitukset ennen lauantain kevätnäytöstä, ja mä en kestä mitä söpösiä me päästään muutaman päivän päästä katsomaan. Tytöt laskevat jo öitä siihen että pääsevät esittämään paratiisilintuja, pohtivat kuumeisesti esiintymisasuja ja harjoittelevat liikkeitä kotonakin. Tämän päivän harjoitukset sujuivat ihanasti ja mulla on sellainen villi veikkaus että lauantainakin vierähtää muutama kyynel silmäkulmaan. Olen sanonut sen ennenkin, mutta kyllä äitiys on ainakin mulla saanut kyyneleet, ja nimenomaan onnenkyyneleet, virtaamaan niin paljon useammin kuin ennen. Se on ihanaa, mutta myös vähän huvittavaa.

Nyt tämä itkupilliäiti menee nukkumaan ajoissa, ja jatketaan huomenna sitten! Ohjelmantäyteinen alkuviikko alkaa olla paketissa, ja huomisen työpäivän jälkeen pääsen uppoutumaan kunnolla meidän lomatunnelmiin ja kuviin. Loppuviikosta luvassa siis niitä lisää!

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3

Lapset ovat olleet ruotsinkielisessä päiväkodissa pian vuoden päivät, ensi viikolla tulee vuosi täyteen. Sitä ennen ruotsin kielen puhuminen oli kotona ollut satunnaista, ei jokapäiväistä tai ei aina edes jokaviikkoistakaan. Kolme päivää viikossa päiväkodissa teki kuitenkin kielelle hyvää. Jo ensimmäisten viikkojen aikana esikoinen innostui kielestä niin että innosti isinsäkin puhumaan sitä useammin, hän halusi oppia ihan hurjan kovasti. Kuopus oli päivähoidon aloittaessaan vuoden ja kymmenen kuukautta vanha, ja hänellä kestikin huomattavasti kauemmin ennenkuin niitä ruotsinkielisiä sanoja alkoi tulla, mikä on ihan ymmärrettävää.

Nyt, lähes 12 kuukautta myöhemmin, molemmat puhuvat ruotsia. Esikoinen käyttää kieltä melko sujuvasti, ja hän puhuu sitä usein oma-aloitteisesti myös silloin kun on kotona vain mun kanssa. Hän puhuu myös siskolleen usein ruotsia. Nuorempi neiti käyttää joitakin tiettyjä sanoja/lauseita useammin ruotsiksi, kuten nej tai nääää, tack för maten, jag vill, vill du leka med mig ja kisibrott, mutta puhuu pääosin enemmän suomea. Hän kuitenkin vastaa  aina ruotsiksi jos hänelle puhutaan ruotsia, eli huomattavasti edistystä on kuitenkin tapahtunut. Molemmat puhuvat kieltä rohkeasti, eivätkä pelkää virheitä tai sanojen unohtelua. Jos he eivät muista jotain sanaa ruotsiksi, niin se tulee välissä suomeksi, taivutettuna ruotsin kieliopin mukaan. Varsinkin esikoinen muodostaa jo tosi luontevasti ruotsinkielisiä lauseita ja osaa kysellä ja selittää Aliaksessakin ruotsiksi hirmu hyvin.

Me ollaan luettu tosi tosi paljon ruotsinkielisiä kirjoja, oikeastaan melkein kaikki sadut ollaan luettu ruotsiksi viime aikoina. Toki joitain kirjoja suomeksikin, mutta sanotaanko vaikka niin että viitenä iltana seitsemästä iltasatu on ruotsiksi. Tässä on kovasti auttanut myös päiväkodin tuki, ollaan saatu lainata päiväkodista ruotsinkielisiä kirjoja aina kotiin niin pitkäksi aikaa kun ollaan haluttu. Yleensä tytöt ovat valinneet kolme kirjaa, ollaan pidetty niitä pari viikkoa ja palautettu ja sitten taas valittu uudet. Ollaan myös ostettu itse ruotsinkielisiä kirjoja, ja saatu niitä paljon myös lahjaksi kummeilta ja sukulaisilta.

Tytöt ovat katsoneet usein telkkarista Buu-Klubbenia, ja Netflixissä laitan usein kieleksi ruotsin kun he katsovat jotain elokuvaa tai lastenohjelmaa. Netflixissä on tosin se että kieli on Ruotsin ruotsia, eikä suomen ruotsia, niin siellä on välillä sellaisia sanoja joita tytöt eivät ole kuulleetkaan, ja ääntäminen on erilaista. Mutta hyvin he ovat jaksaneet katsoa ohjelmia silti. Kuunnellaan myös paljon suomenruotsalaista lastenmusiikkia kuten Arne Alligatoria, Djungeldrummania, Sos o Koppia ja muita. Etenkin päiväkodissa joulun alla livekeikan vetänyt Arne Alligator on ihan lemppari, sekä tietenkin Buu Klubbenista ja päiväkodin jumppatunneilta tuttu Hoppa på-biisi jota he luukuttavat aina ihan täysillä.

Enää ei ollenkaan jännitä että kykenisivätkö tytöt ruotsinkieliseen kouluun, aivan varmasti kykenevät. Esikoisella on vielä kaksi vuotta aikaa oppia ennen koulua, ja kuopuksella neljä. Ei ole epäilystäkään etteivätkö he voisi myös opiskella ruotsiksi sitten kun sen aika on.

Me ollaan oltu tosi tyytyväisiä ruotsinkieliseen kunnalliseen varhaiskasvatukseen muutenkin. Mä en koskaan, en kertaakaan lapsia viedessä tai hakiessa ole tuntenut että hoitajilla olisi liian kiire tai etteivät meidän lapset tai kukaan muukaan lapsi saisi tarpeeksi syliä tai huomiota. Ryhmät eivät ole kasvaneet, ja lapset ovat saaneet olla tutussa porukassa ja ympäristössä. Lapsilla on viikottain jumppaa, metsäretkiä, tunnekasvatusta ja ruotsinkielentunteja. Lapset ovat päässeet teatteriin, kirjastoon ja saaneet Arne Alligatorin esiintymään päiväkotiin. Silti päähuomio on vapaassa leikissä, laulussa ja arkipäivän asioissa. Niinkuin noin pienillä vielä kuuluukin. Tunnelma on tarpeeksi kodinomainen, eikä pätkääkään sellainen ”laitosmainen” kuten monet päiväkodeista kuvittelevat.

Meidän esikoinen sekoittaa språksoppaa vielä englanninkielellä, hän kun yleensä valitsee katsoa kaikki youtubevideot englanniksi. Hän kyselee kysymyksiä meiltä vanhemmilta englanniksi, ja osaa monia englanninkielisiä lauluja ja loruja. Numerot ja aakkoset hän on osannut englanniksi jo pitkään, mutta nyt hän kyselee sellaisia asioita kuin ”Where is my pony? There it is” tai ”What is this?”. Myös kuopus tuntee monet satuhahmot englanniksi, esimerkiksi Tyyris Tyllerö on heille ihan vieras käsite mutta Humpty Dumpty on tuttu munamies. Mä en koe että se haittaa mitään että opettelee itsenäisesti englantiakin, jossain vaiheessahan sen kuitenkin oppii. En tiedä auttaako ruotsin kieli siinä, mutta myös englannin ääntäminen sujuu tosi luontevasti.

Löytyykö mun lukijoista kaksikielisiä tyyppejä / perheitä? Miten teillä sujuu kielen oppiminen? Onko suomen kieli vahvempi vai heikompi kuin toinen kieli? Miten tuette toisen kielen opettelua?