Olen tehnyt aiemmin postauksen siitä, mitä kukaan ei kerro synnytyksestä ja mitä kukaan ei kerro äitiydestä etukäteen. Näiden tekeminen on niin hauskaa, että nyt kun kokemuksia vanhemmuudesta on kertynyt muutaman vuoden verran lisää, ajattelin tehdä uuden version. Nämä on tehty huumorilla ja täysin omasta näkökulmastani, joten eivät päde kaikkiin lapsiin tai kaikkiin vanhempiin. Kertokaa ihmeessä lisää näitä asioita, jos teille tulee mieleen!

1. Auton takapenkki jatkaa hirveältä näyttämistä edelleen, vaikka lapset kasvaakin. 

2. Lapset voi opettaa tekemään aina salaatin ruuan kylkeen, niin ei itse tarvitse pilkkoa vihanneksia! Ihan parasta. 

3. Lapset oppivat yllättävän pienenä sen, kumpi vanhemmista antaa helpommin luvan johonkin asiaan ja käyttävät sitä hyväksi tehokkaasti. 

4. Kuulen sanat “emmä tiiä” paljon useammin kuin koskaan osasin kuvitella vastauksena kaikkeen mahdolliseen, huolimatta siitä, että tiedän vastaajien tietävän myös muunkinlaisen vastauksen. 

5. Mun nimi on “ÄITI” ja kuulen sen nimen usein. Paitsi esim. metrossa, lapsi on muistanut mun koko nimen yhtäkkiä ja kertonut sen koko metrolle.

6. Olohuoneessa ei ole koskaan siistiä, vaikka siellä ei olisi enää lelulaatikkoa tai -kaappia. Siellä on pinnejä, ponnareita, kyniä (varsinkin sohvatyynyjen välissä), pelejä, kirjoja ja tietysti kaikki pehmolelut, jotka pitää joka aamu ottaa mukaan. 

7. Jään itse koukkuun esiteinien sarjoihin. Ne on oikeasti vieläkin yllättävän hyviä.

8. Lapset opettaa mulle yllättävän paljon asioita. Kun he innostuvat jostain, he haluavat tietää siitä kaiken (ja kertovat sen muillekin). 

9. Ihan kaikki sujuu nopeammin ja helpommin, kun siitä tekee haasteen. Siivoushaaste, piirtohaaste, järjestelyhaaste, tanssihaaste, kuka laittaa astiat useimmin koneeseen ruuan jälkeen -haaste. Kun vaan kutsuu jotain asiaa haasteeksi, siitä innostutaan heti. Siivoushaastetta voi tehostaa ajastimella. Hurja kilpailu aikaa vastaan johtaa helpommin siistiin huoneeseen, kuin epämääräinen vellominen ja turhien lappujen ja pikkutavaroiden analysoiminen, jota lapset kutsuvat “siivoukseksi”: 

10. Saatat innostua itsekin lasten uusista kiinnostuksen kohteista, kuten TikTok-tanssien tekemisestä. En ole ainoa TikTok-tanssiva äiti, and that’s a fact.

11. Lapset ei enää käytä sitä “mut kun kaikki muutkin” -perustelua. Ainakin meidän lasten perustelut on nykyisin aivan eri levelillä kuin omani lapsena. He kirjoittavat jopa ylös loistavia perusteluita, joita vastaan omien päätösten punnitseminen on paljon haastavampaa. 

12. Lasten sarjojen tunnarit jää pahasti päähän ja niitä tulee laulettua ihan liian usein. Se ei mene ohi kun siirrytään esiteinisarjoihin, vaan pahenee vaan.

13. Nykyajan lapset oppivat englannin paljon nopeammin kuin ikinä osasi kuvitella. On siis opeteltava joku muu salakieli, jos haluaa puhua aikuisten asioita lasten ollessa hereillä.

14. Lapset täytyy oikeasti itse opettaa osallistumaan kotitöihin, he eivät vaan maagisesti ala tekemään niitä. Vaikka heidät ottaisi pienestä asti mukaan puuhasteluun, he eivät ala tekemään kotitöitä säännöllisesti, ellei heitä aidosti velvoita tekemään jotain säännöllisesti. Tämän olen oppinut kantapään kautta.

15. Tärkeitä papereita on paljon enemmän kuin koskaan osasin kuvitella. Hyvin moni erilainen paperi voi olla tärkeä. Esimerkiksi ihan rypistynyt paperi, jossa on viiva ja yksi sana, voi olla todella tärkeä. Niitä ei koskaan saa heittää ilman lupaa pois.

+ Bonus: Kaikki on aina vähän tahmaista. Puhelin on vähän tahmainen, seinät on vähän tahmaiset, porraskaiteet on vähän tahmaiset. Kaikki on aina vähän tahmaista, vaikka yrittää usein pyyhkiä pinnat. Tahmaa voi löytää yllättävistä paikoista.

Nämä mulla tuli ihan ekana vanhemmuudesta mieleen, kun aloin näitä juttuja miettimään, mitä en osannut ajatellakaan etukäteen. Yritin keksiä sellaisia myös, jotka eivät ole netin jokaisella listalla heti ensimmäisenä (kuten ne ovat, miten valtavaa on rakkaus omaa lasta kohtaan ja miten hauskaa lasten kanssa on).

Tuleeko teille mieleen joitain juttuja, joita ette tiennyt vanhemmuudesta etukäteen? 

On tuntunut tosi hyvältä keskittyä viime aikoina ihan perusasioihin: perheen yhdessäoloon, ulkoiluun, hyvään ruokaan. Jotenkin mulla on vähän ristiriitainen olo tästä poikkeusajasta. Saako sitä edes sanoa ääneen, että on jopa nauttinut joistain asioista, vaikka moni asia on tietysti paljon myös huolestuttanut? Olen nauttinut tästä kiireettömyydestä, siitä, ettei ole niin usein tarve mennä ja tehdä, koska se ei ole edes mahdollista. 

Mä uskon, että tämä aika jollain tavalla vaikuttaa pysyvästi ainakin meidän perheen tulevaisuuden arkeen. Että jatkossa pysähdytään entistä enemmän ihan perusjuttujen äärelle. Vaikka rakastan kulttuuria, rakastan nähdä kavereita, käydä teatterissa, leffassa, ravintoloissa ja museoissa, olen nauttinut myös hulluna siitä, että nyt ei ole tarvinnut mennä mihinkään. Vaikka haluan, että lapset voivat harrastaa juuri sitä mitä haluavat, on ollut ihanaa kun harrastuksetkin ovat nyt onnistuneet etänä ja kuskailut ovat jääneet pois. Mulla ei ole ollut yhtään iltamenoa kuuteen viikkoon, sekin on ollut luksusta. Ruokakaupassa on oikeasti käyty vain kerran viikossa, kun kukaan (lue: Otto) ei halua viettää siellä aikaa enemmän kuin on pakko. Eikä hetken mielitekojen takia ole lähdetty ostoksille. Elämä on ollut vahvasti täällä kotona. 

Kaikki on ollut ihanan rentoa. Kertaakaan ei ole iskenyt FOMO, kun näkee kaikkien olevan koko ajan jossain, koska kukaan ei ole ollut missään. On ollut vain me ja tämä hetki. Se ristiriitainen olo syntyy siitä, että en missään nimessä kuitenkaan halua, että kulttuuri, harrastuspaikat tai ravintolat kärsivät tästä ajasta pysyvästi. En halua, että esimerkiksi museotarjonta vähenee ikuisesti, koska kaikki nyt huomaisivat, että möllöttävät paljon mieluummin kotona kuin ramppaavat joka paikassa. 

Mä haluan jatkossakin mennä ulos nauttimaan fine diningista ja pikaruokapurilaisista, käydä museoissa ja näyttelyissä kokemassa kulttuurielämyksiä, tarjota lapsille harrastusmahdollisuuksia, nähdä leffoja leffateatterissa ja fiilistellä näytelmiä teatterissa. Haluan käydä spontaanisti ravintolassa keskellä viikkoa tai mennä extempore museoon tai kaupungille fiilistelemään tunnelmaa kivijalkaliikkeissä. Samalla kuitenkin haluaisin säilyttää meidän arjessa tämän ihanan kiireettömyyden. Sen fiiliksen, että on ihan ok viettää vaikka kolme viikonloppua putkeen ihan vaan kotona hengaillen ja ulkoillen. Sitten, kun tämä aika on joskus ohi, haluaisin löytää sen tasapainon, jossa ei koskaan tule sitä painetta, että pitäisi mennä ja tehdä enemmän. 

Sitten kun se taas on mahdollista turvallisesti, mä varmasti riemusta kiljuen lähden ravintolaan syömään ja tai katsomaan museoon jonkun mahtavan ja ajankohtaisen näyttelyn. Ja toivon todella, että ravintolat, museot, harrastuspaikat ja kulttuurielämykset selviytyvät tästä poikkeusajasta ja ovat vielä tulevaisuudessa olemassa elinvoimaisina.

Mutta samalla toivon, että tästä ajasta tulevaisuuden arkeen siirtyisi myös niitä hyviä juttuja: että ravintoloista voisi jatkossa saada ruokaa suoraan kotiin yhtä monipuolisesti kuin nyt: ruokakauppojen, ravintoloiden omien appien ja kuljetuspalveluiden kautta. Että harrastaa voisi myös kotoa etänä, jos joku päivä tuntuu siltä, ettei jaksa tai ehdi juuri silloin lähteä paikan päälle treeneihin. Että etätyömahdollisuudet lisääntyisivät pysyvästi, jotta mahdollisimman moni voisi halutessaan valita sen vaihtoehdon. Jatkossakin osallistuisin super mielellään joskus pr-tilaisuuksiin tai koulutuksiin etänä sen sijaan, että menen paikan päälle.

Olisi mahtavaa, kun jatkossa olisi enemmän vaihtoehtoja, jotta aina löytyisi sopiva tapa tehdä niin kuin itselle tai omalle perheelle on parasta juuri sillä hetkellä. Käytännön toteutus tietysti voi olla hankalaa, jotkut asiat ehkä ovat joko-tai, että niitä ei ole mahdolista toteuttaa samaan aikaan sekä etänä että livenä. Mutta uskon, että monella alalla on myös mahdollisuus tuoda mukaan näitä joitakin uusia tapoja pysyvästi. 

Ilmassa on tosi paljon kysymysmerkkejä siitä, millaiseksi tulevaisuus tämän ajan jälkeen muovautuu. Moni asia huolestuttaa etukäteen, mutta yritän olla pelkäämättä. Luotan siihen, että kaikki kyllä järjestyy tavalla tai toisella. Menen eteenpäin päivä ja viikko kerrallaan, enkä murehdi etukäteen sitä, miten Suomen taloudella menee vaikkapa kuukauden tai puolen vuoden päästä. Kun kukaan ei vielä tiedä varmuudella. Tärkeintä on tietysti mennä terveys edellä, niinkuin Suomessa on mielestäni hienosti mentykin. 

Tämä aika on kyllä mennyt ihan käsittämättömän nopeasti. Tuntuu, että se oli vasta eilen kun katsoin hallituksen ensimmäistä korona-tiedotustilaisuutta maaliskuussa. Ja ensi viikolla on jo vappu. Vaikka kaipaan ihan hirveästi myös kavereiden ja sukulaisten näkemistä, meillä vietetään ensi viikolla vappua ihan vaan kotona keskenään, koska vielä ei ole oikea aika luopua rajoituksista. Tiedossa on ainakin virtuaalinen vappulounas sukulaisten kanssa ja muuten varmaan pyöritään kotona yo-lakit päässä ja syödään paljon perunasalaattia, munkkeja ja tippaleipiä. Ei sekään kuulosta hassummalta vapulta. 

Toivottavasti kaikki kykenevät malttavat pysyä vappunakin kotona, jotta viikkojen rajoitusten hyödyt eivät kumoudu yhden päivän takia. Jäämällä kotiin suojaamme myös heitä, jotka eivät voi kotiin jäädä. Suuri kiitos jokaiselle, joka tänä poikkeusaikana ei ole  voinut valita jäävänsä kotiin, vaan on käynyt töissä ja pitänyt yhteiskunnan pyörimässä. <3

Bongasin hauskan 18x viimeisin -postausidean Sara Tickle -blogista ja halusin tehdä vähän samantyylisen, mutta omilla ”viimeisimmillä” jutuilla. Täältä tulee siis lapsiperheversio 18x viimeisin -postausideasta.

18x Viimeisin:

1. Whatsapp-viesti lapselta: Lapsen ottama selfie itsestään, johon hän on piirtänyt hienoja kuvioita ja laittanut emojeja ja päälle tekstin ”rakastan sua äiti” sinisellä <3

2. Ratkaistu kinastelu: Kun 2/3 halusi käyttää mun pinkkiä joogamattoa joogaamiseen. Ratkaisuna tehtiin ”joogamatto” myös sinisestä lasten viltistä ja kaikki olivat tyytyväisiä.

3. Katsomani lasten ohjelma: Muumilaakso. Meidän lapset eivät ole koskaan olleet ihan hirveän isoja muumifaneja, paitsi kuopus oli 1-vuotiaana. Yhtenä iltana kuitenkin telkkarin avatessa Yleltä tuli Muumilaakson uusia jaksoja ja he istahtivat telkkarin eteen kuin tatit ja katsoivat innoissaan. Mäkin jämähdin hetkeksi muumien eteen. Ehkä Muumilaakso saa muumifaniuden syttymään?

4. Katsottu perhe-elokuva: Räyhä Ralf valloittaa Internetin. Se oli ihan hauska ja viihdyttävä myös vanhemmalle!

5. Wilma-viesti: Viikkokirje koulusta.

6. Ostettu lastenvaate: Kiukkuinen koala -kuvioiset Mainion leggingssit, jotka 3-vuotias valitsi itselleen.

7. Arkiruoka, joka maistui koko perheelle: Härkis-tortillat. Klassikko, joka toimii A I N A.

8. Naurattanut lasten suusta -juttu: Kun 3-vuotias ilmoitti kotimatkalla autossa, että meidän pitäisi nyt ajaa suoraan koirakauppaan, koska hän haluaa ihan oman karvaisen koiran, jota voi silittää.

9. Tauti, josta on lappu hoitopakan ovessa: Yskä. Mun suosikki. Kun vaihtoehtona on kihomadot, vatsatauti tai vaikka se corona-virus niin ai että tuo tuttu ja turvallinen yskä tuntui helpottavalta.

10. Yhteinen lempipuuha koko perheelle: Party Alias. Nyt kun 3-vuotias on oppinut näyttelemisen lisäksi selittämään korttien kuvia, on pelaaminen edennyt vielä aivan uudelle tasolle! Viimeksi 3-vuotias voitti koko pelin! Se on nerokkaasti suunniteltu, kun 3-vuotiaskin voi aidosti pärjätä omille vanhemmilleen ja pelaaminen on mielenkiintoista kaiken ikäisille.

11.  Lasten appi, joka on ollut hitti: Moka Mera Lingua. Ilmainen kielten opettelu-appi androidille ja iPhonelle, johon törmäsin jonkun jakaman blogipostauksen kautta Facebookissa. Sen on tehnyt suomalaiset varhaiskasvatuksen ammattilaiset, se on täysin ilmainen eikä siinä ole ollenkaan mainoksia tai tekstiä. Appilla voi opetella Suomea, Ruotsia, Englantia, Arabiaa, Espanjaa, Venäjää ja muita kieliä ja meidän lapset ovat tosi tykästyneet siihen. Se on tosi helppokäyttöinen, mutta silti kiinnostava jopa isommille lapsille.

12. Biisi, jota lapset haluavat kuunnella: Miss Li – Komplicerad

13. Iltasatukirja, jota ollaan luettu: Little People, Big Dreams: Coco Chanel. New Yorkista ostamani maailman ihanin satukirja, joka kertoo Coco Chanelin tarinan. Se on englanninkielinen, mutta meidän lapset ymmärtää sen hyvin, siinä on melko helppoa englannin kieltä. Visuaalisesti super kaunis kirja ja lapset haluavat kuulla tarinan uudelleen ja uudelleen. Pakko tilata sarjan muut osat!

14. Ylpeyttä herättävä äitihetki: Kun heräsin eräänä aamuna siihen, kun kuulin, miten keskimmäinen opasti meidän 3-vuotiasta kädestä pitäen alas portaita varovasti. Kun nousin ja tulin alakertaan, hän oli keittiössä tekemässä pikkusiskolle aamupalaksi leipää. Meinasin haljeta rakkaudesta.

15. Siivottu lasten sotku: Se kasa portailla, joka ilmestyy siihen joka päivä, vaikka ollaan miljoona kertaa päätetty, että ei enää tehdä kasoja portaille. En ole siis yhtään sen parempi itse, minäkin kasaan siihen asioita, vaikka suurin osa onkin lasten jäljiltä.

16. Piirustus, joka on ripustettu jääkaapin oveen: Lapsen tekemä muotipiirros baskeripäisestä ja pitkäsäärisestä tyypistä, jolla on mielettömän upea ruutuhame, liehuvan pitkä tukka ja näyttävät korvakorut.

17. Asia, jonka lapsi itse osti: Pieni limu ja sipsipussi koulun diskossa muutama viikko sitten.

18. Kerta kun sanoin lapsille, että rakastan: Tänä aamuna, kun isot lähtivät eskariin ja kouluun. Halittiin myös ja lähetettiin lentosuukkoja.

Olipas hauskaa listata näitä juttuja, tuli hyvä mieli! Olis hauska kuulla teidänkin viimeisimpiä, ei tarvitse kaikkia listata jos ei jaksa, mutta olisi hauska kuulla vaikka mitä teillä luetaan, puetaan, katsotaan tai kuunnellaan juuri nyt lasten kanssa? 

 

Eteinen, meidän murheenkryyni. Se on aina sotkussa. Vaikka laittaisi kaikki maailman naulakot, henkarit, korit, hyllyt ja kenkätelineet ja nimeäisi jokaiselle perheenjäsenelle erikseen omat lokerot, se on aina sotkussa. Vaikka järjestelisi kaikki kengät paikoilleen, laittaisi kaikki asusteet oikeisiin koreihin, ruuvaisi seinään oman koukun jokaiselle takille, haalarille ja housuille ja muistuttaisi näistä 300 kertaa päivässä, se on vaan aina sotkussa. Kuka samaistuu?

Mun yksi suuri toive tulevan uuden kodin suhteen on se, että eteisessä olisi järkevät vaatesäilytysratkaisut ja riittävästi tilaa kaikelle. Parashan olisi se, kun olisi erikseen arkieteinen ja normieteinen, mutta se ei varmasti meillä tule toteutumaan. Mutta aion panostaa eteiseen todellakin, sen pitää olla mahdollisimman helppo. Voiko eteisestä sanoa helppo? Mun mielestä voi. Tarkoitan sitä, että kaikkien tavaroiden paikoilleen laittaminen olisi jopa 3-vuotiaalle niin helppoa, että hän suoriutuisi siitä automaattisesti ihan joka kerta.

Tunnustan kyllä, että en siis ole itsekään tässä yhtään parempi. Monesti kun tullaan kotiin, on jollakin esim. jo hirveä vessahätä. Sitten riisun nopeasti omat kengät keskelle lattiaa, autan äkkiä lasta riisumaan haalarin ja juoksemaan vessaan, sitten olen purkamassa ostoksia jääkaappiin ja alan tyyliin laittamaan ruokaa. Ja ne mun kengät saattaa vaikka jäädä siihen keskelle lattiaa.  Tiedän, hyi minua! Miten lapsi voi oppia laittamaan tavarat aina omalle paikoilleen jos aikuinen ei näytä tässä hyvää esimerkkiä johdonmukaisesti? Niinpä. Minulla on tässä vielä opeteltavaa.

Ja aamuisin ihan sama homma, mutta käänteisesti. Kun tavarat eivät ole tasan omilla paikoillaan, vaan vähän sinne päin, niitä saa etsiä joka aamu. Ja kun etsii aamulla kiireessä esim. hanskoja, saattavat pipot, huivit ja villasukat lennellä joka suuntaan, eikä niitä ole kiireessä välttämättä aikaa järjestellä oikeille paikoille. Ja näin se ympyrä pyörii. Sotkun takia ei jaksa laittaa kaikkea oikeille paikoille –> tavarat on hukassa –> etsiessä tulee lisää sotkua –> tuntuu turhalta edes yrittää pitää siistinä. Silti siivoan eteisen ihan tiptop ainakin kerran viikkoon. Mutta arkisin se näyttää vähintäänkin tältä, kuin tässä arkikuvassa.

Meidän liian pieni ja ei-yhtään-toimiva eteinen on yksi meidän arjen keskeisimpiä paikkoja. Siellä tapahtuu paljon ja usein. Aamuisin siellä huikataan ”Hyvää koulupäivää, mä rakastan sua, nähdään iltapäivällä!”. Iltapäivisin siellä kuulee innostunutta selitystä siitä, miten uimakoulu meni, mitä tapahtui musiikin tunnilla tai kenen kanssa on tänään tehty hiekkalaatikolla hyvät kakut. Siellä soi ovikello, kun kaverit tulee hakemaan ulos. Siellä annetaan tärkeitä lappuja repusta, muistutetaan jumppakamoista ja annetaan pusuja dagis-päivän jälkeen.

Ehkä siksi siellä myöskin on sitä sotkua. Se sotku tuntuu niin toissijaiselta, kun on niin paljon tärkeämpiä juttuja mielessä. Sekä lapsilla että meillä aikuisilla. Rakastan sitä innostunutta höpötystä, kun lapset kertovat päivästään ja kiirehtivät kaivamaan repusta esiin hienot mandala-kuvat joita on väritetty perjantain rentoutushetkessä tai sen matikan kokeen, josta ovat ylpeitä.

Vaikka joskus nolottaa meidän eteinen kun ovikello soi ja kaikki se sotku näkyy, niin lopulta sillä ei kyllä ole mitään merkitystä. Paljon tärkeämpää on se, mitä siellä eteisessä sanotaan ja tehdään. Sotkulle on ihan sama, kunhan eteinen on täynnä rakkautta. Näin ainakin mun mielestä. Joillain onnistuu hyvin molemmat: siisti eteinen ja rakkauden täyteinen eteinen, mutta me ei taideta olla niitä tyyppejä, heh. Mutta toki vielä on toivoa, katsotaan miten käy sitten joskus kun muutetaan. Ehkä vielä joskus meilläkin voi olla siisti eteinen pidempään kuin tunnin?

Tämä oli se tulos, jonka tutkijat saivat laajasta FINterveys2017 -väestötutkimuksesta. Tutkimuksen mukaan pikkulasten vanhemmat olivat tyytyväisempiä perhe-elämäänsä sekä saavutuksiinsa elämässä kuin muut 18–50-vuotiaat aikuiset. Pikkulasten vanhempien ja muiden samanikäisten aikuisten tyytyväisyydessä omaan taloudelliseen tilanteeseen ei ollut eroa. Pikkulasten vanhempien elintavat olivat terveyden kannalta hieman suotuisammat kuin muiden samanikäisten. Pikkulasten vanhemmat joivat harvemmin yli kuusi alkoholiannosta kerralla ja istuivat vähemmän ruudun ääressä vapaa-ajalla kuin muut samanikäiset aikuiset. Toki he myös kokivat hieman muita samanikäisiä harvemmin nukkuvansa riittävästi ja kärsivät psyykkisistä oireista saman verran tai aavistuksen vähemmän kuin muut samanikäiset, mutta lopputulema oli se, että lapsiperheillä yleisesti ottaen on ihan kivaa ja asiat hyvin. Samaistuin. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Nämä tutkimustulokset olisivat saattaneet mennä mulla aivan ohi ilman mun ihanan aktiivista seuraajaa, joka YLE:n uutisen aiheesta linkkasi mulle Instagramissa. Hän halusi kertoa uutisesta minulle, koska minä olen alusta asti puhunut meidän onnesta lapsiperheenä ja siitä, miten ihanaa mun mielestä on elää lapsiperheessä. Kaikkien näiden vuosien ajan olen mielipiteeni kanssa kuulunut julkisessa keskustelussa selkeään vähemmistöön.

Uutinen olisi saattanut mennä mulla ohi, koska se ei mitenkään hurjan laajasti noussut yleiseen keskusteluun. Törmäsin siihen yhdessä IG-Storyssa sen jälkeen kun olin itse lukenut sen ja siihen se jäi. Siitä ei tullut kohua, eikä suurta blogipostausten vyöryä kuten esimerkiksi taannoin siitä, että lapsiperheiden vanhempien yövalvomiset eivät jakaudu tasaisesti tai siitä, että äidit uupuvat täydellisyyden tavoittelusta. Niihin keskusteluihin osallistuin itsekin heti blogipostauksilla, mutta tämän postauksen tekemistä epäröin monta päivää. Eihän lapsiperheiden onnellisuudesta mitään shokkiotsikoita saa revittyä, vaan tämä on just sellainen tylsä aihe, jonka moni jättää huomiotta. Kun jaoin uutisen mun storyssa, lähes kukaan ei reagoinut millään tavalla, vaikka yleensä reaktioita ja keskustelua syntyy reippaasti paljon vähäpätöisemmistäkin aiheista.

Ja tässä on ehkä myös se syy, miksi keskustelu perhe-elämästä on mediassa niin vääristynyttä. On paljon helpompaa (ja esimerkiksi medioille kannattavampaa) tarttua niihin aiheisiin, jotka synnyttävät kiihkeää keskustelua ja keräävät paljon klikkejä ja jakoja. Shokeeraaviin ja negatiivisiin paljastuksiin, jotka saavat äänekkäimmät kertomaan lisää shokeeraavia ja negatiivisia asioita, jotka keräävät lisää klikkejä ja jakoja. Myös tutkimuksen yhteenvedossa todetaan, että mediasta välittyy hyvin raskas kuva pikkulapsiperheiden arjesta, vaikka tutkimuksen perusteella valtaosa lapsiperheistä voi oikein hyvin.

Mun mielestä se on aivan älyttömän surullista, miten monta kertaa esimerkiksi meidän elämää on epäilty kulissiksi. Aivan kuin ei olisi mahdollista olla onnellinen ja elää tasapainoista elämää hyvinvoivassa parisuhteessa, jos on pienten lasten vanhempi. Tämä tutkimus osoittaa, että aika moni muukin elää tätä ihan samanlaista kulissia mukavaa lapsiperheen arkea ja nauttii siitä.

Muutama vuosi sitten pyysin ihmisiä kertomaan positiivisia ja ihania asioita perheistään median antaman negatiivisen kuvan vastapainoksi (en siis väittämään, että mitään negatiivista ei ole, vaan ainoastaan kertomaan vaihteeksi myös jotain kivaa). Mulle jopa suututtiin siitä. Että miksi ei saisi puhua siitä, miten rankkaa on ja eikö mun mielestä ole hyvä, että niistä huonoistakin asioista puhutaan. Siitä huolimatta, että olin tekstissä selkeästi kirjoittanut, että mielestäni on tosi hyvä, että negatiivisista asioista puhutaan ja ihmiset saavat sitä kautta vertaistukea ja tekevät vaikeudet näkyvämmiksi. Halusin vaan vastapainoksi kiinnittää välillä huomiota myös niihin hyviin asioihin. Kommenttiboksissa ne hyvät ja ihanat asiat jäivät täysin näiden vihaisten kommenttien varjoon. Mä hämmennyin siitä, koska en osannut olettaa, että niin kävisi.

Jotain julkisessa keskustelussa on muuttunut muutamassa vuodessa, tai sitten mä osaan nykyään ilmaista itseäni paremmin (epäilen), sillä pari viikkoa sitten kun pyysin ihmisiä kertomaan, miksi he rakastavat omaa perhettään, kukaan ei suuttunut. Sen sijaan keräsin valtavan määrän aivan ihania vastauksia ihmisiltä. Niistä vastauksista tuli hyvä mieli ja sellainen olo, että teidän perheissä on älyttömän paljon rakkautta ja ihania asioita. Mulle ei tullut niistä sellainen olo, että kukaan näistä ihmisistä ei olisi koskaan ollut ihan pirun väsynyt valvottuaan yön vauvan kanssa, tai kironnut joskus koko perheeseen iskenyttä oksennustautia tai riidellyt väsyneenä puolison kanssa. Mulle tuli vaan sellainen olo, että niistä ihan tavallisista lapsiperhearjen jutuista huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) monet näkevät ihan hirveästi ihanaa ja hyvää ja rakastettavaa siinä omassa perheessä ja arjessa.

Musta tuntuu, että lähes aina kun puhutaan lapsiperheiden onnesta tai hyvinvoivasta pienten lasten vanhempien parisuhteesta, pitää laittaa hirveästi disclaimereita, että tiedostaa kyllä, että kaikilla ei ole asiat näin hyvin ja muistuttaa, että meilläkin on oksutauteja ja meilläkin joskus valvotaan tai kinastellaan tai syödään eineksiä. Muuten joku tulee samantien huomauttamaan. Sen sijaan jos joku lapseton kertoo omasta onnesta tai parisuhteesta, mitään disclaimereita ei tarvita (tai en ainakaan huomaa niitä samalla tavalla). Silloin kaikki tuntuvat ymmärtävän, että tollakin Riitta-Maijalla on varmasti joskus flunssa tai PMS, mutta se on niistä huolimatta onnellinen. Niiden vaikeuksien olemassaoloa ei tarvitse erikseen korostaa. Miksi lapsiperheiden kohdalla pitää muistaa muistuttaa, että meilläkin kärsitään joskus?

 

Tämä tutkimuksen yhteenveto oli ihanaa luettavaa ja mulle tuli siitä hyvä mieli. Pikkulasten vanhemmista valtaosa, eli n. 8/10, on tyytyväisiä saavutuksiinsa elämässä. Perhe-elämäänsä tyytyväisiä pikkulasten vanhemmista on lähes 9/10. Muilla samanikäisillä aikuisilla vastaavat osuudet ovat pienempiä. Voi kun näistä hyvistä asioista puhuttaisiin vieläkin enemmän. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Edelleen olen sitä mieltä, että on aivan mahtavaa, että raskaista tai negatiivisista asioista keskustellaan avoimesti. Niistä saa ja pitää puhua. Olisi silti hienoa, että niistä ihanistakin asioista puhuttaisiin mediassa yhtä innokkaasti. Olisi mahtavaa, että media ja julkinen keskustelu heijastelisi nykyistä paremmin tämän tutkimuksen tuloksia ja lapsiperheiden todellista tilaa, jotta kenellekään perhe-elämästä mahdollisesti haaveilevalle ei syntyisi vääristynyttä kuvaa. Kaikki erilaiset äänet pitäisi saada kuuluviin. Tällä hetkellä median antama kuva perhe-elämästä on 9/10 väsymystä ja masennusta, vaikka tutkimuksen mukaan vanhemmista 12% on masentuneita (aavistuksen vähemmän kuin samanikäiset lapsettomat aikuiset) ja 1/3 kokee saavansa liian vähän unta. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Samalla kun toivon muutosta mediassa ja asenteissa, toivon myös, että lapsiperheiden hyvinvointi lisääntyisi entisestään ja yhä harvempi joutuisi kärsimään mielenterveyden ongelmista tai jäisi väsymyksen kanssa yksin, oli lapsia tai ei. Avoimella keskustelulla on tässä varmasti oma tärkeä roolinsa.

Itse aion jatkaa samalla tiellä, jolla olen jatkanut jo pian yhdeksän vuotta. Kerron avoimesti niin meidän kuin muidenkin lapsiperheiden erilaisia tarinoita, iloineen ja suruineen, mutta positiivisen kautta. Jaan (entistäkin hanakammin) positiivisia ja ei-shokeeraavia artikkeleita silloin kun sellaisiin törmään. Puhun lapsiperheiden erilaisuuden huomioimisen puolesta ja peräänkuulutan sitä, että lapset saavat olla näkyvä ja arvokas osa yhteiskuntaa, ihan kuten kaikki muutkin.