Tänään rakas kotikaupunkini Helsinki juhlii syntymäpäiviään, ja koko kaupunki on ollut täynnä ihania tapahtumia ja menoa ja vilskettä. Helsinki on mulle rakas paikka ja sillä tulee aina olemaan erityinen merkitys mulle, vaikka joskus jonnekin muualle muutettaisiinkin. Mä rakastan sitä miten Helsinki on kasvanut, kehittynyt ja kaunistunut päivä päivältä siitä asti kun mä olen täällä ensimmäiset muistoni luonut 90-luvun alussa.

Helsingissä on aivan omanlaisensa kaupunkikulttuuri, hurja määrä mahtavia ravintoloita, tapahtumia enemmän kuin jaksaa edes käydä ja paljon paljon rentoja ja inspiroivia ihmisiä. Myös lapsille tämä kaupunki on kuin unelmien täyttymys, sopivassa suhteessa kaupungin tarjoamia vaihtoehtoja ja kuitenkin myös luonto ja esimerkiksi upea saaristo ihan lähellä. Helsingissä kukoistaa Startup-kulttuuri, yhteishenki ja tekemisen meininki. Täällä on hyvä olla.

Tänään me suunnattiin ensimmäistä kertaa mun elämässä Herttoniemen kartanoon, jossa oli Helsinkipäivän kunniaksi kotieläimiä sekä kaikenlaista pientä tapahtumaa. Eläimiä pääsi silittelemään ihan läheltä, ja lisäksi me käytiin vanhassa talomuseossa katselemassa ja ihmeteltiin traktoria ja vanhanajan työhevosta. Ihana aurinkokin helli meitä hetken aikaa kun ulkoiltiin. Lapset olivat aivan ihastuksissaan eläimistä.

Kartanovierailun jälkeen me hurautettiin vielä keskustaan, ja käytiin kuuntelemassa Robinia Radio Aallon Helsinkipäivän konsertissa Kaisaniemenpuistossa. Me oltiin niin innoissamme siellä kartanolla että tultiin vähän turhan myöhään paikalle, ei nimittäin enää mahduttu sisään itse konserttialueelle. Mutta onneksi lapset näkivät meidän olkapäiltä kuulemma ihan tarpeeksi Robinia ja olivat tyytyväisiä näkemäänsä. Siitä puhuttiin koko kotimatka ja vielä illallakin.

Loppuilta me keskityttiin ensin syömiseen – uusia perunoita tottakai, niinkuin kesällä joka sunnuntai. Ruuan jälkeen käytiin vielä lasten kanssa pyöräilemässä. Kyllä se pyöräily vaan sujuu kerta kerralta paremmin, instassa ja snapissa (@iinalaura) on videotakin näkyvillä miten meidän esikoinen polkee!

Ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille <3

Olen mukana Indiedaysin ja Anttilan Staccato -yhteistyökampanjassa, jossa tutustuttiin Anttilan uusiin Staccato-lastenvaatteisiin. Mulle tuli ainakin ihan yllärinä, että Anttilasta saa näin kivoja, iloisia ja värikkäitä lastenvaatteita jotka ovat sekä käytännöllisiä että ajan hermolla. Staccato on Anttilan oma merkki, jota ei saa mistään muualta, ja olikin kiva tutustua ihan uusiin lastenvaatteisiin.

Mä otin lapset mukaan valitsemaan vaatteita, ja heitä viehättivät kirkkaat värit kuten turkoosi, violetti, persikka ja vaaleanpunainen. Isompi neiti valitsi itselleen persikkaisen hupparin kivalla kukkakoristeella ja rypytyksillä, sekä ihanan violetin meleeratun trikoo t-paidan jossa oli kiva norsukuvio. Mä ehdotin niille kaveriksi valkoisia legginssejä, jotka jotenkin osuivat silmään kun itselläni taisi juuri samaan aikaan olla jalassa valkoiset farkut. Ei ole salaisuus että tykätään välillä samistella tyttöjen kanssa! Valkoiset leggingssit raikastivat kirkkaiden värien yhdistelmää, ja niissäkin on kiva rypytys-yksityiskohta lahkeissa.

Nuorempi neitimme on aivan ihastunut kaikenlaisiin hameisiin ja hulmuaviin helmoihin, ja hän valitsikin itselleen vaaleansinisen kukkakuvioisen hameen. Hame on tosi suloinen sekä vyötärölle nostettuna, että vähän alempana ns. midimittaisena kellohameena. Hameen kaveriksi kuopus valkkasi vaaleanpunaisen kalakuvioisen tunikan, joka toimii kivasti myös legginssien tai shortsien kanssa näin kesällä. Minä lisäsin alle vielä turkoosit trikooshortsit, niin hameen voi huoletta pukea puistoonkin.

Staccato -lastenvaatteita löytyy Anttilasta ihan pikkuvauvojen koosta isommille lapsille saakka. Tyyliltään vaatteet ovat rentoja mutta tyylikkäitä. Vaatteita on saatavilla sekä Anttilan myymälöistä, että Anttilan kattavasta verkkokaupasta. Verkkokauppaan mulla onkin teille aika huikea 30% alekoodi joka toimii siis ainoastaan Staccato -lastenvaatemallistoon.

Koodilla STACCA30BLG saatte siis 30% alennusta kaikista Staccato-vaatteista Anttilan verkkokaupassa. Koodi on voimassa 19.6. saakka, ja sillä voi ostaa esimerkiksi ihanat juhlamekot tai -puvut kesän juhliin lapsille. 

Millainen fiilis tuli näistä vaatteista? Tiesittekö että Anttilasta saa tällaisia ihanuuksia?

Olen ottanut ennenkin kantaa sukupuolirooleihin ja niiden tarpeellisuuteen blogissani, ja nyt tämä asia nousi jälleen mieleen kun törmäsin ihan muutaman päivän sisään pariinkin eri juttuun joista nousi vahvat tunteet.

Silmiini osui Facebookissa Kaksplussan nosto. Poikien äiti kirjoitti veljesrakkaudesta blogissaan, ja teksti herätti mussa paljon ajatuksia. Mä uskon, että erilaisia sisarusten välisiä suhteita on ihan yhtä monta kuin sisaruksiakin maailmassa. Toki eri sukupuolten välillä voi olla joskus havaittavissa tiettyjä erityispiirteitä, mutta ei kyllä voi yleistää. Olen itsekin kirjoittanut omien lasteni sisarussuhteesta blogissani, mutta olen pidättäytynyt siinä että kyse on nimenomaan meidän lapsista. Ei siskoksista yleensä. Omakohtainen kokemus ei nimittäin mielestäni riitä arvioimaan kaikkia yleisesti, eikä se anna oikeutta esittää omia fiiliksiä totena. Erityisen ikävää mun mielestä on, jos vielä vuonna 2016 tarkoituksella joku haluaa vahvistaa sukupuolistereotypioita ja iskeä kaikki pojat tai tytöt muottiin sukupuolensa perusteella.

Mä en missään nimessä halua hyökätä yksittäistä ihmistä vastaan, vaikka tämä oman postauksen idea osittain lähtikin tästä tekstistä liikkeelle. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota siihen, miten tiukassa ne sukupuolistereotypiat istuvat. Miten Suomen suurin vanhemmille suunnattu lehtikin jakaa tällaisia stereotypioita eteenpäin, mahdollisesti huomaamattaan.

Marja Hintikka, modernin vanhemmuuden sanansaattaja, jonka ajatuksia olen hehkuttanut blogissani aiemmin, jakoi tällä viikolla kuvan, ”Jalkapallo for mommies”. Koska eihän äidit ymmärrä yhtään mitään jalkapallosta, äitejä yleisesti turhauttaa tämä kuukauden kestävä pallonpyörittelyrumba, ja kaikki miehet tunnetusti ovat aivan intsinä jalkapallosta. Eivät muuten ole. Mä en sano, etteikö tällaisia hauskoja kuvia saisi tehdä, mutta miksi siinä ei lukenut ”Jalkapallo for dummies”. Miksi ei voi ajatella, että tehdäänpä tällainen hauska jalkapallokuva kaikille niille PUOLISOILLE, miehille tai naisille, joita jalkapalloon hurahtanut puolisko ja/tai lapset naurattavat tai turhauttavat.  Sofia kirjoitti blogissaan loistavasti tästä. Että vaikka se kuva on hauska ja moni nainen siihen samaistuu, ei tarkoita että äidit yleisesti eivät ymmärrä jalkapalloa tai että kaikki miehet hullaantuisivat siitä.

Olen aiemminkin kirjoittanut sukupuolirooleista blogissani, ja edelleen olen ihan samaa mieltä kuin silloin. Saa olla niitä stereotyyppisiä tyttöjen ja poikien juttuja, tyttö voi olla ihan rauhassa niin tyttömäinen kuin ikinä haluaa ja sama pojalle, vanhemman tehtävä on välttää ahtamasta itse lasta mihinkään muottiin. Halun olla jonkunlainen tulee lähteä lapsesta itsestään. Niin että kaikki voisivat tehdä mitä ikinä haluavat, pelkäämättä että toiset lapset kiusaavat päiväkodissa tai koulussa väärälle sukupuolelle tyypillisestä valinnasta. Tai ilman että kukaan äiti tai isä ajattelee, että ”olispa mun lapsi normaali, tykkäispä se jalkapallosta niinkun muutkin pojat”. Ilman että sanottaisiin että pojan kuuluu olla vahva ja tytön herkkä. Tärkeintä on että lapsi saisi olla sellainen kuin on, eikä kukaan kertoisi hänelle sanoin tai teoin millainen hänen kuuluisi olla.

Kuva: Shutterstock

Tuoreen Psychology of Women Quarterly -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan yhä edelleen valtaosa naisista ja miehistä uskoo siihen, että tytöt ovat kiltimpiä ja pojat kilpailunhaluisempia, siitäkin huolimatta että aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet että todellisuudessa sukupuolten väliset erot ovat todella pieniä tai olemattomia. Kilpailunhaluisia löytyy yhtä paljon naisista kuin miehistä, ja molemmat sukupuolet olisivat ihan yhtä herkkiä, jos saisivat siihen luvan. Yhä edelleen tutkimukseen vastanneiden mielestä on olemassa naisten ammatteja ja miesten ammatteja, harrastuksia ja luonteenpiirteitä, mikä tuntuu pöyristyttävältä kun ajattelee mitä vuotta me eletään. Vaikka erot ovat mitättömiä, ihmiset itse antavat niille suuret mittasuhteet ja liioittelevat niiden merkitystä. Tutkimusta oli analysoitu loistavasti tänä keväänä julkaistusssa Women’s Health Magin artikkelissa. Kannattaa käydä vilkaisemassa.

Näennäisesti tasa-arvoinen on tämän hetken yleisin suuntaus. Moni kohkaa siitä, että kyllä homot on ihan yhtä hyviä vanhempia miksi ne ei saa adoptoida ja kyllä nyt on voi voi kun naisen euro on vaan 80 senttiä. Mä olen ihan samaa mieltä! Mutta ne avaimet näiden asioiden muuttamiseen paremmaksi on meidän omissa käsissä. Vastuu on meillä kaikilla. Erityisesti se on niillä joilla on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Suurilla aikakauslehdillä, suosituilla bloggaajilla, yleisradion tv-juontajilla, toimittajilla, ja ennenkaikkea vanhemmilla. Se ei riitä, että aina kohun tullen mennään muiden mukana ja ollaan tasa-arvon asialla.

Näihin asioihin pitää kiinnittää huomiota arjessa, jatkuvasti. Silloinkin kun kirjoitetaan iloisia otsikoita kesäkuun kasvatusekstraan, ja silloin kun jaetaan hassuja kuvia. Kyse on niin pienistä asioista että niitä ei huomaa jos ei huomioi, mutta joilla on suuri vaikutus pitkässä kaavassa. Sanoista. Ja on taidon puutetta, jos ei itse osaa kirjoittaa kaikkia kunnioittavasti. Aina ei tarvitse pyllistää johonkin suuntaan, kyse on sanavalinnoista ja pienistä vivahteista. Ei mistään sen vaikeammasta. Tämä pätee myös silloin kun ollaan lasten kanssa ostoksilla, ja lapsi ihastuu omasta mielestä väärän sukupuolen vaatteeseen tai leluun, ja silloin kun mietitään miten suhtaudutaan lapsen itkuun, harrastukseen, kiinnostuksen kohteeseen tai kuvaillaan oman lapsen luonnetta muille. ”Meidän Maija nyt on sellainen poikatyttö ja tykkää vaan poikien jutuista ja me annetaan sen leikkiä autoilla” on ihan yhtä stereotypisoivaa kuin se että sanoisi että naiset ei ymmärrä jalkapalloa tai että ”pojat nyt on poikia ja vähän villejä”.

Usein kun nämä asiat ottaa puheeksi, se kuitataan tuhahtelulla, naureskelulla tai siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Aivan kuin tasa-arvo olisi vastenmielistä. On tiedonpuutetta jos kuvittelee, että sillä ei ole mitään merkitystä että ahtaa omaa tai muiden lapsia sukupuolirooleihin. Sillä on kaikki merkitys. Ja vaikka se oma lapsi olisi maailman stereotyyppisin lapsi kaikessa mitä tekee, se ei ole häneltä pois että häntä tai muita ei kasvateta tietoisesti tiettyyn rooliin, päin vastoin. Se on suuri rikkaus, kaikille. Se mahdollistaa sen että jokainen voi tuntea olevansa hyväksytty omana itsenään, sillä lapset itse eivät opi osoittelemaan erilaisuutta sormella, ellei joku sitä ensin heille näytä.

Mä toivon vaan että niihin näennäisesti pieniltä tuntuviin asioihin kiinnitettäisiin huomiota enemmän. Ne on tärkeämpiä kuin moni uskoo.

On aika palata hetkeksi uima-altaan kohinaan, linnunlauluun, jäätelöihin ja auringonpaisteeseen täältä perinteisten juhannussäiden keskellä. Uuden koneen myötä videoiden editointi helpottui juuri huomattavasti koska iMovie, ja otin eilen asiakseni käydä läpi kaikki Mallorcavideot ja tehdä niistä vihdoin matkavideon. Aijaijai mulle tuli niin ikävä meidän ihanaa hotellia ja sitä rentoa fiilistä mikä reissulla oli!

Ihanaa kun tuli kuvattua edes jonkin verran videomateriaaliakin, sillä videolta saa niin paljon enemmän irti niistä muistoista ja pääsee jotenkin syvemmin sisään siihen samaan ihanan lämpöiseen tunnelmaan. Melkein maistan vesimelonijätskin kielellä ja tunnen lempeän kesätuulen, ah! Toivottavasti tekin pääsette videolta edes vähän meidän lomafiiliksiin, viikonloppukin tulossa ja kaikkea. Ihanaa perjantaita kaikille <3

Saatiin jokin aika sitten Polkupedista Tiaralle uusi 16-tuumainen Puky polkupyörä*. Mun on pitänyt kirjoittaa tästä jo aikaa sitten, mutta en vaan ole saanut tehtyä. Nyt kuitenkin kokosin yhteen meidän kokemukset siirtymisestä potkupyörästä polkupyörään, sekä fiilikset uudesta pyörästä ja vinkit pyörän valintaan.

Alussa me jännättiin Oton kanssa, että voiko se tosiaan olla mahdollista että pyöräilyn opetteluun ei tarvittaisi apurattaita. Jo eka kerralla kun neiti kiipesi pyörän satulaan alkoi tasapaino kuitenkin löytyä ja hän tiesi heti miten poljetaan. Tyttö kiljui tyytyväisenä ja polki eteenpäin, ja me juostiin sydän syrjällään perässä Oton kanssa kevyesti kiinni pitäen. Hyvää treeniä siinä pyörän perässä juostessa on ainakin saanut. Nyt ei tarvitse enää pitää kiinni, mutta juostaan edelleen perässä.

Potkupyörästä on ollut ainakin meidän kokemuksen mukaan kuitenkin rutkasti hyötyä, sillä tasapaino löytyi tosi nopeasti myös polkupyörällä, ja tuntuma pyörään oli hyvä. Suosittelen ehdottomasti potkupyörää ennen polkupyörän hankkimista, sillä potkupyörän kanssa oppii nimenomaan pitämään itse sitä pyörää pystyssä. Lisäksi Pukyn laadukkaissa potku- ja polkupyörissä on kaikissa käsijarru, eli jarruttamisen voi opetella jo potkupyöräillessä ja sitten vain jarruttaa samalla tavalla polkupyöräillessä.  Pukyn polkupyörissä jarru on sopiva lapsen voimille, eikä liian jäykkä.

Polkemista Tiara oli harjoitellut päiväkodin kolmipyöräisillä, joten sekin tekniikka oli jo hallussa. Toistaiseksi ollaan pysytty ihan lähialueilla eikä lähdetty kauas, mutta mulla on kova luotto että me lähdetään pian pyöräretkelle yhdessä.  Vielä pari kertaa harjoitellaan kääntymistä, pysähtymistä ja ohjausta, ja sitten tämäkin hermoheikko äiti uskaltautuu jo kotitalon viereistä aukiota kauemmaksi. Musta on hyvä vaan harjoitella turvallisessa lähiympäristössä aluksi, että saa tarpeeksi varmuutta.

Me valittiin 16-tuumainen pyörä, joka sopii 3-vuotiaasta ylöspäin tai yli 100cm  pituiselle lapselle. Meidän neidillä pituutta siis 102cm, ja koko on oikein hyvä. Pyörässä on alumiinirunko, joka on matala niin että lapsen on helppo nousta sen selkään. Satulan ja ohjaustangon korkeutta voi tietenkin säätää, ja tärkeää on myös se etteivät ne ole liian matalalla, sillä liian matalalla olevan satulan kanssa lapsi ei saa polkemiseen tarpeeksi voimaa.

Samalla kun saatiin Tipalle käyttöön uusi pyörä, annettiin vaihdossa takaisin Polkupedille viime vuonna Zeldalle käyttöön saatu minikokoinen potkupyörä, ja Zelda vaihtoi Tiaran vanhaan isompaan potkupyörään. Minipotkupyörä oli edelleen ihan priimakunnossa vaikka sillä on kulutettu asfaltteja ihan huolella vuoden verran. Pukyn potkupyöristä löytyy käyttökokemuksia Zeldan osalta pienemmästä Puky LR M -potkupyörästä ja Tiaran osalta suuremmasta Puky LR L -potkupyörästä.

Tämä vaihdos oli myös oikein hyvä, sillä kuopus on venähtänyt vuodessa melkein siskonsa mittaiseksi ja vanha potkupyörä oli auttamattomasti liian pieni. Nyt hän potkii ketterästi menemään uudellavanhalla L-kokoisella potkupyörällään.

Kyllä tuntuu uskomattomalta, että minun esikoisvauvani osaa jo pyöräillä! Muutamat liikutuksen kyynelet olen tirauttanut, se vaan jotenkin tuntui niin hurjalta että ihan tosiaan aikaa on kulunut niin paljon että tyyppi polkee jo menemään. En malta odottaa että päästään kunnolla lenkille, niin että mä juoksen ja hän polkee, siitä tulee huippua!

Ihanaa että ainakin esikoisen pyöräilemään oppiminen meni näin kivuttomasti. Itse muistan purreeni hammasta harjoitellessani punavalkoisella pyörälläni ilman apurattaita polkemista, ja kaatuneenikin monta kertaa. Ja taisin oppia pyöräilemään ilman apuarattaita vasta 6-vuotiaana. 90-luvulla ei vielä potkupyöriä ollutkaan, ja apurattailla harjoitellessa lapsella ei ole mahdollisuutta oppia esimerkiksi kääntyessä oppia kallistamaan pyörää oikeaan suuntaan, sillä apurattaat vaativat kallistuksen juuri päinvastaiseen suuntaan. Siksi kai se harjoittelu niin takkusikin, kun tasapainoa oli vaikea hallita kun samaan aikaan piti tehdä kaikki päinvastoin kun oli tottunut tekemään. Onneksi nykyään on helpompaa kuin mun lapsuudessa!

Miten teillä on sujunut potkupyörästä polkupyörään vaihto tai pyöräilemään opettelu?