Otto kotiutui mökkireissultaan jo aamupäivällä ja saatiin viettää ihan tavallista perhelauantaita kaikki yhdessä. Otettiin melkeinpä heti nokka kohti Ruoholahtea ja Kaapelitehdasta, missä Helsinki Design Marketia tänään ja huomenna vietetään. Ulkona oli aika koiranilma, mutta se ei menoa haitannut. Paikka oli aivan tupaten täynnä ihmisiä ja toinen toistaan mahtavampia merkkejä oli markkinoilla edustettuna.

Me käytiin ostamassa Papun Design Marketiin jämäpaloista tehdyt spesiaaliväriset polvipaikkaleggarit Novalle, sekä huikea lohikäärme-ovitarra tyttöjen leikkihuoneen oveen Made of Sundaysilta. Kaikkea muutakin ihanaa oli, mutta koska paikalle ei saanut viedä rattaita, ja unohdin meidän kantorepun kotiin, ei jaksettu kanniskella Novaa sylissä ihmistungoksessa enää sen pidempään. Kierrettiin siis vaan nopeasti eri paikat läpi ja tsekattiin ne muutamat mitä oltiin etukäteen ajateltukin.

Seinätarra pääsee paikoilleen vasta kunhan ensi viikolla meidän lattiat on VIHDOINKIN tehty loppuun. En voi sanoin kuvailla kuinka paljon (ja kauan, liian kauan) olen sitä odottanut. Mutta tässä on ollut vähän kaikkea muuta mielessä kuin lattiat, ja ollaan priorisoitu kaikki muu niiden ohi, ei ole tuntunut olevan sopivaa hetkeä toteuttaa niitä. Me ollaan vähän tällaisia huithapeleita että ei haittaa keskeneräiset lattiat, kun on paljon kaikkea muuta jännää.

Kyllähän nuo laminaatit pinossa tuossa keittiössä on välillä ärsyttäneet, vaan enpä tiedä minkä hauskan ja jännittävän hetken olisin vaihtanut mieluummin lattiaremonttiin, en kyllä mitään. No juu, tähän pätee hyvin sanonta ”Don’t look back, you are not going that way.” eli suunta eteenpäin, ja kohti ensi viikon lopussa häämöttävää toivottavasti valmista lattiaa. Meidän tuurilla (ja Oton perfektionisti-luonteella) tulee vielä jotain mikä estää tekemästä lattiaa ihan kerralla loppuun asti, mutta sitten tulee. Ei se ole edelleenkään niin justiinsa. Ja mieluummin keskeneräinen, kuin huonosti ”valmiiksi” tehty. Mutta se lattioista, ne on ensi viikon juttuja.

Katsottiin tyttöjen kanssa aamupäivällä Boss Baby -elokuva Elisa Vuokraamosta ennen kuin Otto tuli, ja se oli ihan huikea, voin suositella! Naurettiin tyttöjen kanssa melkein vedet silmissä. Ja meillä oli eilen ihan super hauska tyttöjen ilta, katsottiin Vain Elämää ja tanssittiin, ihan niin kuin suunniteltiinkin. Hengattiin peittojen alla lattiatyynyllä, mussutettiin popcornia ja naureskeltiin Novalle joka suhasi ympäri olohuonetta taukoamatta.

Hänestä on tullut ihan hullun nopea konttaamaan, ja nyt taputtaminenkin onnistuu jo kunnolla niin että käsistä kuuluu läpsytysääni, hahaa. Uusimpana juttuna hän on oppinut ihan melkein kiipeämään itse lattiatyynyltä sohvalle, joten sohvalle ei voi enää jättää m-i-t-ä-ä-n kuten tietokonetta, kameraa tai puhelinta, niinkuin ennen on voinut. Hän on erittäin kiinnostunut juuri niistä, ja päättäväisen luonteensa ansiosta niitä sinnikkäästi tavoittelee.

Me aletaan nyt leipomaan omenapiirakkaa, ja toivotan aivan ihanaa lauantai-iltaa teille kaikille <3

Viikko sitten alkoi eskari ja päiväkoti, ja meidän päivät täyttyivät uusista ja vanhoista rutiineista, kuljetuksista ja harrastuksista. on ollut mahtavaa palata tavalliseen arkeen, tehdä asioita organisoidusti ja ennen kaikkea uppoutua taas kunnolla bloggaamiseen. Musta tuntuu että pää pursuaa ideoita ja tulevien postausten lista on megapitkä. Miten voikin olla että vuodesta toiseen into vain kasvaa? No juu, mutta siitä ei nyt pitänyt puhua, vaan ottaa niitä arkikuulumisia tähän väliin.

Harrastukset on tosiaan startanneet, ja eskari- ja päiväkotiarkikin on alkanut sujumaan. Eskarilaisella on välillä ollut väsymystä ilmassa, niinkuin eskarin opettaja varoittelikin että voi aluksi tulla lapsille. Onhan se eskari aivan eri tavalla intensiivistä kuin päiväkodissa oleminen, kun sitä lepohetkeä ei ole, ja koko ajan tehdään jotain. Mutta hirmuisesti Tipa tuntuu tykkäävän silti eskarista ja kaikesta mitä siellä tehdään, ja eiköhän siihen uuteen arkeen ja rytmiin siellä myös totu pikkuhiljaa. Eskariryhmästä on löytynyt paljon uusia sekä vanhoja kavereita, ja rinnakkaisesta ryhmästä myös. Eskariryhmä on mukavan kokoinen, kun siellä on 14 lasta ja yksi opettaja sekä yksi hoitaja. Ei ole liian suurta ryhmää, ja kaikki tulivat nopeasti tutuksi.

Tänä syksynä Tiara halusi vaihtaa sirkuskoulun balettiin, kun vihdoin pääsi aloittamaan kunnon esibaletti -ryhmässä pienempien satubaletin sijaan. Hän oli ekoista treeneistä niin innoissaan, että sitä oli ilo seurata. Uskon että useamman vuoden tanssi- ja sirkus/akrobatia -taustasta on hyötyä baletissa. Hän on onneksi myös harjoitellut jo monta vuotta sitä miten kuunnellaan ohjeita ja tehdään liikkeitä perässä, ja harjoittelee tunnollisesti myös kotona. Saa nähdä kuinka pitkälle innostus kantaa tämän lajin parissa.

Zelda on haaveillut niin sirkuskoulusta, baletista kuin karatestakin, mutta luulen että hän tykkäisi eniten jostain perheharrastuksesta, missä saisi touhuta yhdessä aikuisen kanssa. Ajateltiin mennä ensi viikonloppuna testaamaan taitoliikuntakeskuksen Peuhu-tuntia, missä lapsi saa liikkua temppuradalla yhdessä vanhemman kanssa. Siitä tulee varmasti hauskaa!

Mä olen tehnyt omaa kunto-ohjelmaani personal trainerin kanssa nyt kuukauden verran, ja siitä on tulossa lisää juttua loppuviikosta. Energiatasot on ainakin nousseet kohisten, ja askel tuntuu huomattavasti kevyemmältä kun ei ole enää ihan niin rapakunnossa. Mutta tästä tosiaan lisää myöhemmin ihan oman postauksensa verran!

Olen nauttinut suunnattomasti siitä, että olen kyennyt erottamaan päivästä oman ajan töille ja oman ajan perheelle. Se on helpottanut päivien suunnittelua niin paljon, ja koen myös että olen pystynyt itse rentoutumaan paremmin. Erilaiset vaiheet tuovat kyllä mukavaa vaihtelua tähän yrittämiseen, ja nautin kyllä paljon myös siitä että meillä oli vapaa ja mahtavan aikatauluton kesä. Mutta nyt on hyvä näin, rutiinit on tervetullutta vaihtelua.

Arki on lähtenyt kivasti rullaamaan, ja odotan jo kovasti sitä mitä syksy tuo tullessaan. Tällä viikolla on luvassa pari kivaa pressiä joita odotan innolla, ja mulla on vaikka mitä mahtavia suunnitelmia syksyn varalle, joten pysykää matkassa mukana!

AINIIN, ja pakko kyllä mainita tässä, että meidän neiti puolivuotias nousi tänään ensimmäisen kerran seisomaan ekaksi polvilleen tukea vasten ja sitten seisomaan tukea vasten, tukena toimi bObles. En kestä. Tätä se tämä viikko siis toi tullessaan, kun sunnuntaina sitä pohdiskelin. On vissiin ihan himpun verran kiire isosiskojen perään. 

Ihanaa tiistai-iltaa kaikille <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Hasbro Marvel Titan Heron kanssa.

Meidän tytöt ovat vanhempiensa tapaan hulluna supersankareihin, niin leffoissa, leikeissä kuin asusteissakin. Nelivuotiaalla unimaski muuttuu supersankarin naamioksi, ja kuusivuotiaan mielestä kaikkein parhaita leffoja ovat juuri supersankarielokuvat. Me ollaan käyty Oton kanssa meidän parisuhteen aikana ehkä viisi tai kuusi kertaa yhdessä leffassa, ja ainakin puolet niistä kerroista ollaan käyty katsomassa nimenomaan Marvelin elokuva. Voisi siis sanoa että supersankarit ovat lähellä meidän koko perheen sydämiä.

Supersankarit iskevät lapsiin ehkä  eniten juuri siksi, että he voivat tehdä mitä tahansa siistiä, mitä me ihmiset ei oikeasti voida. Leikeissä vilisevät meidän tytöilläkin jo hyvikset ja pahikset, ja tärkeintä on että hyvikset voittavat pahikset. Vaikka kaikki meidän saamat Marvel Titan Hero -supersankarilelut oikeasti ovatkin niitä hyviä sankareita, leikissä pitää aina olla se pahis jolta supersankari voi pelastaa kaikki kivat tyypit. Leikissä pitää olla aina onnellinen loppu, ja supersankarihan on ihan täydellinen heppu varmistamaan sen että lopussa kaikkia hymyilyttää. Joskus siis Thor pääsee leikkimään pahista, ja toisinaan Hulk on se paha tyyppi jolta kaikki pitää pelastaa.

Ollaan kuultu useaan otteeseen neuvolassa kehuja meidän tyttöjen leikkitaidoista, he kun ovat usein olleet kuopuksen neuvolakäynnillä mukana, ja koko käynnin ajan leikkineet kahdestaan leikkipöydän figuureilla mitä mielikuvituksellisempia leikkejä. Olen aina korostanut leikin merkitystä arjessa, ja yrittänyt pitää sen tärkeänä osana jokaista päivää. Me ollaan aina vanhempina tarjottu lapsille mahdollisuuksia leikkiin, ja usein myös osallistuttu siihen itse.

Eikä vähiten siksi, että on hauskaa nähdä myös omien lapsuuden leikkien ja tapojen luonnistuvan omalta jälkikasvulta. Melko samoja tai ainakin saman tyyppisiä leikkejähän nuo edelleen leikkivät, mitä itsekin on pienenä leikitty. Uskon että se on meidän vahvuus vanhempina, että muistetaan melko hyvin vielä itsekin millaista oli olla lapsi, mistä silloin tykättiin ja mitä oltaisiin toivottu meidän vanhemmilta, tai vaikka sisaruksilta. On helppoa asettua oman lapsen asemaan, kun muistaa vielä miten mahtavaa se oli, kun äiti joskus tuli mukaan leikkimään ukkeleilla.

Vanhempana mä pyrin olemaan lapselleni vähän kuin se supersankari joista he niin kovasti tykkäävät. Turvallinen ja tärkeä aikuinen jota katsoa ylöspäin, joka rakastaa ja kunnioittaa. Ja joka pitää aina huolta ja puolustaa, sekä näyttää hyvää esimerkkiä, mutta osaa myös hassutella ja tekee joskus virheitä. Kukaan ei ole täydellinen, supersankari tai ei.

Kysyin meidän lapsilta, ketkä ovat heidän tosielämän supersankareitaan (kun ensin oltiin keskusteltu hetki syvällisesti kaiken kirjaimellisesti ottavan keskimmäisen kanssa siitä, onko supersankareita oikeasti olemassa, ja millainen on todellinen supersankari) ja näin he vastasivat:

T: ”Mun supersankari on isi, koska isi on niin rakas mulle ja koska se on niin niin vahva.”

Z: ”Mun supersankari on isi, koska isi on niin vahva!”

Tässä on nyt pari päivää sitten jakamani videon jälkijunassa todettuna, että videosta viisastuneena kysyin kysymykset tytöiltä eri huoneissa ja varmuuden vuoksi kuiskaten, ja pyysin vastaamaan kuiskaamalla, jotta toinen ei kuule vastausta. Eli täysin toisistaan tietämättä vastasivat tismalleen samat vastaukset. Maailman hellyyttävimmät vastaukset!

Näistä Marvelin Titan Hero -leluista meidän esikoisen lemppari on Captain America, ja keskimmäisen lemppari on Thor. Johtuukohan siitä, että molemmilla tuli mukana asuste, Captain Americalla kilpi ja Thorilla vasara ja niillä on kivaa leikkiä? Vai onkohan tässä jotain syvällisempää taustalla? Näin kolmen tytön äidin näkökulmasta toivoisin vielä suurempaa panostusta tyttösupersankareihin, heitäkin onneksi tuosta Titan Hero -sarjasta löytyy, ei vaan saatu niitä meille testiin.

Meidän tytöt on kaikki kolme oman elämänsä supersankareita, ja haluan että he näkevät pienestä asti, että he voivat ja saavat tehdä ihan mitä haluavat, eikä tarvitse kangistua mihinkään kaavoihin tai ahtautua muottiin. Jokainen saa olla sellainen kuin on! Tyttösupersankarit ovat ihan yhtä cooleja kuin poikapuoliset kollegansa, ja heitä voisi tuoda vielä enemmän esiin ihan täydessä roolissa, päähenkilöinä, eikä ainoastaan sivuhahmoina tai osana porukkaa.

Kuka on teidän tai teidän lasten suosikki Marvelin supersankareista? 

Eilen aamulla kurvasimme laivalta autolla kotiin, ja edessä oli arkeen paluu. Hoidettiin kauppaostoksia, tunnollisesti kauppalistan kanssa. Nukkumaanmenoa ollaan aikaistettu, ja tänään herättiin ”jo” yhdeksältä. Vielä muutama päivä aikaa muuttaa rytmiä sopivammaksi ensi viikolla alkavaa eskaria (ja päiväkotia) varten. Tänään on juhlittu puolivuotiasta ystävien kanssa, pesty pyykkiä ja tehty puolentoista tunnin pyörälenkki lasten kanssa.

Mä panikoin eilen varmaan noin 60 kertaa, että ollaanko vahingossa missattu eskarin aloitus, ja se olisikin alkanut jo eilen. Joka puolelta tulvi kuvia pienistä eskarilaisista, jotka Helsingissäkin aloittivat esikoulutaipaleensa. Mutta ei, Helsingin kaupungin ruotsinkielisissä kouluissa eskari alkaa vasta 15.8. eli ensi tiistaina, huh. Meillä oli kyllä lappu jossa aloituspäivä lukee, ja olin sen siitä miljoonaan kertaan lukenut, mutta jotenkin vaan iski paniikki ja hämmennys että olinko ymmärtänyt jotain väärin, kun aamulla kotimatkalla selasin Facebookia aikani kuluksi, ja huomasin että _ihan_kaikki_ aloittivat eskarin eilen.

Ruotsinkielisissä kouluissa on myös kolme päivää pidempi syysloma, tämänkin opin eilen, kun tarkistelin näitä kouluvuoden pituuksia Helsingin kaupungin sivuilta. Hassua, mutta ihan hauskaa, en tosiaankaan valita kuusi päivää lyhyemmästä lukuvuodesta.

Me ollaan oltu yhdeksän viikkoa lomamoodissa lasten kanssa, vailla mitään pakollisia aikatauluja tai menoja. Nyt on pikkuhiljaa aika palata rutiinien ja aikataulujen maailmaan, ja opetella siihen että jatkossa meidän viikon ylimääräinen vapaapäivä, perjantai, ei olekaan enää vapaapäivä, vaan silloin on myös eskaria. Varmasti tässä on sopeutumista itse kullakin perheenjäsenellä, mutta toisaalta myös odotan sitä arkea ja niitä tuttuja ja turvallisia rutiineja tosi paljon. Mä saan itse enemmän aikaiseksi silloin kun on ne selkeät aikataulut, ja varsinkin työt on sitten helpompi tehdä kun päivissä on selkeä rakenne.

Vaikka tämä lomailu ja aikatauluttomuus ja hengailu on ollut ihan parasta, kaipaan myös sitä että mulla on selkeä aika päivässä milloin teen mun työt, ja selkeä aika milloin voin olla 100% perheen kanssa, vailla mitään velvollisuuksia. Lasten ollessa lomalla tästä jaottelusta on hankalaa pitää kiinni, koska mulla sattuu olemaan se mahdollisuus tehdä kaikkea kivaa perheen kanssa ”niinkuin olisin lomalla itsekin”. Se kostautuu sitten iltaisin, kun lapset nukkuvat ja mulla ei olekaan aikaa rentoutua, vaan teen töitä yömyöhään ja stressaan hikikarpalot otsalla deadlineistä. Onneksi nyt alkaa siis arki ja syksy, niin voin palata tuttuihin ja turvallisiin Masterchef Australia -iltoihin Oton kanssa, kun työt on tehty jo päivällä.

Tässä arkeen paluussa on jo vissiä syksyn tuntua, vaikka iltalenkillä ulkona ihanan lämmintä olikin. Romantisoin ehkä syksyä, mutta tavallaan jo odotan vähän niitä pimeneviä iltoja, ja kaikkea sitä ihanaa mitä syksy tuo tullessaan. Jokainen syksy on aina uusi alku. Mutta sitä ennen me nautitaan vielä tästä viimeisestä lomaviikonlopusta ihan täysillä, ollaan yhdessä koko perhe ja tehdään kaikkea kivaa, ihan niinkuin oltaisiin lomalla kaikki.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Koin tuossa viime viikonloppuna eräänlaisen ahaa-elämyksen, ja heti perään itseasiassa toiseen. Istuimme tusinan muun miehen kanssa iltayhdeksän maissa sunnuntaina laivan baarissa matkalla Tallinnasta Helsinkiin, toinen toistaan väsyneempinä odottamassa kotiin pääsyä kahden päivän Latvian polttarireissun jäljiltä.

Jostain hetken mielijohteesta päädyin esittelemään kuvaa meidän Novasta vieressäni istuvalle sulhasen veljelle, täysin tämän sitä pyytämättä. Nuoren sinkkumiehen kohteliaasta, mutta erittäin epäkiinnostuneesta ilmeestä, tajusin kuinka kotiutunut ja faijautunut minusta on tullut. Omasta välinpitämättömyydestäni tätä tosiasiaa kohtaan tajusin, että minua ei haittaa se ollenkaan. Kuvien esittelyn kuitenkin lopetin siihen paikkaan, ja tyydyin selaamaan niitä itsekseni.

Olen ollut poissa töistä nyt pääsiäisestä asti, enkä pysty oikein sanoiksi pukemaan kuinka paljon olen nauttinut siitä että olen saanut olla koti-isä. Tottakai kokemukseni on tähän mennessä ollut siinä mielessä aavistuksen epärealistinen, että olemme koko perhe kotona kesälomalla. Enkä voi kyllä vakavalla naamalla väittää, etteikö sama homma jatkuisi jossain määrin silloinkin kun lapset palaavat päiväkotiin ja eskariin, sillä Iina tekee kuitenkin töitä kotoa käsin.

Kyllä, vauvan hoito ja kodin siisteys sun muu ovat suurimmilta osin arkena minun vastuullani, mutta koska Nova kuitenkin edelleen vetää tissimaitoa eikä minun hieman isävartalosta kärsivä rintani sitä ainakaan viime tarkistuksessa erittänyt, saan minä pieniä breikkejä pitkin päivää Novan syödessä, ja välillä myös sammuessa tissille.

Tätä kevyttä luksusta lukuunottamatta olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan, ja mielestäni aika hyvin ottanutkin, vetovastuun vauva-arjesta. Rintaruokinta kun tosiaan on ainoa asia, mihin minä en sattuneesta syystä pysty. Vaunulenkit, sormiruokailu, vaipanvaihto, puistoreissut sun muu vauva-arki sujuu minulta siinä missä tuolta paremmalta puoliskoltanikin. Vaatteiden valinnoissa ja muissa esteettisissä seikoissa Iina tosin ottaa täysin pyytämättä ohjat, minä kun en erota persikkaa lohenpunaisesta. Vauvan pukemisen hoidan kuitenkin minä.

Iso muutoshan tämä on kuitenkin ollut. Reilun puoli vuosikymmentä istumaduunia painaneena toimistorottana, on siirtyminen täysaikaiseen isyyteen ollut pientä hakemista. Ei haastavaa, mutta hakemista. Kaikki sellaiset pienet jutut kuten omien ruoka-aikojen siirtyminen, ja normaalin päivärytmin muuttuminen, ovat vaatineet pienoista sopeutumista. Esimerkiksi nyt kun en enää istu kolmasosaa vuorokaudesta tietokoneen ääressä, vaan kuljen usein sellainen kahdeksankiloinen möhkäle sylissäni, onnistuin minä saamaan niskani kuukaudessa niin jumiin ettei pää enää kääntynyt. Itse lastenhoito on onneksi sujunut sillä samalla varmuudella ja kokemuksella, jota olen ehtinyt keräämään jo kahden aikaisemman lapsen verran, tällä kertaa isi on vain enemmän kotona. Ja siitähän tässä vanhempainvapaassa loppupeleissä on kyse, ajasta ja läsnäolosta.

Ehdottomasti suurin muutos on nimenomaan se, että olen saanut olla kaikessa läsnä. Kertaakaan en ole Novan vauva-aikana joutunut siihen tilanteeseen että tyttö oppii, tekee tai kokee jotain uutta ilman että minä olen ollut paikalla.

Se vauvakupla joka Suomen perhanan lyhyiden isyysvapaiden takia kestää yleensä vain pari viikkoa, on tällä kertaa kestänyt jo pian puoli vuotta. Voin meinaan vannoa että Tiaran ja Zeldan monet ekat hetket ovat paremmin tallessa puhelimeni kuvagalleriassa kuin minun päässäni. Täysin toisinpäin kuin tällä kertaa.

Tällä hetkellä me herätään usein rauhassa koko perhe, tytöt omasta takaa katsomaan aamu-lastenohjelmia, ja me Iinan kanssa sitten kun välissämme nukkuva möykky iloisesti hymyillen mäiskii, ja rapsuttaa meidät unesta. Tänäänkin heräsin aamulla siihen, kun Nova ensin naama säteillen rapsutti mua silmäkuopasta, ja käännettyäni kylkeä vielä takaraivosta.

Eikä tällä hetkellä tarvitse olla kokoaikaa tekemässä jotain. Normaalisti töissä ollessani tuntui usein siltä, että oli pakko kokoajan mennä ja tehdä ja olla, ettei työn ulkopuolinen aika tuntunut hukkaan heitetyltä. Välillä niin jopa oman jaksamisen rajoilla. On ihanaa, kun pystyy hyvällä omallatunnolla istua rauhassa tunnin sohvalla vauva sylissä, siskojen touhuja ihmetellen ja kirjoja tutkien. Niin ihanaa, että minä, aikuinen mies, täysin epäironisesti, käytin juuri sanaa ”ihana”.

Ja vaikka vauvanhoito tällä hetkellä kaappaakin suuren osan päivästä, jää minulla huomattavasti enemmän aikaa viettää isompien tyttöjen kanssa kuin mitä ”normaalissa” arjessa jäi duunin, kodinhoidon sun muun pakollisen jäljiltä. Ja vaikka suhteeni Novaan onkin ehkä läheisempi nyt näin vauva-aika kuin mitä kahteen vanhempaan oli heidän ollessa vielä vaippaikäisiä, en välttämättä usko että niin tulee aina olemaan.

Tiara ja Zelda kun nyt sattuvat jo olemaan aika itsenäisessä iässä verrattuna vauvaan joka vaatii jatkuvaa läsnäoloa ja on vaikea suhtautua heihin täysin samalla tavalla. Uskon että vaikka en olekaan ollut läsnä isompien tyttöjen vauva-arjessa yhtä paljoa ajallisesti kuin Novan, olen onnistunut paikkaamaan sitä aidolla läsnäololla myöhemmässä iässä. Kertaakaan ei ole ilmennyt  isommilta tytöiltä vastahakoisuutta tai mustasukkaisuutta kun Nova tarvitsee isiä ja/tai äitiä. Ja hyvä niin.

En nyt tietenkään osaa tässä vaiheessa sanoa olisiko minusta tähän pitkällä tähtäimellä, vaikka tällä hetkellä siltä ehdottomasti tuntuukin. Tilanne on kuitenkin  minulle uusi, ja olemme tosiaan toistaiseksi kaikki kotona, toisin kuin sitten syksyllä, kun toinen tytöistä palaa päiväkotiin ja toinen aloittaa eskarin. Päivärytmi muuttuu taas aikaisemmaksi ja arki taas, noh, erilaiseksi.

Sen näkee vasta sitten kuinka meillä päivät oikeasti luonnistuu, Iinan työkiireiden syksyn myötä eskaloituessa, ja minun ja Novan ollessa tätä kesää enemmän kahdestaan. Tähänastisen kokemukseni perusteella tahdon kuitenkin suositella, jos tilaisuus vaan tarjoutuu, muitakin isejä edes kokeilemaan vanhempainvapaata. Itse olen nauttinut tästä ajasta tähän asti täysin rinnoin, vaikka jokseenkin eri tavalla kuin rinnoista suorastaan pursuava vaimoni.

-Otto