Löysin vanhan postaukseni otsikolla ”Miksi kaksi?”, joka käsitteli meidän sen hetkistä lapsilukua vuonna 2014, kuukautta ennen keskimmäisen 1v-synttäreitä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu oikein loogiselta, että olen juuri silloin kirjoittanut postauksen, jossa perustelin hyvin päättäväisesti, miksi juuri kaksi tuntui meille oikealta lapsiluvulta. Silloin meidän yöt alkoivat juuri rauhoittumaan väsyttävän ja katkonaisesti nukutun vauvavuoden päätteeksi ja oltiin juuri juhlittu meidän häitä. Otto teki paljon ylimääräisiä töitä, jotta saatiin häiden kulut maksettua ja mä olin ollut tosi yksin lasten kanssa. Olin silloin aivan loppu ja aivan varma, että kaksi riittää meille.

Meillä oli silloin käytössä kaikki meidän sen hetkiset voimavarat ja enemmänkin, enkä siinä väsymyksessä osannut nähdä, että me jostain taika-automaatista saataisiin niitä lisää.

”Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.”

Tämä on suora lainaus mun postauksesta, ja mä haluaisin vaan halata senhetkistä itseäni. Silloin halusin sanoa, että sen vauvavuoden jälkeen mun kaikki mehut oli puristettu loppuun ja musta tuntui, että mulla ei riittäisi enää koskaan voimavaroja olla hyvä äiti useammalle lapselle kuin mitä meillä jo oli. Olin 22-vuotias kahden lapsen äiti, enkä silloin nähnyt sen pidemmälle. Siinä hetkessä oli kaikki. Halusin myös ymmärrettävästi keskittyä silloin itseni kehittämiseen tultuani nuorena äidiksi ja sitä mä voimakkaasti tuon tekstin jälkeen olen tehnytkin.

Kun me palauduttiin siitä väsymyksestä ja sain sitä kaivattua aikaa mennä eteenpäin ja kehittää itseäni, alkoi ajatus useammasta kuin kahdesta lapsesta taas tuntua houkuttelevalta. Kun elämään tuli muutakin sisältöä kuin koti ja kaksi taaperoa, muistin taas, miksi olin aina halunnut ison perheen. Vaikka alkuun muistuttelin itseäni huonoista yöunista, vatsakipuisen vauvan huudosta ja kahden alle 2-vuotiaan pukemisesta talvipakkasilla, hyvin nopeasti se halu saada vielä yksi pikkuinen meni noiden kaikkien ajatusten ohi. Sinä aikana kun me toivottiin kolmatta vauvaa, se kaipuu saada vielä yksi pieni ehti kasvaa todella suureksi.

Kolmas vauva oli meidän onnen täyttymys ja saimme hänet juuri oikeaan aikaan. Me osattiin ottaa kaikki ilo irti kolmannesta vauva-ajasta ja se ylitti kaikki meidän toiveetkin. Silloin me todella opittiin, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa. Näin jälkikäteen olen miettinyt, mikä kaikki muuttui niin kovasti, että uskallettiin toivoa ja saada vielä yksi vauva.

Ainakin meidän tukiverkko kasvoi huomattavasti. Ne neljä vuotta meidän keskimmäisen ja kuopuksen välissä kasvattivat meidän tukiverkon suuremmaksi, kuin mistä koskaan oltaisiin uskallettu haaveilla. Siinä, missä kaksi ensimmäistä vauvavuotta me oltiin mun äitiä lukuunottamatta tosi yksin, nyt meidän ympärillä on paljon ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa ja silloinkin kun ei edes tarvitse. Se on jotain, mitä todella osataan arvostaa, kun ollaan myös koettu se toisenlainen arki ilman tukiverkkoa.

Mä kerkesin kokeilla palkkatöitä startupissa ennen yrittäjäksi ryhtymistä ja löysin itseni sinä aikana. Löysin sen, mitä haluan olla äitiyden lisäksi. Se oli varmaan se kaikkein suurin muutos ainakin mun oman pään sisällä. Me tajuttiin, että me voidaan yhdistää työ, perhe-elämä ja opiskelu juuri sillä tavalla kuin itse halutaan. Ja sitten me tehtiin se. Se oli mullistava muutos.

Vaikka lapsia on nyt enemmän, koen myös voimavaroja olevan enemmän. Kolmen lapsen kanssa ei ole tullut sellaisia tunteita, että olisin äärirajoilla tai palaisin loppuun. Se johtuu siitä, että ajoitus oli oikea ja ollaan oltu niin onnekkaita, että kaikki on mennyt muutenkin hyvin. Jos me oltaisiin saatu kolmas lapsi heti kahden ensimmäisen perään, oltaisiin varmaan siitäkin selvitty, mutta enpä tiedä miltä meidän elämä näyttäisi nyt. Olisinko jaksanut puskea itseäni silloin eteenpäin ja tavoitella unelmiani äitiyden lisäksi? En tiedä. Olisiko Otto nyt koulussa? Olisiko meillä vakaa taloudellinen tilanne? Oltaisiinko me muistettu vetää toisiamme avioparina lähemmäs, eikä työntää kauemmas? Ei välttämättä.

”Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.”

Näin kirjoitin myös postauksessa. Vaikka en ollut silloin viisi vuotta sitten elämän asiantuntija, enkä ole sitä vieläkään, ymmärsin kuitenkin silloinkin jo jotain. Ymmärsin sen, että elämä vie eteenpäin, eikä etukäteen voi tietää puoliakaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Pitää vaan keskittyä tekemään parhaansa, nauttimaan hetkestä ja luottamaan siihen, että edessä voi olla hyviä ja ihania asioita.

Vaikka aikanaan ajatus ”kaiken aloittamisesta alusta iltatähden kanssa” tuntui mun mielestä kuormittavalta, nyt se ei enää tunnu. En laskisi meidän kuopusta vielä siis iltatähdeksi, vaan tämä aivan ajatuksen tasolla. Elämä on opettanut myös sen, että ei kaikki ala aina alusta silloin kun perheeseen tulee vauva. Vaikka vauva on uusi, koko muu perhe on kuitenkin mennyt eteenpäin edellisestä vauva-ajasta. Kun meillä on jo isompia lapsia, on tullut huomattua, että tulee vaihe (nopeammin kuin olisi osannut arvata), jossa lapset eivät enää olekaan joka ilta kotona vanhempien kanssa tarvitsemassa huomiota, vaan heillä on ne ihan omat jutut: kaverit, kerhot ja leikit. Vauva ei ole vauva ikuisesti, eikä taaperovuodetkaan kestä kuin hetken. Siksi osaan nauttia niistä enemmän nyt, kun tiedostan kuinka nopeasti niitä tulee jo ikävä. Elämän pituudesta ne ovat yksi silmänräpäys.

Silloin toisen vauvavuoden aikaan valvoessa tuli joskus haaveiltua siitä, että sitten meidän ollessa 40v, ne meidän kaksi pientä lasta olisivat jo aikusia ja meillä taas vapaus nukkua ja mennä ja tehdä mitä huvittaa, vaikka kahdestaan. Nyt viisi vuotta myöhemmin mä en mitenkään erityisesti odota sitä, että saisin elää teini-ikää uudelleen nelikymppisenä, tai että lapset olisivat jo lentäneet pesästä. Päinvastoin. Musta on ihana ajatus, että ainakin tämä meidän nykyinen kuopus on vielä meidän kanssa sitten, kun nuo aivan liian nopeasti kasvavat isommat tyypit jo lähtevät omille teilleen.

Ennustamaan en ole viidessä vuodessakaan oppinut, mutta sen verran voin sanoa nyt 27-vuotiaana, että optio on edelleen auki, eikä mitään ole poissuljettu. Me ollaan vieläkin sen verran nuoria, että mieli voi muuttua vielä moneen kertaan sinä aikana kun meidän on mahdollista saada jälkikasvua. Mutta just nyt on tosi hyvä just näin ja nautitaan siitä mitä meillä on.

Onko teidän mieli muuttunut lapsiluvun suhteen vuosien saatossa? Oletteko kokeneet, että mahdollisen iltatähden kanssa kaiken olisi joutunut aloittamaan alusta? 

Viikon kuluttua meidän taaperolla alkaa päivähoidon pehmeä lasku ja parin viikon kuluttua sitten se ihan oikea päivähoito.

Ihan eilen me vasta piru vie harjoiteltiin esikoisen ja keskimmäisen kanssa päiväkotiin menemistä ensimmäistä kertaa. Ja siitäkin on jo neljä vuotta. NELJÄ vuotta.

Ihan vasta me pyyhittiin kyyneliä silmäkulmasta lasten ensimmäisessä kevätjuhlassa, kun kaksivuotias keskimmäinenkin siellä esiintyi muiden ryhmäläisten kanssa niin hienosti.

Ihan vasta mä lyllersin viimeisilläni raskaana meidän isompien lasten joulujuhlaan siihen samaan päiväkotiin ja kökötin mahani kanssa siellä päiväkodin penkillä juhlasalissa katsomassa esikoisen ihanaa Frozen-esitystä.

Ihan vastahan me kannettiin synnäriltä kotiin se pieni mytty, joka päästeli vastasyntyneen ihania ääniä, hapuili rintaa ja mahtui kätevästi kämmenen ja kyynärpään väliin.

Ja nyt hän on reipas kaksivuotias, joka parin viikon kuluttua aloittaa päivähoidon.

Alunperin päivähoidon piti alkaa jo helmikuun alusta, mutta tajuttiin, että tämä hiihtoloma olisi tullut heti siihen aloituksen päälle. Päätettiin siis ihan suosiolla myöhäistää hoidon aloitusta kuukaudella, niin päästään kunnolla harjoittelemaan ilman, että heti tulee pitkä tauko. Päivähoitoa on ainakin tämän kevään ajan kolmena päivänä viikossa, joten viikkoihin jää hyvin myös vapaapäiviä. Katsotaan sitten kesän jälkeen, että lisätäänkö viikkoon yksi hoitopäivä lisää, vai jatketaanko samalla tahdilla. Meidän lapset ovat aina olleet päivähoidossa kolme- tai nelipäiväistä viikkoa, koska se on tuntunut hyvältä ja ollut meille mahdollista. Näin on tarkoitus toimia taaperonkin kanssa eskariin asti, kun eskarissa sitten ei ylimääräisiä vapaapäiviä enää ole.

Kaksivuotias itse on kysynyt ehkä n. viimeiset kolme kuukautta joka aamu siskojen lähtiessä päiväkotiin ja kouluun, että ”Onko minullakin tänään dagispäivä?”. Ja joka aamu on pitänyt vastata, että ei tänään, mutta pian sinullakin alkaa päivähoito. Monta kertaa hän on myös suuttunut, ja painokkaasti ilmoittanut, että ”Mutta minäkin haluan mennä dagikseen!”. Ei siis olla oltu mitenkään järin jännittyneitä tai huolissaan tästä muutoksesta, uskotaan, että hän on oikein valmis tähän uuteen asiaan.

Siinä missä neljä vuotta sitten jännitin aivan älyttömästi sitä, että joku muu hoitaa meidän lapsia useana päivänä viikossa, nyt en jännitä sitä ollenkaan. Päiväkoti on se sama tuttu, jossa isommatkin lapset ovat olleet eskariin asti ja josta me tunnetaan kaikki aikuiset ja suurin osa lapsistakin. Taapero on leikkinyt päiväkodissa jo monta kertaa joulu- ja kevätjuhlien ja valokuvauspäivien sun muiden yhteydessä, ja hän on kaikille tuttu, vaikka ei hoidossa aiemmin olekaan ollut. Isosisko on vielä kevään ajan samassa päiväkodissa, ennen kuin syksyllä aloittaa eskarin ja siirtyy koulun yhteyteen. Tiedän, että meidän minityyppi tulee olemaan mitä parhaimmassa hoidossa juuri tuolla päiväkodissa, ihanien, tuttujen ja turvallisten aikuisten ympäröimänä.

Vaikka ollaan koko perhe innoissamme tästä hienosta uudesta askeleesta, niin tokihan se silti tuntuu haikealta. Nämä kaksi vuotta on menneet vaan niin älyttömän nopeasti. Tuntuu, että pää ei pysy perässä tässä tahdissa, jossa elämä etenee. Sama tunne on tosin tainnut olla siitä asti kun ensimmäisen lapsen sain rinnalle. Vaikka kuinka elää hetkessä ja parhaansa mukaan pysähtyy nauttimaan kaikesta mitä tapahtuu, se ajankulu pääsee silti aina yllättämään.

Haluaisi vaan purkittaa jokaisen ihanan lämpimän tunteen ja kaikki ne pienet hetket niin, että niihin voisi aina hypätä myöhemmin takaisin. Tokihan niihin voikin, kuvissa, videoissa ja muistoissa. Mutta ei se vaan ole sama juttu! Kyllä te tiedätte, jotka tunnette samalla tavalla. Ylpeyttä ja haikeutta. Onnea ja luopumisen tuskaa. Rakkautta ja ikävää. Vanhemmuus on jatkuvaa irti päästämistä ja syliin sulkemista. Pitää vaan olla rohkea ja luottaa omaan lapseen ja rakastaa niin täysillä kuin ikinä vaan pystyy. Vaikka suunnilleen jokainen uusi asia tuntuu musta aina vanhempana myös haikealta, se onni, ylpeys ja ilo on aina suurempaa.

Viikon kuluttua me aloitetaan harjoittelu päiväkodissa ja tiedän, että siitä tulee hauskaa. Tiedän jo valmiiksi, että jos joku itkee ekana oikeana hoitopäivänä, se olen minä. Tiedän, että me haetaan päiväkodista sitten tyyppi, joka puhua pulputtaa taukoamatta uusista kavereista ja siitä mitä on tehnyt. Luotan ihan täysillä siihen, että kaikki menee hyvin. Sitten me saadaan kaivattua rauhallista työaikaa päiviin, ja koko perheen yhteistä aikaa iltoihin ja viikonloppuihin. Siitä tulee ihanaa, ja tämä on hieno uusi juttu. Me ollaan ylpeitä meidän tyypistä, jonka kanssa tämänkin uuden askeleen ottaminen on hauskaa ja jännittävää.

Nyt me kuitenkin nautitaan tästä viimeisestä viikosta, jonka taapero on kotihoidossa ja me saadaan olla koko perhe isompia myöten yhdessä hiihtolomalla. Fiilistellään yhteisiä hetkiä ja otetaan kaikki ilo irti siitä, että ei ole yhtenäkään päivänä mitään pakollisia aikatauluja. Loman jälkeen ollaan varmasti oikein valmiita aloittamaan tämä uusi vaihe elämässä, ja ottamaan vastaan kaikki se ihana mitä se tuo tullessaan!

Helsingissä hiihtolomat on aina jo viikolla 8, mikä tulee aina yllättävän nopeasti joululoman jälkeen. Mutta se ei ole ollenkaan huono homma, päin vastoin. Ihanaa kun saadaan olla koko perhe yhdessä. Oton opintovapaata on takana jo parisen viikkoa, mutta sen alkaa kunnolla tajuta vasta nyt, kun juhlahärdellit ovat ohitse. Rennolla meiningillä tai ei, niin juhlissa on aina järjesteltävää, ja kahdet juhlat peräkkäisinä viikonloppuina vaativat hommia etukäteen. Nyt aletaan päästä oikeasti siihen, että iltaisin voi rentoutua ja istua vaikka sohvalla. Se tuntuu aika kivalta, vaikka vieläkin on vähän sellainen olo siinä ilman mitään tekemistä illalla istuskellessa, että ”onkohan tämä nyt ihan ok ja pitäisiköhän ennemmin tehdä kuitenkin vähän töitä varastoon”. Ei tarvitse!

Me haluttiin hiihtolomalla irtautua oikein kunnolla ja lähdettiinkin tänään kohti Oulua. Tiedossa on siis monta päivää rakkaita tyyppejä, ulkoilua ja Oulua, BEST! Majoitutaan taas perinteisesti mun tädin luona, mikä on ihan parasta. Mukaan Ouluun otettiin jättimäinen säkillinen karkkia, sillä oltiin tällä viikolla katsomassa Oton pikkusiskon penkkareita. Lapset saivat aivan älyttömän karkkisaaliin, kun sattuivat olemaan juuri sen rekan kohdalla ainoita mukuloita. Mukavaa kun oli tuliaisia vietävänä.

Oulussa meillä on suunnitelmissa kavereiden ja suvun tapaamisen lisäksi ainakin luistella paljon läheisellä luistelukentällä (otettiin luistimet x5 mukaan). Lisäksi ajateltiin käydä tsekkaamassa uusi Risto Räppääjä & Pullistelija -elokuva. Ootteko käyneet jo katsomassa? Oliko hyvä? Mietittiin myös, että pitäisi käydä lasten kanssa Oulun Edenissä uimassa. Mä oon käynyt siellä viimeksi joskus teini-ikäisenä varmaan ja Otto ei ikinä, eikä meidän lapsetkaan. Olisi varmaan hauskaa käydä siellä pulikoimassa, kun meidän lapset niin kovasti tykkäävät uida ja ovat saaneet meidät vanhemmatkin innostumaan. Sitten mietittiin myös, että voitaisiin käydä tsekkaamassa Nallikarin Talvikylä, siellä olisi varmasti huikeita elämyksiä lapsille! Luin ainakin, että siellä on poroja, rekikyytiä ja tuubimäki (what, mikä se on?). Kuulostaa ainakin tosi hauskalta mun mielestä.

Hirveästi olisi kaikkea jännää tekemistä, vaikka ei se hiihtoloma nyt ihan niin pitkä olekaan. Katsotaan mitä kaikkea jaksetaan tehdä, mulle ihan ykköstärkeintä on kuitenkin nähdä mahdollisimman paljon ja usein mun pappaa ja muita rakkaita ihmisiä. Ja saunoa mahdollisimman paljon, koska mun tädin luota löytyy kaikkein paras ja lempparein sauna ikinä. Samanlaisen saunan mä toivon löytäväni sieltä meidän unelmien kodista myös sitten joskus. Sauna on mulle niin rakas paikka ja perisuomalaiseen tapaan mullekin on kaikkein helpointa puhua ja avautua siellä. Vaikka olen tosi kova puhumaan muutenkin, niin tuntuu, että saunassa ne kaikkein syvimmätkin ajatukset nousevat pintaan ja tulevat ulos. Se on ihan älyttömän puhdistavaa.

Mä haluan toivottaa ihan hurjan ihanaa hiihtolomaa kaikille, jotka hiihtolomailevat meidän lasten kanssa yhtäaikaa, ja kaikille muille aivan ihanaa viikonloppua <3 

Monilla bloggaajilla on tapana tehdä viikon arkikuva-postauksia esim. vuoden ajan, ja mä tykkään kovasti lukea niitä! Olen joskus miettinyt itsekin, että olisi hauska osallistua, mutta monena vuonna on käynyt niin, että vuotta on kulunut jo kolme viikkoa, kun tajuan, että ”tää olis voinut olla SE vuosi kun kuvaan 52 arkikuvaa vuoden aikana blogiin”. Niin kävi tänäkin vuonna. Mutta jo monen vuoden ajan mä olen tehnyt aina satunnaisesti näitä arkikuvakollaaseja. Näissä olen valinnut isomman kasan ihan vaan randomisti räpsäistyjä kuvia puhelimen muistista. Kuvia, joita en ole koskaan julkaissut missään, enkä ottanut sillä fiiliksellä, että niitä olisin mihinkään laittamassa.

Tänään siis luvassa 15 arkikuvaa puhelimen kätköistä viimeisten viikkojen ajalta!

1. Taapero löysi isosiskon L.O.L-lemmikin aurinkolasit, ja halusi ottaa kaikista meistä yhteiskuvan jossa meillä on ”silmälasit” päässä. Familjen rillipäät tässä hei!

2. Eräänä päivänä hän nukkui maailman suloisimmassa asennossa lattiatyynyllä päiväunia. Oli pakko ihan vaan tuijottaa, miten suloinen voi toinen olla.

3. Prismassa, tää oli ennen kuin Otto leikkasi tukan muutama viikko sitten. Mistä se fiilis tuleekin, että aina kun ollaan keskenään hississä, niin pitää ottaa kuva? Multa löytyy google kuvista varmaan 500 eri hissi-perheselfietä viimeisten 8 vuoden ajalta.

4. Selfie jota en koskaan julkaissut, koska näytin siinä niin väsyneeltä. Ja väsynyt mä olinkin, otin tämän silloin muutama viikko sitten, kun lapset olivat olleet vuorotellen flunssassa ja nukkuneet huonosti, ja itse taisin juuri tämän kuvan ottamisen jälkeen saada sen saman flunssan.

5. Tässä ne samat flunssatyypit sohvalla katsomassa piirrettyjä kainalokkain. Olivat nii hellyyttäviä, että oli pakko ikuistaa.

6. Ulkoilua mielettömän kauniissa talvisäässä. Tämä talvi on ollut kerrassaan upea, ei todellakaan voi valittaa. Uskaltaako edes toivoa, että seuraavatkin vuodenajat jatkuisivat yhtä upeina?

7. Esikoinen lukemassa kirjaa koulun jälkeen. Mäkin luin samoja Lasse-kirjoja pienenä, ja on ollut jotenkin niin hauskaa keskustella samoista hahmoista ja muistella itsekin omia lapsuuden lukutuokioita.

8. Otettiin tää selfie mun ystävän Emmiksen kanssa, kun oltiin kuvaamassa mun hääpäiväbileiden asua Talvipuutarhassa. Emmis keksi, että mennään sinne kuvaamaan, ja se oli kyllä ihan loistava idea!

9. Ja tässä pakollinen hiukset kiinni -selfie ihanan aurinkoisena päivänä. Mä näytän jotenkin ihan eriltä tukka kiinni, mutta se ei ole yhtään huono asia. Olen alkanut oikeastaan tykkäämään siitä, miltä näytän, kun tukka on vaan huolettomasti sutaistu nutturalle niskaan.

10. Tässä oltiin hääpäivän illallisella Oton kanssa kauppakeskus Lauttiksen Pizzeria Lucassa. Oli kyllä hyvät pizzat! Ja ennen kaikkea oli ihanaa viettää hetki aikaa kahdestaan ja keskittyä vain toisiimme.

11. Tässä me oltiin just tultu kotiin Oton kanssa hääpäiväbileiden jälkeisenä päivänä, ja taapero aikoi viettää koko päivän kuulemma mun sylissä. Ja siinä hän aika tiiviisti viettikin aikaa sunnuntaina, mikä oli ihanaa. Kyllä mulle vaan kerkesi tulla yhden yön erossaolon aikana kauhea ikävä vauvelia!

12. Kokeiltiin alkuviikosta somehitiksi noussutta Liemessä-ruokablogin uunifetapastaa, ja olihan se nyt aivan jumalaisen hyvää ja niin helppo valmistaa! Lapsille maistui hyvin myös, kun tein heille aavistuksen vähemmän chilisen version kuin meille.

13. Tässä kuvassa oltiin matkalla Oton pikkusiskon penkkareihin mielettömän aurinkoisessa säässä. Lapset saivat aivan hillittömän karkkisaaliin, kun juuri Oton pikkusiskon rekan edessä ei ollut muita lapsia. Ne karkit riittävätkin sitten loppukevään ja vitsillä sanoinkin lapsille, että ”Jee meidän ei tarvitse ostaa enää ikinä karkkia!”.

14. Oli niin harvinaislaatuinen tilanne, että taapero itse halusi sekä hiuspannan että käsikorun. Oli ihan pakko ikuistaa tämä tilanne, kun hän oli niin suloinen asusteissaan. Yleensä hänelle ei saa laittaa mitään pompuloita tai pinnejä tai pantoja, joten olin vähän hämmentynyt tästä ihanasta toiveesta.

15. Sugarin PR-toimisto lähetti mulle aivan ihania ja suloisia ystävänpäiväkukkia, joiden kanssa oli myös pakko ottaa selfie!

Tästä arkisesta kollaasipostauksesta opin ainakin sen, että mä otan tosi paljon selfieitä, mutta hyvin harvoin laitan niitä mihinkään. Aika harvoin tulee myös katsottua niitä selfieitä puhelimesta, vaikka niitä siellä onkin. Mutta ei kai siitä haittaakaan ole, niitähän voi aina välillä poistella, jos näkyy liikaa omaa naamaa!

Aurinkoista ja ihanaa viikonloppua kaikille! Nautitaan ennätyslämpimistä säistä! <3 

Multa on toivottu paljon postausta siitä, mitä me leikitään tai puuhaillaan meidän isompien tyttöjen kanssa yhdessä. Ja mitä me tehdään varsinkin sisällä kotona! Ulkonahan nyt on aina vaikka ja mitä tekemistä ja paikkoja missä käydä, mutta mitä me tehdään sisällä? Taaperon kanssa on ne omat selkeät suosikkileikit, ja taaperoiden kanssa on ehkä aika helppoakin keksiä puuhaa yhdessä tehtäväksi, mutta isompien kanssa yhdessä ajan viettäminen on sellainen aihe, josta kysellään paljon. Siksi päätin koostaa postauksen asioista, joita mä itse tykkään tehdä yhdessä meidän lasten kanssa sisällä kotona (ja mistä mitä ilmeisimmin lapsetkin nauttivat).

1. Me tykätään tosi paljon katsoa tanssi- ja venyttelyvideoita YouTubesta yhdessä ja harjoitella liikkeitä. Usein katsotaan jotain siistejä koreografioita tai sitten esim. kanadalaisen Anna McNultyn venyttelyvideoita, ja sitten mä ähisen ja puhkun ja lapset vaan menee niihin venytysasentoihin ihan tuosta noin vaan. Voin kertoa, että mä venyn nykyään enemmän kuin teininä, kun ollaan harjoiteltu yhdessä.

2. Leivotaan välipalapatukoita/tehdään granolaa/valmistetaan jotain muuta helppoa syötävää yhdessä. Isommat osaavat jo suunnilleen leipoa keskenään, mutta toki aikuisen valvovan silmän alla. Ja lapsistakin on kivaa kun puuhastellaan yhdessä, vaikka välillä he haluavatkin leipoa myös kahdestaan.

3. Piirretään tai väritetään. Hauskoja piirtämisleikkejä on esim. paperintaitteluleikki, missä jokainen piirtää aina yhden vartalonosan hahmolle, taittaa paperin niin ettei seuraava nää, ja antaa seuraavalle. Näistä hahmoista tulee aina aivan huikeita. Usein yhdistetään tähän myös tarinan kerrontaa niin, että jokainen saa kirjoittaa myös yhden lauseen osan aina siihen omaan piirustuskohtaan. Näin hahmot saavat hienon elämäntarinan.

4. Luetaan kirjoja, paljon kirjoja. Päivisin tykätään lukea yhdessä enemmän sellaisia tietokirja-tyyppisiä, ja iltaisin sitten enemmän satuja. Mutta toki nyt luen yleensä juuri sitä, mitä lapset haluavat.

5. Tehdään lettejä tai kampauksia. Molemmat tytöt osaavat jo perusletin ja ainakin toinen osaa myös hollantilaisen letin. Katsotaan aina lettikirjasta tai YouTubesta ohjeita ja harjoitellaan.

6. Stailausleikki: lapset saavat meikata mut ja laittaa mun hiukset ja valita mulle asun. Joskus myös he saavat meikata toisiaan ja valita toisilleen jotkut coolit vaatteet joko omista kaapeistaan tai äidin kaapista.

7. Pidetään disko. Lasten lempparimusiikit soimaan (ja vähän äidinkin) ja sitten tanssitaan. Hikivaroitus!

8. Pelataan Nintendo Switchillä esim. Mario Cartia. Mä en ole muuten mikään pelaaja, mutta koko perheen kesken on hauskaa kisailla ja pelata!

9. Rakennellaan legoilla, joko duploilla tai pikkulegoilla. Duploista saa hienoja super korkeita rakennelmia (ja taaperokin voi osallistua, paitsi hän kyllä aina rikkoo kaiken). Pikkulegoilla voi rakennella kaikkia pieniä ja yksityiskohtaisia rakennuksia. Meidän lempipuuhaa on myös yrittää rakentaa joku super hieno setti kuten heppatalli tai ostoskeskus uudelleen paketissa tulleen ohjeen mukaan, mutta yleensä aina luovutetaan jossain vaiheessa, kun ei vaan löydetä kaikkia osia enää. Onneksi meillä on myös paljon kivoja rakennuksia, jotka on säästetty sellaisenaan heti rakentamisen jälkeen ja niillä voi leikkiä.

10. Pelataan lautapelejä. Joulukalenterissa listasinkin meidän lempparipelit.

11. Katsotaan Netflixistä Brainchildia, se on ihan super hyvä sarja ja sen saa suomeksi! Toinen josta tykätään kaikki on The Worst Witch, sekin löytyy Netflixistä ja senkin saa suomeksi. Molemmat on viihdyttäviä ja mielenkiintoisia myös aikuiselle, tai ainakin mulle on.

12. Katsotaan leffoja, Viaplayssa on hyvä valikoima esim. Disney-leffoja, jonka myös vinkkasin taannoin postauksessa (kaupallinen yhteistyö).

13. Harjoitellaan koodausta. Meillä on pari vanhempaa läppäriä, joilla lapset ovat saaneet harjoitella koodauksen alkeita Hello Ruby -kirjojen oppien perusteella. Meiltä löytyy koko kirjasarja, ja se on sekä vanhempien että lasten lemppari. Molemmat tytöt tykkäävät ihan älyttömästi koodata, ja siinä ei voi kuin ihmetellä vieressä, kun tyypit luovat omia pelihahmojaan. Tämä nyt ei välttämättä ole niin ”yhteistä” puuhaa lähtökohtaisesti enää, mutta yhdessä ollaan alunperin koodaamiseen tutustuttu ja harjoiteltu silloin kun se on heitä itseään kiinnostanut.

14. Leikitään arvausleikkiä tai sitten mä keksin lapsille päässälaskuja laskettavaksi. Nämäkin ovat lasten vakkaritoiveita, kun kysyn mitä he haluaisivat tehdä. 5-vuotiaalle vielä osaan keksiä laskut itsekin, mutta koululaisen kanssa olen ottanut googlen avuksi laskuja keksiessä jo aikoja sitten, kun siirryttiin kerto-, jako-, prosentti- ja desimaalilaskuihin. Onneksi netistä löytyy paljon kivoja harjoitustehtäviä.

15. Jutellaan. Se on ihan parasta. Olla vaan ja jutella, joko ei mistään ihmeellisestä tai sitten jostain tosi jännittävästä. Lapset nauttivat siitä, kun keskitytään höpöttelyyn ihan täysillä.

Täällä Helsingissä on ensi viikolla hiihtolomat ja muuallakin parin viikon sisään, joten toivottavasti tämä listaus tuo iloa ainakin jollekin hiihtolomalaiselle tai vanhemmille! Tässä on nyt listattu aika monta ideaa, joita tykätään lasten kanssa tehdä. Paljonhan me ulkoillaan tai sitten lapset leikkivät/lukevat/touhuavat itsekseen tai keskenäänkin, mutta nämä ovat sellaisia juttuja joista meillä nauttivat niin isot kuin pienet ja joita tehdään yhdessä.

Mitä te tykkäätte tehdä vähän isompien lasten kanssa sisällä? Jakakaa ihmeessä ideoita, olisi kiva kuulla mitä kaikkea muissa perheissä puuhaillaan yhdessä!