Uskomatonta, mutta nyt raskausappi näyttää, että raskaudesta on takana tasan 50% ja puoliväli on saavutettu. Niin hassua, että tästä eteenpäin päiviä on koko ajan jäljellä vähemmän, kuin mitä niitä on jo takana. Tuntuu ihan valtavan helpottavalta olla nyt tässä ja puhua puolivälistä, kun ne ekat 10 viikkoa tuntuivat siltä, että eivät lopu ikinä ja päästäänkö edes sinne kymppiin asti. No päästiin me. Hurjaa. Nyt meidän mahatyypillä on kokoa jo monta sataa grammaa ja enää kaksi viikkoa siihen 22 viikon merkkipaaluun, jonka jälkeen käynnistyvää synnytystä ei enää automaattisesti kutsuta keskenmenoksi, vaan vauvalla on jo (vaikkakin pieni) mahdollisuus selviytyä. Ja siitä eteenpäin mahdollisuudet parantuvat nopeasti.

”Jos raskaus on ehtinyt kestää 23 viikkoa ennen lapsen syntymää, tällä on noin 50-prosenttinen mahdollisuus selvitä. Viikkoa myöhemmin syntyneistä vauvoista jo kaksi kolmesta jää henkiin. Jos 27 raskausviikkoa ehtii täyttyä ennen lapsen syntymää, ennenaikaisuus ei enää johda kuolemaan, vaan käytännössä kaikki sen jälkeen syntyvät keskoset selviävät, ellei muita sairauksia ole.” (lähde: vau.fi) 

Kun on alkuun pelännyt jatkuvasti keskenmenoa verenvuodon vuoksi, tuntuu se 50/50 mahdollisuuskin jo ihan uskomattomalta elämänlangalta, jota olen odottanut todella kovasti. Olen niin kiitollinen siitä, että saan olla tässä ja tuntea tämän ihanan pienen tyypin mun sisällä niin elinvoimaisena ja liikkuvaisena. Synnytykseen on (toivottavasti) vielä pitkä matka kuljettavana, mutta voiton puolella ollaan.

Kuluneen viikon aikana on käynyt selväksi, että vauva aivan selkeästi kuulee ääniä mahaan. Olen sitä pari viikkoa jo epäillyt ja eri lähteissä on tästä tosi ristiriitaista tietoa (osassa lukee, että viikolta 17 eteenpäin ja joissakin, että viikolla 22 vauva alkaa kuulla vatsaan), mutta meidän vauva taitaa ainakin kuulla nyt näin viikolla 20. Hän nimittäin aloittaa hurjat bileet aina kun autossa tai kuunnellaan kotona musiikkia. Ja huom, vain jos se on Oton musiikkia, eli raskasta rockia, anime-musiikkia tai ruotsalaista hiphopia. Ja jos yritän laittaa jotain omaa, kuten vaikka Harry Stylesia tai The Weekndiä, niin beibi jatkaa unia, eikä korvaansa lotkauta. Hänestä on tulossa siis selkeästi Oton hengenheimolainen ainakin musamaultaan.

Liikkeet ovat lisääntyneet runsaasti ja nyt niitä tuntuu tosi usein päivän aikana ja lähes aina pötkötellessä ja nukkumaan mennessä. Edelleen niitä pienempiä potkuja ja töytäisyjä on vaikea nähdä ulospäin, mutta mahan muoto kyllä vaihtelee ja vauvan selän ja pepun tuntee tosi selvästi mahan läpi.

Löysin viikonloppuna varastoa siivotessa meidän taaperokärryn, vastasyntyneen kylpytuen, potan ja vaikka mitä muuta. Ihanaa, kun olivat siellä tallessa! Samoin löysin vihdoinkin kadonneen parin mun mummun neulomille villasukille ja lapasille. Nyt meidän nuorimmainenkin pääsee käyttämään mun rakkaan mummun neulomia asusteita, vaikka ei mummua koskaan ehtinyt tavata.

Sellaisen huomion olen myös tehnyt tässä, että mulla ei enää tule normaalia useammin nälkä! Mikä on aivan ihanaa. Inhosin sitä, kun alkuun oli jatkuvasti nälkä ja koko ajan sai miettiä mitä söisi seuraavaksi, ja sitten ei kuitenkaan pystynyt syömään paljoa kerralla. Nyt olen päässyt takaisin normaaliin ateriarytmiini, eli siihen, että syön 4-5 kertaa päivässä. Tällä hetkellä syön aika samalla tavalla kuin ennen raskautta, mutta toki raskausajan ruokarajoitukset huomioiden. Vielä ei närästä (kopkop!) eli pystyn hyvin syömään vielä raakaa sipulia ja muita ihania närästäviä juttuja. Teen muuten postausta raskausajan ruokavalioon liittyen, se on tulossa ihan tässä lähiaikoina myös!

Hyvä fiilis edelleen. Supistuksia on, mutta eivät haittaa normaaleja arjen askareita. Välillä jos huomaamattani innostun kävelemään liian nopeasti ja liian pitkään (siis ulkona kävelyllä), niin sitten saattaa supistella enemmän, mutta levossa menee aina nopeasti ohi, eivätkä ole kivuliaita supistuksia. Olen siis tosi rauhallisin mielin ja nautin tästä ihan täysillä, koska aina en ole ollut näin onnekas. Toivotaan, että kipeät supistukset loistavat poissaolollaan sinne asti, että synnyttäminen on jo turvallista ja jopa toivottua.

Liitoskipuja tulee välillä tosi randomisti esim. kylkeä kääntäessä tai aivastaessa. Ja välillä taas menee monta päivää, ettei tule ollenkaan missään tilanteessa. Muistaakseni mulla on ollut ennenkin näin, että niitä tulee ja menee, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Checklist raskausviikko 20:

Vauvan koko hedelmänä: Mango.

Cravings: Ei mitään ruokahimoja? Tosi outoa! 

Oireet: Ei juuri mitään oireitakaan, paitsi satunnaiset supistukset ja hyvin satunnaiset liitoskivut. 

Kun taannoin kysyin postaustoiveita, tämä oli yksi toivotuimpia aiheita. Useat kysymykset käsittelivät sitä, että pelkäänkö, ettei aika riitä?

En itse jännitä sitä lainkaan miten aika riittää kaikille lapsille, vaikka tiedänkin, että pikkuvauvan kanssa arki voi alkuun olla todella intensiivistä. Meillä isommat lapset ovat jo sen verran isoja, että he eivät tarvitse itse koko ajan aikuista rinnalle jokaiseen arjen toimintoon ja he ovat myös arkisin koulussa/dagiksessa. Heillä on perheen yhteisten juttujen lisäksi omat elämänsä ja omat juttunsa, sekä toisensa. Kukaan heistä ei odota, että äiti ja isi olisivat jatkuvasti viihdytyspalveluna, ja monet perusjutut onnistuvat omatoimisesti.

Me ollaan jo kerran koettu tämä vauva-aika myös hieman isommalla ikäerolla (toki nyt ikää on tullut siitäkin jo paljon lisää). Se eroaa mielestäni varsin perustavanlaatuisesti siitä ajasta, kun meillä oli kaksi lasta 1,5v ikäerolla ja molemmat kotona kaikki päivät.

Silloin kun isosisarukset ovat isompia, on aikaa pesiä rauhassa päivisin vauvan kanssa ja pitää imetysmaratoneja. Ja iltapäivällä/illalla/viikonloppuisin/lomalla kun kaikki lapset ovat kotona, jaksaa hyvin huomioida sitten isompia lapsia ja antaa heille kunnolla läsnäoloa. En sano etteikö kaikkien lasten huomioiminen voisi onnistua silloinkin kun on neljä pientä kotihoidossa. Aivan varmasti voi ja hyvin varmasti monella onnistuukin. Mutta meidän perheelle sopii paremmin tämä isojen ikäerojen tapa, varsinkin näin neljännen kohdalla.

Olen sillä kannalla, että vauva sopeutuu kyllä siihen perheeseen, johon hän syntyy, eikä niin päin, että koko perhe muuttuu vauvan vuoksi. Vauva tulee varmasti oppimaan siihen (jos korona-aika helpottaa), että me touhutaan ja mennään ja tehdään ja matkustetaan. Isommat lapset arvostavat sitä, että elämä rullaa eteenpäin kuten ennenkin, eikä koko perheen elämä muutu kokonaan vauvan vuoksi, vaikka vauva tuokin oman lisänsä kaikkeen.

Liputan vahvasti kantovälineiden puolesta ja esim. meidän kolmosen kanssa vauva-arki olisi ollut n. miljoona kertaa hankalampaa ilman kantoreppua. Kantorepussa vauva sai olla koko ajan lähellä ja minä sain tehtyä työt, arjen askareet ruuanlaitosta siivoukseen ja touhuttua isompien lasten kanssa. Mikäli tämäkin vauva on sitä tyyppiä, joka haluaa olla ensimmäiset kuukaudet lähellä ja sylissä, eikä juurikaan viihdy lattialla tms, hän tulee varmasti kulkemaan mukana kantorepussa tai liinassa, jotta arjen saa rullaamaan.

Sitten kun vauva kasvaa taaperoksi ja leikki-ikäiseksi, uusi arki neljän kanssa on jo varmasti löytänyt omat uomansa ja silloinkin aikaa järjestyy kyllä jokaiselle. Pidän itse kiinni siitä, että pyrin huomioimaan jokaista lasta erikseen ainakin sen suositellun 15 minuuttia päivässä täydellä läsnäololla. Toki me vietetään yhdessä yleensä paljon enemmänkin aikaa lasten kanssa kuin se vartti, mutta vartti on se aika, jonka pyrin jokaiselle antamaan erikseen täyden huomioni päivittäin. Yksi vartti lisää kolmen päälle ei kuulosta kovin haastavalta. Me vietetään paljon aikaa yhdessä koko perhe ja sen uskon säilyvän samana myös vauvan synnyttyä. Priorisoidaan perheaikaa muun ohi, koska nautitaan siitä koko perhe.

Neljä ei varmasti heti mene siinä missä kolmekin. Varsinkaan, kun kolme vanhempaa elävät jo aivan erilaista elämänvaihetta kuin vastasyntynyt, joka hetkeksi muuttaa arkea ja tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa ja läsnäoloa aivan eri tavalla kuin isosisarukset. Mutta sitten kun vauva kasvaa, uskon neljän menevän siinä missä kolmenkin. Isommatkin lapset kasvavat koko ajan ja arki ja elämä heidän kanssa kehittyy ja muuttaa muotoaan vuosi vuodelta. Miksei se neljäskin tyyppi menisi siinä jonon jatkeena aivan yhtä hyvin ja kehittäisi arkea omaan suuntaansa kasvaessaan. Myös me vanhemmat opitaan, kasvetaan ja kehitytään vuosi vuodelta.

Meillä riittää rakkautta ja syliä vaikka koko maailman lapsille, vaikka en tämän neljännen kerran jälkeen enää haluaisikaan olla raskaana itse välttämättä. Neljästä en siis ole huolissaan, että tulisi riittämättömyyden tunteita ainakaan jatkuvalla syötöllä. Varsinkaan, kun meitä vanhempia on tässä kaksi tasa-arvoista jakamassa rakkautta ja vastuuta.

Uskon, että jokainen vanhempi kokee joskus itsensä riittämättömäksi. Joskus on niitä päiviä, kun on niin paljon hoidettavaa tai on niin monta pientä vastoinkäymistä, että ei ehdi tai jaksa olla täysillä läsnä, eikä löydy edes sitä varttia. Se on ihan normaalia ja inhimillistä. Lapsetkin ymmärtävät kyllä sen, kun sen sanoo ääneen avoimesti. Toisena päivänä sitten taas paremmin.

Mun mielestä toimivan arjen pahimmat viholliset (oli lapsia yksi tai kymmenen) ovat vanhempien syyllistäminen ja syyllistyminen, riittämättömyydessä vellominen ja puhumattomuus. Riittävän hyvä riittää. Kenenkään ei tarvitse olla mikään supervanhempi, joka selviytyy aina kaikesta kultamitalisuorituksin. Kun ottaa asiat vastaan yksi kerrallaan sellaisena kuin ne vastaan tulevat, muistaa puhua avoimesti, tekee niin kuin tuntuu omalle perheelle parhaalta ja rakastaa täysillä, se riittää ihan valtavan pitkälle. Ja jokaisessa perhekoossa on omat hyvät ja ei-niin-hyvät puolensa.

Ajateltiin siis, että aika riittää kaikille lapsille neljän kanssa ihan samalla tavalla kuin on riittänyt kolmenkin kanssa. On perheitä, joissa on tupla- tai triplamäärä lapsia kuin meillä ja heilläkin riittää aikaa kaikille lapsille. Kyse on siitä, mitä priorisoi omassa arjessa, mitkä ovat oman perheen voimavarat ja miten kykenee sen oman arjen järjestämään. On tärkeää kuunnella itseään ja omia voimavarojaan, eikä vaatia itseltään tai perheeltään liikaa. Voi olla, että jonkun arkeen kaksikin lasta on liikaa ja se on ihan fine. Toiselle taas 12 on juuri sopivasti. Perheet, vanhemmat ja lapset on kaikki omia erilaisia yksilöitään ja se kannattaa aina muistaa kaikessa.

Taas takana yksi raskausviikko ja puoliväli on jo ihan nurkan takana, huikeaa. Koko ajan se tärkeä 22 viikon raja lähestyy, mikä tuntuu niin hyvältä. Meidän vauva kasvaa ja kehittyy. Se tuntuu haastavan alun jälkeen vieläkin niin uskomattomalta, että ollaan näin onnekkaita, että ollaan päästy jo tänne asti. Mulla oli viime viikolla se lääkärineuvola, jossa pääsinkin kurkkaamaan vauvaa myös ultrasta, mikä oli mulle uutta. Meidän neuvolassa ei ennen ole ultralaitteella kurkattukaan, paitsi esikoisen raskausaikana kun käytiin juuri ennen synnytystä. Tosi kiva, että sinne on tullut nyt ultralaite takaisin ja pääsi kurkkaamaan sillä!

Vauva karkaili koko ajan sekä dopplerilta että ultralaitteelta, kun hän on niin kovin liikkuvainen. Ei meinattu taaskaan saada pitkää pätkää sydänääniä, kun hän koko ajan liikkui aivan eri asentoon. Mutta lopulta saatiin pieni pätkä ja syke oli sama kuin taannoisessa ylimääräisessä ultrassa käydessä, eli oikein hyvä. Neuvolassa katsottiin myös paino (nyt mulle on tullut yhteensä tasan 3kg lähtöpainosta), sekä verenpaine, joka oli myös normaali.

Tässä kun kirjoittelen, niin vauva taas pitää bileitä mahassa. Huomaan itsekin, että hän on aika kova liikkumaan, sillä tosi lyhyenkin ajan sisään liikkeet saattavat tuntua aivan eri puolilla vatsaa. Välillä navan kohdalla, välillä nivusessa, välillä alavatsassa ja välillä kohti kylkeä. Hän puskee ja tökkii ja muljuu joka suuntaan, kun vielä mahtuu hyvin. Liikkeet eivät toistaiseksi satu ollenkaan tai tunnu epämukavalta, joten tämä on vain hauskaa vielä tässä vaiheessa. Saa nähdä rauhoittuuko hän loppua kohti, kun tila alkaa sitten vähentyä, vai jatkaako samaan malliin ihan synnärille saakka.

En tiedä kuuleeko vauva jo meidän äänet, mutta lapset jo kovasti juttelevat ja laulavat mahalle. Joka ilta he laulavat unilaulun vauvalle ja toivottavat hyvää yötä. Ja tämän kaiken he ovat keksineet ihan oma-aloitteisesti. On ihanaa, kun he odottavat vauvaa jo niin innolla. Ja aina kun he lähtevät kouluun ja dagikseen, he sanovat myös vauvalle heippa ja toivottavat mukavaa päivää. Lapset tuntuvat olevan enemmän perillä siitä, että meille on tulossa vauva, kuin mitä itse vielä olen! He ovat ottaneet vauvan jo selkeästi tärkeäksi osaksi perhettä siinä missä itse saatan vielä välillä unohtaa jopa olevani raskaana, kun olokin on ollut niin hyvä nyt viime päivinä. Mutta ihanaa, kun ovat. Vaikka välillä raskauden unohtaakin, tulee toisaalta usein myös mietittyä millainen meidän tuleva pieni on ja millaista meidän arki on sitten syksyllä. Odotan sitä kovasti.

Selkeästi tällainen korona-ajan raskaus rauhallisella elämänrytmillä sopii mun kropalle paremmin kuin aiemmat raskaudet, jotka ovat olleet täynnä menoa ja meininkiä. Jotain hyvää siis koronastakin, vaikka muuten olen siihen aivan 100% kyllästynyt, kuten varmasti koko maailma. Supistukset ovat pysyneet todella hyvin aisoissa tässä meidän rauhallisessa arjessa ja olen pystynyt tekemään normaalisti kaikkea, mitä muutenkin. Ollaan ulkoiltu, käyty kävelyllä ja kaupassa välillä, olen jaksanut siivota ja laittaa ruokaa ja pystynyt joogaamaan ja maalaamaan jopa valtavan taulun lattialla istuskellen, eikä selkä edes huutanut hoosiannaa. Aika hyvä. Toivottavasti tämä jatkuu samaan malliin mahdollisimman pitkään.

Vielä reilut pari viikkoa meidän rakenneultraan ja sen jälkeen tuleekin pikkuhiljaa täyteeen se 22 viikon raja ja saa tilata äitiyspakkauksen tai -avustuksen rahana. Me otetaan varmastikin äitiysavustus rahana, vaikka uusi pakkaus tosi söpö onkin. Mulla on niin tarkat suunnitelmat siitä, millaisen vaatevalikoiman ja millaisia tarvikkeita haluan hankkia, jotta ne aidosti pääsevät myös käyttöön, joten koen, että mun suunnitelmia on helpompi toteuttaa ihan itse. Se 170€ on myös iso raha esimerkiksi kirppiksellä, sillä saa jo paljon kaikkia tarvittavia hankintoja tehtyä. Viimeksi kun olen äitiysavustuksen saanut vuonna 2016, se summa oli vielä 140€ ja sekin tuntui jo isolta summalta silloin.

Loppukoontina: Raskausviikko 19 sujui mukavasti, kuten monet edelliset viikot tähänkin asti. Edelleen nautin keskiraskaudesta ja toivon, että nämä hyvät fiilikset jatkuvat myös tästä eteenpäin. Vauva on varsin liikkuvainen tyyppi ja se on mainiota!

Checklist raskausviikko 19:

Vauvan koko hedelmänä: Greippi.

Cravings: Cashew-karpalo-chiabatta voilla ja juustolla. NAM!

Oireet: Ei juurikaan mitään oireita. 

Tänään tuli vuosi siitä, oltiin nukuttu täällä ensimmäinen yö. Muistan kuin eilisen sen, kuinka kasattiin tavaroita, syötiin pakastepizzaa ja lämmitettiin sauna perjantai-iltana 3.4.2020. Se oli niin parasta. Se tunne oli aivan huumaava. Vihdoinkin me saatiin muuttaa meidän ikiomaan kotiin ja tehdä niitä juttuja, joista oltiin niin pitkään haaveiltu. Ensimmäiset puoli vuotta me melkein joka päivä ihmeteltiin toisillemme, että ajattele, että me saadaan asua juuri täällä. Niin suurelta ja isolta asialta se tuntui. Nyt siihen on ehkä jotenkin jo tottunut, että tämä tosiaan on meidän koti. Ei tule enää toisteltua joka päivä tuota. Mutta joka ikinen päivä olen edelleen kiitollinen. Täällä on niin älyttömän hyvä olla. Täällä on meidän koti.

Tämä koti on kokenut aika suuren muutoksen siitä päivästä, kun me ekan kerran astuttiin kynnyksen yli. Tummat kohokuviotapetit ovat vaihtuneet värikkäisiin maaleihin. Tumma kivilattia vaaleaan eteisessä ja keittiössä. Korkeakiiltovalkoinen ja tummilla tasoilla varustettu keittiö mattaharmaaseen ja vaaleisiin komposiittitasoihin.

Pikkuhiljaa meidän oma tyyli on alkanut rakentua. Edelleen moni paikka on aivan kesken, kuten olohuone, kodinhoitohuone, eteinen ja meidän oma makuuhuone. Mutta paljon ollaan saatu myös valmiiksi. Keittiö, ruokailutila ja lastenhuoneet ovat sellaisia, että niissä ei tarvitse tehdä enää mitään (paitsi joskus hamassa tulevaisuudessa uusia 4v:n ja vauvan nukkumaratkaisu, kun he joskus muuttavat samaan huoneeseen). Kylpyhuoneet ja sauna olivat jo valmiiksi juuri sellaisia kuin toivottiin, eikä niillekään onneksi tarvitse tehdä mitään.

En usko, että oma koti tulee koskaan kokonaan valmiiksi, ei ainakaan ilman rajatonta budjettia. En toisaalta haluaisikaan, että tulisi. Sehän olisi vallan tylsää. Toiveet ja tarpeet muuttuvat ja se on ihan okei.

Ehkä järkevin strategia olisi tarttua jäljellä oleviin tiloihin yksi huone kerrallaan, kuten ollaan tähänkin asti tehty. Helpoin ja edullisin kohde olisi varmaankin eteinen. Sinne pitäisi uusia vain komeron sisusta, säilytyskaluste ja seinien väri. Luultavasti aloitetaan siitä jo melko pian. Kallein tulee olemaan varmaankin kodinhoitohuone, sillä sieltä pitää uusia kodinkoneetkin. Meidän kuivausrumpu on Oton perheen vanha ja se on oikeasti to-del-la vanha. Ja pesukonekin on vuodelta 2012, eli pian 10 vuotta vanha. Toimii edelleen kuin unelma, mutta se alkaa 7kg koneena olla liian pieni meidän pian  k u u s i h e n k i s e l  l e  perheelle. Nämä meillä on tarkoituksena uusia vielä ennen vauvan syntymää helpottamaan pyykkihuoltoa vauva-arjessa. Muilla tiloilla ei sinällään ole niin kiire, vaikka tietysti sitä aina innostuu kaikesta ja toivoisi, että saisi niitä ihania juttuja toteutettua mahdollisimman nopeasti. Mutta kaikelle on aikansa.

Tämä koti on ollut meille paras mahdollinen miljöö viettää korona-arkea. Täällä ei ole kaatunut seinät päälle, ulos on päässyt milloin vaan ja on riittänyt mielekästä tekemistä. Asuinalue on ollut juuri sitä mitä toivottiin ja palvelut ihanan lähellä, mutta silti sopivan välimatkan päässä, jotta täällä on ollut rauhallista. Naapurit ovat mukavia, kaikki asiat ovat hoituneet mallikkaasti. Lapsilla on turvallista kulkea täällä lähikauppaan, pyörälenkille, kavereille (silloin kun koronatilanne sallii) tai puistoon. Oma piha on ollut luksusta ja trampoliini helpottanut lasten innostamista ulos. Laatikkoviljely on ollut mukavaa puuhastelua ja grillijuhlat omalla terassilla pienelläkin porukalla olivat juuri sitä, mitä viime kesältä kaivattiin (ja kaivataan tältäkin kesältä, mikäli se vain onnistuu).

Välillä on yllättänyt jotkin pientaloasumisen jutut, kuten orava välikatossa, mutta onneksi siihenkin löytyi sitten ratkaisu ja orava saatiin onnistuneesti häädettyä, eikä se saanut mitään tuhoja aikaan. Eläimiä meidän pihalla pyörii harva se päivä, lintuja, pupuja ja oravia. Kunhan eivät mene välikattoon enää, mä rakastan niitä. Luonto on lähellä ja se on ihanaa. Lumitöitä sai tänä talvena tehdä tosi ahkerasti, viime talvenkin edestä, mutta Otto ainakin omien sanojensa mukaan nautti siitä. Ensi talvena mäkin voin auttaa niissä, kun en ole enää raskaana ja joudu lepäämään, kuten alkuraskaudessa jouduin.

Lapset rakastavat omia lastenhuoneitaan, jotka saivat itse suunnitella. Vaikka 4-vuotiaalla on oma huone, niin suurimmaksi osaksi kaikki lapset nukkuvat meidän isojen tyttöjen huoneessa, jossa on yksi ylimääräinen sänky ja leikkivät 4-vuotiaan huoneessa. Aivan kuten etukäteen arveltiinkin, ja siksi myös se yksi ylimääräinen sänky hommattiin sinne toiseen huoneeseen. Heillä on ollut oikein riittävästi tilaa omille ajatuksille, leikeille, rauhalle ja lukemiselle. Tämänkin pääsiäisloman he ovat nukkuneet kaikki kolme yhdessä ja iltaisin huoneesta on kuulunut ihana höpötys.

Ollaan rakastettu sitä, että meillä on tuplasuihkut, juuri niin paljon kuin etukäteen ajattelin. Kun saunotaan koko perhe, ne auttavat ja nopeuttavat hommaa huomattavasti. Yläkerran kylppärin yksinäistä suihkua ei toistaiseksi ole vielä käyttänyt kukaan (jep, kuvitelkaa!), mutta mikäli me asutaan täällä isojen tyttöjen murrosiän lähestyessä, sillekin varmaan tulee enemmän käyttöä. Ja se korkea huonekorkeus, josta niin kovasti haaveilin, on edelleen mun lemppariasia tässä kodissa. Rakastan sitä joka ikinen päivä. Se on se meidän kodin the juttu, ja se tuottaa mulle iloa edelleen ihan valtavasti.

Tavallaan tuntuu kuin me oltaisiin asuttu täällä aina, niin koti tämä on. Toisaalta muistaa hyvin sen matkan tänne, joka yhdeksän vuoden aikana kuljettiin. Sen ansiosta osaa arvostaa tätä vielä miljoona kertaa enemmän. Kippis kuluneelle vuodelle ja kaikille tuleville päiville, viikoille ja vuosille tässä rakkaassa kodissa.

Jälleen yksi raskausviikko takanapäin. Viime viikon isoin juttu oli ultra, tämän viikon rutiiniverikokeet eivät tuntuneet lainkaan niin jännittävältä, heh. Loppuviikosta mulla on tämän raskauden ensimmäinen neuvolalääkäri, jota odotan kyllä, mutta siellä tuskin tulee mitään sen suurempaa. Ihan kiva kuitenkin, jos kuunnellaan sydänäänet. Rakenneultraan on vielä reilut kolme viikkoa.

Vauvan liikkeet ovat alkaneet voimistumaan ja nyt Ottokin on tuntenut hyvin jo vatsan päältä jopa potkuja. Pari kertaa on tullut sellainen kunnon kova monotus, joka on näkynyt ulospäin niiden isompien kääntyilyjen lisäksi. Vauva vaikuttaa tällä hetkellä olevan tosi aktiivinen ja liikkeitä tuntuu monta kertaa päivässä. Se on aivan ihanaa. Voisin vaan pötkötellä sohvalla tunnustelemassa vauvan liikkeitä vaikka koko ajan. On ihana miettiä millainen tyyppi mahassa kasvaa. Onko hän vauhdikas vai rauhallinen? Onkohan hänellä ruskea vai vaalea tukka, vai ei tukkaa ollenkaan? Onkohan hänelläkin saman väriset silmät kuin meillä kaikilla muilla? Oppiikohan hän ensin puhumaan vai kävelemään? Mikähän on hänen ensimmäinen sanansa?

Ollaan makusteltu hänen mahdollista tulevaa etunimeään nyt jo pari viikkoa ja etenkin saatuamme aavistuksen mahdollisesta sukupuolesta, se nimi jonka keksimme on alkanut tuntua tosi hyvältä. Toinen ja kolmas nimi on vielä ihan auki, vaikka meillä tietyt toiveet onkin niistä kummastakin. Sopivan yhdistelmän päättäminen on aina hankalinta. Mutta tärkeintä on se, että se etunimi, jolla häntä kutsutaan, on alkanut tuntua tosi hyvältä. En nyt vielä sano, että ollaan lyöty se lukkoon, mutta aika pitkälle ollaan kuitenkin mietitty.

Ajatuksissani mietin häntä jo sillä nimellä. Meillä ei taas(kaan) ollut vauvalle työnimeä, taisi tämä mahdollinen tuleva etunimi nyt kaapata sen paikan. Mutta puheissa hän on silti edelleen pääosin ”vauva”. Se hetki kun jotain saa kutsua nimellä vauva on niin ohikiitävän lyhyt, että nautin vaan täysin rinnoin kun saan puhua meidän vauvasta. Sitten on koko loppuelämä aikaa puhua hänestä ja hänelle nimellä.

Edelleen nautin keskiraskaudesta ja toivon, että saan nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Supistuksia ei onneksi tule liikaa, mutta tulee kuitenkin. Varsinkin pitkään seisoskelu supistelee, rauhallinen kävely tuntuu paljon mukavammalta. Ruokaa laittaessa supistaa helpommin kun rauhallisesti kävelyllä. Se on hassua, kun kävelyssä on kuitenkin enemmän liikettä. Mutta en valita, tykkään muutenkin ennemmin kävellä kuin seisoa ja onneksi meillä on baarijakkarat, niin ruokaa voi laittaa istuskellenkin tarvittaessa. Supistusten ja satunnaisten liitoskipujen lisäksi olen muuten onneksi edelleen oireeton. Voi kun tämä hyvä fiilis jatkuisi niin lähelle loppua kuin mahdollista!

Tuntuu hurjalta, että nyt on 45% raskaudesta takana. Toiset 45% ja ollaan aivan loppusuoralla. Mihin tämä aika vaan hujahti? Tiedän ihan varmuudella, että kesä tulee menemään ihan älytöntä vauhtia, koska kesäloma menee aina ihan hillittömän nopeasti. Joten kohtahan vauva on jo täällä. Viimeistään tuossa rakenneultran jälkeen aletaan tekemään enemmän hankintoja, koska kesällä sitten halutaan enemmän keskittyä lomailuun ja chillailuun. Toistaiseksi olen ollut edelleen tosi laiska niitä tekemään, vauvalle tehdyt ostokset mahtuvat yhden pienen paperikassin pohjalle, heh. Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Mieluummin kokoan harkitusti ja hitaasti vain ja ainoastaan ne tarpeelliset tavarat, kuin haalin kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Checklist raskausviikko 18:

Vauvan koko hedelmänä: Granaattiomena.

Cravings: Appelsiinit edelleen ja muutenkin kaikki kirpeän sitruksiset jutut. 

Oireet: Liitoskivut satunnaisesti, harjoitussupistukset.