Marraskuu on jostain syystä vetänyt nostalgiselle mielelle ja päätin kokeilla tällaista hauskaa postausideaa: mitä meille on tapahtunut marraskuun 18. päivä viimeisinä kymmenenä marraskuuna? Onneksi on blogi, niin täältä voi hyvin luntata. Postauksia löytyi melkein jokaiselle marraskuun 18. päivälle näiltä vuosilta ja niistä oli aika helppo katsoa mitä meille on milloinkin kuulunut. Linkkasin tähän myös alkuperäiset postaukset, jos haluaa käydä nostalgisoimassa siihen, millaista sisältöä tuuttasin ulos vaikkapa yhdeksän vuotta sitten (OMG en suosittele)!

18.11.2011

Meidän esikoinen oli melkein kahden kuukauden ikäinen (kahta päivää vaille). Päivä oli perjantai ja mun äiti ja mummo ajoivat silloin Oulusta pakettiautolla meille tuomaan meille äidin vanhaa ruokapöytää. Ihanat! Mun mummo näki silloin ekaa kertaa meidän esikoisen, se oli ihana hetki. Oltiin siihen asti eletty ilman ruokapöytää ja syöty aina olkkarissa! Kirjoitin postauksen, jossa myös pohdiskelin sitä, kuinka me tehtiin aina jonkun mielestä ”kaikki väärin” lapsen kanssa.

Meillä oli esikoisen kanssa kylpyrutiini joka ilta, eli hän kävi (pelkkä vesi) kylvyssä aina illalla ennen nukkumaanmenoa ja se oli osa iltarutiinia samalla tavalla kuin vaikkapa iltasatukin. Oltiin saatu blogin kommenteissa palautetta, että kylvetämme esikoista liian usein. Joku oli myös ollut huolissaan, kun en ollut pessyt alle 2kk ikäiselle vauvalle lahjaksi annettua pehmolelupupua ennen kuin asetin pupun vauvan viereen babysitteriin. En kestä! Siis tätähän se on ollut jo vuonna 2011, että aina on jollain jotain sanottavaa. Onneksi näin yhdeksän vuotta myöhemmin voin huojentuneena todeta, että ihan hyvä siitä lapsesta tuli vaikka raukka joutui joka ilta kylpemään ja vielä hengailemaan pesemättömän pupun vieressä hetken! Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2012

Esikoinen oli vuoden ja kaksi kuukautta ja mahassa kasvoi meidän keskimmäinen. Kirjoitin silloin meidän esikoisen kuulumisia ja iloitsin omasta energisestä keskiraskaudestani. Esikoinen tuntui puhuvan ja ymmärtävän paljon puhetta jo silloin. Mun alkuraskaus oli mennyt rankan väsymyksen ja päänsärkyjen kourissa, joten oli ihanaa kun olo alkoi helpottaa pikkuhiljaa. Oltiin vasta muutettu uuteen kotiin ja koti oli vielä ihan kaaoksen vallassa. Tekstistä paistaa läpi sellainen ihana innostunut fiilis, jonka muistan. Kaikki oli niin ihanaa – uusi kiva koti, vauva tulossa, hyvin nukkuva taapero ja lempivuodenaikani joulukin vielä oli tuloillaan. Sellaista perus sillisalaattifiilistelyä! Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

 

18.11.2013

Tälle päivämäärälle löysin vaan sepostuksen meidän viikon ruuista, mutta 19.11. Otto oli kirjoittanut kantaaottavan mielipidetekstin koskien lasten pelaamista, mikä on pakko jakaa! Koska teksti oli mun mielestä niin hyvä ja edelleen se on ajankohtainen. Teksti on niin ottomaiseen tyyliin tehty, että purskahtelin nauruun sitä lukiessani. Hyvä ja tarpeellinen kannanotto pelaamisen puolesta ja edelleen aivan asiaa.  Me ollaan tekemässä Oton kanssa yhdessä pelaamiseen liittyen uusi postaus tässä ihan lähiaikoina, kunhan Oton koulujutut on valmiina, koska aiheesta kysytään usein. Postauksessa vinkataan eri-ikäisille lapsille sopivia pelejä ja muutenkin annetaan vinkkejä siihen, miten meidän mielestä voi vanhempana sekä tukea pelaamista että pitää huolen sopivista rajoista. Meidän keskimmäinen oli vuonna 2013 tänä päivänä seitsemän kuukauden ikäinen ja muistan, että nukuttiin pätkissä silloin. Oton alkuperäisen tekstin löydät TÄSTÄ.

18.11.2014

2014 meillä oli 3- ja 2-vuotiaat lapset, 3-vuotias kävi metsäkerhossa ja mä tein osa-aikaisesti blogin kautta töitä. Tienasin silloin joitakin satoja euroja kuukaudessa blogin avulla ja panostin blogiin jo selkeästi enemmän. Tänä päivänä 6 vuotta sitten jaoin asukuvia ja kirjoitin lähinnä siihen asuun liittyen, joten kuulumisia postauksesta ei hirveästi irti saanut. Mutta nähtävästi oltiin käyty ainakin ulkona asukuvaamassa, sillä silloin yleensä tein sisältöä tosi ”reaaliajassa”, eli jos kuvasin jotain, julkaisin sen heti samana päivänä. Sisällön suunnittelu oli täysin tuntematon käsite mulle silloin vielä. Alkuperäiseen asupostaukseen TÄSTÄ.

18.11.2015

Sinä syksynä olin aivan loppu, siis aivan loppu, vaikka sen päivän postauksesta sitä ei ehkä huomaa. Tein kahta työtä – sillä keväällä 2015 blogini oli siirtynyt Indieplacelle ja lisäksi olin aloittanut osa-aikatyöt markkinointiassistenttina startupissa kolme päivää viikossa. Assarin hommiini kuului käytännössä siis kaikki sisällöntuotanto mitä oli eri kanaviin, sekä lisäksi testaamista ja asiakaspalvelua, joten tein ihan muuta kuin assaroin. Sen työn lisäksi tein omaan blogiin n. 30 postausta kuussa ja instaakin päivitin melko aktiivisesti. Tänä päivämääränä julkaistussa postauksessa pohdiskelin blogijoulukalenteria ja mä haluaisin vaan antaa halauksen ja rutistaa sen aikaista itseäni! Että ei mun olisi ollut pakko rutistaa sitäkin vielä siihen päälle. Mutta tein sen silti. Onneksi nykyään osaan ja voin levätä enemmän, koska jokainen tarvitsee lepoa. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2016

Odotettiin meidän kuopusta ja oltiin jo käyty rakenneultrassa. Tiedettiin, että hän on pikkuinen tyttö! Löysin 18. päivältä vain kaupallisen yhteistyön, jossa ei ollut kuulumisia, mutta seuraavalle päivälle olin tehnyt postauksen myös. Siinä kerroin, kuinka vietimme Ota lapsi mukaan töihin- ja anna lapsesi pukea sinut -päiviä samana päivänä. Hauskaa! Ja lapset olivat valinneetkin mulle aika hienon asun, joka koristi hienosti mun isoa mahaa. Kirjoitin postauksessa enemmänkin omasta työstäni ja siitä, miten olin ”ottanut lapset mukaan töihin”. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2017

Kuopus oli yhdeksän kuukauden ikäinen, esikoinen eskarissa ja keskimmäinen oli 4-vuotias. Mua itketti kun luin tämän päivän postausta, sillä silloin oltiin Oulussa menossa mun mummon hautajaisiin. Se oli niin surullista aikaa meille. Onneksi saatiin kuitenkin olla rakkaiden ihmisten ympäröimänä Oulussa ja selvittiin siitäkin. Seuraavalta päivältä löytyy muistokirjoitus, jonka kirjoitin mun rakkaalle mummolle. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2018

Vuoden harmaimman päivän perään vietettiin marraskuun aurinkoisinta viikonloppua. Käytiin lasten kanssa Kaivarissa ulkoilemassa ja leikkipuistossa. Arki oli ihanan tasapainoista, vaikkakin hektistä myös. Olin vielä 1,5-vuotiaan kuopuksen kanssa kotona, vaikka samalla tein töitä yrittäjänä täysillä. Otto oli aloittanut opinnot ammattikorkeassa, mutta teki vielä syksyn ajan töitä ennen kuin jäi sitten seuraavana keväänä opintovapaalle. Leivottiin lasten kanssa pipareita, syötiin ruuaksi teriyakilohta ja nautittiin elämästä selkeästi. Ainakin oltiin paljon ihanammissa tunnelmissa kuin vuotta aikaisemmin. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2019

Kiinnostaako hömppä vielä, vai pitääkö aina ottaa kantaa? Tätä samaa on tullut pohdittua tänäkin vuonna ja olen nähnyt monen muunkin bloggaajan/sisällöntuottajan pohdiskelevan samaa. Nykyinen super-kantaaottava meininki on kaukana siitä, mistä bloggaaminen aikanaan lähti. Toki on hyvä ottaa kantaa ja antaa tilaa tärkeille asioille, mutta edelleen olen sitä mieltä, että aina ei ole pakko ottaa kantaa, eikä jokaiseen aiheeseen ole pakko tarttua. Jokainen oman jaksamisensa mukaan. Viime marraskuusta on vasta vuosi, mutta se tuntuu jotenkin tosi kaukaiselta. Kai elämä silloin oli kuitenkin monella tapaa samanlaista kuin nyt. Otto opintovapaalla, mä teen töitä, lapset koulussa/hoidossa. Vaikka toki paljon on vuodessa myös muuttunut, kuten meidän koti. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2020

Tänään 18.11.2020 olikin aurinkoinen päivä, vaikka säätiedotteet lupailivat muuta. Ihanaa nauttia auringosta. Yritin kuvata mahdollisimman paljon työjuttuja varastoon, koska pimeitä päiviä on varmasti vielä luvassa. Kirjoitin myös tämän postauksen, editoin ison kasan kuvia ja videoita ja vastasin työsähköposteihin. Söin ruuaksi italianpataa lounaalla ja illalla bolognesea. Kaksi kertaa spagettia samana päivänä, mutta ei se mitään. Lapset olivat koulussa ja hoidossa, Otto teki omia kouluhommia päivällä ja illalla oltiin koko perhe yhdessä. Ihanan tavallinen päivä.

Sellainen katsaus! Aika erilaisia marraskuun 18. päiviä on tullut vietettyä vuosien varrella. Iloja, suruja, rakkautta, huumoria. Juuri sitä, mitä elämä yleensäkin on. Eniten tasaista arkea, mutta joukossa myös isoja iloja ja isoja suruja. Jotenkin tosi lohdullista ja konkreettista, että suurtenkin surujen jälkeen elämä jatkuu ja tulee niitä parempia päiviä.

Teimme sen tänä vuonna aiemmin kuin koskaan ennen. Koristelimme joulukuusen. Ei vaan enää maltettu odottaa ja haettiin meidän Etolan lumihuurre joulukuusi varastosta ja pystytettiin se olohuoneeseen. Joulukuusen paikka on jotain, mitä oltiin mietitty jo varmaan keväällä tänne muutettaessa. Mihin me laitetaan joulukuusi? Kesällä järjestyksen ollessa erilainen, olin ajatellut, että kuusi näyttää sitten upealta meidän isojen ikkunoiden edessä, omassa nurkassaan, jossa sille oli täydellinen paikka. Vaihdettiin kuitenkin järjestystä arjessa toimivampaan ja kuusen paikka meni siinä.

Uuden järjestyksen kanssa kuuselle oli oikeastaan vain yksi mahdollinen paikka: portaikon alla. Siinä kuusi ei ole tiellä lainkaan ja sille on oma tyhjä soppi. Meidän lumihuurre joulukuusi on aika korkea, 230cm, mutta onneksi niin on portaikkokin. Kuusi mahtui hyvin portaiden alle tähden kanssa ja vielä jäi tilaakin. Portaikon alla on kuuselle mainio paikka, sillä siinä kohdassa meillä on muutenkin yleensä tyhjää ja samalla kuusi peittää keittiöstä katsottuna Oton työpisteen, mikä on  ihan kiva – heh.

Päätimme tänä vuonna joulukuusen teemaväreiksi kullan, hopean, valkoisen, beigen, vaaleanpunaisen ja vihreän. Aika samoja sävyjä, joita meiltä löytyy sisustuksesta muutenkin. Vaaleaa, mutta myös väriä. Toki kuusesta löytyvät myös kaikki lasten vuosien aikana valitsemat ja keräämät joulukoristeet, olivat ne minkä värisiä tahansa. Hauskaa ajatella, että tähän mennessä heille on kertynyt jo yhteensä 22 joulukoristetta. Vuosien saatossa niitä tulee melkein kuusikymmentä. Niillä saisi jo yksinään koristeltua kuusen, ainakin pienen. Jonkin verran teimme myös itse uusia koristeita tänä vuonna ja niistä tuleekin juttua myöhemmin blogijoulukalenteriin.

Olen edelleen todella tyytyväinen meidän lumihuurrettuun joulukuuseen. Joulukuusi on yksinäänkin ihan uskomattoman kaunis, ilman yhtäkään koristetta. Mutta toki täytettynä rakkailla, merkityksellisillä koristeilla siitä tulee vieläkin kauniimpi (omasta mielestäni). Se on aivan meidän näköinen, täynnä hassuja eläimiä, kultaa ja vaaleanpunaista, pehmeitä pompomeja, leivoksia ja glitteriä. Ihania asioita, joista me tykätään. Siitä löytyy niin mun lapsuudessa itse tekemiä koristeita, äidin vanhoja koristeita, lasten askarteluja, uusia itsetehtyjä koristeita kuin sitten rakkaudella kaupasta valittuja palloja, niitä ekoja, joita sai itse aikuisena ostaa omaan kotiin. Meidän kuusen valot on myös ostettu viime vuonna ja ne toimivat verkkovirralla, mutta niissä taitaa olla jonkinlainen kosketushäiriö, sillä valot värisevät usein ja välillä jopa hieman vilkkuvat. En tiedä kuinka kauan ne pelittävät, mutta täytyy seurata tilannetta.

Joulukuusen myötä koristeltiin muutenkin joulua jo kotiin, mutta ei täällä vielä missään nimessä valmista ole. Pitää tehdä sitten uusi postaus joulukodista, kun joulu on tuotu osaksi muitakin huoneita.

Sain muutaman viestin instassa, missä jaoin videon koristelusta, että miksi ihmeessä koristelimme kuusen näin aikaisin. Ja täytyy sanoa, että miksi EI? Mulle on henkilökohtaisesti ihan sama milloin kukainenkin haluaa oman kuusensa koristella tai koristeleeko ollenkaan. Ei ole mun asia millään tavalla.

Mutta minä halusin koristella kuusen jo nyt siksi, että me ei vietetä tänä vuonna joulua kotona. Haluan ehtiä nauttia kuusesta ja joulutunnelmasta kotona mahdollisimman pitkään. Lisäksi tämä vuosi on muutenkin ollut poikkeuksellisen kotipainotteinen – ollaan aika paljon tuijoteltu kotia sellaisena kuin se on. Miksi en siis piristäisi sitä jollain uudella, kuten joulukuusella? Kaipasin iloa ja valoa pimeään marraskuuhun  ja vuoden harmaimpana päivänä oli meidän perheelle täydellinen hetki koristella kuusi. Minä rakastan joulua, enkä toistaiseksi vielä ikinä ole ”kyllästynyt katselemaan joulukuusta”, kuten joku pelkäsi. Sitten kun en sitä enää jaksa katsella, eli jouluaaton jälkeen, voin sen kerätä pois. Yksinkertaista. Tuntuu oudolta, että niinkin ihanasta asiasta kuin jonkun toisen joulukuusen koristelusta voi löytää kritisoitavaa.

Valmistaudutaan jokainen jouluun juuri siten kuin itse halutaan (tai ollaan valmistautumatta). Minulle joulu on se henkireikä joka siivittää vuoden pimeimpien viikkojen ohi ja pitää kaamosmasennuksen kaukana poissa. Olen huomannut, että oma hyvä fiilikseni ja jaksamiseni tähän vuodenaikaan korreloi oikeasti aika hyvin sen kanssa, miten aikaisin aloitan jouluun valmistautumisen (oli se sitten pienillä jutuilla tai kuusen koristelulla). Joulussa riittää niin haluaville valmistautumista vaikka kesäkuusta asti. Tänä vuonna en ole tuntenut yhtään ahdistusta aikaisin tulevasta pimeydestä tai kylmyydestä. Päin vastoin. Imen itseeni ihanaa joulufiilistä, maistelen piparkakkuja, katson hyvän mielen jouluelokuvia ja keitän glögiä ja nautin ihanasta tunnelmavalaistuksesta kotona. Ja ennen kaikkea olen joulumielellä. Se tekee hyvää!

Joulukuusesta vielä muutama sananen. Sain runsaasti kyselyitä siitä, mistä meidän joulukuusi on ostettu. Tämä 230cm lumihuurre joulukuusi on siis ostettu ihan Etolan kivijalkamyymälästä viime vuonna. Se on mielestäni kestänyt hyvin käyttöä ja koristelua. Toki lumihuurretta irtoaa aina jonkin verran kuusta kasatessa/koristellessa, mutta suurin osa on pysynyt ihan hyvin paikallaan. Yritettiin tänä vuonna ostaa Etolasta kuusen jalan peittävää koria, mutta heillä ei omassa valikoimassaan ollut ollenkaan niin isoja, jotka olisivat mahtuneet heidän omien isoimpien kuusien jalan ympärille. Rustasta sen sijaan löytyi tämä juuttikankainen ”kori”, jonka halkaisija on 68cm ja joka riittää juuri hyvin isonkin kuusen jalan ympärille. Se on kaunis ja yksinkertainen ja peittää jalan juuri hyvin.

Tämä viikko on ollut itselleni ehkä vuoden raskain. Vaikka se ei ole näkynyt ulospäin, on tällä viikolla itketty monet kyyneleet. Jännityksestä, ahdistuksesta ja viimein helpotuksesta. Mun äiti oli isossa leikkauksessa tällä viikolla (tämä kaikki kirjoitettu äidin luvalla, huom), jota on jännätty ja odotettu koko syksy. Alunperin leikkauksen piti olla jo yli kuukausi sitten, mutta päivää siirrettiin viime tipassa. Tällä viikolla se sitten viimein oli. On tosi kauheaa olla niin kaukana omasta äidistä tällaisella hetkellä ja kaikki ei ihan mennyt kuin Strömsössä muutenkaan, vaan leikkauspäivä meni epätietoisuudessa ja ison huolen kourissa täällä.

Äiti joutui leikkauksen jälkeen yllättäen teho-osastolle ja huoli oli valtava, kun en voinut puhua äidin kanssa, vaan ainoastaan henkilökunnan kanssa. Vaikka henkilökunta oli ihanaa ja tiesin, että äiti oli hyvissä käsissä, pelko oli silti kova. Kun viimein 24 tuntia leikkauksen päättymisestä sain väsyneen, mutta tilanteeseen nähden hyvinvoivan äidin puhelimen päähän, mulla tuli samantien itku. Olin ollut suoraan sanottuna aivan paniikissa ja vihdoin se huoli purkautui, kun kuulin äidin tutun äänen ja äiti lohdutti, että kaikki on hyvin.

Olen jännittänyt tätä koko syksyn, vaikka äitiä olenkin vaan tsempannut, että tietenkin kaikki menee hyvin. Mutta tällaiset jutut nostaa tosi paljon vanhoja tunteita ja pelkoja pintaan ja osa niistä on ihan aiheellisiakin, koska isoihin operaatioihin liittyy aina riski. Leikkaus oli kuitenkin ihan ns. rutiinioperaatio, enkä siksi ollut ollenkaan osannut varautua etukäteen, että äiti joutuisi teholle ja se säikäytti.

Onneksi kaikki meni sitten lopulta kuitenkin hyvin ja nyt äiti jo paranee kovaa vauhtia ja laittelee mulle messengerissä viestiä ihan kuten aina muutenkin. Mutta ne pari päivää tässä välissä, ne oli kyllä aika kauheita. Yritin tehdä töitä ja olla kiinni normaalissa arjessa, mutta ajatukset oli tosi vahvasti vaan äidissä. Epätietoisuus on pahinta. Äiti on mun ainoa äiti ja meidän lasten ainoa mummu ja meille maailman tärkein, ja on ihan hirveä ajatus, että menettäisimme äidin.

Huh, että sellaista. En tietenkään voinut sanoa tästä mitään silloin kun en voinut silloin puhua äidin kanssa ja kysyä hänen mielipidettään asiasta, joten yritin vaan tehdä hommia kuten tavallista. Mutta vaikeaa se oli. Yksi ihana pitkäaikainen seuraaja laittoi mulle niin ihanan ja kannustavan viestin ihan muuten vain juuri silloin leikkauspäivänä, että päädyin itse asiassa juttelemaan hänen kanssaan tästä. Kerroin hänelle, että hän ei tiedäkään kuinka valtavan paljon hänen kauniit sanansa piristivät juuri sinä päivänä!

Kaikkea ei voi aina näyttää ulospäin somessa, monestakaan syystä. Ja juuri siksi kehulla, kannustuksella, kauniilla sanoilla ja hyvillä teoilla on vieläkin suurempi merkitys. Ikinä ei voi tietää mitä toinen käy läpi siellä kuvien tai videoiden takana. Mutta voi ilahduttaa, kehua ja tukea ihan muuten vain toisia.  Ja joskus voi olla, että niillä kauniilla sanoilla on juuri silloin käänteentekevä merkitys. Joskus ne voivat olla se ratkaiseva juttu, joka piristää tai saa toisen jaksamaan vaikealla hetkellä edes vähän paremmin.

Kiitos siis ihan hirmuisesti jokaiselle teistä, joka on joskus laittanut sydämen, ilahduttanut kommentilla tai viestillä tai tykkäyksellä, tänään, tällä viikolla tai näiden yhdeksän vuoden aikana. Ne ilahduttaa aina. Mutta joskus niillä on vieläkin suurempi merkitys, kuin osaa edes etukäteen ajatella. 

Olen maailman onnekkain, kun SAAN tänäänkin soittaa lasten kanssa videopuhelun äidille ja lapset voivat laittaa zombie-filtterin ja mummua naurattaa. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Monesti ollaan lasten kanssa illalla ennen nukkumaanmenoa halittu kaikki yhdessä ja juteltu kuluneesta päivästä. Usein ollaan tehty niin, että jokainen on saanut vuorollaan kertoa vaikkapa kolme kivaa asiaa omasta päivästä, joista tuli hyvä mieli tai joista on kiitollinen. Tämä ihana tapa on ollut meillä käytössä säännöllisen epäsäännöllisesti jo monta vuotta. Aina kun on vaan tullut jollain mieleen, että voisi tehdä näin, ollaan tehty.

Muutama viikko sitten istuttiin lasten kanssa iltapalapöydässä. Kysyin heiltä, että miten heidän päivänsä on mennyt ja haluaisiko jokainen kertoa kolme kivaa asiaa omasta päivästään. Se oli jälleen tosi ihanaa ja selkeästi etenkin yksi lapsistamme innostui tästä isommin. Sen kerran jälkeen hän on nimittäin joka ilta halunnut, että syödään kaikki yhdessä iltapalaa ja jutellaan aina samalla niistä päivän kivoista asioista.

Hän on halunnut, että jokainen kertoo neljä kivaa asiaa joka ilta niiden kolmen sijaan, joita minä olin alunperin ehdottanut. Ja parasta on se, että aina kun ollaan tehty täysi kierros ja jokainen on kertonut ne omat neljä asiaa, hän vielä viittaa ja kysyy saako kertoa vielä toiset neljä kivaa asiaa. Tietenkin saa! Nyt tämä tapa on siis tullut meille rutiiniksi ja olen siitä todella iloinen monestakin syystä.

Mun mielestä on mahtavaa opettaa lapsia jo pienestä asti huomaamaan ne hyvät ja ihanat asiat, joista olla kiitollinen. Onnellisuus tulee juuri niistä pienistä hetkistä ja kokemuksista arjen keskellä. Ne täytyy vaan huomata. Miten hyvää tekeekään pysähtyä joka päivä miettimään, mitkä ovat niitä sen päivän ihania asioita. Jokaisessa päivässä on jotain, mistä olla kiitollinen. Joskus ne voivat olla ihan tosi pieniä juttuja, joskus isompia, mutta aina löytyy jotain. Kun opettelee jo pienenä etsimään ja löytämään omasta elämästä asioita, joista olla kiitollinen, se on aikuisenakin helpompaa. Sitten ei tarvitse ehkä yrittää täyttää elämää huippuhetkillä ja megalomaanisilla kokemuksilla ja ahdistua jos ei ”tapahdu mitään”, kun sisältöä löytyy siitä arjesta.

Tottakai on myös päiviä tai hetkiä, joissa on jotakin huonoa tai ikävää. Tästäkin ollaan keskusteltu. Ei joka päivä, eikä joka kerta, mutta aina välillä muistutan, että muistavathan lapset myös, että jos päivässä on ollut jotain ikävää, siitäkin ehdottomasti saa puhua. Yleensä kuitenkin jos jotain sellaista on ollut, se asia on käsitelty jo aiemmin päivällä, heti tuoreeltaan. Näin ei ole tarvinnut enää illalla juuri ennen nukkumaanmenoa miettiä niitä juttuja, mitkä harmittaa, vaan on voinut keskittyä tuntemaan kiitollisuutta ja hyvää mieltä. Koska niissäkin päivissä, joissa kaikki tuntuu menevän pieleen (ja joita jokaisella varmasti joskus on), voi löytää pieniä kiitollisuuden aiheita.

Joitakin poimintoja meidän perheen kivoista kiitollisuuden aiheista viime viikoilta:

– Käytiin yhdessä kävelyllä pimeällä.

– Pelattiin Kimbleä.

– Halittiin sohvalla.

– Videopuhelu ystävän kanssa.

– Sai paljon kouluhommia tehtyä päivän aikana.

– Jumpattiin yhdessä.

– Oli riisipuuroa iltapalaksi.

– Katsottiin leffaa ja se oli hyvä.

– Kaveri sanoi jotain kivaa koulussa.

– Tehtiin ruuaksi lapsen toiveruokaa.

– Käytiin isoisän luona.

– Majan rakennus.

– Kivan työjutun vahvistuminen.

– Kotona tehty brunssi.

– Soitettiin yhdessä mummulle.

– Oli ystäväperhe kylässä ja hauskat leikit.

– Käytiin saunassa ja kuunneltiin musiikkia.

– Laulettiin Let’s Singiä.

– Lapsen kahdenkeskinen aika äidin kanssa, kun käytiin ostoksilla ja kävelyllä.

– Luettiin yhdessä kivaa kirjaa.

Tästä voi huomata, että nämä eivät ole mitään maailmaa mullistavia asioita. Vain ihania pieniä hetkiä sieltä täältä. Itse olen kaikkein kiitollisin siitä, että lapsille tulee joka päivä mieleen näitä ihania asioita. Tuntuu hyvältä, että he nauttivat niistä ja arvostavat niitä. Olen iloinen siitä, että tästä on tullut meille päivittäinen tapa. Ei se haittaa jos se joskus unohtuu tai jää välistä, mutta olen kiitollinen lasteni johdonmukaisuudesta. Heidän ansiostaan tämä jäi meille pysyväksi tavaksi, he muistavat kyllä, vaikka itsellä meinaisi unohtua.

Koen tärkeäksi sen, että vanhempana annan meidän lapsille työkaluja hyvinvointiin. Että opetan heidät käsittelemään tunteita ja puhumaan niistä, löytämään hyvää itsestään, toisista ja elämästä ja puhumaan rohkeasti, jos joku ei tunnu hyvältä tai oikealta. Kiitollisuus on yksi tärkeä osa elämää ja kun sen ymmärtää, on ainakin minun mielestäni tosi paljon helpompaa olla onnellinen.

Mulle tuli fiilis listata lemppareita ihan vaan siksi, että katsotaan juuri nyt niin viihdyttävää sarjaa, josta en ole itse nähnyt puhuttavan vielä missään! Haluan ehdottomasti korjata tämän vääryyden, joten tässäpä tulee kymmenen suosikkia marraskuulta.

Paras kirja: Linda-Maria Roineen eli Mercedes Bentson Totuus ja Tunnustus, jonka sain juuri luettua BookBeatissa e-kirjana. Se oli mielenkiintoinen luettava ja herätti paljon ajatuksia tasa-arvosta, feminismistä, selviytymismekanismeista, yhteiskunnan epäkohdista ja myös omasta nuoruudesta. Tällä Hetkellä luen Antti Holman Kaikki elämästä(ni) ja sen jälkeen aloitan meidän seuraavan lukupiirikirjan.

Paras sarja: Kärlek och Anarki, Rakkautta ja anarkiaa, joka löytyy Netflixistä. Uusi ruotsalainen draamakomedia perheenäiti Sofiesta, joka saa pestin kasvujohtajana vanhanaikaisessa kirjakustantamossa. Siellä hän tutustuu nuoreen komeaan IT-tukihenkilöön Maxiin, jonka kanssa kehkeytyy pientä sutinaa (vaikka kotona on aviomies). Sofie ja Max kehittävät ”pelin”, jossa molemmat yllyttävät vuorotellen toisiaan tekemään yhä hullumpia ja hullumpia juttuja. Ja sitä on todella viihdyttävää katsoa! Viime kuussa parjasin kaikkien ylistämää Emily in Parisia köyhästä dialogista ja stereotypioista. Tämä oli kuin raikas tuulahdus siihen perään. Tämä sarja on aivan älyttömän kiinnostava, hauska, kekseliäs ja tyylikäs ja ollaan katsottu se ihan muutamassa päivässä. Ehdottomasti marraskuun 2020 paras Netflix-sarja!

Paras elokuva: Holidate! Netflixin jouluelokuva-uutuus oli juuri sitä mitä toivoinkin. Viihdyttävä, sopivasti stereotyyppinen (kyllä, jouluelokuvissa se on sallittua) ja sopivan pituinen.

Paras biisi: Lorde – Team. Törmäsin tähän biisiin jonkun videon taustalla ja se vaan jotenkin kolahti. Kaunis ja rauhallinen biisi. Myös Ed Sheeranin Small Bump saa joka kerta hanat auki ja sitä on tullut kuunneltua vähän liikakin. Lisäksi viime aikoina on tullut kuunneltua jo runsaasti joululauluja.

Paras vaate: Jouluyökkärit! Paras aika vuodesta kun ne saa kaivaa esille. Olen joka päivä mun pingviinipyjamahousuissa kotona.

Paras herkku: Ollaan tehty nyt pari kertaa Oton kanssa herkkuiltapalaksi viikonloppuna loaded frieseja. Ja ne vievät kyllä kielen mennessään! Pitäisikö jakaa resepti täällä tai IG:ssä myös? Meidän loaded friesit on sopivasti hieman tuliset ja vihannekset tuovat raikkautta annokseen. Tuossa ylläolevassa kuvassa näkyy meidän eka versio (ainoa joka on kuvattu ja jossa oli mukana myös mozzarellatikkujen jämät pakkasesta) ja ne on siitä hieman kehittyneet, pitää kuvata seuraavan kerran kun tehdään!

Paras juttu tässä viikossa: Oton opinnäytetyö on tällä viikolla jo ihan loppusuoralla, mikä on ihanaa! Tämä viikko tulee olemaan vielä sen suhteen melko intensiivinen, mutta pikkuhiljaa alkaa jo helpottaa.

Paras tekeminen lasten kanssa: Jouluaskartelu. Ollaan askarreltu vaikka mitä joulukoristeita viime aikoina ja niistä on tullut tosi kauniita. Lapset rakastavat käsillä tekemistä yhtä paljon kuin minä! Toinen lempparitekeminen on meidän jumppahaaste. Mona Visuri aloitti marraskuussa lenkkihaasteen, josta kertoi instassa. Mä päätin aloittaa jumppahaasteen: marraskuun jokaisena päivänä jumppaan vähintään 15 minuuttia päivässä. Nyt on menossa siis päivä 9/11 ja voin kertoa, että kyllä tuntuu kropassa. Olen tehnyt paljon Pamela Reifin ilmaisia treenejä YouTubesta 15-40 minuuttia päivässä. Lapset ovat osallistuneet innoissaan joka päivä ja he ovat oikeastaan pitäneet huolen siitä, että oikeasti jumppaan joka päivä.

Paras juoma: Valion sokeroimaton glögi! Ihan super hyvää ja sitä voi juoda arki-iltanakin, eikä tarvitse miettiä, että tulee juotua ylimääräistä sokeria ihan liikaa.

Paras työjuttu: Joulukalenterin työstäminen. Blogijoulukalenteri tulee tänäkin vuonna ja sen tekeminen on aina jotain, mitä odotan ihan valtavan paljon. Olen saanut jo paljon tehtyä, mistä olen tosi iloinen ja ylpeä. Aloitin aiemmin kuin koskaan ennen.

Paras juttu, joka on vielä tulossa marraskuussa: Joulukuusen koristelu ja muut joulujutut, lasten kanssa vuosittaisten joulukoristeiden ostaminen. Tällä hetkellä elän ja hengitän joulua jokaisella solullani. Joulufiilistely tuo niin paljon iloa ja valoa tähän vuodenaikaan ja se tuo iloa ja valoa myös tähän poikkeukselliseen vuoteen. Keskityn tällä hetkellä jouluun enemmän kuin koskaan ennen ja mun mielestä se on enemmän kuin ok. Se piristää, rentouttaa ja ilahduttaa. Joulu on best ja jouluun valmistautumisen ansiosta marraskuu on yksi mun lempikuukausista.

Siinäpä tuli aika monta tämän hetken suosikkia. Laittelen Instagramin puolelle kyselyä ainakin teidän tämän hetken suosikkisarjoista ja kenties muistakin suosikeista, käykäähän vastaamssa!