Home sweet home ja mitä näitä nyt oli. Meillä oli ihan älyttömän ihanat kaksi viikkoa Oulussa, jotka menivät ihan hirveän nopeasti. Vaikka en koti-ikävää potenutkaan, on ihanaa olla kotona. Lapsista 1/3 oli sitä mieltä, että kotona on parempi kuin reissussa. Kaksi muuta olisivat kuulemma voineet lähteä heti uudelleen reissuun, kun oli jo ikävä tramppaa ja kavereita automatkan jälkeen. Onneksi täälläkin on kavereita, vaikka tramppaa ei olekaan.

Käytiin vielä aamulla moikkaamassa nopeasti mun äitiä ja armasta ja sitten ajeltiin vielä mun mummun haudalle kastelemaan kukat. Sitten alkoi jälleen kerran pitkä automatka kohti Helsinkiä lasten kanssa. Me ollaan ajettu tuota Oulu-Helsinki -väliä lasten kanssa varmaan pari-kolmekymmentä kertaa tai enemmänkin ja aina on mennyt melko hyvin. Silloin kun kuopus on ollut pikkuvauva niin välillä piti pysähtyä tienposkeen imettämään, mutta se nyt oli ihan normijuttu.

Pääosin matkat on aina sujuneet hienosti, myös pikkuvauva-aikana. Ja varsinkin nyt kun meidän perheessä ei ole enää viimeisellä parilla Oulun reissulla ollut ketään vaippaikäistä, on autolla reissaaminen ollut taas tosi iisiä. Jos kiinnostaa meidän vinkit automatkalle, niin tein jo 3,5 vuotta sitten postauksen ”8 vinkkiä automatkalle lasten kanssa”. Samoja tipsejä noudatetaan edelleen, hyvin toimivat isompienkin lasten kanssa. Vuodelta 2017 löytyy myös postaus pitkästä ajomatkasta 2kk ikäisen pikkuvauvan kanssa.

Tämäkin automatka meni siis lasten kanssa hyvin, kuten yleensä. Tosin meidän taapero nukahti päivän ekoille päikkäreille klo 17, kun matkaa oli jäljellä vielä 2h. Herätettiin kyllä tunnin jälkeen, mutta yöunille nukahtaminen voi tänään olla aikamoinen prosessi. Ei sillä, että siinä olisi jotain uutta, meillä on ollut tässä nyt jo muutaman viikon sellainen vaihe meneillään, että nukahtaminen kestää iltaisin taaperolla n. sata vuotta, vaikka yleensä päikkärit nukutaan samaan aikaan kuin dagiksessakin, eli 12-14. Yöt on menneet ihan super hyvin siitä asti kun hän muutti omaan huoneeseen nukkumaan 11 kuukauden iässä, mutta nyt on ollut oikeasti monta viikkoa nämä illat kunnon sirkusta. Mutta tämä on varmasti taas vain joku vaihe, joka menee ohi. Onneksi hän nukkuu kyllä koko yön sitten kun nukahtaa. Se ainakin helpottaa, kun tietää, että itsekin saa nukkua yöllä.

Kotona me purettiin heti kaikki kassit saman tien, laitettiin pyykkikone pyörimään ja vietiin tyhjät matkalaukut varastoon. Otto kävi kaupassa ja täytti jääkaapin. Mun mielestä reissusta kotiutuminen on helpointa niin, että samalta istumalta hoitaa kaiken kuntoon, niin saa sitten seuraavana päivänä jatkaa arkea suoraan siitä, mihin se kotoa lähtiessä jäi. Siinä ei mene kauan jos kaikki kamppeet purkaa heti kun tulee kotiin, mutta jos en tee sitä heti niin laukut jää pyörimään useammaksi päiväksi ja se ei ole kivaa.

Loppuviikoksi on ainakin tiedossa treffit ystävän kanssa, työjuttuja ja varmaan ihan perus kotona chillailua ja ulkoilua. Otetaan rennosti lasten kanssa ja mun on pakko tehdä yksi vähän pidempi työpäivä, että saan tehtyä muutaman isomman työjutun loppuun. Ihana päästä keskittymään työjuttuihinkin rauhassa, varsinkin kun on niin monta kivaa juttua tällä hetkellä kesken, kuten sunnuntaina ilmestyvä uusi Ihanat erilaiset perheet -postaus! En malta odottaa, että pääsen taas kertomaan yhden upean perheen tarinan teille.

Haluan vielä kiittää valtavan suuresti jokaista, joka on laittanut palautetta tai toiveita meidän tulevaa Yhdessä-podcastia koskien, niistä on ollut ihan superisti iloa, inspiraatiota ja apua. Nyt tiedetään minkä pituisia podeja toivotte, miltä alustoilta haluatte jaksot kuunnella ja mitkä aiheet kiinnostavat eniten. KIITOS!

Mä taidan tehdä huomenna sen super pitkän työpäivän ja tänään mä aion vielä rentoutua Oton kanssa leffan parissa, se voisi tehdä hyvää ajopäivän jälkeen. Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3 

Nyt mä vihdoinkin uskallan paljastaa, sillä nauhoitukset alkavat tässä kuussa. Me ollaan koko kevään ajan suunniteltu Oton kanssa meidän yhteistä podia, jonka jaksot on nyt hahmoteltu, nimi päätetty ja studio tiedossa. Me ollaan niin innoissaan tästä. Idea omasta podista syntyi jo viime vuoden marraskuussa, jolloin varovasti sitä ehdotin Otolle. Ajattelin, että hän sanoisi heti, että EI, koska hän ei halunnut jatkaa blogin kirjoittamistakaan vuotta pidempään. Mutta kuinka väärässä olinkaan, Ottohan innostui podi-ideasta heti. Meillä lähti samantien ajatukset laukkaamaan, että mistä kaikesta me voidaan ja halutaan puhua ja millainen meidän podista tulee.

Sovittiin yhdessä, että voidaan lähteä tekemään podia sitten, kun Otto jää keväällä opintovapaalle ja meillä on kunnolla aikaa. Lähdettiin pikkuhiljaa yhdessä suunnittelemaan sisältöä ja etsimään studiota, jossa voitaisiin nauhoittaa jaksot. Pohdittiin hetken myös sitä, että sijoitettaisiinko omiin laitteisiin, mutta tultiin lopulta siihen tulokseen (onneksi), että se olisi joko a) liian suuri investointi projektiin, jonka menestys ei etukäteen ole kiveenhakattua tai b) liian huonolaatuista sisältöä edullisemmilla ja suppeammilla laitteilla. Onneksi me lopulta löydettiin studio meidän podille lähempää kuin osattiin toivoakaan, eikä tarvinnut enää miettiä, että ostetaanko itse ummikkoina niitä laitteita.

Alunperin meidän nauhoitusten piti alkaa jo huhtikuun alussa, mutta meistä riippumattomista syistä ne viivästyivät nyt tänne heinäkuulle saakka. Voin kertoa, että ollaan oltu välillä niin tulisilla hiilillä kun on ollut niin paljon ideoita ja intoa ja fiilistä lähteä tekemään, mutta ollaan jouduttu vielä odottamaan. Mutta nyt, nyt me vihdoinkin päästään tekemään tätä, enkä voisi olla enempää innoissani! Mun onneksi Otto on tästä myös ihan super innoissaan.

Meidän podin nimi on Yhdessä ja tehtiin sille jo oma instatili @yhdessapodi. Itse asiassa tein tuon tilin jo tammikuussa, kun olin jutellut tästä podi-ideasta eräässä pressissä Strictly Style -blogin Hannan kanssa. Mä silloin sanoin, että ei olla vielä keksitty podille nimeä ja Hanna huikkasi mulle tuon nimi-idean. Se oli musta niiiiiin hyvä! Mulle tuli heti se fiilis, että siinä on just se nimi. Niin yksinkertainen, helppo ja kuvaava. Yhdessä. Kiitos Hannalle ihan älyttömän paljon tästä ideasta, en tiedä muistaako hän edes tätä sivulauseessa ohimennen huikattua ehdotusta, mutta mulle se kolahti aivan täydellisesti ja Ottokin tykkäsi heti.

Yhdessä-podi tulee pyörimään aika paljon parisuhdeaiheiden ympärillä, mutta aiotaan me puhua muustakin. Mukana tulee olemaan jaksoja liittyen myös vanhemmuuteen, mutta suhteet ovat pääosassa. Toki vanhemmuus on yksi osa meitä ja varmasti näkyy  (kuuluu) jossain määrin aina, mutta mikään perhepodi Yhdessä ei ole.

Mä olen ihan fiiliksissä meidän tulevista jaksoista, koska mulla on niin paljon ajatuksia niihin liittyen! En malta odottaa, että päästään aloittamaan nauhoitukset Oton kanssa. Siitä tulee varmasti aivan älyttömän hauskaa. Oton kanssa mun on helpompaa puhua kuin kenenkään toisen kanssa koko maailmassa ja siksi mua ei yhtään stressaa, että miten meidän höpinät sujuu. Meillä on selkeät ideat jo tosi moneen jaksoon ja varmaan kolmeen tuotantokauteen, mutta me halutaan vielä (ennen nauhoitusten alkua) kuulla myös teitä. Mikä teitä kiinnostaa? Mistä aiheista te toivoisitte kuulevanne meidän keskustelua? Voidaan sitten tarkistaa, että ollaan oikeilla jäljillä jaksoideoiden suhteen, eikä aivan hakoteillä ja muokata vielä ideoita ja niiden järjestystä tarvittaessa.

Pssst! Tullaan ehdottomasti yhdessä jaksossa palaamaan ainakin siihen, mistä kaikki alkoi. Eli tähän:

Ihan älyttömän suuri kiitos Otolle ja kaikille, jotka on meitä jo tukenut tämän haaveen toteuttamisessa. Tästä tulee varmasti niin huikea yhteinen projekti! Laittakaa seurantaan @yhdessapodi instassa ja huikkailkaa tähän kommenttiboksiin tai instassa DM:llä tai mun storiesin kyselyssä, jos tulee joku jaksoidea mieleen minkä ehdottomasti haluatte kuulla. Ja jos on jotain muita toiveita podin toteutukseen liittyen (esim. jaksojen pituus, julkaisualustat, muut toiveet) niin niitäkin saa heitellä ilmaan. Iso kiitos jo etukäteen!

Mä rakastan lastenvaatteita ja aina välillä voin kutsua niitä jopa harrastukseksi. Silloin, kun lapset on vielä pieniä ja on paljon aikaa kiinnittää huomiota vaatteisiin ja tuijotella niitä joka päivä, esim. vauvan kanssa, lastenvaatteet on mulle harrastus. Silloin vaatekaapin sisältö vaihtuu kasvun myötä kokonaisuudessaan tiheään tahtiin ja on ihanaa miettiä toimivia kokonaisuuksia ja silmää miellyttäviä asuja. Silloin jaksan seurata lastenvaateryhmien keskusteluita FB:ssä, postailla lasten asukuvia, jännätä uusia droppeja ja jonottaa merinovillapipoja. Silloin mä innostun vaatteista.

Mulla käy kuitenkin aina niin, että sitten kun lapsi vähän kasvaa, alkaa ilmaisemaan omia (vahvojakin) mielipiteitä vaatteista, ei vietä jokaisen päivän jokaista tuntia mun kanssa (vaan on dagiksessa) ja käyttää samaa kokoa paria kuukautta pidempään, mä en enää jaksa miettiä niin tarkasti, enkä innostu niin helposti. Sitten se jää ja yhtäkkiä kaappi on täynnä sillisalaattia, väärää kokoa, kääntöpaljetteja ja Ryhmä Hau -sukkia. Ei enää sellaista harmonista kokonaisuutta, jossa kaikki sopisi yhteen toistensa kanssa ja jokaiselle kuosivaatteelle olisi sopiva yksivärinen kaveri.

Eikä se oikeastaan haittaa mua, mulle on tosi tärkeää, että lapset saavat ilmaista itseään vaatteilla ja pukeutua oman makunsa mukaisesti. Se tietty olisi kiva, että olisi edes jonkin verran niitä toimivia kokonaisuuksia ja oikeaa kokoa tarpeeksi. Musta tuntuu, että taaperoiässä lapsi kasvaa jotenkin tosi varkain ulos vaatteista. Ensin samat vaatteet menee vauva-aikaan verrattuna aivan sika_kauan, ja sitten yhtäkkiä kaikissa onkin lahkeet ja hihat lyhyenä. Näin ainakin meillä joskus käy. Sitten saa yhtäkkiä ostella kaikkea mahdollista.

Nyt meillä on päällä just se vaihe, että taapero alkaa kasvaa ulos niistä koon 86- ja 92-vaatteista, jotka olen ostellut syksyllä ja talvella. Juuri niistä, joita vielä viime syksynä ja talvella hartaudella valitsin ja joista innostuin. Ja nyt pitäisi ostella seuraavaa kokoa. Vaatekaappi on yksi sillisalaatti, kun siellä on niin paljon kaikkea sekalaista isosiskojen jäljiltä, enkä yhtään tiedä mitä edes haluan sinne. Olen säästänyt isommilta joitakin suurimpia suosikkeja tässä seuraavassa vaatekoossa, mutta vasta se siitä seuraava koko on sellainen, jonka käytön aikana olen jo tiennyt, että meille tulee kolmas vauva ja osannut säästää enemmän vaatteita.

Pitäisi tehdä kunnon inventaario ja oikeasti miettiä sinne edes ne helposti yhdisteltävät basic-vaatteet, joiden kanssa ne kaikki sekalaiset siskojen vanhat suosikit menee edes suunnilleen sulassa sovussa. Se olisi helppoa, muutamat mustat leggarit, pari yksiväristä hupparia ja pitkähihaista paitaa ja sen mä varmasti saan aikaiseksi. Mutta mitä niille kaveriksi? Mulla ei ole yhtään sellaista fiilistä, että jaksaisi selailla kaikki valikoimat läpi eri kaupoista, yrittää tehdä löytöjä kirppiksillä tai odotella tulevia droppeja ja uusia kuoseja. Olisi ihanaa kun vaan sormia napsauttamalla kaappiin ilmestyisi sopivat vaatteet sopivissa väreissä ja kuoseissa.

Eilen kun oltiin Oton kanssa ostamassa hänelle uusia verkkareita, mä näin kuitenkin ohi kävellessä Valkean Noomissa Vimman uuden keltaisen Play-kuosisen keltaisen hupparin. Ja rakastuin! Pitkästä aikaa mulle tuli se ihana fiilis mikä tulee, kun tekee jonkun oikein ihanan löydön ja oikein innostuu jostain vaatteesta. Se oli niin ihanan pirteä ja mä tietenkin ostin sen. Oli ihana fiilis kun oikeasti ekaa kertaa tässä vaatekoossa löysin jotain, mistä oikeasti olin ihan fiiliksissä. Ostin hupparin reilussa 100cm koossa ja se toivottavasti menee meidän kuopuksella pitkään, ainakin sen vuoden, mitä edellinen vaatekoko.

Se on aivan ihana ja hurmaava. Olen katsellut tuota Play-kuosia aiemminkin, mutta mustalla ja valkoisella pohjalla en ole sen suuremmin ihastunut siihen, vaan joku muu on aina innostanut vähän enemmän. Tämä kirkkaan keltainen pohja oli kuitenkin vaan jotenkin niin herkku, että mä olin heti aivan myyty. Ja onneksi myös meidän taapero ihastui siihen, hän kun ei ollut ostosreissulla mukana. Huppari on ollut hänellä päällä tänäänkin koko päivän (myös juhlamekon päällä) ja se on niin hurmaava. Ihan mahtava löytö!

Ehkä mä tämän löydön innostamana jaksan nyt vihdoin tehdä vaatekoon päivityksen vaatekaappiin ja miettiä vähän yhdistelmiäkin. En ehkä samalla intensiteetillä kuin talvella, mutta pikkuisen. Varmaa on ainakin se, että lapsi itse haluaa sinne ainakin lisää Ryhmä Hauta ja kuulemma myös keltaiselle kaveriksi pinkin hupparin. Ja aion ne myös hänen kanssa etsiä sinne.

Sitten vähän isompien lasten kanssa se lastenvaateinnostus taas onneksi tekee comebackin. Esimerkiksi meidän esikoisen kanssa on aivan ihanaa shoppailla hänelle koululaisten vaatteita ja se kaupoissa pyöriminenkin on hänen kanssa mukavaa ja helppoa ja vaivatonta. Hänen kanssa voi myös hyvin keskustella vaatteiden tuotantoprosessista, siitä kuka ja missä vaatteet on tehnyt, mitkä ovat kestäviä materiaaleja ja millaisia vaatteita sinne kaappiin kannattaa ostaa ja miksi. 6-vuotiaankin kanssa on vaivatonta ja iisiä shoppailla ja voi jutella hyvin jo noista asioista. Kyllä se innostus varmasti taas tulee sieltä taaperonkin vaatteiden kanssa. Ainakin tämä aivan ihana huppari piristi ja muistutti siitä, miten kivaa lastenvaatebongailu on!

Onko teille käynyt samaa, että kyllästyy kaikkeen ja ei tiedä millä täyttäisi vaatekaapin?

Juhlittiin eilen vihdoinkin Oton 29v-synttäreitä kahdestaan, pari viikkoa myöhässä. Lapsille oli luvattu, että he pääsevät mummolaan yökylään ja sinne me heidät vietiin eilen iltapäivällä sen jälkeen, kun he olivat käyneet leffassa mun serkun kanssa. He jäivät sinne niin mielellään mummun kanssa hoitamaan Armas-koiraa, oli ihanaa kun he olivat itsekin innoissaan. 

Jotenkin niin hassua, miten paljon helpompaa se on itsellekin nykyään jättää lapset välillä hoitoon, kun oli vaikka vielä vuosi sitten kun nuorimmainen oli (melkein) 1,5-vuotias. Silloin oli mulle hirveän iso juttu viedä hänet ekaa kertaa elämässä yökylään isovanhemmalle, ja nyt taas hän itse menisi riemusta kiljuen milloin vaan, eikä se mullekaan ole enää niin big deal. Aika harvoin meidän lapset silti yökyläilee, mutta on ihanaa kun tietää, että se mahdollisuus on olemassa. 

Me käytiin Oton kanssa syömässä Vanhalla Paloasemalla ja sen jälkeen istuttiin vielä iltaa Keltaisen Aitan terassilla torin rannassa, tai siis patiolla, niinkuin Oulussa sanotaan. Ja käytiin myös tunnelmallisessa Pikisaaressa kävelyllä.

Keskiviikkoiltana täällä Oulussa oli kyllä aika hiljaista, se oli jotenkin jännää, kun Helsingissä on aina niin hulluna ihmisiä joka puolella, vaikka olisi vaan ihan tavallinen tiistai. Siellä harvoin näkee vaikka keskustassa tyhjää terassia jos aurinko yhtään paistaa ja lämmintä on edes 15+ astetta. Täällä kaikki paikat olivat puoliksi tai enemmänkin tyhjiä, vaikka oli pikkulauantai. 

Moni kokee Helsingin ihmispaljouden ahdistavana, mä taas inspiroivana. Se on ehkä se, mitä eniten Oulussa asuessa kaipasin: ihmisiä. Toki täälläkin on välillä paljon ihmisiä liikkeellä, niinkuin vaikka Qstockin aikaan tai vappuna, ehkä myös helteisenä lauantai-iltana. Mutta mä rakastan Helsingissä just sitä, että menit minne vaan ja milloin vaan, aina on paljon erilaisia ihmisiä liikkeellä ja paljon erilaisia tapahtumia. Musta se on ihanan virkistävää ja avartavaa. 

Toisaalta, Oulussa mä rakastan sitä rauhaa mikä täällä on milloin tahansa. Täällä pääsee irtautumaan kaikesta tosi helposti jos haluaa. Ja onhan Oulukin kasvanut ja kehittynyt ihan hulluna siitä kun mä täällä asuin.

Oli ihan parasta jutella kahdestaan rauhassa ilman keskeytyksiä koko ilta ja nauttia vaan toistemme seurasta. Mä rakastan sitä, miten meidän keskustelut lähtee lentämään ja voidaan puhua ihan mistä vaan. Toki me voidaan olla hiljaakin yhdessä, mutta aika usein me kyllä keskustellaan, välillä kiihkeästikin, kaikesta maan ja taivaan välillä. 

Musta on ihanaa pohtia eri asioita ja perustella omia näkemyksiä ja kuunnella toista ja saada erilaista näkökulmaa. Se on just parasta kun on eri mieltä jostain ja voi keskustella ja yrittää ymmärtää sitä toisen näkemystä. Välillä me taas ollaan jostain niin samaa mieltä että täydennetään toistemme lauseita monta kertaa peräkkäin. Silloin yleensä revetään nauramaan, ja sanotaan vielä yhteen ääneen kirsikkana kakun päälle, että “mä en kestä”. Molempi parempi. Se olisi kyllä tylsää, jos oltaisiin ihan kaikesta ihan samaa mieltä. 

Olen niin iloinen, kun saatiin viettää yhdessä naurun ja rakkauden täyteinen ilta. Se merkitsi mulle paljon.

Olen käynyt läpi tämän elämänvaiheen aiemminkin: sen, kun perheen kuopus alkaa olla pari-kolmevuotias ja intensiivisimmät pikkulapsivaiheen vuodet ovatkin jo takana. Kun yhtäkkiä aikaa ja aivokapasiteettia on taas niin paljon enemmän: se kuopus onkin jo kovin omatoiminen ja yhtäkkiä itse pysähtyy vaan miettimään, että hitto – mitäs nyt?

Tämä on kolmas kerta kun mulle iskee se fiilis, että nyt äkkiä jotain sutinaa. Tämä on juuri se elämänvaihe, jossa me käydään läpi ne samat keskustelut. Pitäisikö hankkia vihdoinkin se koira nyt kun on rauhallista? Pitäisikö sitä ja pitäisikö tätä. Tämä on myös juuri se elämänvaihe jossa mulle iskee aina uudelleen vauvakuume ja pahasti. Kun ei enää olekaan sitä ihan pientä nuuskuteltavaa vauvaa, vaan on se omatoiminen 2-vuotias, joka aamulla pukee itse kengät jalkaan ja hiippailee hiiren hiljaa ulos pomppimaan mun kummipojan trampoliinille ja huutelee sitten ulkoa, että ”ISI KATO!”. Tämä on juuri se vaihe elämästä, kun tuntuu, että pitäisi nyt äkkiä kehitellä jotain isoa ja ja jännittävää.

Kirjoitin jo vuonna 2014 siitä  tunteesta, että nyt ne meidän kaikki elämän isot saavutukset ja huippuhetket on takana. 23-vuotiaana. Surin sitä, että ei ehkä enää koskaan tulla tuntemaan niin suuria tunteita ja kokemaan niin suuria ja jännittäviä asioita, kuin esikoisen ja keskimmäisen syntymä tai meidän häät. Siihen asti meidän yhteinen elämä oli ollut yhtä huippuhetkeä. Joka vuosi tapahtui monta vuotta putkeen jotain niin suurta ja tajunnan räjäyttävää, että se ihan tavallinen arki ilman mitään suurta odotettavaa asiaa tuli jotenkin puskista. Yhtäkkiä ei ollutkaan synnytyksiä ja sormuksen pujottamista alttarilla. Oli ”vain” arkea.  Pohdin silloin, että onko elämä siitä eteenpäin pelkkää alamäkeä.

Onneksi mä myös silloin ymmärsin jossain määrin sen, mikä vain vahvistuu vuosi vuodelta: Arki on sitä elämää ja ne kaikki isot jutut on vain ekstraa siihen päälle. Arki on se, mihin pitää panostaa täysillä ja mistä pitää tehdä itsensä näköistä. Mutta vaikka sen ymmärtää ja vaikka toimii itse sen ajatuksen pohjalta, se ei poista sitä, että välillä iskee kuitenkin kaipuu niihin elämän käännekohtiin. Se ei poista sitä, että tämä tunne iskee mulle aina jossain vaiheessa koetun suuren elämäntapahtuman jälkeen uudelleen. Vaikka arki on sellaista, että siitä nauttii täysillä ja elää hetkessä, se ei poista sitä, etteikö välillä kaipaisi niitä suuria tunteita.

Vuoden 2014 jälkeen meidän elämä on ollut kaikkea muuta kuin rauhallista. Joo, lapset ovat kasvaneet ja heidän osalta elämä on jossain määrin rauhoittunut pikkuvauvavaiheesta, mutta se muu elämä siinä ympärillä on mennyt koko ajan eteenpäin. Vauhdilla. Mutta me ollaan vaan niin totuttu tässä kuluneen kahdeksan vuoden aikana siihen, että se muu elämä rullaa siinä lapsiperhearjen ympärillä koko ajan, ettei yleensä edes tajuta ajatella niitä muita huippuhetkiä. Vaikka se koko muu elämä on edennyt kuluneiden viiden vuoden aikana hillitöntä vauhtia, suurimmat tunneryöpyt olen kokenut silloin kun meidän kuopus syntyi ja silloin kun vietettiin 5v-hääpäiväbileitä läheisten kanssa.

Mulle mun suurimmat saavutukset ovat omassa perheessä ja rakkaudessa ja ne kaikkein suurimmat onnistumisen tunteet saan hetkistä, jotka liittyvät niihin. Vaikka olen näinä vuosina saavuttanut esimerkiksi uralla monia asioita, joista olen haaveillut pitkään, ne eivät ole luoneet mulle yhtä suuria onnistumisen tunteita kuin vaikka oman lapsen syntymä. Ne ovat vaan tapahtuneet tavallaan siinä sivussa. Se on ihan hölmöä. Miksi en osaa nauttia niistä asioista yhtä paljon? Miksi en koe omia urasaavutuksiani samanlaisina huippuhetkinä kuin perhesaavutuksia? Ja miten voisin oppia pitämään niitä suuremmassa arvossa?

Siinä on mulle haaste tuleville vuosille. Taito, jonka haluan oppia.

Luulen, että se liittyy siihen, että ensimmäiset suuret onnistumisen tunteet joita koin elämässä, olivat juuri lasten syntymät ja häät. En tiennyt muusta. Ja sitten mikään muu ei vaan enää tuntunut samalta, tietenkään. Onhan se vähän hankalaa, kun vertaa kaikkea siihen hetkeen kun sai oman lapsen ensimmäistä kertaa rinnalle. Harva tunne on yhtä voimakas. Mutta eihän saavutuksia edes pitäisi vertailla keskenään. Suuri osa ihmisistä kokee ensin opiskelu- ja urasaavutuksia ja vasta myöhemmin (jos ollenkaan) sen fiiliksen kun menee naimisiin tai saa lapsen. Mulla meni toisinpäin.

Mä myös tuppaan aina unohtamaan oman ikäni ja vaatimaan itseltäni ehkä liikaa. Olen vasta 27-vuotias – mulla on koko elämä vielä edessä. Ikääni nähden olen saanut kokea jo ihan älyttömän monta huippuhetkeä. Olen ihan älyttömän onnekas kun saan elää mun unelmaa joka päivä, eikä sitä saa unohtaa arjen tiimellyksessä. On tärkeää pysähtyä huomaamaan, miten hyvin asiat on. Se on myös vähän pelottavaa. Voisinko muka olla niin onnekas, että niitä huippuhetkiä ja unelmien elämistä olisi vielä lisää luvassa?

Voisin. En suostu ajattelemaan, että tästä eteenpäin elämä olisi pelkkää alamäkeä.

Viime aikoina kun se tunne on aina joskus iskenyt jälleen, olen haastanut itseni. Olen haastanut itseni hiljentämään sen äänen ja ajattelemaan, että mä en edes tiedä mitä kaikkea ihanaa on vielä tulossa. Voihan olla, että ne mun elämän parhaat hetket on vasta edessäpäin. Ehkä koen joskus elämässäni vielä suurempia tunteita kuin kaikki tähän koettu yhteensä. Enhän mä mitenkään voi tietää, mitä kaikkea ihanaa on vielä edessä, enkä mitenkään voi tietää, että kaikki ihana olisi jo takana.

Voin vain koettaa tehdä parhaani ja nauttia joka hetkestä. Voin opetella fiilistelemään täysillä niitä urasaavutuksiakin ja nauttia arjesta. Ja mistäs sen tietää, vaikka joskus tulisin vielä kokemaan niitä elämää suurempia tunteita myös liittyen rakkauteen ja omaan perheeseen, vaikka niiden aika ei juuri tällä sekunnilla olisikaan. Kun ajattelee näin, tulee jopa sellainen kutkuttavan ihana fiilis. Vitsi, mitä kaikkea siistiä edessä voi odottakaan, mistä en vielä edes tiedä, eikä mun tarvitsekaan.

On tärkeää, että on tulevaisuuden suhteen positiivisella fiiliksellä ja avoimin mielin, mutta vielä tärkeämpää on huomata ne kaikki ihanat asiat arjessa ja olla tässä ja nyt. Jos tulevaisuus pitäisikin jonkun ihanan sijaan sisällään jotain surullista, kaikkein surullisinta olisi huomata, että en nauttinut silloin kun oli mahdollisuus.

Sellaisia ajatuksia tähän kesäiseen keskiviikkoon. Näitä olen pyöritellyt mielessäni monta viikkoa, oikeita sanoja etsien. Tänään nautin siitä, että lapset ovat yökylässä mun äidillä ja me vietetään Oton kanssa treffi-iltaa Oulussa.

Oletteko muut kokeneet samaa? Onko teille tullut sellaista tyhjyyden tunnetta elämän suurien käännekohtien jälkeen? Miten olette päässeet siitä eroon? Mitä te odotatte just nyt?