Meillä tuli tällä viikolla tällaiset numerot täyteen ja aika hullulta – ja hullun ihanalta – se tuntuu. Pitäessämme parisuhde Q&A:ta Instagram storyssa viime viikolla  Oton kanssa satuin törmäämään vanhaan postaukseen, jonka olin kirjoittanut tänne blogiin kesällä 2011. Se oli niin ihanan naiivisti ja rakastuneesti kirjoitettu, että oikein nauratti. Eniten kuitenkin nauratti se, että olin ihan oikeassa sitä kirjoittaessani. Sitä ei moni varmaan uskonut silloin. Tässä on katkelma postauksesta:

”Tossa pojassa on kaikki mitä mä oon aina halunnu ja toivonu ja miljoona kertaa enemmän. Nykyään meidän suhde on tällast rauhallista arkielämää ja mä en tiiä kauan sen ns. kuherruskuukauden pitäis kestää mut must tuntuu et meil on se meneillään vielki koska mikään ei oo muuttunu yhtään tylsemmäks siitä ku alettiin seurustelemaan. Nyt vaan yhdessä valmistaudutaan siihen että meidän pikkuneiti tulee maailmaan, kirjotellaan vauvakirjaa ja sisustetaan vauvanurkkausta. Käydään yhdessä neuvolassa ja perhevalmennuksessa ja ollaan onnellisia. Lokakuussa meidän elämä sit rikastuu yhdellä uudella ihanalla ihmisellä. Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.”

Okei, tartutaan ensin mun kirjoitustyyliin. Hyvänen aika sentään miten kiitollinen olen siitä, että vuosien varrella olen oppinut kirjoittamaan aavistuksen vähemmän puhekielellä. Enkä pääse yli siitä, että käytin ilmaisua ”nykyään” meidän parisuhteesta, niinkuin sillä olisi ollut tuossa vaiheessa jo pitkäkin historia, kun oikeasti sitä oli takana viisi kuukautta sinä päivänä kun tuon postauksen julkaisin. Kyllä sille saa hihitellä. Mutta väärässä en ollut. Vaikka kaikki tapahtui hullun nopeasti, me tosiaan oltiin alusta asti samalla aaltopituudella siitä, mitä elämältä haluttiin. Ja 11 vuotta ja neljä lasta myöhemmin ollaan edelleen.

Se jatkuvan kuherruskuukauden muutos pitkäksi parisuhteeksi ja arjeksi on ollut niin saumaton, että en osaa paikantaa milloin se muka olisi tapahtunut. Aina kun ehdin katsoa Ottoa silmiin tai halata, tai nauretaan yhdessä jollekin meidän huonolle vitsille, musta tuntuu edelleen ihan samalta, kuin vuonna 2011 ruusunpunaiset lasit silmillä ja perhoset mahassa. Ei, meillä ei edelleenkään ole koskaan yhdessä tylsää. Eikä meidän mielestä arjen kuulu tai tarvitse olla tylsää, arki ei ole meille synonyymi tylsälle tai kaavoihin kangistuneelle, vaan arki on vaan se, mitä me suurin osa vuodesta eletään. Mutta me ollaan oltu siitä onnekkaita, että ollaan voitu luoda perusarjesta meidän näköistä. Vaikka arki on täynnä palasia joihin ei voi vaikuttaa, ne palat joihin voidaan vaikuttaa, on sellaisia mistä me tykätään.

Ja niiden ilmiselvien kommunikaation ja huumorin lisäksi se varmaan onkin se meidän pitkän ja edelleen onnellisen ja rakkauden täyteisen parisuhteen salaisuus.

Ihan alusta asti ollaan priorisoitu toisemme ja se meidän yhteinen aika todella korkealle. Toisille toimii toisenlainen tapa, toiset kaipaavat enemmän ja säännöllisemmin omaa aikaa ihan yksin tai ainakin ilman puolisoa, ja se on enemmän kuin ok. Mutta meille se kahdenkeskinen aika on perheajan lisäksi ollut se juttu. Me ei kaivata taukoja toisistamme – vaan se meidän yhteinen aika on se, mikä antaa meille voimaa ja iloa. Niinpä me ollaan vuosien varrella rakennettu yhdessä sellainen arki, jossa me voidaan viettää paljon aikaa yhdessä, lasten kanssa tai ilman. Näin vauvavuonna toki pääosin lasten/lapsen kanssa, mutta aina kun mahdollista, myös kahdestaan, edes pieniä hetkiä.

Pidetään kiinni arkipäivien yhteisistä iltapaloista, leffahetkistä ja halimisesta viikonloppuaamuisin. Silitetään toista kun kävellään ohi. Jatketaan vahingossa toistemme lauseita ja nauretaan toisen vitseille. Kerrotaan toisillemme mitä ajatellaan, mitä tunnetaan ja mitä meille kuuluu. Muistetaan kysyä sitä myös toiselta. Hemmotellaan toisiamme pienillä yllätyksillä, käydään kahdestaan lounaalla aina kun mahdollista ja otetaan joskus se staycation.

Uskon, että meidän kummankin kokemat asiat teini-iässä vaikuttavat siihen, että me ollaan jo teiniparina tajuttu miten samperin arvokasta se on, että rinnalla on ihminen, jonka kanssa haluaa olla ja jonka kanssa saadusta ajasta haluaa ottaa kaiken irti. Koskaan kun ei voi tietää milloin on viimeinen päivä, jonka saa viettää toisen kanssa. Synkkä ajatus taustalla, mutta se on se, mikä todella on saanut meidät aina ottamaan yhteisistä päivistä kaiken ilon irti ja olemaan aina pohjattoman kiitollisia siitä, mitä meillä yhdessä on. Oli se sitten vuokrakaksio Meri-Rastilassa ja kahdenkympin kihlasormukset, tai nykyinen arki neljän lapsen kanssa. Kiitollisia siitä, että löysimme toisemme ja kiitollisia jokaisesta päivästä, joka ollaan saatu ja saadaan elää yhdessä. Olosuhteista viis, meillä on toisemme. Ja se on todella paljon.

Ja ehkäpä tämän tausta-ajatuksen vuoksi meidän molempien lähtökohta parisuhteeseen on aina ollut se, miten voidaan tehdä se toinen tyyppi mahdollisimman onnelliseksi siinä rinnalla. Ei se, millaisia asioita vaaditaan siltä toiselta, vaan miten voidaan itse tehdä sen toisen elämästä mahdollisimman ihanaa, hemmotella toista mahdollisimman paljon ja rakastaa ja oppia toisesta. Se toimii, jos molemmat ajattelevat näin. Jos vain toinen ajattelee niin, toinen voi hukuttaa itsensä toisen palvelemiseen ja tulla pahasti satutetuksi ja omat tarpeensa jäädä täysin laiminlyödyksi. Mutta jos molemmat ajattelevat ja toimivat niin, se toimii. 

Kun meiltä kysyttiin mikä on ollut parasta näissä yhteisissä vuosissa, en osannut sanoa mitään yksittäistä hetkeä. Parasta on se, että me ollaan saatu kokea ne vuodet yhdessä ylipäätään. 11 vuotta on pitkä aika. Kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että me ollaan saatu olla jo niin monta vuotta yhdessä. Ja kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että löydettiin toisemme jo niin nuorena. Jos onni on myötä, meillä on vielä ihan hemmetin pitkä yhteinen elämä edessä, kun tässä vasta kolmikymppisiä ollaan.

Kiitos Otto jokaisesta yhteisestä päivästä. Toivottavasti meillä on ainakin ziljoona yhteistä päivää edessä. Sisälsivät ne sitten fine diningia tai oksennuksen pyyhkimistä, toivottavasti saadaan olla yhdessä.

Päätän tämän postauksen samoihin sanoihin kuin 11 vuotta sitten, tosin numeron vaihdoin.

”Semmonen tarina ja tää tarina vaan jatkuu, part 3 tulee sit kymmenen vuoden päästä eiku.”

Kun taannoin kysyin postaustoiveita, tämä oli yksi toivotuimpia aiheita. Useat kysymykset käsittelivät sitä, että pelkäänkö, ettei aika riitä?

En itse jännitä sitä lainkaan miten aika riittää kaikille lapsille, vaikka tiedänkin, että pikkuvauvan kanssa arki voi alkuun olla todella intensiivistä. Meillä isommat lapset ovat jo sen verran isoja, että he eivät tarvitse itse koko ajan aikuista rinnalle jokaiseen arjen toimintoon ja he ovat myös arkisin koulussa/dagiksessa. Heillä on perheen yhteisten juttujen lisäksi omat elämänsä ja omat juttunsa, sekä toisensa. Kukaan heistä ei odota, että äiti ja isi olisivat jatkuvasti viihdytyspalveluna, ja monet perusjutut onnistuvat omatoimisesti.

Me ollaan jo kerran koettu tämä vauva-aika myös hieman isommalla ikäerolla (toki nyt ikää on tullut siitäkin jo paljon lisää). Se eroaa mielestäni varsin perustavanlaatuisesti siitä ajasta, kun meillä oli kaksi lasta 1,5v ikäerolla ja molemmat kotona kaikki päivät.

Silloin kun isosisarukset ovat isompia, on aikaa pesiä rauhassa päivisin vauvan kanssa ja pitää imetysmaratoneja. Ja iltapäivällä/illalla/viikonloppuisin/lomalla kun kaikki lapset ovat kotona, jaksaa hyvin huomioida sitten isompia lapsia ja antaa heille kunnolla läsnäoloa. En sano etteikö kaikkien lasten huomioiminen voisi onnistua silloinkin kun on neljä pientä kotihoidossa. Aivan varmasti voi ja hyvin varmasti monella onnistuukin. Mutta meidän perheelle sopii paremmin tämä isojen ikäerojen tapa, varsinkin näin neljännen kohdalla.

Olen sillä kannalla, että vauva sopeutuu kyllä siihen perheeseen, johon hän syntyy, eikä niin päin, että koko perhe muuttuu vauvan vuoksi. Vauva tulee varmasti oppimaan siihen (jos korona-aika helpottaa), että me touhutaan ja mennään ja tehdään ja matkustetaan. Isommat lapset arvostavat sitä, että elämä rullaa eteenpäin kuten ennenkin, eikä koko perheen elämä muutu kokonaan vauvan vuoksi, vaikka vauva tuokin oman lisänsä kaikkeen.

Liputan vahvasti kantovälineiden puolesta ja esim. meidän kolmosen kanssa vauva-arki olisi ollut n. miljoona kertaa hankalampaa ilman kantoreppua. Kantorepussa vauva sai olla koko ajan lähellä ja minä sain tehtyä työt, arjen askareet ruuanlaitosta siivoukseen ja touhuttua isompien lasten kanssa. Mikäli tämäkin vauva on sitä tyyppiä, joka haluaa olla ensimmäiset kuukaudet lähellä ja sylissä, eikä juurikaan viihdy lattialla tms, hän tulee varmasti kulkemaan mukana kantorepussa tai liinassa, jotta arjen saa rullaamaan.

Sitten kun vauva kasvaa taaperoksi ja leikki-ikäiseksi, uusi arki neljän kanssa on jo varmasti löytänyt omat uomansa ja silloinkin aikaa järjestyy kyllä jokaiselle. Pidän itse kiinni siitä, että pyrin huomioimaan jokaista lasta erikseen ainakin sen suositellun 15 minuuttia päivässä täydellä läsnäololla. Toki me vietetään yhdessä yleensä paljon enemmänkin aikaa lasten kanssa kuin se vartti, mutta vartti on se aika, jonka pyrin jokaiselle antamaan erikseen täyden huomioni päivittäin. Yksi vartti lisää kolmen päälle ei kuulosta kovin haastavalta. Me vietetään paljon aikaa yhdessä koko perhe ja sen uskon säilyvän samana myös vauvan synnyttyä. Priorisoidaan perheaikaa muun ohi, koska nautitaan siitä koko perhe.

Neljä ei varmasti heti mene siinä missä kolmekin. Varsinkaan, kun kolme vanhempaa elävät jo aivan erilaista elämänvaihetta kuin vastasyntynyt, joka hetkeksi muuttaa arkea ja tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa ja läsnäoloa aivan eri tavalla kuin isosisarukset. Mutta sitten kun vauva kasvaa, uskon neljän menevän siinä missä kolmenkin. Isommatkin lapset kasvavat koko ajan ja arki ja elämä heidän kanssa kehittyy ja muuttaa muotoaan vuosi vuodelta. Miksei se neljäskin tyyppi menisi siinä jonon jatkeena aivan yhtä hyvin ja kehittäisi arkea omaan suuntaansa kasvaessaan. Myös me vanhemmat opitaan, kasvetaan ja kehitytään vuosi vuodelta.

Meillä riittää rakkautta ja syliä vaikka koko maailman lapsille, vaikka en tämän neljännen kerran jälkeen enää haluaisikaan olla raskaana itse välttämättä. Neljästä en siis ole huolissaan, että tulisi riittämättömyyden tunteita ainakaan jatkuvalla syötöllä. Varsinkaan, kun meitä vanhempia on tässä kaksi tasa-arvoista jakamassa rakkautta ja vastuuta.

Uskon, että jokainen vanhempi kokee joskus itsensä riittämättömäksi. Joskus on niitä päiviä, kun on niin paljon hoidettavaa tai on niin monta pientä vastoinkäymistä, että ei ehdi tai jaksa olla täysillä läsnä, eikä löydy edes sitä varttia. Se on ihan normaalia ja inhimillistä. Lapsetkin ymmärtävät kyllä sen, kun sen sanoo ääneen avoimesti. Toisena päivänä sitten taas paremmin.

Mun mielestä toimivan arjen pahimmat viholliset (oli lapsia yksi tai kymmenen) ovat vanhempien syyllistäminen ja syyllistyminen, riittämättömyydessä vellominen ja puhumattomuus. Riittävän hyvä riittää. Kenenkään ei tarvitse olla mikään supervanhempi, joka selviytyy aina kaikesta kultamitalisuorituksin. Kun ottaa asiat vastaan yksi kerrallaan sellaisena kuin ne vastaan tulevat, muistaa puhua avoimesti, tekee niin kuin tuntuu omalle perheelle parhaalta ja rakastaa täysillä, se riittää ihan valtavan pitkälle. Ja jokaisessa perhekoossa on omat hyvät ja ei-niin-hyvät puolensa.

Ajateltiin siis, että aika riittää kaikille lapsille neljän kanssa ihan samalla tavalla kuin on riittänyt kolmenkin kanssa. On perheitä, joissa on tupla- tai triplamäärä lapsia kuin meillä ja heilläkin riittää aikaa kaikille lapsille. Kyse on siitä, mitä priorisoi omassa arjessa, mitkä ovat oman perheen voimavarat ja miten kykenee sen oman arjen järjestämään. On tärkeää kuunnella itseään ja omia voimavarojaan, eikä vaatia itseltään tai perheeltään liikaa. Voi olla, että jonkun arkeen kaksikin lasta on liikaa ja se on ihan fine. Toiselle taas 12 on juuri sopivasti. Perheet, vanhemmat ja lapset on kaikki omia erilaisia yksilöitään ja se kannattaa aina muistaa kaikessa.

Tänään käytiin viemässä äidille sairaalalle kassillinen herkkuja ja luettavaa. Näin äidin vain ikkunan läpi kassia viedessä, mutta oli ihana nähdä edes sen ohikiitävän hetken, että toinen on kunnossa ja oma itsensä, vaikka vielä toipilas onkin. Miten valtavan oudolta tuntuu olla täällä, niin lähellä äitiä, mutta silti ei saa viettää aikaa yhdessä. Ymmärrän sen ihan täysin ja olen tyytyväinen, että tässä tilanteessa ei ketään päästetä sairaalaan tartuntariskin vuoksi, paljon turvallisempaahan se on niin kaikille potilaille. Mutta silti samaan aikaan siitä tulee niin outo olo. En ole tainnut koskaan käydä Oulussa ilman, että olisin nähnyt samalla äitiä.

Käytiin myös hoitamassa äidin asioita. Aika paljon kertyy postia ja muita hoidettavia asioita, kun on viikkokausia pois kotoa. Täytettiin kaapit ja pakastin ruuilla, siivottiin ja laitettiin kaikki valmiiksi. Nyt hänellä on ainakin kotona odottamassa paljon pitkään säilyvää ja helposti valmistettavaa ruokaa ja kaikki tarvittavat jutut muutenkin. Tänään illalla saatiin tietää, että ensi viikolla äidin pitäisi jo päästä kotiin. Se oli ihan valtava helpotus. Ja selvästikin meidän apu tuli kreivin aikaan, kun nyt äiti voi ensi viikolla kotiutua turvallisesti, eikä tarvitse murehtia kauppareissuista tai muistakaan asioista ihan hetkeen.

Täällä on tosi paljon lunta! En ole nähnyt näin paljoa lunta varmaan pariin vuoteen, ainakaan täällä tai kotona. No  viime talvena meidän Himoksen reissulla oli kyllä paljon lunta sentään, mutta muuten ei. Helsingissä on satanut vasta kaksi kertaa lumi maahan ja sekin on sulanut melkein heti pois. Lapset ovat leikkineet tänään paljon ulkona lumessa ja nauttineet täysillä. Lumi tuntuu nykyään niin harvinaiselta herkulta, sitä osaa todellakin arvostaa.

Mulla on huomenna vielä jo monta kuukautta aiemmin sovittu työjuttu täällä ja sitten lähdetäänkin jo takaisin kotia kohti. Tällainen oikein kunnon pikavisiitti. Tämä on varmasti oudoin Oulun reissu ikinä, niinkuin tämä koko vuosi on ollut outo. Mutta samalla kuitenkin ihanaa olla täällä tutuissa maisemissa. Toivon niin valtavan kovasti, että pian kaikki alkaisi palautua normaaliksi ja päästäisi tänne uudelleen ja silloin saataisiin vihdoin nähdä kaikki rakkaat ihmiset. Sormet ristissä!

Tämä viikko on kulunut tosi nopeasti ja joulukuu muutenkin menee aina hirveää vauhtia. Sunnuntaina on jo itsenäisyyspäivä. Kukaan ei vielä tiedä mitä joulu tuo tullessaan, miltä joulun vietto näyttää tänä vuonna. Siksi yritän vaan ottaa rennosti päivä kerrallaan ja nauttia kaikesta mistä matkalla voin. Välillä tulee surullinen ja huolestunut fiilis kaikesta, mutta onneksi Otto ja lapset piristävät.

Jouluinen puuhastelu tuo iloa arkipäiviin ja meidän perhejoulukalenteri on tänäkin vuonna ollut hitti. Ajopäivän luukkuna oli esimerkiksi jouluisen Spotify-soittolistan teko koko perheen lempibiiseistä, mikä tarjosi hupia pitkälle matkalle. Ei luukkujen tarvitse olla mitään kallista tai rakettitiedettä, etenkin tänä vuonna suurin osa meidän luukuista (ellei jopa kaikki?) on jotain ihan vaan kotona jo olemassaolevista asioista toteutettavaa tai täysin aineetonta.

Tämä oli tällainen vanha kunnon höpöttelypostaus, jollaisia on kiva aina välillä tehdä! Haluan toivottaa kaikille ihanaa viikonloppua ja itsenäisyyspäivää jo valmiiksi ja muistakaa tsekata joulukalenteriluukut! Ne avautuvat joka aamu klo 05.00 jouluaattoon asti! 

Tässä kuvassa me tehdään jotain, mikä ilahdutti mua valtavasti! Nimittäin me pelattiin esikoisen ja keskimmäisen kanssa yhdessä The Sims 4 -peliä. Se oli niin kivaa! Päätettiin yhdessä tehdä meidän perhe ja isot tyypit saivat auttaa mua tekemään juuri meidän perheen näköiset hahmot. Tai ainakin niin meidän näköiset kun me vaan osattiin. Lisäksi alettiin rakentamaan Sims-versiona meidän tulevaa uutta kotia, se vasta hauskaa olikin. Tosin tehtiin ihan liian iso talo meidän talon oikeaan kokoon nähden, tuosta tuli n. kolminkertainen neliöiltään, vaikka pohjapiirros olikin sama. Nauratti lähes messuhallin kokoinen olohuone-keittiö-tila ja kylpyhuone, jossa on vain kaksi suihkua nurkissa ja yksi pyyhetanko seinässä.

Se, mikä mua erityisesti ilahdutti, oli se vaihe kun me suunniteltiin hahmoja. Me analysoitiin meidän koko perheen piirteitä, kun yritettiin tehdä hahmoista meidän näköisiä. ”Äidillä pitäisi olla vähän lyhyempi nenä, ehkä tuo tuossa. Esikoisella on vähän vaaleammat kulmakarvat. Keskimmäisellä on samanlaisia kasvonpiirteitä kuin äidillä. Kuopuksella pitäisi olla vähän vähemmän hiuksia. Ja isille pitää tehdä paljon lihaksikkaammat reidet”.

Tutkittiin toistemme kasvoja ja piirteitä, eikä keneltäkään tullut yhtäkään negatiivista sanaa. Ei meidän lapsilta yleensäkään tule negatiivisia sanoja liittyen omaan tai toisten ulkonäköön, mutta jotenkin oikein havahduin jälkikäteen ajattelemaan tätä asiaa. Silloin kun mä olin lapsi, oli ihan tavallista, että porukalla pelatessa kiinnitettiin huomiota Sims-hahmojen ulkonäköön negatiivisessa mielessä, kommentoitiin ”kauheita” piirteitä tai ”rumia vaatteita”. Kaikki tekivät sitä silloin, se oli normaalia. Nykyisin se ei ole.

En ole ikinä kuullut, vieläkään, että meidän lapset olisivat tehneet niin, missään yhteydessä. En ole koskaan kuullut myöskään, että heidän kaverit olisivat tehneet niin. Sen sijaan olen usein kuullut, kuinka lapset kehuvat toisiaan tai toistensa vaatteita, tai sitten omia vaatteitaan tai ulkonäköään. Sitä on niin ihana seurata. Jokainen piirre, vaate ja tyyli on heille ihan yhtä arvokas. Niitä ei laiteta järjestykseen tai lokeroida vain tietynlaisia juttuja kauniiksi tai oikeanlaisiksi. Erilaiset nenät ovat vaan erilaisia neniä, eivät kauniimpia tai vähemmän kauniita. Erilaiset vaatteet ovat kaikki ihan yhtä hienoja. Cooleinta on se, että on sellaiset vaatteet, joista itse tykkää. Ihan sama onko kavereilla samanlaisia vai ei. Tässä mielessä uusi sukupolvi on niin  paljon edellä kuin mun sukupolvi.

90-luvulla syntyneiden sukupolvi kasvoi siihen, että toisten arvostelu ulkonäön perusteella on ihan ok. Nykyisin siitä pyristellään irti, mutta silti se on edelleen monelle vaikeaa. Molemmat ovat yhtä vaikeita: lakata katsomasta toisia arvostellen ja lakata katsomasta itseä arvostellen. Mulle on ollut pitkä matka opetella hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen. Toisten hyväksyminen ja arvostaminen oli paljon helpompaa. Mulle tärkein tekijä on ollut äitiys. En ole missään tilanteessa halunnut siirtää tapaa arvostella itseäni lapsilleni. Heti kun tulin äidiksi, tein sen päätöksen, että sen täytyy loppua. Alkuun se ei ollut helppoa, piti oikein muistutella itseä, ettei mene peilin eteen puristelemaan makkaroita. Nykyisin se tulee luonnostaan. Tuntuu oudolta ajatella, että menisin vaikka peilin eteen puhumaan ääneen siitä, miten hirveältä näytän.

Lapset ovat saaneet mut ajattelemaan paljon kauniimmin itsestäni ja arvostamaan itseäni enemmän. Vaikka edelleen olen joskus epävarma ulkonäöstäni, olen paljon vähemmän epävarma kuin ennen. Vaikka edelleen ääni pään sisällä saattaa muistuttaa, että en ole oikeanlainen tai joku mun piirre ei ole sellainen kuin toivoisin, en koskaan sano sitä ääneen. Ja pääosin nykyisin pystyn ajattelemaan, että olen kaunis ja hyvä juuri omana itsenäni. Se tuntuu hyvältä.

Kylläpäs lähti ajatus rönsyilemään pelkästään Simsin pelaamisesta, heh! Mutta oli kyllä niin hauskaa, pelattiin varmaan pari tuntia lasten kanssa yhdessä. Lapset saivat suunnitella tulevat unelmahuoneet ja unelmapihan. Saunaa me jäätiin kaipailemaan, pitäisi hankkia joku lisäosa, että sen saisi vielä. Tuli ihana nostalgiafiilis, en ollut pelannut Simsiä vuosikausiin.

Ihanaa viikonloppua kaikille ja tsemppiä tähän tilanteeseen <3 #staysafe 

Tällaisina aikoina on hyvä kiinnittää oikein erikseen huomiota niihin asioihin, jotka ovat hyvin ja joista voi olla kiitollinen. Tällä hetkellä olen vielä tavallistakin enemmän kiitollinen siitä, että saamme olla terveitä ja meillä on toisemme. Se on kaikki. Halusin kuitenkin listata sellaisia muita vähän pienempiä juttuja, joista olen juuri tällä viikolla ollut kiitollinen, joten tässä tulisi kymmenen sellaista.

1. Kuopuksen innostus potkupyöräilyyn. Vihdoinkin, oi vihdoinkin hän on innostunut siitä. Viime kesänä ei kiinnostanut ollenkaan, vaikka hän itse kuitenkin halusi potkupyörän ja kokeiltiin monta kertaa. Nyt hän on innostunut potkupyöräilystä oikein toden teolla ja haluaa joka päivä pyöräillä. Hän ajelee tosin liian pienellä viime vuonna ostetulla potkupyörällä. Meidän pitäisi käyttää perusteellisessa huollossa isosiskon monta vuotta vanha isompi Puky, jotta kuopus saisi sen käyttöön. Mutta tässä tilanteessa se on vähän haastavaa. Toistaiseksi hän siis potkuttelee menemään tuolla pikkupyörällä.  Vitsi kun olis sellainen polkupyörähuollon noutopalvelu, että se pyörä haettaisiin tuosta pihalta ja tuotaisiin siihen takaisin huollettuna, niin onnistuisi tässäkin tilanteessa hyvin ja turvallisesti. Jos sellainen on jo olemassa niin saa vinkata!

2. Oton rautaiset hermot ja arjen aikataulujen hallinta. Siinä missä mä olen se boheemi koheltaja, Otto on se, joka pitää meidän arjen aikataulut kunnossa. Vaikka mä askartelin lukujärjestyksen koko porukalle, niin Otto on se, joka pitää huolen, että sen aikatauluja noudatetaan. Otto pitää huolen siitä, että meidän päivissä on fiksut rutiinit ja mä taas olen se, joka keksii niiden lisäksi muuta hauskaa ja piristävää, ettei koti-arki ala puuduttaa. Me toimitaan tiiminä todella hyvin yhdessä, koska mä keksin kaikkea hauskaa ja hömppää ja Otto pitää huolen, että hommat tulee tehtyä.

3. Mielenkiintoiset työt. Juuri nyt olen vielä tavallistakin kiitollisempi jokaisesta uudesta työprojektista, jonka saan, kun markkinoiden tilanne on niin epävarma. Tällä viikolla on vahvistunut useampi kiinnostava juttu lähikuukausille, joista olen ihan valtavan kiitollinen. Voin vain toivoa sormet ristissä, että tilanne jatkuu yhtä hyvänä.

4. Mun sisustussuunnittelijana työskentelevä täti, joka on auttanut mua suunnittelemaan meidän tulevan kodin keittiötä. Pian alan tuumasta toimeen ja otan yhteyttä eri keittiöfirmoihin! Saa suositella!

5. Uuden kodin edelliset omistajat. Maailman mukavimpia ihmisiä, joiden kanssa kaikki on sujunut jopa meiltä ensiasunnon ostajilta tosi jouhevasti ja ollaan saatu kultaakin kalliimpia neuvoja (sähköpostitse ja puhelimitse tässä tilanteessa). Onneksi sattui niin hyvä tuuri, että kävi näin. Ja toki olemme kiitollisia koko uudesta kodista ylipäätään, vaikka se tuntuukin niin hitsin epätodelliselta, kun ei olla käyty siellä ekan näytön jälkeen kertaakaan! Vieläkin vaikea käsittää, että me omistetaan se koti nyt, kun mikään ei vielä asumisen osalta ole muuttunut mitenkään.

6. Kirjat ja lukeminen. Ne ovat läpi elämän olleet mulle tosi iso voimavara, mutta nyt oikein korostetusti, kun ollaan niin paljon kotona. Lenkillä kuuntelen äänikirjoja ja kotona luen painettuja kirjoja. Lukemiseen uppoutuminen on ihan älyttömän terapeuttista ja rakastan sitä, miten paljon inspiraatiota kirjoista voi saada.

7. Lönkan lukupiiri. Koronan takia lukupiirin tapaaminen vaihtui tällä viikolla virtuaaliseksi, mutta meillä oli niin mielenkiintoista keskustelua ja muutenkin kivaa! Ihan oikeasti, olen niin iloinen uudesta harrastuksesta, uusista ajatuksista ja näkökulmista ja uusista tuttavuuksista, joita olen lukupiirin kautta saanut. Ihan super voimaannuttavaa löytää uusi kiinnostava harrastus vielä aikuisena.

8. Aurinko ja lämpenevä sää. Kevät tuntuu oikeasti olevan täällä! Juoksulenkillä mulla tulee hiki paljon nopeammin kuin vielä viime viikolla, ohut merinovillapaita juoksutakin alla alkaa olla liikaa. Auringosta tulee niin hyvä fiilis ja rakastan sitä, kuinka valon määrä lisääntyy joka päivä. Ollaan pakattu suurin osa talvikamppeista pois ja otettu välikausivaatteet käyttöön.

9. Pimennysverhot. Me pidettiin viime viikonloppuna lasten kanssa pyjamabileet, joiden jälkeen lapset nukkuivat olkkarissa yön, missä ei ole pimennysverhoja kaikissa ikkunoissa. Tämän seurauksena he heräsivät kaikki seuraavana aamuna k u u d e l t a, vaikka valvoivat vähän tavallista myöhempään. Lastenhuoneissa meillä onneksi on tehokkaat pimennysverhot, joiden ansiosta me ollaan nyt tämän etäopetuksen aikana nukuttu joka aamu noin puoli yhdeksään, vaikka valoisaa on jo silloin kuuden-seitsemän aikaan. Pimennysverhojen ansiosta lapset pystyvät nukkumaan normaaleja 11-12h yöunia nytkin. Olen kyllä kiitollinen myös näistä vähän normiarkea myöhäisemmistä aamuista. On ihanaa nukkua ”pitkään” joka aamu, kun mulle 8.30 on varmaan myöhäisin mihin edes pystyn nukkumaan, vaikka valvoisin kuinka myöhään.

10. Better Call Saul -sarja. Meillä loppui kaikki sellaiset vakkarikatsottavat peräkanaa ja hetken aikaa oltiin ihan huuli pyöreänä, että mitäs me nyt katsellaan iltaisin. Luettiin Oton kanssa molemmat Better Call Saulista joku artikkeli toisistamme tietämättä samalla viikolla ja kun mä ehdotin Otolle, että annetaan sille uusi mahdollisuus, Otto innostui heti. Me siis joskus muutama vuosi sitten yritettiin alkaa katsoa sitä, mutta jätettiin kesken 5. jakson jälkeen, kun se ei vaan tuntunut lähtevän käyntiin. Nyt kun ollaan aloitettu uudelleen, niin se onkin todella hyvä ja koukuttava ja ollaan jo paljon pidemmällä kuin 5. jaksossa. Onneksi annettiin uusi mahdollisuus ja ihanaa kun meillä on vielä paljon katsottavaa!

Siinä mun kymmenen kivaa juttua tähän torstaihin! Mistä ihanista jutuista te olette kiitollisia juuri nyt niiden isojen ja merkittävien lisäksi?