On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun me katsottiin Oton kanssa sohvalla Salkkareita meidän pienessä kaksiossa ja yhtäkkiä totesin, että nyt nämä mun kaksi viikkoa putkeen jatkuneet muutaman minuutin välein tulevat supistukset tuntuvat oikeasti erilaiselta. Ei oltu valmistauduttu mitenkään – ei ollut kassia pakattuna. Heiteltiin vaan tavaroita Oton vanhaan karate-kassiin, soiteltiin synnärille ja tilattiin taksi. Oltiin aivan pihalla. Neljän tunnin kuluttua rinnalle nostettiin pienin vauva, jonka olin koskaan itse nähnyt. 46cm pitkä pikkuruinen tyyppi, jonka pelkäsin koko ajan putoavan. 

Viikkoa myöhemmin päästiin kotiin pienen nyytin kanssa ja oltiin edelleen ihan pihalla, mutta niin rakastuneita, sekä pieneen nyyttiin, että toisiimme Oton kanssa.

Muistelen aina lämmöllä meidän ensihetkiä, vaikka välillä kaikki oli myös tosi pelottavaa. Kaikki uudet asiat pelottivat. Meidän esikoinen oli niin pieni ja hento, että ihan perusjutut kuten vaipanvaihto tuntuivat alkuun älyttömän pelottavalta. Mutta siihenkin tottui, ja vauvat kasvavat ja vahvistuvat ihan käsittämätöntä vauhtia. Me löydettiin nopeasti yhteinen sävel ja kaikki loksahti paikoilleen. 

Yhdeksässä vuodessa itsevarmuus äitinä on kasvanut ihan valtavasti siitä, kun ekaa kertaa vaihdoin micro-kokoista Pampers-vaippaa meidän ennenaikaiselle esikoiselle. On niin hienoa nähdä omin silmin, kuinka lapsista kasvaa upeita tyyppejä. Omat lapset ovat maailman suurin itsevarmuus boosti ainakin mulle. Mikään tässä maailmassa ei voi tehdä mua yhtä onnelliseksi ja saa mua tuntemaan oloa yhtä hyväksi kuin se, että näen heidän olevan onnellisia ja nauttivan elämästä. 

On hurjaa ajatella, että tämä hetki on se puoliväli – yhdeksän vuoden kuluttua tästä meidän esikoinen on 18, lain mukaan aikuinen, vaikka toki 18-vuotias vielä lapsi tai ainakin nuori onkin. 18-vuotiaana muutin itse jo omaan kotiin, mikä on niin hurja ajatus nyt itse äitinä! En voi kuvitella, että yhdeksän vuoden kuluttua meiltä lentäisi jo ensimmäinen pesästä. Mutta ihan mahdollista se on. Toisaalta, meidän puolesta lapset saavat asua kotona ihan niin kauan kuin itse haluavat. Ja kotiin saa aina tulla. Niin olisin tosin minäkin saanut, mutta halusin omilleni.

Olen saanut oman osani odotahan vaan -kommenteista vuosien aikana, niin kuin varmasti suurin osa äideistä on. Esiteini-iällä (alkaa MLL:n mukaan tavallisimmin 9-12 -vuotiaana)  ja teini-iällä on peloteltu suunnilleen siitä asti kun vatsassa oli vasta avokadon kokoinen sikiö. Mutta mä odotan, odotan niin innolla sitä kaikkea mitä on vielä edessä äitinä. Omaa teini-ikääni kun muistelen, niin varmasti tulee joskus kiperiä tilanteita. Sitä en epäile hetkeäkään. Mutta ennen kaikkea odotan sitä, miten omiin lapsiin saa tutustua lisää joka päivä. Miten paljon uutta heistä ja heidän ajatuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan voi oppia. Miten paljon se yhteys heidän kanssa syventyy ja iän myötä tulee jatkuvasti uusia yhteisiä asioita ja ulottuvuuksia.

Tiedän, että on mahdollista, että teini sulkeutuu täysin omaan maailmaansa, eikä puhu vanhemmille enää ollenkaan. On mahdollista, että teini pitää kaikkea mitä vanhempi sanoo ihan tyhmänä ja nolona, eikä kerro enää mitään tai tuo edes kavereita kotiin hengaamaan. Itse olin sellaisen täysi vastakohta ja vaikka minun teini-ikääni leimasivat äidin vaikea sairaus yhdistettynä hänen vaikeaan masennukseensa, meillä säilyi silti vaikeimpina aikoinakin puheyhteys. Äiti tiesi aina missä menin ja kenen kanssa. Ja tiesin, että aina sain tulla kotiin vaikka mitä tapahtuisi.

Toivon, että näin on tulevaisuudessa myös omien lasten kanssa (ja että me selvittäisiin lasten tulevista teinivuosista ilman vakavia sairauksia ja masennuksia). Toivon, että he luottavat meihin ja haluavat kertoa omista asioistaan. Toivon, että meidän avoin keskusteluilmapiiri säilyy läpi vuosien ja kaikki perheenjäsenet kunnioittavat aina toisiaan, kuten nyt. En ainakaan vielä osaa kuvitella, että meidän lapset sanoisivat meitä vanhempia (tai toisiaan tai yhtään ketään muutakaan) tyhmäksi tai noloksi, ne eivät vaan ole sanoja, joita meillä käytetään kuvaamaan toisia ihmisiä tai asioita. Mutta odotanpa vaan, niin voihan se muuttua seuraavien yhdeksän vuoden aikana. 

Mutta se on sitten sen ajan juttuja se. Nyt meillä on edessä yhteisiä seikkailuja, naurua, iloa, tavallista arkea. Paljon äiti-tytär-hetkiä kolmen tyttären kanssa. Aina on joku, jonka kanssa tehdä yhdessä jotain kivaa. Aina löytyy kaveri, joka haluaa leipoa, lähteä lenkille tai katsoa leffaa. Tämä vaihe lasten kanssa on jotenkin niin mahtava. Meillä on jo niin paljon yhteistä ja silti on vielä niin ihanaa, miten kaikki kolme ovat kuitenkin lapsia ja tarkastelevat maailmaa lapsen näkövinkkelistä. Pienetkin asiat ovat niin ihmeellisiä heidän kanssa, ihan joka päivä. 

Tänään mun rinnassa kuplii ilo ja rakkaus. On esikoisemme yhdeksäs syntymäpäivä. Kiitos rakas esikoinen, kun teit meistä vanhemmat ja maailman eniten onnea 9-vuotiaalle <3 Kiitos, kun saan olla äiti. 

PS: Ei muuten olla katsottu yhdeksään vuoteen enää Salkkareita. Mistähän se johtuu?

Mulla on ollut niin ikävä tätä lämpöä, kun heinäkuu oli niin viileä. Kesäkuun lopun uimasäät saivat aikaan sellaisen ihanan odotuksen siitä, miten lämmintä ja mahtavaa heinäkuussa varmasti on. Totuus olikin sitten vähän toisenlainen ja heinäkuu oli tavallista viileämpi ja sateisempi. Onneksi kuitenkin saatiin tähän kesän loppuun vielä pieni lämpöputki ja päästään nappaamaan aurinkoenergiat talteen ja pulikoimaan lämpimissä luonnonvesissä.

Mä rakastan sitä, kun elokuussa illalla tulee Helsingissä jo melko aikaisin pimeää, mutta on kuitenkin vielä lämmintä. Rakastan sitä, kun auringonlaskut tulevat sellaiseen aikaan, että jaksan valvoa ja ikuistaa niitä kameran rullalle. Ja rakastan sitä, kun aurinko jo vähän laskee, eikä rannalla ole enää niin paljoa ihmisiä ja vesikin on tyyntä. Iltauinnit, tänä kesänä niitä ei ollut yhtäkään vain aikuisten kesken. Mutta ehkä ensi kesänä taas? Onneksi lastenkin kanssa iltauinnit on jo aika rentoja, kun he ovat jo kaikki vähän vanhempia. Ei tarvitse enää pelätä joka välissä, että kuopus kokeilee dipata päälleen veteen ihan huvin vuoksi, vaikka ei osaa uida. 

Lapsilla on vielä reilu viikko lomaa jäljellä ennen kuin arki alkaa, joten nyt on täydellinen ajoitus munkin ottaa viimeiset ilot irti kesän lämmöstä ja helteisistä illoista. Nyt on myös täydellinen hetki pitää mun tämän kesän toinen lomapätkä. Tällä pätkällä en pysty olemaan ihan täysin lomalla kuten viimeksi, sillä mun elokuu on melko täynnä töitä ja tapaamisia. Mutta se ei haittaa mitään, mä olen vaan todella kiitollinen ja innoissani jokaisesta työprojektista joka mulla on tällä hetkellä meneillään. Blogi on kuitenkin lomalla ensi sunnuntaihin asti ja ajattelin kenties lomalla tarttua vähän toisenlaiseen kirjoitusprojektiin taas: mun kirjaan. 

Tällainen puolilomailu sopii mulle oikein hyvin – aamupäivisin pari tuntia töitä tai kirjan kirjoitusta ja loppupäivä vapaata tehdä mitä ikinä haluaa. Pidän seuraavan kunnon 100% pysähtymisen sitten, kun saa taas vapaasti ja turvallisesti matkustaa jonnekin kauas, missä on helppoa unohtaa työt. Siihen voi vierähtää tovi, mutta ei se mitään. 

Loman jälkeen palataan taas uusilla kujeilla. Nyt on ollut aika paljon sisustusjuttuja, eivätkä ne ole ihan heti loppumassa. Rakastan tehdä sisustusjuttuja ja meillä on edelleen muutama DIY-projektikin kesken. Syksyn myötä kuitenkin tulee taas paljon muutakin sisältöä, kun aivot (ja arki) eivät ole enää pelkkää kesähöttöä. En tiedä samaistuuko joku muukin tähän, mutta kesällä en jaksa ehkä kirjoittaa mitään mielipidetekstejä samalla intensiteetillä kuin muina vuodenaikoina. Kesällä on all good everything ja sitten kun alkaa viilentyä, voi tunteet taas kuumentua, heh. No okei, ei ehkä kuumentua. Mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan. Kesällä mä menen rennolla meiningillä ja sitten kun on palattu arkeen, voin taas ottaa enemmän kantaa ja tarttua vähän syvempiinkin aiheisiin. 

Vaikka blogi lomailee, Instagram ei ainakaan täysin, joten siellä voi seurata meidän meininkejä ensi viikollakin. Toivottavasti ensi viikollakin jatkuisivat nämä mielettömän kauniit säät ja saataisiin nauttia mahdollisimman paljon auringosta. 

Ihanaa alkavaa uutta viikkoa kaikille ja tsemppiä arkeen paluuseen kaikille, joilla arki alkaa huomenna tai ensi viikolla <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Postin ja Indieplacen kanssa.

Tämä alkuvuosi on tuntunut pitkältä. Läheisiä Oulussa on ollut ihan hirveä ikävä. Alkukeväästä raastoi epätietoisuus siitä, näkeekö läheisiä koko kesänä. Nyt se on jo vaihtunut helpotukseen: pian me nähdään. Nyt näkemisen tiellä on enää keittiörempan viimeistely, mutta onneksi se on mukavaa puuhaa ja silläkin on deadline, jonka jälkeen vihdoin näemme.

Tänä keväänä ollaan lähetelty äidin kanssa postia enemmän kuin vuosiin. Äiti on lähettänyt ylläripaketteja lapsille ja mulle hän lähetti Äidin kirjan. Se on kirja, johon äiti on kertonut oman tarinansa ja mä sain sen lukea. Ja me ollaan lähetetty äidille kortteja ja piirustuksia. Jos posti on ollut tärkeää meille, se on todellakin ollut sitä myös äidille, joka vietti poikkeusajan lähes kokonaan yksin riskiryhmäläisenä. Ikävä on ollut raastavaa ja se, miten yksin äiti oli, on tuntunut niin raskaalta. Huoli äidin jaksamisesta yksin oli kova. 

Halusimme lasten kanssa piristää mummua ja lähetimme vielä postia ennen meidän tulevaa reissua. “Jaksa vielä hetki, kohta me tullaan”. Haluan opettaa lapsille, kuinka tärkeää on välittää läheisistä ja muistaa kertoa se. Parhaiten oppi menee perille, kun yhdessä kerrotaan läheisille, miten tärkeitä he ovat. Mun äiti on aina muistanut kertoa, että rakastaa ja siksi mäkin muistan kertoa sen. Kortti on pieni ele, jolla on iso vaikutus. Ihaninta kortissa on se, että se on jotain, jonka pariin voi aina palata. Sanotut sanat voivat unohtua, mutta säästetty kortti ilahduttaa aina uudelleen ja uudelleen. Kortti jääkaapin ovessa, johon voi aina huonona hetkenä (toki hyvänäkin katsoa) ja joka muistuttaa: “Olet meille rakas”. 

Askarreltiin lasten kanssa marmoripaperia. Ostettiin viime viikolla sellaisia marmorointivärejä, joita laitetaan vesikulhoon muutama tippa kutakin väriä ja sitten sekoitellaan neulalla väreistä kuvioita veden pinnalla. Sitten paksu paperi kastetaan kulhossa ja nostetaan kuivumaan – pinnalle syntyy upea marmorikuvio. Kun paperi oli kuivunut, kirjoitettiin pinnalle mitä haluttiin. Helppo tapa askarrella näyttäviä kortteja. Ja siis kuinka helppoa ja hauskaa! Lapsista on ihanaa askarrella ja mikäs sen parempi syy askarrella kuin rakkaiden ilahduttaminen. 

Kun mä olin lapsi, vietin joka kesä useamman viikon mummolassa yksin, kun äiti teki töitä Helsingissä. Näin sain pitkän kesäloman, vaikka äidillä oli töitä. Silloin äiti lähetti mulle joka päivä kortin tai kirjeen, joita odotin aina ihan hirveästi joka päivä. Niillä korteilla oli iso merkitys ja joka päivä mä juoksin innoissani postilaatikolle hakemaan korttia. Siitä tulee ainakin mulle aina tosi erityinen fiilis, kun saan kortin. Varsinkin, jos kyseessä on vielä kortti ihan muuten vain, eikä postikortti reissusta tai jouluna (toki nekin ovat ihania). Niitä ihan-muuten-vain -kortteja pitäisi oikeasti lähettää paljon useamminkin, koska ne on juuri niitä, jotka koskettavat kaikista eniten. Niistä tulee se olo, että ihanaa kun toi tyyppi on ajatellut just minua ja halunnut lähettää minulle tämän kortin. Sitä tunnetta haluan välittää itsekin eteenpäin. 

Mun äidin lisäksi lähetettiin oma kortti myös mun äidin Armas-koiralle lasten toiveesta, sekä muutamalle muulle läheiselle, joita ei olla nyt hetkeen päästy näkemään. Kortit kulkevat helposti yhdellä Postin ikimerkillä, riippumatta siitä, milloin ikimerkki on ostettu. Ikimerkit kelpaavat siis aina, vaikka olisivat 15 vuotta vanhoja. Kotimaan kirjeet ja kortit lähetetään kotimaan ikimerkeillä (ne tunnistaa Suomen kartta -symbolista) ja ulkomaan kirjeet ja kortit ulkomaan ikimerkeillä.

Jos lähettää yhden postikortin, riittää kotimaassa yksi ikimerkki (alle 50g). Alle 250g kirjelähetyksiin kaksi merkkiä, alle 1000g lähetyksiin neljä merkkiä ja alle 2000g lähetyksiin tarvitaan kuusi kappaletta kotimaan ikimerkkejä. Postin sivuilta voi lukea lisää, jos joku askarruttaa postimerkeissä. 

Korttien lähettäminen on ollut mulle luontevaa aina, mutta en voi väittää että olisin ollut mitenkään hirveän aktiivinen kortilla ilahduttaja. Enemmän se on ollut sellainen satunnainen juttu, merkkipäivinä tai sopivana sesonkina, kuten jouluna tapahtuva juttu. Mutta miksen ilahduttaisi kortilla useamminkin, varsinkin kun tiedän miten mukavalta se tuntuu kortin vastaanottajasta? Aion haastaa itseni loppuvuodeksi lähettämään enemmän kortteja, ainakin yhden kortin joka kuukausi jollekin rakkaalle ihmiselle Suomessa tai ulkomailla. Lähdetkö mukaan korttihaasteeseen? Haastan teidät kaikki ilahduttamaan läheisia useammin kuin ennen!

Aion siis itse lähettää tästä jouluun asti joka kuukausi vähintään yhden kortin jollekin ihmiselle, toki niitä saa lähettää enemmänkin. Keksin itselleni etukäteen aiheet lähetettäviin kortteihin, koska se oli musta hauska ajatus. Aiheet löydät alta: 

Elokuu: Kortti kummilapselle ilahduttamaan ennen koulun alkua. 

Syyskuu: Kortti jollekin ihmiselle, jolle en ole koskaan ennen lähettänyt korttia.

Lokakuu: Halloween- tai sadonkorjuu-teemainen kortti piristämään vuoden pimeintä aikaa. 

Marraskuu: Kortti vanhalle ystävälle, jonka kanssa ei olla tavattu aikoihin. Ehkä kutsukortti tapaamiseen? 

Joulukuu: Itsetehdyt joulukortit ajoissa.

Lähdetkö mukaan korttihaasteeseen? Kenelle sä olet lähettänyt viimeksi kortin? 

Sori Otto, koska olet nyt 30 niin saat kestää mun ällösöpön listauksen kaikesta siitä, mitä rakastan sinussa. Voit lukea tämän korvat punoittaen tai olla lukematta jos ahdistaa liikaa, mutta kirjoitan tämän silti nyt. Koska rakastan maailman eniten.

1. Otto on ihan pähkähullu. Hän oli 20-vuotias, elämänsä parhaassa seikkailuiässä ja päätti alkaa rakentaa toimivaa perhe-elämää mun kanssa 5 viikon tuntemisen jälkeen. 

2. Otto on maailman paras isä. Mulla ei ole kokemusta omasta isästä, mutta jos olisi, toivoisin, että mun isä olisi samanlainen kuin Otto on meidän lapsille. Aina valmis auttamaan, rakastava, läsnäoleva ja sopivasti lasten pikkusormen ympärille kiedottu. Vaikka mä olen se good cop meistä vanhemmista niin kyllä on Ottokin sopivissa määrin. 

3. Saan toteuttaa salaisia parturi-kampaajahimojani Oton päähän. 9,5 vuoden ajan olen toiminut Oton parturina. Rakastan sitä, kun Otto saa jonkun uuden idean (vaikka vihreän tai turkoosin tukan tai leikata pitkät hiukset sivuilta kokonaan lyhyeksi) ja sitten saan toteuttaa sen heti.

4. Otto on hauskin tyyppi kenet tunnen. Hän naurattaa mua joka ikinen päivä ja lapsia myös. Meidän huumorintajut kohtaavat loistavasti, mutta on Otto muutenkin hauska. Hän tietää aina hauskimmat meemit, heittää aina tilanteeseen sopivaa läppää ja tietää tasan miten mut saa nauramaan milloinkin. Otto osaa nauraa itselleen eikä vierasta mustaa huumoria.

5. Otto on kokenut elämässä paljon jo nuorena ja ehkä siksi hän on niin hyvä olemaan läsnä ja elämään hetkessä. Jokaikinen päivä jonka saan viettää Oton kanssa, tuntuu siltä, että olen ottanut kaiken irti siitä päivästä. Tiedättekö mitä tarkoitan? Otto osaa elää niin, että jokaisesta päivästä löytyy jotain hyvää, jotain jonka haluaa muistaa ja painaa sydämeen, vaikka päivä olisi muuten ihan pepusta. 

6. Hän kannustaa aina, eikä koskaan lannista. Hän ei ikinä ole lytännyt mun unelmia vaan aina puskenut eteenpäin ja mahdollistanut unelmien tavoittelun niin mulle kuin lapsillekin. Hän tietää, että unelmat ja tavoitteet ovat arvokkaita ja uskoo muhun ja meihin. Otto osaa aina kannustaa, esittää relevantteja kysymyksiä ja huomioita ja tsempata jos tuntuu, että asiat eivät etene.

7. Otto innostuu helposti. Rakastan sitä, kuinka hän innostuu uusista asioista silminnähden ja jotain siistiä kokiessamme olemme molemmat yhtä innoissaan kun lapset karkkikaupassa. Hän saattaa innostua jostain pienestäkin asiasta ja haluaa ottaa kaiken selvää silloin, kun oppii jotain uutta ja kiinnostavaa. Hän osaa innostua lasten jutuista ja hän on aina innoissaan mun puolesta silloin kun minäkin olen. Paitsi uusista huulipunista. Tahmaisia huulipunia Otto inhoaa.

8. Otto kuuntelee aina aidosti. Hän ei koskaan esitä kuuntelevansa tai keskity vahingossa puhelimeensa kun hänelle puhuu. Jos kerron hänelle jotain, hän oikeasti muistaa sen myöhemminkin ja osallistuu keskusteluun aktiivisesti. Otto ei koskaan odota kärsimättömänä, että hän pääsee sanomaan ovat sanottavansa, vaan kuuntelee ensin rauhassa, mitä toinen sanoo.

9. Otolla on aina joku “kuukauden sana”. Joku sana, joka hänellä jää mieleen ja jota hän aktiivisesti käyttää muutaman viikon niin, että sen selvästi huomaa. Sitten se sana unohtuu ja tilalle tulee joku toinen. On niin huvittavaa bongailla aina näitä kuukauden sanoja! Mulla on jäänyt niin monet niistä mieleen.

10. Otto piti puoli vuotta vanhempainvapaata ja pitkällä opintovapaallakin hän on sopeutunut paremmin kuin hyvin kotifaijan rooliin. Oton kanssa vanhemmuus on aina ollut tasa-arvoista ja arvostan sitä niin paljon. Se, että olemme molemmat vuorollamme olleet niitä kotivanhempia on tuonut molemmille syvän ymmärryksen siitä mitä se vaatii ja arvostuksen kotivanhemman roolia kohtaan.

11. Otto ymmärtää mistä feminismissä on oikeasti kyse ja on valmis edistämään tasa-arvoa kaikessa mahdollisessa. Hän on kiinnostunut naisten aseman parantamisesta ja aidosti ymmärtää, miten paljon vielä on parannettavaa. Hänellä ei ole ikinä mitään tarvetta pönkittää miehistä egoa tai tuoda feminismi-keskusteluun “mutta kyllä miehetkin” -argumentteja.

12. Otto ei yhtään tykkää suklaasta, joten mun suklaat ja jäätelöt ovat aina turvassa. Ei ikinä tarvitse pelätä, että Otto söisi ne suklaanhimoissaan, koska hänellä on ihan eri karkkimaku kuin mulla.

13. Otolla on aivan lyömätön looginen päättelykyky ja hän on matemaattisesti lahjakas. Tiedän siis kuka lapsia auttaa tulevaisuudessa kaikissa fysiikan ja kemian (ja mahdollisen lukiomatematiikan)  jutuissa, jotka olivat itselleni koulussa haastavia.

14. Ottoon voi aina luottaa. Hän ei koskaan tee tyhjiä lupauksia tai syö sanojaan. Jos hän sanoo tekevänsä jotain, hän taatusti tekee sen.

15. Otto seuraa tarkasti mitä maailmalla tapahtuu ja hänen kanssa voi käydä pitkiä keskusteluita maailman tilanteesta. Meillä on ehkä eri kanavat joista asioita seuraamme (minä hesarista ja Otto redditistä), mutta kummatkin seuraamme ja keskustelemme ja muodostamme omat näkemyksemme.

16. Otto ei pelkää. Meidän yhteisen taipaleen aikana olen pelännyt lukuisia asioita vauvan kuolemasta koronavirukseen ja syövästä täydelliseen taloudelliseen epäonnistumiseen. Otto ei. Hän on aina se vankkumaton kivi, joka muistuttaa, että pelkäämällä ei saavuta mitään, eikä pelko auta mihinkään vaikka paska osuisikin tuulettimeen. Joten eteenpäin vaan. Vaikka sattuisikin sairastumaan syöpään, ei siinä varmasti itseään kiittele, että olipa hyvä kun tuhlasin kymmenen vuotta elämästäni syöpää peläten joka päivä ja sitten sairastuin.

17. Otto osaa puhua. Se oli yksi niistä monista asioista, miksi rakastuin Ottoon. Hän puhuu. Hän sanoittaa tunteensa eikä panttaa niitä sisällään. Meillä ei pääse syntymään mitään konflikteja tai mykkäkouluja, koska me puhumme asiat aina ajoissa auki.

18. Otto ei ole ehdoton. Vaikka hän olisi vahvasti jotain mieltä, hän on aina valmis kuuntelemaan myös toisenlaisen näkökulman ja pohtimaan sitä. Jos joku onnistuu esittämään tarpeeksi vahvat perustelut, hän voi myös muuttaa mieltään tärkeissäkin kysymyksissä. Arvostan sitä ihan valtavasti.

19. Otto halaa ja pussaa joka päivä. Hän muistaa aina antaa juuri niitä pieniä huomionosoituksia, joiden tärkeydestä puhutaan. Hän on tässä huomattavasti parempi kuin minä, mutta yritän joka päivä oppia olemaan itsekin vielä huomaavaisempi.

20. Otto juo samaa kahvia kuin minä (joka on kaikkien muiden mielestä pahaa). Ja hän myös laittaa kahvit aina valmiiksi, jotta voin vaan napsauttaa napista kun herään.

21. Otto tietää ihan valtavan paljon ja hän on tosi fiksu. Otto ei koskaan luota pelkkään mututuntumaan, vaan hän perustaa mielipiteensä faktoille.

22. Otolla on perhostatuointi alaselässä. Sitä on pakko rakastaa.

23. Otto osaa ja tykkää juhlia. Hän ei koskaan pidä hömppänä mun juhlaideoita, kuten hääpäiväbileitä vaan on aina innolla messissä. Me ollaan samanlaisia rentoja juhlien järjestäjiä ja tykätään kerätä ihmisiä yhteen ja pitää hauskaa.

24. Oton mielestä on tärkeää auttaa muita, jos siihen on itsellä mahdollisuus. Otto nauttii sitä, että saa antaa takaisin ja olla tekemässä hyvää. Otolla on hyvä sydän.

25. Otto tykkää pinkistä sisustuksessa ja pinkki on mun lempiväri. Me ollaan match made in heaven eikö vain?

26. Otolla ei ole ikinä ollut tarvetta olla mikään perinteinen mies, eikä hän ikinä viljele sellaisia sanontoja kuin “pojat on poikia”, “miehet ei itke” tai “nainen keittiöön”. Hän ei koskaan pelkää miehisyytensä puolesta tehdessään jotain normeista poikkeavaa. Ja se jos mikä on mun mielestä miehekästä.

27. Otto on kunnianhimoinen. Hän on etsinyt rauhassa oman juttunsa ja on valmis tekemään täysillä töitä sen eteen (ja on tehnytkin jo paljon).

28. Perheaika on Otolle tärkeää. Hän arvostaa perheen yhteisen ajan ja parisuhdeajan todella korkealle, eikä ikinä tarvitse ajatella, että hänen pitäisi olla enemmän mun tai lasten kanssa.

29. Hänellä on läheiset välit kaikkiin meidän perheenjäseniin ja sukulaisiin. Koska olen itse niin perhe- ja sukukeskeinen, mulle on tosi tärkeää että se on Otolle ok. Ja se on aina ollut. Viihdytään niin yhteisillä perhelomilla Oton puolen perheen kanssa kuin kaksi viikkoa Oulussa mun suvun kanssa saman katon alla. Ja mun äiti on aina meille tervetullut.

30. Otto on herkkä, komea, mahtava, cool, kohtelias, ihana, söpö, hassu, pönttö ja miljoona muuta asiaa. Hän on vaan maailman ihanin tyyppi kenet tunnen ja olen onnekas, kun saan jakaa mun elämän hänen kanssaan.

Olisin voinut jatkaa tätä listaa loputtomiin, kirjoitin tämän alle tunnissa. Mulle ei tuota mitään vaikeuksia ylistää Ottoa, koska joka ikinen sana on totta. Kun mä mietin millainen Otto on, mun pää täyttyy ylisanoista ja kehuista. Olen niin valtavan ylpeä Otosta ja siitä, miten pitkälle hän on päässyt meidän yhteisen taipaleen aikana. 

30-vuotiaana Otto on kypsempi kuin moni muu viisikymppisenä. Olen maailman onnekkain, kun Otto on mun rinnalla, eikä mun koskaan tarvitse kyseenalaistaa sitä. Rakastan sua Otto, maailman ihaninta synttäripäivää ja toivottavasti olet nauttinut sun synttäriylläreistä tähän asti <3

Tänään on minun kymmenes äitienpäivä, jos raskausajan äitienpäiväkin lasketaan. Ja lasketaanhan se, kun olen silloin kirjoittanut jo tänne blogiinkin äitienpäivästä. No okei en laske sitä siksi, vaan siksi, että olinhan silloin kuitenkin jo matkalla äidiksi. Vatsassani kasvoi meidän esikoinen. Ensimmäisenä äitienpäivänäni hän oli ehkä jonkin pienen hedelmän kokoinen, mutta jo suuri osa meidän elämää. Hänen ansiostaan olin onnistunut ottamaan elämälle ihan uuden suunnan, mitä en vielä muutama kuukausi aiemmin olisi voinut kuvitellakaan. 

Kuuntelin tällä viikolla lenkkeillessäni Olohuone-podcastin jaksoa epäsuosituista mielipiteistä, jossa Janne ja Valtteri keskustelivat mm. nuorena äidiksi tulemisesta. Muistaakseni Janne Naakka puhui hyvin siitä, että monelle voi käydä myös niin, että jos saa nuorena lapsen, niin sen myötä saa oman elämänsä järjestykseen ja tavallaan löytää sen, mitä haluaa elämältä. Mulle kävi juuri niin. Äitiys antoi mulle jonkin järkevän tarkoituksen elämässä, joka sai mut punnitsemaan tarkkaan sitä, mitä muuta elämältä haluan ja tekemään töitä sen eteen. 

Koen olevani paljon muutakin äiti, ensisijaisesti olen ihan vaan minä. Mutta äitiyttä on kiittäminen paljosta siitä, mitä muuta tänä päivänä olen ja teen. Äitiys auttoi mua löytämään itseni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. 

Joka vuosi äitiys muuttuu ja yksi kenties vaikeimpia ikinä tekemiäni päätöksiä näin vanhempana oli juuri tämä meidän asunnon etsintä -prosessi. Miten kovasti otinkaan paineita siitä, että löydämme koko meidän perheelle parhaan ratkaisun. Reilua kuukautta muuton jälkeen voin tyytyväisenä taputtaa itseäni (ja Ottoa) olalle, että onnistuimme ja teimme hyvän ratkaisun, johon kaikki ovat tyytyväisiä. 

Silloin etsintä-aikana koin kuitenkin suurta epävarmuutta siitä, että mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikeinta vanhemmuudessa mulle on aina ollut suurien, muidenkin elämää koskevien päätösten tekeminen. Yhä edelleen tuntuu niin hurjalta, että mä olen se äiti, se turvallinen vanhempi, jonka pitää tehdä koko perheen elämää koskevia päätöksiä. Minä, joka en joskus ennen osannut päättää edes kahden hoitoaineen väliltä kaupassa, vaan saatoin ihmetellä siellä ties kuinka pitkään. Miten mulla voikaan olla niin suuri vastuu! 

Mutta olen ylpeä siitä, että olen oppinut. Vaikka edelleen harkitsen todella tarkkaan vaihtoehtoja ja mietin kaikilta kannoilta, kykenen tekemään isojakin päätöksiä. Ja ei siitä harkitsemisesta haittaa ole, kunhan ei harkitse liian pitkään, ettei tilaisuus mene ohi. Tällä kertaa onneksi ei mennyt. Päätöksentekokyky on ehkä suurimpia asioita, joita vanhemmuus on pakottanut mut oppimaan. 

Jotain sen sijaan vanhemmuudessa on, jota mun ei ole tarvinnut opetella sekuntiakaan. Se on rakkaus. Joka ikinen päivä mä pysähdyn miettimään, miten käsittämättömän paljon mä rakastan mun lapsia. Kun he menevät nukkumaan, me monesti vielä Oton kanssa muistellaan jotain hauskaa juttua, jonka joku heistä oli sanonut tai tehnyt päivän aikana, tai myhäillään yhdessä, kuinka ihanat ja rakkaat lapset meillä on. Toki joskus on niitäkin iltoja, kun huokaistaan raukeana, että ah, vihdoinkin hetken rauha ja hiljaisuus. Mutta enemmän me vaan myhäillään onnesta.

Äitiys on mun kaikkein suurin ja mahtavin vastuu. On niin palkitsevaa seurata sitä, kun lapset kasvavat ja oppivat ilmaisemaan itseään ja kiinnostuksen kohteitaan. Kun mä kuuntelen meidän lasten keskustelua keskenään tai luen heidän kirjoittamia tarinoita, mä vaan aina ekana mietin, että he ovat maailman siisteimpiä tyyppejä. On ihanaa, että heidän ajatuksistaan on nähtävissä ne arvot, jotka meillä kotona on. 

Juuri ne ajatukset ja asiat, jotka olen toivonut heidän omaksuvan, ovat heillä niin vahvoina siellä, että meinaan pakahtua ylpeydestä. Vaikka tiedän, että elämässä voi tulla esiin vaiheita (teini-ikä), kun vanhempien arvot ovat viimeinen asia, joka lapsia kiinnostaa, olen kiitollinen siitä, että ne asiat ovat siellä juuri nyt. Ja omasta kokemuksesta olen melko varma, että vaikka me kohdattaisiin joskus aivan hirveä teinivaihe (tai kolme), ne tärkeimmät asiat luultavasti pysyvät siellä jossain taustalla ajatuksissa ja kantavat lopulta pitkälle elämässä.

Vaikka takana on jo pian yhdeksän vuotta äitiyttä, olen vasta aivan äitiyden alkumetreillä. Tästähän se seikkailu vasta alkaa! Joka päivä saan tutustua paremmin meidän lapsiin ja se tuntuu aina yhtä upealta. Mä toivon, että myös seuraavina kymmenenä äitienpäivänä voin olla kiitollinen niistä asioista, joista olen kiitollinen juuri nyt.

Lasten valtavan suuresta pyyteettömästä rakkaudesta. Niistä aamuista, kun joku muksuista tepsuttelee meidän huoneeseen ja ilmoittaa kahvin olevan valmista. Siitä tikahduttavasta naurusta, joka heistä kaikista kolmesta lähtee joskus yhtäaikaa. Niistä lämpimistä ja rutistavista haleista, joita saan. Keskusteluista, jotka loksauttavat mun leuan lattiaan ja saavat epäilemään, että lapseni on lukenut enemmän kuin minä. Niistä hetkistä, kun saan seurata vierestä, kuinka lapsi oivaltaa jotain uutta ja merkittävää. Siitä, kun lapsi uskoutuu minulle tärkeästä asiasta, jota on miettinyt. Kaikista niistä tunteista, joita lapset uskaltavat näyttää. 

Kiitos, että saan olla äiti <3 

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille, erityisesti omalle rakkaalle Anne-äidilleni, jolle saan olla kiitollinen niin paljosta<3