Olen törmännyt viime aikoina taas useaan artikkeliin koskien vauvakuumetta, tai sen puutetta. Ehkä tähän vaikuttaa ikä: monet influencerit Suomessa ja ulkomailla joita seuraan, alkavat pikkuhiljaa lähestyä ensisynnyttäjän keski-ikää, kuten myös minä itse. Toisilla on hurja vauvakuume, toisilla ei yhtään, toiset eivät tiedä mitä haluavat, mutta kertovat, että median antama kuva ei juuri houkuttele perhe-elämän pariin. Mä ymmärrän sen varsin hyvin.

Mediassa maalaillaan yhä edelleen varsin yksipuolista kuvaa lapsiperheiden arjesta. Paljon on puhetta ruuhkavuosista, siitä kuinka päiväkoti-ikäiset lapset voivat olla yli sata päivää vuodesta kipeänä, miten lapsi muuttaa ihan kaiken ja kuinka rakkauselämä kuolee parisuhteessa kun lapsi syntyy. Puhutaan paljon synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, siitä miten lapset pelaavat liikaa, hirveistä synnytyskokemuksista, avioerojen yleistymisestä ja järkyttävän suurista ryhmistä päivähoidossa.

Jos joskus on positiivisia uutisia perhe-elämästä, ne keskittyvät yleensä joihinkin täysin valtavirrasta poikkeaviin perheisiin, kuten heihin jotka purjehtivat perheenä maailman ympäri, tai sitten Hollywood-julkkiksiin kuten Beckhameihin. Tai sitten otetaan sankarinäkökulma – kuinka joku perhe on selvinnyt jostain aivan kertakaikkisen järkyttävästä kokemuksesta, kuten talon palamisesta tai tsunamista. Heihin voi olla vaikea samaistua. Hyvin poikkeukselliset tilanteet dominoivat perhekeskustelua mediassa, kuten Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch totesi taannoin Ylen artikkelissa.

Hyvä juttu on se, että nykyään vaikeuksista saa puhua avoimesti. On varmasti voimaannuttavaa, jos omaan vaikeaan tilanteeseen löytää vertaistukea. On todella tärkeää puhua imetyksen haasteista, baby bluesista ja huonoista yöunista. Vähintään yhtä tärkeää olisi kuitenkin muistaa, että kaikki perheet tilanteineen ovat erilaisia, ja että niiden kaikkien esillä olevien ongelmien lisäksi Suomestakin löytyy iso liuta perheitä, joissa voidaan hyvin, eikä sen suurempia ongelmia ole millään elämän osa-alueella.

Monet perheet nauttivat vauvavuodesta, eivät koe itseään erityisen väsyneiksi tai lopeta parisuhteeseen panostamista vauvan takia. Se että joskus on huonoja öitä tai että synnytys olisi rankka ja vaikea ei tarkoita, että koko lapsiperhe-elämä olisi kamalaa. Päivähoidossakin on paljon erilaisia vaihtoehtoja. Kotihoidon ja järkyttävän suurten ja huonosti voivien lapsiryhmien väliin mahtuu paljon muutakin. Riitaisan ja seksittömän yksinhuoltajuuteen johtavan parisuhteen ja unelma-avioliiton välissä on aika monta harmaan sävyä.  Kaikissa perheissä on varmasti hankalempiakin hetkiä, ei mekään nautita siitä kun oksennustauti kiertää koko viisihenkisen perheen, ja vielä kahdesti samana keväänä.

Niitä vaikeampia hetkiä kuitenkin ympäröi onnellinen, lämmin, rento ja meidän näköinen perhe-elämä. Sitä ei ole vedetty mistään lapsiperhe-elämän standardien laatikosta, vaan me ollaan luotu se ihan itse. Monesti unohtuu se, että kun perheeseen syntyy lapsi, se lapsi syntyy juuri siihen perheeseen, juuri omana itsenään. Se ei ole mikään standardi-lapsi, joka automaattisesti muuttaisi kaikkien perheiden elämää samalla tavalla. Jokainen lapsi muuttaa jokaista perhettä omalla tavallaan. Tai on muuttamatta. Aina ei nimittäin käy niinkään, että koko elämä menisi ihan täysin uusiksi lapsen myötä. Median antamasta kuvasta huolimatta on monia perheitä, joissa elämä on onnellista ennen lasta ja lapsen kanssa. Ja lapsen kanssa tehdään samoja asioita kuin ennenkin lasta.

Se lapsi joka syntyy yksilönä yksilölliseen perheeseen, myös kasvaa yksilöllisesti siihen yksilölliseen perheeseen. Se, että itsellä olisi kokemusta perhe-elämästä sisaruksena, lastenhoitajana tai kummina, ei kerro vielä mitään siitä, millaista se oma perhe-elämä tulisi olemaan, ellei sitten päätä elää juuri tismalleen samanlaista elämää, kuin omat vanhemmat ovat lasten kanssa eläneet, tai jollaista hoitolapsen tai kummilapsen vanhemmat elävät. Ja se päätöskään ei vielä riitä, myös syntyvän lapsen pitäisi olla tismalleen sama tyyppi. Sehän ei tietenkään ole mahdollista. Siksi ei kannatakaan ajatella, että se mitä on seurannut vierestä olisi se mitä itsellä tulisi olemaan.

Tällä tekstillä en halua vähätellä niitä vaikeuksia, joita jotkut lapsiperheet kohtaavat. On hyvä tiedostaa, että kun lähtee tavoittelemaan perhe-elämää, se on suuri hyppy tuntemattomaan. Eihän sitä ikinä voi etukäteen tietää mitä omalle kohdalle tulee eteen. Mutta ei sitä tiedä missään muussakaan.

Eihän kukaan jätä bussilla kulkematta siksi, että jossain bussi syöksyi jyrkänteeltä alas. Eikä kukaan jätä töitäkään hakematta siksi, että mediassa uutisoitiin samanikäisen naisen työuupumuksesta, tai konkurssista tuhannen kilometrin päässä. Tai ainakin toivon, että ei jätä. Vaan ennemmin kiinnittää sitten huomiota siihen omaan jaksamiseen. Ihan samalla tavalla voi perhe-elämässä kiinnittää huomiota omaan jaksamiseen, ja elää omien arvojen mukaista perhe-elämää, ja hakea apua, jos ei jaksa. Jokainen päivä on hyppy tuntemattomaan, jokainen valinta elämässä on riski. Ainahan sitä voi tapahtua mitä tahansa.

Haluan kannustaa uskomaan omaan itseensä ja omaan mahdolliseen perheeseensä. Suurempi riski kuin siihen, että kaikki olisi kamalaa on, että kaikki olisikin ihanaa. Tai ainakin suurin osa. On hyvä tiedostaa millaisia ongelmia ja vaikeuksia voi tulla eteen, jotta niihin voi varautua ja ehkä selvitä niistä helpommalla, jos sellaisia osuu omalle kohdalle. Mutta on myös hyvä tiedostaa, että välttämättä ei joudu kohtaamaan mitään erityisiä hankaluuksia ja se, että joskus oman perheen kohdalle osuisi jokin järkyttävä vaikeus, ei välttämättä tarkoita, että koko elämä olisi pilalla ja onnetonta.

Haluan myös kannustaa avaamaan silmät erilaisille perheille, lapsille ja vanhemmille. Tämä maa ja maailma on heitä pullollaan. Lapsiperheitä on joka puolella, ja yksikään perhe ei ole toisen kanssa samanlainen. Stereotypioiden viljely on tylsää, eikä se toimi minkään muunkaan asian kohdalla. Herätään jo siihen, että lapsiperheet eivät ole mikään tasainen massa onnettomia lapsia ja aikuisia, vaan omia mahtavia yksilöitään.

Disclaimerina loppuun, että tekstin tarkoituksena ei ole myöskään käännyttää ketään haaveilemaan perheestä, jos ei halua lapsia. Lasten saaminen tai vapaaehtoinen tai tahaton lapsettomuus ei kuulu kenellekään muulle kuin heille joita se henkilökohtaisesti koskettaa, ja jokaisella on oikeus tehdä ne itselle oikeat valinnat. Kenelläkään muulla ei ole siihen mitään nokan koputtamista. Tämän tekstin ainoa tarkoitus on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä, ja rohkaista heitä, joita kiinnostaa mutta pelottaa. Ja ehkä myös kauniisti pyytää, että lapsiperheistä ei puhuttaisi niin usein homogeenisenä massana.

Otto on mun paras ystävä, mun aviomies ja osa musta. Kun me ollaan erossa toisistamme, mulla on vähän samanlainen olo kuin joku raaja olisi mennyt hukkaan. Se johtuu siitä, että me ollaan totuttu puhumaan toisillemme niin paljon. Me ollaan käytännössä aina yhteydessä toisiimme, oltiin sitten samassa paikassa tai ei.

Tämä viikko on ollut eka viikko sitten kesäkuun alun, kun ollaan nähty toisiamme vain iltaisin, jos silloinkaan. Otto palasi töihin kesäloman ja isyysloman jälkeen, ja arki iski kunnolla päälle. Päivisinkään ei olla juuri ehditty laittamaan viestiä, kun molemmilla on ollut niin kiire tapaamisissa, palavereissa, tai lasten kanssa. Illalla on ollut lasten harrastukset, neljät kaverisynttärit ja mun työmenot. Myöhään illalla mun on ollut pakko tehdä töitä, koska päivällä en pysty. Otolla taas on ollut illalla koulua, joko läsnäoloa tai tehtäviä kotona.

Tiedostan, että tämä elämän vaihe juuri nyt on just sellainen, jossa puolisoiden on hyvin helppoa ajautua kauemmas toisistaan, jos ei parisuhteen ja puolison eteen näe vaivaa. Kun ei ehdi jutella niin paljon, eikä yhteistä aikaa ole tarpeeksi joka päivä, on vaarana, että ei huomioi toista tarpeeksi. On vaarana, että keskittyy vain omaan näkökulmaan ja uppoutuu omiin juttuihin. Erossa olo voi helposti ajaa erilleen. Siksi juuri nyt on entistäkin tärkeämpää pitää toisesta tiukasti kiinni, rutistaa oikein kunnolla heti kun nähdään, ja koittaa höpöttää kuten ennenkin vaikka ruuanlaiton lomassa, vaikka sitten lapset keskeyttäisivät sen 13 kertaa. Niitä hetkiä on otettava sieltä mistä voi.

Vaikka mä istahdan koneelle heti kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja istun siinä useamman tunnin, me otetaan se kahdenkeskinen hetki joka päivä. Vaikka sitten viimeisenä illalla, väsyneenä mutta onnellisena. Ollaan yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista, ajatuksista ja uutisista. Halitaan, syödään yhdessä iltapalaa ja rentoudutaan. Pidetään yhtä. Jos kummatkin vain tekisivät omia juttujaan, eivätkä jakaisi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan toisen kanssa, mikä edes olisi yhdessäolon tarkoitus? Me ainakin ollaan yhdessä siksi, että halutaan jakaa kaikki yhdessä.

Me ollaan aina puhuttu paljon, eikä tässä maailmassa ole mitään asiaa josta en haluaisi tai voisi puhua Oton kanssa. Päinvastoin: kun jotain on mielessä tai jotain tapahtuu, isoa tai pientä, ensimmäinen jonka kanssa haluan sen jakaa on aina Otto. Me puhutaan ihan kaikesta, eikä koskaan tarvitse ajatella, että toinen pitäisi toista jotenkin tyhmänä tai nauraisi jollekin asialle pahan tahtoisesti. Vaikka en aina ole kartalla kaikesta mistä Otto puhuu, eikä hän kaikesta mistä mä puhun , mä yritän aina kuunnella ja osallistua. Ja Otto myös.

Viikko sitten eräs instaseuraajani kysyi osuvasti: Miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on molempien töiden ja Oton koulun vuoksi niin vähän tällä hetkellä? Ja se olikin hyvä kysymys. Jos ei sen eteen näkisi vaivaa, niin huonostihan siinä varmaan kävisi. Ensin toista vain ikävöisi, sitten alkaisi pikkuhiljaa kasvattaa kuilua toistensa välille ja vähintään toinen katkeroituisi yhteisen ajan puutteesta. Jossain vaiheessa kumppaneiden välissä olisi möykky, jota ei ehkä saisikaan purettua juustoillalla ja höpöttelyllä. Ehkä se vaatisi jotain paljon enemmän. En koskaan halua että meille käy niin, enkä aio antaa sen koskaan tapahtua.

Me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta, ja joka ikinen päivä mä rakastun uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän. Ja joka ikinen päivä mä valitsen tahtoa olla yhdessä. Avioliitto, parisuhde ja rakkaus ei hoida itse itseään. Joka päivä mä valitsen laittaa Oton itseni edelle, ja Otto valitsee laittaa mut itsensä edelle. Ja näin kummankin pyrkimyksenä on rakastaa ja tehdä toinen onnelliseksi joka päivä. Toimii.

Kuten olen joskus kirjoittanut, me ollaan monessa asiassa erilaisia ihmisiä, mutta toisaalta meissä on myös vähintään yhtä paljon samaa. Me jaetaan yhteiset arvot ja haaveet, ja meidän käsitys meille hyvästä elämästä on samanlainen. Siksi meidän on helppoa puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä töitä meidän yhteisten unelmien eteen. Me tiedetään molemmat, että tämä hektinen elämänvaihe on väliaikaista, ja täysin sen arvoista, että päästään sinne missä joskus halutaan olla. Tiedetään myös molemmat, että ei olla yhtään ”sitten kun” -ihmisiä. Vaikka väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan ja kestämään myös yhteisen ajan vähyyttä, kumpikin tiedostaa, että se elämä on tässä ja nyt, eikä jossain sitten kun. Meillä on juuri nyt kaikki valta ja mahdollisuus ottaa kaikki se hyvä niistä hetkistä, mitä yhdessä saadaan, oli ne sitten pieniä tai isompia.

Eli vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on niin vähän? Hyvin sen käy. Yhdessä me pystytään mihin vaan, eikä ole aikomuksia lakata rakastamasta tai tahtomasta ikinä.

Nautin ihan suunnattoman paljon näistä syyskuun superkauniista illoista. Vaikka kesä loputtomine ilta-aurinkoineen on upea, on lasten kanssa ilta-auringon ihailu helpompaa näin vähän syksymmällä, kun aurinko laskee huomattavasti aiemmin.  Me tykätään käydä lähimetsissä retkellä ihan muuten vaan, etsimässä puolukoita ja mustikoita. Sieniä ei olla nyt bongattu mistään läheltä, mutta tämä kuuma ja kuiva kesä taisi muutenkin vähän verottaa sienisatoa.

Toivottavasti ei kuitenkaan liikaa, nimittäin haaveissa siintää sieniretki lasten kanssa. Mulla on niin lämpimiä muistoja omista sieniretkistä äidin kanssa lapsuudessa, että olisi hienoa tarjota yhtä upeita kokemuksia omille lapsillekin. Meillä ei ollut autoa kun olin lapsi, ja asuttiin Helsingin Ruoholahdessa, kahden minuutin kävelymatkan päässä metroasemalta. Urbaanissa ympäristössä ei paljon sieniä ollut, eikä sienestäminen ollut ihan yhtä helppoa kuin se meidän perheelle olisi nykypäivänä. Mutta silti pääsin joka vuosi äidin työporukan sieniretkelle mukaan, ja mä muistelen vieläkin niitä ihania retkiä, jolloin etsittiin sieniä, ja mulla oli oma söpö pieni kori johon niitä keräsin. Siellä sai aina herkullista sienikeittoa, ja bussimatkat isolla tilausbussilla keskelle skutsia aikuisten kanssa olivat myös hauskoja. Olin yleensä ainoa lapsi mukana, ja kaikki olivat aina mulle niin mukavia.

Meillä on nykyään käytössä hyvin aktiivisesti päivittyvä virtuaalinen kalenteri Oton kanssa, ja mitä ikinä siellä lukeekaan, on meidän päivän ohjelma. Ajattelin kirjoittaa sinne erään lauantain kohdalle isolla Sieniretki Nuuksioon, ja varata sille koko päivän. Siinä tulisi meidän perheelle kaksi eka kertaa: eka kerta yhdessä sieniretkellä ja eka kerta Nuuksiossa. Tämä on yksi niistä asioista, joista haluan luoda meille jokavuotisen perinteen, ihan niin kuin omassa lapsuudessanikin oli. Siitä tulee varmasti ihana seikkailu, tehdään kunnon eväät mukaan ja vietetään päivä ihanassa rauhallisessa metsässä kumpparit jalassa ja sienikorit käsivarrella. Ja aion ehdottomasti etsiä jostain kaikille kolmelle muksulle just samanlaiset sienikorit jollainen mulla itsellänikin oli.

Sieniretken jälkeen maistuu varmasti ihanalta itse poimituista kanttarelleista tai suppiksista tehty sienikeitto, ai että! Ollaan me jo pariin kertaan ostettu kanttarelleja, ja tehty kanttarellimuhennosta ja kastiketta, mutta eihän mikään tietty voita itse poimittuja. Jos tiedätte pk-seudun lähellä hyviä sienipaikkoja, niin kertokaa ihmeessä. Ei ole pakko olla juuri Nuuksio, eikä edes Suur-Helsingin alueella, ihan missä vaan käy tunnin ajomatkan säteellä Helsingistä, kunhan olisi sieniä.

Lapset on ihania, kun ne innostuu aina uusista kokemuksista. Lapset on mun mielestä maailman siisteimpiä tyyppejä joille esitellä uusia ideoita tai pikaisia päähänpistoja. He innostuvat aina heti, ja ovat aivan messissä. Se into on niin huikeaa ja myös tarttuvaa. Musta tuntuu, että mitä enemmän me tehdään ja nähdään ja koetaan lasten kanssa, sitä enemmän halutaan vaan tehdä sitä lisää. Samalla kun lasten kanssa puuhaa ja kaikki saavat uusia kokemuksia, lapset myös oppivat itsestään ja ympäristöstään ja vähitellen koko maailmasta. Mulle tässä maailmassa ei ole mitään palkitsevampaa ja upeampaa, kuin kaiken tämän kokeminen meidän omien mahtavien tyyppien kanssa.

Mitä enemmän tästä kirjoitan, sitä malttamattomampi musta tulee. Pahinta on se, että kello on niin paljon, että lapset on jo nukkumassa. Saan siis kertoa tästä ideasta vasta aamulla! Miten mä nyt saan unta, kun olen näin innostunut, hah! Tästä tulee kyllä niin kiva juttu, ihan niin kuin kaikki lasten kanssa yhdessä luodut perinteet ovat.

Hyvää yötä ihanat <3

Meidän taapero on nyt huomannut itsekin olevansa taapero, hän sanoo monta kertaa päivässä painokkaasti ”TAAPELO!”. Samalla me ollaan saatu huomata, että hän on tainnut tulla tahtoikään. Hän haluaa paljon kaikkea, ja vähintään yhtä montaa asiaa hän ”EI HALUA!!!!!!!!”.

Hän ei esimerkiksi halua pitää kenkiä eikä sukkia, vaikka oltaisiin ulkona. Mä kyllä fiilaan häntä siinä ihan täysin, jos itse saisin päättää niin kävelisin aina paljain jaloin. Helsingissä se ei vaan onnistu ihan samalla tavalla, kuin mummolakesinä Rantsilassa, silloin kävelin kirjastoon, kauppaan ja jätskikiskalle ilman kenkiä ihan joka päivä. Siksi meillä on joskus hieman erimielisyyksiä tässä kenkäasiassa. Sisällä hän kyllä tykkää pitää kenkiä, ja usein käykin hakemassa itse kaupasta valitsemansa Turtles-kuvioiset crocsit jalkaan.

Usein hän sanoo noin 35 kertaa ”ei halua”, vaikka oikeasti haluaa jotain. Sitten kun laittaa vaikkapa banaanin pois sen kolmenkymmenenviiden ”EI”:n jälkeen, hän ilmoittaa hyvin painokkaasti ”PANIINIIIII! HALUAA PANIINIII!”. Sitten maistuu, ja hyvin maistuukin. Ollaan opittu myös olemaan ihan salaman nopeita jääkaapin oven kanssa, sillä jos hidastelee ollenkaan, taaperon pieni käsi luikahtaa jääkaappiin, ja sitten hän jotenkin onnistuu kiemurtelemaan sinne kokonaan, ja sitten hän ei tule pois sieltä ollenkaan, vaan haluaa paljon kaikkea. Yleensä marjoja, jos jääkaapissa on marjoja kulhossa, puolet niistä on jo syöty ennen kuin oven saa kiinni, vaikka se veisi vain 5 sekuntia. Hän on yllättävän taitava sullomaan paljon punaherukoita kerralla pieneen suuhunsa.

Ovet on kyllä haasteellisia, toinen ihan yhtä paha on vessan ovi. Me aikuiset tietenkin laitetaan se aina kiinni käynnin jälkeen, mutta isoilla tytöillä se joskus unohtuu raolleen. Silloin hyvin nopeasti taapero on siellä heittelemässä asioita vessanpyttyyn, tyhjentämässä hammastahnatuubia tai seisomassa pytyn kannen päällä ja vetämässä vessaa kerta toisensa jälkeen.

Hän on viime aikoina alkanut ymmärtämään ja sanoittamaan itsekin tunteitaan, sitä on aivan ihanaa seurata. Kirjasta hän bongaa ”Sulillinen pilvi” eli surullisen pilven, iloisen kukan, nauravan mummun ja hauskan kissan. Maailman hauskinta on katsoa valokuvakirjasta kuvaa, jossa hänen mummunsa istuu ruokapöydässä ja nauraa. Joka kerta hän sanoo ”Mummu naulaa”, ja hihittää itse päälle. Hän rakastaa tehdä itsekin erilaisia ilmeitä, ja katsoa niitä peilistä tai puhelimen etukamerasta. Parasta on kun hän sanoo, ”minä sulillinen, äiti sulillinen”, ja sitten meidän molempien pitää tehdä surunaama. Joka kerta kun teen sen ilmeen, hän sanoo ”äiti hali”, koska hän huolestuu, että äiti on surullinen, vaikka on itse käskenyt mua tekemään surunaaman. Ihana tyyppi!

Tämä ikä on kyllä niin mainio. Vaikka välillä on muutama hikikarpalo otsalla ja illalla saattaa väsyttää, on ihan mielettömän upeaa seurata tuon puolitoistavuotiaan kasvua ja iloa uusista taidoista. Vaikka hän tahtoo välillä tosi voimakkaasti, ja välillä ei tahdo yhtään mitään ja heittäytyy aivan spagetiksi (kyllä te muut vanhemmat tiedätte, se kun onnistuu yhtäaikaa olemaan maailman löysin spagetti, mutta silti ihan jäykkä), on tämä ikä niin symppis. Aika hyvin sitä pystyy ottamaan huumorilla, ja onneksi isot tytöt on myös kärsivällisiä pikkusiskon kanssa.

Tahtomisen lisäksi hän on kyllä kunnon naurattaja. Hän hassuttelee ja naurattaa meitä niin, että poskiin sattuu. Tänään oltiin kaupungilla, ja hän moikkasi joka kerta muita hissimatkustajia, kun mentiin hissiin. Hän kävi tänään yhden pidemmän keskustelunkin erään tuntemattoman hissimatkustajan kanssa. Kertoi käyneensä syömässä, ja että ruoka oli hyvää.

Käytiin nappaamassa nämä kuvat reilu viikko sitten Haltialan auringonkukkapellolla. Taapero oli aivan haltioissaan ympärillä olevista kukista, pörröisistä mehiläisistä ja tummista pilvistä, joita hän innoissaan osoitteli. Se oli ihana kesäilta.

On suuri onni saada kokea tämä mieletön ikävaihe kolmannenkin kerran <3

Tänään se sitten koitti, ekaluokkalaisen ensimmäinen koulupäivä. Hän heräsi unenpöpperöisenä puoli kahdeksalta, mutta karisti hyvin nopeasti unihiekat silmistään, ja alkoi valmistautumaan kouluun. Vaikka haikeilin etukäteen, tämä aamu tuntui vaan jotenkin niin oikealta meistä kaikista. Ekaluokkalainen söi reippaasti aamupalat, hoiti aamupesut ja pukemiset. Puki repun selkäänsä, ja hoputti meitä. Hän oli niin VALMIS, ei kuulemma jännittänyt tippaakaan.

Koulun pihalla odottivat kaikki tutut kaverit eskarista, ja otettiin hillitön liuta kaverikuvia ja kiherrettiin innosta, vaihdettiin vähän kesäkuulumisia ja käytiin jalkapallokentällä juoksemassa. Kaikki lapset tuntuivat venähtäneen ainakin kilometrin kesän aikana. Opettaja ja rehtori tulivat pihalle vastaan, kertoivat vähän yleistä infoa, ja sitten oli nimenhuuto. Sen jälkeen oli aika sanoa heipat, ja  niin lapset lähtivät reippaana jonossa opettajan johdolla sisälle kouluun.

Mä en edes itkenyt, vaikka olin etukäteen ajatellut vuodattavani vesiputouksen verran kyyneleitä. Ei pisaraakaan. Hymyilin vaan, ja vilkuiltiin Oton kanssa toisiamme vähän väliä hömelönä hymyillen. Kaikki muutkin vanhemmat näyttivät hymyilevän iloisena, en mä ainakaan spotannut kyyneliä mistään suunnasta. Luulen, että tällä porukalla on helppoa aloittaa koulu, kun kaikki tuntevat toisensa. Silti tuntui niin hassulta vaan lähteä. ”Sinne se meidän lapsi nyt vaan jäi kouluun”.

Sitten käytiin viemässä keskimmäinen isojen ryhmään päiväkotiin, ja hänkin jäi niin reippaasti sinne, niin kuin olisi siellä aina ollutkin. Missä välissä hänestäkin on tullut noin iso ja rohkea? Sinne hän sujahti leikkimään kauppaleikkiä vanhojen tuttujen kavereiden kanssa, ja huusi vaan heipat ovelta. Tutut opettajat olivat vastassa, kyselivät kuulumisia ja

Sitten me mentiin käymään kuopuksen kanssa kaupassa, ja tultiin kotiin ihmettelemään. Ison kauppareissun jälkeen ekaluokkalaisen koulua oli jäljellä enää puolisen tuntia, ja me käytettiin se aika sitten legoleikkeihin kaikki kolme yhdessä.

Puoliltapäivin ajettiin hakemaan ekaluokkalaista, ja saatiin häneltä ”muutama” vastalause, hän kun olisi halunnut jo ekana päivänä jäädä eftikseen. Mutta tuli sitten kuitenkin kotiin, kun luvattiin, että huomenna saa mennä eftikseenkin vielä. Tänään oli kuulemma ihan liian lyhyt koulupäivä, ja hän moneen kertaan ihmetteli, että miksi koulupäivät on niin lyhyitä. Onneksi huomenna saa jäädä vielä koulun jälkeen sinne kavereiden kanssa.

Otolla on vielä isyysvapaata vajaat kolme viikkoa ennen kuin hän palaa takaisin töihin, ja oltiin ajateltu, että esikoisen ei ole pakko mennä vielä iltapäiväkerhoon elokuun aikana, vaan menisi vasta sitten kun Otto palaa töihin. Mutta mitä vielä, hän ehdottomasti haluaa mennä sinne, niin tietenkin saa sitten mennä. Aiotaan kuitenkin pitää päivät molemmilla isoilla tytöillä lyhyempinä nyt elokuussa, kun ehtii niitä pidempiä päiviä tulla sitten myöhemminkin.

Koulupäivän jälkeen fiilis oli loistava, ekaluokkalainen oli saanut ekat pienet läksytkin, omakuvan piirtämisen loppuun. Hän kertoi pulpeteista, banaanihipasta, puhelinsäännöistä ja huomisen ohjelmasta. Me saatiin muutama lippulappu täytettäväksi, ja Wilma-tunnukset aktivoitaviksi. Tuntui niin epätodelliselta kirjautua Wilmaan, kun aina on vaan lukenut siitä kaikenlaista ja kuullut muilta vanhemmilta, ja tietty sitä tuli käytettyä silloin kun itse olin yläkoulussa ja lukiossa. Oli se hieman ainakin päivittynyt siitä, kun itse olin lukiossa 2007-2010, näytti huomattavasti toimivammalta nyt.

Hän puhua pulputti päivästään niin onnellisena, sitä oli ihana kuunnella. Tästä alkaa ihan mieletön matka ja ihan uusi aikakausi hänen elämässään. Koulu. Mua hymyilyttää kun sanon sen. Me ollaan nyt koululaisen vanhempia. Me kuvattiin eilisillan koulurepun pakkailut, ja tämän aamun fiilikset videolle, ja ajattelin tehdä niistä neiti ekaluokkalaiselle ihanan muistovideon talteen, jota hän voi sitten isona katsoa, ja muistella miten innoissaan hän oli.

Mä oon ollut niin häkeltynyt, kiitollinen ja onnellinen kaikista teidän viesteistä ja myötäelämisestä. Niin huikeaa, että monet teistä on seuranneet meidän kasvua vanhemmiksi sieltä esikoisen odotusajasta asti, ja nyt esikoinen meni jo kouluun. Vaikka takana on yli seitsemän vuotta, mä vakuutan, että edessä on vielä pitkä matka yhdessä kuljettavaksi. Pysykää mukana ihanat. Vielä kerran hurjasti onnea kaikille ekaluokkalaisille ja vanhemmille, sekä muille, jotka aloittavat uusia hienoja ajanjaksoja elämässään juuri nyt <3