Viikon arkikuva 12/52

06.04.2020

Tällä kertaa arkikuva on yhden kuvan sijaan kuvasarja – ihan vaan, koska yksi kuva ei olisi kertonut tarpeeksi. Tai ainakaan en halunnut jättää yhtään kuvaa pois. Jokainen kuva kertoi omaa tärkeä osaansa tässä pienessä tarinassa. Kaikki kuvat on otettu n. kahden minuutin sisällä toisistaan, samassa tilanteessa, samassa spotissa. Viikon arkikuvat on otettu viime viikolla, päivää ennen muuttoa tänne uuteen kotiin. Otto pohjamaalasi ruokailutilan seinää, josta oli irronnut maalia samalla kun irrotimme tapettia. Meidän kuopus oli kovin kiinnostunut maalauspuuhista ja tuli katselemaan isänsä työskentelyä. Hetken siinä katseltuaan (ja isin olkapäähän nojailtuaan) hän kysyi, saisiko itsekin tarttua telan varteen.

Ja saihan hän. Voi kuinka onnelliseksi tuo pieni ihminen tulikaan, kun hänkin sai kokeilla maalata kuten isi! Hän oli niin onnellinen. Hän vetäisi pari kertaa telalla juuri oikeaan kohtaan (ja yhden kerran ihan viereen, mikä ei haitannut mitään) ja ilmoitti sitten, että nyt mä en jaksa enää. Maalaus oli ilmeisen rankkaa, tai sitten vaan ei niin hohdokasta, että sitä olisi jaksanut muutamaa vetoa pidempään. Mutta se ilme hänen kasvoillaan kun hän sai kokeilla ihan itse! Hän oli niin innoissaan ja iloinen ja ylpeä siitä, että hän maalasi seinää. Niin pieni ja niin iso asia samaan aikaan. Sitä iloa oli ihana katsoa. Se oli yksi niistä monista kerroista viime aikoina kun mulle on noussut onnen kyyneleet silmiin.

Ihan yhtä suurella innolla lapset ovat repineet tapetteja, irrottaneet pahveja lattiasta, etsineet sukille pareja ja valinneet maaleja uusien huoneiden seiniin. Ja myös keksineet leikkejä tämän kaiken keskelle ja unohtaneet olevansa edes mukana missään muutossa. He ovat jo löytäneet uuden kodin parhaat piilopaikat, järjestelleet pikkulegot laatikoihin ja kikatelleet iltaisin kolmestaan, vaikka olisi jo pitänyt nukkua. He ovat täällä jo ihan kotonaan.

Ei voi kuin olla kiitollinen meidän lapsille siitä, että tämä kaikki onnistui ja pysyttiin kaikki järjissämme. Vaikka muutto oli varmasti heillekin normaalia rankempi kokemus nyt, kun he olivat koko prosessissa alusta loppuun asti mukana, he jaksoivat  hienosti. Meidän kuopus muutti elämänsä ensimmäistä kertaa ja tämä muutos oli hänelle iso juttu. Mutta hienosti hänkin on sopeutunut. Vaikka kaikki on vähän outoa nyt, kun on poikkeustila, niin lapsille on varmasti ollut muuton kannalta aika kivakin se, että ollaan oltu niin paljon yhdessä. Yhdessäolo on tuonut turvaa ja pysyvyyttä ison muutoksen äärellä. Iltaisin ollaan käperrytty kainalokkain sohvalle ja vaan halittu. Se on ollut maailman ihaninta.

Oli kyllä niin oikea päätös tulla tänne juuri nyt.

Ruokailutila ei muuten ole vielä valmis, koska meiltä puuttuu tuolit. Me ei vielä olla päätetty millaiset tuolit me halutaan, joten mietitään rauhassa. Tällä hetkellä mennään vanhoilla Ikea-jakkaroilla, tripp trappilla, esikoisen työtuolilla ja yhdellä vaaleanpunaisella pinnatuolilla! Ihan hyvin ollaan pärjätty niilläkin. Ei haluttu raahata enempää pinnatuoleja tänne, kun ollaan myymässä ne kuitenkin. Haluaisitteko, että esittelen ruokailutilan seinäprojektin erikseen ensin, vai koko tilan vasta sitten, kun kaikki on 100% valmista siellä? Kertokaa ihmeessä, niin tiedän!

Haluan toivottaa kaikille vielä ihanaa alkanutta viikkoa ja ison halauksen sinne ruutujen taakse <3


Viikon arkikuva 11/52

28.03.2020

Tässä kuvassa me tehdään jotain, mikä ilahdutti mua valtavasti! Nimittäin me pelattiin esikoisen ja keskimmäisen kanssa yhdessä The Sims 4 -peliä. Se oli niin kivaa! Päätettiin yhdessä tehdä meidän perhe ja isot tyypit saivat auttaa mua tekemään juuri meidän perheen näköiset hahmot. Tai ainakin niin meidän näköiset kun me vaan osattiin. Lisäksi alettiin rakentamaan Sims-versiona meidän tulevaa uutta kotia, se vasta hauskaa olikin. Tosin tehtiin ihan liian iso talo meidän talon oikeaan kokoon nähden, tuosta tuli n. kolminkertainen neliöiltään, vaikka pohjapiirros olikin sama. Nauratti lähes messuhallin kokoinen olohuone-keittiö-tila ja kylpyhuone, jossa on vain kaksi suihkua nurkissa ja yksi pyyhetanko seinässä.

Se, mikä mua erityisesti ilahdutti, oli se vaihe kun me suunniteltiin hahmoja. Me analysoitiin meidän koko perheen piirteitä, kun yritettiin tehdä hahmoista meidän näköisiä. ”Äidillä pitäisi olla vähän lyhyempi nenä, ehkä tuo tuossa. Esikoisella on vähän vaaleammat kulmakarvat. Keskimmäisellä on samanlaisia kasvonpiirteitä kuin äidillä. Kuopuksella pitäisi olla vähän vähemmän hiuksia. Ja isille pitää tehdä paljon lihaksikkaammat reidet”.

Tutkittiin toistemme kasvoja ja piirteitä, eikä keneltäkään tullut yhtäkään negatiivista sanaa. Ei meidän lapsilta yleensäkään tule negatiivisia sanoja liittyen omaan tai toisten ulkonäköön, mutta jotenkin oikein havahduin jälkikäteen ajattelemaan tätä asiaa. Silloin kun mä olin lapsi, oli ihan tavallista, että porukalla pelatessa kiinnitettiin huomiota Sims-hahmojen ulkonäköön negatiivisessa mielessä, kommentoitiin ”kauheita” piirteitä tai ”rumia vaatteita”. Kaikki tekivät sitä silloin, se oli normaalia. Nykyisin se ei ole.

En ole ikinä kuullut, vieläkään, että meidän lapset olisivat tehneet niin, missään yhteydessä. En ole koskaan kuullut myöskään, että heidän kaverit olisivat tehneet niin. Sen sijaan olen usein kuullut, kuinka lapset kehuvat toisiaan tai toistensa vaatteita, tai sitten omia vaatteitaan tai ulkonäköään. Sitä on niin ihana seurata. Jokainen piirre, vaate ja tyyli on heille ihan yhtä arvokas. Niitä ei laiteta järjestykseen tai lokeroida vain tietynlaisia juttuja kauniiksi tai oikeanlaisiksi. Erilaiset nenät ovat vaan erilaisia neniä, eivät kauniimpia tai vähemmän kauniita. Erilaiset vaatteet ovat kaikki ihan yhtä hienoja. Cooleinta on se, että on sellaiset vaatteet, joista itse tykkää. Ihan sama onko kavereilla samanlaisia vai ei. Tässä mielessä uusi sukupolvi on niin  paljon edellä kuin mun sukupolvi.

90-luvulla syntyneiden sukupolvi kasvoi siihen, että toisten arvostelu ulkonäön perusteella on ihan ok. Nykyisin siitä pyristellään irti, mutta silti se on edelleen monelle vaikeaa. Molemmat ovat yhtä vaikeita: lakata katsomasta toisia arvostellen ja lakata katsomasta itseä arvostellen. Mulle on ollut pitkä matka opetella hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen. Toisten hyväksyminen ja arvostaminen oli paljon helpompaa. Mulle tärkein tekijä on ollut äitiys. En ole missään tilanteessa halunnut siirtää tapaa arvostella itseäni lapsilleni. Heti kun tulin äidiksi, tein sen päätöksen, että sen täytyy loppua. Alkuun se ei ollut helppoa, piti oikein muistutella itseä, ettei mene peilin eteen puristelemaan makkaroita. Nykyisin se tulee luonnostaan. Tuntuu oudolta ajatella, että menisin vaikka peilin eteen puhumaan ääneen siitä, miten hirveältä näytän.

Lapset ovat saaneet mut ajattelemaan paljon kauniimmin itsestäni ja arvostamaan itseäni enemmän. Vaikka edelleen olen joskus epävarma ulkonäöstäni, olen paljon vähemmän epävarma kuin ennen. Vaikka edelleen ääni pään sisällä saattaa muistuttaa, että en ole oikeanlainen tai joku mun piirre ei ole sellainen kuin toivoisin, en koskaan sano sitä ääneen. Ja pääosin nykyisin pystyn ajattelemaan, että olen kaunis ja hyvä juuri omana itsenäni. Se tuntuu hyvältä.

Kylläpäs lähti ajatus rönsyilemään pelkästään Simsin pelaamisesta, heh! Mutta oli kyllä niin hauskaa, pelattiin varmaan pari tuntia lasten kanssa yhdessä. Lapset saivat suunnitella tulevat unelmahuoneet ja unelmapihan. Saunaa me jäätiin kaipailemaan, pitäisi hankkia joku lisäosa, että sen saisi vielä. Tuli ihana nostalgiafiilis, en ollut pelannut Simsiä vuosikausiin.

Ihanaa viikonloppua kaikille ja tsemppiä tähän tilanteeseen <3 #staysafe 


Viikon arkikuva 10/52

21.03.2020

Arki on muuttunut ihan valtavan paljon koronaviruksen ja fyysisen etäisyyden ottamisen takia. Lapset opiskelevat etänä, ollaan koko perhe 24/7 yhdessä, ei nähdä ketään eikä käydä missään muualla kuin ulkoilemassa. Toisaalta, tiedostan sen, että me ollaan päästy niin helpolla kuin tässä tilanteessa voi päästä ja siitä saan olla ihan älyttömän kiitollinen. Mun sydän on kaikkien teidän kanssa, jotka kärsitte tässä tilanteessa ja joiden elämää tämä kuormittaa ihan älyttömän paljon monilla eri tavoilla. Kiitos jokaiselle, joka tällä hetkellä pitää huolta yhteiskunnan kriittisistä toimista tai auttaa hoitamaan ja pelastamaan sairastuneita. <3

Viikon arkikuvassa tällä viikolla on meidän lapset piirtämässä sateenkaaria ikkunaan. Irene Naakka haastoi meidät Instagramissa piirtämään lasten kanssa sateenkaaret ja kiinnittämään ne ikkunaan, jotta ulkona liikkuvat voivat bongailla sateenkaaria. Niin pieni, mutta iso juttu, joka voi yhdistää ihmisiä tänä vaikeana aikana. Haastan siis kaikki tämän lukevat piirtämään oman sateenkaaren ja kiinnittämään sen ikkunaan!

Meillä jopa 3-vuotias yllätti piirtämällä upean sateenkaaren, en edes tiennyt, että hän osaa jo piirtää muutakin kuin pääjalkaisia. Hän selvästi koki tärkeäksi piirtää oman sateenkaaren yhdessä siskojen kanssa. Lisäksi hän osasi ensimmäistä kertaa kirjoittaa oman nimensä piirustukseen, se oli niin hieno nimmari. Ihanaa, miten lapset heti innostuivat ideasta ja tekivät parhaansa. Me ripustettiin kaikkien lasten sateenkaaret ikkunoihin ja toivottavasti mahdollisimman moni on kuullut tästä ideasta ja ilahtuu bongatessaan meidän sateenkaaret!

Tämä idea on alunperin lähtöisin kai Italiasta, jossa tilanne on ollut kaikkein pahin jo viikkojen ajan ja ihmiset ovat eristäytyneet jo paljon pidempään kuin me täällä. Italiassa ihmiset myös laulavat iltaisin kello kuudelta Italian kansallislaulun parvekkeella. Niin ihana ja yhteisöllinen idea sekin. Suomessa on monin paikoin vähän harvempaan asuttua, mutta luin, että täälläkin ainakin yhdessä senioritalossa pidetään joka ilta ”iltahuuto” -laulutuokio, jossa lauletaan yhdessä parvekkeilla ja perjantaina oli ollut Sandstorm-tuokio.

Mä toivon, että tästä poikkeuksellisesta, pelottavasta ajanjaksosta jäisi käteen ainakin sitä henkistä läheisyyttä, mistä presidentti Sauli Niinistökin puhui. Että kaikki ihmiset rakastaisivat toisiaan vähän enemmän, ymmärtäisivät toisiaan vähän enemmän, kuuntelisivat ja kunnioittaisivat toisiaan vähän enemmän. Vaikka juuri nyt tilanne tuntuu monelle toivottomalta, on vain pakko yrittää luottaa siihen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, tämä menee ohi, kaikki selviää ja me selvitään tästä yhdessä. Ei jätetä ketään yksin vaan autetaan toinen toisiamme missä vaan voidaan – mutta etäisyyttä pitäen.

Meillä työnjako on arkipäivinä mennyt niin, että mä askartelin lukujärjestyksen ja Otto on toiminut opettajana esikoiselle. Mä olen yrittänyt keksiä pienemmille tekemistä. Jako meni luontevasti näin, koska Otto osasi laittaa kaikki virtuaaliset etäopetushommelit toimimaan ja hän seuraa aktiivisesti Wilma-viestejä muutenkin. Otto opettaa esikoista ja mä viihdytään kahta pienempää ja annan heille omia tehtäviä. Toki meidän roolit välillä sekoittuu ja joissain jutuissa mä neuvon esikoista ja välillä Otto taas leikkii pienempien kanssa, mutta pääosin ollaan menty näin.

Ei voi kuin olla kiitollinen myös meidän lapsille, miten hienosti he ovat sopeutuneet tilanteeseen. Vaikka heillä on ikävä kavereita, kukaan ei ole kertaakaan edes vielä valittanut tylsyyttä tai mitään muutakaan! Ja hienosti ovat ymmärtäneet sen, että nyt ei  todellakaan pidetä leikkitreffejä tai lähdetä puistoon tai kentälle pelailemaan porukalla.  Vielä ei ole tullut sitä hetkeä, että mikään ei huvittaisi tai tuntuisi mukavalta. Sekin voi olla edessä, koska tämä tilanne tulee kestämään vielä pitkään, mutta ainakin toistaiseksi näin. Ollaan saatu voimaa ulkoilusta, yhteisestä tekemisestä ja hyvästä ruuasta. Aiotaan jatkaa samalla tiellä.

Eniten tässä tilanteessa on huoli niistä läheisistä, jotka kuuluvat riskiryhmiin. Erityisesti mun äidistä, joka on kaukana meistä ja joutuu huolehtimaan omasta arjestaan ja ruokaostoksistaan ihan yksin tässäkin tilanteessa. Tuntuu aivan hirveältä, että meidän pitää pysyä kaukana äidistä tässä tilanteessa, vaikka toki sen ymmärrän ja hyväksyn. Toivon vaan, että äiti pysyy terveenä kaikesta huolimatta. Täytyy soitella mahdollisimman paljon videopuheluita ja toivoa parasta sormet ristissä.

Halusin vielä kiittää ihan älyttömän paljon teitä kaikkia asuntouutisiin liittyen kauniista sanoista ja viesteistä ja myötäelämisestä. En voi sanoin kuvailla miten paljon merkitsee se, että olette halunneet ilahduttaa ja tukea meitä sanoillanne ja moni on jopa itkenyt ilosta meidän puolesta. Kiitos oikeasti niin paljon, te olette maailman siisteimpiä tyyppejä <3


Viikon arkikuva 9/52

14.03.2020

Maailman suloisin pyramidi, jonka meidän lapset tekivät. Meidän erottamaton kolmikko, jotka ovat päivä päivältä vaan tiivimmin yhdessä. Tässä hetkessä raikasi nauru ja rakkaus kuului siitä naurusta. Mikään, ei mikään tässä maailmassa ole ihanampaa kuunneltavaa kuin se, kuinka omat lapset nauravat ja rakastavat keskenään jokaisella solullaan. Heidän ilo ja nauru on niin aitoa ja tarttuvaa. Rakastan heidän omia hömppiä juttuja joita he keksivät kolmestaan. Vihaan sitä, että mun on pakko sanoa tähän perään, että ”kyllä, kyllä he myös nahistelevat keskenään joskus”. Jos en sano, sitä kommentoidaan heti, että eivätkö he muka koskaan tee niin.

Ihan kuin se, että olisi paljon iloa ja naurua ja rakkautta, tarkoittaisi, että ei koskaan kinastele, jos ei sitä erikseen sano. Inhoan, että iloon ja rakkauteen on pakko tuoda mukaan se, että kyllä hekin joskus ovat eri mieltä asioista. Itselleni on aivan itsestäänselvää, että asioista ollaan joskus eri mieltä, joskus kaksi haluaa yhtäaikaa saman lelun tai joskus jonkun mielestä joku asia on epäreilua. Ja että näitä asioita selvitellään, niistä keskustellaan, niitä ratkomalla opitaan tärkeitä taitoja. Ja niistä myös päästään eteenpäin. Nauretaan, iloitaan, rakastetaan.

Jos pikkukinoja miettii jälkeenpäin, voin miettiä, miten hienosti erimielisyydet ratkaistiin. Tai sitten voin keskittyä muistelemaan niitä iloisia ja ihania hetkiä niiden kinojen ympärillä. Molempi parempi. Se, missä itse en näe mitään järkeä omalla kohdallani, olisi miettiä päivän jälkeen, että ”Olipa ärsyttävää kun lapset huusivat tänään. Olipa tosi raskasta kun ne kinastelivat siitä värityskirjasta. Vitsi että ketutti taas siivota magneetteja, leikkiruokia, pompuloita ja leikkirahoja olkkarista”. Ei vaan hyödytä mitään, nuo on just sellaisia juttuja, jotka mä unohdan saman tien kun ne on ohi.  Paljon mieluummin keskityn miettimään kaikkea sitä hyvää, mitä meillä yhdessä on. Mutta se onkin vain mun tapa, jollekin toiselle toimii toinen tapa.

Kun mä mietin tuotakin kuvassa näkyvää pyramidi-hetkeä, muistan sen, miten hellästi lapset katsovat toisiaan. Miten innokkaasti isommat opastivat pikkusiskoaan, kun tämä kiipesi heidän selkäänsä. Kuinka hän ensin meni makaamaan mahalleen siskojen selkien päälle ja isot kärsivällisesti neuvoivat, että ei sitä pyramidia ihan sillä tavalla tehdä. Sen riemun, kun hän vihdoinkin onnistuneesti kiipesi kontalleen isosiskojen päälle ja katseli sieltä korkeuksista meitä vanhempia. Kun hän lopulta kapusi alas pyramidin päältä, kaikki kolme nauraa rätkättivät ja halasivat toisiaan. Nuo on niitä hetkiä, joita mä purkitan mun muistoihin ja joihin mä palaan aina uudelleen ja uudelleen. Niitä hetkiä, joista olen ihan valtavan kiitollinen.

Nyt, kun koronaviruksen takia varmasti moni viettää enemmän aikaa perheen kanssa kuin yleensä, saattavat hermot kiristyä. Veikkaan, että meillä ainakin lapsilla tulee jossain vaiheessa olemaan tavallista enemmän kinastelua keskenään, jos kovin pitkään eristäydytään kotiin/ollaan vain perheen kesken. Silloin on entistäkin tärkeämpää koittaa unohtaa ne pienet ärsyttävät hetket ja keskittyä niihin iloisiin ja ihaniin hetkiin yhdessä. <3


Viikon arkikuva 8/52

06.03.2020

Eteinen, meidän murheenkryyni. Se on aina sotkussa. Vaikka laittaisi kaikki maailman naulakot, henkarit, korit, hyllyt ja kenkätelineet ja nimeäisi jokaiselle perheenjäsenelle erikseen omat lokerot, se on aina sotkussa. Vaikka järjestelisi kaikki kengät paikoilleen, laittaisi kaikki asusteet oikeisiin koreihin, ruuvaisi seinään oman koukun jokaiselle takille, haalarille ja housuille ja muistuttaisi näistä 300 kertaa päivässä, se on vaan aina sotkussa. Kuka samaistuu?

Mun yksi suuri toive tulevan uuden kodin suhteen on se, että eteisessä olisi järkevät vaatesäilytysratkaisut ja riittävästi tilaa kaikelle. Parashan olisi se, kun olisi erikseen arkieteinen ja normieteinen, mutta se ei varmasti meillä tule toteutumaan. Mutta aion panostaa eteiseen todellakin, sen pitää olla mahdollisimman helppo. Voiko eteisestä sanoa helppo? Mun mielestä voi. Tarkoitan sitä, että kaikkien tavaroiden paikoilleen laittaminen olisi jopa 3-vuotiaalle niin helppoa, että hän suoriutuisi siitä automaattisesti ihan joka kerta.

Tunnustan kyllä, että en siis ole itsekään tässä yhtään parempi. Monesti kun tullaan kotiin, on jollakin esim. jo hirveä vessahätä. Sitten riisun nopeasti omat kengät keskelle lattiaa, autan äkkiä lasta riisumaan haalarin ja juoksemaan vessaan, sitten olen purkamassa ostoksia jääkaappiin ja alan tyyliin laittamaan ruokaa. Ja ne mun kengät saattaa vaikka jäädä siihen keskelle lattiaa.  Tiedän, hyi minua! Miten lapsi voi oppia laittamaan tavarat aina omalle paikoilleen jos aikuinen ei näytä tässä hyvää esimerkkiä johdonmukaisesti? Niinpä. Minulla on tässä vielä opeteltavaa.

Ja aamuisin ihan sama homma, mutta käänteisesti. Kun tavarat eivät ole tasan omilla paikoillaan, vaan vähän sinne päin, niitä saa etsiä joka aamu. Ja kun etsii aamulla kiireessä esim. hanskoja, saattavat pipot, huivit ja villasukat lennellä joka suuntaan, eikä niitä ole kiireessä välttämättä aikaa järjestellä oikeille paikoille. Ja näin se ympyrä pyörii. Sotkun takia ei jaksa laittaa kaikkea oikeille paikoille –> tavarat on hukassa –> etsiessä tulee lisää sotkua –> tuntuu turhalta edes yrittää pitää siistinä. Silti siivoan eteisen ihan tiptop ainakin kerran viikkoon. Mutta arkisin se näyttää vähintäänkin tältä, kuin tässä arkikuvassa.

Meidän liian pieni ja ei-yhtään-toimiva eteinen on yksi meidän arjen keskeisimpiä paikkoja. Siellä tapahtuu paljon ja usein. Aamuisin siellä huikataan ”Hyvää koulupäivää, mä rakastan sua, nähdään iltapäivällä!”. Iltapäivisin siellä kuulee innostunutta selitystä siitä, miten uimakoulu meni, mitä tapahtui musiikin tunnilla tai kenen kanssa on tänään tehty hiekkalaatikolla hyvät kakut. Siellä soi ovikello, kun kaverit tulee hakemaan ulos. Siellä annetaan tärkeitä lappuja repusta, muistutetaan jumppakamoista ja annetaan pusuja dagis-päivän jälkeen.

Ehkä siksi siellä myöskin on sitä sotkua. Se sotku tuntuu niin toissijaiselta, kun on niin paljon tärkeämpiä juttuja mielessä. Sekä lapsilla että meillä aikuisilla. Rakastan sitä innostunutta höpötystä, kun lapset kertovat päivästään ja kiirehtivät kaivamaan repusta esiin hienot mandala-kuvat joita on väritetty perjantain rentoutushetkessä tai sen matikan kokeen, josta ovat ylpeitä.

Vaikka joskus nolottaa meidän eteinen kun ovikello soi ja kaikki se sotku näkyy, niin lopulta sillä ei kyllä ole mitään merkitystä. Paljon tärkeämpää on se, mitä siellä eteisessä sanotaan ja tehdään. Sotkulle on ihan sama, kunhan eteinen on täynnä rakkautta. Näin ainakin mun mielestä. Joillain onnistuu hyvin molemmat: siisti eteinen ja rakkauden täyteinen eteinen, mutta me ei taideta olla niitä tyyppejä, heh. Mutta toki vielä on toivoa, katsotaan miten käy sitten joskus kun muutetaan. Ehkä vielä joskus meilläkin voi olla siisti eteinen pidempään kuin tunnin?