Tehtiin eilen pieni retki Uunisaareen Kaivopuiston edustalle lasten kanssa. Eiliselle sattui aivan mielettömän upea sää ja oli loistava hetki kävellä tunnelmallista vanhaa siltaa pitkin Uunisaareen ja mennä sinne ihmettelemään. Olen käynyt Uunisaaressa viimeksi joskus omassa lapsuudessani. Sieltä oli niin kauniit näköalat ja lapsille paljon tutkittavaa. Kolmen hehtaarin kokoiseen Uunisaareen pääsee kesäisin lautalla ja talvella sinne kulkee ponttoonisilta. Uunisaaresta on myös silta läheiseen Liuskasaareen.

Tuli kyllä sellainen fiilis, että ensi kesänä pitää ehdottomasti tehdä päiväretki Uunisaaren uimarannalle lasten kanssa jos säät vain suosivat. Jos säät eivät suosi, niin löytyy sieltä paljon muutakin tekemistä: grillailupaikkoja, kahvila, ravintola ja paljon ihania kallioita, joilla kiipeillä.

Ollaan monta kertaa kesäisin veneilty Uunisaaren ohi, mutta vasta nyt käveltiin kunnolla ympäri koko saari ja tutkittiin mitä kaikkea siellä on. Helsingin kaupungin sivujen mukaan siellä on aikanaan toiminut mm. öljynkeittämö ja maalitehdas ja siellä on valmistettu esimerkiksi ruumisarkkuja. 1800-luvun loppupuolella Uunisaarella on toiminut myös kuuluisa merikylpylä ja viime vuosisadan alkupuolella Helsingfors Simsällskapin uimalaitos, joka oli ilmeisen suosittu.

Helsinki on kyllä niin ihana kaupunki, kun täällä riittää niin paljon aina tutkittavaa ja vierailtavaa lasten kanssa. Oltiin sitten ulkona tai sisällä – aina on uusia paikkoja ja tekemistä, niin maksullista kuin ilmaistakin. On niin suuri onni saada asua täällä.

Löydettiin Uunisaaresta myös linnun ruumis, jota ihmeteltiin lasten kanssa vaikka kuinka kauan. Joku eläin oli syönyt linnusta suuren osan ja sen siipiluut olivat esillä. Ei tietenkään koskettu siihen tai menty muutenkaan liian lähelle, mutta etäämmältä katseltiin. Se oli tosi kiehtovaa lapsille, kun harvoin näkee mitään sellaista. Juteltiin yhdessä siitä, mihin lintu oli mahdollisesti kuollut ja miksi, mikä eläin sitä oli ehkä syönyt ja miten ylipäätään kiertokulku luonnossa menee.

Uunisaaressa käveleskelyn jälkeen mentiin vielä vähäksi aikaa Kaivopuiston lohikäärmepuistoon lasten kanssa. Se on aina ollut yksi meidän lempparileikkipuistoista, koska siellä on huikaisevan pitkä liukumäki, hyvät kiipeilykalliot ja lohikäärme, jolla voi myös kiipeillä. Lisäksi siellä on leikkiautoja, keinuja, kiipeilytelineitä ja myös hauska temppurata ja tähystystorni. Kaivari on kyllä sellainen paikka, mihin me lähdetään aina koko perhe ihan innoissaan. Siellä on niin kaunista ja paljon tekemistä. Kaivopuisto on niiin sellaista perinteistä Helsinkiä ja se oli itselleni elämys aina jo omassa lapsuudessa. Kaivarin alueelta löytyy useampia leikkipuistoja ja leikkipaikkoja ja lisäksi tietysti monet ihanat kahvilat ja ravintolat. Ja upeat näköalat!

Viikonloppu oli tosi ihana! Mua vähän jännitti sään takia, kun Otto lähti mökille saareen siinä kauheassa myrskyssä, mutta onneksi kaikki olivat päässeet ehjänä perille. Meillä oli oikein hauska tyttöjen viikonloppu täällä lasten ja mun kälyjen kanssa. Tehtiin hyvää ruokaa, leivottiin, pelattiin lautapelejä, laulettiin Let’s Singiä ja saunottiin. Pitää kyllä ehdottomasti useamminkin järjestää tällaisia viikonloppuja, kun oli niin kivaa!

Tästä on hyvä lähteä marraskuun viimeiseen viikoon. Niin ihanaa, että ensi viikolla on jo joulukuu ja saa avata joulukalenterin ensimmäiset luukut! Mun pitää vielä askarrella meidän perhejoulukalenteri valmiiksi, tarvikkeet kyllä löytyy. Blogijoulukalenteri on myös jo hyvällä  mallilla, enkä malta odottaa, että saan alkaa julkaisemaan kalenteriluukkuja ensi viikolla.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille!

Tämä arkiviikko on tähän asti ollut oikeastaan tosi hyvä, mistä olen hieman yllättynyt. Mulla on ollut tässä nyt PMS pari päivää ja se on toki välillä rassannut, mutta noin niinkun muuten tämä on ollut sellainen hyvien oivallusten ja aikaansaamisen viikko. Jännä yhdistelmä tuo PMS ja se, että olen tehnyt oivalluksia ja saanut monta asiaa hoidettua, yleensä niitä ei voi todellakaan mainita samassa lauseessa. Jokaisen raskauden myötä mun PMS-oireet ovat voimistuneet ja nykyisin olen kyllä usein muutaman päivän ennen menkkoja yleensä aika tunteellinen, räjähdysherkkä ja myöskin turvottaa ja kaikki on vähän hankalaa. Niin on ollut tälläkin viikolla, mutta siitä huolimatta kirjoittaminen on sujunut paremmin kuin pitkään aikaan ja sain kaiken to do -listalta tehtyä hyvässä tahdissa. Mulla on siis oikein hyvä fiilis!

Niistä oivalluksista mitä olen tehnyt: mitä enemmän keskityn niihin asioihin, joista itse nautin ja mitä vähemmän stressaan siitä, että ”pitäisi” tehdä jotain, sitä helpompaa mun on tuottaa sisältöä johon olen tyytyväinen. Ei kuulosta kovin ihmeelliseltä, mutta on oikeasti ollut mulle tärkeä oivallus jälleen kerran. Miten se pääseekin aina välillä unohtumaan ja tulee otettua paineita siitä, että pitäisi tehdä hirveästi jotain muuta. Ei tarvitse.

Tällä viikolla olen kuvannut monta tulevaa kamppista loppuvuoteen, tehnyt tulevaa blogijoulukalenteria (parasta!!) ja kirjoittanut paljon. Käytettiin myös auto huollossa marraskuun myrskyisimpänä päivänä ja pelattiin ihan sikana lautapelejä lasten kanssa.  Katsottiin myös The Queens Gambit sarja loppuun Netflixistä ja se oli aivan älyttömän hyvä. Suosittelen hyvin vahvasti, tarina oli huikea ja mukaansatempaava! Tein muuten myös historiaa, kun sain Oton suostuteltua opettelemaan yhden tanssin Reelsiä varten. Otto vihaa tanssimista, mutta tämän helpon tanssin hän suostui opettelemaan ja olin siitä niiiiin fiiliksissä! Ehkä meistä kuoriutuu vielä sellainen kunnon tanssi-couple kuin Noah Beck Ja Dixie D’amilio konsanaan. No ei, siihen en ihan usko. Mutta tämä on kuulkaa hyvä alku.

Ollaan otettu aika rennolla meiningillä koko viikko ja vaan fiilistelty kotia ja joulua. Otto laittoi jouluvalot meidän kuistille ja ne on niin ihanat. Niin mukava tulla kotiin pimeälläkin kun kauniit jouluvalot toivottavat tervetulleeksi. Vielä on yksi paketti led-valoja laittamatta, aiotaan koristella kyllä taloa lisää ulkopuolelta vielä ennen joulua, mutta kuistin valot olivat hyvä alku. Valoa toi hurjasti myös tänään maahan satanut lumi! Ai että miten ihanaa oli herätä niin kauniiseen maisemaan. Ei olla nähty tätä kotia vielä näin lumisena kertaakaan, kun keväällä lunta ei ollut nimeksikään. Ihana luminen piha ja puut!

Lauantaina aamulla Otto lähtee veljensä ja isänsä kanssa poikien mökkireissulle, joka oli itse asiassa viime vuoden joululahja appiukolleni. Me taas vietetään tyttöjen viikonloppua kälyjeni ja meidän lasten kanssa täällä meillä. Ollaan odotettu tätä jo kauan ja niin kiva kun päästään vihdoinkin pitämään. Suunnitelmissa on ainakin joululeffoja, saunomista, myöhään yöhön höpöttelyä ja paljon ruokaa ja herkkuja. En malta odottaa. Meille tulee varmasti niin ihana viikonloppu yhdessä ja mökkeilijöille varmasti myös. Ihanaa piristystä ja vähän erilaista puuhaa tähän syksyyn, kun niin paljon on tullut oltua perheen kesken.

Tänään kuitenkin nautitaan perheen yhteisestä ajasta ja tehtiin leffapesä olkkariin. Aiotaan pitää joululeffamaratoni yhdessä, koska pitäähän mun testata uutuusleffat, joita suosittelen tulevan joulukalenterin luukussa. Osa on jo katsottu, mutta vielä muutama jäljellä onneksi! Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille!

Eilisen nostalgiapostauksen vuoksi yksi ajatus on nostanut hyvin vahvasti päätään: Olen ihan valtavan kiitollinen siitä, että tulin äidiksi juuri silloin kun tulin, eli 20-vuotiaana. Koska:

1. Olin niin nuori, että en ollut ehtinyt rakentaa itselleni mahtavaa ja tyydyttävää aikuiselämää ilman lapsia. En ollut ehtinyt tottua siihen, että matkustellaan, luodaan täysillä uraa, harrastetaan monta kertaa viikossa omia harrastuksia etc. Olin kuin tyhjä kirja, jonka oli helppo lähteä vauva-arkeen, koska se ei vienyt multa pois mitään. Teinivuosien bilesekoiluja en laske mahtavaksi ja tyydyttäväksi aikuiselämäksi – niistä oli enemmän kuin helppoa luopua kun sai paljon parempaa tilalle. En joutunut luopumaan mistään, vaan aloin rakentaa omaa mahtavaa ja tyydyttävää aikuiselämääni vauva-arjen rinnalle ilman sen kummempia ennakko-odotuksia. Toimii!

2. En osannut pelätä mitään, vaan ajattelin, että kaikki kyllä varmasti järjestyy. Nuoruuden peloton asenne oli valtava etu äidiksi tullessa.

3. Elintaso ei laskenut edes hetkellisesti vauvan myötä, koska se ei koskaan ollut korkea ollutkaan. Päin vastoin – säännöllinen minimi-äitiysraha oli suurin tulo, jota olin koskaan saanut. Pärjäsin sillä siis ihan riittävän hyvin. Vauvan myötä aloimme nuorena perheenä vasta pyrkimään eteenpäin ja nostamaan meidän elintasoa. Vauva ja vanhemmuus kannustivat tähtäämään korkealle, koska halusimme tarjota lapsille parasta.

4. Ei oltu ehditty luoda parisuhteen sääntöjä ja rutiineja kunnolla ennen vauvan tuloa. Ei siis oltu ehditty kangistua mihinkään tiettyihin kaavoihin – eikä vauva muuttanut meidän parisuhdetta juuri mitenkään. Lähes suhteen alusta asti rakennettiin yhteistä elämää vanhemmuuden ympärille ja valmistauduttiin siihen, että vauva on osa sitä. Tuoreessa suhteessa oli helppo löytää parisuhteelle aikaa myös vauva-arjen keskellä, koska meillä oli kunnon honeymoon-vaihe vielä meneillään. Ja kun huomasi, että sitä aikaa järjestyy kyllä jos haluaa, siitä on tullut pidettyä kiinni tähän päivään asti, eikä se honeymoon-vaihe ole oikein koskaan päättynytkään. Se on jatkunut yhden, kahden ja kolmen vanhempina, kaikkien vuosien ajan.

5. Mediassa ei vielä ollut nykyisen kaltaista negatiivista stigmaa vanhemmuuden ympärillä. Kaikki omat käsitykseni vanhemmuuteen liittyen tulivat esim. sukulaisilta, jotka myös olivat tulleet nuorena vanhemmiksi. Lähes poikkeuksetta vanhemmuus oli kaikilla sujahtanut vaan osaksi elämää, eikä siitä tehty mitään valtavaa ”juttua”, tai en ainakaan nuorena osannut sellaista huomata. En siis ehkä osannut kiinnittää myöskään huomiota mihinkään negatiivisiin juttuihin tai etukäteen ajatella, että vauvan kanssa ei varmasti saa nukkua (tämän koin kyllä myöhemmin itse yhden vauvan kanssa), kaikki on tosi rankkaa, vauva muuttaa koko elämän, vauva pilaa parisuhteen tms. Olin avoimin mielin ja koin vanhemmuuden luontevaksi osaksi elämää.

6. Oma lapsuus on edelleen suhteellisen tuoreessa muistissa. On helppoa samaistua lasten tunteisiin ja ymmärtää niitä, kuin muistaa ne omalta kohdalta. Pystyn helposti olemaan empaattinen, kun lapsi ei vaikka millään jaksaisi siivota omaa huonetta, koska muistan hyvin sen, miten ärsyttävää se oli omasta mielestä vaikka 8-vuotiaana. Muistan myös helposti omia lapsuuden lempileikkejä ja niitä juttuja, mitä oli kiva tehdä vanhemman kanssa. On tosi helppoa keksiä miten voisi ilahduttaa omia lapsia esim. yhteisellä tekemisellä, kun muistaa mistä kaikesta itse nautti ja mikä kiinnosti. Ja pystyn suhtautumaan ymmärtävästi myös sellaisiin juttuihin kuten ”mutku kaikki muutkin” -perustelu.

7. Kun esikoisemme täyttää 18, olen juuri täyttänyt 38. Meillä on koko yhteinen elämä edessä ja olen nuori ja energinen! Voin vaan kuvitella mitä kaikkia seikkailuja me tullaan yhdessä kokemaan sittenkin kun meidän lapset ovat aikuisia.

8. Puhumattakaan siitä, miten paljon meillä on Oton kanssa sitten edessä parisuhdeaikaa, kun meidän lapset on isoja. Vuosikymmeniä!

9. Jos olen joskus niin onnekas, että minusta tulee mummu, olen silloin varmasti vielä melko nuori. Jos lapseni tulisivat vanhemmiksi joskus, niin vaikka he olisivat itse esim. 30-vuotiaita, olisin minäkin vasta 50+. Jaksaisin siis hyvin leikkiä lastenlasten kanssa ja minulla olisi luultavasti edessä vielä paljon hyviä mummuvuosia, joiden aikana voisin olla tuki ja turva lapsille ja lapsenlapsille. Olen myös niin nuori, että en ole mitenkään voinut välttyä siltä keskustelulta, että ei koskaan ole ok painostaa omia lapsia tai olettaa tai edes vitsailla, että he tulevat tekemään minusta mummun. Heillä ei ole minkäänlaista velvollisuutta siihen, vaikka kuinka toivoisin lapsenlapsia.

10. Olin teini vielä kymmenen vuotta sitten. Ei siitä niin kauan ole. Kun lapseni lähestyvät pikkuhiljaa teini-ikää, pystyn suhtautumaan siihen toivottavasti lempeän armollisesti ja ymmärtävästi. Voin peilata omaa vanhemmuuttani siihen, mitä itse toivoin teininä vanhemmalta, millaisia rajoja olisin kaivannut ja mitkä asiat saivat mut kunnioittamaan äitiä teini-iän myrskyistä huolimatta, koska muistan sen kaiken hyvin. Muistan myös, että paljon tuli sählättyä – ja siitä huolimatta everything turned out well. Toivottavasti pystyn siis suhtautumaan myös positiivisemmmin ja luottavaisemmin kaikkeen. Että vaikka teinin vanhempana olisin huolissaan, luultavasti kaikki tulisi kuitenkin menemään hyvin.

11. En ole ihan pihalla somesta tai nuorison kielestä tai trendeistä, vaikka en niitä trendejä tai sanoja välttämättä itse käytäkään aktiivisesti. Tietty olen varmasti monen 13-vuotiaan mielestä jo ihan vanha (ja yksi mun serkku sanoi mulle kerran ok boomer, vaikka olin silloin 28 enkä edes sanonut tai tehnyt mitään, mikä olisi oikeuttanut tämän heiton!). Mutta kuitenkin olen ainakin jonkun verran pysynyt kelkassa, kaikki nuorison sanat eivät ole mulle ihan hepreaa ja törmään useimpiin viraali-ilmiöihin melko nopeasti niiden synnyttyä. En todellakaan aio yrittää olla mikään cool mom, mutta aion ainakin yrittää pysyä kärryillä nuorten menosta, jotta voin itse suhtautua ymmärtävämmin ja olla messissä, enkä tulla jätetyksi kokonaan ulkopuolelle, ”koska en kuitenkaan ymmärrä.”

Teini-ikä on toki sellainen juttu, joka meidän lapsilla on vasta edessä ja tämä on toistaiseksi vain arvailua pilke silmäkulmassa. Voihan se olla, että viiden vuoden päästä olen ihan pudonnut kelkasta ja oma nuoruuskin tuntuu jo kovin kaukaiselta, hah! Mutta ainakin yhdeksän ekaa kohtaa pitää paikkansa. Koen, että nuorena äidiksi tuleminen on parasta, mitä mulle on ikinä tapahtunut. Se auttoi asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen, luomaan tavoitteita ja keskittymään siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Se on auttanut mua tutustumaan ja luottamaan itseeni ja luomaan kestävän parisuhteen. Montaa asiaa elämässä saan kiittää äitiydestä. Joten kiitos, että saan olla äiti ja kiitos kun sain tulla äidiksi itselleni juuri oikeaan aikaan.

DISCLAIMER: Huom! Nämä ovat omia subjektiivisia kokemuksiani omasta elämästäni, enkä tässä ota kantaa kenenkään muun elämän valintoihin tai vanhemmuuteen tai ikään, jolloin tulee tai on tullut vanhemmaksi. Varmasti joka iässä vanhemmaksi tulemisessa on omat hyvät ja huonot puolensa, enkä usko, että mikään ikä on toista parempi. Jokainen kokee vanhemmaksi tulemisen täysin omalla tavallaan ja jollekin toiselle nuorena äidiksi tulo voi olla vaikka hirveintä ikinä. Ja moni minua vaikka 20 vuotta vanhempi äiti on varmasti perillä nuorisokulttuurista tai muistaa hyvin oman lapsuutensa, vaikka omalla kohdallani koen, että nuorella iälläni on ollut siihen vaikutusta. Nuorena vanhemmaksi tulemisen negatiivisista puolista kuitenkin on jo paljon puhetta mediassa (enkä kiellä etteivätkö nekin olisi totta joidenkin elämässä), joten varmasti myös yksi positiivinen listaus mahtuu joukkoon. 

Marraskuu on jostain syystä vetänyt nostalgiselle mielelle ja päätin kokeilla tällaista hauskaa postausideaa: mitä meille on tapahtunut marraskuun 18. päivä viimeisinä kymmenenä marraskuuna? Onneksi on blogi, niin täältä voi hyvin luntata. Postauksia löytyi melkein jokaiselle marraskuun 18. päivälle näiltä vuosilta ja niistä oli aika helppo katsoa mitä meille on milloinkin kuulunut. Linkkasin tähän myös alkuperäiset postaukset, jos haluaa käydä nostalgisoimassa siihen, millaista sisältöä tuuttasin ulos vaikkapa yhdeksän vuotta sitten (OMG en suosittele)!

18.11.2011

Meidän esikoinen oli melkein kahden kuukauden ikäinen (kahta päivää vaille). Päivä oli perjantai ja mun äiti ja mummo ajoivat silloin Oulusta pakettiautolla meille tuomaan meille äidin vanhaa ruokapöytää. Ihanat! Mun mummo näki silloin ekaa kertaa meidän esikoisen, se oli ihana hetki. Oltiin siihen asti eletty ilman ruokapöytää ja syöty aina olkkarissa! Kirjoitin postauksen, jossa myös pohdiskelin sitä, kuinka me tehtiin aina jonkun mielestä ”kaikki väärin” lapsen kanssa.

Meillä oli esikoisen kanssa kylpyrutiini joka ilta, eli hän kävi (pelkkä vesi) kylvyssä aina illalla ennen nukkumaanmenoa ja se oli osa iltarutiinia samalla tavalla kuin vaikkapa iltasatukin. Oltiin saatu blogin kommenteissa palautetta, että kylvetämme esikoista liian usein. Joku oli myös ollut huolissaan, kun en ollut pessyt alle 2kk ikäiselle vauvalle lahjaksi annettua pehmolelupupua ennen kuin asetin pupun vauvan viereen babysitteriin. En kestä! Siis tätähän se on ollut jo vuonna 2011, että aina on jollain jotain sanottavaa. Onneksi näin yhdeksän vuotta myöhemmin voin huojentuneena todeta, että ihan hyvä siitä lapsesta tuli vaikka raukka joutui joka ilta kylpemään ja vielä hengailemaan pesemättömän pupun vieressä hetken! Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2012

Esikoinen oli vuoden ja kaksi kuukautta ja mahassa kasvoi meidän keskimmäinen. Kirjoitin silloin meidän esikoisen kuulumisia ja iloitsin omasta energisestä keskiraskaudestani. Esikoinen tuntui puhuvan ja ymmärtävän paljon puhetta jo silloin. Mun alkuraskaus oli mennyt rankan väsymyksen ja päänsärkyjen kourissa, joten oli ihanaa kun olo alkoi helpottaa pikkuhiljaa. Oltiin vasta muutettu uuteen kotiin ja koti oli vielä ihan kaaoksen vallassa. Tekstistä paistaa läpi sellainen ihana innostunut fiilis, jonka muistan. Kaikki oli niin ihanaa – uusi kiva koti, vauva tulossa, hyvin nukkuva taapero ja lempivuodenaikani joulukin vielä oli tuloillaan. Sellaista perus sillisalaattifiilistelyä! Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

 

18.11.2013

Tälle päivämäärälle löysin vaan sepostuksen meidän viikon ruuista, mutta 19.11. Otto oli kirjoittanut kantaaottavan mielipidetekstin koskien lasten pelaamista, mikä on pakko jakaa! Koska teksti oli mun mielestä niin hyvä ja edelleen se on ajankohtainen. Teksti on niin ottomaiseen tyyliin tehty, että purskahtelin nauruun sitä lukiessani. Hyvä ja tarpeellinen kannanotto pelaamisen puolesta ja edelleen aivan asiaa.  Me ollaan tekemässä Oton kanssa yhdessä pelaamiseen liittyen uusi postaus tässä ihan lähiaikoina, kunhan Oton koulujutut on valmiina, koska aiheesta kysytään usein. Postauksessa vinkataan eri-ikäisille lapsille sopivia pelejä ja muutenkin annetaan vinkkejä siihen, miten meidän mielestä voi vanhempana sekä tukea pelaamista että pitää huolen sopivista rajoista. Meidän keskimmäinen oli vuonna 2013 tänä päivänä seitsemän kuukauden ikäinen ja muistan, että nukuttiin pätkissä silloin. Oton alkuperäisen tekstin löydät TÄSTÄ.

18.11.2014

2014 meillä oli 3- ja 2-vuotiaat lapset, 3-vuotias kävi metsäkerhossa ja mä tein osa-aikaisesti blogin kautta töitä. Tienasin silloin joitakin satoja euroja kuukaudessa blogin avulla ja panostin blogiin jo selkeästi enemmän. Tänä päivänä 6 vuotta sitten jaoin asukuvia ja kirjoitin lähinnä siihen asuun liittyen, joten kuulumisia postauksesta ei hirveästi irti saanut. Mutta nähtävästi oltiin käyty ainakin ulkona asukuvaamassa, sillä silloin yleensä tein sisältöä tosi ”reaaliajassa”, eli jos kuvasin jotain, julkaisin sen heti samana päivänä. Sisällön suunnittelu oli täysin tuntematon käsite mulle silloin vielä. Alkuperäiseen asupostaukseen TÄSTÄ.

18.11.2015

Sinä syksynä olin aivan loppu, siis aivan loppu, vaikka sen päivän postauksesta sitä ei ehkä huomaa. Tein kahta työtä – sillä keväällä 2015 blogini oli siirtynyt Indieplacelle ja lisäksi olin aloittanut osa-aikatyöt markkinointiassistenttina startupissa kolme päivää viikossa. Assarin hommiini kuului käytännössä siis kaikki sisällöntuotanto mitä oli eri kanaviin, sekä lisäksi testaamista ja asiakaspalvelua, joten tein ihan muuta kuin assaroin. Sen työn lisäksi tein omaan blogiin n. 30 postausta kuussa ja instaakin päivitin melko aktiivisesti. Tänä päivämääränä julkaistussa postauksessa pohdiskelin blogijoulukalenteria ja mä haluaisin vaan antaa halauksen ja rutistaa sen aikaista itseäni! Että ei mun olisi ollut pakko rutistaa sitäkin vielä siihen päälle. Mutta tein sen silti. Onneksi nykyään osaan ja voin levätä enemmän, koska jokainen tarvitsee lepoa. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2016

Odotettiin meidän kuopusta ja oltiin jo käyty rakenneultrassa. Tiedettiin, että hän on pikkuinen tyttö! Löysin 18. päivältä vain kaupallisen yhteistyön, jossa ei ollut kuulumisia, mutta seuraavalle päivälle olin tehnyt postauksen myös. Siinä kerroin, kuinka vietimme Ota lapsi mukaan töihin- ja anna lapsesi pukea sinut -päiviä samana päivänä. Hauskaa! Ja lapset olivat valinneetkin mulle aika hienon asun, joka koristi hienosti mun isoa mahaa. Kirjoitin postauksessa enemmänkin omasta työstäni ja siitä, miten olin ”ottanut lapset mukaan töihin”. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2017

Kuopus oli yhdeksän kuukauden ikäinen, esikoinen eskarissa ja keskimmäinen oli 4-vuotias. Mua itketti kun luin tämän päivän postausta, sillä silloin oltiin Oulussa menossa mun mummon hautajaisiin. Se oli niin surullista aikaa meille. Onneksi saatiin kuitenkin olla rakkaiden ihmisten ympäröimänä Oulussa ja selvittiin siitäkin. Seuraavalta päivältä löytyy muistokirjoitus, jonka kirjoitin mun rakkaalle mummolle. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2018

Vuoden harmaimman päivän perään vietettiin marraskuun aurinkoisinta viikonloppua. Käytiin lasten kanssa Kaivarissa ulkoilemassa ja leikkipuistossa. Arki oli ihanan tasapainoista, vaikkakin hektistä myös. Olin vielä 1,5-vuotiaan kuopuksen kanssa kotona, vaikka samalla tein töitä yrittäjänä täysillä. Otto oli aloittanut opinnot ammattikorkeassa, mutta teki vielä syksyn ajan töitä ennen kuin jäi sitten seuraavana keväänä opintovapaalle. Leivottiin lasten kanssa pipareita, syötiin ruuaksi teriyakilohta ja nautittiin elämästä selkeästi. Ainakin oltiin paljon ihanammissa tunnelmissa kuin vuotta aikaisemmin. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2019

Kiinnostaako hömppä vielä, vai pitääkö aina ottaa kantaa? Tätä samaa on tullut pohdittua tänäkin vuonna ja olen nähnyt monen muunkin bloggaajan/sisällöntuottajan pohdiskelevan samaa. Nykyinen super-kantaaottava meininki on kaukana siitä, mistä bloggaaminen aikanaan lähti. Toki on hyvä ottaa kantaa ja antaa tilaa tärkeille asioille, mutta edelleen olen sitä mieltä, että aina ei ole pakko ottaa kantaa, eikä jokaiseen aiheeseen ole pakko tarttua. Jokainen oman jaksamisensa mukaan. Viime marraskuusta on vasta vuosi, mutta se tuntuu jotenkin tosi kaukaiselta. Kai elämä silloin oli kuitenkin monella tapaa samanlaista kuin nyt. Otto opintovapaalla, mä teen töitä, lapset koulussa/hoidossa. Vaikka toki paljon on vuodessa myös muuttunut, kuten meidän koti. Alkuperäiseen postaukseen TÄSTÄ.

18.11.2020

Tänään 18.11.2020 olikin aurinkoinen päivä, vaikka säätiedotteet lupailivat muuta. Ihanaa nauttia auringosta. Yritin kuvata mahdollisimman paljon työjuttuja varastoon, koska pimeitä päiviä on varmasti vielä luvassa. Kirjoitin myös tämän postauksen, editoin ison kasan kuvia ja videoita ja vastasin työsähköposteihin. Söin ruuaksi italianpataa lounaalla ja illalla bolognesea. Kaksi kertaa spagettia samana päivänä, mutta ei se mitään. Lapset olivat koulussa ja hoidossa, Otto teki omia kouluhommia päivällä ja illalla oltiin koko perhe yhdessä. Ihanan tavallinen päivä.

Sellainen katsaus! Aika erilaisia marraskuun 18. päiviä on tullut vietettyä vuosien varrella. Iloja, suruja, rakkautta, huumoria. Juuri sitä, mitä elämä yleensäkin on. Eniten tasaista arkea, mutta joukossa myös isoja iloja ja isoja suruja. Jotenkin tosi lohdullista ja konkreettista, että suurtenkin surujen jälkeen elämä jatkuu ja tulee niitä parempia päiviä.

Haastoin itseni marraskuun ajaksi jumppahaasteeseen, sillä kaipasin lisää motivaatiota treenaamiseen. Jumppahaasteeni menee yksinkertaisuudessaan niin, että mun tulee jumpata (ts. liikkua) joka päivä marraskuussa vähintään 15 minuutin ajan. Sillä ei ole mitään väliä mitä se liikunta on, se voi olla lenkki, tanssia, venyttelyä, joogaa, kehonpainotreeniä tai vaikka intensiivistä haravoimista. Kunhan liikun joka päivä vähintään 15 min extraa normaalin arjen hyötyliikunnan lisäksi, olen onnistunut haasteessani.

Lokakuussa huomasin, että lenkkeilymotivaationi laski. Koskaan ei tuntunut olevan sopivaa hetkeä lähteä lenkille. Ja en kertakaikkiaan aio nyt suostua tähän, että lopetan liikunnan talven myötä motivaation puutteen vuoksi, kuten minulle kävi monena vuonna. Selvisin viime talvestakin lenkkeillen läpi talven ja tulen onnistumaan siinä tänäkin vuonna, se on vissi. Mutta jotain piti keksiä, jotta saan itseni sohvalta ylös. Ihana kollegani Mona Visuri keksi marraskuun lenkkihaasteen Instassa ja siitä inspiroituneena päätin itse vaihtaa sen omalla kohdallani jumppahaasteeksi. Koska tällä hetkellä mulla ne on juuri ne lenkit, jotka eniten takkuaa, päätin että voin jumpata ihan miten haluan, koska tärkeintä on se, että LIIKKUU, ei se miten liikkuu.

Minulla edelleenkin välillä stressaa se kesällä kesken lenkin iskenyt migreeni takaraivossa, vaikka hetkellisesti tuntui, että pääsin siitä jo yli. Yritän aina miettiä milloin on hyvä aika lähteä lenkille, jotta migreenin riski olisi mahdollisimman pieni. Esimerkiksi hormonaaliset vaihtelut lisäävät itselläni migreeniriskiä. Se tekee joskus lenkille pääsemisestä hankalaa, koska sekä aikataulut että olosuhteet voivat rajoittaa mun lenkkimahiksia.

En uskalla lähteä lenkille jos on PMS, menkat tai ovulaatio (heh, aika monta päivää kuukaudesta menee siis jo tässä). En myöskään lähde lenkille jos aurinko paistaa liian kirkkaasti tai jos mulla on yhtään pää kipeä. Mulle tulee harvoin migreeni, mutta silloin kun se tulee, on yleensä joku näistä tekijöistä ainakin osaksi taustalla. Ja antakaas kun selitän. Ymmärrän, että se migreeni voi hyvin iskeä noina päivinä myös kotona tai kaupassa tai missä tahansa, en välttele kaikkea. Mutta jostain syystä vaan se, että olen yksin kaukana kotoa jalkaisin migreenin iskiessä ja menetän näkökyvyn, on ajatuksena se kaikkein pelottavin. Olen kokenut sen kahdesti, enkä haluaisi kokea enää kertaakaan.

En voi olla kokonaan liikkumatta kuitenkaan noin monena päivänä kuukaudesta, mikäli haluan voida hyvin. Siksi olen keksinyt niille päiville muuta, kuten tämän jumppahaasteen. Voin aivan hyvin tanssia itseni hikiseksi olkkarissa, se on yhtä hyvää liikuntaa kuin lenkki. Tai tehdä YouTubesta kunnon kehonpainotreenin. Ja niitä kaikkia olenkin tässä viime aikoina tehnyt innoissani. Ja lopputuloksena se, että olen liikkunut vähintään saman verran tai jopa enemmän kuin ennen, koska liikun nyt joka päivä. Usein vartti venyy puoleksi tunniksi, ja jos joka päivä liikkuu vähintään sen vartin, ne pelkät vartit on jo viikossa 2h15min. Vertauksena kolme puolen tunnin juoksulenkkiä on ”vain” 1,5h.

Mun täytyy käsitellä näitä migreeniin liittyviä pelkoja ja ajatuksia rauhassa ja päästä niistä myös yli. Tiedän sen. Migreeni on kulkenut mun kanssa vuosikaudet ja vaikuttanut monella tavalla mun elämään. Se ei ole aina helppoa. Vaikka migreeni on yleinen sairaus, eikä se ole vaarallinen, se on silti ollut monella tapaa mulle pelottava asia läpi elämän. Välillä se vaikuttaa enemmän ja välillä vähemmän. Joku lenkkimotiin vaikuttaminen on loppupeleissä aika pientä.  Olen tosi onnekas, kun olen päässyt migreenin kanssa tosi helpolla verrattuna moneen muuhun, joilla se vaikuttaa vielä enemmän arkeen.

Olen ylpeä siitä, että en jämähtänyt sohvalle kuten niin monta kertaa ennen motivaatipulan iskiessä, vaan keksin ratkaisun. Aion jatkaa jumppahaastetta ainakin tämän kuun loppuun asti, mutta miksei ei siitä eteenpäinkin? Siitä tulee niin hyvä fiilis kun liikkuu ja se antaa paljon lisää energiaa pimeän talven keskellä!