Tehtiin Oton kanssa perjantaina Instagramiin Reels-video, jossa 15 sekunnissa pikakelattiin meidän yhteinen tarina. Sen tekeminen Oton kanssa oli ihan hulvatonta. Sovitin mm. hääpukuani ekaa kertaa sitten hääpäivän ja puettiin Baby Born meidän keskimmäiseksi. Hauskuuden lisäksi se oli myös ihan hirveän tunteita herättävää. Vaikka Otolla alkoi kuulemma tulla se biisi jo korvista ulos n. miljoonan kuuntelukerran jälkeen niin muuten hän oli ihan täysillä messissä. “Kosi” mua, vaihtoi vaatteita kolme kertaa ja kuvasi pätkät niin monta kertaa kuin piti, että saatiin ne musan kanssa edes suunnilleen kohdilleen.

Ja olen siitä niin kiitollinen. Olen kiitollinen, että Otto lähtee aina täysillä mukaan kaikkeen mitä keksin tehdä. Hän ei pelkää heittäytyä tai tehdä jotain ihan uutta. Otto ei koskaan nolostele tai mieti mitä muut ajattelevat. Ja kun me tehdään jotain yhdessä, meillä on aina hauskaa. 

Vaikka ihastuttiin ja rakastuttiin toisiimme ja edelleen joka päivä mulla on ihastuksen lepatusta rinnassa ja perhosia mahanpohjassa kun ajattelen Ottoa, ollaan kasvettu ennen kaikkea toistemme parhaiksi ystäviksi. Vaikka romanttiseen rakkauteen kuuluu ehdottomasti intohimo ja halu toista kohtaan, ne eivät mun mielestä sulje kuitenkaan pois sitä, etteikö samalla voisi olla myös oman puolisonsa paras ystävä. 

Parhaan ystävän puolia pidetään aina. Parhaan ystävän kanssa on sellainen me vastaan maailma -mentaliteetti ja toisen puolesta ollaan valmiita tekemään mitä vaan. Parhaalle ystävälle ei nalkuteta, eikä hänestä puhuta koskaan selän takana pahaa toisille. Kaikesta halutaan kertoa ensimmäisenä parhaalle ystävälle ja hänelle voi sanoa kaiken suoraan. Parhaiden ystävien välillä ei ole salaisuuksia. Parhaat ystävät ovat tasavertaisia, eikä heidän tarvitse taistella omasta ajasta tai  ottaa erikseen aikaa ystävyyssuhteelle. Parhaat ystävät haluavat muutenkin viettää toistensa kanssa paljon aikaa ja se on luontevaa. Parhaan ystävän kanssa voi olla aina oma itsensä, juuri sellainen kuin on. Parhaan ystävän kanssa on ne omat inside-läpät ja hän ymmärtää pelkästä katseesta, mitä tarkoitat. 

Parisuhteita ei kuitenkaan ehkä yleisesti kuvailla usein yllämainitulla tavalla. Oikeastaan aika usein parisuhteista puhutaan BFF-suhteen vastakohtina. On yleisesti täysin hyväksyttyä, että puolisolle naureskellaan  tai puolisoiden toiminnasta valitetaan kavereiden kesken tai FB:n Naistenhuoneella. Puolisolle saa nalkuttaa – sehän on vain vitsikästä. Siitäkin vitsaillaan, miten puolisolta voi esimerkiksi salata omia ostoksia tai muita asioita, joista heille ei haluta kertoa. Tai siitä, miten hassun hauskaa on olla mustasukkainen. Sitä pidetään edelleen yleisesti ihan hyväksyttävänä (tai vähintäänkin tavallisena), että velvollisuudet ja oikeudet eivät jakaudu parisuhteessa tasan. Ja siitä puhutaan paljon, miten parisuhteelle täytyy ottaa oikein erikseen aikaa, ettei se jää arjessa kaiken muun jalkoihin, koska se vaara on aina olemassa.

Mä väitän, että jos parisuhteeseen suhtauduttaisiin yleisesti enemmän niin kuin suhteeseen parhaan ystävän kanssa, olisi paljon vähemmän parisuhdeongelmia. Toki voin itse puhua vain omasta puolestani. Itse kaipaan noita luettelemiani asioita parisuhteelta ja olen onnekseni löytänyt itselleni puolison, joka kaipaa samoja asioita. Siksi meillä on helppo olla toistemme kanssa. Ehkä moni hakee parisuhteelta täysin erilaisia asioita kuin ystävyyssuhteelta, mistäpä minä sen tiedän. Mutta uskon silti, että jos parisuhteeseen suhtaudutaan lähtökohtaisesti samanlaisella ilolla ja kiitollisuudella kuin parhaaseen ystävään, suhteessa on hyvä olla. 

Otto aina soittaa mulle vaikka olisi parin minuutin päästä kotona, jos näkee vaikka jotain siistiä/järkyttävää/hauskaa matkalla kotiin.  Koska hän vaan haluaa päästä kertomaan siitä heti. Ja joskus jos mulla on ollut joku pitkä työjuttu, jonka jälkeen käyn vielä nopeasti kaupassa ennen kuin menen kotiin myöhään illalla, ostan Otolle jonkun kivan pienen yllärin. Ihan vaan koska tiedän, että se tekee hänet iloiseksi. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä – mutta vaikka jätskiä tai joku tosi kummallisen näköinen pienpanimo-IPA. 

En usko, että kumpikaan meistä on koskaan haukkunut toista ystäville selän takana. Jos meillä on jotain sanottavaa toisen toiminnasta, sanotaan siitä suoraan toisillemme. Me odotetaan joka päivä innolla sitä, että saadaan olla kahdestaan illalla. Mutta kumpikaan ei ole ikinä mustasukkainen tai valita, jos toinen tekee jotain omaa tai näkee kavereita. Meillä on pilkettä silmäkulmassa. Höpötellään, vitsaillaan, vihjaillaan ja nauretaan, ihan joka päivä. Mutta jos mulla on paha mieli, saan aina näyttää sen. Ja Otto lohduttaa. Mulla ei koskaan ole sellainen olo, että mun pitäisi tehdä vaikutus Ottoon. Toki usein mielelläni sen teen – ja Otto kehuu aina vuolaasti jos kehuttavaa on. Tai ihan muuten vaan. Mulla ei koskaan ole sellainen olo, etten riittäisi omana itsenäni. Ja sama toisinpäin. 

Tärkeimmät sanat meidän suhteessa on “Mä rakastan sua”, “kiitos” ja “anteeksi”. Niillä pääsee todella pitkälle. Ja se, mikä tuo meille molemmille iloa ja onnea, on toisen tarpeiden huomioiminen ja toisen haaveiden mahdollistaminen. Omia haaveita ja unelmia ei tarvitse unohtaa parisuhteessa, päin vastoin. Mutta molemmat suhteen osapuolet voivat toimia toistensa parhaina sparraajina ja tsemppareina, unelmien mahdollistajina, jotka puskevat toisiaan  eteenpäin.

Multa toivottiin Instagramin puolella enemmän parisuhdepostauksia ja että jakaisin vinkkejä, miten saa arjessa enemmän parisuhdeaikaa. Mun mielestä se, että kaipaa enemmän yhteistä aikaa on jo hyvä lähtökohta. Ja sitten sitä ei saa kuin ottamalla ja keskustelemalla. Laittamalla parisuhteen ykköseksi, niiden omien juttujen yli. Tietenkin on joskus myös vaiheita, jolloin aikaa vaan lähtökohtaisesti on vähemmän, eikä sille voi mitään. Väliaikaisessa tilanteessa ei auta kuin ottaa mahdollisimman paljon iloa irti niistä pienistä yhteisistä hetkistä joita saa. Mutta jos yhteistä aikaa ei tunnu olevan ikinä tarpeeksi ja se häiritsee, silloin jotain täytyy muuttaa. 

Kaikelle ei aina ole aikaa – ei ainakaan meillä. Joitakin valintoja on tehtävä. Me ollaan valittu parisuhde ykköseksi heti yhteisen perheajan jälkeen. Itse koen välillä omantunnontuskia ystävänä, vaikka ystäviäni tapaankin, eikä meillä ole koiraa tai muita lemmikkejä, tai aikuisilla useita pitkiä viikottaisia treenikertoja vaativia harrastuksia, jotka toisivat oman lisämausteensa ajanhallintaan. Me harrastetaan lenkkeilyä ja kiipeilyä, omien aikataulujen mukaan. Sekin helpottaa, että lapset ovat jo isompia ja meillä on nykyisin mahtava tukiverkko ja joustava arki. Näistä lähtökohdista yhteistä aikaa on melko helppo ottaa. Mutta aina niin ei ole ollut.

Niissä tilanteissa kun meillä on ollut vähemmän yhteistä aikaa (esim. kahden alle 2-vuotiaan vanhempina, joista toinen teki 7-päiväistä työviikkoa), on huumori, pusut ja me-henki pelastanut aika paljon. Se fiilis, että tässä mä jaan mun arkea mun parhaan ystävän kanssa ja teen töitä meidän yhteisten tavoitteiden eteen, ja vaikka välillä on rankkaa, olen etuoikeutettu, kun saan tehdä ja kokea sen kaiken rakastamani ihmisen kanssa. 

Nykyään me pystytään pitämään kahdenkeskisiä lounastreffejä lähes joka viikko, ja aina välillä käydään ihan kunnon deiteillä vaikka yön ylikin. Se on ihan parasta! Mutta eniten meidän yhteistä aikaa on ne pienet hetket arjessa: Kun tehdään yhdessä ruokaa, jutellaan autossa matkalla jonnekin, lajitellaan yhdessä pyykkejä tai käydään saunassa pitkän päivän jälkeen.

Yhteistä aikaakin tärkeämpää on rakkaus ja avoimuus ja se, ettei kadota yhteyttä toisiinsa. Että silloinkin jos yhteistä aikaa ei ole tarpeeksi, yrittää muistaa antaa pusuja, kuunnella ja sanoa, että rakastaa ja arvostaa. Niin ainakin meillä. <3

Törmäsin tähän ruokahaasteeseen Iidan matkassa -blogissa, ja tämän alkuperäinen versio oli peräisin Karoliina Pentikäisen blogista. Halusin itsekin osallistua tähän, koska en aiemmin ollut tällaista vielä tehny! Kivoja kysymyksiä ruoasta, näihin oli hauska pohtia vastauksia. Lisäsin itse muutaman kysymyksen, sekä loppuun tuon Helsinki-osion, koska itse asun täällä, enkä Tampereella.

Tärkeitä asioita ruoasta

Leivän ala- vai yläpuoli? Ehdottomasti yläpuoli, jos pitää valita vain toinen. Eli siis se “kansi”. Mutta yleensä syön molemmat.

Kevytjuusto- vai normi? Oltermanni 17% leivän päälle. Herkuttelujuustot sitten erikseen.

Pizza ananaksella vai ilman? Ilman! Mutta tortillat ananaksella! 

Maito vai korvaava ”maito”? Kotimainen barista-kaurajuoma, monella merkillä on hyvä! Ostan aina pienen 2dl purkin, joka riittää meille juuri sopivasti viiden päivän aamukahvimaidoksi Oton kanssa. Muuten en oikein maitoa/kaurajuomaa juo. 

Hedelmäkarkit vai salmiakki? Salmiakki ennemmin.

Jäätelö vai leivonnaiset? Jäätelö! Rakastan jäätelöä ja meillä on sitä aina pakkasessa.

Hernekeitto vai maksalaatikko? Hernari todellakin! Meidän koko perheen suosikki. Sen kanssa Oton tekemiä valkosipulikrutonkeja ja kunnolla sinappia!

Ravintola- vai kotiruoka? Tasapaino! Kyllä se on hyvä ruokaviikko mulle johon kuuluu sopivasti molempia. 

Kokkaaminen vai leipominen? Kokkaaminen! Leipoessa mun pitää aina vilkuilla reseptiä, kokatessa voi vaan kokeilla kaikkea ja se sopii paremmin mun spontaanille luonteelle. 

Aina (jää)kaapissa. Keltainen paprika, barista-kaurajuoma, Oltermanni, voi, margariini, kananmunat, kirsikkatomaatit, soija, kalakastike, inkiväärihillo, ruisleipä, Rummo-pasta, tomaattimurska, kookosmaito, kaurahiutaleet. 

Lempikasvis. Kesäkurpitsa, kukkakaali tai myskikurpitsa. 

Inhokkikasvis. Näitä ei nykyisin oikein ole, kun olen oppinut syömään kaikkea edes jollakin tavalla. Ennen tähän olisin listannut munakoison, mutta sekin voi olla hyvää!

Lempihedelmä. Ananas.

Inhokkihedelmä. En inhoa mitään hedelmää, mutta olen monelle raakana allerginen. 

Lempiruoka. Avokadopasta, kalatacot, sushi.

Jos vettä ei lasketa, lempijuoma. Hiilihapotettu vesi 😀

Lempimauste. Saako sanoa tuoreet yrtit? Kaikki maistuu vaan niin paljon paremmalle niiden kanssa. Aina pakko olla tuoreita yrttejä keittiössä. 

Paras ateria. Varmaankin viime talvena syöty seitsemän ruokalajin menu ravintola Spisissä, johon lopulta kuului 11 eri annosta. Syötiin se Oton ja meidän ystävien kanssa. Jokainen ruokalaji oli yllättävä, erilainen, harkittu ja yksinkertaisesti vaan silkkaa kultaa. Myös viinimenu oli aivan täydellinen – niitä ei onneksi ollut yhtätoista annosta sentään. 

Karmein ruokakokemus. Joku koulussa tarjoiltu perus kirkaslieminen keitto, jossa kellui mauttomia keittojuureksia ja kenties siskonmakkaroita, nakkeja tai kalapaloja. 

Ruoka, jota et ole koskaan ostanut ruokakaupasta. No ne keittojuurekset (siis valmiina sekoituksena), siskonmakkara, sisäelimet.

Peruslounas. Pastaa, jotain vihanneksia kaapista, juustoa ja pestoa. Myös valmis vegemakaronilaatikko tai edellispäivän jämiä. 

Woltin top 3. Tää on kyl paha, koska me aina vaihdellaan tosi paljon. Ja ne ruuat mitä useimmin syödään ravintoloista kotona take awayna, napataan usein itse mukaan kauppareissun yhteydessä tms. Jos tilataan Woltilla niin se on yleensä jotain spessumpaa, mutta ei olla tilattu varmaan ikinä vielä kahta kertaa samasta paikasta! Ollaan vähän outoja.  

Bravuuri keittiössä. Erilaiset tex mex -ruuat, pastat, nuudeliwokit. 

Keittiömoka. Ainakin joskus kun olen leiponut jotain tuplaamalla ohjeen määrät, olen muistanut tuplata vain osan aineksista ja muita laittanut sitten sen ohjeen alkuperäisen määrän. Näistä tulee aina mielenkiintoisia lopputuloksia. 

Irtokarkkipussin sisältö. Fizzy pop kirpeät pullot, Ahaa pikkupalat, vaahtosienet, jotain suolaista salmiakkia. 

Aamupala. Kaksi ruisleipää juustolla, voilla ja vihanneksilla (esim. paprika ja avokado) + kuppi kahvia kaurajuomalla.

Iltapala. Sama setti, mutta lisäksi paistettu tai keitetty kananmuna. 

Random-aatos ruuasta. En muista koska olisin viimeksi syönyt jotain oikeasti pahaa ruokaa. En varmasti vuosiin? On ruokia, jotka eivät ole välttämättä ihan mun mieleen, mutta oikeasti pahaa ruokaa olen syönyt viimeksi varmaan alaikäisenä koulussa. 

Helsinki-aiheinen lisäosio: 

Putte’s, Via Tribunali vai Skiffer (kun kyseessä on pitsa)? Tämä on paha, koska kaikissa superhyvää. Saanko valita kaikki? Saan, koska itse keksin tämän! Viimeksi söin Putte’sin pitsaa lukupiirin tapaamisessa ja voi jumaleissön se oli herkullista.  ollaan oltu siellä joskus myös rennoilla treffeillä. Skifferissä viehättää makujen lisäksi helppo saavutettavuus, niitä kun on niin monta ympäri Helsinkiä. Skifferissä on tullut käytyä varmaan eniten ja lapsille maistuu loistavasti myös. Via Tribunalin pizzoissa taas on parasta se, miten simppeleistä ainesosista voikin saada niin herkullisia makuja.

Paras brunssi? Ekbergin perinteinen brunssi on kyllä ihana, samoin Fazer Cafen. 

Paras lounaspaikka? Teurastamolla paljon hyvää tarjontaa vieri vieressä, sieltä ehkä lemppari Lopes y Lopes. 

Paras Fine Dining? No se Spis, jonka aiemmin mainitsin! Mutta myös Nude, jossa viimeksi kävimme treffeillä. Ihan lemppari oli myös Copas y Tapas, joka valitettavasti lopetti viime talvena. Siellä tuli käytyä useamman kerran ja aina ruoka oli ihan jäätävän hyvää. Kovasti toivon, että se tekisi joskus vielä comebackin. 

Olisipa hauska kuulla tuleeko teillä samoja vastauksia? Tai mitkä on teidän lemppari ravintoloita Helsingissä? Mitä te otatte yleensä irtokarkkipussiin?

Multa kysyttiin tätä tänään Instagramissa kun laitoin pitkästä aikaa storyjen puolelle kysymysboxin. Kysymys oli ihana ja tietenkin vastasin siihen. Mun vastaus kuului näin:

Sain sen jälkeen toiveen, että voisinko tehdä tästä aiheesta postauksen ja kertoa tarkemmin, mikä lapsen saamisessa mietityttää ja pelottaa. Ja hetken asiaa harkittuani vastaukseni oli, että tietenkin voin, koska ihana ja ajatuksia herättävä aihe! Silti on kyllä hieman kuumottavaa kirjoittaa tästä, onhan tämä myös todella henkilökohtainen aihe. Mutta uskon, että tämä aihe on mietityttänyt joskus muitakin useamman lapsen äitejä ja olisi ihan kuulla teidän ajatuksia ja vertaistukea.

Jos meille tulisi vielä yksi lapsi, hän olisi meidän neljäs. Neljäs lapsi, neljäs raskaus, neljäs synnytys. Neljästä lapsesta haaveilin silloin kun odotettiin esikoista (ja jo kauan ennen sitä). Jos ei tarvitsisi miettiä ollenkaan järjellä tai pelätä mitään, vaan voisi mennä pelkällä tunteella, kiljuisin samantien JOOOOOOOO ja olisin jo ostamassa vauvanvaatteita. Mutta en ole enää yhtä rohkea kuin 19-vuotiaana. Ja olen kokenut vähän enemmän, osaan myös pelätä enemmän.

Mikä siinä sitten pelottaa?

Terveys, sekä oma että lapsen. Olisimmeko niin onnekkaita, että jopa neljännen kerran voisimme saada terveen ja hyvinvoivan lapsen syliin asti? Entä jos meille kävisi juuri tässä raskaudessa niin huono tuuri, että saisinkin kohtukuoleman tai vauva vammautuisi synnytyksessä tai syntyisi aivan liian aikaisin, eikä selviäisi? Miten selviäisimme siitä ja miten uskaltaisimme ottaa sen riskin? Miksi emme vain nauttisi siitä, kun nyt on kaikki kolmen lapsen kanssa hyvin, eikä tarvitse pelätä. Miten voisimme tehdä sen jo olemassa oleville lapsillemme, että ottaisimme sen riskin? Se tuntuu ajatuksena hirveältä. 

Tämä on ollut suurin pelkoni joka raskaudessa, että jotain menee pieleen. Ja se riski on aina olemassa, vaikka etenkin Suomessa pieni onkin. Mulle se henkinen kuorma on ollut aina ihan valtava raskausaikana. 

Kun omassa lapsuudessa on taustalla vanhemman vakava sairaus, peilaan kaikkea aina siihen. Tunnen lähes aina itseni liian onnekkaaksi ja pelkään, että jokin tulee ja ottaa sen onnen pois. Vaikka olen tehnyt paljon ajatustyötä asioiden eteen, pelkään silti edelleen paljon. Vaikka sama pelko on ollut joka kerta kun olen ollut raskaana, se on kasvanut kerta kerralta. Miksi me olisimme niin onnekkaita, että saisimme neljännenkin terveen lapsen turvallisesti ilman komplikaatioita syliin, kun jotkut eivät saa edes yhtä? Mutta toisaalta, joillakin on kymmenenkin tervettä lasta ja hyvin sujunutta raskautta ja synnytystä. Miksi me emme saisi neljää? 

Myös ikä pelottaa. Meidän molempien äidit sairastuivat 46-vuotiaana ja mä täytän ensi vuonna 30. Mun pelkona on, että omakin deadlineni on 46-vuotiaana. Jos siis odotamme tämän vauva-asian kanssa kovin pitkään, en enää uskalla ollenkaan. Koska pelkään, että kuolen tai sairastun 46-vuotiaana. Joka kerta kun olen ollut raskaana, olen laskenut minkä ikäinen tuleva lapsi on sitten kun olen 46-vuotias. Meidän kolme lasta ehtivät kaikki kasvaa täysi-ikäisiksi ja jopa aikuisiksi ennen sitä. Mahdollinen uusi tulokas ei enää ehtisi. Tiedän tavallaan, että pelko on täysin irrationaalinen. Ei historia toista itseään tällä tavalla. Mutta pelkään silti. Mulla on koko aikuisiän ollut vahvana se tunne, että kovin paljoa yli 30-vuotiaana en enää lapsia halua. 

Viimeksi kun olin raskaana, palautuminen oli sen jälkeen hitaampaa kuin kahdesta aiemmasta raskaudesta. Synnytyksestä palauduin nopeasti, en saanut mitään kipeitä repeämiä tai edes yhtään tikkiä, mutta hormonaalisesti palautuminen oli rankkaa ja kesti pitkään. Mulla oli pitkään alavatsa- ja selkäkipuja, kuukautiskierron käynnistyttyä 6kk synnytyksen jälkeen myös paljon vuotohäiriöitä, migreeniä, turvotusta ja muuta, jotka hankaloittivat arkea. Vannoin silloin, että en hitto vie ikinä enää vie itseäni tähän kärsimykseen, vaikka vauvoja rakastankin. Mutta tietysti jokainen raskaus, synnytys ja imetysaika on erilainen. Voisinhan palautua nopeamminkin, kun takana kuitenkin kaksi ihan normaalivauhtia sujunutta palautumista. 

Sitten on tietty vielä se, että mitä muut ihmiset sanoisivat jos meille tulisi neljäs lapsi? Neljä lasta on jo suurperhe siinä missä kolme lasta on vielä melko normimäärä monelle. Tälle annan kaikkein vähiten painoarvoa, päätöshän on kuitenkin meidän oma ja jos se tekisi meidät itse onnelliseksi, niin miksi ei! Sillä ei ole mitään väliä, mitä joku muu olisi siitä mieltä. Mutta kyllä se silti satuttaisi, jos meidänkin kohdalla kävisi se, mistä monet isojen perheiden äidit ovat kertoneet: että neljännestä ei enää onnitella samalla tavalla tai kauhistellaan lapsilukua. 

Käytännön asiat kyllä järjestyvät aina. Meidän ei itse asiassa tarvitsisi edes muuttaa mitään jos meille juuri nyt tulisi vauva. Meidän kotiin mahtuisi ihan hyvin vielä yksi tulokas ja autokin on jo valmiiksi seitsemänpaikkainen. Käytännön asiat olisivat ne kaikkein helpoimmat tässä hetkessä. Ja kokemus tosiaankin on opettanut, että vanhemmaksi voi kasvaa lähes missä elämäntilanteessa tahansa jos haluaa, siksi ne käytännön jutut eivät koskaan ole mua pelottaneet.

Mutta kuten tuossa vastauksessani kirjoitinkin, kaikki kulminoituu siihen, että olisimmeko edes niin onnekkaita, että raskaus edes onnistuisi enää? En pidä sitä lainkaan itsestäänselvyytenä. Meidän edellistä raskautta yritettiin lähes vuosi, vaikka aiemmat taas onnistuivat saman tien. On siis ihan mahdollista, että neljättä raskautta saisi yrittää niin kauan, että emme enää jaksaisi ja hautaisimme koko ajatuksen, enkä enää koskaan kirjoittaisi tästä mitään.

Vastaus kysymykseen haluammeko lisää lapsia on siis erittäin vahva ehkä. Tavallaan mikään ei ole muuttunut, edelleen ajattelemme, että eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Uskon, että jos kaipuu lasta kohtaan sopivassa hetkessä ylittää ne pelot, en näe mitään syytä miksi meille ei voisi tulla neljättä, jos hyvä tuuri käy.

Olisi ihana kuulla teidän kokemuksia tästä aiheesta? Muita, joilla on samanlaisia pelkoja? Ikuisia vauvakuumeilijoita?

Muistan kun muutama vuosi sitten levisi sellainen rehellisten kuulumisten haaste, johon itsekin osallistuin. Se oli hyvä haaste, jota oli hauska tehdä ja hauska lukea, mutta silti vähän nauratti se “rehelliset kuulumiset”, koska kyllä mä nyt itse ainakin lähtökohtaisesti pyrin aina kertomaan kuulumisia rehellisesti silloin kun niitä kerron. Rehellinen ei ole yhtä kuin negatiivinen, mutta rehellinen on paljon enemmän kuin “meille kuuluu ihan hyvää”. Rehellinen ei kuitenkaan aina tarkoita samaa kuin se, että kertoisi kaiken. On tilanteita, joissa kaikkea ei vaan voi kertoa. Voi vaan pyrkiä olemaan niin rehellinen kuin kulloinkin mahdollista. 

Aina ekana, kun joku kysyy kuulumisia, niin tulee mieleen vastata se perus ihan hyvää, paljon töitä. Koska sitähän se suurimmaksi osaksi on se arki, hyvää, tavallista arkea ja aika paljon töitä. Mutta onhan se arki oikeasti paljon enemmän, kuin tuo yhteen lauseeseen typistetty tylsä harmaus. Varsinkin lasten kanssa. 

Viime aikoina varsinkin arki lasten kanssa on ollut täynnä huikeita keskusteluita, monesta eri aiheesta. Lähes päivittäisiä pysähdyksen hetkiä, kun on tajunnut, miten käsittämättömän paljon lapset jo tietävät ja ymmärtävät asioita. Ylpeyttä siitä, miten hienosti lapset ottavat vastuuta ja miten kauniisti kohtelevat ystäviä ja toisiaan. Ja kauhistelua siitä, että multa lainataan jo vaatteita (oversize huppareiksi mutta kuitenkin) ja yhden koon päästä mun kengätkin on jo sopivia! Mutta on sitä arkeen mahtunut napinaa pyykkikoriin kulkeutumattomista pyykeistä, kinastelua siitä kuka saa olla voimistelurenkailla ja muuta perus arjen häsellystäkin. 

Ollaan tehty ihania retkiä, kiivetty ison mäen huipulle jyrkkää rinnettä kaikki viisi ja ollaan makoiltu sohvalla ja oltu tekemättä mitään. Oton kanssa ollaan oltu kahdestaan yötä hotellissa ja nautittu laatuajasta ja ollaan myös välillä todettu illalla klo 23.30, että päivä on ollut pelkkää opiskelua, töitä ja lapsia ja menty suoraan nukkumaan. Upeiden retkien ja sohvalla raatona makaamisen lisäksi on ollut tosi paljon sitä aivan tavallista, että tullaan koulusta/töistä/dagiksesta, laitetaan ruokaa, pelataan tai leikitään vähän jotain, käydään ulkoilemassa, katsotaan hetki telkkaria, syödään iltapala, lapset menee nukkumaan ja sitten katsotaan Oton kanssa sarjoja tai saunotaan. Ne päivät on ihan best. 

Tätä syksyä on myös varjostanut huoli läheisestä (ei kukaan meistä viidestä). Se on vaikuttanut välillä paljonkin fiilikseen, mutta en siitä tietenkään voi enkä halua kirjoittaa sen enempää. Halusin vaan kertoa, että täällä taustalla on joskus myös tällaista. On vaikeaa kun joskus on isojakin asioita, joista ei voi puhua, mutta jotka silti vaikuttavat elämään ja mielialaan. Ei halua peitellä mitään, mutta samalla ei haluaisi myöskään sanoa sanomatta mitään, niinkun juuri tein tuossa. Tämä on näitä juttuja, joiden kanssa on tullut painiskeltua jo vuosia, että miten pitäisi toimia.  

Ikinä ei voi tietää mitä joku toinen käy sillä hetkellä läpi. Sen yritän aina itse muistaa somessa. Siksi ei voi kuin yrittää parhaansa olla ystävällinen ja kannustava toisille.

Tuota yllämainittua lukuunottamatta meille kuuluu oikeasti ihan tosi hyvää! Otto on jo alkanut tekemään opinnäytetyötä ja tällä hetkellä näyttää erittäin todennäköiseltä, että hän valmistuu vielä tämän vuoden puolella. Opintopisteitä on kasassa jo ihan älytön määrä! Ei voi kuin hattua nostaa Otolle, joka todennäköisesti siis vetää ammattikorkeakoulututkinnon itselleen kahdessa ja puolessa vuodessa ja vielä hyvillä arvosanoilla. Ja toki hatun noston lisäksi voi inspiroitua ja olenkin inspiroinut. 

Otto on näyttänyt minulle hienosti esimerkkiä miten hommat hoidetaan ja olen kyllä tämän reilun kahden vuoden kokemuksella melko varma, että kyllä minäkin voisin jopa pärjätä siellä koulun penkillä, jos teen yhtä kovasti töitä koulun eteen kuin Otto. En ehkä yhtä nopeasti kuin Otto, koska minun päivätyöstä ei niin vaan opintovapaalle jäädä. Mutta kuitenkin. Olen kyllä ihan valtavan ylpeä hänestä.

Saa nähdä mihin tämä syksy tästä vielä kehittyykään. Ollaan oltu onnekkaita siinä, että lapset ovat voineet käydä koulua ja dagista ihan tavallisesti jo näin pitkään. Nyt täytyy vain toivoa, että tämä koronatilanne pysyisi edes vähän aisoissa vielä, sillä kukaan tuskin haluaa kevään kaltaisia rajoituksia takaisin. Me vältetään isoja kokoontumisia, käytetään maskia kaikissa julkisissa sisätiloissa (kuten ollaan tehty jo koko syksy) ja huolehditaan hygieniasta. Kyllähän se tulevaisuus edelleen huolettaa, mutta ei auta kuin jokaisen tehdä oma osansa ja toivoa parasta. 

Sellaista meille kuuluu! Mitä teille kuuluu? Miten syksy on lähtenyt käyntiin?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä NOSH vaatekutsujen ja  Indieplacen kanssa.

Tällä viikolla päästiin viimeinkin pitämään virtuaaliset NOSH vaatekutsut, jotka ihan alunperin piti pitää livenä jo viime huhtikuussa, melkein puoli vuotta sitten. Jouduimme lykkäämään kutsuja hamaan tulevaisuuteen koronarajoitusten myötä ja uusi päivä sovittiin sitten elokuun loppuun. Lopulta nekin livekutsut jouduttiin vaihtamaan virtuaalisiksi, sillä koronatilanne alkoi kesän jälkeen taas pahentua. Saatiin kutsut lähetettyä ja mahtava porukka ilmoittautuneita mukaan kutsuille, mutta sitten meidän koko perhe tuli kipeäksi ja jouduimme vielä kerran siirtämään kutsujen ajankohtaa. 

Paljon on ollut kutsujen suhteen huonoa tuuria matkassa, mutta kun me lopulta pidimme ne tämän viikon maanantaina, meillä oli niiiiiiin mahtavaa ja hauskaa! Otetaanko ihan hetki sille, että nykyisin lähes kaiken voi tehdä etänä? Onneksi! Siis virtuaaliset NOSH vaatekutsut toimivat aivan kuin oikeat kutsut, mutta jokainen voi osallistua mukavasti omalta kotisohvalta. Ja nyt kun ne on koettu, niin olihan se tosi hauskaa myös virtuaalisesti. Parasta oli se, että seuraajat eri puolilta Suomea pääsivät kaikki yhtä helposti mukaan. Livekutsuilta moni osallistuneista olisi jäänyt pois, koska matka olisi ollut liian pitkä. 

Me järjestettiin virtuaalikutsut Teamsin avulla niin, että minä ja NOSH edustaja Marika oltiin yhdessä Indieplacen toimistolla ja esiteltiin siellä vaatteita. Minä toimin mallina ja Marika toimi esittelijänä. Kutsuilla oli tosi rento tunnelma ja Marika oli aivan mahtava tyyppi. Ei oltu koskaan ennen kutsuja tavattu tai edes juteltu, mutta tuntui kuin olisimme tunteneet aina. Marika oli aivan älyttömän luonteva, hauska ja lämmin persoona.

Mua hieman jännitti etukäteen kutsujen pitäminen virtuaalisena, mutta Marikan kanssa kaikki jännitys katosi ja tuntui kuin siinä olisi vaan kaksi kaverusta pitämässä kavereille vaatekutsuja. Oli ihanaa nähdä osallistujien kasvoja ja kuulla mistä päin he olivat mukana! Meillä oli niin kiva porukka. 

Pakko muuten kertoa, että nämä olivat ihan ekat vaatekutsut, joita koskaan järjestin! Olen kyllä ollut mukana vieraana useammillakin kutsuilla, mutta en ole koskaan ennen järjestänyt sellaisia itse. Vaatekutsuissa on paljon hyviä puolia perinteiseen verkko-ostamiseen verrattuna. Vaatekutsuilla edustaja voi auttaa henkilökohtaisesti valitsemaan oikeita malleja ja kokoja ja itsekin saa ihan erilaisen tuntuman vaatteisiin, kun ne pääsee näkemään liikkeessä, päällä ja läheltä. 

NOSH vaatekutsuja voi tällä hetkellä järjestää sekä virtuaalisena että pieninä livekutsuina tutulla porukalla turvavälit huomioiden. Ympäri Suomen on yli 100 NOSH edustajaa, jotka auttavat valitsemaan sopivimman tavan pitää kutsut. NOSH vaatteita voi tilata edustajien kautta myös ilman, että järjestää varsinaisia kutsuja. Edustajat auttavat mielellään valitsemaan sopivan koon tai löytämään vaikka mieleisen asukokonaisuuden. Edustajien kautta tilattuna saa aina myös vaihtuvat NOSH klubiedut käyttöön ja samalla tukee kotimaista paikallista yrittäjää.

Kutsuilla esiteltiin viimeisimpiä naisten uutuuksia, mutta käytiin läpi myös ihania NOSH lastenvaatteita sekä miesten uutuuksia. NOSH miesten mallisto on laajentunut ja sinne oli tullut mm. ihania pehmeitä collegehousuja ja kauniita ja laadukkaita t-paitoja. Lasten mallistossa viehättivät suloiset uudet kuosit, kauniit syksyiset värit ja monikäyttöisyys. Meillä on esimerkiksi ollut 3-vuotiaalla jo yli vuoden käytössä samat NOSH collegehousut, joissa on lahkeissa pitkät resorit. Ja ne menevät varmasti vielä ainakin ensi kevääseen, kun sen verran on kasvunvaraa. 

Naisten mallistosta löysin vaikka mitä uusia suosikkeja. Marika osasi pointata sieltä juuri ne vaatteet mulle, jotka näyttivät imartelevalta ja miellyttivät omaa silmää. Mun lemppareita uutuuksista olivat erityisesti Power-jakku ja ihana Pilkku-mekko. Ja tietenkin kaunis Meeri t-paita, joka on malliltaan sellainen vähän laatikkomainen, eli juuri hyvä. Testasin myös NOSHin ja Sastan mielettömiä takkeja ja erityisesti musta Suunta-parkatakki jäi houkuttelemaan. Se olisi ihan täydellinen syysulkoiluun lasten kanssa ja menee säällä kuin säällä, mutta on silti todella siisti. 

Olen niin hurjan iloinen, että saatiin viimeinkin puoli vuotta odotetut kutsut pidettyä ja jäi kyllä ehdottomasti sellainen fiilis, että heti kun mahdollista, haluan järjestää isot kutsut turvallisesti myös livenä! Mulla oli niin kivaa ja Marikan mahtava energia tarttui kyllä itseenkin. Kaikki NOSHin tyypit ovat niin mukavia ja sydämellisiä, että olen vaan valtavan kiitollinen, että olen saanut tehdä töitä niin huipun porukan kanssa. NOSH tekee vaatteita ja järjestää kutsuja täydellä sydämellä ja se huokuu kaikesta. 

Ja hei muuten! NOSHilla on nyt uusien edustajien rekrytointi keväälle 2021 käynnissä! Voin kertoa, että jos mulla vain suinkin olisi aikaa päivätyön puolesta, voisin mielelläni alkaa itsekin NOSH edustajaksi. Marika esimerkiksi on tehnyt jo monta vuotta yrittäjänä töitä NOSH edustajana ja se on hänen päätyönsä. Jos kiinnostaa alkaa itsekin laadukkaan, ekologisen ja eettisen vaatemerkin edustajaksi niin kannattaa käydä lukemassa NOSHin rekrysivuilta lisää.

Kiitos vielä NOSH kun sain pitää vaatekutsut ja kiitos Marika huikeasta seurasta ja inspiraatiosta <3