Musta tuntuu, että aina välillä kadotan sen suunnan minne olen menossa ja mitä oikeasti haluan. Sitten taas löydän sen pariin. Joskus on ihan ok unohtaa kaikki tavoitteet ja elää sekunti kerrallaan eteenpäin, välillä pitkäksikin aikaa. Esimerkiksi vauvavuonna heittäydyin omasta halustani täysin siihen vuoteen, enkä miettinyt hetkeäkään eteenpäin. Mulla oli siinä hetkessä kaikki ja halusin vaan imeä itseeni sen kaiken ihanan mitä meillä oli yhdessä. Sain siitä aivan valtavasti voimaa ja teki hyvää höllätä ja keskittyä niin täysillä omaan vauvakuplaan.

Tunnen kuitenkin, että sen jälkeen mulla kesti tosi pitkään löytää uudelleen se mitä haluan ja tavoittelen. Olin pitkään aivan hukassa ja keskityin vain selviämään käsillä olevista tehtävistä, pystymättä miettimään asioita pidemmälle. Mulla oli töiden suhteen tosi hyvä tilanne, koska niitä riitti ja se riitti, että tein parhaani niiden asioiden suhteen mitä eteen tupsahti, tavoittelematta oma-aloitteisesti enempää.

Vauvavuoden jälkeen olin kuitenkin ihan huuli pyöreänä, että mitä haluan ja mihin voisin pyrkiä ja ennen kaikkea, mitä mun pitäisi tehdä, että etenen. Jähmetyin ihan paikoilleen, enkä tiennyt mistä aloittaa. Oma osansa oli varmasti myös niillä surullisilla asioilla, joita tapahtui vauvavuoden lopussa. Läheisten menettäminen lamaannutti ja pysäytti pitkäksi aikaa. Oli vaikea miettiä eteenpäin, kun suru ja ikävä valtasivat mielen.

Ympärillä ihmiset saavuttivat jatkuvasti hienoja asioita ja syyllistyin siihen perisyntiin eli vertasin itseäni muihin.

Käsi ylös, kuka joskus vertaa itseään toisiin, vaikka tietää ettei saisi vertailla? Mun käsi nousee ainakin heti. Mulle käy aina välillä niin, että vertailen itseäni, omia saavutuksiani ja tavoitteitani toisiin. Olenko riittävän hyvä, pystyisinkö minäkin tuohon, miksi minä en ole jo saavuttanut tuota asiaa? Miksi minä en saa tuota tehtyä omilla resursseillani, vaikka tuo saa tehtyä tuplasti enemmän pienemmillä resursseilla? Olenko huonompi? Jossain määrin vertailu on mulle ihan hyväkin asia välillä, sillä se voi herättää myös positiivisessa mielessä. Kunhan ei ahdistu siitä ajatuksesta, että joku toinen on pidemmällä, vaan ottaa sen inspiraationa.

Kun mä vertasin itseäni toisiin, aloin huomaamaan ne asiat, joita ihailin toisissa ja ne asiat, joita kohti itsekin halusin pyrkiä. Mä olin ennen listaihminen, mutta en ole enää. En tehnyt mitään konkreettista listaa, että tässä on nyt ne asiat mitä mäkin haluan. Mutta niitä asioita aina välillä putkahteli mun mieleen silloin, kun sain itseni kiinni vertailemasta. Aloin yksi asia kerrallaan miettimään, että okei, jos tämä on sellainen asia mitä mäkin haluan, mitä mä voisin tehdä saavuttaakseni sen? Mitä konkreettista voisin tehdä, mikä auttaisi mua lähemmäs mun tavoitetta? Kun mä aloin ihan oikeasti miettimään, mitä just mä itse voisin tehdä, keksinkin heti monia eri keinoja.

Siinä missä yhden vuoden elin vain sitä hetkeä, ja toisen vuoden olin hukassa ja selvitin kuka olin ja mitä halusin, tänä vuonna mä olen mennyt eteenpäin enemmän kuin niinä kahtena vuonna yhteensä. Tänä vuonna olen haastanut itseäni monessa asiassa yhtäaikaa ja olen kokenut tämän vuoden töiden suhteen antoisimmaksi pitkään aikaan. Palkitsevinta on ollut huomata se, että kun oikeasti tavoittelen niitä asioita mitä haluan, mä pääsen pikkuhiljaa koko ajan eteenpäin.

On ihan mieletön fiilis, kun pitkästä aikaa ne tavoitteet on kristallin kirkkaina mielessä. Olen ymmärtänyt sen, että mihinkään en pääse sormia napsauttamalla ja otan kaiken ilon irti pienistäkin edistymisistä. Samalla huomaan, että yhtäkkiä pienistä askelista onkin kasvanut suuri harppaus. Olen saavuttanut jo monta itselleni asettamaani tavoitetta jo pelkästään tänä keväänä ja kesänä, niin suurempaa kuin pienempääkin.

Siinä missä viime vuonna pienikin epäonnistuminen tuntui lamaannuttavalta, nyt mä pystyn jättämään sellaiset huomiotta ja keskittymään niihin asioihin, mitkä ovat menneet hienosti. Jos joku sanoo ei tai joku juttu ei toteudukaan, voin iloita kaikista niistä asioista, joihin on sanottu kyllä ja jotka ovatkin toteutuneet. Just nyt on niin siistejä projekteja käynnissä, että en olisi ikinä voinut kuvitellakaan vuosi sitten, kun mietin, että miksi en minä. Kaikkea en todellakaan voi saavuttaa heti, monet mun tavoitteista on pidempiaikaisia juttuja. Nyt osaan myös nähdä ne sellaisina, enkä ainoastaan saavuttamattomina.

Tärkeintä on uskaltaa avata suu silloin, kun tietää mitä haluaa ja kertoa ääneen niistä asioista, joista haaveilee. Yksin mäkään en olisi monia näistä asioista voinut saavuttaa. Olen lakannut pelkäämästä epäonnistumista ja alkanut miettimään vaan sitä, miten pääsen mun tavoitteisiin. Olen myös opetellut pyytämään sitä mitä haluan. Ja olen myös saanut. Kukaan muu ei tiputa mulle taivaalta parempia palkkioita tai mahdollisuuksia nousta esiin, vaan mun pitää olla itse rohkea. Lisäksi mun täytyy myös pitää huoli siitä, että teen aina parhaani.

Kadotan suunnan silloin, kun annan epäolennaisten asioiden vallata liian suuren tilan mun päästä ja unohdan keskittyä siihen, mikä oikeasti vie mua eteenpäin. Yritän pitää huolen siitä, että jatkossa niin ei kävisi mun huomaamatta. Jos itse valitsen pysähtyä ja ottaa aikalisän kaikesta, se on enemmän kuin ok. Mutta en halua enää huomaamattani kadottaa mun toiveita ja hukata suuntaa.

Onko teille käynyt niin, että olette kadottaneet sen oman tien? Vertailetteko te itseänne muihin, vaikka tiedätte, ettei saisi? 

Mulle tuli mieleen tällainen postausidea, sillä tällä viikolla mulla on herännyt paljon tunteita ja ajatuksia monesta eri asiasta. Ajattelin, että olisi hauskaa käsitellä kerralla useampia juttuja, jotka mielessä on pyörinyt. Tämä listaus on sitten osittain ”leikkimielinen” eli kaikki miinukset ja plussat eivät todellakaan ole samalla viivalla keskenään. Toiset jutut on isompia ja merkittävämpiä ja toiset ihan pintapuolista hömpänpömppää.

Aloitetaan miinuksista:

– Tätä kirjoittaessani jo neljä kuuttia on hukkunut, kun nykyisen sääntelyn mukainen verkkokalastuskielto päättyi 30.6. Vuodesta 2005  alkaen verkkoihin on hukkunut varmistetusti jo 72 yksilöä. Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan saimaannorpan todellinen kuolleisuus voi kuitenkin olla jopa kolminkertainen havaittuun verrattuna. Mun mielestä on aivan älytöntä, että suojellun saimaannorpan levinneisyysalueella verkkokalastus on sallittua mihinkään vuodenaikaan! Käykää allekirjoittamassa kansalaisaloite, että verkkokalastus on kiellettävä saimaannorpan levinneisyysalueella. Sen on allekirjoittanut tätä kirjoittaessani jo yli 27 000 ihmistä tämän päivän aikana. Minä WWF:n norppakummina tietysti myös allekirjoitin. Tuntuu niin hirveältä, että samaan aikaan kun uhanalaista lajia yritetään suojella kaikin mahdollisin keinoin, jotkut voivat vaan surutta laskea verkot vesille, eikä kuuttien hukkuminen tunnu missään. 

– Me katsottiin Good Girlsin 2. tuotantokausi juuri loppuun. Ollaan katsottu tänä kesänä myös Chernobyl, The Act ja Years and Years HBO:lta ja White Gold Netflixistä. Juuri nyt mikään sarja ei tunnu miltään! Mitä me voitais katsoa?

– Helsingissä viileni heti kun me tultiin etelää kohti. Eli Oulun viileät ja tuuliset säät jatkuvat täällä ja Oulussa on nyt lämmin. Missä on kesä?! Kylmyys seuraa meitä. Huomisen lämpötilaksi mun puhelin ilmoitti juuri 14 astetta. _14_ astetta.

Sitten plussat:

– Tehtiin tänään megakauppareissu (vaikka ei yleensä kesällä tehdä) ja yritettiin ostaa mahdollisimman pitkillä päiväyksillä ja sellaista, joka säilyy, vaikka mentäisiinkin ex tempore jonnekin ulos syömään. Samalla haettiin pannupizzat mukaan kotiin, kun kauppareissu kesti niin kauan. Mulle tehtiin ensin vahingossa ihan väärä pizza ja kun huomautin asiasta ystävällisesti, sain pitää väärän pizzan (vaikka en edes pyytänyt) ja mulle tehtiin vielä se oikea pizza mukaan. Nyt meillä on yksi extra-pizza jääkaapissa vaikka iltaherkuksi, ihan best! Kannatti sanoa, vaikka hetken mietin, että viitsinkö ja onko se turhamaista käydä sanomassa. Ei ollut, se oli hyvä, että sanoin. Ja nyt on ruokaa kaappi täynnä muutenkin, ihanaa!

– Meillä ei ollut lehmän maitoa ollenkaan aamulla ja lapset ottivat mun ja Oton kauramaitoa murojen kanssa. Sen jälkeen he ilmoittivat, että heille pitää ostaa kaupasta kauramaitoa murojen kaveriksi, kun kuulemma sen jälkimaku maistuu niin hyvältä, vähän kuin puurolta.

– Leikittiin kuopuksen kanssa aamulla kauppaa ja hän oli kyllä maailman hyvätapaisin ja ystävällisin (2-vuotias) kassamyyjä. Hän muisti tervehtiä, kertoa hinnan, kysyi tarvitsenko pussia ostoksille, pakkasi ne ja lopuksi toivotti vielä mukavaa päivänjatkoa ja kiitti siitä, että tein ostoksia hänen kaupassa. Siinä pyyhin kyyneliä silmäkulmasta, kun hän oli niin pätevänä.

– Himoitsin itselleni isoa miesten t-paitaa jollain kivalla printillä. En kuitenkaan halunnut ostaa uutta, koska tämä voi olla sellainen trendi, joka menee pian ohi. Ajattelin, että Otolla on kaikki sen siistit t-paidat Oulussa mukana, eikä mikään niistä ollut juuri sellainen kuin halusin. Kotiin tullessa kamppeita kaappiin purkaessa Oton kaapista pilkisti kuitenkin maailman siistein teeppa! Musta t-paita Britney Spears -printillä. Lapsuuteni suurin idoli spaissareiden lisäksi. Ihan perfect löytö. Otto itse ei edes käytä sitä niin paljon, niin mä voin napata sen oikein hyvin omaan kaappiini.

– Sain tänään kirjoitettua loppuun sunnuntain Ihanat erilaiset perheet -postauksen, ja mulle tuli sen kirjoittamisesta niin hyvä mieli! En malta odottaa, että saan julkaista sen.

Mitkä on teidän tän viikon plussia ja miinuksia? Mitä sarjaa te katsotte just nyt? 

Home sweet home ja mitä näitä nyt oli. Meillä oli ihan älyttömän ihanat kaksi viikkoa Oulussa, jotka menivät ihan hirveän nopeasti. Vaikka en koti-ikävää potenutkaan, on ihanaa olla kotona. Lapsista 1/3 oli sitä mieltä, että kotona on parempi kuin reissussa. Kaksi muuta olisivat kuulemma voineet lähteä heti uudelleen reissuun, kun oli jo ikävä tramppaa ja kavereita automatkan jälkeen. Onneksi täälläkin on kavereita, vaikka tramppaa ei olekaan.

Käytiin vielä aamulla moikkaamassa nopeasti mun äitiä ja armasta ja sitten ajeltiin vielä mun mummun haudalle kastelemaan kukat. Sitten alkoi jälleen kerran pitkä automatka kohti Helsinkiä lasten kanssa. Me ollaan ajettu tuota Oulu-Helsinki -väliä lasten kanssa varmaan pari-kolmekymmentä kertaa tai enemmänkin ja aina on mennyt melko hyvin. Silloin kun kuopus on ollut pikkuvauva niin välillä piti pysähtyä tienposkeen imettämään, mutta se nyt oli ihan normijuttu.

Pääosin matkat on aina sujuneet hienosti, myös pikkuvauva-aikana. Ja varsinkin nyt kun meidän perheessä ei ole enää viimeisellä parilla Oulun reissulla ollut ketään vaippaikäistä, on autolla reissaaminen ollut taas tosi iisiä. Jos kiinnostaa meidän vinkit automatkalle, niin tein jo 3,5 vuotta sitten postauksen ”8 vinkkiä automatkalle lasten kanssa”. Samoja tipsejä noudatetaan edelleen, hyvin toimivat isompienkin lasten kanssa. Vuodelta 2017 löytyy myös postaus pitkästä ajomatkasta 2kk ikäisen pikkuvauvan kanssa.

Tämäkin automatka meni siis lasten kanssa hyvin, kuten yleensä. Tosin meidän taapero nukahti päivän ekoille päikkäreille klo 17, kun matkaa oli jäljellä vielä 2h. Herätettiin kyllä tunnin jälkeen, mutta yöunille nukahtaminen voi tänään olla aikamoinen prosessi. Ei sillä, että siinä olisi jotain uutta, meillä on ollut tässä nyt jo muutaman viikon sellainen vaihe meneillään, että nukahtaminen kestää iltaisin taaperolla n. sata vuotta, vaikka yleensä päikkärit nukutaan samaan aikaan kuin dagiksessakin, eli 12-14. Yöt on menneet ihan super hyvin siitä asti kun hän muutti omaan huoneeseen nukkumaan 11 kuukauden iässä, mutta nyt on ollut oikeasti monta viikkoa nämä illat kunnon sirkusta. Mutta tämä on varmasti taas vain joku vaihe, joka menee ohi. Onneksi hän nukkuu kyllä koko yön sitten kun nukahtaa. Se ainakin helpottaa, kun tietää, että itsekin saa nukkua yöllä.

Kotona me purettiin heti kaikki kassit saman tien, laitettiin pyykkikone pyörimään ja vietiin tyhjät matkalaukut varastoon. Otto kävi kaupassa ja täytti jääkaapin. Mun mielestä reissusta kotiutuminen on helpointa niin, että samalta istumalta hoitaa kaiken kuntoon, niin saa sitten seuraavana päivänä jatkaa arkea suoraan siitä, mihin se kotoa lähtiessä jäi. Siinä ei mene kauan jos kaikki kamppeet purkaa heti kun tulee kotiin, mutta jos en tee sitä heti niin laukut jää pyörimään useammaksi päiväksi ja se ei ole kivaa.

Loppuviikoksi on ainakin tiedossa treffit ystävän kanssa, työjuttuja ja varmaan ihan perus kotona chillailua ja ulkoilua. Otetaan rennosti lasten kanssa ja mun on pakko tehdä yksi vähän pidempi työpäivä, että saan tehtyä muutaman isomman työjutun loppuun. Ihana päästä keskittymään työjuttuihinkin rauhassa, varsinkin kun on niin monta kivaa juttua tällä hetkellä kesken, kuten sunnuntaina ilmestyvä uusi Ihanat erilaiset perheet -postaus! En malta odottaa, että pääsen taas kertomaan yhden upean perheen tarinan teille.

Haluan vielä kiittää valtavan suuresti jokaista, joka on laittanut palautetta tai toiveita meidän tulevaa Yhdessä-podcastia koskien, niistä on ollut ihan superisti iloa, inspiraatiota ja apua. Nyt tiedetään minkä pituisia podeja toivotte, miltä alustoilta haluatte jaksot kuunnella ja mitkä aiheet kiinnostavat eniten. KIITOS!

Mä taidan tehdä huomenna sen super pitkän työpäivän ja tänään mä aion vielä rentoutua Oton kanssa leffan parissa, se voisi tehdä hyvää ajopäivän jälkeen. Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3 

Nyt mä vihdoinkin uskallan paljastaa, sillä nauhoitukset alkavat tässä kuussa. Me ollaan koko kevään ajan suunniteltu Oton kanssa meidän yhteistä podia, jonka jaksot on nyt hahmoteltu, nimi päätetty ja studio tiedossa. Me ollaan niin innoissaan tästä. Idea omasta podista syntyi jo viime vuoden marraskuussa, jolloin varovasti sitä ehdotin Otolle. Ajattelin, että hän sanoisi heti, että EI, koska hän ei halunnut jatkaa blogin kirjoittamistakaan vuotta pidempään. Mutta kuinka väärässä olinkaan, Ottohan innostui podi-ideasta heti. Meillä lähti samantien ajatukset laukkaamaan, että mistä kaikesta me voidaan ja halutaan puhua ja millainen meidän podista tulee.

Sovittiin yhdessä, että voidaan lähteä tekemään podia sitten, kun Otto jää keväällä opintovapaalle ja meillä on kunnolla aikaa. Lähdettiin pikkuhiljaa yhdessä suunnittelemaan sisältöä ja etsimään studiota, jossa voitaisiin nauhoittaa jaksot. Pohdittiin hetken myös sitä, että sijoitettaisiinko omiin laitteisiin, mutta tultiin lopulta siihen tulokseen (onneksi), että se olisi joko a) liian suuri investointi projektiin, jonka menestys ei etukäteen ole kiveenhakattua tai b) liian huonolaatuista sisältöä edullisemmilla ja suppeammilla laitteilla. Onneksi me lopulta löydettiin studio meidän podille lähempää kuin osattiin toivoakaan, eikä tarvinnut enää miettiä, että ostetaanko itse ummikkoina niitä laitteita.

Alunperin meidän nauhoitusten piti alkaa jo huhtikuun alussa, mutta meistä riippumattomista syistä ne viivästyivät nyt tänne heinäkuulle saakka. Voin kertoa, että ollaan oltu välillä niin tulisilla hiilillä kun on ollut niin paljon ideoita ja intoa ja fiilistä lähteä tekemään, mutta ollaan jouduttu vielä odottamaan. Mutta nyt, nyt me vihdoinkin päästään tekemään tätä, enkä voisi olla enempää innoissani! Mun onneksi Otto on tästä myös ihan super innoissaan.

Meidän podin nimi on Yhdessä ja tehtiin sille jo oma instatili @yhdessapodi. Itse asiassa tein tuon tilin jo tammikuussa, kun olin jutellut tästä podi-ideasta eräässä pressissä Strictly Style -blogin Hannan kanssa. Mä silloin sanoin, että ei olla vielä keksitty podille nimeä ja Hanna huikkasi mulle tuon nimi-idean. Se oli musta niiiiiin hyvä! Mulle tuli heti se fiilis, että siinä on just se nimi. Niin yksinkertainen, helppo ja kuvaava. Yhdessä. Kiitos Hannalle ihan älyttömän paljon tästä ideasta, en tiedä muistaako hän edes tätä sivulauseessa ohimennen huikattua ehdotusta, mutta mulle se kolahti aivan täydellisesti ja Ottokin tykkäsi heti.

Yhdessä-podi tulee pyörimään aika paljon parisuhdeaiheiden ympärillä, mutta aiotaan me puhua muustakin. Mukana tulee olemaan jaksoja liittyen myös vanhemmuuteen, mutta suhteet ovat pääosassa. Toki vanhemmuus on yksi osa meitä ja varmasti näkyy  (kuuluu) jossain määrin aina, mutta mikään perhepodi Yhdessä ei ole.

Mä olen ihan fiiliksissä meidän tulevista jaksoista, koska mulla on niin paljon ajatuksia niihin liittyen! En malta odottaa, että päästään aloittamaan nauhoitukset Oton kanssa. Siitä tulee varmasti aivan älyttömän hauskaa. Oton kanssa mun on helpompaa puhua kuin kenenkään toisen kanssa koko maailmassa ja siksi mua ei yhtään stressaa, että miten meidän höpinät sujuu. Meillä on selkeät ideat jo tosi moneen jaksoon ja varmaan kolmeen tuotantokauteen, mutta me halutaan vielä (ennen nauhoitusten alkua) kuulla myös teitä. Mikä teitä kiinnostaa? Mistä aiheista te toivoisitte kuulevanne meidän keskustelua? Voidaan sitten tarkistaa, että ollaan oikeilla jäljillä jaksoideoiden suhteen, eikä aivan hakoteillä ja muokata vielä ideoita ja niiden järjestystä tarvittaessa.

Pssst! Tullaan ehdottomasti yhdessä jaksossa palaamaan ainakin siihen, mistä kaikki alkoi. Eli tähän:

Ihan älyttömän suuri kiitos Otolle ja kaikille, jotka on meitä jo tukenut tämän haaveen toteuttamisessa. Tästä tulee varmasti niin huikea yhteinen projekti! Laittakaa seurantaan @yhdessapodi instassa ja huikkailkaa tähän kommenttiboksiin tai instassa DM:llä tai mun storiesin kyselyssä, jos tulee joku jaksoidea mieleen minkä ehdottomasti haluatte kuulla. Ja jos on jotain muita toiveita podin toteutukseen liittyen (esim. jaksojen pituus, julkaisualustat, muut toiveet) niin niitäkin saa heitellä ilmaan. Iso kiitos jo etukäteen!

Mä rakastan lastenvaatteita ja aina välillä voin kutsua niitä jopa harrastukseksi. Silloin, kun lapset on vielä pieniä ja on paljon aikaa kiinnittää huomiota vaatteisiin ja tuijotella niitä joka päivä, esim. vauvan kanssa, lastenvaatteet on mulle harrastus. Silloin vaatekaapin sisältö vaihtuu kasvun myötä kokonaisuudessaan tiheään tahtiin ja on ihanaa miettiä toimivia kokonaisuuksia ja silmää miellyttäviä asuja. Silloin jaksan seurata lastenvaateryhmien keskusteluita FB:ssä, postailla lasten asukuvia, jännätä uusia droppeja ja jonottaa merinovillapipoja. Silloin mä innostun vaatteista.

Mulla käy kuitenkin aina niin, että sitten kun lapsi vähän kasvaa, alkaa ilmaisemaan omia (vahvojakin) mielipiteitä vaatteista, ei vietä jokaisen päivän jokaista tuntia mun kanssa (vaan on dagiksessa) ja käyttää samaa kokoa paria kuukautta pidempään, mä en enää jaksa miettiä niin tarkasti, enkä innostu niin helposti. Sitten se jää ja yhtäkkiä kaappi on täynnä sillisalaattia, väärää kokoa, kääntöpaljetteja ja Ryhmä Hau -sukkia. Ei enää sellaista harmonista kokonaisuutta, jossa kaikki sopisi yhteen toistensa kanssa ja jokaiselle kuosivaatteelle olisi sopiva yksivärinen kaveri.

Eikä se oikeastaan haittaa mua, mulle on tosi tärkeää, että lapset saavat ilmaista itseään vaatteilla ja pukeutua oman makunsa mukaisesti. Se tietty olisi kiva, että olisi edes jonkin verran niitä toimivia kokonaisuuksia ja oikeaa kokoa tarpeeksi. Musta tuntuu, että taaperoiässä lapsi kasvaa jotenkin tosi varkain ulos vaatteista. Ensin samat vaatteet menee vauva-aikaan verrattuna aivan sika_kauan, ja sitten yhtäkkiä kaikissa onkin lahkeet ja hihat lyhyenä. Näin ainakin meillä joskus käy. Sitten saa yhtäkkiä ostella kaikkea mahdollista.

Nyt meillä on päällä just se vaihe, että taapero alkaa kasvaa ulos niistä koon 86- ja 92-vaatteista, jotka olen ostellut syksyllä ja talvella. Juuri niistä, joita vielä viime syksynä ja talvella hartaudella valitsin ja joista innostuin. Ja nyt pitäisi ostella seuraavaa kokoa. Vaatekaappi on yksi sillisalaatti, kun siellä on niin paljon kaikkea sekalaista isosiskojen jäljiltä, enkä yhtään tiedä mitä edes haluan sinne. Olen säästänyt isommilta joitakin suurimpia suosikkeja tässä seuraavassa vaatekoossa, mutta vasta se siitä seuraava koko on sellainen, jonka käytön aikana olen jo tiennyt, että meille tulee kolmas vauva ja osannut säästää enemmän vaatteita.

Pitäisi tehdä kunnon inventaario ja oikeasti miettiä sinne edes ne helposti yhdisteltävät basic-vaatteet, joiden kanssa ne kaikki sekalaiset siskojen vanhat suosikit menee edes suunnilleen sulassa sovussa. Se olisi helppoa, muutamat mustat leggarit, pari yksiväristä hupparia ja pitkähihaista paitaa ja sen mä varmasti saan aikaiseksi. Mutta mitä niille kaveriksi? Mulla ei ole yhtään sellaista fiilistä, että jaksaisi selailla kaikki valikoimat läpi eri kaupoista, yrittää tehdä löytöjä kirppiksillä tai odotella tulevia droppeja ja uusia kuoseja. Olisi ihanaa kun vaan sormia napsauttamalla kaappiin ilmestyisi sopivat vaatteet sopivissa väreissä ja kuoseissa.

Eilen kun oltiin Oton kanssa ostamassa hänelle uusia verkkareita, mä näin kuitenkin ohi kävellessä Valkean Noomissa Vimman uuden keltaisen Play-kuosisen keltaisen hupparin. Ja rakastuin! Pitkästä aikaa mulle tuli se ihana fiilis mikä tulee, kun tekee jonkun oikein ihanan löydön ja oikein innostuu jostain vaatteesta. Se oli niin ihanan pirteä ja mä tietenkin ostin sen. Oli ihana fiilis kun oikeasti ekaa kertaa tässä vaatekoossa löysin jotain, mistä oikeasti olin ihan fiiliksissä. Ostin hupparin reilussa 100cm koossa ja se toivottavasti menee meidän kuopuksella pitkään, ainakin sen vuoden, mitä edellinen vaatekoko.

Se on aivan ihana ja hurmaava. Olen katsellut tuota Play-kuosia aiemminkin, mutta mustalla ja valkoisella pohjalla en ole sen suuremmin ihastunut siihen, vaan joku muu on aina innostanut vähän enemmän. Tämä kirkkaan keltainen pohja oli kuitenkin vaan jotenkin niin herkku, että mä olin heti aivan myyty. Ja onneksi myös meidän taapero ihastui siihen, hän kun ei ollut ostosreissulla mukana. Huppari on ollut hänellä päällä tänäänkin koko päivän (myös juhlamekon päällä) ja se on niin hurmaava. Ihan mahtava löytö!

Ehkä mä tämän löydön innostamana jaksan nyt vihdoin tehdä vaatekoon päivityksen vaatekaappiin ja miettiä vähän yhdistelmiäkin. En ehkä samalla intensiteetillä kuin talvella, mutta pikkuisen. Varmaa on ainakin se, että lapsi itse haluaa sinne ainakin lisää Ryhmä Hauta ja kuulemma myös keltaiselle kaveriksi pinkin hupparin. Ja aion ne myös hänen kanssa etsiä sinne.

Sitten vähän isompien lasten kanssa se lastenvaateinnostus taas onneksi tekee comebackin. Esimerkiksi meidän esikoisen kanssa on aivan ihanaa shoppailla hänelle koululaisten vaatteita ja se kaupoissa pyöriminenkin on hänen kanssa mukavaa ja helppoa ja vaivatonta. Hänen kanssa voi myös hyvin keskustella vaatteiden tuotantoprosessista, siitä kuka ja missä vaatteet on tehnyt, mitkä ovat kestäviä materiaaleja ja millaisia vaatteita sinne kaappiin kannattaa ostaa ja miksi. 6-vuotiaankin kanssa on vaivatonta ja iisiä shoppailla ja voi jutella hyvin jo noista asioista. Kyllä se innostus varmasti taas tulee sieltä taaperonkin vaatteiden kanssa. Ainakin tämä aivan ihana huppari piristi ja muistutti siitä, miten kivaa lastenvaatebongailu on!

Onko teille käynyt samaa, että kyllästyy kaikkeen ja ei tiedä millä täyttäisi vaatekaapin?