Miten on mahdollista, että meidän nuorimmainenkin täytti jo neljä vuotta? Tämä on ensimmäinen kerta tässä tilanteessa, että meidän perheen nuorin lapsi on neljä. Silloin kun meidän keskimmäinen täytti neljä, oli kuopus vasta parin kuukauden ikäinen vauveli. Esikoisen täyttäessä neljä meidän keskimmäinen oli 2,5-vuotias vauhdikas taapero. Ja nyt se meidän kaikkein nuorimmainen on yhtäkkiä neljä. Yhtäkkiä meillä onkin aika isot lapset jo: 4-, 7- ja 9-vuotiaat. Ei olla vauvaperhe, ei taaperoperhekään. Ihan vaan lapsiperhe, jossa on lapset, jotka osaavat jo paljon itse. Pieniähän he toki ovat kaikki vielä ja äidin pieniä ikuisesti, mutta kyllä tämä nyt on aivan erilainen elämäntilanne kuin silloin kun meidän perheessä viimeksi oli 4-vuotias.

Meidän kuopus on maailman ihanin tyyppi (kuten kaikki meidän lapset) ja on etuoikeus saada seurata hänen kasvuaan. Miten valtavan paljon hän on kasvanut näiden vuosien aikana ja miten ihanaa on saada kuulla hänen ajatuksiaan ja vastata hänen kysymyksiinsä. 4-vuotiaat ovat niin mahtavassa iässä. He ymmärtävät jo niin paljon, mutta sitten kuitenkin ovat vielä niin ihanan pikkuisia hömppine juttuineen ja mielikuvituksineen. Ihan paras ikä!

On ollut ihanaa seurata miten kuopus on ottanut oman paikkansa perheestä. On vaikeaa edes kuvitella millaista elämä oli ennen häntä, niin tärkeä ja rakas osa meidän perhettä hän on.

Muistan kuin eilisen, miten malttamattomana olin helmikuussa 2017. Olin koko raskauden ajan ollut aivan varma, että vauva syntyy tammikuun puolella, koska aiemmat synnytykseni olivat  olleet viikoilla 35+6 ja 37+0. Tuntui ihan mahdottomalta, että muka raskaus voisi edetä viikolle 39 asti. Mutta mitä vielä, kuopuksella ei ollut mikään kiire. Minulla ei ollut mitään tuntemuksia, että synnytys olisi käynnistymässä ja se turhautti. Vain pientä hetkeä ennen kuin lapsivedet menivät, sain kunnon meltdownin keittiössä lasagnea tehdessä. ”Ei se synny ikinä, en jaksa enää odottaa” ajattelin, kun viikkoja oli kasassa 38+4. Ja sitten mentiin sohvalle katsomaan Pikku Kakkosta ja yhtäkkiä mahasta kuului kovaääninen ”NAPS”.

Ilmoitin nousevani nyt ja kipitin äkkiä meidän uuden maton poikki vessan oven eteen, johon lapsivedet sitten valahtivat. Se oli niin hassua! Kaksi aiempaa synnytystä olivat käynnistyneet supistuksilla ja vedet menneet vasta lopuksi, joten en osannut edes kuvitella etukäteen, että synnytys voisi käynnistyä vesien menolla. Vain kolme tuntia myöhemmin ponnistin kuopuksen maailman 51 minuutin ponnistusvaiheen päätteeksi ja sain hänet rinnalle. Mikä ihana pieni ihminen! Miten nopeasti kaikki taas kävi ja miten yhtäkkiä ikuisuudelta tuntunut odotus oli päättynyt ja vauva sylissä. Siitä alkoi meidän yhteinen matka.

Nyt sitä matkaa on takana jo neljä vuotta ja olen jokaisesta päivästä ihan valtavan kiitollinen. Ollaan koettu yhdessä paljon mahtavia seikkailuja ja uskon, että niitä on edessä myös paljon lisää. Rakastan niitä hetkiä, kun 4v käpertyy sohvalla kainaloon ja paijaa äitiä. Ja rakastan niitä hetkiä, kun hän rohkeasti kokeilee uutta ja juoksee edellä niin innoissaan. Rakastan hänen mahtavia perusteluitaan, oivaltavia huomioitaan ja pisteliäitä kysymyksiään. Rakastan sitä, miten tiivis kolmikko meillä on. Usein kun vaan katselen meidän ihania tyttöjä, mulla nousee kyynel silmäkulmaan, kun olen vaan heistä niin uskomattoman kiitollinen.

Sinä olet empaattinen, hauska, mahtava, super, räjähtävä, innokas, suloinen, kiltti, kujeileva, nokkela ja miljoona muuta asiaa. Olet maailman ihanin 4-vuotias, josta olemme ihan super ylpeitä. Kiitos kun saamme olla sinun vanhempiasi ja kiitos kun juuri sinä olet meidän <3 Maialman eniten onnea meidän ihanalle 4-vuotiaalle!

1.2.2020 me laskeuduttiin New Yorkiin JFK:n lentokentälle. Pitkän odottelun jälkeen päästiin maahantulotarkastuksesta läpi, löydettiin taksi ja ajeltiin kohti Manhattania ja meidän Midtownissa sijaitsevaa hotellia. Käytiin nopeasti viemässä tavarat huoneeseen ja lähdettiin etsimään lähintä ruokapaikkaa. Päädyttiin Times Squaren lähellä sijaitsevaan Shake Shackiin, tilattiin hampurilaisateriat ja pienpanimo-oluet ja mikään ei ole ikinä maistunut niin hyvältä, kuin se yksinkertainen ateria puolen vuorokauden matkanteon jälkeen.

Oltiin niin järkyttävän väsyneitä, mutta silti oli ihan uskomattoman kova halu päästä tutkimaan kaupunkia meidän ympärillä! Se oli lauantai-ilta, joten Times Square oli aivan täynnä, siis aivan tupaten täynnä porukkaa. Ääniä, valoja, ihmisiä, tuoksuja, autoja. Kunnon superautoja kisailemassa, turisteja kuvaamassa, paikallisia viettämässä lauantai-iltaa. Se kaikki oli niin PALJON! Eikä sitä tunnetta voi mitenkään selittää, se vaan oli ihan niinkuin aina leffoissa kuvittelee sen olevan. Ja vielä enemmän.

Olin aina etukäteen ajatellut, että New Yorkin täytyy olla jotain täysin uskomatonta, koska niin moni puhuu siitä. Monet mun ystävät tai tutut, tai jotkut vaikuttajat jotka olivat käyneet New Yorkissa, viittasivat menneisiin reissuihin usein. Olin ymmärtänyt, että se kaupunki tekee vaikutuksen ihan toden teolla. Ja heti kun pääsin sinne, mä ymmärsin miksi. Joskus kun matkustaa leffakokemusten perässä, se totuus voikin olla vähän tylsempi tai vähemmän näyttävä. Mutta New York oli kaikkea muuta. Se oli juuri niin iso kun aina oli kuvitellut, kaikki oli juuri niin näyttävää ja uskomatonta ja New Yorkilaista kuin etukäteen haaveili.

Minuun se meidän reissu teki lähtemättömän vaikutuksen ja sitä tulee muisteltua lähes joka viikko. Voi olla, että jos sen jälkeen olisi päässyt normaalisti reissaamaan, se ei ehkä olisi niin paljoa mielessä. Mutta kun tuli tehtyä ihan valtavan merkityksellinen reissu vain kuukautta ennen kuin koko maailma meni lockdowniin, se todella jää mieleen. Sen jälkeen en ole ollut ulkomailla tai lentokoneessa, eikä ole aavistustakaan milloin tulen seuraavan kerran olemaan. Muistelen siis tätä reissua, nojatuolimatkailen New Yorkiin videoiden ja kuvien avulla, muistelen hassuja oravia central parkissa, jotka leikkivät hippaa. Muistelen sitä, kuinka me istuttiin lämmitetyllä kattoterassilla Empire State Buildingin edustalla, juotiin viiniä ja kuunneltiin hyvää musiikkia.

Siitä kaikesta tuntuu olevan ikuisuus, se oli kuin toisesta maailmasta. Tai ei ”kuin”, se oli toisesta maailmasta. Maailmasta ennen koronaa. Kuinka huolettomia me silloin oltiin. Onneksi saatiin kokea ne hetket, olen niistä niin kiitollinen. Ja olen varma, että vielä joskus me tullaan kokemaan yhtä mielettömiä hetkiä ja vielä joskus me tullaan näkemään se kaikki uudestaan. Ja näkemään myös kaikki se, mitä ei meidän lyhyellä reissulla ehditty nähdä.

Tuntuu oudolta ajatella, että jos koronasta olisi tiedetty kaikki se mitä nyt tiedetään, meidän reissu ei luultavasti olisi toteutunut ollenkaan. Tuntuu niin oudolta muistella niitä valtavia ihmismassoja, pitkiä jonoja lentokentillä ilman turvavälejä, täyteen buukattuja lentoja, joissa oli ihan hulluna turisteja joka puolelta maailmaa. Silloin se kaikki oli ihan normaalia.

Naurattaa muuten, että mulla oli kolme FFP3-maskia mukana itsellä lentoja varten. Ei siksi, että olisin suojautunut koronalta, vaan koska mulla oli juuri ollut migreeni ja pelkäsin, että meidän lähelle istuu koneessa joku, jolla on voimakas hajuvesi, mikä pahentaisi migreeniä. Oltiin ostettu niitä maskeja kotiin meidän DIY-proggiksia ja Oton hiusten värjäystä varten, ettei mun tarvitse haistella voimakkaita tuoksuja. Ja niinhän siinä kävi, että ekalla menolennolla edessä olevalle penkkiriville istui joku, joka oli suihkutellut kunnolla lempituoksuaan. Siinä vaiheessa olin kiitollinen, että otin itselleni sen maskin mukaan, niin ei tarvinnut haistella. Enpä todella arvannut silloin, että vielä joskus maskeja pidetään joka pakassa.

Huhhuh. Vuosi on välillä tuntunut pitkältä, mutta silti kulunut nopeasti. Kyllä te tiedätte, vaikka en osaakaan selittää. Jotkut päivät tai viikot ovat tuntuneet pitkiltä, mutta kokonaisuutena vuosi on vilahtanut ohi valon nopeudella. Nyt ollaan jo matkalla kohti uutta kevättä ja kesää. En tiedä mitä tämä vuosi tuo tullessaan, mutta sen tiedän, että vielä joskus palaan näihin maisemiin. Oli se sitten milloin tahansa, tiedän, että siitä tulee maailman siisteintä.

Tammikuu jo loppuu ja ensi viikolla alkaa meidän vuoden ensimmäinen ”juhlakuukausi”, kun päästään juhlimaan ensin kuopuksen 4v-synttäreitä, sitten meidän seitsemättä hääpäivää ja sitten vielä kymmenettä vuosipäivää. Syyskuu on sitten se toinen ”juhlakuukausi”, kun silloin on mun, meidän esikoisen ja mun äidin synttärit peräkanaa. Oton ja keskimmäisen synttärit sijoittuvat tasaisemmin ympäri vuotta, mutta hauskaa miten joillekin kuukausille näitä juhlia vaan kasaantuu.

Aiotaan juhlia kuopuksen synttäreitä ihan vain Oton perheen kanssa nyt pienesti. Pidetään sitten joskus isommat juhlat kuopukselle, jonne kutsutaan kummit ja ystäväperheetkin mukaan, sekä tietty mun äiti myös. Hääpäivää ja vuosipäivää juhlitaan nyt vain kotona, mutta myöhemmin helmikuussa karataan kahdestaan Oton kanssa yhdeksi yöksi hotellilomalle. Siitä onkin jo pitkä aika kun ollaan viimeksi oltu yötä kahdestaan, se oli mun synttäreillä syyskuussa.

Tammikuu on alkanut vähän väsyneesti ja tahmeasti, mutta tämä viimeinen viikko on ollut oikeastaan aika hyvä. Tässä on ollut toivoa. Mulla on vahvistunut tällä viikolla kolme kivaa työjuttua, mikä lievittää stressiä ainakin hieman sen suhteen, että riittääkö töitä vai ei. Koronatilanne sahaa ja eihän sitä tiedä mihin tämä kevät vielä vie, mutta nyt alkaa olla sellainen toiveikas fiilis kuitenkin, että töitä riittää edes jonkin verran. Olen siitä valtavan kiitollinen ja toivon, että niitä tulee paljon lisää!

Ollaan katsottu lasten kanssa tällä viikolla meidän vanhoja reissuvideoita YouTubesta, kun on tullut välillä niin kova reissuikävä. Mutta ei ne videot ole sitä kyllä oikein helpottaneet, päin vastoin. Olisi niiiiin ihana lähteä jonnekin, edes risteilylle! Vitsi miten ikävä on niinkin perus juttuja kuin Max Hamburgaren halloumiburgeria, Tukholman vanhaa kaupunkia tai jotain Silja Serenaden buffaa! Lähtisin kyllä niin fiiliksissä kauemmaskin, mutta pelkkä päivä Tukholmassa -risteily voi tuntua aikamoiselta elämykseltä sitten joskus, kun tämä kaikki on vihdoin ohi. Jos meillä vielä on Ruotsin laivat silloin. Se ”joskus” tuntuu karkaavan koko ajan kauemmas, mutta vielä on jaksettava.

Tilasin tällä viikolla netistä kotiin isot ruokaostokset pitkästä aikaa. Mulla on vähän ristiriitaiset fiilikset siitä, kun tavallaan siihen menee ainakin mulla paljon kauemmin aikaa kun teen ostokset netissä, mutta sitten taas toisaalta onhan se ihanaa saada ne ostokset kotiin. Toki siinä on se, että mitä useammin niitä tekisi netissä, sitä paremmin palvelu oppisi tuntemaan ne meidän perusostokset (nytkin se osasi ehdottaa kyllä hyvin meidän suosikkeja) ja tekisi ostosten teosta entistä nopeampaa. Mutta joo, luulen, että tullaan aina välillä hyödyntämään tätä nettitilausta, mutta ei varmasti joka viikko. Mutta ihanaa, kun se vaihtoehto on olemassa ja nykyään niitä toimitusaikojakin on jo niin hyvin saatavilla.

Tänä viikonloppuna meillä ei ole hirveästi mitään sen suurempia suunnitelmia. Ajateltiin varmaankin ulkoilla, katsoa leffoja ja lukea kirjoja, sekä syödä hyvää ruokaa. Kiireetöntä yhdessäoloa ja paljon haleja! Ja ehkä voitaisi katsoa vielä New Yorkin reissuvideo, kun siitä reissusta tulee maanantaina kuluneeksi vuosi. Ihan hurjaa. Perjantaita ollaan vietetty yökkäreissä sen jälkeen, kun lapset pääsivät koulusta. Pyjamaperjantait best!

Toivotan kaikille ihanaa viikonloppua! 

Bongasin Hilla Stenlundin blogista ihanan postausidean, jossa Hilla jatkoi lauseen alkuja kotiin liittyen. Päätin tarttua tähän samaan ideaan itsekin, sillä oli niin kiva lukea Hillan vastauksia. Toivottavasti teistäkin on kiva lukea myös minun vastaukset!

Minulle koti merkitsee…

Paikkaa, jossa on kaikkein turvallisinta ja rennointa olla. Koti on se paikka, jossa voi olla 100% rauhassa ja missä rakkaat ovat ympärillä. Kotona pitää tuntua kotoisalta ja omalta.

Ominta sisustustyylissäni…

on varmaan vaaleanpunainen. Uskon, että sitä tulee aina löytymään mun kodista hamaan tulevaisuuteen asti. Rakastan vaaleanpunaisen kaikkia eri sävyjä ja vivahteita, rakastan sitä kaikessa mahdollisessa. Vaaleanpunaisen lisäksi myös kulta tuntuu edelleen tosi omalta. Mutta en tiedä kelpaavatko vastaukseksi vain yksittäiset värit? Ehkä sanoisin, että ominta sisustustyylissäni on värit ja rentous. En todellakaan ole mikään taitava sisustaja, mutta yritän löytää sellaiset ratkaisut, jotka miellyttävät omaa silmää ja ovat mukavia.

Kotini tavarat…

Ovat löytäneet tiensä meille useiden vuosien aikana. Meillä on täällä sekä täysin uutta muuton yhteydessä ostettua, vanhoihin koteihin ostettua että sukulaisilta saatua, kuten Oton isoisän vanha keinutuoli. Meidän mielestä tällainen sopiva yhdistelmä uutta ja vanhaa on paras juuri meille.

Arvostan…

Meidän kodissa eniten sitä, että se palvelee kaikkia meidän tarpeita niin hyvin. Joka päivä olen kiitollinen siitä, että onnistuttiin niin pitkän etsinnän jälkeen löytämään juuri se koti, jossa meidän on hyvä olla. Rakastan meidän korkeita ikkunoita ja huonekorkeutta, rakastan lasten isoja huoneita ja rakastan niitä hitsin tuplasuihkuja, joista haaveilin. Toki täälläkin on asioita, jotka itse olisin sijoitellut toisin tai jotka muuttaisin jos voisin, mutta kyllä tämä suurimmaksi osaksi vastaa meidän unelmia ihan täysin. Ollaan niin onnellisia täällä.

Kotini kertoo minusta…

Tämä onkin paha! Mitähän tämä koti kertoo minusta? Varmaankin, että viihdyn paljon kotona, tykkään avoimesta tilasta ja tällä hetkellä ainakin, että oikeasti ollaan tosi paljon kotona. Sen näkee siitä, että koko ajan jonnekin kertyy jotain pientä sotkua. Aina kun saa yhden siivottua, on jo jotain uutta jossain.

Innostun…

Tällä hetkellä sisustuksessa pastellivärien yhdistelemisestä, kuvioista, maalauksista, valtavista mustavalkovalokuvista, eläinkuoseista ja viherkasveista. Ja kaikesta pehmeästä ja mukavasta.

Rakkaimpia aarteitani ovat…

Häälahjaksi saadut astiat, pyyhkeet, lakanat ja löylykiulu kauhoineen, sekä muut kodin tavarat joita saatiin silloin. Kaikki ovat olleet ihan päivittäisessä käytössä sieltä vuodesta 2014 asti. Niistä oli valtava apu nuorelle perheelle, joka halusi lähteä rakentamaan kotia laadukkaista ja aikaa kestävistä esineistä, mutta omia resursseja ei ollut silloin vielä niin valtavasti. Kaikki mitä silloin toivottiin ja saatiin lahjaksi, on ollut sellaista, mitä aidosti rakastan ja käytän edelleen. Muita rakkaita aarteita kotona ovat valokuvat omasta, Oton ja meidän lasten lapsuudesta.

Erityisen onnistunut ratkaisu…

On kyllä varmaan meidän keittiö kokonaisuudessaan. Se on vaan niin toimiva juuri meille. En muuttaisi, lisäisi tai poistaisi sieltä mitään. Rakastan sekä kokkailla siellä, että makoilla sohvalla ja katsella sitä.

Kotimme on tehty…

Varmaan oikeasti perheelle, jossa on yksi tai kaksi lasta. Mutta meilläpä on enemmän, ja me mahdutaan silti hyvin. Olen ikuisesti kiitollinen talon piirtäneelle arkkitehdille siitä, että hän teki makuuhuoneista todella hyvän kokoiset, jolloin ei ole mitään ongelmaa mahtua tänne. Se on myös huippua, että alakerrassa on niin paljon yhteistä tilaa, koska se on kuitenkin se kaikkein tärkein juttu meille.

Hienoimmat hetket täällä…

Ovat olleet ne harvat hetket, kun ollaan saatu rakkaita ihmisiä kylään istumaan iltaa. Niitä ei ihan hirveästi ole vielä ehtinyt kertyä, koska korona, mutta uskon, että me tullaan viettämään täällä vielä monia monia ihania illanistujaisia ja grillijuhlia ja perhejuhlia ja kaikkea. Kaikkein hienoin hetki oli kuitenkin varmaan se, kun me oltiin juuri muutettu ja ekana iltana syötiin täällä pakastepizzaa ja käytiin saunassa. Se tuntui niin hyvältä!

Tämä oli kyllä niin hauska kysely tehdä, oli ihana miettiä näitä juttuja!

Halusin listata mun haaveita, jotka ovat osa ihan realistisia ja osa ei-ollenkaan-realistisia. Usein tulee listattua tavoitteita ja samalla asetettua itselle myös painetta niiden saavuttamiseen. Mutta jos ihan vaan puhtaasta haaveilemisen ilosta listaa omia haaveita, niin ei ole myöskään mitään paineita, ei aikatauluja, ei mitään. Joskus on inspiroivampaa listata haaveita ilman, että alkaa heti miettiä miten niitä voisi saavuttaa, tai voiko edes. Silloin uskaltaa ehkä ajatella laajemmin ja avarammin kuin silloin, jos on koko ajan läsnä mielessä se, että ”no miten saavutan tämän tavoitteen?”.

 

Juuri nyt haaveilen:

– Paljusta meidän pihalle. Tämä on ollut haaveena jo pitkään, mutta ei olla sitä vielä ostettu. Ensin pitäisi suunnitella, että mitä me meidän pihalle oikein tehdään ja myös selvittää paljon muita asioita paljuun liittyen. Mutta joskus sen sinne haluaisin. Ollaan mietitty myös ulkoporeallasta, mutta palju vaikuttaa kustannustehokkaammalta ratkaisulta.

– Joulun odotuksesta New Yorkissa. Tämä on varmaan mun utopistisin haave, mutta hei, miksipä ei? Ollaan puhuttu tästä yhdessä lasten kanssa myös, että vielä joskus me matkustetaan New Yorkiin koko perhe juuri ennen joulua ja fiilistellään joulun aikaa siellä. Käydään katsomassa kaikki upeat joulukuuset ja jouluikkunat, tehdään jouluostoksia, koetaan se taianomainen New Yorkin joulunaika, joka aina välittyy kaikista leffoistakin. Ja tähän pakko lisätä, että oikeasti uskon, että se taika voi olla totta. Koska New York OLI juuri niinkuin leffoissa ja paljon enemmän. Kerrankin asia, jossa leffat eivät lupaile liikoja. Saa nähdä milloin maailma on taas avoin ja matkustaminen turvallista, mutta vielä joskus me toteutetaan tämä.

– Siitä, että vielä joku päivä tiedän 100% varmasti mitä haluan tehdä isona. Minulla on niin paljon erilaisia kiinnostuksen kohteita, haaveita ja ideoita uraan liittyen, että on vaikea tietää mikä se lopullinen haaveammatti edes on. Mutta joskus sen vielä selvitän. Olen onnekkaassa asemassa, kun jo nyt saan tehdä työkseni sellaista, mistä nautin.

– Kirjan kirjoittamisesta, edelleen. Kirjan, jonka aloitin viime kesänä ja jota olen kirjoittanut jo kymmeniä sivuja. Mutta joka on silti vielä aivan alkutekijöissään. Haaveilen siitä, että saan sen kirjoitettua loppuun ja haaveilen toisenkin kirjan kirjoittamisesta. Toiseenkin kirjaan mulla on selkeä idea ja uskon, että se olisi tätä ensimmäistä jopa paljon helpompi toteuttaa. Mutta silti tuntuisi tavallaan väärältä aloittaa se toinen, kun ensimmäinenkin on vielä kesken. Hassuja rajoitteita, joita itselleni asetan. Ei järjestyksellä pitäisi olla mitään väliä.

– Uudesta matosta olohuoneeseen. Haluaisin panostaa laadukkaaseen ja aikaa kestävään mattoon, jossa olisi myös mun lempivärejä ja iloa ja ilmettä meidän muuten niin vaaleaan olohuoneeseen. Tällä hetkellä kiinnostavat kuviot ja kauniit pastellivärit kuten laventeli ja vaaleanpunainen. Meidän keittiö ja ruokailutila on ihan valmiit, mutta olohuone sen sijaan aivan kesken ja olisi ihanaa saada se vastaamaan unelmia.

– Kesästä. Vuosikelloni on varmasti vähän sekaisin, mutta ottaisin juuri nyt niin hitsin mielelläni kesäiset lämpimät illat, valon, auringon, lintujen laulun, kaiken sen ihanan väriloiston ja rauhan, jonka kesä tuo mukanaan. Myöhäiset uintireissut, extempore-retket ja pihalla hengailun. Rakastan joulun aikaa ja nautin siitä, kun saatiin upea lumipeite Helsinkiin, mutta nyt alkaa jo riittää. Mutta vielä pitää jaksaa talvea pari kuukautta, ennen kuin ollaan edes keväässä. Onneksi kevättalvella ja keväälläkin tapahtuu paljon kaikkea ihanaa, kuten meidän hääpäivä, kuopuksen ja keskimmäisen synttärit, pääsiäinen, vappu ja muut kivat jutut.  Kyllä se kesä sieltä vielä tulee.

Sellaisia haaveita tähän hetkeen. Huomaan edelleen, että kun on kotona arjessa niin paljon, se vaikuttaa siihen, että tekee mieli jatkuvasti tehdä jotain pieniä muutoksia täällä. Käydä tavaraa läpi tai sisustaa tai remontoida. Tehdä DIY-projekteja tai maalata. Jotain edes! Mutta hiljaa hyvä tulee. En halua tehdä liian hätiköityjä muutoksia, pikkuhiljaa yksi pieni unelma kerrallaan tehdään tästä enemmän ja enemmän meidän koti. Olipa ihana uppoutua hetkeksi haaveiden maailmaan. Siitä tuli hyvä mieli. Sitten takaisin arkeen ja arjen puhteisiin, kohta tulee ensimmäinen lapsi koulusta ja vielä pitäisi tehdä pari kirjanpitohommaa ennen sitä! Ihanaa viikon jatkoa kaikille <3