Viime kesänä meidän 2-vuotiasta taaperoa ei kiinnostanut vielä potkupyöräily, vaikka potkupyörä löytyi. Koko kesän me kannustimme potkupyörän selkään, mutta hän halusi potkutella 1-vuotiaana saamallaan nelipyöräisellä mopolla, joka ei vaatinut tasapainoa. Ja me annoimme hänen potkutella sillä, koska ei haluttu pilata intoa potkupyörästä heti alkuunsa tuputtamalla tai painostamalla. Ehdotimme aina välillä potkupyörää ja aina jos hän halusi sen kyytiin, kehuimme kovasti ja kannustimme, mutta potkuttelukerrat jäivät silti kahden käden sormilla laskettavaan määrään viime vuonna. 

Lumeton talvi innosti kaivamaan pyörät tavallista aiemmin – jo maaliskuun alussa – esiin tänä keväänä. Tällöin meidän vasta synttäreitään juhlinut kolmevuotias yhtäkkiä kiinnostuikin siitä viime vuoden (jo pituuden puolesta pieneksi jääneestä) potkupyörästä ja potkuttelu alkoi sujumaan aivan mainiosti heti kättelyssä. Potkupyörä oli kiva, kun sillä pysyi mopoa paremmin isosiskojen perässä. Seurattiin innolla potkuttelua ja tajuttiin, että tasapaino on jo tosi hyvin hallussa. Mielessä kävi, että mitä jos me voitaisiin jo kokeilla polkupyörää, kun se potkupyörä nyt oli jäänyt melko pieneksi ja tuntui hassulta ostaa uutta isompaa potkupyörää, jos polkupyöräkin jo kävisi.

Etsittiin Tori.fi sopivan kokoinen ja hyväkuntoinen käytetty polkupyörä, jossa sattui vielä olemaan kätevästi työntöaisa.  12-tuumaisessa pyörässä oli myös apurattaat, mutta ne me irrotimme heti alkuunsa. Apurattaat olisivat olleet karhunpalvelus lapselle, jolla oli jo tasapaino hallussa potkupyörän ansiosta. Lähdimme kokeilemaan pyöräilyä työntöaisan avulla. Ensin polkeminen tuntui olevan hieman haastavaa, mutta parin harjoituskerran jälkeen sujui jo tosi hienosti. Tasapaino pysyi jo heti alussa esimerkiksi alamäessä, kun ei tarvinnut polkea ja pian se löytyi jo muutenkin. 

Harjoittelimme muutaman viikon polkupyöräilyä niin, että teimme usein sellaisia 1-2km pikkulenkkejä ja aina toinen vanhemmista piti työntöaisasta kiinni “varmuuden vuoksi”. Ehkä n. ensimmäisen viikon jälkeen huomasimme, että työntöaisasta ei oikeasti tarvinnut tukea ollenkaan, vaan hän polki ja piti tasapainon itse. Juteltuamme asiasta 3-vuotiaan kanssa, sovimme, että otamme työntöaisan pois ja hän saa kokeilla pyöräillä kokonaan itse. Yhden illan harjoittelimme vielä edestakaisin hiekkatiellä ja seuraavana päivänä se vaan lähti sujumaan. 

Missään vaiheessa ei kiirehditty ja kuunneltiin mitä lapsi itse halusi tehdä. Ei päästetty irti hänestä, ennen kuin hän itse oli valmis siihen ja toivoi sitä. Olen kuullut, että moni 3-vuotias on oppinut ihan parissakin päivässä tai lähtenyt suoraan ajamaan pyörällä kun on saanut sen alleen, mutta meille sopi hyvin tällainen verkkainen tahti.

Nyt itsenäistä polkupyöräilyä on 3-vuotiaalla takana jo melkein kuukauden päivät. Polkeminen onnistuu niin hitaassa kuin nopeassakin vauhdissa, ohjaus sujuu, tasapaino on hyvä ja fiilis hyvä. Vielä ei ihan uskalleta harkita, että itse me vanhemmat esim. pyöräiltäisiin rinnalla omilla pyörillämme. Toistaiseksi me vielä juostaan 3-vuotiaan pyörän rinnalla/perässä ja pidetään huoli siitä, että opetellaan yhdessä liikennesääntöjä ja keskittymistä. Vilkkaaseen liikenteeseen ei olla menossa vielä, mutta rauhallisilla kotikaduilla ja metsäteillä sujuu tosi hyvin ja lähikauppaankin ollaan uskaltauduttu jo monta kertaa. 

Näistä koko perheen yhteisistä lenkeistä on tullut tosi kiva ja säännöllinen juttu ja uskon, että tässäkin asiassa harjoitus tekee mestarin. Varmasti kun vaan paljon lenkkeillään, niin taidot karttuvat entisestään.

Tässä pyöräilyn opettelussa on varmasti kaikkein tärkeintä kuunnella lasta ja mennä siinä tahdissa, mikä lapselle sopii. Meillä tuntui nyt olevan sellainen herkkyyskausi, että pyöräily kiinnosti ja päätimme hyödyntää sen. Se kannatti. Isommat lapset ovat meillä oppineet molemmat n. 4,5-vuotiaina polkupyöräilemään ja sekin on sujunut oikein helposti ja mukavasti potkupyöräilyn jälkeen. Vähän alle viisivuotiailla on ehkä se keskittyminen tullut nopeammin, että ei esim. herpaannu vastaantulevasta koirasta tms. Tämä on se, mitä vielä harjoitellaan 3-vuotiaan kanssa.

Mutta yhtä kaikki, harjoittelu sujui tosi mukavasti ja fiilis on koko ajan pidetty hyvänä ja kannustavana, eikä kiirehditty. Kaatumisia on tullut vain pari, eikä vielä ole tarvittu edes laastaria (kop kop). Ollaan kyllä niin iloisia tästä uudesta taidosta ja siitä, että kun vielä vähän harjoitellaan, voidaan pian tehdä pitkiäkin pyörälenkkejä jokainen perheenjäsen omalla pyörällä! Niin siistiä, että me ollaan jo näin isojen lasten vanhempia! Mutta nyt vaan enää puuttuu multa oma pyörä, ajattelin etsiä kierrätyskeskuksesta käytetyn naisten pyörän.

Saa antaa vinkkejä, että mitä mun olisi hyvä huomioida omaa pyörää ostaessa? Millainen pyörä olisi hyvä sellaiseen chilliin kaupunkipyöräilyyn, mutta myös pidemmille retkille?

Kolme kuukautta me pähkäiltiin, ylikin. Mitkä ihmeen ruokatuolit me ostetaan. Kysyttiin neuvoa ja saatiin satoja vinkkejä ja kommentteja puolesta ja vastaan. Haluttiin laatua, tyylikkyyttä, ajattomuutta. Selattiin Toria, FB:n marketplacea, eri nettikauppoja ja käytiin koeistumassa kymmeniä tuoleja kesäkuun aikana kivijalkaliikkeissä. 

Mittailtiin montako tuolia mahtuu rinnakkain ja oltiin jo ostamassa yhdet ihan eri tuolit, entisöidyt käytetyt koulutuolit. Meille varatuiksi luvatut tuolit ehdittiin kuitenkin kuulemma vahingossa myydä toiselle ostajalle, mistä jäi vähän ikävä maku suuhun ja tähän liittyi vähän muutakin outoa, minkä takia todettiin, että parempi asioida jossain muualla. 

Niiden jälkeen oltiin hetken aikaa ihan sormi suussa, että mitä me nyt keksitään. Käytiin katsomassa uusia koulutuoleja Iskussa ja käytiin kokeilemassa niitä Gubin beetlejäkin uudelleen, jotka oltiin jo kertaalleen haudattu liian leveinä. Viime viikolla mä kuitenkin sanoin, että nyt mennään Sturenkadulle Formeen ja koe-istutaan vielä ne TON-tuolit, joista oli paljon mielipiteitä niin puolesta kuin vastaankin. Forme on Suomen ainoa kivijalkaliike, joka myy alkuperäisiä TON-tuoleja ja lisäksi ne olivat siellä myös edullisempia kuin nettikaupoissa. 

Istuttiin liikkeessä eri malleja ja lopulta saatiin päätös tehtyä. Yllättäen se olikin juuri se, mitä ihan ekana pohdittiin. Sivuille mustat Ton chair no. 14 -tuolit puuistuimella ja pöydän päätyihin mustat käsinojalliset Ton Chair no. 30 -tuolit rottinki-istuimella. Me ollaan istuttu nyt kolme kuukautta Ikean viiden euron jakkaroilla (+ yhdellä hyvin kuluneella pinnatuolilla) ja todettu, että kyllä, pystytään istumaan näinkin, eli tuskin ne chair no. 14 -tuolit on ihan liian epämukavat ainakaan, kuten moni sanoi. Lisäksi otettiin ne leveämmät ja hieman joustavat chair no. 30 -tuolit kaveriksi, jotta pidemmillä illallisilla enemmän mukavuutta tarvitseville on sitä tarjolla. 

Rakastan näiden tuolien ajatonta muotokieltä, tyylikästä mustaa väriä ja oikeastaan kaikkea niissä! Ne kehystävät meidän pöytää ihanasti ja ovat mielestäni oikein hyvä pari vaalealle pöydälle ja vaalealle keittiölle. Keittiöön on tulossa pientarvikkeisiin myös mustaa väriä ja vaaleanpunaista, joka yhdistää ruokailutilaa ja keittiötä. Vastaavasti taas ruokailutilaan tulee sitten koriste-esineiden ja valaistuksen muodossa samaa messinkiä ja harmaata kuin keittiössä on, jotta ne menevät hyvin yhteen. Uskon, että tästä tulee ihan mahtava kokonaisuus, enkä malta odottaa, että kaikki on viimein valmista. 

Ollaan nyt ehditty istua näillä tuoleilla parin ruokailun verran ja todettu, että on nämä ainakin 74646839393 kertaa mukavammat kuin ne meidän jakkarat, tai viime päivien lattiapiknikit, kun ulkona oli liian tuulista ja sisällä ei ollut ruokapöytää, kun se oli kasattu kiintokalusteiden ja kodinkoneiden tieltä pois. Uskon, että me selvitään näillä oikein hyvin. 

Ruokapöytä siirtyy vielä 1,2 metriä lähemmäs takaseinää, kunhan vanhat jääkaappi ja pakastin lähtevät uuteen kotiin ja uusi jääkaappi saadaan paikoilleen. Nämä kalusteet eivät siis tule olemaan ikuisesti tässä terassin oven edessä ja toivottavasti ruokapöydän takanakin näkymä tulee olemaan hieman kauniimpi kuin kolme kylmälaitetta.

Nyt otettiin alkuun siis kaksi käsinojallista tuolia ja neljä pienempää tuolia, koska meillä on edelleen ruokapöydässä myös 3-vuotiaan Tripp Trapp. Kuusi tuolia riittää meidän perheelle ja se on myös kuusi tuolia lisää tähän täysin tuolittomaan tilanteeseen, eli parantaa istumapaikkojen määrää huomattavasti. Sitten kun Tripp Trapp siirtyy yläkertaan 3-vuotiaan työtuoliksi joskus hamassa tulevaisuudessa, voidaan ostaa vielä kaksi tuolia lisää, kun ne mahtuvat sitten hyvin tuohon vielä. Mutta toistaiseksi näillä mennään. 

Seuraavaksi ryhdytään sitten toden teolla pohtimaan, mitä tuohon takaseinälle tulee (se pitää myös vielä korjausmaalata, sillä keittiö siirtyi muutaman sentin kauemmas seinästä ja valkoista seinää tuli esiin kymmenen sentin levyiseltä alueelta). Tauluja ja ehkä joku peili. Lisäksi pitää pohtia niin keittiön kuin ruokailutilankin valaistus kuntoon. Ruokailutilaan tulee joku näyttävä kattovalaisin ja keittiöön taas joko sellainen iso liikuteltava seinävalaisin tai sitten joku kaunis kattovalaisin. Joitakin ideoita mulla jo onkin, mutta katsotaan mihin päädytään. Tästä on hyvä jatkaa.

Ihanaa iltaa kaikille <3

Päästiinhän me sinne veneilemään sitten, kun edellisellä kerralla saatiin vain pelkkarit päälle ja siihen se jäi. Lauantaina lähdettiin ihan extempore uintireissun jälkeen veneilemään ja oli kyllä taas niin mahtavaa nähdä pääkaupunkiseutua ihan erilaisesta vinkkelistä. Se tuntuu niin spesiaalilta, kun saa katsella rakasta kotikaupunkia mereltä päin. Kaikki näyttää niin erilaiselta, kaikki etäisyydet ovat aivan erilaisia. Herttoniemestä Kaivariin hurauttaa yhtä nopeaa kuin Taivallahdesta Lauttasaareen, toisin on autolla.

Me ajettiin ensin Espoon puolelle Isoon Vasikkasaareen, jossa en ollut koskaan käynyt. Tosi kaunis ja idyllinen saari, josta saatiin onneksi vielä viimeinen venepaikka, vaikka oli niin mielettömän upeat säät. Mentiin syömään kauniiseen kesäravintola Gula Villaniin, joka on nimensä mukaisesti keltainen huvila, jolla on suuri ja kaunis terassi. Herkuteltiin siellä mm. lohikeitolla ja valkosipulisilakoilla ja käytiin sen jälkeen vielä kävelyllä ympäri saarta. Sieltä löytyi grillauspaikka, suuri leikkipaikka ja iso nurmikenttä, jossa pelata vaikka jalkapalloa. Ihan super kaunis saari, johon pääsee myös lautalla halutessaan. Saaristoliikenteen hinnat ja aikataulut voi tsekata mm. täältä. Saarelta löytyy myös mm. näköalatorni ja paljon ihania taukopaikkoja. 

Isosta Vasikkasaaresta hurautettiin Westendin ja Lauttasaaren ohi Ruoholahteen ja sieltä ajeltiin kanavaa pitkin keskustaa päin. Kaivarin rannan terassit olivat aivan ääriään myöten täynnä ja monet ihmiset huutelivat terasseilta meille, että “hyvää viikonloppua!” Tuli hyvä fiilis. Edelleenkin se tuntuu myös niin ihanalta, että lähes kaikki veneilijät tervehtivät toisiaan. Tulee aina mieleen, että ajatella jos kaikki autokuskitkin moikkaisivat toisiaan. Toki autoja on niin paljon enemmän, että se taitaisi olla varsin mahdotonta. Mutta hauska ajatus silti. 

Ajettiin keskustasta kohti Kalasatamaa, Verkkosaarta ja Kivinokkaa, käytiin Kulosaaren edustalla  ja Herttoniemen rannassa. Sieltä ajeltiin takaisin kohti venesatamaa. 

Oltiin veneellä monta tuntia ja vaan nautittiin täydellisestä säästä, meri-ilmasta ja maisemista. Rakastan veneellä katsella kaikkia upeita rakennuksia, jotka mereltä näkee ihan eri tavalla.  Naureskeltiin sille, että tämähän on periaattessa ihan samaa kuin istuisi autossa tuntikausia, mutta veneellä jostain syystä ei tarvitse mitään älylaitteita viihdykkeeksi vaan se itse matka on se juttu. Veneellä ei taida kukaan edes muistaa puhelimien olemassaoloa, kun kaikki vaan fiilistelee maisemia. On onni, että meidän lapsetkin rakastavat olla veneellä ja viihtyvät siellä. Silloin kun mennään kovaa, vene on kuulemma kuin vuoristoradassa olisi. 

Veneilyn jälkeen käytiin vielä jäätelöllä lasten kanssa ennen kuin lähdettiin väsyneinä ja onnellisina ajelemaan kohti kotia pitkän ja ihanan päivän jälkeen. Kyllä saadaan olla kiitollisia, kun päästään kokemaan näin ihania juttuja! Veneily on mulle itselleni ainakin niin spesiaalia puuhaa, kun vasta aikuisena olen päässyt ekan kerran veneelle. Arvostan näitä kokemuksia ihan älyttömän paljon, enkä osannut lapsena kuvitellakaan, että jotkut pääsevät kokemaan tällaista joka kesä tai parhaimmillaan kesällä vaikka joka päivä tai viikko. Lapsena en tiennyt veneilystä mitään, paitsi sen, että joskus veneitä lipui ohi pitkin Ruoholahden kanavaa, jonka läpi mekin mentiin nyt.

Viime viikolla me käytiin uimassa viisi kertaa ja otettiin kaikki ilo irti upeasta hellesäästä. Ei sekään haittaa, että tämä viikko on hieman viileämpi. Tällä viikolla ajateltiin tehdä sellaisia kesäjuttuja, jotka ovat ehkä mukavampia jos ei ole tukahduttavan kuuma. Meillä täällä keittiöremppa jatkuu kovaa vauhtia ja päivittelen remppakuulumisia niin Insta storyssa (@iinalaura) kuin sitten loppuviikosta myös täällä blogin puolella! Ostettiin myös vihdoin ne ruokapöydän tuolit ja esittelen ne täällä varmaankin huomenna, kun saadaan viimeiset kaksi tuolia kotiin. 

Kiitos vielä ihan hurjasti kaikille vertaistuesta migreenipostaukseen <3 On se kyllä pirullinen vaiva, ei voi muuta sanoa. Paljon tsemppiä kyllä ihan jokaiselle, joka siitä kärsii.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Olympuksen ja Indieplacen kanssa.

Tämä kevät ja alkukesä on ollut ikimuistoinen kaikin puolin. 2020 on muuttanut elämää ja ollaan koettu ihan valtavan monta uutta asiaa niin hyvässä kuin pahassakin. Jos en olisi tallentanut tätä kaikkea kameran muistikortille, en varmaan edes uskoisi todeksi siitä puoliakaan. En uskoisi kävelleeni täpötäydellä Times Squarella juuri tänä keväänä, kun kuukautta myöhemmin sain katsoa lehdistä kuvia tyhjyyttään ammottavasta New Yorkista, ellei siitä olisi kuvia ja videoita muistona. Se oli jo sellaisenaan henkeäsalpaava kokemus, mutta se, mihin tämä vuosi kääntyi, teki siitä vielä monin verroin mieleenpainuvampaa ja uskomattomampaa.

Kamera kulkee mun mukana lähes aina, se on mun käden jatke ja tunteiden tallentaja. Rakastan sitä, kun saa ikuistettua sen yhden merkityksellisen sekunnin sadasosan kameran ruudulle.  Sen täydellisen hetken, kun lapsi haukkaa valtavaa mansikkaa onnellisena, tai sen mielettömän kauniin illan valon, kun aurinko on juuri painunut talojen taakse piiloon. 

Kamera muistaa sen, mitä muuten saattaisin unohtaa. Kuvat on mulle ihan valtavan tärkeitä, ovat aina olleet ja tiedän, että tulevat aina olemaan. Mä olen sellainen muistelija, Otto on aina nauranut sille, mutta muistelu on mulle hirveän tärkeää ja antoisaa. Rakastan istuskella koko illan katselemassa vanhoja kuvia ja muistelemassa niitä kuvien hetkiä. Kuvat ja videot antavat niin paljon lisää niille omille muistoille. Ne saattavat palauttaa mieleen jonkin hetken, jonka oli täysin muuten unohtanut. Kuvien myötä mieleen tulee tuoksut, ajatukset, ne tunteet joita kuvanottohetkellä koki. Yhdellä kuvalla on ihan mieletön voima.

Olen onnekas, kun työn puolesta tulee kuvattua niin paljon. Kuvia tulee myös käytyä paljon läpi, käsiteltyä ja tilattua printteinä. Rakastan sitä, että niin monet tärkeät hetket on olemassa vielä kuvina, eivätkä ne vain kiitäneet ohi ja unohtuneet. Työn puolesta mulle on syntynyt myös hyvä kuva siitä, mitkä ominaisuudet kamerassa ovat mulle niitä, joita eniten tarvitsen. Ne ovat: nopea kuvaus, nopea tarkennus, laatu ja tarkkuus, sekä pieni koko. Mitä isompi kamera, sitä vähemmän sitä tulee kannettua mukana. Ja sekin on tietty tärkeää, että kuvat saa kamerasta helposti ja nopeasti ulos. 

Olen kuvannut Olympuksen OM-D -kameroilla vuodesta 2014 asti eli ihan todella kauan. Ensimmäiset kaksi OM-D -kameraani ostin itse, mutta nyt joulukuussa sain itselleni käyttöön uuden OM-D EM-5 Mark III -kameran, joka on ä-ly-tön! Ihan käsittämättömän hyvä kamera, vaikka toki tykkäsin jo aiemmistakin kameroista ja nekin olivat huippuja, en varmasti muuten olisi ostanut kahta saman sarjan kameraa. 

EM-5 -sarjan OM-D on yksinkertaisesti paras kamera, jolla olen koskaan kuvannut. Se on  55% pienempi ja 64% kevyempi kuin kilpailijoiden järjestelmäkamerat (lähde: Olympus). Siinä on supertehokas kuvanvakaaja, jonka ansiosta pimeällä ja liikkeessäkin saa kuvattua tarkkaa ja laadukasta kuvaa. Siinä on 121 ristikkäistyyppistä automaattitarkennuspistettä ja tarkennus on salamannopea, mikä on erityisen tärkeää kun kuvaa lapsia, etenkin vikkeliä kolmevuotiaita. Kamerassa on myös AF kasvojen ja silmien tarkennusprioriteetti, joten se tunnistaa automaattisesti ihmiskasvoja ja silmiä ja tarkentaa niihin. 

EM-5 sisältää Wi-Fin lisäksi bluetoothin ja mikrofoniliitännän, mitkä ovat tosi käytännöllisiä ominaisuuksia videokuvauksessa. Vielä en ole hommannut ulkoista mikrofonia, mutta se on seuraavana varustehankintalistalla. Sillä saa nostettua videokuvauksen vielä ihan uudelle levelille, kun äänenlaatu on linjassa kuvanlaadun kanssa. 

EM-5 kuten muutkin sisältää Wi-Fin ja hyödynnänkin aina perhekuvissa Olympuksen omaa O.I share -appia, jolloin puhelin toimii kameran etälaukaisimena. Lähes kaikki meidän viime vuosien perhekuvat ja monet kuvat, jotka kuvaan itse itsestäni, on otettu näin. Se onkin yksi mun yleisimpiä kuvausaiheisia kysymyksiä, että kuka kuvaa meidän perhekuvat. No minä itse! 

Me matkustettiin Oton kanssa New Yorkiin pelkillä käsimatkatavaroilla, joten oli todella ihanaa, että kamerat jotka otimme mukaan (uusi OM-D EM-5 Mark III sekä vanhempi OM-D EM-10 Mark II), olivat molemmat todella kevyitä. Keveys ja pieni koko pitävät huolen siitä, etta kamera on helppo pitää mukana käsilaukussa tai vaikka roikkumassa kaulalla koko päivän, kuten mulla aina reissussa tai tapahtumissa. Mä otan kameran mukaan niin rannalle kuin kahvillekin, aina voi tulla eteen hetkiä, jotka haluan tallentaa. Paljon on kuvia, jotka eivät koskaan päädy mihinkään edes esille. Mutta olen onnellinen siitä, että niitä kuvia on. 

Suosittelen Olympuksen OM-D -kameroita ihan kaikille helppokäyttöisyyden ja tarkkuuden vuoksi, mutta myös etenkin ammatikseen kuvaaville. Se ero käytettävyydessä valtavan ison ja painavan järkkärin ja Olympuksen ketterän järkkärin välillä on vaan niin valtava, laadusta yhtään tinkimättä. Myös Olympuksen linssit ovat aivan ensiluokkaisia. Mun lemppareita on tällä hetkellä 25mm f 1.8 -linssin lisäksi 17mm f. 1.8 sekä muotokuvaukseen täydellinen 75mm f 1.8 -linssi. 

HUIKEAT OLYMPUS OM-D -tarjoukset:

OlympuksellaOlympuksella on nyt kaksi huikeaa tarjousta meneillään, jos kameran osto tai vaihto on ajankohtaista, koodilla ”iinah0620” saat OM-D E-M10 Mark III R KIT -järjestelmäkameran erikoishintaan 379€ (Normaalisti 599€). Tämä paketti on erinomainen ensimmäiseksi järjestelmäkameraksi, johon saa runsaasti erilaisia objektiiveja ja lisävarusteita. Mulla on siis itsellä edelleen käytössä uuden kameran rinnalla tästä edellinen malli, joka on ihan super kova ja pari postauksen kuvistakin on otettu sillä. Uusi versio on tietenkin vielä parempi ja nyt ihan älyttömän edullinen. Lisäksi on toinen tarjous kameran vaihtajille:

Mikäli sinulla on jo kamerakalustoa, ja haluaisit päivittää parempaan, Olympus tarjoaa sinulle mahdollisuuden antaa vanhan kamerakalustosi vaihdossa mihin tahansa uuteen Olympus-kameraan tai objektiiviin. Olympus antaa vanhalle kalustollesi* uuden elämän yhteistyössä Kameratori.fi kanssa, ja saat samalla niistä reilun rahallisen hyvityksen vaihdon yhteydessä.

Pääset molempiin tarjouksiin suoraan TÄSTÄ.

Mitä ominaisuuksia sä arvostat kamerassa? Millaisella kameralla tykkäät kuvata?

Oltiin keskiviikkona Laguunissa, jonne meidän ystävä Simo oli ostanut synttärilahjaksi Otolle (ja koko porukalle) wakeboarding-radan tunniksi käyttöön. Se oli niiiiiin siistiä! Tai siis, näytti niin siistiltä. Itsehän en uskaltanut kokeilla, koska mulla oli edelleen migreeni päällä. Olen päässyt koko kevään helpolla migreenien kanssa, mulla on ollut vain se yksi aurallinen migreeni ennen New Yorkin reissua ja pari tavallista migreeniä. Mutta tämän viikon maanantaina, kesken lenkin illalla 23 aikaan mulle tuli aurallinen migreeni ja silloin kun se tulee, siinä menee monta päivää. 

Meidän lapset pumppasivat maanantaina sellaisia pitkiä muotoiltavia taikuri-ilmapalloja ja yksi niistä meni liian täyteen pumpussa ja poksahti aivan älyttömän kovaa. Niin kovaa, että korvat alkoi ihan soimaan. Samalla tunsin heti sen oudon migreenitunteen mun oikeassa silmässä, joka usein tulee ennen migreeniä. Migreeni ei kuitenkaan alkanut heti, vaan vasta monta tuntia myöhemmin siellä lenkillä, kun luulin jo selvinneeni. 

Otin heti kotona särkylääkkeet ja auraoireiden mentyä täsmälääkkeen, joka vei onneksi sen pahimman terän kokonaan pois. Mutta se särky tuli silti ja kesti kolme kokonaista päivää, kuten mulla yleensä kestää. Vielä keskiviikkona Laguunissa mulla oli pää kipeä.

Puin jo märkäpuvun, liivit ja kypärän päälle ja ajattelin, että kyllä mä nyt kokeilen kun kerrankin pääsen tekemään jotain siistiä. Otto meni ensin ja jo siinä kun katsoin sitä Oton menoa, tajusin, että ei mun kannata. Kokeiltuaan Otto kertoi, että siinä sitten tärähtelee kunnolla ja tajusin, että sen lisäksi etten voisi pitää laudalla mun aurinkolaseja (ja aurinko häikäisi suoraan silmään radalla), myös tärähdykset voisivat aiheuttaa mulle uuden migreenin. Ja niin mä vaan istuskelin laiturin reunalla ja katsoin kun muut menivät laudalla. 

Siinä hetkessä se migreeni ärsytti kyllä niin huolella. Mieleen tulivat kaikki ne muut kerrat, kun migreeni on estänyt mua tekemästä jotain hauskaa muiden kanssa. Niitä riittää. Ja useinkaan ei edes ole ollut päällä oleva migreenikohtaus joka estää, vaan jo pelkkä pelko. Pelko siitä, että näkö menee ja se hirveä särky alkaa taas. 

Migreeni on ollut mulla lapsesta asti ja olen oppinut sen, että usein se iskee juuri silloin kun ei toivoisi. Kuten vaikkapa kesken lenkin, juuri ennen keittiöremontin alkua. On monta keinoa, jolla sitä voi hillitä ja niin olen tehnytkin: vaihtanut hajusteettomaan kosmetiikkaan, hankkinut silmälasit (jotka suojaavat siniseltä valolta), syönyt ja juonut vettä säännöllisesti, välttänyt kaikkea hurjaa, jossa on tärähtelyä tai pään heilahtelua ja käyttänyt aina kuumalla aurinkolaseja ja hattua. Mutta sitten on ne yllättävät jutut, joita ei voi ennakoida. Poksahtava ilmapallo, jostain suoraan silmiin heijastuva kirkas valo, kaupassa hajonnut loisteputki, joka vilisee tai liian voimakas hajuvesi jollain, joka on samassa tilassa. Ja sitten ei voi tehdä mitään muuta kuin odottaa, että se menee ohi. 

Halusin vaan kertoa tämän. Migreenin kanssa on oppinut elämään ja kovasta särystä huolimatta teen asioita sen verran minkä pystyn – en suostu antamaan migreenille kolmea päivää vaikka se niin kauan yleensä kestääkin. Mutta vaikka kuvissa hymyilen ja fiilistelen siistejä juttuja, joita tehdään, siellä kuvan takana on tällä viikolla monena päivänä ollut se tunne, että hitto en jaksa tätä särkyä enää. En jaksa en jaksa en jaksa. Se tunne, että tekisin mitä vaan, kun voisin lahjoittaa puolet mun päästä jonnekin ja ottaa tilalle pelkkää hattaraa, joka ei tunne mitään. 

Se ei tietenkään ole mahdollista. Ja kun migreeni on ohi, olen ihan onnellinen, ettei puolet mun päästä ole hattaraa. Olen myös ehdottomasti kiitollinen siitä, että migreeni on kuitenkin ohimenevää sorttia ja ilmaantuu mulle suhteellisen harvoin silloin kun ei ole mitään suuria hormonaalisia mullistuksia. Tiedän, että monella on paljon paljon pahempiakin migreenejä (ja pahempia vaivoja kuin migreeni). Mutta silti se välillä ottaa päähän, kuten silloin kun pitäisi tehdä töitä tietokoneella pihalla auringossa, sisällä piikataan seinälaattoja irti ja päätä vaan jomottaa. Mutta toivottavasti saisin taas olla ilman migreeniä mahdollisimman kauan nyt kun se vihdoin onneksi loppui. Ihanaa viikonloppua kaikille ja tsemppihalaus jokaiselle, jolla just nyt on migreeni päällä. <3