Aihe liittyy suoraan meidän Yhdessä-podcastin uusimpaan jaksoon, jossa meidän vieraana oli upea erityistason seksuaaliterapeutti (NACS), tietokirjailija Marja Kihlström. Jaksossa avataan meidän itse lapsuudessa ja nuoruudessa saamaa seksuaalikasvatusta ja sitä, miten se on vaikuttanut esimerkiksi meidän omaan kehitykseen ja parisuhteeseen. Jaksossa Marja myös vastaa kuuntelijoiden lähettämiin kysymyksiin liittyen seksuaalikasvatukseen. En itse ole mikään tämän alan asiantuntija, mutta tämän postauksen vinkit ja keinot pohjautuvat Väestöliiton ja THL:n sivuilta kaikille luettavissa oleviin materiaaleihin, sekä Marjan kanssa käytyyn keskusteluun.

Marja sanoo jaksossa hienosti, että seksuaalikasvatus aloitetaan (tai pitäisi aloittaa) jo raskausaikana. Ei sitten, kun lapsi kiinnostuu siitä, mistä vauvat tulee, eikä sitten kun kuukautiset alkaa tai ehkäisystä tulee ajankohtaista, vaan silloin, kun lapsi on vasta mahassa. Miten? No siten, että vanhemmat juttelevat keskenään siitä, miten haluavat toteuttaa seksuaalikasvatusta tulevaisuudessa, mitä parisuhde merkitsee, mitä seksi ja seksuaalisuus merkitsee, millaisia vanhempia he haluavat olla.

Silloin kun ”me ollaan oltu raskaana” x3, ei olla kyllä osattu ajatella tällaista asiaa. Ei me tiedetty 19- ja 20-vuotiaina esikoisen odottajina, että meidän pitäisi osata puhua tällaisista asioista etukäteen, eikä kukaan sitä meille silloin sanonut. Eikä neuvolasta siitä sanottu tokan tai kolmannenkaan lapsen odotusaikana mitään. Toki aina on annettu lippulappusia ja keskusteltu kyllä vanhemmuudesta ja parisuhteesta yleisesti, mutta ihan näin pitkälle ei neuvolassa päästy. Ja kuten Marja sanoikin myös jaksossa meille lohdullisesti, niin ei se haittaa mitään. Me ollaan opittu lennosta, luettu itsenäisesti aiheesta ja seksuaalikasvatusta parhaimmillaan on myös se, että lapset saavat nähdä miten vanhemmat kohtelevat toisiaan, osoittavat hellyyttä toisilleen, puhuvat toisistaan. Ja toki se, miten lapsesta huolehditaan hyvin, miten lasta kuunnellaan ja miten lapsen kehoa ja omia mielipiteitä ja ajatuksia arvostetaan ja huomioidaan arjessa.

Tärkeä huomio on se, että seksuaalikasvatus on iso ja  merkittävä osa vanhemmuutta. Se on myös osa, jolla on ihan valtavan suuri merkitys lapsen tulevaisuuden ja itsetunnon kannalta. Seksuaalikasvatus vaikuttaa niin moneen asiaan, THL:n mukaan ”Seksuaalikasvatuksen tarkoituksena on suojella lasta ja tukea hänen seksuaalista kehitystä, kasvattamalla lasta itsearvostukseen. Itsearvostuksen avulla lapsi pystyy tekemään valintoja, jotka tukevat hänen hyvinvointia eri kehityksen vaiheissa.”

Ei mikään pikkujuttu siis, vai mitä? Se koskettaa meitä kaikkia. Seksuaalikasvatusta on myös se, että ei kerro seksuaaliasioista lapselle mitään. Se, että vaikenee asioista, jotka ovat lapsen hyvinvoinnin kannalta oleellisia ja tärkeitä, antaa lapselle kuvan siitä, että seksuaalisuus on merkityksetöntä. Se vaikuttaa lapsen hyvinvointiin haitallisesti.

WHO:n mukaan ”Lapsen kokonaisvaltainen seksuaalikasvatus kattaa kehoon, itsestä huolehtimiseen, minäkuvaan, itsetuntemukseen, tunteisiin, käyttäytymiseen, ihmissuhteisiin ja turvataitoihin liittyviä asioita. Asianmukaisella ja ikätasoisella seksuaalikasvatuksella voidaan vahvistaa näitä lapsen tietoja ja taitoja ja sitä kautta elämänhallintaa ja itsesuojelua sekä seksuaalisuutta voimavarana.”

Ajattelin listata tähän alle muutaman keinon, joilla me ollaan toteutettu seksuaalikasvatusta ikätasoisesti.

1. Asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä. Ollaan puhuttu kaikista kehon osista ihan samalla tavalla ja nimetty niitä alusta asti. Meillä ei puhuta mistään etupyllystä, vaan pimppi on pimppi. Ei myöskään hihitellä kehon osille tai kysymyksille niistä. Jokainen kehon osa on yhtälailla arvokas ja hyvä.

2. Positiivinen ja arvostava asenne itseä ja muita kohtaan. Jokainen ihminen ja keho on arvokas sellaisena kuin on. Ei naureskella toisille, ei vähätellä toisia.

3. Lapsen turvataidot ja uimapukusääntö. Me otettiin turvataitojen opettamisen pohjaksi YLE:n Emmy-palkittu Kehoni on minun -animaatiosarja. Animaatiosarja on merkitty ensimmäistä jaksoa lukuunottamatta K12-merkinnällä, mutta sen voi asiantuntijoiden mukaan vanhemman seurassa katsella yli 3-vuotias. Sarjan neljän jakson tavoitteena on ennaltaehkäistä lapsiin kohdistuvaa seksuaalista häirintää, houkuttelua ja seksuaaliväkivaltaa sekä edistää varhaista puuttumista lapsiin kohdistuviin seksuaalirikoksiin.  Sarjan avulla tietoa ja opastusta saanut lapsi oppii tunnistamaan häneen kohdistuvan seksuaalisen häirinnän, houkuttelun ja seksuaaliväkivallan sekä kertomaan kokemastaan turvalliselle aikuiselle.

4. Kysymyksiin vastaaminen ikätasolle sopivasti. Kysymysten tueksi on hyvä ottaa esimerkiksi kirja. Me ollaan koettu todella hyvinä kirjoina Vuokko Hurmeen Pikkurillin käsikirja, sekä Anna Fisken Kuinka vauvoja tehdään?. Molemmissa vastataan oikeastaan aikalailla kaikkiin niihin kysymyksiin, mitkä lapsia voivat askarruttaa esimerkiksi vauvan odotuksessa ja syntymässä, seksissä, kehossa ja kaikessa niihin liittyvässä. Suosittelen molempia, muta erityisesti tämä Anna Fisken Kuinka vauvoja tehdään vastasi mun mielestä vielä kokonaisvaltaisemmin kaikkiin kysymyksiin ja siinä oli asiaa nimenomaan näihin liittyen, siinä missä Pikkurillin käsikirja taas käsittelee esimerkiksi lapsen kasvamista ja oikeuksia enemmän kokonaisuutena ja vauvajuttuja ja seksuaalisuutta käsitellään muutamalla aukeamalla. Molemmat kirjat ovat loistavia.

5. Tunteista puhuminen ja niiden sanoittaminen. Kaikki tunteet ovat sallittuja ja niillä on nimi. Lapsi saa olla myös vihainen, surullinen, pettynyt ja ärsyyntynyt. Näytetään, miten tunteita ja erilaisia asioita voi selvittää puhumalla. Osoitetaan rakkautta, lohdutetaan tarvittaessa. Opetetaan rauhoittumaan, rakastamaan, ilahduttamaan, innostumaan ja kaikkea maan ja taivaan väliltä.

6. Kunnioitetaan, jos joku sanoo EI. Ketään ei saa koskettaa, kutittaa, halata tai pussata ilman lupaa. Me ei ikinä pakoteta  lapsia antamaan halia vaikka isovanhemmalle tai kummille, jos lapsi ei itse halua.

7. Ei ikinä vitsailla mistään tyttö- tai poikaystävistä. Jos lapsi esimerkiksi tykkää leikkiä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa, ei heitetä mitään ”meettekö isona naimisiin” tai ”ootko siihen ihastunut” -läppää. Ei myöskään oleteta, että meidän lapset tulisivat joskus olemaan kiinnostuneita juuri tietyn sukupuolen edustajasta. Ollaan luettu paljon erilaisista ihmisistä, perheistä ja parisuhteista ja arvostetaan kaikkia erilaisia ihmisiä, perheitä ja parisuhteita ihan yhtä paljon.

Vaikka seksuaalikasvatus onkin todella tärkeä juttu, siitä ei kannata ottaa stressiä tai paineita. Jo lukemalla muutamat lyhyet ja hyvin selitetyt ohjeet esimerkiksi Väestöliiton sivuilta, on vanhemmalla melko hyvä pohja lähteä toteuttamaan seksuaalikasvatusta arjessa. Marja Kihlström itse asiassa kirjoittaa tällä hetkellä uutta kirjaa liittyen seksuaalikasvatukseen. Kirja ilmestyy ensi syksynä. Mä aion ehdottomasti kyllä lukea sen, sillä arvostan niin kovasti Marjan empaattista, mutkatonta suhtautumista kaikkeen ja sitä, että hän puhuu asioista niiden oikeilla nimillä.

Aihe on ihan uskomattoman laaja ja tämä yksi postaus on vain pieni pintaraapaisu siihen. Mutta meidän reilun tunnin mittaisessa Yhdessä-podin jaksossa aihetta käsitellään vähän kattavammin ja siellä tosiaan on Marjan vastauksia tavallisimpiin seksuaalikasvatukseen liittyen vanhempien mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Lisää kannattaa myös lukea Väestöliiton sivuilta, missä aiheesta on paljon ohjeita ja videoita.

Kuuntele Yhdessä-podcastin Seksijakso 2, vieraana seksuaaliterapeutti Marja Kihlström:

Spotifyssa

Soundcloudissa

Apple Podcasteissa

Millaisia neuvoja olette saaneet esimerkiksi neuvolasta seksuaalikasvatukseen liittyen? Oletteko keskustelleet näistä asioista jo raskausaikana, vai vasta myöhemmin?

Girls Girls Girls -lehdessä julkaistu Cynthia Nixonin tähdittämä mieletön video inspiroi mua kirjoittamaan, koska videon sanat ja lauseet kuulostivat juuri niiltä sanoilta ja lauseilta, joita mullekin on sanottu niin monta kertaa. Monet sanat, joita nuorempana luin itsestäni, ovat porautuneet ikuisesti mun mieleen, enkä koskaan tule unohtamaan niitä. En, vaikka olen kovasti itselleni sanonut, etteivät ne ole totta. En, vaikka olen vuosien ajan kovettanut itseäni ja yrittänyt unohtaa ne. Monet sanat nykyäänkin satuttavat, ainakin sen hetken kun niitä luen.

”Älä välitä”

”Älä anna niille huomiota, ne vain innostuu”

”Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos”

Niin sanotaan aina, kun näistä kertoo. On parempi hiljaisesti hyväksyä, lukea niitä yksin hiljaa ja olla kertomatta, ettei ne vaan innostu enää enempää. Usein se auttaakin, ainakin hetken, että ei vaan sano mitään. Kunnes on jotain uutta sanottavaa. Niiden sanojen kanssa on niin yksin, eikä tiedä mitä niille tekisi. Vaikka tietää, ettei kannata välittää, ei osaa olla välittämättä. Vaikka tietää, että ne sanat on valhetta, ne satuttavat silti. Suurimmaksi osaksi kommentointi on tietenkin onneksi positiivista ja ihanaa, mutta joskus se ottaa koville, kun hyväntahtoisen palautteen lisäksi ulkonäkööni, naiseuteeni ja jokaiseen tekemääni tai tekemättä jättämääni asiaan takerrutaan kynsin hampain joka ikinen päivä.

Kauniimpi, rumempi, luonnollisempi, panostaisit itseesi enemmän, läskihän susta jäi, onko sulla anoreksia? Näytät oksettavalta. Sulla on huoran maine, ei susta vaimoa saa. Olet läheisriippuvainen, teetkö koskaan mitään ilman miestäsi? Miehesi juoksee baarissa joka viikonloppu ja pettää sua, kun olet niin ruma. Hevosnaama, anorektikko, pyöristyneet kasvot. Luonnoton,  liikaa meikkiä, pinnallinen. Liian luonnollinen, nuhjuinen. Raha, raha, raha, välität vain rahasta. Eikö perhe ole tärkein? Tekisit oikeita töitä. Etkö osaa olla hetkeäkään ilman perhettäsi? Huono esimerkki, liian siloiteltu, epäaito, huolehtisit ulkonäöstäsi, nuorena olit kauniimpi kun meikkasit enemmän. Onneksi et enää näytä samalta kuin ennen. 

Huomaatko sinäkin ristiriidan? Koskaan et minkäänlaisena voi olla riittävän hyvä, että kelpaisit kaikille. Mun anoreksia- ja läskikommenttien välissä on pahimmillaan ollut viisi kiloa. Siksi ei kannata edes yrittää kelvata kaikille. Mutta ääni päässä huutaa aina silti, että yritä yritä yritä! Mä kuulen näitä sanoja enemmän, koska olen esillä. Se ei silti oikeuta niitä. Eikä mun ikinä oikeasti tarvitse yrittää miellyttää ketään. Ei, vaikka joka päivä saan kuulla olevani jollain tavalla vääränlainen tai tekeväni jollain tavalla väärin. Näissä kuvissa näkyvät kommentit ovat jäävuoren huippu yhdeksän vuoden ajalta, ne muutamat, joita en ole poistanut suoraan, jotka löytyivät yleisimmillä ikävillä sanoilla blogin kommenttihausta. Oma lukunsa ovat ne, joista varsinaiset haukkumasanat puuttuvat tai ne postausten mittaiset tiivistelmät siitä, mikä kaikki minussa, meidän elämässä tai mun tekemässä työssä on pielessä. 

 

Videon tarkoituksena oli kiinnittää huomiota nimenomaan naisten kohtaamiin ahtaisiin ja ristiriitaisiin muotteihin ja arvosteluun yhteiskunnassa. Kun katsoin videota, en edes ajatellut miehiä. Niistä ilkeistä ja inhottavista sanoista mulle ei tullut mieleen miehet tai miesten mulle asettamat paineet, vaikka niihin haluttiin videolla kiinnittää huomiota.

Mulle tuli mieleen tämän blogin kommentit ja mun 90% naisista koostuva seuraajakunta. Ne ihmiset, jotka mulle näitä sanoja sanovat, ovat (ainakin pääosin) naisia. Naisia, jotka itse elävät näiden samojen vaatimusten ja arvostelun ristitulessa ja silti siirtävät niitä eteenpäin toisille jatkuvasti. Vastuu tämän kulttuurin muuttamisesta on myös meidän naisten omissa käsissä. Naisten vaatimukset toisilleen ovat ihan yhtä ristiriitaisia kuin tuolla videolla. Me naiset eletään maailmassa, jossa edelleen ollaan monessa asiassa heikommilla kuin miehet. Siksi se tuntuukin niin hemmetin typerältä, että naiset itse myös ylläpitävät niitä naurettavia vaatimuksia, slutsheimaavat ja arvostelevat niin elämän valintoja, arkea, kehoja kuin ulkonäköäkin ja samalla kaventavat entisestään sitä muottia, johon meitä ahdetaan.

Video sanoitti hienosti sen, millaisessa vaatimusten ristitulessa koen ainakin itse olevani. Todella monet ovat sen jakaneet ja siihen samaistuneet, vaikka toki se on saanut myös kritiikkiä. Mulle tämä video oli voimaannuttava, koska usein näiden sanojen ja tunteiden kanssa on tosi yksinäinen olo. Nyt sain huomata, että en ole niiden kanssa yksin. Tiesinhän minä sen, mutta usein se unohtuu. Siksi arvostan ihan älyttömän paljon sitä, että näistä asioista keskustellaan ja niitä nostetaan esiin. Vain siten näistä ristiriitaisista vaatimuksista voidaan luopua.

Ymmärrän sen, että ne ahtaat muotit ja vaatimukset ovat syvällä rakenteissa, eivät toisia haukkuvat naiset niitä itse ole keksineet. Mutta jokainen voi itse valita olla arvostelematta toisia. Jokainen voi itse valita, että kun tekee mieli haukkua toisen ulkonäköä, arvostella toisen työtä tai äitiyttä tai kommentoida toisen vaatteita negatiivisesti, onkin hiljaa, ei sano mitään. Jokainen voi myös valita puuttua ja puolustaa, kun huomaa jonkun toisen kohtaavan ristiriitaisia vaatimuksia.

En halua pienentää itseäni, vaan haluan rohkeasti olla juuri sitä mitä olen. En halua, enkä aio antaa koskaan sitä valtaa jollekin toiselle, että hän saisi määritellä kuka ja millainen mä olen naisena, äitinä tai ihmisenä. En halua olla hiljaa asioista, jotka ovat minulle merkityksellisiä, koska pelkäisin, etten ole oikeanlainen puhuessani niistä. En halua pukeutua vähemmän huomiota herättävästi, koska pelkäisin, että näytän jonkun mielestä naurettavalta. En halua kovettaa itseäni, jokaisella on oikeus olla herkkä. En halua esittää, etten pahoittaisi mieltäni ilkeistä sanoista.

Video oli todella tarpeellinen ulostulo ja keskustelun herättäjä. Se toimi ainakin mulle tärkeänä vertaistukena. Olen niin kiitollinen siitä, että nykyään tällaisten sisältöjen tekeminen ja laajalle leviäminen on mahdollista. Tällaiset rohkeat teot rohkaisevat myös minua. Mitä rohkeammin uskallan itse puhua, sitä vähemmän ilkeillä sanoilla on muhun valtaa.

Muistatteko, kun viime vuoden puolella tein postauksen asioista, joita te toivoitte, ettei teidän vanhempi olisi koskaan sanonut teille? Se oli mulle tosi vaikuttava ja surullinen kokemus. Haluan uskoa, että ikävien asioiden lisäksi meille on sanottu myös paljon ihania asioita lapsuudessa ja moni seuraajakin toivoi ”vastapostausta”, jossa jakaisin niitä ihania ja tärkeitä asioita, joita olen saanut äidiltäni kuulla. Tässä postauksessa siis kerron ne asiat, joista olen äidilleni kiitollinen, että hän sanoi ne. Lisäksi haluaisin palavasti kuulla teiltä, mistä asioista te olette kiitollisia vanhemmillenne, että he sanoivat ne.

Mä rakastan sua.

Joka päivä, joka ilta äiti sanoi mulle vähintään kerran, että hän rakastaa mua. Myös silloin, kun äiti oli teho-osastolla aivoinfarktissa, heti kun hän pystyi taas puhumaan, hän löysi voimaa jostain sen verran, että sai sanottua nuo sanat mulle. Ihailen sitä valtavasti ja uskon, että nämä kolme sanaa on kaikkein eniten määrittäneet sitä, millainen ihminen musta on kasvanut. Mun on ollut hyvä kasvaa, koska ikinä missään tilanteessa en ole joutunut kyseenalaistamaan sitä, rakastaako äiti mua.

Kotiin saa aina tulla.

Teini-iässä sillä oli valtava merkitys, että tiesin, että mitä tahansa ikinä koskaan mokaisin tai tekisin, olisin aina tervetullut kotiin. Vaikka joskus nolotti tai ärsytti niin paljon, aina tiesin, että sain mennä kotiin tai soittaa äidin hakemaan. Teininä mokasin pari kertaa isostikin, mutta äiti osasi käsitellä ne asiat mun kanssa. Ne käsiteltiin heti ja sitten ne unohdettiin. Äiti ei koskaan syyllistänyt mua jostain mun virheestä tarpeettomasti ja pitkään, vaan se riitti, että tiesin mokanneeni ja pyysin anteeksi.

Älä anna kenenkään kävellä sun yli.

Olin lapsena tosi kiltti, oikein sellainen överikiltti, joka ei koskaan sanonut kenellekään ”ei” tai muutenkaan uskaltanut sanoa mihinkään vastaan. Kirkkaimpana mielessä oli aina se, etten koskaan halua aiheuttaa pahaa mieltä tai häiritä ketään sillä, mitä itse teen tai en tee. Äiti opetti mulle, että en voi aina olla se kaikkein kiltein ja mukautuvaisin, tai muuten jään toisten jalkoihin. Toisia pitää kunnioittaa ja olla mahdollisimman mukava kaikille, mutta kynnysmattona ei tarvitse olla.

Ole kärsivällinen (älä hötkyile).

Vaikka mun äiti ei ehkä ole itse se kaikkein kärsivällisin ihminen (haha sori äiti!), hän halusi opettaa mulle sitä taitoa. Ja siitä olen kiitollinen. Kärsivällisyys helpottaa elämää niin lasten kanssa kuin haaveita tavoitellessakin.

 

Aina saa kysyä.

Tiesin, että sain kysyä äidiltäni mitä vaan, milloin vaan, ja äiti aina vastasi mulle parhaan tietonsa mukaan. Silloin kun mä olin lapsi, ei meillä ollut jatkuvasti pääsyä googleen, mutta käytiin kirjastossa usein. Jos äiti ei jotain tiennyt, hän auttoi mua selvittämään. Arvostan sitä ihan älyttömän paljon, ettei äiti koskaan jättänyt mua yksin mun mietteiden kanssa. Uskalsin kysyä äidiltä mitä vaan, myös seksistä, menkoista, pojista ja mistä milloinkin. Vaikka nolostelin itse välillä, äiti ei nolostellut.

Olen ylpeä sinusta.

Äiti ei koskaan ole säästellyt kehuja, vaan hän on aina kehunut kun on vähänkin ollut aihetta. Se on tehnyt hyvää mun itsetunnolle ja luottamukselle omiin kykyihini. Äiti ei ole ikinä kyseenalaistanut myöskään mun ammatinvalintaa, vaikka se ei mikään perinteisin olekaan.

Ole avoin oma itsesi.

Äiti on aina kannustanut mua puhumaan rehellisesti ja avoimesti. Äitikin on avoin ja rehellinen. Siksi kai olenkin tällainen lörpöttelijä, joka ei aina tajua pitää kaikkea sitä omana tietonaan, mistä joidenkin mielestä ei tarvitsisi puhua ollenkaan. Olemalla avoin ja rehellinen oma itseni, olen saavuttanut mun suurimmat haaveet.

Lue kunnolla kokeisiin, mä autan.

Niin kauan kun asuin äidin kanssa, äiti auttoi mua lukemaan kokeisiin. Mä luin itse koealueen läpi kerran tai kaksi ja äiti sitten kuulusteli sen alueen multa suullisesti. Se oli mulle hyvä oppimistekniikka, joka toimi. Se koealueiden kyseleminen ei varmasti ole aina ollut äidille helppoa tai mielenkiintoista, mutta se oli mulle ihan älyttömän hyödyllistä. Aion toimia itse samoin, mikäli se oppimistekniikka on sellainen, josta meidän lapset tykkäävät tai jonka avulla oppivat, jokainenhan on oppijana erilainen.

Kyllä kaikki järjestyy.

Me ollaan kohdattu äidin kanssa isoja suruja ja kriisejä elämän aikana, mutta niiden aikana olen aina yrittänyt luottaa siihen, että kyllä kaikki järjestyy. Mun lapsuudessa äiti oli se, joka tätä sanoi mulle kun murehdin jotain asiaa. Teini-iässä se kääntyi jossain vaiheessa toisinpäin: äidin pahimpina masennus- ja sairauskausina se olin minä, joka valoi äitiin uskoa: kyllä kaikki järjestyy. Aikuisiällä ollaan tuettu toisiamme puolin ja toisin. Silloin kun meillä oli rahan kanssa tosi tiukkaa tai silloin kun mä olin vuodelevossa ja pelkäsin, että meidän keskimmäinen syntyy pikkukeskosena, äiti muistutti mua, että kaikki järjestyy. Silloin kun mun mummu kuoli ja äiti putosi syvemmälle masennukseen kuin koskaan mun aikuisiällä, mä kannattelin äitiä ja muistutin, että kyllä kaikki järjestyy. Ja aina kaikki on lopulta järjestynyt.

Muista soittaa mummulle/papalle!

Äiti on jo lapsesta asti kannustanut ja muistuttanut pitämään yhteyttä mun isovanhempiin (ja toki muihinkin läheisiin) ja mulla on aina ollut heihin hyvä ja läheinen suhde, vaikka asuttiin kaukana suurin osa lapsuudesta. En ikinä haluaisi joutua miettimään, että olisi pitänyt pitää enemmän yhteyttä silloin kun xxxx oli vielä elossa. Edelleen äiti muistuttaa soittamaan papalle ja soitankin aina säännöllisesti ja kyselen kuulumisia. Uskon ja toivon, että se on yhtä tärkeää niin mulle kuin papallekin.

Siinäpä ne äidin tärkeimmät opit, joista olen äidille kiitollinen. Nämä lauseet ovat antaneet mulle hyvän pohjan kasvaa ja nämä lauseet ovat kantaneet niinäkin hetkinä, kun elämä on ollut kaukana helposta. Elämän hirveimmissä kriiseissä olen aina voinut luottaa äidin rakkauteen ja siihen, että lopulta kaikki järjestyy jotenkin, tavalla tai toisella. Nämä lauseet toimivat myös pohjana omalle vanhemmuudelleni. Nämä ovat niitä asioita, joita pidän tärkeänä sanoa myös omille lapsilleni. Kiitos äiti kun olet juuri mulle maailman paras äiti <3

Mistä sanoista te olette kiitollisia omille vanhemmille? 

Mallorcan reissulla kokeilin oikein kunnon juoksulenkkiä pitkästä aikaa Oton siskon kanssa ja yllätyin, kun ei se tuntunutkaan niin pahalta. Luulin, että olisin paljon huonommassa kunnossa. Kun tultiin reissusta kotiin, lähdin lenkille yksin ja juoksin. Olen toki lenkkeillyt reippaasti kävellen tässä pitkin vuotta ja välillä hölkännytkin, mutta suoraan sanottuna aika harvoin. Ei ole ollut säännölliseen juoksuun motivaatiota samalla tavalla kuin oli silloin ennen, kun juoksin aina. Olen juossut viime vuosina joskus ja jouluna, niinkuin sanotaan. Siellä Mallorcalla mun päässä jotain kuitenkin naksahti ja sen reissun jälkeen olen juossut joka viikko ihan vähintään kaksi lenkkiä, mutta useimpina viikkoina 3-4.

Näin siellä Mallorcalla joka päivä, miten Oton sisko lähti aina aamulla lenkille ja sitten hänellä oli koko päivä vielä edessä. Ei se lenkki ollut mitään sen kummempaa, ei mikään valtava suoritus joka haukkaa ison osan päivästä. Samanlainen rutiini kuin vaikka hammaspesu tai aamupala. Olen ikuisesti kiitollinen hänelle tästä mallista. Vaikka se kuulostaa tosi yksinkertaiselta jutulta, niin mulle se ei ollut mikään itsestäänselvyys. Mulle liikunta on lähes aina ollut sellainen pakollinen paha, eikä luonnollinen osa jokapäiväistä arkea.

En ole uskaltanut kirjoittaa tästä mitään ennen tätä, koska mulle on oikeasti käynyt tosi monta kertaa huono tuuri. Siis huono tuuri sillä tavalla, että kirjoitan blogiin, että jee nyt olen lenkkeillyt/treenannut/muuten kuntoillut tosi hyvin ja säännöllisesti ja wohoo ja sitten menee kaksi päivää ja sairastunkin johonkin keuhkotauti-rokko-tulehdus-kuumeeseen ja hyvä putki katkeaa siinä. Voin kertoa, että jännittää nyt, että jinxaan tämänkin kertomalla tästä. Mutta otan sen riskin. Ja tässä lupaan julkisesti nyt, että vaikka tulisinkin kipeäksi, niin sitten etsin sen motivaation uudelleen parantumisen jälkeen ja lähden. Niin hyvä olo lenkkeilystä on viime aikoina tullut.

Olen juossut sellaisia 4-6km lenkkejä ja ne sopivat loistavasti mun arkeen, koska ne eivät vie liikaa aikaa. Usein lähden lenkille heti aamulla kun lapset ovat lähteneet hoitoon ja kouluun. Puolen tunnin lenkki saa hyvin aivot liikkeelle ja sitten on ihana tehdä töitä energisellä fiiliksellä. Aamulenkkeily tuntuu sopivan mulle paljon paremmin kuin sellainen ”katson sitten illalla lasten mentyä nukkumaan päivän jälkeen, että jaksanko lähteä” -lenkkeily, jota ennen hyvin satunnaisesti harrastin. Aamulla ei ole mitään tekosyitä, tiedän jo valmiiksi, että mulla sujuu työtkin paljon paremmin kun käyn juoksemassa puoli tuntia. Välillä tosin, jos on oikein kiire päivä, on kiva tehdä super tehokkaasti töitä iltapäivään asti ja sitten lopuksi palkita itsensä lenkillä ja suihkulla. Siinä saa sitten ajatukset nollattua hyvin päivän jälkeen. Just niin mä tein tänään.

Olen juossut monet lenkit vesisateessa ja olen juossut pakkasellakin ja hyvältä on tuntunut joka ikinen kerta. Parasta on mun mielestä juosta sateessa, koska se virkistää samalla kun mulle tulee loppulenkistä hiki. Kuuntelen aina samalla podcasteja ja hihittelen niiden jutuille. Aiemmin mulla oli vaikea löytää aikaa kuunnella podeja, mutta nyt ehdin kuunnella useamman jakson viikossa kun käyn samalla juoksemassa. Ihan parasta rentouttavaa omaa aikaa. Ja siinä saa paljon uusia näkökulmiakin, kun kuuntelee fiksujen ja inspiroivien ihmisten ajatuksia. Välillä on kiva kuunnella ihan hömppääkin ja päästellä naurunpyrskähdyksiä samalla kun juoksee täyden bussipysäkin ohi.

En ole käynyt vaa’alla lokakuisen verenluovutuksen jälkeen, joten ei ole mitään tietoa onko tämä vaikuttanut mun painoon vai ei. Silloin ei ainakaan ollut, vaan paino oli ihan sama kuin kesälläkin. Olo sen sijaan on ihan älyttömän paljon energisempi ja housujen vyötärö ei enää kiristä. Kolmannen raskauden jälkeen mun vartalo on jojoillut varmaan viisi kertaa. Samat housut, jotka puoli vuotta synnytyksen jälkeen olivat jo ihan hyvät, on välillä olleet aivan liian pienet. Nyt ne taas mahtuu ja jää vielä tilaakin.

Muuten en ole harrastanut liikuntaa, muuta kuin hyötyliikuntaa. Lasten kanssa tanssia ja puistossa riehumista. Joogakin on jäänyt, enkä ole tehnyt lihaskuntoakaan vaikka pitäisi. Mutta olen lenkkeillyt ja olen siitä ylpeä. Olen menossa viikonloppuna yhden kuntosalin avajaisiin ja tapaan personal trainerin siellä, joten katsotaan saisinko siitä motivaatiota ja inspiraatiota senkin puolen kehittämiseen. Tuntuu hyvältä pitää itsestä huolta, mutta liikaa en halua ahnehtia itselleni liikuntaakaan. Pikkuhiljaa tulee hyvä, niinkuin kaikessa muussakin.

Mitä podcasteja te tykkäätte kuunnella lenkillä? Mihin aikaan päivästä tykkäätte käydä lenkillä?

Kolmen lapsen vanhempina me ollaan koettu tosi tärkeäksi se, että aina välillä järjestetään kahdenkeskistä aikaa jokaisen lapsen kanssa, tai aikaa, jolloin yksi lapsi saa molempien vanhempien huomion kokonaan yksin. Arjessa pyritään joka päivä järjestämään rauhallista aikaa jutella jokaisen lapsen kanssa ja vaihtaa päivän kuulumiset rauhassa. Mulle on ihan ehdottoman sydämen asia se, että jokainen meidän lapsista kokee tulevansa kuulluksi ja nähdyksi. Ettei kenelläkään olisi koskaan sellainen olo, että äitiä ja isiä ei kiinnosta tai ne ei välitä.

Tietenkään me ei olla tässä asiassa täydellisiä, kuten ei varmasti kukaan  vanhempi. Aina joskus tulee niitäkin päiviä, että tuntuu ettei ole ehtinyt puhua rauhassa yhtään kenenkään kanssa. Mutta pääosin pyritään siihen, että vaikka tykätäänkin viettää aikaa koko perhe yhdessä, jokainen saisi päivittäin myös rauhassa kertoa omasta päivästään ja ajatuksistaan sen mitä haluaa edes toiselle vanhemmalle, kysyä ne kysymykset jotka mieltä askarruttaa, ja mahdollisuuksien mukaan puuhailla yhdessä jotain hauskaa tai sitten ihan vaan olla hiljaa kainalossa ihmettelemässä, joskus sekin on aivan parasta.

 

Meidän kuopus saa joka perjantai rauhallista aikaa yksin vanhempien kanssa, kun hänellä on vapaapäivä dagiksesta. Isompien kanssa kahdenkeskisiä hetkiä järjestetään muuten aina kun se onnistuu. Viimeksi oli Oton ja keskimmäisen vuoro viettää kahdenkeskistä päivää ja tänään mä otin esikoisen mun mukaan Last Christmas -elokuvan kutsuvierasnäytökseen (leffa oli K-7).

Meillä oli niin ihana ilta keskellä arkiviikkoa! Jotenkin musta on niin mielettömän kivaa, että meidän esikoinen on jo niin iso, että hänen kanssa voi mennä jo katsomaan romanttista komediaa, ja hän itse jo on tsekkaillut elokuvaa etukäteen, että ”tuon mä haluaisin nähdä”. Että ei ole enää ne pelkät piirretyt ja muut, vaan meillä on oikeasti paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita. En mä sitä sano etteivätkö lasten leffatkin olisi hyviä, kyllä mä tykkäsin ihan hurjasti esim. Toy Story 4:stä ja viimeksi katsomastamme Late Lammas Farmageddonista. Mutta jos vaihtoehtoja olisi ne kolme, niin kyllä mä tätä Last Christmasia mieluiten lähdin katsomaan.

Kuvan nappasi Oi mutsi mutsi -blogin Elsa. 

Meidän esikoinen oli ainoa lapsi tilaisuudessa, mutta meillä meni loistavasti. Herkuteltiin tapaksilla, joita oli tarjolla ja katsottiin leffaa rauhassa. Me pidetään kotonakin hänen kanssa juusto- ja tapasiltoja, joten tiesin jo etukäteen että hänelle kelpaavat oikein hyvin vähän erilaiset leffaherkut. Siellä hän maisteli mun kanssa artisokan sydämiä, juustoja, siemenkeksejä, kirsikkahilloa ja muita herkkuja tyytyväisenä. Hän tykkäsi elokuvasta, kuten myös minä. Kotimatkalla metrossa juteltiin niin leffasta kuin kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Oli ihan paras ilta. Ja siitä tulee itsellekin niin hyvä fiilis kun näkee, miten paljon lapsi nauttii siitä kahdenkeskisestä ajasta.

Vaikka me ollaan tosi tiivis porukka ja rakastetaan tehdä hirveästi yhdessä koko perheen kesken kaikkea, niin silti se on ihan eri juttu aina välillä saada se täysin jakamaton huomio. Se on ihan älyttömän tärkeää, meille kaikille. Eikä sen kahdenkeskisen ajan tarvitse aina olla mitään niin erityistä kuin leffa tai muut huvitukset. Ihan  tavallisetkin jutut on erityisen ihania, kun niitä saa tehdä rauhassa kahdestaan. Kävelyllä käyminen, kirjastoreissu tai kaupassa käyntikin voi hyvin olla ihanaa kahdenkeskistä aikaa, kunhan on lapselle täysillä läsnä.