Viime aikoina on uutisoitu laajasti siitä, että vanhemmat uupuvat yrittäessään sulloa itseään täydellisen vanhemman rooliin. YLE uutisoi äidistä, jonka piti ottaa sairauslomaa omasta perheestään toipuakseen uupumuksesta. HS kirjoitti ”tuplaperfektionismista”, eli siitä, että merkittävin vanhempien uupumusta lisäävä tekijä on Jyväskylän Yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan vanhempien kokemus ulkoapäin tulevista suorituspaineista, mutta riski uupumiseen kasvaa jos vanhemmalla itsellään on lisäksi taipumus asettaa kovia vaatimuksia itselleen.

Mä tunnistan tämän. Etenkin nuorena äitinä, joka oli kaikkien suurennuslasin alla, otin aivan jäätävän kovia paineita. Tai no, toisen lapsen kohdalla otin. Esikoisen nuorena äitinä en ollut lukenut muuta kuin neuvolan oppaat ja pari vau-kirjan ohutta opasta, jotka tuli vauvan kirjapaketissa kaupan päälle. Koin tietäväni aivan riittävästi ja olevani riittävän hyvä, siis ehkä ensimmäisten viikkojen ajan. Ajattelin pystyväni ja kykeneväni aivan hyvin. Mulla ei ollut minkäänlaisia tavoitteita olla täydellinen. Ajattelin, että kun vaan huolehdin vauvan perustarpeista, pidän paljon sylissä, annan rakkautta ja vien ulkoilemaan, se riittää. Tein kaiken kuten musta hyvältä tuntui tai miten olin lähipiirin naisilta oppinut ja ajattelin, että se on tarpeeksi.

En ottanut stressiä suosituksista, mutta käytin toki ihan perus järkeä. Meidän esikoinen kasvoi alusta asti korvikkeella, oli paljon mun äidillä hoidossa, nukahti itsekseen omaan sänkyyn kahden viikon ikäisestä ja aloitti soseiden maistelun sen ajan suositusten mukaan ”liian aikaisin”. En kokannut hänelle juuri mitään ruokia itse. Kuvitelkaa, kävin myös kaupassa ilman vauvaa puolentoista tunnin ajan hänen ollessaan viikon vanha. Ennenaikaisuuden vuoksi meillä oli paljon ostettavia tarvikkeita rintapumpusta minivaatteisiin, joten oli vaan mentävä. Vauva oli isänsä kanssa sen aikaa. En keittänyt tutteja tai tuttipulloja kuin varmaan kerran kuussa ja meidän vauva katsoi joskus hetken sitterissä teletappeja, jos mun piti saada ruoka tehtyä tai pyykit laitettua.

Hän oli myös paljon sylissä, me luettiin ihan sikana kirjoja ja loruteltiin, hän nukkui joka päivä ainakin kahdet pitkät päikkärit ulkona ja kävi kylvyssä aina ennen iltasatua, joka me luettiin tunnollisesti joka ilta. Hän makoili paljon lattialla viltin päällä ja sai tutkia ja liikkua kotona. Otin häntä rohkeasti mukaan eri paikkoihin ja vauvaharrastuksiin ja nautin siitä. Nämä asiat tein, koska koin ne merkityksellisiksi ilman, että olisin ajatellut, että mun on pakko tehdä niin.

En osannut tuoreena äitinä ja tuoreena bloggaajana edes pelätä muiden äitien arvostelua, eihän mulla ollut sellaisesta kokemusta. Kukaan ei varoittanut etukäteen. Hyvin nopeasti esikoisen kanssa kuitenkin opin, että mähän tein kaiken aivan väärin. Ihme, että lapseni oli edes hengissä. Kuvia katsottiin ja kirjoituksia luettiin suurennuslasin kanssa ja aina oltiin valmiina etsimään rivien välistä jotain, millä kokematonta, hölmöä nuorta white trash -äitiä voisi vähän näpäyttää (sanat lainattu kommentoijilta). Olin tietämättäni asettanut itseni valtavien ulkopuolisten paineiden kohteeksi. Opin, että koska en imettänyt, olin huono äiti ja koska lapseni nukkui omassa sängyssä, meidän kiintymyssuhde kärsi. Suolistokin oli jo mennyt pilalle kun maisteltiin lusikankärjellinen luumusosetta liian aikaisin.

Toisena vauvavuonna päätin tehdä kaiken täydellisesti, ettei kenelläkään olisi mitään sanottavaa. Täysimettää ainakin puoli vuotta, pitää ihokontaktissa ensimmäiset viikot, nukkua perhepedissä, kokata ruuat itse ja lisäksi huolehtia esikoisesta, suunnitella häitä ja kirjoittaa blogia sivutyönä.

Samaan aikaan me oltiin pahasti ilman tukiverkkoa, Otto teki meidän häihin säästämisen vuoksi 7-päiväisiä työviikkoja puolet kuusta ja meidän keskimmäinen nukkui päivin ja öin vain lyhyissä pätkissä. Vaikka yritin tehdä kaiken täydellisesti vaikeissa olosuhteissa, arvostelua sateli silti joka suunnasta. Toivuin liian nopeasti synnytyksestä (anoreksiako?), liian pieni ikäero, kuopuksella oli liian usein korvatulehdus (2 kertaa vuoden sisään) ja se oli tietenkin mun vika, täysimetyksen pilasin aloittamalla maistelut jo viiden kuukauden iässä ja perhepetikin oli hengenvaarallinen, halusinko tappaa oman lapseni?

Tutkimuksen mukaan uupumus ulkopuolisten paineiden vuoksi uhkaa nimenomaan nuoria äitejä, joten ei ole ihme, että mäkin olin väsynyt toisen vauvavuoden jälkeen. Vaikka lähipiiri tuki mua aina ja vaikka positiivisia ja tsemppaavia ja ihania kommentteja tuli miljoona kertaa ikäviä enemmän, ne ikävät sanat jäivät silti aina kummittelemaan takaraivoon. Tuntui pahalta, että yritin niin hirveästi tehdä kaiken oikein ja silti tein kaiken väärin niin monen mielestä. Vauvavuoden jälkeen olin todella väsynyt ja kun vihdoin sain nukkua, Otto palasi normaaleihin työviikkoihin ja häät olivat ohi, nukuinkin 10 tunnin yöunia joka yö ja päivisinkin olin väsynyt. Sitä kesti jonkin aikaa. Olin varma, että en enää koskaan halua lisää lapsia, vaikka aina olin haaveillut kolmesta tai neljästä lapsesta.

Aikaa kului, ikää tuli ja itsetunto alkoi kohentua. Huomasin, että meidän lapsethan on ihan pirun siistejä tyyppejä. He voivat hyvin ja olin aina saanut virallisilta tahoilta pelkkää positiivista palautetta heistä ja vielä siitä huolimatta, että toimin kummankin kanssa aivan eri tavalla vauvavuonna.

Haave kolmannesta vauvasta alkoi pikkuhiljaa tulla takaisin ja päätin jo etukäeen, että tällä kertaa en välitä muiden sanoista. Tiesin, että hyvä siitä tulee. Kolmannen raskauden ja lapsen myötä löysin uudelleen sen itsevarmuuden pienen vauvan äitinä. Uskalsin tehdä juuri sellaiset ratkaisut, jotka musta tuntuivat hyvältä, enkä välittänyt ulkopuolisista paineista. Vaikka kolmantena vauvavuonna mua haukuttiin anorektikon sijaan läskiksi, olin liian onnellinen ja olin huono ystävä kun olin liian kiinni vauvassa, en välittänyt.

Vielä tänäkin päivänä näpäytettävää etsitään jatkuvasti. Onko meidän lapsi jättänyt liian aikaisin päiväunet pois, kun hän ehkä kerran kuussa tai kahdessa nukahtaa spontaanisti nokosille? Onko meidän lapsilla liian kalliita harrastuksia? Onko heillä liikaa tai liian vähän vaatetta säähän nähden? Näytänkö huonoa esimerkkiä, kun mulla ei ole gore-tex-kenkiä?

Kolme lasta on tuonut itselleni armollisuutta vanhempana. On hirveän helpottavaa ja palkitsevaa kun vanhin lapsi on jo niin iso, että hänestä voin peilata omaa vanhemmuuttani niin monella eri tavalla. Voin tarkastella sitä, miten olen toiminut missäkin vaiheessa ja miten se on vaikuttanut. Voin konkreettisesti nähdä millaisia lapsia tässä perheessä kasvaa ja tiedän, että saan olla ylpeä. Näen myös sen, että (tutkimustenkin mukaan) omilla teoillani ja valinnoillani on loppupeleissä aika vähän merkitystä, kunhan perustarpeista, läsnäolosta ja rakkaudesta on huolehdittu. Kolmen lapsen kanssa olen oppinut olemaan armollinen itseäni kohtaan ja rohkeasti oma itseni äitinä. Näen myös sen, että vaikka joskus en olisi jaksanut tai pystynyt, vaikka joskus en olisi ollut kaikessa täydellinen, heistä on tullut hyviä siitä huolimatta. Se riittää, että teen aina kulloisenkin parhaani.

On ihan hirveän surullista, että mun piti käydä niin monen vuoden ajatustyö läpi, että opin vihdoin arvostamaan itseäni ja luottamaan taitoihini äitinä uudelleen. On vielä surullisempaa, että monella kestää vielä kauemmin, tai ehkä he eivät opi sitä koskaan? Kestämätön ajatus. Jos luottamus omiin kykyihin vanhempana viedään pois jo ensimmäisen lapsen syntyessä (tai jopa ennen sitä), lisää ei ehkä koskaan tule. Mulla ei ole tähän mitään ratkaisua. Haluan vain sanoa, että jos sä luet tätä siellä ruudun takana ja olet joskus miettinyt, että riitätkö ja oletko hyvä vanhempi, niin OLET. Sä todellakin olet. Sä riität ja sä teet tarpeeksi.

Mulla on takana kolme synnytystä, jotka on kaikki olleet toistensa kanssa tosi erilaisia. Jokainen on jäänyt mieleen mun elämän parhaana hetkenä lopulta, vaikka kaikilla kerroilla lopputulosta ei ole saavutettu ihan kuten oppikirjoissa. Eikä mulla ole jäänyt mitään traumoja synnyttämisestä, olen siinä tosi onnekas. Mulle synnytys on kokemuksena sellainen, että voisin kokea sen vaikka kerran vuodessa, ihan oikeasti. Se on intensiivistä, se on euforista, se on vaan jotenkin mielettömin tapahtuma, mitä koskaan mun elämässä on ollut (tai tulee olemaan).

Synnyttäminen on mulle tunteiden räjähdys ja alusta loppuun asti mä vaan rakastan sitä yli kaiken. Vaikka meidänkin synnytyksissä on aina ollut kaikenlaisia kommelluksia, kipua ja pelottaviakin hetkiä, niin mitään mä en vaihtaisi niistä. Olen vaan tosi kiitollinen, että olen saanut kokea ne ja lopputuloksena on ollut terve lapsi ja terve äiti.

Kuva on otettu n. viikkoa ennen mun ensimmäistä synnytystä, kun olin sairaalassa saamassa kortisonipiikkejä ja supistuksenestolääkettä. 

Synnytyksen kaikki vaiheet on omalla tavallaan mun mielestä tosi hienoja ja voimaannuttavia ja se ajatus, että kestää sitä kovaa kipua on myös mulle jotenkin voimaa antava. Mulla on aina ollut synnytyksen jälkeen sellainen superwoman olo, että pystyn ihan mihin vaan, kun pystyin siihen. Mun on ollut helppo luottaa omiin kykyihin varsinkin ekan synnytyksen jälkeen, kun oli jo sellainen tuntuma siihen ja tiesi, että oma kroppa pystyy siihen vähän oudommissakin olosuhteissa (perätila).

Se on ehkä ”vähän” ongelmallista, että synnytykseen liittyy aina myös raskaus ja lapsen vanhemmuus koko loppuelämäksi, muuten mä voisin oikeastikin synnyttää ihan synnyttämisen ilosta joka vuosi. Mutta raskausaikoja en jaksaisi, eikä meille ehkä niin montaa lastakaan voisi tulla kuin mitä mulla on hedelmällisiä vuosia tässä jäljellä. Se ei ihan toimisi. Enkä tiedä olisiko synnytys ihan niin euforinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus ilman sitä build-upia eli raskautta tai palkintoa eli vauvaa. Ehkä ei.

Tässä mä olin pääsemässä kotiin odottamaan, että mun synnytys käynnistyy luonnollisesti, sen jälkeen kun mulle ensin oli monta päivää sanottu, että en lähde enää kotiin ilman vauvaa. 

Mä rakastan muistella omia synnytyksiä ja rakastan lukea muiden synnytystarinoita tai katsoa niitä sarjoissa ja leffoissa, tai YouTubessa. Mulle myös toisten synnytykset on takuuvarma itkettäjä, mä itken aina silmät päästäni kun vauva syntyy, oli kyseessä sitten joku ohjelma tai synnytystarina blogissa. Olen varma, että ei ole fyysisesti mahdollista mulle olla itkemättä katsoessani tai lukiessani synnytyksestä. Silloin aina eniten itkettää se, kun katsoo sitä ilmettä synnyttäneen äidin kasvoilla, josta näkyy ne kaikki tunteet kerralla ja miettii, että just toltakin musta tuntui, mä tiedän ton!

Aina kun mä puhun omista synnytyksistä tai muiden synnytyksistä, tulee sellainen synnytysikävä ja haikea fiilis. Saakohan sitä enää koskaan kokea? Pari kertaa olen jo ajatellutkin, että tämä oli mun viimeinen synnytys, enää en koskaan saa kokea tätä mieletöntä tunnetta. Olen surrutkin sitä. Mutta eihän sitä tiedä jos joskus vielä.

Postauksen kuvina on kuvia musta juuri ennen synnytystä ja heti sen jälkeen, joita en ennen ole näyttänyt ollenkaan tai joista olen rajannut kasvot pois, koska häpesin sitä, miltä näytin. Nyt mä näytän ne, koska mä näytin niissä ihan itseltäni, juuri siltä, miltä mä nyt synnyttämässä näytin. Kaikkeni antaneelta, onnelliselta, turvonneelta (koska mua synnytys turvottaa) ja omalta itseltäni. Niissä ei ole mitään noloa, hävettävää tai rumaa. Niissä on minä.

Tässä kuvassa meidän esikoinen on n. 12h ikäinen. 

Me tehtiin Oton kanssa podcast-jakso synnytykseen sekä isän rooliin liittyen (synnytyksessä). Sen tekeminen oli hauskaa, koska Otto muisti monta sellaista juttua, mitä mä en ja sama toisinpäin. Otto oli esimerkiksi unohtanut lapsivedet, jotka räjähtivät kätilön naamalle ja hiuksille. Oli myös mahtavaa keskustella toisen fiiliksistä siinä synnytyksen aikana, koska ei niistä todellakaan siellä synnytyksissä ehtinyt juuri puhumaan.

Nauhoitusten jälkeen luin mun synnytysten jälkeen tuoreeltaan kirjoittamia synnytystarinoita ja huomasin, että niin moni sellainen pikkujuttu on jo unohtunut ihan kokonaan vuosien saatossa. Onneksi kirjoitin ne silloin heti synnytysten jälkeen ylös, muuten olisi unohtunut monta ihanaa yksityiskohtaa ihan täysin. Haluttiin kuitenkin tehdä podijakso spontaanisti sen pohjalta, mitä muistettiin, eikä käsikirjoittaa jaksoa mun postausten mukaan. Siksi luin ne vasta sen jälkeen uudelleen.

Tässä lukiessani ihan yllätyin siitä, miten raskaasti otin ennen esikoisen syntymää epätietoisen sairaalassaoloajan, jolloin synnytyksen käynnistymistä esteltiin. Aika oli täysin kullannut mun muistot, ja se oli mun päässä enää sellainen ”hassu pikku yksityiskohta”, jonka olin autuaasti unohtanut. Nyt kun luin tuota omaa tekstiäni, mieleen muistuivat kaikki ne tunteet. Miten huolestunut, ahdistunut ja pettynyt olin silloin. Mutta aika kultasi muistot, sekä tietysti se, kun saatiin meidän esikoinen ja kaikki meni niin hyvin kuitenkin.

Mun epäsynnytyskertomuksen, kaikki kolme synnytyskertomusta sekä Oton synnytyskertomuksen viimeisimmästä synnytyksestä pääsee lukemaan tästä:

1. Epäsynnytyskertomus
2. synnytys nro. 1
3. synnytys nro. 2
4. synnytys nro. 3
5. Oton synnytyskertomus

Kuuntele podcast-jakso Spotifyssa TÄSTÄ tai Soundcloudissa TÄSTÄ. Paljon on myös kysytty, että voiko podia kuunnella ihan ilmaiseksi, eli voi kuunnella. Soundcloudissa onnistuu kuuntelu aivan ilmaiseksi ja tosi helposti. Kuuntelu onnistuu myös Spotifyssa ilman premiumia. Ja ensi jaksosta eli 3. jaksosta eteenpäin podia voi kuunnella myös Apple-puhelimien podcast appista.

Tämän jakson yhtenä epävirallisena teemana olivat myös Oton kommellukset synnytyksissä ja siihen liittyen ollaankin kyselty instassa teidän puolisoiden kommelluksista tai möläytyksistä. Ollaan naurettu aivan vedet silmissä teidän kertomuksille, niin hauskoja juttuja! Olisi tosi hauskaa lukea niitä myös täältä blogin puolelta! Eli mitä teidän puolisot tai tukihenkilöt on möläyttäneet tai koheloineet synnytyksen aikana? 

Mun mieheni täytti reilu kuukausi sitten 29 vuotta, mikä havahdutti mutkin ajattelemaan, että ne omat pyöreät kolkuttelevat jo jossain ei-ihan-niin-kaukana. Tarkalleen ottaen omiin kolmekymppisiini on vielä reilut kaksi vuotta aikaa, minä kun juhlin synttäreitäni syyskuussa. Mulla ei ole ikäkriisiä. Mulla ei ole sellaista fiilistä, että ”apua, en ole saanut vielä mitään järkevää aikaiseksi ja täytän kohta 30”. Olen ylpeä niistä asioista, joita olen saavuttanut elämässäni tähän mennessä. Osaan nauttia siitä, mitä meillä on.

Tavoitteita on kuitenkin hyvä olla ja niin mulla onkin. Kun kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, miten olen löytänyt taas motivaation tavoitella unelmiani, sain muutamia kysymyksiä siitä, mitä tavoitteita mulla on. Mä en kokenut niitä relevanteiksi siinä pohdiskelevassa postauksessa, koska siinä halusin keskittyä niihin fiiliksiin, joita kävin läpi ja joiden takia junnasin paikoillani. Mutta erillinen postaus tavoitteista? Okei, voin hyvinkin tehdä.

Tässä niitä siis tulee, mun tavoitteita seuraavien parin vuoden ajalle. Ja kun mä nyt sanon ne ääneen, saan siitä boostia itselleni – joku muukin tietää näistä, haluan siis entistä kovemmin saada tulosta aikaan. Tässä ei ole kaikkia mun tavoitteita, on myös sellaisia juttuja, jotka haluan pitää vielä itselläni. Mutta tässä on muutama tavoite, joiden eteen tälläkin hetkellä teen kovasti töitä.

1. Aion omistaa oman asunnon Oton kanssa.

Se vaatii paljon ajatustyötä edelleen, koska ei vieläkään olla 100% varmoja mitä me halutaan. Jos jossittelussa olisi jotain järkeä, toteaisin tähän vaan, että jos oltaisiin voitu ostaa kämppä mun vuokra-asunnon kulmilta silloin 19- ja 20-vuotiaana ennen vauvan syntymää, kaikki olisi ollut asumisen suhteen niin paljon helpompaa. Tai jos meillä olisi ollut edes varaa vuokrata siltä alueelta perheasunto ja alkaa rakentaa elämää sinne. Ei tarvitsisi tässä vaiheessa enää miettiä, mihin halutaan asettua ja halutaanko lähteä rakentamaan elämä ihan toiseen paikkaan, kuin mihin nyt ollaan se rakennettu. Tulevan kodin sijainti on varmaan vaikein päätös, mitä koskaan olen elämässäni joutunut tekemään. Mutta jos ei sitä ole tehty siihenkään mennessä kun mä olen 30, niin muutan jonnekin yksinäiselle saarelle.

2. Aion omistaa sijoitusasunnon Oton kanssa.

Tämä kohta naurattaa mua tuon edellisen jälkeen. Miten me voidaan ikinä saada aikaiseksi hankkia sijoitusasunto, kun ei osata päättää edes oman asunnon kanssa. Mutta koen, että tämä on noin 47466439 kertaa helpompi ostopäätös, kun ei tarvitse miettiä minne itse asettuu. Mä pidän tämän toteuttamista paljon todennäköisempänä ennen 30v ikää kuin tuon edellisen. Mutta ensiasunnon ostajina meille on vaan järkevämpää ostaa ensin oma asunto ja sitten vasta ryhtyä asuntosijoittamaan, joten ykkösen on pakko toteutua ennen kakkosta.

3. Aion sijoittaa suoriin osakkeisiin.

Tähän mennessä olen sijoittanut erilaisiin rahastoihin jo vuosien ajan, mutta seuraavaksi mua kiinnostaisi sijoittaa myös osakkeisiin. Olen perehtynyt asiaan parin viime vuoden aikana paljon, mutta en ole ostanut vielä. Mä olen rahan suhteen vieläkin liian safe player, en uskalla ottaa riskejä. Pystyn ottamaan elämässä isojakin riskejä, mutta sitten kun ne rahat on tilillä – mun rohkeus katoaa jonnekin taivaan tuuliin ja tekee mieli pitää joka pennosesta kiinni kynsin hampain. Mutta niin kuin elämässä, myös rahankäytössä tarvitaan riskejä, jotta voi tehdä isompia tuloksia.

4. Aion löytää liikuntamuodon, joka mua oikeasti kiinnostaa ja innostaa niin paljon, että saan siitä itselleni pysyvän osan elämää, josta en halua tai tarvitse taukoja, ainakaan pitkiä.

Pidän tätä ehkä vieläkin haasteellisempana kuin kohtaa yksi, mutta yritän olla tsemppiasenteella ja kokeilla kaikkea erilaista. Otto on löytänyt itselleen sellaisen liikuntamuodon tämän vuoden aikana, ja hän on mua vanhempi ja lähempänä jo kolmeakymppiä. Ehkä mullakin käy siis hyvä harrastusflaksi vielä ennen kolmattakymmentä ikävuotta. On mieletöntä seurata toisen intoa ja hyvää fiilistä, mäkin haluun!

5. Aion kasvattaa mun yrityksen tulosta ainakin 50% siihen mennessä kuin olen 30.

Se on kova tavoite, mutta uskon, että kovalla työllä se voi vaikka onnistuakin. Mitään en ainakaan menetä jos pyrin siihen.

6. Aion matkustaa toiselle mantereelle.

Mä en ole koskaan ikinä käynyt Euroopan ulkopuolella, mutta haluan ehdottomasti käydä. Ajattelen myös, että jos ei lähiaikoina, niin milloin sitten? Just nyt meidän elämä on työ- ja opintoaikataulujen puolesta niin joustavaa, että ei tule äkkiseltään mieleen tulevaisuudesta elämänvaihetta, jolloin reissu 12h lennon päähän onnistuisi helpommin kuin seuraavien parin vuoden aikana. Tämä matka on vain järjestelykysymys. Lisäksi täytyy myös vakuuttaa mun pihi omatunto siitä, että mä haluan tätä matkaa niin paljon, että olen valmis käyttämään siihen merkittävän suuren summan rahaa. Mun pihiys ja syyllisyydentunne on ainoa este tämän reissun tiellä. Pitäisi keksiä tarpeeksi hyvät perustelut, kun se ei tunnu riittävän itselleni, että olen haaveillut tästä lapsesta asti.

7. Aion ryhtyä kouluttamaan ja mentoroimaan enemmän somen ja vaikuttajamarkkinoinnin saralla.

Olen tehnyt sitä jo satunnaisesti ja tiedän, että se on jotain sellaista, mistä mä todella nautin. Toivon, että ennen kuin mä olen 30, mun kalenterissa siintää mun pitämiä koulutuksia pitkälle tulevaisuuteen. Tämä vaatii kuitenkin itseltäni priorisointia. Mun täytyy pistää tämän asian eteen ensin paljon tunteja ennen kuin tulosta alkaa syntyä. Tähän mennessä mahdollisuudet päästä kouluttamaan ovat olleet sellaisia low hanging fruiteja, joihin olen vaan tarttunut. Koska haluan tehdä sitä säännöllisesti ja tuloksellisesti, mun täytyy panostaa siihen enemmän.

8. Aion omistaa ajokortin.

Ehkä kaikkein pelottavin mun tavoitteista? Mutta näin on päässyt käymään, että siitä on tullut mulle tavoite pahimman pelon sijaan (tai lisäksi). Olen sekä innoissani että kauhuissani. Mutta hyvä siitä tulee. Aloitan opettelun tämän vuoden puolella, enkä ole liian kunnianhimoinen tämän suhteen, vaan armollisesti tavoitteena on päästä inssistä läpi siihen mennessä, kun olen 30, hah.

Sellaisia tavoitteita mulla just nyt. Nämä eivät suinkaan ole mun ainoita tavoitteita, mulla on paljon muitakin haaveita ja sellaisia pienempiä asioita, joita aion saavuttaa. Osa jutuista on vielä niin epävarmoja, että en voi listata niitä tavoitteiksi seuraavalle parille vuodelle ennen kuin tiedän, miten kaikki muut asiat elämässä menevät. Nämä kaikki ovat kuitenkin niitä asioita, jotka mulla on kristallinkirkkana mielessä silloin, kun muuten kyseenalaistaisin itseäni.

Multa kysyttiin myös, mitä tavoitteita olen saavuttanut tänä vuonna, joita mulla on ollut. Ainakin oma podcast on yksi iso tavoite, josta haaveilin pitkään ja joka on nyt toteutunut. Toinen iso juttu on kävijämäärien kasvattaminen, sekä ne koulutukset, joita olen tänä vuonna päässyt pitämään. Lisäksi olen halunnut olla vieläkin enemmän mukana vaikuttajamarkkinoinnin toisella puolella, osallistua ja päättää enemmän. Sitä olen päässyt myös tekemään.

Tänä vuonna saavutetut asiat ovat niitä pienempiä välietappeja matkalla kohti suurempia päämääriä. Mä nautin tästä matkasta, nautin siitä, että tiedän mitä haluan. Musta on myös aika hiton siistiä, että en ole vielä saavuttanut näitä juttuja. On ihanaa, kun on jotain, mitä kohti pyrkiä ja jonka aikana voi oppia ja löytää myös uusia tavoitteita ja puolia itsestään.

Mitä tavoitteita teillä on juuri nyt?

Lasten ollessa kesälomalla on ihanaa välillä antaa isompien lasten valvoa vähän myöhempään. Koulu- ja dagisarjessa meillä lapset menevät aina jo 20-20.30 aikaan nukkumaan, joten se että saa kesälomalla joskus vaikka valvoa kymmeneen on heille jo iso juttu. Silloin me vietetään isojen tyttöjen aikaa tai tehdään Oton ja isojen kanssa kaikkea siistiä, mihin taapero ei niin paljon jaksa vielä keskittyä. Katsellaan yhdessä leffoja tai Netflixin dubattuja esiteinisarjoja, pelataan rauhassa lautapelejä tai tehdään isoja palapelejä. Joskus luetaan pitkiä kirjoja, lakataan kynsiä tai ihan vaan jutellaan. Se on niin parasta! Vaikka meidän lapset on aina ollut ihania tyyppejä joiden kanssa hengata, niin jotenkin musta tuntuu että tämän ja viime kesän välillä isot ovat oikeasti kasvaneet niin paljon.

Ihan mahtavaa, miten hauskaa on hengailla kahden vanhimman kanssa. Ja en missään nimessä tarkoita, etteikö heidän kanssa olisi ollut ihanaa ja hauskaa ennenkin tai etteikö taaperon kanssa olisi tälläkin hetkellä. Todellakin on. Mutta kasvu tuo tosi paljon uusia ulottuvuuksia yhteiseen keskusteluun ja hengailuun. Se on samaan aikaan jännittävää, innostavaa ja hauskaa.

Tottakai lasten ollessa ihan pieniä on joskus miettinyt millaista se on sitten, kun he ovat isompia. Tai ehkä on joskus miettinyt millaista on sitten kun he ovat teinejä. Mutta loppupeleissä se etukäteen spekulointi on vähän hyödytöntä, kun lapset kuitenkin kasvaa ja kehittyy tosi omalla tavallaan. En olisi ikimaailmassa osannut etukäteen ajatella, että 6- ja 7,5-vuotiaiden kanssa voi olla jo näin siistiä. Ja jotenkin tässä koko ajan kasvaa vaan se fiilis, että samaan aikaan kun kauhistelee ajankulua ja toivoo lasten pysyvän ikuisesti äidin vauvoina, odottaa myös sitä, että saa oppia heistä vielä lisää.

Se on ihan älyttömän ihanaa ja helpottavaa miten paljon he jo ymmärtävät. On mahtavaa, miten armollisia he ovat meille vanhemmille. Jos jonakin iltana meitä vanhempia väsyttää, mutta lapset haluaisivat vielä valvoa sen jälkeen kun pienin menee nukkumaan, heille voi myös hyvin sanoa suoraan jos ei jaksa. Että tänään äiti ja isi on herännyt aikaisin taaperon kanssa ja tehnyt päivällä vuorotellen koulu- ja työjuttuja ja meitä väsyttää ja halutaan itsekin mennä nukkumaan, tai katsoa vähän aikaa aikuisten sarjaa. Ja he ymmärtävät.

He keksivät joko ratkaisun ”voidaanko mennä kahdestaan sitten omaan huoneeseen lukemaan vielä kirjoja”, tai sitten tsemppaavat ja kertovat ymmärtävänsä ja menevät nätisti nukkumaan. Ei tulee mitään ”Mikseiii miksei jooko jooko jooko pliiiiis me halutaan” -litanioita, vaan tulee armoa ja ymmärrystä meille, jopa myötätuntoa. Meidän lapset arvostavat sitä, että heille puhuu suoraan ja perustelee. Ja jos on perustelut, ne on helppoa myös ymmärtää. He myös tietävät, että se ettei jonakin iltana saakaan valvoa ei tarkoita, etteikö vaikka toisena iltana voisi hyvin taas höpötellä vähän myöhempään.

Mä oon jotenkin niin fiiliksissä tästä elämänvaiheesta just nyt. Isompien lisäksi myös taapero on kasvanut ihan älyttömästi tänä keväänä. 2v tahtoikä tuntuisi olevan tällä hetkellä jo vähän seesteisemmässä vaiheessa. On ihanaa seurata myös hänen kehitystään ja tällä hetkellä koko perheen kesken on super helppoa mennä ja nähdä ja kokea. Kaikki ovat kivassa iässä ja kehitysvaiheessa juuri nyt ja esim. reissaaminen on tosi helppoa. Me nautitaan tästä ihan täysillä ja otetaan kaikki irti tästä kesästä.

Kiitos meidän mahtityypeille että saadaan olla just teidän vanhempia. Ja kiitos kun sain lukea tän teille ääneen ja tykkäsitte <3

Syksyllä tulee kuluneeksi kahdeksan vuotta ensimmäisestä synnytyksestäni, mutta matkalla äidiksi olin jo ennen sitä. Mä koen, että ne ensimmäiset äitiyden hippuset alkoivat muodostumaan sillä hetkellä kun siitä vatsassa olevasta vauvasta tuli konkreettinen ajatus. Siinä hetkessä kun tajusi, että meille on oikeasti tulossa ihan oikea ihminen. En muista ehkä sellaista tarkkaa hetkeä milloin se mulle konkretisoitui, se saattoi olla jotain niinkin geneeristä kuin neuvolan antaman oppaan selaamista ja siitä sen katselua, minkä kokoinen jalkapohja mahavauvalla oli juuri sillä hetkellä.

Vauva konkretisoitui yhteisissä puheissa Oton kanssa, kodin vauvavalmiiksi laittamisessa ja mahatyypin liikkeissä. Eniten ajastus vauvasta tuntui todelliselta silloin kun pelkäsi. Kun pelkäsi, että äkillinen verenvuoto 3 kuukautta ennen laskettua aikaa tarkoitti jotain hirveää (ei onneksi), tai kun supistukset alkoivat kipeinä ja säännöllisinä aivan liian aikaisin ja meille puhuttiin sairaalassa elämästä keskosen kanssa. Niissä hetkissä tunsin ensimmäistä kertaa sitä valtavaa vanhemman rakkautta ja huolta, joka näiden vuosien aikana on tullut tutuksi. Silloin kun pelkäsin menettäväni vauvan, tunsin ensimmäistä kertaa niin voimakkaita tunteita, joita äidinrakkaus itsessäni synnyttää.

Kun sain vauvan ensimmäistä kertaa käsivarsilleni, mun eka ajatus oli, että ”ottakaa se pois mä pudotan sen!”. Me huutoitkettiin Oton kanssa kovempaa kuin vastasyntynyt vauva, se tilanne oli niin valtava tunteiden ja onnellisuuden räjähdys. Ensimmäinen viikko vauvan kanssa oli ehkä mun äidillisen epävarmuuden huipentuma: koskaan ennen sitä tai sen jälkeen en ole ollut niin epävarma omista taidoistani äitinä. Vauvan paino vaan laski ja laski, eikä mun imetys onnistunut. Oltiin viikko pienessä sairaalan eristyshuoneessa, josta meille tehtiin perhehuone, kun tavallisia perhehuoneita ei ollut vapaana. Ne seinät kaatuivat päälle voimalla. Kun meidän esikoinen kuukauden iässä viimein saavutti syntymäpainonsa uudelleen, epävarmuus alkoi helpottaa.

Siihen mennessä oltiin jo huomattu, että kyllä me pärjätään. Vauva kasvaa, nukkuu ja syö ja on tyytyväinen. ”Opetettiin vauva nukkumaan yksin omassa sängyssä”(eli siis laitettiin hänet omaan sänkyyn nukahtamaan yksin ja hän nukahti sinne.), otin omaa aikaa ja vaunulenkkeilin.  Luettiin kirjoja, syötettiin korviketta ja purkkisoseita ja naurettiin paljon. Meillä meni perheenä hienosti ja alun hitaasta kasvusta huolimatta esikoinen oli älyttömän tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva. Hän päästi meidät helpolla. Alun jälkeen hän alkoi myös kasvaa vauhdilla. Oli helppoa nuoruuden vankkumattomalla itseluottamuksella ryhtyä ajattelemaan, että nyt olen hyvä äiti ja juuri minä teen kaiken äitinä oikein, koska minun vauvani on tyytyväinen. Aika noloa, mutta niin mä oikeasti joskus ajattelin.

Oli siis äitiyteni ja ihmisyyteni kannalta suuri onni, että saatiin meidän keskimmäinen. Maailman ihanin ja rakkain vauva, jolla kuitenkin oli alkuun vatsavaivoja ja joka ensimmäisten viikkojen jälkeen lakkasi nukkumasta öisin hyvin ja alkoi heräilemään jatkuvasti. Moni sanoo, että tokan lapsen kanssa voi sitten ottaa rennommin, kun on käsitellyt kaikki omat epävarmuudet jo ensimmäisen lapsen kanssa. Mulle kävi juuri toisin päin. Samalla kun vauva oli aivan toista maata ensimmäisen kanssa, kyseenalaistin kaikki omat periaatteet ja ajatukset, joita mulla oli äitinä ollut. Aloin pyrkiä kohti yhteiskunnan ja muiden äitien paineita ja ihanteita, juuri niitä, joille aiemmin olin naureskellut. Luin paljon kiintymyssuhteesta ja aloin jopa miettiä, olenko toiminut ensimmäisen lapseni kanssa väärin. Imetyksen onnistumisesta oli tullut mulle oman äitiyteni mittari.

Vasta kolmannen vauvan kanssa uskalsin olla rennosti alusta asti juuri sellainen äiti, kuin oikeasti olen. Olin löytänyt oman äitiyteni. Olin saanut nähdä, että aivan erilaisista vauvavuosista huolimatta, molemmista meidän isommista lapsista oli tullut jo ihan mahtavia tyyppejä. Se oli huojentavaa. Kumpikaan ei ollut mennyt rikki siitä, millainen äiti olin. Sillä ei oikeasti ollutkaan mitään väliä, missä vauva nukkui tai mistä hänen ruokansa tuli, vaan sillä kaikella muulla siinä ympärillä.

Ja siinä kaikessa muussa koen olleeni pohjimmiltaan samanlainen jo alusta asti. Olen ollut läsnä. Olen kannustanut ja kehunut lapsia, pitänyt paljon lähellä ja sylissä, halunnut tehdä ja mennä yhdessä. Olen leikkinyt legoilla, autoilla, palloilla ja barbeilla, niin esikoisen, keskimmäisen kuin kuopuksenkin kanssa. Ollaan luettu kirjoja, tanssittu, laulettu ja loruteltu yhdessä ja oltu rennolla meinigillä. Ollaan viety lapsia harrastuksiin ja kannustettu löytämään omat vahvuudet. Ollaan tavattu paljon ihmisiä, rakennettu ympärille tukiverkkoa ja rakastettu täysillä. Ollaan ajateltu, että lapset eivät ole este eivätkä edes hidaste, vaan ihan samanlainen osa elämää kuin me itsekin ollaan. Osa, joka otetaan kaikessa huomioon, mutta joka ei estä meitä elämästä sellaista elämää kuin halutaan.

Vaikka koen olleeni pohjimmiltaan samanlainen äitinä alusta asti, olen kuitenkin ihmisenä muuttunut ja kasvanut paljon. Se on toki vaikuttanut myös äitiyteeni. Itsevarmuuteni äitinä ja itsevarmuuteni ihmisenä eivät aina ole menneet käsi kädessä. Ehkä yksi merkityksellisimpiä asioita äitinä on ollut se, että olen vuosien aikana tajunnut, kuinka suuri merkitys sillä on lapsiin, miten kohtelen itse itseäni. Miten puhun itsestäni tai itselleni. Se ei riitä, että puhun lapsille kauniisti, jos katson itseäni peilistä ja sanon ääneen olevani ruma tai läski. Se ei riitä, että kehun lapsiani onnistumisesta, jos samaan aikaan valitan ääneen Otolle olevani itse surkea ja epäonnistuvani aina. Se ei riitä, että kannustan lapsia tavoittelemaan unelmiaan, jos itse katkeroidun epäonnistumisen pelossa enkä tavoittele omia unelmiani.

Oman ulkonäön arvostelun lasten kuullen lopetin jo kauan sitten, varmaan silloin kun luin keskimmäisen raskausaikana hillittömän määrän kirjallisuutta ja artikkeleita vanhemmuuteen liittyen. Silloin jo törmäsin ajatukseen siitä, että lasten kuullen ei saisi arvostella omaa vartaloa tai ulkonäköä. Onneksi esikoinen oli vasta 1-vuotias silloin, en ehtinyt istuttaa hänen päähänsä ajatusta siitä, että ulkonäössä voisi olla jotain vikaa. Vaikka olen vielä viime vuosina käynyt läpi itseinhoa ja ahdistusta vartalostani, en ole antanut sen välittyä enää lapsille. Mutta se muu itsevarmuus on tullut vasta ajan myötä, tässä vuosien aikana. Kului pitkä aika niin, että en edes ajatellut koko asiaa. Olen aina ollut pääosin positiivinen, mutta kyllä rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että  nuorempana sellainen turha valittaminen asioista ääneen tai itsensä vähätteleminen ei ollut mullekaan vierasta.

Lasten kasvaessa yhdeksi tärkeimmistä kasvatuksen teemoista on kuitenkin muodostunut se, millainen esimerkki itse haluan olla omille lapsille. Sillä on vähintään yhtä paljon väliä kuin arkisella läsnäololla. Haluan olla esimerkki vahvasta tyypistä, joka ei lannistu, ei katkeroidu, ei vähättele eikä unohda itseään. Haluan muistaa olla armollinen itselleni, jotta hekin oppivat olemaan itselleen armollisia. Haluan omalla esimerkilläni antaa heille avaimet kunnioittaa ja rakastaa itseään, saavuttaa omat unelmansa ja löytää onnen arjesta.

Miten sinä olet muuttunut äitinä? Oletko uskaltanut olla alusta asti sellainen äiti kuin olet halunnut? Oletko kokenut paineita ulkopuolelta toimia tietyllä tavalla?