Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Fazer Leipomot Oy kanssa ja toimin Fazer Puikulat -brändilähettiläänä.

Koulu alkaa jo ylihuomenna, arkeen paluun fiilis on täällä. Rytmiä on käännetty vähän aikaisemmaksi, vaikka toivonkin kovasti, että kasin aamuja ei olisi koululaisella tänä(kään) vuonna. Se oli suurta luksusta, että viime vuonna koulu alkoi aina aikaisintaan yhdeksältä. 

Kolmen lapsen perheessä arkiaamut ovat usein hektisiä. On kolmen tyypin kamat jotka pitää katsoa kasaan, vaatteet jotka pitää valita, jumppapussit ja metsäretkivarusteet, harrastuskamppeet ja aikataulut. Koitetaan laittaa tavarat aina illalla valmiiksi, koska se helpottaa niin paljon. Joskus se tietty unohtuu ja sen kyllä huomaa sitten aamulla, kun aamu on sellaista paikasta toiseen syöksähtelyä ja jotain kuitekin unohtuu. 

Se, mikä aamuisin tavaroiden valmiiksi laittamisen lisäksi helpottaa valmistautumista, on nopea ja iisi aamiainen, jonka lapset osaavat tehdä itse. Me ajateltiin Oton kanssa helpottaa syksyn arkiaamuja sillä, että sunnuntaisin pidetään vähän sellainen “meal prep sunday”, eli pilkotaan hedelmiä, marjoja ja vihanneksia rasioihin valmiiksi aamuja varten. 

Niitä voi sitten napostella joko sellaisenaan tai saa surautettua nopeat smoothiet aamupalaleipien kylkeen. Leivät lapset osaavat tehdä itsekin. Näin ei tarvitse tinkiä terveellisyydestä kiireen kustannuksella, vaan on joka aamu terveellistä ja värikästä syötävää mahdollisimman helposti. Kun vähän jaksaa sunnuntaina valmistella niin ei tarvitse sitten arkiviikolla käyttää aamupalan tekoon yhtään sen enempää aikaa tai voimavaroja kuin muutenkaan. Mä en ole sellainen äiti, joka jaksaa joka aamu alusta asti kokata upean ja värikkään aamiaisen, mutta haluaisin kuitenkin tarjota lapsille ravitsevaa, kivaa ja herkullista aamupalaa. 

Fazer Puikula Pehmeämpi 100Kaura -leivät on hyvä valinta aamuun. Suomalainen runsaskuituinen kaura täyttää hyvin vatsan pitkäksi aikaa ja maistuu herkulta. Ei siis mikään ihme, että se on noussut meidän suosikkileiväksi. 

Mulle on tärkeää, että lapset jaksavat hyvin koulussa, eskarissa ja dagiksessa koko aamupäivän ennen lounasta. Aamupäivisin on usein kaikenlaista aktiviteettia jo dagiksessa, koulusta puhumattakaan, ja jos aamiainen ei pidä kunnolla nälkää, ei niihin jaksa keskittyä täysillä. Siksi pidän aina huolen kunnon aamupalasta, jossa on tasapainoisesti kaikkea. 

Meillä kaksi nuorinta syö myös aamiaisen aina kotona eikä vasta dagiksessa, koska sillä saadaan vähän lisää aikaa meidän aamuihin ja lyhyemmät hoitopäivät lapsille. Olen tosi onnellinen, että meillä on mahdollisuus päättää niin hyvin itse tällä hetkellä hoitoajoista ja pystytään pitämään aamut rentoina ja päivät sopivina. 

Koululainen ei tänä vuonna ole enää iltapäiväkerhossa, koska hänellä on muutamana iltapäivänä viikossa  jo niin aikaisin harrastuksia, että hän ei ehtisi olla eftiksessä kuin ihan hetken. Hän tulee siis suoraan kotiin ja jatkossa syö myös välipalan aina kotona. Valmiiksi pilkotut hedelmät, vihannekset ja marjat sekä kaurapuuron mehevöittämä Fazer Puikula Pehmeämpi 100Kaura-leipä toimivat hyvin myös koululaisen välipaloina.

Pääosin ollaan aina kotona Oton kanssa silloin kun hän tulee, koska työskennellään /  opiskellaan kotoa käsin. Mutta jos hän joku päivä sattuisi tulemaan yksin kotiin, on tärkeää, että hänelle on helposti saatavilla terveellisiä välipalavaihtoehtoja. Välillä meillä on iltapäivälläkin tapaamisia, nauhoituksia tai Otolla oppitunteja. Mä itse söin koulun jälkeen usein esimerkiksi vanukasta, maitoa tai suklaamuroja. Ei ollut ysärillä ihan niin tarkkaa, eikä niin paljoa ruokatietoa vanhemmille saatavilla. Sitten oli usein jo kiljuva nälkä siinä vaiheessa kun äiti tuli kotiin. Omille lapsille haluan tarjota parempia vaihtoehtoja, vaikka varmasti hekin riemusta kiljuen söisivät niitä suklaamuroja. 

Katsotaan kuinka kauan me jaksetaan ahkeroida Oton kanssa sunnuntaisin ja pilkkoa hedelmiä ja muita. Varmasti joskus myös lipsutaan ja sitten lapset syövät äkkiä pestyjä omppuja kokonaisena tai banaaneja, kun ne on niin helppoja. Mutta se on varma, että ainakin Fazer Puikula Pehmeämpi 100Kaura -leivät pysyvät osana meidän aamupaloja tästä hamaan tulevaisuuteen, koska edelleen ne ovat herkullisimmat leivät, joita kaupan hyllyiltä löytyy. 

Mitkä on teidän lemppari arkiaamupaloja?

LLL – eli loman-lopetus-loma. Tehtiin se viime vuonna ja tehdään se tänäkin vuonna. Tultiin vielä kesän lopuksi muutamaksi päiväksi Ouluun mun tädin luokse hengailemaan ja rentoutumaan. Tekee hyvää ottaa kunnon rentoutusviikko vielä ennen kuin ensi viikolla palataan heti kunnolla arkeen. Heti eka viikolla Otolla on jokapäiväistä läsnäoloa vaativa intensiivikurssi koululla ja lapsilla alkaa koulu, eskari ja dagis sekä kaksi harrastusta + yhden harrastuksen tutustumistunnit. Ja mulla on vielä se viisaudenhampaan poisto. Kuulostaako siltä, että tarvitaan yksi viikko rentoilua ja hellää huolenpitoa sukulaisten huomassa? Musta ainakin.

Huomenna lapset menevät yökylään mun äidin luo ja me mennään syömään kahdestaan Oton kanssa. Oikea syy yökyläilylle oli se, että torstaina tehdään Oton kanssa kunnon työ- ja koulupäivä. Ai että tekee hyvää saada yksi kokonainen 8h työpäivä, kun ollaan koko kesä vedetty taas sillä perinteisellä ”silloin kun ehtii eli nipistetään yöunista tai omasta ajasta” -meiningillä.

Ensi viikolla toki arki alkaa ja sen mukana normaalit työajat ma-ke, mutta mun on pakko saada tehtyä töitä ensi viikolle varastoon, kun en pysty yhtään ennustamaan miten selviän siitä viisaudenhampaan poistosta ja pystynkö sen jälkeen pariin päivään tekemään mitään. Sormet ristissä, että se ei ole niin paha kuin mun ekalla kerralla oli.

Tuon yhden kokonaisen työpäivän lisäksi tarkoituksena on täällä nähdä kavereita ja sukulaisia, kuten mun pappaa, äitiä ja tädin perhettä ja serkkuja. Lisäksi aiotaan saunoa, katsella sarjoja iltaisin ja nauttia vaan Oulun rennosta meiningistä muutaman päivän ajan. Viikonloppuna ajellaan takaisin, kun Otolla alkaa koulu heti maanantaina.

Tänään kun lähdettiin ajamaan, me ajettiin Indieplacen toimiston kautta. Meidän piti käydä podcast-studiossa nauhoittamassa yksi lause (Oikeasti yksi lause!). Me haluttiin lisätä yksi tietty juttu jaksojen alkuun, mikä piti saada tallennettua ennen ensi viikkoa. Oli aika hauskaa kun nopeasti vaan ajeltiin hissillä ylös toimistoon, istahdin kuulokkeet päässä podistudioon, sanoin yhden lauseen pari kertaa eri tavalla ja se oli siinä. Sitten lähdettiin kiireen vilkkaa takaisin alas, että päästiin aloittamaan matkan teko. Kertakaikkisen hupaisa aloitus matkalle, mutta nyt sekin on tehty, eikä edes mennyt kauan.

Tämä loma tulee siinäkin mielessä hyvään saumaan, että sekä tokaluokan aloittava esikoinen että eskarin aloittava keskimmäinen alkavat olla jo hieman tulisilla hiilillä. He odottavat ihan älyttömän paljon sitä, että pääsevät kouluun ja eskariin. Nyt ei ehdi jännitys kasvaa liian suureksi kun on täällä vielä niin paljon kaikkea hauskaa tekemistä, ettei sitä koulun alkua varmasti muista edes ajatella.

Mä ajattelin leipaista mustikkapiirakkaa täällä joku päivä sekä tehdä sille kaveriksi vaniljakastikkeen. Äiti viime viikolla marmatti mulle puhelimessa, että hänkin haluaa saada mustikkapiirakkaa, joten ehkä mun pitää sitten viedä sitä tuliaisiksi. Tein viime viikonloppuna ekaa kertaa itse vaniljakastiketta ja siitä tuli aivan taivaallisen hyvää tosi pienellä vaivalla. Täytyy ehdottomasti tehdä jatkossakin vaniljakastikkeet itse. Tästä tuli nyt tällainen perinteinen sillisalaattihöpönlöpöpostaus, mutta tätä meille just nyt kuuluu.

Ihanaa iltaa kaikille ja kivaa koulupäivää kaikille jotka aloittavat huomenna tai ylihuomenna koulun! <3

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan kuudes perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä, toisen perheen tarinan täältä, kolmannen perheen tarinan täältä, neljännen perheen tarinan täältä ja viidennen perheen tarinan täältä.

Ihanat erilaiset perheet: Marjut, 32, Janne, 34, & Minea, 2,5,

Kaukosuhde ei toiminut 

Marjutin ja Jannen upea koti on mulle entuudestaan tuttu Marjutin suositulta @lovingwhitestyle -instatililtä ja blogista, mutta silti yllätyn kun astun sisään. Koti on vielä upeampi luonnossa, aivan henkeäsalpaavan kaunis. Marjut, Janne ja Minea ottavat mut hymyillen vastaan.

Aloitan haastattelun samalla kysymyksellä kuin aina: Mistä teidän tarina on saanut alkunsa, kuinka teistä tuli perhe?

– Me ollaan tavattu ekan kerran vuonna 2010 Kokkolassa. Janne pelasi silloin jalkapalloa ammatikseen ja mä asuin Helsingissä ja yhteisen kaverin kautta nähtiin sitten siellä baarissa, kun mä olin käymässä siellä, Marjut kertoo. 

– Ei lähdetty baarista yhdessä, mutta vaihdettiin vissiin numeroita ja myöhemmin alettiin soittelemaan ja näkemään, varmaan noin puoli vuotta oltiin yhdessä, Janne jatkaa.

Pidemmän päälle välimatka yhdistettynä Jannen työhön jalkapallon pelaajana kävi liian hankalaksi ja pari päätti erota.

– Totesin että ei tuu mitään, kun ei ikinä tiennyt että milloin nähdään. Joka viikonloppu oli pelit ja harjoitukset. Sitten meni vuosi niin, että aina joskus oltiin yhteydessä. Janne soitti joskus baarireissun jälkeen yöllä, että on miettinyt mua ja mitä kuuluu, mutta siihen se jäi.

Sä olet mun elämäni nainen

2012 Joulukuussa Janne ja Marjut tapasivat sattumalta Kokkolassa ja viettivät yhteisen vuorokauden toistensa kanssa, ennen kuin Janne lähti taas pelireissulle. Hän oli siirtynyt Seinäjoelle pelaamaan. Pian tapaamisen jälkeen Marjut lähti käymään Jannen luona Seinäjoella ja parin ihastus toisiinsa roihahti uudelleen. 

– Pari viikkoa sen jälkeen kun olin käynyt Jannen luona, hän soitti mulle ja sanoi, että “sä olet mun elämäni nainen ja mä muutan nyt Helsinkiin”. 

Marjut ihmetteli yhtäkkistä mielen muutosta, sillä aiemmin Janne oli ollut sitä mieltä, että Helsinki  on auttamattomasti liian suuri, eikä hän voisi asua siellä. 

 – Sitten yhtäkkiä Janne muuttikin mun luokse yksiöön Etelä-Haagaan. Ensin mä olin vähän silleen, että mitä tässä tapahtuu. Kaikki kävi niin nopeasti.

Jannen piti piti muuttaa omaan kämppään ensin asumaan, mutta sitten pari muuttikin suoraan yhteiseen kotiin Mannerheimintielle. Ja siitä kaikki sitten lähti.

Molemmat olivat aina tienneet haluavansa lapsia, ja pian pari alkoi vauvakuumeilla. He viettivät aikaa sukulaisten ja ystävien lasten kanssa ja Marjutille oli selvää, että Jannesta tulisi aivan ihana isä. 

Raskaus ja ihana vauvavuosi

– Janne kosi mua 9.12.2015 ja sitten mä tulin raskaaksi seuraavan vuoden keväällä, Marjut kertoo. 

Marjut kärsi ankarasta raskauspahoinvoinnista alkuraskaudessa, joka vei tiputukseen asti. Muuten raskausaika kuitenkin sujui hyvin, vaikka loppumetreillä Marjut sai vielä raskausmyrkytyksen ja synnytys piti käynnistää. 

– Mun synnytys kesti kolme tuntia ja 40 minuuttia. Kun mentiin saliin seitsemän aikaan illalla, niin sanottiin että ei tämän päivän aikana tapahdu mitään. Mietin siinä, että pakkohan mun on näitä kipuja kestää ja katsella eteenpäin.Yhtäkkiä mulle kuitenkin tuli tunne, että pakko ponnistaa. Kätilö sanoi, että ei nyt vielä, mutta sitten ne tarkisti tilanteen ja yhtäkkiä sainkin luvan ponnistaa. 

Minea syntyi lokakuussa 2016 ja täydensi parin onnen.

– Se oli kauhean ihmeellistä ja me varmaan vaan katsottiin Mineaa, hämmästeltiin. Mahtavaa aikaa. Koko aikahan tämä on tietenkin ollut ihanaa, kun saa seurata Minean kasvua, Janne sanoo.

– Minea oli helppo vauva kun hän nukkui vaan, eikä ollut mitään ongelmia. Varmaan yhden kerran hän itki yöllä ja käveltiin ja kannettiin, mutta muuten ei ollut mitään koskaan, Marjut jatkaa.

Ensimmäisen vauva-vuoden aikana Marjutilla ja Jannella ei ollut turvaverkkoa, kun molempien vanhemmat asuivat pohjoisessa.

– Sitten kun Minea täytti vuoden, Jannen vanhemmat päättivät muuttaa tänne pääkaupunkiseudulle. Se oli kaksi kuukautta ennen kuin mä sairastuin, Marjut muistelee.

Päivä, joka ei unohdu

Joulukuun 8. päivä vuonna 2017 on jäänyt ikuisesti Marjutin mieleen. 

– Imetin Mineaa ihan tavallisesti, vasemmasta rinnasta kaksi kertaa. Janne oli jossain, olisiko ollut pikkujouluissa. Sitten laitoin Minean nukkumaan ja menin itse suihkuun. Suihkussa ihmettelin, että miten tämä rinta ei tyhjentynyt kunnolla, että miten siellä tuntuu tollanen kivi, joka pyörii käsissä. Samana iltana sain kuulla, että oli lähipiirissä oli löytynyt kilpirauhassyöpä ja jotenkin mulle tuli tunne, että tämä täytyy tutkia. Kun ei koskaan voi tietää, Marjut kertaa illan tapahtumia.

Marjut lähti seuraavana aamuna Minean kanssa junalla Kokkolaan ja yritti varata siellä aikaa terveyskeskuksesta rinnan tutkimiseen. Viikonloppuisin ei kuitenkaan tehty päivystyspuolella mitään tutkimuksia, joten Marjut varasi ajan Terveystalolle ja sai sen maanantaiaamuksi.

Järkyttävät uutiset 

Marjut vietti lääkäriaikaa edeltävän yön Kokkolassa lähellä lääkäriasemaa ja meni maanantaiaamuna lääkäriin Minean ja oman mummunsa kanssa.

Ensin yleislääkäri otti hänet vastaan, mutta ei osannut sanoa mitään, vaan laittoi Marjutin suoraan kuviin. 

– Radiologi oli myöhässä onnettomuuden takia ja mun piti vaan odottaa ja odottaa. Radiologi ultrasi ensin ja sanoi, että täällä näkyy jotain mustaa, että hänen täytyy tutkia tarkemmin. Siinä vaiheessa mua pelotti ihan hirveesti.

Marjut kävi vielä mammografiassa, jonka jälkeen radiologi tutki kuvat ja pyysi Marjutin istumaan huoneeseensa.

– Sitten ilman, että hän olisi sanonut, että otetaan mitään koepaloja, lääkäri sanoi, että “sulla on hyvin suurella todennäköisyydellä rintasyöpä”. Se hetki oli kyllä semmonen, että mä vaan aloin tyyliin huutoitkemään, että antakaa mulle puhelin antakaa mulle puhelin, Marjut kertaa elämänsä pelottavinta hetkeä. 

Se oli maanantai-aamu ja Janne oli Helsingissä juuri lähdössä töihin, kun Marjut soitti hänelle. Janne hyppäsi saman tien junaan ja matkusti Marjutin ja Minean luokse Kokkolaan. 

– Tiesin kyllä, että Marjut menee lääkäriin, mutta en osannut pelätä etukäteen, kun olin kuullut jostain, että imetyksen aikana ei voi saada rintasyöpää, eikä lähisuvussakaan ole ollut sitä. Marjutilla kävi vaan huono mäihä. Paljon siinä kävi kaikkea mielessä, mutta päätin heti, että tästä selvitään, Janne muistelee. 

Janne rauhoitteli itseään sillä, että otti kaiken mahdollisen selvää sairaudesta junamatkan aikana Helsingistä Kokkolaan. 

– Sillon oli jo helpompi mennä, kun tiesin aika paljon siitä jo valmiiksi, kuten että aika harva siihen menehtyy ja harvoin se myöskään uusiutuu, Janne kertoo. 

Kuinka kauan mulla on elinaikaa

– Muistan kun kysyin siltä lääkäriltä, että kauanko mulla on elinaikaa, että puoli vuotta vai vuosi vai mitä. Se lääkäri sanoi, että suurin osa rintasyöpäpotilaista on elossa vielä viiden vuoden päästä ja mä vastasin, että ei viisi vuotta riitä mulle, Marjut sanoo.

Marjutilla oli alkuun tosi sekava olo ja hän nukkui melkein koko ensimmäisen viikon diagnoosin jälkeen. Hän soitteli kaikki läheiset läpi ja kertoi mitä oli tapahtunut. 

– Me oltiin koko loppuviikko Kokkolassa. Halusin vaan nukkua koko ajan ja aina kun mä heräsin, niin ekana se oli mielessä, että mulla on syöpä. Halusin paeta nukkumiseen sitä todellisuutta ja aina se lävähti naamaan.

Hoidot alkavat

Kotiinpaluun jälkeen alkoi lääkärirumba ja hoidon suunnittelu. Marjutille sanottiin, että vuoden ja kahden kuukauden ikäisen Minean imetys pitää lopettaa.

– Janne kuvasi viimeiset kerrat kun sain imettää Mineaa. Sitten laitettiin laastarit nännien päälle ja kerrottiin Minealle, että äidillä on pipi. Yllättävän vaivattomasti se imetyksen lopetus sujui, vaikka hän oli vielä niin pieni. 

Koska Minea oli vielä niin pieni, hän ei onneksi osannut pelätä sairauden aikana. 

Marjut piti leikata heti, mutta imetyksen ja rinnoissa olleen maidon vuoksi leikkausta ei voitu tehdä heti, vaan ensin aloitettiin sytostaattihoidot. 

– Sytostaatit aloitettiin tammikuun alussa. Niitä tuli kolmen viikon välein yhteensä kolme kertaa ja sitten tuli vielä kaksi kertaa kahden viikon välein toista tosi tujua ainetta. 

Ensin näytti, että kasvain vain kasvaa, eikä pienene, vaikka sen olisi pitänyt reagoida hoitoon ja pienentyä. 

– Sanoin, että jos se ei ole muuttunut nyt mihinkään, niin te leikkaatte sen nyt, että mä en ala turhaan katteleen niitä oloja. 

Tukiverkko apuna hoitojen aikana

Sytostaattihoitojen aikana molempien perheet olivat Marjutin ja Jannen apuna ja hoitivat Mineaa. 

 – Sytoista tiesi aina, että viikko väsynyttä ja sitten kaksi viikkoa normioloa ja sitten taas viikko väsynyttä ja kaksi viikkoa normia, niin siihen pystyi valmistautumaan. Hoidettiin aina logistiikka niin, että joku oli aina täällä Marjutin ja Minean seurana. Mä kävin koko ajan töissä ja Minea oli koko ajan kotona.

 – Hyvä että pääsin edes sängystä vessaan niinä viikkoina, Marjut muistelee. 

Vihdoin koitti leikkauspäivä ja leikkaus sujui hyvin.

 – Mulle saatiin samantien laitettua se silikoni, avattiin kainalosta rintaan päin arpi, otettiin oma rinta kokonaan pois, mutta iho säästettiin. Sitten laitettiin saman kokoinen silikoni heti tilalle, kuin oma rinta oli ollut.

Leikkauksesta jäi Marjutille odottamaton komplikaatio.

– Kun heräsin leikkauksesta, niin mulla oli kolme sormea puutuneena. Ne puutuu edelleen heti, kun nostan kättä ylemmäs. Mulle on tullut hermovaurio vasemmalle puolelle selässä. Siinä leikkauksessa mun käsi on ollut jotenkin yliojentuneena koko leikkauksen ajan, minkä takia mulle on tullut niin sanottu enkelinsiipi-efekti. 

Marjut on käynyt fysioterapeutilla hoidattamassa selkää ja kättään. Leikkauksen jälkeen Marjut kävi kesän aikana vielä 25 kertaa sädehoidossa.

– Siitä ei tullut onneksi mitään oloja, mutta se oli raskasta kun piti joka päivä ajaa Vantaalta Meilahteen ja aina ne ajat oli myöhässä.

Hoidot loppuivat

Heinäkuun toisena päivänä hoidot viimein loppuivat. Marjut oli sairaslomalla töistä vielä helmikuuhun 2019 asti, jolloin hän palasi töihin oltuaan yhteensä vuoden sairaslomalla. 

Sekä Janne että Marjut kokevat, että kaikkein suurin voimavara sairauden aikana oli se, että heillä oli Minea. 

–  Se on tehnyt siitä niin erilaista kun on ollut Minea. En tiedä millaista olisi ollut, jos oltaisiin oltu kahdestaan. Lapsen myötä sairauden sai edes joskus pois mielestä, Janne kertoo.

 – Jos ei olisi ollut sitä lasta siinä, niin mistä ne voimat olisi saanut siihen hetkeen? Riitti vaan kun katsoin Mineaa niin tiesin, että ei tässä ole mitään muuta kuin yksi vaihtoehto, Marjut jatkaa. 

Siitä oli sairauden aikana valtava apu ja onni onnettomuudessa, että Jannen vanhemmat olivat muuttaneet Helsinkiin juuri ennen Marjutin sairastumista. Janne pystyi käymään töissä koko sairauden ajan ja silti Marjutin ja Minean tukena ja apuna oli aina joku silloin, kun apua tarvittiin. 

– Olen tosi kiitollinen läheisille ja meidän ystäväperheelle ja isovanhemmille kaikesta tuesta ja avusta, Marjut sanoo.

Hän on myös kiitollinen Jannelle siitä, että Janne on aina osannut kohdata Marjutin samanlaisena omana itsenään, huolimatta siitä miten sairas Marjut oli tai miltä hän sairauden vuoksi näytti. 

– Hiusten lähtö oli mulle ehkä se isoin juttu, kun siitä sairaudesta tuli niin näkyvää. Se oli niin sairasta, että sä vaan koskit hiuksia ja sitten niitä vaan oli joka paikassa. Minea rullasi tarrarullalla hiuksia mun selästä pois ja oli mun sylissä kun me leikattiin hiukset pois. Alkuun mulla oli peruukki päässä varmaan kuukauden tai kaksi, sitten mä ajattelin, että paskat. Että jos mä joudun näyttää tältä niin sitten mä näytän tältä.

Ehkä asioiden piti mennä näin

Marjut uskoo, että kaikella on tarkoitus ja asioiden piti mennä juuri niinkuin meni. 

– Halusin olla Minean kanssa pitkään kotona, ja nyt sitten sain olla, vaikkakin kovemman käden kautta. Me oltiin ostamassa puoliksi valmista kämppää Järvenpäästä  pari kuukautta ennen kuin sairastuin ja ajateltiin, että tehdään itse loppuun kokonaan se, mutta onneksi me päätettiin, että ei otetakaan sitä.

– Ehkä yksi syy miksi sairastuin oli myös se, että pystyin ja halusin kirjoittaa blogissa tästä kaikesta ja sillä tavalla pystyin antamaan vertaistukea muille. Silloin kun diagnoosin sain, niin heti päätin että haluan kertoa tästä ja en ala elämään kaksoiselämää. Tää on mun elämä ja mä kirjotan tästä. Muistan sen hetken kun kirjotin siitä ja kommentteja alkoi vaan tulemaan tuhansittain joka tuutista.

Moni tuli kertomaan Marjutille, että on itse käynyt saman läpi ja tsemppasi häntä. 

– Tosi paljon olen saanut jälkeenpäinkin viestejä, että joku on sairastunut ja mua on kiitelty siitä, että olen ollut avoin ja sen ansiosta joku vasta sairastunut osaa odottaa mitä on ehkä luvassa, vaikka ei voi tietenkään sanoa, että menisi aina samalla tavalla. Mutta voi vähän ainakin lukea, että mitä tapahtuu.  

– Tiesin, että Marjut tulee olemaan sairaudesta blogissa avoin alusta asti ja sen ansiosta osasin itsekin olla avoin, Janne kertoo. 

Sairauden myötä Marjut sai paljon paljon uusia (syöpä)ystäviä ja pääsi tapaamaan uusia ihmisiä. Hän pääsi myös mukaan Arlan Ihana nainen -kampanjaan, joka tuki Roosa nauha -keräystä. Marjutista tehtiin kampanjassa minidokumentti.

Pelko seuraa mukana

Vaikka sairastumisesta kuluu aikaa, pelko ei hellitä. Vähän aikaa sitten Marjut säikähti, kun hänen terve rintansa sekä rintakehä tuli kipeäksi. 

– Mulle tuli hirveä paniikki. Kun mikä tahansa pienempikin juttu tulee, nii tulee heti mieleen että noniin nyt se on levinnyt se syöpä. Se pelko seuraa mukana koko ajan.

Onneksi TT-kuvista selvisi, että syöpä ei ole uusinut eikä Marjutin tarvinnut pelätä. 

Sairauden jälkeen Marjut, Janne ja Minea ovat yrittäneet päästä takaisin normaaliin elämään kiinni. 

Tavallinen arki on parasta

Kaikkein eniten perhe nauttii siitä ihan tavallisesta arjesta ja yhdessäolosta. Minea käy kodin lähellä pienessä kahdeksan lapsen päiväkodissa, josta tykkää kovasti.

– Odotetaan aina kovasti, että isi tulee töistä kotiin. Me ehditään aina olla hetki kotona kahdestaan Minean kanssa päiväkodin jälkeen ennen kuin Janne tulee. 

Iltaisin perhe viettää aikaa yhdessä ilman puhelimia tai muita laitteita.

– Se parituntinen seiskasta yhdeksään kun me luetaan monta kirjaa yhdessä, on ihanaa aikaa. Minea on omassa sängyssä ja minä siellä sängyssä ja Janne on lattialla siinä meidän vieressä, Marjut kertoo.

– Se on musta päivän paras hetki, vaikka välillä onkin aikamoista härdelliä, Janne vahvistaa.

– Mun mielestä on ihana seurata vierestä miten Janne ja Minea toimii yhdessä, jotenkin ihanaa katsoa Jannen ilmeitä, kun hän katsoo Minskua niin, että palvoo häntä.

 – Sama toisinpäin, Janne virnistää. 

Vaikka Janne ei ennen Marjutin tapaamista koskaan halunnut muuttaa pääkaupunkiseudulle, nykyisin hän nauttii siitä, mitä Helsingillä on tarjota.  Perhe käy yhdessä pyöräillen eri leikkipuistoissa ja eläinpuistoissa, mummulassa ja kahvilla.

– Nyt kun asutaan täällä, niin meidän elämäntyyli on sellainen, että tehdään paljon kaikkea, mutta osataan tarpeen tullen myös olla ihan rauhassa vaan ja nauttia omista hetkistä, Janne kertoo. 

– Minea on tottunut mun mukana olemaan kaikenlaisissa kissanristiäisissä ja kyselee aina,  että minne tänään mennään, Marjut naurahtaa.

Terve tulevaisuus

 Tulevaisuudelta perhe toivoo kaikkein eniten terveyttä. 

– Se on tietty ykkönen, muuta en toivo, Janne sanoo.

– Toki me toivotaan myös sitä, että jossain vaiheessa olisi oma asunto. Ja nyt on kaksi vuotta menty aika silleen vaihtuvilla tilanteilla, niin toivotaan että rauhoittuisi tämä tilanne ja mä pääsisin takaisin töihin, Marjut lisää. 

Marjut jäi kesän alussa yllättäen työttömäksi ja on nyt ollut kotona, mikä on kiristänyt perheen kukkaronnyörejä. 

– Ensin olin käyttänyt kaikki mitä säästin äitiyspäivärahan ajalle, sitten jouduinkin jäämään sairauspäivärahalle ja olin vuoden sillä. Helmikuussa palasin osa-aikaiseksi töihin, mutta jouduinkin jäämään melkein heti työttömäksi, Marjut kertoo.

– Mutta ei se ole niin tärkeää, ei meidän tarvitse lähteä reissuun tai mitään, ollaan ihan onnellisia. Kunhan meillä on perustarpeet täytetty ja ystävät ja sukulaiset ja läheiset. Raha ei ole meille tärkeintä, kun ollaan huomattu kuinka pienestä se ihmiselämä on kiinni, Janne jatkaa.

Haaveissa toinen lapsi

Marjut ja Janne haaveilevat pikkusisaruksesta Minealle. 

– Meille sanottiin, että oltaisiin voitu kerätä munasoluja, mutta se olisi viivästyttänyt hoitoja. Me päätettiin, että on tärkeintä on, että Minealla on äiti, eikä se, että kerätään niitä. Meillä oli jo kuitenkin Minea.

Kahteen vuoteen syöpähoitojen jälkeen ei saa tulla uudelleen raskaaksi, mutta se kaksi vuotta on pian jo täynnä. 

– Mun kolme tai neljä kaveria on saanut tänä vuonna toisen lapsen. Olen ollut heidän puolesta onnellinen, mutta jossain kohtaa tuntui myös pahalta, että itse ei ole saanut. Mutta nyt kun miettii, niin se kaksi vuotta tulee kuitenkin jo ensi keväänä täyteen. Ja me ollaan mietitty, että vaikka kolmen tai viidenkin vuoden ikäero voi olla hyvä, että ei tarvi tulla heti. 

Marjutin sairastuminen on tiivistänyt koko perhettä entisestään ja he kokevat, että sen myötä heillä on arvot kohdallaan.

– Pienet asiat ei hetkauta meitä. Me ei  valiteta turhasta ja jos aikaisemmin ärsytti, että sataa vettä, tai on lumimyräkkä, niin nykyään on onnellinen siitä, että näkee sen mikä keli siellä ulkona on. Rakkaus on syventynyt entisestään kaikkien näiden kokemusten jälkeen. 

Jannen ja Marjutin terveiset muille perheille, erityisesti vakavan sairauden kanssa kamppaileville: 

Hae kaikesta positiivista, äläkä luovuta. Vaikka tulisi pimeitä hetkiä, että nyt mä kuolen nyt mä kuolen, nii sitten vaan oikeasti keskittyy positiivisiin juttuihin. Avoimuus on tärkeää ja se, että jatkaa sitä arkea vaikka mitä tapahtuisi mahdollisimman normaalisti. Kannattaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Naisille: tutki rinnat säännöllisesti ja pienistäkin muutoksista kannattaa hakeutua lääkäriin!

Valtavan suuret kiitokset Marjutille ja Jannelle, sekä tietysti Minealle siitä, että sain jakaa heidän tarinan. Mä itse pelkään tosi kovasti vakavia sairauksia mun ja Oton perhehistorian vuoksi, niin mulle oli jotenkin tosi voimaannuttava ja  tärkeä kokemus saada kuulla tämä tarina. Vakava sairaus ei suinkaan aina tarkoita sitä, että sen vuoksi menettää työkyvyn tai se johtaa kuolemaan. Siitä voi myös parantua ja voi myös olla toivoa. Vanhemmuuden myötä tuleva kuolemanpelko on asia, jota todella moni kokee, mutta harva puhuu siitä. Tässä on ihana, vahva perhe, joka on kohdannut ne pelottavimmat uutiset, käynyt läpi rankan hoitojakson ja tässä nyt kuitenkin seisoo yhdessä, onnellisena, terveenä ja elämästä nauttien. Onneksi! Kiitos hurjasti vielä <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä BookBeatin & Indieplacen kanssa.

Viime vuonna mä haastoin itseni lukemaan enemmän ja jossain vaiheessa sainkin luettua ja kuunneltua kirjoja ihan hyvään tahtiin. Mä rakastan lukemista, se on ainoa harrastus, joka on seurannut läpi mun jokaisen elämänvaiheen. Arjen keskellä kirjoihin tarttuminen on mulle kuitenkin vaikeampaa kuin se oli teini-iässä, tai kuin se oli vaikkapa äitiyslomalla. Syksyn ja talven kiireissä kirjat jäivät multa lähes kokonaan. Havahduin maaliskuussa siihen, että en ollut saanut edes Otolta joululahjaksi saamaani, itse toivomaani romaania luettua puoliväliin. Se pysäytti.

Päätin raivata kirjoille aikaa, koska totuus on se, että ei mulla ole milloinkaan niin kiire, ettenkö saisi kirjaa kahlattua vaikkapa viikossa tai kahdessa. Kyse on valinnoista. Mä valitsin puhelimen selailun tai sarjan katsomisen useammin kuin lukemisen, koska se oli niin helppoa. Oton ollessa kotona mun kanssa päivisin, en myöskään tehnyt sitä, että olisin kuunnellut äänikirjoja pyykkejä laittaessani tai siivotessani. Ennemmin me höpöteltiin yhdessä ja laitettiin pyykit yhdessä. Lenkilläkin kävin yhdessä kaverin kanssa, enkä silloinkaan kuunnellut mitään.

Maaliskuussa päätin, että tilanteeseen on saatava muutos. Otin kirjoille erikseen aikaa aamuisin. Tein siitä itselleni rutiinin, että aamukahvia juodessani mä luin aina kirjaa. Se toimi, pian huomasin taas koukuttuvani kirjoihin ja löytäväni niistä sen ilon ja fiiliksen, jota kaipasinkin. Juuri sen kutkuttavan jännittävän uppoutuneen fiiliksen, jota mä en saa selaamalla Facebookia tai lukemalla uutisia.

Sen jälkeen kun lapset jäivät kesälomalle, en ole edes erikseen varannut aikaa lukemiselle. Olen vaan uppoutunut kirjoihin ja nytkin kahlasin Kevin Kwanin kirjoittaman yli 500-sivuisen Ökyrikkaat aasialaiset -kirjan läpi alle viikossa. Kesä on parasta aikaa mun lukemisen kannalta, vaikka toisaalta nautin hirveästi niistä pimenevistä syysilloista viltin alla teemuki ja kirja kädessä, joille aion _ihan_ varmasti ottaa aikaa ensi syksynä, arjesta viis. Nyt kesällä olen myös lenkkeillyt paljon yksin ja kuunnellut samalla äänikirjoja. Iltaisin on myös ihana rentoutua sängyssä pimeässä äänikirjaa kuunnellen.

Tällä hetkellä mä kuuntelen BookBeatista ehkä koskettavinta kirjaa, jota olen ikinä kuunnellut. Sen nimi on Auschwitzin tatuoija. Kirja kertoo Lale Sokolovista, joka oli Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä paitsi vanki, myös tatuoija, joka tatuoi vankinumeroita keskitysleirin muille vangeille. En paljasta enempää, mutta kerron vaan, että oikeasti tämä kirja koskettaa mua niin paljon. Mä olen aina ollut hirveän kiinnostunut nimenomaan toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista, ehkä siksi, koska niistä ei kuitenkaan ole vielä niin pitkä aika ja juuri siksi ne tuntuvat niin käsittämättömiltä. Tämä kirja on ihan älyttömän merkittävä mulle, enkä malta odottaa, että saan koko tarinan kuunneltua loppuun.

BookBeatista löytyy paljon kesäkuunneltavaa, kuten esimerkiksi mun viime kesän paras kirja, Maria Veitolan Veitola ja Eva Frantzin koukuttava dekkari Sininen Huvila, joka kertoo bloggaajaan kohdistuneesta rikoksesta. Sen mä osittain luin ja osittain kuuntelin viime vuonna, molemmat onnistuvat BookBeatissa kätevästi. Se oli super mielenkiintoinen! Tällä hetkellä BookBeatin kuunnelluimpana komeilee Michelle Obaman Minun tarinani, jonka mä myös luin tänä kesänä. Se oli tosi koskettava ja inspiroiva kirja, joka herätti paljon ajatuksia. BookBeatin kuunnelluimmissa on myös Camilla Läckbergin Kultahäkki, joka sai mut innostumaan Läckbergin kirjoista ylipäätään. Aivan loistavia! Aiemmin mainitsemani Kevin Kwanin Ökyrikkaat aasialaiset löytyy  muuten myös BookBeatista.

Mä rakastan sitä, miten BookBeatin avulla kirjat kulkee aina mukana. Jos tulee yhtäkkiä metrossa sellainen fiilis, että hei voisin lukea kirjaa, niin se on mukana puhelimessa. Tai jos reissuun lähtiessä unohtaa pakata juuri ostetun uuden lempikirjan mukaan, sen voi lukea tai kuunnella BookBeatista, koska siellä on kaikki uutuudetkin. Puhumattakaan siitä, miten paljon tilaa säästyy matkalaukusta, kun ei tarvitse raahata tiiliskivikirjoja mukana. BookBeatissa on myös offline-toiminto, jonka avulla kirjoa voi kuunnella myös ilman nettiyhteyttä, eli vaikka lentokoneessa. Mä tiedän mitä mä teen lentomatkalla Mallorcalle syyskuussa, ainakin sen aikaa kun taaperon vahtivuoro on Otolla.

Musta on ihanaa, että olen löytänyt kirjat uudelleen. Kirjoilla on niin paljon annettavaa ja opetettavaa. Mikään ei myöskään rentouta mua niin kuin hyvään kirjaan syventyminen. Olen älyttömän iloinen siitä, että olen saanut siirrettyä saman lukuinnon myös meidän esikoiselle. Hän on lukenut tämän kesän aikana enemmän kirjoja kuin minä koko vuonna, vaikka mäkin olen kirinyt tahdissa.

KUUNTELE ILMAISEKSI 1kk BOOKBEATIA!

Koodilla BIHNS pääsette nyt kuuntelemaan BookBeatia 1kk ajan ilmaiseksi. Koodi on voimassa ainoastaan uusille BookBeat -asiakkaille. TÄMÄ LINKKI vie teidät suoraan tilaussivulle, mihin koodi on automaattisesti syötettynä.

Heinäkuu on jo puolivälissä, ihan uskomatonta. Tämä kesä on ollut jotenkin tosi erilainen kuin viime kesä ja eniten siihen vaikuttaa mun kohdalla sää. Ensimmäisen kesälomaviikon jälkeen ei olla nautittu kertaakaan helteestä, tai edes mukavasta +20 -kelistä paria päivää enempää. Missattiin ne juhannuksen upeat säät, joista Helsingissä nautittiin silloin kun me oltiin Oulussa. Tämä on ollut meille just se perinteinen Suomen kesä, josta viime kesänä mainoksissa vitsailtiin, eivätkä ne yhtään sopineet silloin tilanteeseen.

Luin viime kesänä jostain iltapäivälehdestä, että Suomessa on keskimäärin joka neljäs kesä sellainen helteinen ja ihana, niinkuin viime kesä oli. Ja se kävi kyllä järkeen. Kesä 2018 oli helteinen, kesä 2014 oli helteinen. Niin oli myös kesä 2010, se kesä kun mä muutin Helsinkiin. Se oli helteinen ja upea jopa Oulussa, jossa asuin viimeisiä viikkoja näihin aikoihin yhdeksän vuotta sitten. Kesä 2006 oli varmaan myös helteinen, mutta mä en muista siitä oikein mitään muuta kuin rippileirin ja rippijuhlat. Se oli juuri se vuosi kun mun äiti oli keväällä sairastunut, ehkä siksi koko vuosi on vähän sumuinen mun muistikuvissa.

Tämä kesä ei ole ollut helteinen, vaikka ihana se kyllä on ollut silti. Kyllä sitä kesäfiilistä saa vaikka ei joka päivä kävisikään iltauinnilla, niinkuin viime kesänä tehtiin. Pitää vaan yrittää kovemmin, kun ei riitä, että fiilistelee vaan sitä ihanaa säätä.

Tämä viikko ollaan otettu tosi iisiä lasten kanssa, menty päivä kerrallaan ja tehty juuri sitä, miltä minäkin päivänä on tuntunut. Mulle kesäfiilis tulee juuri siitä, kun voi ottaa rennosti ja miettiä aina aamulla, että mitä haluaa milloinkin tehdä. Ei pakollisia suunnitelmia, ei joka-aamuisia aikatauluja.

Viikko on pitänyt sisällään mm. leffaillan ja karkkipäivän siirtämisen perjantailta tiistaille, vierailun Fallkullan kotieläintilalla perjantaina, sekä 6km pyörälenkin lasten kanssa leikkipuistopaussilla eilen. Keskiviikkona mä kävin terassilla ystävien kanssa ja oli ihanaa, kun meille sattui just se viikon kaunein päivä. Istuttiin Stockan Rooftop-terassilla monta tuntia ja fiilisteltiin aurinkoa ja naurettiin ja avauduttiin.

Tällä viikolla me myös ostettiin 5kg mansikkalaatikko ja perattiin kaikki viisi kiloa mansikoita pakkaseen. Meillä kävi perjantaina keskimmäisen kummisetä grillailemassa meidän kanssa ja tänään Otto ja isot tytöt kävivät Espoossa kiipeilemässä meidän esikoisen kummisedän kanssa. Otto on aivan hurahtanut kiipeilyyn ja nähtävästi meidän lapset myös, mikä on aika siistiä. Ihanaa, kun heillä on uusi yhteinen mielenkiinnon kohde.

Me vietettiin taaperon kanssa sillä aikaa rentoa päivää, hän kävi mm. keskellä päivää pitkässä kylvyssä, sitten leikittiin leikkipuistossa ja lähdettiin sen jälkeen metrolla kahvilaan käymään, mutta hän nukahtikin matkalla ja mä käytin päiväuniajan siihen, että kävin ostamassa uusia sukkia.  Aika tällaista perus kesä-arkea.

Vaikka olen nauttinut hurjasti siitä, että nyt heinäkuussa ei ole ollut juuri mitään sen spesiaalimpaa, odotan innolla näitä heinäkuun viimeisiä viikkoja. Seuraavien parin viikon aikana meillä on vaikka mitä kivaa vähän erityisempää ohjelmaa, säästä viis! Kaikkein eniten odotan ehkä sitä Ed Sheeranin keikkaa, johon on enää alle kaksi viikkoa! Sitä on odotettu talvesta asti, ihan älytöntä, että vihdoinkin on kohta sen aika.

Ensi viikolla aloitetaan myös meidän podcastin nauhoitukset ja sitä odotan niiiiiiiiiiin innolla! Ihanaa alkavaa uutta viikkoa kaikille ja kiitos tästä viikosta! Musta oli erityisen ihanaa lukea teidän viestejä ja kommentteja liittyen blogin syntymätarinaan, jonka julkaisin tällä viikolla. Se merkitsee oikeasti mulle ihan mielettömän paljon, että niin moni on kulkenut mun mukana jo vuosien ajan, osa aivan alusta asti. Kiitos!