Nyt kun meidän perheen koululainen sai oman huoneen, ovat taapero ja 5v yhteisessä huoneessa. Tällä hetkellä huoneessa on sekä kerrossänky että pinnasänky, ja näin ollen siellä on aika vähän leikkitilaa. Siksi ollaan mietitty, että jossain vaiheessa voisi olla ajankohtaista siirtää pienimmäinen kerrossängyn alasänkyyn nukkumaan, niin saisi pinnasängyn pois viemästä tilaa huoneesta. Pinnasänky on kyllä ihana, enkä millään haluaisi luopua siitä, mutta se nappaa oikeasti aika suuren tilan pienestä huoneesta. Tilan, jonka voisi käyttää ihanaan lukunurkkauksen ja tyhjään lattiatilaan, jossa voi antaa mielikuvituksen lentää.

Kerrossängyn alasängyssä on turvalaita, ja siihen sänkyyn meidän 5v muutti nukkumaan n. vuoden ja kymmenen kuukauden iässä vuonna 2015. Meidän esikoinen taas siirtyi aikoinaan pinnasängystä lastensänkyyn n. 1,5-vuotiaana, kun pinnasänky piti luovuttaa syntyvälle pikkusiskolle. Eli nyt 1v8kk ylihuomenna täyttävä taapero on siinä isosiskojensa siirtymä-ikien välissä. Ehkä tämä olisi hyvä ikä siirtyä? Kuka tietää. Voi olla tai sitten ei.

*Pinnasänky saatu Stokkelta blogin kautta. 

Kaksi aiempaa siirtymävaihetta on isosiskojen kohdalla mennyt aivan loistavasti. Kumpikaan ei ole karkaillut, yöunet eivät ole muuttuneet katkonaiseksi, eivätkä he ole pudonneet sängystä. Kaikki on vaan jatkunut niinkuin ennenkin, ja ainoat joita muutos on jännittänyt ollaan oltu minä ja Otto. Ollaan päästy tosi helpolla siis.

Siksi mulla on vähän sellainen kutina, että kuopus tarjoaa meille sitten haasteita siskojenkin edestä. Voin olla kyllä väärässäkin, joka kerta olen jännittänyt tätä siirtymistä etukäteen. Voisihan se mennä aivan hyvinkin. Mutta jotenkin tuntuu utopistiselta, että kolme kertaa muka päästäisiin helpolla tässä nukkumahommassa. Toisaalta, taapero ottaa aina iltaisin siskosta mallia ja alkaa kyllä aina reippaasti nukkumaan omassa sängyssään. Voihan se olla, että hänelle kävisi niinkuin isosiskoille aikoinaan, ja hänkin vaan jatkaisi nukkumista totuttuun malliin vaikka sänky olisikin eri.

Ajatus siitä, että pitäisi luopua pinnasängystä tuntuu musta ihan hurjan haikealta. Aika vaan vyöryy eteenpäin, ja perheen vauvakin kasvaa. Tavara ja asia toisensa jälkeen täytyy luopua niistä vauvajuttujen rippeistä, ja siirtyä eteenpäin. Kohti lastensänkyä, kohti kaksipyöräistä potkupyörää, kohti ihan tavallisia lautasia ja vähän pidempiä lastenkirjoja. Mutta tietysti haikeuden lisäksi tämä on myös ihanaa. Se muutos mikä 1v & 2v -synttäreiden välillä tapahtuu on ihan älytön. Ei ehkä yhtä massiivinen, kuin edellinen vuosi, mutta aika lähellä.

Mennään päivä kerrallaan, eikä stressailla tästä. Tällä hetkellä nukutaan kaikki tosi hyvin juuri näillä järjestelyillä, joten näillä mennnään toistaiseksi. Voidaan odotella ihan rauhassa, sillä lapset eivät ole ainakaan toistaiseksi esittäneet valituksia liian vähästä leikkitilasta. Sitten jos sellaisia joskus ilmenee, niin katsellaan, että josko olisi aika vaihtaa sänkyä.

Miten teillä on sujunut siirtyminen pinnasängystä lastensänkyyn? Onko sisarusten välillä ollut eroja? Jos ongelmia on ilmennyt, miten olette saaneet ne loppumaan (esim. karkailun tms)? Missä iässä olette vaihtaneet sänkyä?

Havahduin tässä siihen, että tätä vuotta ei ole enää montaa kuukautta jäljellä. Meidän taapero aloittaa päivähoidossa ensi vuoden alussa, joten näitä meidän yhteisiä kotipäiviä on luvassa enää muutaman kuukauden ajan. Kuinka haikeaa on ajatella, että tämä aika on mennyt näin nopeasti. Vastahan me odoteltiin malttamattomina rakenneultraa ja tunnusteltiin hentoisia vauvan liikkeitä. Tai no, vasta ja vasta. Siitä on kaksi vuotta.

Vaikka tämä syksy mennään aikataulujen kanssa aivan äärirajoilla, se  ei haittaa. Nämä päivät taaperon kanssa on vaan niin arvokkaita. On ihan mieletöntä seurata kuinka hän kasvaa ja kehittyy ihan silmissä, ja oppii joka päivä uutta. Taaperon maailma on niin mahtava ja se, että sitä saa seurata aitiopaikalta on suuri etuoikeus. Niin upeaa, että meillä on mahdollisuus viettää nämä päivät yhdessä. Onneksi ensi vuonnakin meille jää paljon yhteistä aikaa, sillä hän aloittaa päivähoidon vain kolmena päivänä viikossa. Kolmen hoitopäivän lisäksi viikkoon jää siis neljä kotipäivää.

Mä voin vaan kuvitella, miten paljon saan sitten aikaan kolmena kokonaisena, päiväsaikaan tapahtuvana työpäivänä, kun olen tottunut tekemään ihan kaiken vasta viimeiseksi illalla väsyneenä, tai aikaisin aamulla ennen kun kaikki muut ovat heränneet. Se tuntuu jotenkin ihan utopistiselta ajatuksenakin, että sitten saan tehdä töitä silloin kun kaikki muutkin, ja mulle jää ainakin joitakin iltoja viikosta kokonaan vapaaksi. Siihen asti kuitenkin näillä mennään, ja nautitaan tästä ajasta ihan täysillä. Vaikka odotan rauhallisia työskentelyhetkiä innolla, en toisaalta haluaisi luopua näistä päivistä, joita me taaperon kanssa vietetään. Onneksi 3/4-jako mahdollistaa molemmat.

Mun ei oikeastaan edes pitänyt puhua omista töistäni mitään, vaan keskittyä siihen, miten ihania nämä päivät yhdessä on. Mun työt kuitenkin linkittyy olennaisesti siihen, miksi ylipäätään pystyn olemaan taaperon kanssa kotona siihen asti, että hän on kaksivuotias, ja siihen, miksi hän menee jossain vaiheessa hoitoon. Mulla ei ole mitään mielipidettä siitä, kuinka pitkään lapsen kanssa pitäisi tai ei pitäisi olla kotona, sillä jokaisella perheellä on omat tilanteensa ja omat mahdollisuutensa. Eikä se asia kuulukaan kenellekään muulle, kuin sille perheelle ketä se koskee. Olen kuitenkin kiitollinen ja onnellinen siitä, että me pystytään tekemään meille sopiva ratkaisu, sillä se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Kaikilla ei edes ole mahdollisuutta valita, vaan töihin on palattava, vaikka halua olla kotona löytyisi, tai sitten töitä ei löydy vaikka haluaisi jo muutakin kuin olla kotona. Kunnioitetaan siis jokainen toistemme ratkaisuja, ja keskitetään voimavarat omien ratkaisujemme pohdiskeluun.

Meidän taapero puhuu ihan hulluna, ja mun lempilauseita hänen suustaan ovat ”ollaan yhessä”, ”tule mukaan” ja ”äitin kainaloon”. Ehkä ne kertovatkin omaa tarinaansa siitä, mitä me päivisin tehdään. Ollaan paljon sohvalla tai lattialla yhdessä kainalokkain, luetaan kirjoja, ihmetellään maailmaa ja lasketaan varpaita. Me tykätään myös piirtää paljon yhdessä. Kotona olon kaveriksi myös mennään paljon yhdessä, ja taapero tulee aina mun mukaan, minne ikinä menenkin. Hän kulkee mun mukana pressitilaisuuksissa, lounailla, koulutuksissa ja muissa työjutuissa. Eniten me käydään kuitenkin kahdestaan kävelyillä ja leikkipuistossa. Ja hän ottaa aina mut mukaan joka paikkaan, hän tulee ottamaan mua kädestä kiinni, ja sanoo ”tule mukaan äiti!”.

Kaikessa mennään aina hänen ehdoillaan, ja hän tykkää kulkea mun kanssa yhdessä. Tietysti aina kysyn etukäteen, voinko ottaa taaperon mukaan, mikäli tilaisuus on sen luonteinen, että kaikilla ei välttämättä ole pikkutyyppejä mukana. Ja vielä koskaan en ole saanut vastaukseksi mitään muuta kuin: tietenkin voit, ihanaa että hän tulee mukaan piristämään meidän päivää. Se on suuri onni. Ja aina kaikki on mennyt hienosti.

Kuvat on ottanut ihana Jenni Sanssi Big Mamas Home -blogista.

Taaperon kanssa parasta on pysähtyä siihen hetkeen. Siitä voi saada niin paljon irti, kun avaa silmät ja korvat sille kaikelle minkä taapero kokee ehkä ensimmäistä kertaa. Kuinka paljon voi saada irti metromatkasta, kävelystä metsään sadan metrin päähän, tai viiden aukeaman kuvakirjasta, joka on luettu jo sata kertaa. Vielä sadannella kerralla sieltä voi bongata jonkun uuden asian, jonkun josta syntyy uusi oivallus tai topakka keskustelu. Yhtenä päivänä me oltiin aallonmurtajalla tutkimassa kiviä, ja bongattiin vedestä kiven päältä pieni minkki. Vaikka itse podin maailmantuskaa siinä karannutta minkkiä ihmetellessäni, taapero näki jotain uutta. Jotain joka sai hänet kiljumaan onnesta ja hymyilemään niin, että muakin sattui poskiin.

Nämä päivät on ihan uskomattoman arvokkaita, ja olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut viettää samanlaisia päiviä kaikkien kolmen tyttäreni kanssa näinä vuosina. Olen saanut niistä irti niin paljon, ja uskon, että niin ovat hekin. Keväällä meidän arki muuttuu taas, mutta tämän syksyn ajan mä aion ihmetellä jokaista kiveä, jonka taapero poimii, laulaa hänelle Små grodorna vaikka repeatilla jos hän niin toivoo, ja halata ja pussata häntä joka päivä niin monta kertaa kun hän vaan suostuu. Ja niin aion ensi keväänäkin. Kaikkein parasta on olla yhdessä (tai pallomeressä, niinkuin taapero sanoo) <3

Muutama viikko sitten meidän vauva eli kuopus eli taapero täytti puolitoista vuotta. Imetys oli jo pitkään ollut harvempaa ja harvempaa, ihan hänen omasta toiveestaan. Lähinnä taapero kävi enää aamuisin rinnalla heti heräämisen jälkeen, ja silloinkin ihan lyhyen hetken vain. Viime viikon torstaina hän oli herännyt, ja tottuneesti kaiveli rintaa esille paidan alta. Hän maistoi kerran, ja totesi sitten, ”tissi loppu, tissi yök.” Hyvin ytimekkäästi ja tomerasti. Kysyin vielä varmistaakseni, että eikö hän halua tissiä, ja hän vastasi ”EI halua”. Asia tuli siis harvinaisen selväksi. Mun ei tarvinnut siis juurikaan miettiä, että kuinka lopettaa imetys?

Mua nauratti, tottakai hän lopettaa imetyksen omaan topakkaan tapaansa. Se oli vain ilmoitusluontoinen asia, että tissi on nyt loppu. Ja siihen se sitten loppui, meidän puolentoista vuoden imetystaival. Se loppui yhtä kivuttomasti ja yksinkertaisesti kuin alkoikin silloin puolitoista vuotta sitten. Ainakin siis taaperon osalta. Itselleni imetyksen lopettaminen oli myös haikeaa – koska enhän voi tietää tulenko sitä enää koskaan kokemaan. Voi olla, että mun elämäni viimeiset imetykset olivat tässä – tai sitten ei, kuka sitä osaa vielä 26-vuotiaana sanoa, miten tulee loppuelämän elämään. No ehkä joku osaa, mutta itse en. Haikeutta ei ollenkaan helpottanut se, että samaan aikaan imetyksen lopetuksen kanssa esikoinen aloitti koulun. Siis voisiko haikeampaa yhdistelmää olla samalle viikolle??

Imetys oli mulle hurjan tärkeää alusta asti, ja toivoin kovasti, että se onnistuu yhtä helposti kuin keskimmäisen kanssa aikoinaan. Kuopus tarttui rintaan kiinni jo synnytyssalissa, ja ensi-imetys kesti pitkään. Ensimmäiset viikot hän vietti tiiviisti rinnalla, läheisyyttä ja ravintoa tankaten. Hän kasvoi ihan järjetöntä vauhtia ensimmäisinä kuukausina, ja oli jo reilusti ylittänyt syntymäpainonsa alle viikon ikäisenä.

Imetys oli alusta asti meidän oma juttu, ja rakastin pesiä sohvan nurkassa pitämässä imetysmaratoneja tuhisevan pienen lämpöpatterin kanssa. Mua ei haitannut, että välillä hän suorastaan asui rinnalla. Täysimetin kuopusta reiluun viiden kuukauden ikään asti, ja sitten aloitettiin sormiruokailu, suositusten mukaisesti kun valmiudet täyttyivät. Yöt vietettiin alusta asti tiiviisti perhepedissä, ja yöimetykset lopetin kuopuksen ollessa n. 11 kuukauden ikäinen. Silloin hän siirtyi omaan huoneeseen nukkumaan, ja sekin sujui yllättävän kivuttomasti.

Kokonaisuudessaan tämä imetystaival on ollut mulle ihan uskomattoman hieno kokemus. Se on sujunut niin luontevasti ja helposti, ollaan tehty kaikessa niin kuin meistä on tuntunut hyvältä. Kertaakaan ei ole ollut mitään ongelmia imetyksen kanssa, ja olen siitä todella kiitollinen. Tämä oli juuri oikea hetki lopettaa, koska taapero itse niin halusi. Mulla ei ollut missään vaiheessa mitään pakollisia tavoitteita imetyksen suhteen, halusin jatkaa sitä vain niin kauan, kun se meistä molemmista tuntuu hyvältä. Nyt oli siis hyvä hetki lopettaa, kun taapero itse niin halusi.

Olen ylpeä ja iloinen onnistuneesta imetyksestä, ja kiitollinen siitä, että mun kroppa pystyi tähän. On suuri onni, että pystyin tarjoamaan parasta mahdollista ravintoa meidän pienelle tyypille, ja hän sai siitä loistavat eväät elämään. Kun takana on kolme täysin erilaista imetyskokemusta, osaa todella arvostaa sitä, kun se sujuu luontevasti ja helposti. Se ei nimittäin todellakaan ole mulle mikään itsestäänselvyys.

Kiitos rakas kuopus tästä puolestatoista vuodesta. En edes tiedä mitä voisin sanoa, niin merkityksellistä tämä on mulle ollut. Nyt on kuitenkin hyvä fiilis siitä, että pikkuhiljaa mun kroppa alkaa olla taas täysin mun. Välillä näinä taaperokuukausina on tehnyt mieli ostaa jotain ”This body got rights” -paitoja, kun taapero on repinyt paitaa ja nipistellyt jatkuvasti kotona ja julkisilla paikoilla. Mutta eihän taapero sitä ymmärrä, hän vain kaipasi läheisyyttä, eikä ymmärtänyt, että ei sitä tissiä tarvitse kassajonossa kiskoa esiin, eikä ruoka tule nipistämällä. Nyt hän ei enää tee niin, ja vaikka se silloin välillä ärsyttikin (lähinnä julkisilla paikoilla), niin nyt on melkein sitäkin ikävä.

Nyt ei kukaan enää nipistele mua, tai revi mun kaula-aukkoa. Se on ihanaa, mutta ihan hillittömän haikeaa. Tämä oli ihana, kaunis, läheinen yhteinen taival, ja tähän on hyvä lopettaa. Voisin lopettaa tämän postauksen samoihin sanoihin, kun keskimmäisen imetystarinan aikoinaan. Imetys on ihanaa, ja mulle tulee sitä ikävä, mutta aikansa kutakin.

Aiemmat imetyspostaukset kuopuksen vauva-ajalta:

Taaperoimettäjä – vuosi ja kolme kuukautta imetystä takana

Näin lopetin yöimetyksen

Kun vauva on rinnalla

Kokemuksia imetyksen alkutaipaleelta

En ole hetkeen päivittänyt meidän taaperon kuulumisia imetyspostausta lukuun ottamatta, joten ajattelin että olisi hauska kirjoittaa vähän hänestäkin välillä! Tiedän että monet teistä ovat suunnilleen samanikäisten taaperoiden vanhempia, ja on hauskaa lukea saman ikäisten lasten kuulumisia, kuin mitä itsellä on. Meidän kuopukselle taitoja ja ihania juttuja on tullut rutkasti lisää siitä kun viimeksi kirjoitin, ja tuntuu että hän on kehittynyt ihan hurjasti viimeisten viikkojen aikana. Hän on nykyään ihan selvästi taapero eikä vauva, vaikka mulle hän onkin varmasti ikuisesti äidin vauva.

Meidän pihalle muutti viime viikolla hiekkalaatikko, ja sen jälkeen kuopus ei ole paljoa sisällä aikaa viettänyt. Hän kertakaikkiaan rakastaa hiekkalaatikolla leikkimistä, ja voisi istua siinä koko päivän, joka päivä. Keinut jää aivan kakkoseksi jos puistosta löytyy hiekkalaatikko, ja meidän pihallakin se on suuri hitti. Hän ei vielä tee itse hiekkakakkuja, mutta rakastaa laittaa hiekkaa ämpäriin, ja pois ämpäristä lapiolla. Vaikka ei aina olisikaan hiekkalaatikkoa tarjolla, niin pikkukivet ajavat saman asian. Hän on aivan toista maata kuin meidän esikoinen, joka yksivuotiaana nosti hiekkalaatikolla kädet pystyyn ja kiljui ällötyksestä hiekkaa kohtaan. Kuopus on aina valmiina upottamaan sormet multaan, hiekkaan, pikkukiviin tai vaikka jugurttiin. Kunhan vaan saa tuntea sormilla ja läträtä, se on lempipuuhaa.

Meidän 1v ei kovin mielellään tule sisälle jos on kerran päässyt ulos (paitsi jos sisällä on tarjolla ruokaa). Autolta kotiin siirtyminen on esimerkiksi aikaavievää, sillä usein hän karkailee, tai heittäytyy sylissä äänekkääksi spagetiksi joutuessaan sisätiloja kohti. Mutta ollaan me aina sisään päästy, ja onhan se nyt tosi hienoa että hän tykkää olla ulkona raikkaassa ilmassa. Puistossa hän tykkää myös keinua ja laskea liukumäkeä, vaikka valitseekin yleensä sen hiekkalaatikon. Hän kiipeää itse jo liukumäkeen, jos alimmainen porras on tarpeeksi matalalla, että hän yltää. Hän myös laskisi itse alas, mutta ihan en vielä uskalla päästää.

Taaperosta on kehittynyt varsin tarkkasilmäinen, ja liikkeellä ollessa hän bongaa jokaisen koiran, vaikka nämä olisivat kilometrin päässä ja näkyisivät vaan pienenä pisteenä. Koiran nähdessään hän aina huutaa hau, ja ison koiran nähdessään hän sanoo ”muuuuuu”. Monet muutkin eläimet sanovat ”muuuu” isojen koirien ja lehmien lisäksi, kuten ketut, oravat ja mäyrät. Kissat sentään sanovat ”miau” ja linnut sanovat ”titutii”. Lintuja hän bongailee myös ulkona mielellään, ja kutsuu iloisesti ”TITTU! TITTU!”. Juuri tällä viikolla naapurin parvekkeen kaiteella oli pikkulintu, ja taapero innoissaan osoitteli sinne ja huusi tittua. Naapuria pihalla hieman hymyilytti.

Puhetta tulee todella paljon ja koko ajan enemmän, ja hän myös toistaa jo perässä monet asiat mitä me sanotaan, sekä ymmärtää oikein hyvin mitä hänelle sanotaan. Oltiin juuri vähän aikaa sitten ystäväperheen kanssa puistossa, ja perheen parivuotias tyttö kysyi meidän kuopukselta, että ”Annatko minulle tuon ämpärin ja lapion?” (joilla taapero silloin itse leikki) ja meidän taapero vastasi että ”joo” ja ojensi ne hänelle, sekä vielä sanoi itse perään ”tiitti” eli kiitti. Hän vastaa kaikkeen mitä hänelle sanotaan, ja ainakin onnistuu kuulostamaan tosi pätevältä ja siltä, että tietäisi tasan mistä puhutaan.

Ruoka maistuu hänelle edelleen erittäin hyvin, ja hän onkin usein vailla jotain keittiössä. Hän hakee aina lusikan ruokailuvälinelaatikosta, menee se kädessään jääkaapin oveen roikkumaan ja rynkyttämään ja huutelee ”Mammiaaaa. Nämä, nämä. Tiitti, tiitti.” Yritetään silti pitää kiinni viidestä ruokailukerrasta päivässä, sekä pastilleista heti ruuan jälkeen. Hän on tarkka siitä että ovet ja laatikot suljetaan, ja käykin aina laittamassa vessan oven, portaiden turvaportin ja kaikki keittön laatikot kiinni, kun isommat tytöt eivät ole ihan niin tarkkoja niistä. Lempiruokia on riisi, lohi, avokado, maustamaton jugurtti, maissi ja tomaatti, niitä hän söisi vaikka koko ajan. Hän ei pidä hirveästi lihasta eikä perunasta, ja ne päätyvätkin usein lattialle. Hän kuitenkin maistaa ihanan ennakkoluulottomasti kaikkea, ja usein maistaa toisenkin kerran vaikka ensiksi irvistäisi.

Ulkoilun lisäksi hän tykkää edelleen tosi paljon kirjojen lukemisesta, ja jaksaa selata ja kuunnella vaikka kymmenen kirjaa putkeen. Hän sanoittaa innoissaan kirjojen sisältöä, ja kyselee välillä ”toi? toi?” eli varmaankin että ”Mikä toi on?”. Sitten kerrotaan, ja joskus hän myös toistaa perässä heti uuden sanan. Eläimet ja numerokirjat on lemppareita, ja numerokirjasta hän näyttää ”ykki kakki” eli yksi kaksi.

Sanoja tulee varmaankin n. pari sataa, ja joka päivä uusia. Jotkut unohtuvat, mutta pysyvästi käytössä on varmaankin se n. pari sataa sanaa. Hän on jo reilun kuukauden (?) ehkä kauemminkin puhunut kahden sanan lauseita, kuten ”hejää isi” (herää isi), ”Oova ittuu” (Nova istuu) ”menee kiikkaa” ”mennään keinumaan” ja ”Ei oo”. Aika yksinkertaisiahan nuo lauseet vielä ovat, mutta kommunikointi sujuu meiltä kuitenkin hurjan hyvin, kun pääsääntöisesti on helppo ymmärtää mitä taapero haluaa. Hänellä on  nyt sellainen selostamisvaihe päällä, ja hän selostaa kaikkia tekemisiään koko ajan, ja toteaa aina tyytyväisenä ”noin” ja ”näin” ja ”nonni” kun puuhastelee.

Hänellä on kaksi tärkeää pehmolelua, suositun huoltoasemaketjun maskottiapina nimeltä ”Apsi”, jota hän myös kutsuu ihan oikein apsiksi suhahtavalla ässällä, sekä Ikean panda-pehmo, jonka kanssa hän nukkuu aina yöt. Apina seuraa päivisin joka paikkaan, ja pandan hän ottaa aina illalla sängyssä kainaloon, ja alkaa nukkumaan. Hän nukkuu edelleen isosiskojen kanssa, ja se sujuu edelleen hyvin. Sinne hän jää aina sänkyyn tyytyväisenä pandapehmonsa kanssa, ja hetken höpöttelyn jälkeen alkaa nukkumaan, ja nukkuu aamuun asti.

Meidän taapero on ihan mahti tyyppi, ja huokaillaan kyllä koko perhe joka päivä miten ihana hän on, niinkuin meidän isommat tytötkin ovat. Toisiaan isosiskot eivät ehkä ihastele yhtä antaumuksella kuin pikkusiskoaan, mutta yhtä ihania ja rakkaita ovat kaikki kolme, ja onneksi me vanhemmat hoidetaan tämä ihastelu- ja kehumispuoli kaikkien osalta<3

Me ostettiin eilen Prisma-reissulla lapsille vappupallot, kun törmättiin niihin heti sisään astuessa. Toisella isoista tytöistä oli niin suuria vaikeuksia päättää vappupalloa, että hän joutui palaamaan vielä puolen tunnin kaupassa kiertelyn jälkeen pallovalikoiman pariin, ja silloinkin valinta onnistui vain hammasta purren. Mutta lopulta hänkin sai valkattua itselleen sopivan pallon, johon oli ja on edelleen tyytyväinen. Meidän minityyppi iski heti ekana silmänsä Muumi-palloon, ja sehän oli saatava.

Hauskinta on se, että 1v ei koskaan ole katsonut yhtäkään Muumi-jaksoa, mutta hän on silti ehkä maailman kovin Muumi-fani. Hän on ihastunut niihin kirjoissa, leluissa ja musiikissa, sekä ennen kaikkea magneeteissa. Meillä on monta puista Muumi-magneettia, joilla hän tykkää leikkiä. Sitä kautta innostus on laajentunut kaikkeen muuhunkin oheismateriaaliin, kuten omaan pehmeään jalkapalloon, joka on myös tietenkin Muumien kuvilla varustettu.

1v rakastaa Muumi-ilmapalloaan, ja Muumi-pooo eli Mumin boll pitää olla koko ajan lähettyvillä. Hän osoittelee muumeja, ja innoissaan ilmoittaa, että heitä on pallossa ”kakki muumi” eli kaksi muumia. Hänelle ei vielä ole olennaista eri hahmojen nimet, kaikki on vaan muumeja. Isosiskojen heppa- ja yksisarvispallot ovat molemmat vaan heppoja, ja molemmat sanovat kovaan ääneen ”muuuuuuuuuu” ainakin taaperon mukaan, ainakaan ne eivät missään nimessä sano ”ihhahhaa”. Isosiskoja huvittaa, kun hepat ääntelee kuin lehmät. Taaperolle se ei ole niin justiinsa, häntä sen sijaan naurattaa jos joku yrittää väittää, että heppa sanoisi jotain muuta kuin ”muuuu”.

Näiden kuvien välillä on vuosi. Toisessa kuopus on 2,5 kuukautta vanha, ja toisessa vuoden ja 2,5 kuukautta vanha. Miten järkyttävän suuri ero on noiden kahden kuvan välillä! Miten paljon vauva kasvaa vuodessa, ei sitä vaan käsitä kun pystyy seuraamaan kasvua joka ikinen päivä läheltä. Se tapahtuu kuin varkain, yhtenä päivänä sitä vaan aina huomaa, miten paljon isompi hän tänään on, kuin edellisellä kerralla kun ihmetteli samaa asiaa.

”Pienestä mytystä on kasvanut jäntevä ja liikkuva tyyppi joka höpöttelee enemmän kuin on hiljaa, ja joka innostuu ja alkaa potkimaan ja heilumaan joka suuntaan aina kun näkee jotain jännää. Hänellä on maailman ihanin heleä ääni ja hän kujertelee ja jokeltelee aivan ihanasti, sitä voisi vaan kuunnella koko päivän.” näin kirjoitin vajaa vuosi sitten. Jäntevä ja liikkuva hän on edelleen, ja innostuu edelleen ihanasti melkein mistä vaan. Nykyään hän ei jokeltele, mutta on kyllä erittäin kova puhumaan, ja heleä-ääninen vieläkin. Kiljuu myös korkealta ja kovaa, se vasta parasta hupia onkin. 

Vaikka tuo tyyppi tuossa kuvassa on kasvanut hulluna, ja pallot on vaihtuneet, on hauskaa myös ajatella miten moni asia on samalla tavalla kuin viime vuonna. Sama sohva on edelleen paikoillaan, lapsella on edelleen kirkasta väriä yhdistettynä mustavalkoiseen kuosiin päällä ja me ollaan edelleen yhtä onnellisia kuin viime vuonna, vaikka ei vauvakuplassa enää ollakaan. Vaikka tähän näiden kuvien välissä kuluneeseen vuoteen on mahtunut myös murhetta ja menetystä, sekä asioita joita ei olisi koskaan voinut kuvitellakaan tapahtuvaksi silloin kun tuo eka kuva on otettu, ei voi kuin ihmetellä miten upeat 365 päivää me ollaan vietetty. Mä voisin tehdä tästä kuvasta perinteen, ja kuvata meidän kuopuksen joka vuosi vappupallojen kanssa tuossa samassa kohdassa. JOOOOO. Niin mä teen. Mitä kaikkea vuodessa ehtiikään tapahtua, on se ihmeellistä.

Ihanaa iltaa kaikille <3