Tänään äänessä on pitkästä aikaa Otto, joka kertoo omia tuntemuksiaan siitä, että meille on tulossa vauva. 

Iina pyysi mua pitkästä aikaa kirjoittamaan postauksen, koska “ihmiset kuulemma innolla odottavat mitä mieltä mä oon asioista”. Eikä siinä, puhun mielelläni asiasta. Musta on kuitenkin tässä vuosien mittaan kehkeytynyt niin perheenisä perheenisä, että se on yhtä vahva osa mun identiteettiä kuin ilmaiset ämpärit suomalaisuutta. Ennen kuin alan sen enempää avaamaan sanaista arkkuani ja käymään tunteitani asiasta läpi, haluan sanoa yhden asian.

Ei, en edelleenkään toivo poikaa. Ei sillä että toivoisin tyttöäkään. Kantani on sama, kuin se on viimeiset kymmenen vuotta ollut. Toivon että lapsi on terve.

Asiaan.

Mun tunteet meidän raskaudesta (kuten asia on korrektia ilmaista) on tällä hetkellä vähän ristiriitaiset. Ja sanon näin vain koska haluan pitää teidät, rakkaat vaimoni blogin lukijat, jännityksen äärellä siitä, että “mitä mieltä se Otto nyt oikein on”. Olen tottakai ehdottoman innoissani, ja tiedän jo esimerkiksi mitkä vaunut haluan. Pari nimiehdotustakin on tullut mietittyä jo valmiiksi.

Meidän viime raskaudesta on vaan kulunut jo sen verran aikaa, ettei oikein muista niitä omia tunteitaan viime kerrasta. Ja koska mun keho ei tälläkään kertaa ole käynyt läpi minkäänlaisia muutoksia, tuntuu musta vähän siltä, ettei mun primitiiviset aivot ole vielä oikein sisäistäneet asiaa. Iinan jatkuvasti kasvava mahakin on vasta juuri ja juuri ylittänyt sen rajan, ettei mahaa oikein voi enää laittaa belugabologneseturvotuksen piikkiin. Vielä vähän aikaa sitten minun pienpanimo-oluista koostuva mahani oli kuitenkin kokoluokkaa Iinan mahaa isompi.

Yksi syy miksi en vain ehkä vielä oikein huoku (huo’u? mitä helvettiä?) intoa, on se, että olen ollut viimeaikoina vähän väsynyt, ja vetänyt sellaisella päivä kerrallaan -asenteella. Joo, tiesin että raskauspahoinvointi on juttu, ja ei, ei tullut mitenkään yllätyksenä että saa vähän ottaa koppia asioista kun toinen kasvattaa uutta elämää. Itsehän päätin että nyt olisi sopiva hetki yrittää neljättä. Joka muuten on ehkä ainoa korrekti tapa ilmaista, että me nyt vähän vaimon kanssa tässä paneskellaan normaalia enemmän.

Iinan pahin vointi vain sattui näppärästi siihen samaan ajankohtaan jolloin itse palasin kahden vuoden opintovapaalta töihin, mikä on ollut aika sopeutuminen. Siihen päälle vielä se alkuraskauden verenvuoto ja siitä aiheutunut ylimääräinen stressi, niin johan on hapansilakkapyttipannu. Aloin esimerkiksi taas pelaamaan wowia pitkän tauon jälkeen, että siitä vähän osviittaa. Alusta alkaen oli kuitenkin tiedossa että tällaisia juttuja tulee, ja että ne ovat yleensä väliaikaisia. Nyt on jo helpottanut, ja osaa nauttia taas asioista. Arki on tällä hetkellä aika normaalia, mitä lie tarkoittakaan näin herran vuonna 2021.

Mutta joo, se tämänkertainen yrittäminen oli kuin olikin ihan mun oma keksimä juttu. Kukaan ei aseella uhaten pakottanut, eikä mua millään tavalla painostettu. Sanon tämän ehkä hieman suoraan, mutta kun tää juttu menee vähän samaan kategoriaan sen “toivot varmaan poikaa” vihjailun kanssa. Sanoin joskus kolmannen muksun kohdalla kun multa kysyttiin, että montako lasta haluan, että “näin on ihan hyvä”. Ja niinhän se oli. Silloin. Nyt taas neljän on ihan hyvä. Jos joskus päätän että nyt riitti niin siinä vaiheessa napsaisen piuhat poikki.

Mulla ei vaan koskaan ole ollut sellaista suunnitelmaa omalle elämän pelille. En ollut koskaan haaveillut prinsessahäistä, kuudesta lapsesta ja kultaisesta noutajasta, joten en osannut myöskään sen enempää sanoa montako lasta haluan. Autoon mahtuu nykyään vielä kaksi, joten kyllä sinne vielä yhden hyvällä omallatunnolla tunkee. Eikä ole kellään sitten omaa huonetta nykyisessä kämpässä. Kristillinen tasajako. Huomaatteko kuinka asiat mukavasti loksahtelevat paikoilleen? Ja Iina taas on krooninen vauvakuumeilija, joten jos se ois Iinasta kiinni niin meillä ois varmaan noin biljardi lasta. Per huone.

Eikä me muutenkaan lähdetä tähän touhuun mun mielestä mitenkään sillä asenteella että kyseessä olisi uusi seikkailu, vaan enemmänkin sillä ajatuksella, että lisää samaa ja hyväksi todettua. Jos kaikki menee hyvin, niin mä jään uudestaan vanhempainvapaalle, oon omasta mielestäni erinomainen koti-isä. Varsinkin kun korona-aikana tuli innostuttua ruoanlaitosta, ja olen opetellut mm. käsittelemään kalaa, ja sietämään erikokoisia kurkkusiivuja.

Että sillä lailla. Kuten varmaan huomaatte, on mun ajatuksenjuoksu ehkä vähän rönsyilevää, mutta pohjimmiltaan positiivista. Mun mielestä se kiteyttää aika hyvin mun ja meidän fiilikset tästä. Me ollaan kaikki todella innoissaan, myös allekirjoittanut. Vauva on tervetullut lisä meidän entuudestaan suureen perheeseen, eikä malteta odottaa kesää ja alkusyksyä, kun meidän kuopuksestakin tulee isosisko. Sen kyllä kuitenkin sanon, että raskauden kanssa me ollaan molemmat ihan sata pros varmasti done. Joo, Iinan satunnaiset sanasekoilut on ihan hauskoja, mutta muuten kaikki raskauteen liittyvä on jo aikalailla nähty. Toisaalta ihan hyvä että vielä kestää, niin ehtii hankkia kaiken tarvittavan.

Joten sen pidemmittä puheitta:

TL;DR: Kivaa kun tulee vauva, neljä lasta on hyvä alku, toivottavasti on terve vs. sukupuoli, ja innolla odotetaan että päästään kaikki nuuskuttelemaan “vauvan hajua”, kuten Iina sen mulle tänään aikaisemmin sen niin kauniisti ilmaisi.

Tällä viikolla olen saanut useamman kerran itseni kiinni miettimästä, että olenko mä raskaana ollenkaan! Varsinkin aamupäivällä ja päivällä on ollut monesti jopa epätodellisen hyvä ja energinen olo. Se energinen keskiraskaus on ilmeisesti todellakin alkanut. Toisaalta sitten taas illalla supistelee tiheästi ja on sellainen ”pallo” olo, jos on päivän aikana touhunnut paljon. Eli esimerkiksi jos täytyy käydä kaupassa tai haluaa käydä lenkillä, se on parempi hoitaa aamupäivällä, jolloin supistukset eivät kiusaa joka askeleella vielä ja askel kulkee kevyesti kuin ei raskaana olisikaan.

Vauva liikkuu ja tunnen hänen liikkeensä, mutta välillä voi olla, että tunnen vain kerran päivässä ja välillä tunnen useamman kerran päivän aikana.Tämäkin lisää sitä epätodellista fiilistä, että onko siellä ketään  ja kasvaako hän hyvin, kun potkujen määrä ei vielä ole lisääntynyt mitenkään valtavasti siitä, mitä se oli pari viikkoa sitten. Mutta pikkuhiljaa hän vahvistuu ja kasvaa ja varmasti pian liikkeitäkin alkaa tuntumaan useammin. Enää seitsemän viikkoa siihen maagiseen 22 viikon rajaan.

Mulla oli tämän viikon aikana myös neuvola, joka sujui hyvin. Siinäkin tosin vauva karkaili, kun yritettiin saada sydänäänet kuuluviin. Varmaan kolme kertaa kävi niin, että saatiin just syke kuulumaan muutamaksi sekunniksi, sitten vauva potkaisi doppleria ja karkasi niin, että ääniä sai taas etsiä vaikka kuinka kauan. Mutta syke oli vahva ja hyvä, oli ihana kuulla se.

Painoa mulle oli tullut nyt tähän 15. viikon neuvolaan mennessä lähtöpainosta 1,8kg. Olin jopa hieman yllättynyt, että niin vähän, kun mulla on ollut jotenkin niin pehmeä olo viime aikoina ja kun liikunta oli niin vähäistä silloin, kun oli lääkäriltä lepokäsky monen viikon ajan. Mutta kai se pehmeys on enemmän mun päässä, heh. Ihan hyvä, että painoa tulee maltillisesti näin alussa, kun yleensä sitten keskivaiheilla mulla on tullut enemmän.

Kaikki oli neuvolassa normaalia, hemoglobiini oli edelleen hyvä 133 ja kaikki muutenkin mallikkaasti. Olipa ihanaa kun nyt tälle neuvolakäynnille sain meidän ”oman” terveydenhoitajan. Jouduin ekassa neuvolassa menemään toiseen neuvolaankin, että kerkesin saada lähetteen ajoissa niskapoimu-ultraan. Sielläkin oli aivan ihana ja mukava terveydenhoitaja, mutta onhan se aina eri käydä sillä tutulla.

Meillä on ollut sama neuvolan terveydenhoitaja esikoisen raskausajasta lähtien (tai no siitä, kun muutettiin meidän ekaan yhteiseen kotiin Oton kanssa mun ollessa raskausviikolla 15 tai 16. Eli nyt tulee huhti-toukokuussa kymmenen vuotta! Hän on aivan ihana ihminen ja seurannut meidän tarinaa alusta asti, nähnyt meidän lasten kasvun ja toivottanut kahdelle vanhimmalle jo hyvää matkaa koulutielle. Hän on aina kohdannut meidät lempeästi ja arvokkaasti, vaikka kymmenen vuotta sitten olin vasta 19-vuotias teini. Hän on käynyt meidän jokaisessa kodissa neuvolan kotikäynnillä katsomassa vastasyntynyttä, ja ollut aina mukana meidän elämässä. Ihanaa, että saadaan pitää hänet edelleen!

En siis meidän muuton myötä vaihtanut neuvolaa, vaan käydään edelleen samassa kuin ennen juuri siksi, koska haluttiin pitää sama terveydenhoitaja. Ja nykyään kun on auto, niin ei sillä neuvolan sijainnilla ole mitään merkitystä sinällään, ekan neuvolakäynnin kävin Viiskulman neuvolassa keskustassa, kun sieltä löytyi vapaa aika. Sekin oli hauska sattuma, sillä myös esikoisen raskausaikana kävin sen ekan käynnin nimenomaan Viiskulman neuvolassa, kun asuin silloin vielä Ullanlinnassa. Jotenkin tämän raskauden kohdalla niin monessa jutussa on sellainen ”ympyrä sulkeutuu” -fiilis, että just näin tämän pitikin mennä.

Silloin 10 vuotta sitten kävin Viiskulman neuvolassa epävarmana 19-vuotiaana teininä ja nyt sain mennä sinne uudelleen itsevarmana tulevana neljän lapsen äitinä, joka ei tuntenut itseään yhtään huonommaksi kuin ketään muutakaan. Ja ei, en missään nimessä ollut 19-vuotiaanakaan ketään muuta huonompi. Mutta silloin tuntui siltä. Nyt mua hymyilytti istua siellä samassa odotushuoneessa kuin silloin. Muistin sen jännityksen ja epävarmuuden ja miten me Oton kanssa silloin istuttiin siellä pyörittelemässä peukaloita, eikä yhtään tiedetty mitä odottaa. Nyt oli ihan toinen fiilis, kaikki meni rutiinilla ja oli jo entuudestaan tuttua, paitsi se, että nyt saakin syödä pehmeitä pastöroituja juustoja, kunhan niissä on hyvin päiväystä jäljellä.

Asiasta kukkaruukkuun, nyt olen myös alkanut nukkumaan heräämättä öisin pissalle, mikä on I-H-A-N-A-A! Nyt nautin tästä niin kauan, kunnes sitten loppuraskaudessa se vessaramppaaminen öisin alkaa uudelleen. Vielä viime viikolla heräsin kuuden-puoli seiskan maissa aamuisin ja olin aina hereillä ennen kaikkia muita. Mutta nyt eilen nukuin jopa 7.50 asti ja tänäänkin heräsin vasta herätyskelloon 7.15. Eli ehkä tässä on nyt toivoa, että saisi hetken aikaa nauttia ihan tavallisista katkeamattomista yöunista ja normaaleista aamuherätyksistä? Ihanaa!

Loppuun vielä samanlainen koonti kuin viime viikolla:

Checklist raskausviikko 15:

Vauvan koko hedelmänä: Päärynä.

Cravings: Tuoreet mansikat.

Oireet: Harjoitussupistukset liikkeessä, muuten ei oireita. 

Yksi toivotuimpia raskausaiheita on ollut ”mikä kaikki meidän arjessa ja elämässä muuttuu neljännen lapsen myötä”. Näin etukäteen on vaikea tietenkään tietää kaikkea, mutta käytännön asioista me ollaan jo aika hyvin perillä. Kirjoitin itse asiassa jo silloin syksyllä, kun aihetta ekaa kertaa väläyttelin, että ollaan jo mietitty näitä käytännön juttuja valmiiksi. Niitä on ollut hauska miettiä ja myös samalla huomata, että niin ne omat arvot ja asenteetkin kehittyy kokemuksen myötä. Kaksi suurinta käytännön juttua, joista on eniten kysytty, on tietenkin auto ja asunto.

Meillä on 7-paikkainen ja erittäin tilava auto jo valmiiksi, joten autoa ei tarvitse vaihtaa. Se on iso helpotus, koska me rakastetaan meidän nykyistä autoa. En edes tiedä mihin sen vaihtaisi, jos pitäisi vaihtaa. Ainakin seuraavat pari vuotta mennään luultavasti siis tuolla tutulla ja turvallisella Skoda Kodiaqilla, eikä meille ainakaan mitään bussia ole tulossa.

7-paikkaiseen mahtuu edelleen yksi lisätyyppi kyytiin, vaikka me oltaisiin koko 6-henkinen perhe siellä. Suksiboksi tosin ajateltiin hommata, niin pidempiä matkoja matkustaessa riittää edelleen tilaa matkatavaroille hyvin. Sitä en sano, etteikö toinen auto voisi jossain vaiheessa tulla ajankohtaiseksi tämän rinnalle, mutta vielä ei ole sen aika.

Ja sitten se asunto. Meillä on rapiat 100 neliötä ja kolme makuuhuonetta. Tällä hetkellä meillä esikoinen ja 7v jakavat yhden huoneen ja kuopus nukkuu yksin toisessa, joka toimii myös leikkihuoneena. Kaikki makuuhuoneet ovat suuria ja tilavia. Vauva mahtuu mainiosti nukkumaan ensin meidän makuuhuoneessa ja myöhemmin sitten kuopuksen kanssa. Ainakaan nyt siis toistaiseksi meillä ei ole minkäänlaisia muuttosuunnitelmia näköpiirissä.

Me rakastetaan tätä kotia ja ollaan huomattu tässä 11 kuukauden asumisen aikana, että mahdutaan tänne erittäin hyvin. Meillä on avara ja tilava alakerta, jossa kaikilla on tilaa hengata. Ja meillä on yläkerta, jossa lapsilla on kivat huoneet ja aikuisilla mukava makuu-/työhuone, joissa me  kaikki vietetään aikaa mielellään.

Meillä on täällä myös kaksi tilavaa kylpyhuonetta (kolmella suihkulla) sekä kodinhoitohuone ja iso oma piha, jotka kaikki helpottavat elämää ja tuovat niitä kaivattuja lisäneliöitä ja toimintoja meidän arkeen.

Tämä korona-aika hieman vääristää sitä kuvaa, kuinka paljon aikaa kotona vietetään ”normaalissa” arjessa. Sitten kun ei ole enää korona-aika ja meilläkin isommat lapset ovat jo nyt sen ikäisiä, että osaavat liikkua itsenäisesti, niin varmasti myös se heidän kotona viettämä aika jonkin verran vähenee ja kavereiden kanssa ulkona/puistossa/nuorisotalolla/harrastuksissa vietetty aika lisääntyy taas.

Ja silti, vaikka ollaan oltu super tiiviisti yhdessä täällä koko tämä aika ja me vanhemmat myös tehty töitä/opiskeltu kotona, niin ollaan koettu, että kaikille on enemmän kuin riittävästi tilaa. Aina löytyy oma rauhallinen nurkka tarvittaessa ja jokaisella on omat paikat ja tilat niille omille tärkeille tavaroille, joista saa itse päättää.

Jotkut kaipaavat enemmän tilaa ja toiset vähemmän. Tiedän useampia perheitä, jotka asuvat neljän lapsen kanssa pienemmässäkin kodissa kuin me ja mahtuvat hyvin. Mun mielestä näistä asioista on myös hyvä puhua ja murtaa ennakkoluuloja. Suomessa etenkin maalla tai pienemmissä kaupungeissa ihmiset rakentavat usein nelihenkisellekin perheelle 150-200 neliön taloja, koska se on mahdollista. Rakentaminen on edullisempaa kuin täällä pk-seudulla, tontit maksavat murto-osan siitä mitä täällä, ja kukapa ei tykkäisi, kun on paljon avaraa tilaa.

Ei siinä ole mitään väärää. Varmaan itsekin haluaisin asua niin, jos olisin tottunut jo omassa lapsuudessa siihen, että on iso talo. Minä sen sijaan olen tottunut asumaan kompakteissa vuokra-asunnoissa koko elämäni, ja tämä meidän reilut 100 neliötä ikiomaa paritalon puolikasta on eniten, mitä mulla on koskaan ollut. Siihen on helppo olla tyytyväinen.

Ja toki onhan esim ympäristösyistä kannattavaa asua tiiviimmin ja kyseenalaistaa sitä omaa tilan ja tavaran tarvetta.  En sano, etteikö mekin joskus tulevaisuudessa voitaisi muuttaa isompaan kuin nyt, mutta sanon, että toistaiseksi me mahdutaan ihan hyvin näin, eikä ole muuttosuunnitelmia. Jos joskus tulee sellainen fiilis, että kaivataan enemmän tilaa tai esim. lapset alkavat toivoa kokonaan omia huoneita, niin tottakai ollaan valmiita silloin miettimään uudelleen. Meille kaikkein tärkeintä on se, että lapsilla on hyvä olla omassa kodissa.

Yksi suunnitelma meillä kyllä on ja se on ollut jo pitkään ja se on meidän pihavajan muuttaminen vierasmajaksi. Meillä on  pihavaja, jonka lisäksi meillä on tilava varasto ja kellari, joten säilytystilaa kyllä riittää. Mutta vieraille ei ole erillistä omaa tilaa ja vierasmaja ajaisi sen asian ainakin kesäisin. Meillä oli alunperin tarkoitus tarttua tähän asiaan jo viime kesänä, mutta keittiöremontti ja korona veivät suurimman osan säästöistä. Haudattiin se idea silloin siis odottamaan tulevaisuutta. Haaveena on, että tehtäisiin meidän pihalle kaunis lasiovinen vierasmaja, jossa mahtuisi yöpymään mukavasti ainakin niin kauan kuin ulkona on lämmintä.

Mutta ollaan taas edetty tämän kanssa aika hitaasti (lue: ei ollenkaan), koska tämä alkuvuosi on tosiaan ollut hieman rankka ja ollut ihan muut asiat mielessä kuin vierasmaja. Eli voi olla, että tämä ei etene tänäkään vuonna vielä, kun pitää selvitellä kaikki lupa-asiat (joissa voi kestää kauankin) ja miettiä mikä on järkevin keino toteuttaa tämä. Mutta ehkä joskus!

Näiden kahden suuren käytännön asian lisäksi ei nyt tule mieleen mitään sen suurempaa, mitä vauva elämästä muuttaisi. Toki vauvan syntymä tuo aina oman intensiivisen lisänsä arkeen ja jokainen persoona tuo oman mausteensa perheeseen, mutta muuten elämä varmasti jatkuu melko samanlaisena kuin ennenkin. Perhevapaiden jakamisesta ja muusta tulen kertomaan enemmän myöhemmin, kun ollaan itse selvillä siitä, miten toimitaan niiden kanssa.

Toistaiseksi siis tuntuu siltä, että vauva solahtaa melko mutkattomasti meidän arkeen, kun tämä on ensimmäinen kerta kun ei tarvitse muuttaa raskausaikana, ja auton hankinnan jälkeen myös eka kerta kun autoonkin mahdutaan ihan suoraan kaikki. Ihanan leppoisaa, kun isoin hankinta on varmaan vaunut!

Olen saanut tosi paljon sellaisia ”tätä jo vähän odotinkin”- ja ”arvasin!” -viestejä, koska kyllähän se rivien välistä on ollut luettavissa pitkään jo, että haaveiltiin perheenlisäyksestä. Ja olen jopa sen sanonut suoraankin videolla. Jonkin verran olen saanut myös viestejä, että nämä uutiset yllättivät täysin, ja kuinka joku muistaa, että joskus jossain postauksessa sanoin, että meille ei varmaan enää tule lapsia kolmannen jälkeen. Sitä tosin on jo vuosia.

Ihan alunperin, silloin vuosia sitten, haaveilin neljästä lapsesta. Kaksi lasta 1,5v ikäerolla kuitenkin jarrutti sitä haavetta, kun arki oli aika kuormittavaa monen tekijän myötä, eniten ehkä huonojen yöunien. Jonkin aikaa oltiin jopa varmoja, että kaksi riittää meille. Mutta silloin kun sillä tavalla mietittiin, oltiin 22- ja 23-vuotiaita. Siitä on aika kauan. Tiedostettiin kyllä (ja sanottiin myös ääneen), että siinä iässä ei meidän kannata vielä tehdä mitään lopullisia päätöksiä lapsiluvun suhteen, kun ei sitä ikinä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Pikkuhiljaa aika kultasi muistot ja vauvakuume alkoi nostaa päätään. Ajattelin, että kolmas lapsi lievittäisi sen vauvakuumeen sitten, mutta ei se oikeastaan koskaan helpottanut, paheni vaan. Vauva-aika oli niin ihanaa meidän kuopuksen kanssa ja Oton vanhempainvapaa on sellainen ajanjakso meidän elämässä, jota muistelen valtavan suurella lämmöllä. Toki moni muukin, mutta tuo aika on jäänyt mieleen vauva-arjen osalta sellaisena ihan käsittämättömänä onnellisuuskuplana, vaikka silloin muuten elämässä koettiin suuria menetyksiä.

Oltiin puhuttu vauva-aiheesta jo pitkään Oton kanssa ja vaikka Otto oli alunperin sitä mieltä, että kolme on hyvä luku, niin ei hän ollut sanonut ehdotonta eitä missään vaiheessa, ja jossain vaiheessa ”ehkä ei” vaihtui ”ehkäksi” ja sitten ”kylläksi”. Punnittiin tätä asiaa paljon eri kannoilta. Meitä molempia pelotti erityisesti se, että mitä jos kaikki ei menisikään tällä kertaa hyvin. Olisiko meistä siihen, selvittäisiinkö me siitä?

Syyskuussa kirjoitin meidän fiiliksistä lapsiluvun suhteen. Että silloin vielä pelko oli kaipuuta suurempi, mutta jos kaipuu vauvaa kohtaan kasvaisi joskus pelkoa suuremmaksi, niin en näe mitään syytä miksi meille ei voisi tulla neljättäkin. Ehkä se postauksen kirjoittaminen ja teidän kommentit toimivat mulle hyvänä terapiana. Ymmärsin, että ei se pelko odottamalla lähde pois ja mitä pidempään me odotellaan (jos puhutaan siis vuosista) niin kohta on oikeasti jo enemmän syytäkin pelkoon, kun riskit kasvavat koko ajan. Että jos me kerran vielä yksi halutaan, niin sitten pitää olla rohkea ja mennä niitä pelkoja kohti.

Lokakuussa varmistui, että Otto tosiaan valmistuu ennen vuoden vaihdetta ja se oli ehkä meille sellainen viimeinen sysäys, että NYT. Ajateltiin, että siinä varmaan kestäisi ihan hyvä tovi, että tulen raskaaksi, kun viimeksikään ei tärpännyt nopeasti, joten oli parempi aloittaa yrittämään.

Marraskuu oli ensimmäinen kierto kun yrittämällä yritettiin, mutta se päättyi kuukautisiin. Ja olihan se pettymys, koska vaikka tiesin järjellä, että siinä saattaa kestää kuten viimeksi, tiesin myös, että kahdella ekalla kerralla meillä nappasi heti, vaikka ei juurikaan edes yritetty. Joten oli sellainen pieni toivon kipinä, että jos nyt! Mutta samalla se oli sellainen hyvä palautus maan pinnalle, että ei nyt kannata vielä haaveilla mistään #vauva2021 kun se saattaa hyvin mennä seuraavankin vuoden puolelle. Ostin elämäni ensimmäistä kertaa myös ovulaatiotestejä seuraavaa kiertoa varten ja aloin syömään foolihappoa.

Parin viikon kuluttua mulla oli selkeät ovulaation oireet ja onnistuin tikuttamaan ovulaatiotestiin toisen viivan. Se oli hieman haaleampi kuin kontrolliviiva, mutta kuitenkin. Sillä mentiin. Ja siitä se sitten lähti. Tämä tärppäsikin niin nopeasti, että oltiin aivan pöllämystyneitä. Oltiin varauduttu siihen, että kenties meillä onnistuu vasta ensi kesänä tai jopa myöhemmin, mutta sitten se yhtäkkiä onnistuikin tokasta kierrosta. Täytyy olla kiitollinen siitä, että päästiin näin helpolla tällä kertaa, sillä muistan vielä hyvin miltä tuntui kun yritystä oli takana pidempään ja aina uudelleen ne menkat alkoivat.

Tällainen matka meillä kohti sitä, että meistä tulee kuuden hengen perhe. Aika hauskaa, että ollaan palattu siihen, mitä joskus villeimmissä unelmissani teininä haaveilin. <3

Ihan ekaksi haluan kiittää ihan mielettömän paljon kaikista onnitteluista, joita ollaan saatu viikonlopun aikana! Ihan uskomattoman ihana vastaanotto ja niin hienoa saada jakaa meidän perheen uutiset niin monen ihanan tyypin kanssa, jotka iloitsevat meidän kanssa yhdessä. Kiitos <3 Tällä hetkellä olen ihan valtavan täynnä onnea ja kun viikonloppuna julkaisin videon siitä, kun tehtiin raskaustesti, kyyneleet valui mun poskilla ja tunteet menivät kyllä hurjaa vuoristorataa. Niin monta kertaa nimittäin ehdin katsoa ne videot tässä alkuvuoden aikana ja miettiä, että tuleeko niistä kahdesta viivasta meille koskaan mitään muuta kuin ihan valtava suru.

Raskauden ensimmäiset viikot sujuivat hyvin tavanomaisesti ja teen alkuraskauden oireista ja kulusta vielä ihan oman postauksensa, tässä keskityn siihen yhteen asiaan, joka on tehnyt tästä raskaudesta kovasti erilaisen kuin aiemmista.

Raskausviikolla 8+2 kävin ihan normaalisti vessassa ja pyyhin. En tiedä onko muilla raskaana olevilla samanlaista tapaa, mutta itse olen aina raskaana ollessa pelännyt (varsinkin alussa) keskenmenoa niin paljon, että vaistomaisesti pyyhkiessä on tullut aina katsottua, ettei paperissa vain näy punaista. Koska veri ja raskaus – ne eivät missään mun mielikuvissa ole kuuluneet yhteen.

Pyyhin ja huomasin paperissa häivähdyksen vaaleanpunaista. Se oli niin pieni häivähdys, että ajattelin vain olleeni vainoharhainen ja hautasin koko asian jonnekin taka-alalle. Seuraavalla kerralla vessassa käydessäni siinä ei ollut enää mitään epäselvää, paperi oli ihan selkeästi vaaleanpunainen.

Tässä kohtaa sydän alkoi hakkaamaan. Vaikka tiesin, että silloin kun kuukautisten pitäisi normaalisti tulla, voi joillakin olla pientä veristä vuotoa myös raskauden aikana, kyllä se veri säikäytti. Nopea googlailu, vaikka tiesin ettei kannattaisi kuitenkaan. Vastaukset: voi olla ihan normaalia, voi olla alkava keskenmeno, voi olla verenpurkauma eli hematooma kohdussa, voi olla keskeytynyt keskenmeno, voi olla kohdunulkoinen raskaus.

Me oltiin onneksi käyty tasan viikkoa aiemmin varhaisultrassa yksityisellä, joten tiesin, että meidän alkio on kohdun sisällä ja hänellä oli vahva sydämensyke jo silloin. Eli ainakaan kohdunulkoisesta raskaudesta ei ollut kyse, onneksi. Mutta muuten se saattoi olla mitä tahansa noista. Päätin vielä odottaa miten tilanne etenee, koska tiesin, että ei mua mihinkään tutkittavaksi otettaisi kuitenkaan pienestä vaaleanpunaisesta vuodosta. Juttelin myös lääkäri-ystäväni kanssa ja hänkin lohdutti, että niin kauan kuin ei tule paljon kirkasta verta, ei pitäisi olla mitään hätää.

Vaaleanpunainen vuoto jatkui on-off muutaman päivän. Soitin kerran Naistenklinikan päivitysnumeroon, mutta sieltä sanottiin, että voin seurailla rauhassa kotona, jos vuotoa ei tule paljon eikä se muutu kirkkaan veriseksi. Pelkäsin koko ajan, että se kiihtyy siitä ja odotin, että tulee maanantai ja voin soittaa Perhe-Artelle, jossa oltiin käyty varhaisultrassakin. Halusin mennä sinne katsomaan, että vauvalla on kaikki hyvin. Maanantaina aamulla varasin ajan Perhe-Artelle toiseen varhaisultraan, jonka sain onneksi heti tiistai-aamulle.

Joskus aamupäivällä maanantaina menin normaalisti vessaan, jossain määrin jo tottuneena siihen vaaleanpunaiseen, kun yhtäkkiä ei ollutkaan enää pelkkää vaaleanpunaista. Vessanpönttö oli täynnä kirkkaanpunaista verta ja paperiin tuli lisää. Mua sattui mahaan ja selkään samalla, ei mitenkään sietämättömän kovaa, mutta sattui kuitenkin.

Siinä hetkessä iski paniikki ja olin varma, että nyt se oli siinä. Soitin uudelleen Naistenklinikan päivystysnumeroon, johon saa soittaa ennen 22. raskausviikkoa ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Toivoin, että pääsisin sinne tarkastamaan onko mulla alkanut keskenmeno. Olin niin peloissani ja mua itketti kun kerroin. Vastaukseksi sain seuraavaa:

– Voit seurata ensimmäiseen ultraan asti jos verenvuoto ei lisäänny tästä tai kivut muutu sietämättömiksi (3,5 viikon päähän)

– Meillä ei ole täällä resursseja tarkistaa jokaista veristä vuotoa kun se on niin yleistä

– Ultraaminen ei hyödytä mitään tässä vaiheessa eikä meillä ole mitään kristallipalloa jolla voisimme ennustaa miten käy

– Jokainen ylimääräinen tutkimus lisää tulehdusriskiä

– Mitään ei ole tehtävissä muuta kuin seurata.

Se mitä en saanut oli empatia tai minkäänlainen tuki pelottavassa tilanteessa. Ei yhtään rohkaisevaa sanaa. Ymmärrän, että varmasti päivystyksessä tällaisia puheluita tulee paljon ja ne ovat ihan arkipäivää ja tavallinen juttu. Mutta siinä hetkessä minulle (vaikkakin jo neljättä kertaa raskaana olevalle) tilanne oli uusi ja pelottava ja olisin kaivannut edes jonkinlaista ymmärrystä, lohdutusta ja arvokasta kohtaamista. En sellaista oloa, että olen ärsyttävä maanvaiva joka häiritsee ja ihan turhaan soittelee ja häiritsee asialla, jolle ei voida mitään.

Onneksi Perhe-Artelta laitettiin yllättäen melkein heti tuon puhelun jälkeen viestiä, että heille oli vapautunut peruutusaika samalle illalle ja minä olin tullut mieleen, kun olin kuulostanut niin huolestuneelta aikaisemmin aamulla soittaessani ja aikaa varatessani. Ihan mieletöntä palvelua!

Otin tietenkin heti ajan vastaan ja samana iltana me mentiin sinne ultrattavaksi. Pelkäsin niin paljon, että ruudulla ei näkyisi enää sykettä. Mutta syke tuli samantien näkyviin ja pikkukaveri oli kasvanut ja vastasi viikkojaan ihan täysin. Aktiivisen pikkuisen lisäksi ruudulla näkyi, että mun kohdussa oli selkeä kuunsirpin muotoinen hematooma eli verenpurkauma, joka paljastui verenvuodon aiheuttajaksi.

Kätilö neuvoi, että nyt kannattaa levätä ja ottaa mahdollisimman rauhassa niin kauan kuin vuotoa on, ja lisäksi ei saa harrastaa seksiä tai uida tai kylpeä. Vaikka tilanne oli hermoja raastava, sain tukea  ja neuvoja, konkreettisia asioita, joilla voin itse ainakin hieman helpottaa tilannetta. Keskenmenoriski on tosi alhainen jo noillakin viikoilla, ja kätilö kertoi, että hematooma ei lisää riskiä erityisesti, vaikka pelottavalta tuntuukin. Että nyt kun syke näkyi niin vaikka ei tietty kenelläkään sitä kuuluisaa kristallipalloa ole, niin ei mulla myöskään pitäisi olla sen suurempaa riskiä keskenmenoon kuin kenelläkään muullakaan. Se helpotti niin paljon.

Me oltiin siellä ehkä 20 minuuttia ja se antoi mulle niin paljon mielenrauhaa. Mut kohdattiin arvokkaasti ja lempeästi ja annettiin toivoa, eikä vaan levitelty käsiä kyllästyneellä äänensävyllä. Sain kysyä kaiken mikä mieltä askarrutti ja mua lohdutettiin.

Mutta en voi olla ajattelematta, miten eriarvoistavaa on, että lempeää kohtaamista näin pelottavassa ja vaikeassa tilanteessa ei saanut ilmaiseksi, vaan se täytyi ostaa. Onneksi meillä oli siihen mahdollisuus. Jos tämä olisi tapahtunut vaikka ensimmäisessä raskaudessani, olisin pelännyt ja ollut hermorauniona viikkokausia ilman minkäänlaista mielenrauhaa, koska meillä ei olisi mitenkään ollut varaa maksaa ultraa yksityisellä. En tiedä mitä mun mielenterveydestä olisi ollut jäljellä np-ultrassa, jos olisin joutunut monta viikkoa arvailemaan kannanko sisälläni elävää sikiötä.

Tämän ultrakäynnin jälkeen verenvuoto jatkui vielä useamman viikon. Muutaman kerran kävi uudelleen niin, että pönttö tuli aivan täyteen kirkkaanpunaista verta, mutta nyt kun tiesin mistä se johtuu, uskalsin rauhassa odottaa, että rauhoittuuko vuoto. Ja aina se siitä sitten rauhoittui kun makoili. Mulla oli jonkin verran kuukautiskipumaisia jomotuksia, jotka aina pelottivat varsinkin silloin, kun niiden yhteydessä tuli runsaammin vuotoa, mutta aina kivut myös menivät ohi.

Meidän kuopuksen synttäripäivänä verenvuoto yhtäkkiä loppui kuin seinään. Ehkä verenpurkauma oli vihdoin kuivunut pois tai vuotanut kokonaan pois.

Sen jälkeen pelkäsin vielä, että se alkaa uudelleen, mutta ei onneksi alkanut. Ultrassa näkyi perjantaina, että hematoomaa ei enää ole kohdussa. Sain luvan olla ja elää ihan normaalisti, käydä kävelyillä ja tehdä muutenkin kaikkea ihan oman jaksamisen mukaan. Enää ei tarvinnut levätä ja nyt saan mennä vaikka uimaan (vaikka koronan takia uimaan ei oikein nyt pääsekään).

Bulevardilla HUSin sikiöseulontayksikössä mulla oli maailman ihanin ja lempein kätilö, joka teki np-ultran ja oli niin mukava ja nimenomaan juuri sellainen, jollaista voi toivoa kun kyse on näin herkästä ja isosta asiasta.<3

Toivoisin, että hoitohenkilökunta muistaisi aina sen, että vaikka heille tällaiset tilanteet ovat peruskauraa ja arkipäivää, niin raskaana oleville välttämättä ei. Ja vaikka mun kohtu oli vain yksi verta vuotava muiden joukossa, niin meille siellä kohdussa on kokonainen elämä, jota rakastetaan jo nyt ihan hirveän paljon.

Toivoisin myös tosi paljon, että netistä löytyisi selkeämmin tietoa luotettavista lähteistä, miten toimia jos kohdusta löytyy hematooma tai jos epäilee sellaista. Mulle olisi ainakin ollut ihan sietämätöntä vaan odotella monta viikkoa pelottavan vuodon kanssa ilman mitään neuvoja. Esimerkiksi täällä HUSin tietosivuilla ei sanota hematoomasta sanaakaan, ja siellä myös nimenomaan kerrotaan, että jos on runsasta veristä vuotoa, on mahdollista päästä tutkimuksiin ja ultrattavaksi, vaikka mä en ainakaan päässyt. Kun netistä hakee ”hematooma raskaus” niin ensimmäisten kolmen hakutuloksen joukossa tulee jo palstakeskusteluita, eli ei kovin luotettavaa tietoa.

Huh, sellaista! Nyt kun olen kertonut siitä, mikä mieltä on painanut monta viikkoa, voi siirtyä iloisempiin ja ainakin vähän tavallisempiin asioihin! Tällä viikolla tulossa ainakin postaus ensimmäisistä raskausviikoista oireineen ja kenties myös siitä, miten lopulta päädyimme yrittämään neljättä vauvaa. Kiitos vielä ihan hurjasti kaikille, teidän viestit ovat olleet niin täynnä iloa ja rakkautta ja myötäelämistä, että olen vaan häkeltynyt kiitollisuudesta <3