Mulla on takana kolme synnytystä, jotka on kaikki olleet toistensa kanssa tosi erilaisia. Jokainen on jäänyt mieleen mun elämän parhaana hetkenä lopulta, vaikka kaikilla kerroilla lopputulosta ei ole saavutettu ihan kuten oppikirjoissa. Eikä mulla ole jäänyt mitään traumoja synnyttämisestä, olen siinä tosi onnekas. Mulle synnytys on kokemuksena sellainen, että voisin kokea sen vaikka kerran vuodessa, ihan oikeasti. Se on intensiivistä, se on euforista, se on vaan jotenkin mielettömin tapahtuma, mitä koskaan mun elämässä on ollut (tai tulee olemaan).

Synnyttäminen on mulle tunteiden räjähdys ja alusta loppuun asti mä vaan rakastan sitä yli kaiken. Vaikka meidänkin synnytyksissä on aina ollut kaikenlaisia kommelluksia, kipua ja pelottaviakin hetkiä, niin mitään mä en vaihtaisi niistä. Olen vaan tosi kiitollinen, että olen saanut kokea ne ja lopputuloksena on ollut terve lapsi ja terve äiti.

Kuva on otettu n. viikkoa ennen mun ensimmäistä synnytystä, kun olin sairaalassa saamassa kortisonipiikkejä ja supistuksenestolääkettä. 

Synnytyksen kaikki vaiheet on omalla tavallaan mun mielestä tosi hienoja ja voimaannuttavia ja se ajatus, että kestää sitä kovaa kipua on myös mulle jotenkin voimaa antava. Mulla on aina ollut synnytyksen jälkeen sellainen superwoman olo, että pystyn ihan mihin vaan, kun pystyin siihen. Mun on ollut helppo luottaa omiin kykyihin varsinkin ekan synnytyksen jälkeen, kun oli jo sellainen tuntuma siihen ja tiesi, että oma kroppa pystyy siihen vähän oudommissakin olosuhteissa (perätila).

Se on ehkä ”vähän” ongelmallista, että synnytykseen liittyy aina myös raskaus ja lapsen vanhemmuus koko loppuelämäksi, muuten mä voisin oikeastikin synnyttää ihan synnyttämisen ilosta joka vuosi. Mutta raskausaikoja en jaksaisi, eikä meille ehkä niin montaa lastakaan voisi tulla kuin mitä mulla on hedelmällisiä vuosia tässä jäljellä. Se ei ihan toimisi. Enkä tiedä olisiko synnytys ihan niin euforinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus ilman sitä build-upia eli raskautta tai palkintoa eli vauvaa. Ehkä ei.

Tässä mä olin pääsemässä kotiin odottamaan, että mun synnytys käynnistyy luonnollisesti, sen jälkeen kun mulle ensin oli monta päivää sanottu, että en lähde enää kotiin ilman vauvaa. 

Mä rakastan muistella omia synnytyksiä ja rakastan lukea muiden synnytystarinoita tai katsoa niitä sarjoissa ja leffoissa, tai YouTubessa. Mulle myös toisten synnytykset on takuuvarma itkettäjä, mä itken aina silmät päästäni kun vauva syntyy, oli kyseessä sitten joku ohjelma tai synnytystarina blogissa. Olen varma, että ei ole fyysisesti mahdollista mulle olla itkemättä katsoessani tai lukiessani synnytyksestä. Silloin aina eniten itkettää se, kun katsoo sitä ilmettä synnyttäneen äidin kasvoilla, josta näkyy ne kaikki tunteet kerralla ja miettii, että just toltakin musta tuntui, mä tiedän ton!

Aina kun mä puhun omista synnytyksistä tai muiden synnytyksistä, tulee sellainen synnytysikävä ja haikea fiilis. Saakohan sitä enää koskaan kokea? Pari kertaa olen jo ajatellutkin, että tämä oli mun viimeinen synnytys, enää en koskaan saa kokea tätä mieletöntä tunnetta. Olen surrutkin sitä. Mutta eihän sitä tiedä jos joskus vielä.

Postauksen kuvina on kuvia musta juuri ennen synnytystä ja heti sen jälkeen, joita en ennen ole näyttänyt ollenkaan tai joista olen rajannut kasvot pois, koska häpesin sitä, miltä näytin. Nyt mä näytän ne, koska mä näytin niissä ihan itseltäni, juuri siltä, miltä mä nyt synnyttämässä näytin. Kaikkeni antaneelta, onnelliselta, turvonneelta (koska mua synnytys turvottaa) ja omalta itseltäni. Niissä ei ole mitään noloa, hävettävää tai rumaa. Niissä on minä.

Tässä kuvassa meidän esikoinen on n. 12h ikäinen. 

Me tehtiin Oton kanssa podcast-jakso synnytykseen sekä isän rooliin liittyen (synnytyksessä). Sen tekeminen oli hauskaa, koska Otto muisti monta sellaista juttua, mitä mä en ja sama toisinpäin. Otto oli esimerkiksi unohtanut lapsivedet, jotka räjähtivät kätilön naamalle ja hiuksille. Oli myös mahtavaa keskustella toisen fiiliksistä siinä synnytyksen aikana, koska ei niistä todellakaan siellä synnytyksissä ehtinyt juuri puhumaan.

Nauhoitusten jälkeen luin mun synnytysten jälkeen tuoreeltaan kirjoittamia synnytystarinoita ja huomasin, että niin moni sellainen pikkujuttu on jo unohtunut ihan kokonaan vuosien saatossa. Onneksi kirjoitin ne silloin heti synnytysten jälkeen ylös, muuten olisi unohtunut monta ihanaa yksityiskohtaa ihan täysin. Haluttiin kuitenkin tehdä podijakso spontaanisti sen pohjalta, mitä muistettiin, eikä käsikirjoittaa jaksoa mun postausten mukaan. Siksi luin ne vasta sen jälkeen uudelleen.

Tässä lukiessani ihan yllätyin siitä, miten raskaasti otin ennen esikoisen syntymää epätietoisen sairaalassaoloajan, jolloin synnytyksen käynnistymistä esteltiin. Aika oli täysin kullannut mun muistot, ja se oli mun päässä enää sellainen ”hassu pikku yksityiskohta”, jonka olin autuaasti unohtanut. Nyt kun luin tuota omaa tekstiäni, mieleen muistuivat kaikki ne tunteet. Miten huolestunut, ahdistunut ja pettynyt olin silloin. Mutta aika kultasi muistot, sekä tietysti se, kun saatiin meidän esikoinen ja kaikki meni niin hyvin kuitenkin.

Mun epäsynnytyskertomuksen, kaikki kolme synnytyskertomusta sekä Oton synnytyskertomuksen viimeisimmästä synnytyksestä pääsee lukemaan tästä:

1. Epäsynnytyskertomus
2. synnytys nro. 1
3. synnytys nro. 2
4. synnytys nro. 3
5. Oton synnytyskertomus

Kuuntele podcast-jakso Spotifyssa TÄSTÄ tai Soundcloudissa TÄSTÄ. Paljon on myös kysytty, että voiko podia kuunnella ihan ilmaiseksi, eli voi kuunnella. Soundcloudissa onnistuu kuuntelu aivan ilmaiseksi ja tosi helposti. Kuuntelu onnistuu myös Spotifyssa ilman premiumia. Ja ensi jaksosta eli 3. jaksosta eteenpäin podia voi kuunnella myös Apple-puhelimien podcast appista.

Tämän jakson yhtenä epävirallisena teemana olivat myös Oton kommellukset synnytyksissä ja siihen liittyen ollaankin kyselty instassa teidän puolisoiden kommelluksista tai möläytyksistä. Ollaan naurettu aivan vedet silmissä teidän kertomuksille, niin hauskoja juttuja! Olisi tosi hauskaa lukea niitä myös täältä blogin puolelta! Eli mitä teidän puolisot tai tukihenkilöt on möläyttäneet tai koheloineet synnytyksen aikana? 

Nyt mä vihdoinkin uskallan paljastaa, sillä nauhoitukset alkavat tässä kuussa. Me ollaan koko kevään ajan suunniteltu Oton kanssa meidän yhteistä podia, jonka jaksot on nyt hahmoteltu, nimi päätetty ja studio tiedossa. Me ollaan niin innoissaan tästä. Idea omasta podista syntyi jo viime vuoden marraskuussa, jolloin varovasti sitä ehdotin Otolle. Ajattelin, että hän sanoisi heti, että EI, koska hän ei halunnut jatkaa blogin kirjoittamistakaan vuotta pidempään. Mutta kuinka väärässä olinkaan, Ottohan innostui podi-ideasta heti. Meillä lähti samantien ajatukset laukkaamaan, että mistä kaikesta me voidaan ja halutaan puhua ja millainen meidän podista tulee.

Sovittiin yhdessä, että voidaan lähteä tekemään podia sitten, kun Otto jää keväällä opintovapaalle ja meillä on kunnolla aikaa. Lähdettiin pikkuhiljaa yhdessä suunnittelemaan sisältöä ja etsimään studiota, jossa voitaisiin nauhoittaa jaksot. Pohdittiin hetken myös sitä, että sijoitettaisiinko omiin laitteisiin, mutta tultiin lopulta siihen tulokseen (onneksi), että se olisi joko a) liian suuri investointi projektiin, jonka menestys ei etukäteen ole kiveenhakattua tai b) liian huonolaatuista sisältöä edullisemmilla ja suppeammilla laitteilla. Onneksi me lopulta löydettiin studio meidän podille lähempää kuin osattiin toivoakaan, eikä tarvinnut enää miettiä, että ostetaanko itse ummikkoina niitä laitteita.

Alunperin meidän nauhoitusten piti alkaa jo huhtikuun alussa, mutta meistä riippumattomista syistä ne viivästyivät nyt tänne heinäkuulle saakka. Voin kertoa, että ollaan oltu välillä niin tulisilla hiilillä kun on ollut niin paljon ideoita ja intoa ja fiilistä lähteä tekemään, mutta ollaan jouduttu vielä odottamaan. Mutta nyt, nyt me vihdoinkin päästään tekemään tätä, enkä voisi olla enempää innoissani! Mun onneksi Otto on tästä myös ihan super innoissaan.

Meidän podin nimi on Yhdessä ja tehtiin sille jo oma instatili @yhdessapodi. Itse asiassa tein tuon tilin jo tammikuussa, kun olin jutellut tästä podi-ideasta eräässä pressissä Strictly Style -blogin Hannan kanssa. Mä silloin sanoin, että ei olla vielä keksitty podille nimeä ja Hanna huikkasi mulle tuon nimi-idean. Se oli musta niiiiiin hyvä! Mulle tuli heti se fiilis, että siinä on just se nimi. Niin yksinkertainen, helppo ja kuvaava. Yhdessä. Kiitos Hannalle ihan älyttömän paljon tästä ideasta, en tiedä muistaako hän edes tätä sivulauseessa ohimennen huikattua ehdotusta, mutta mulle se kolahti aivan täydellisesti ja Ottokin tykkäsi heti.

Yhdessä-podi tulee pyörimään aika paljon parisuhdeaiheiden ympärillä, mutta aiotaan me puhua muustakin. Mukana tulee olemaan jaksoja liittyen myös vanhemmuuteen, mutta suhteet ovat pääosassa. Toki vanhemmuus on yksi osa meitä ja varmasti näkyy  (kuuluu) jossain määrin aina, mutta mikään perhepodi Yhdessä ei ole.

Mä olen ihan fiiliksissä meidän tulevista jaksoista, koska mulla on niin paljon ajatuksia niihin liittyen! En malta odottaa, että päästään aloittamaan nauhoitukset Oton kanssa. Siitä tulee varmasti aivan älyttömän hauskaa. Oton kanssa mun on helpompaa puhua kuin kenenkään toisen kanssa koko maailmassa ja siksi mua ei yhtään stressaa, että miten meidän höpinät sujuu. Meillä on selkeät ideat jo tosi moneen jaksoon ja varmaan kolmeen tuotantokauteen, mutta me halutaan vielä (ennen nauhoitusten alkua) kuulla myös teitä. Mikä teitä kiinnostaa? Mistä aiheista te toivoisitte kuulevanne meidän keskustelua? Voidaan sitten tarkistaa, että ollaan oikeilla jäljillä jaksoideoiden suhteen, eikä aivan hakoteillä ja muokata vielä ideoita ja niiden järjestystä tarvittaessa.

Pssst! Tullaan ehdottomasti yhdessä jaksossa palaamaan ainakin siihen, mistä kaikki alkoi. Eli tähän:

Ihan älyttömän suuri kiitos Otolle ja kaikille, jotka on meitä jo tukenut tämän haaveen toteuttamisessa. Tästä tulee varmasti niin huikea yhteinen projekti! Laittakaa seurantaan @yhdessapodi instassa ja huikkailkaa tähän kommenttiboksiin tai instassa DM:llä tai mun storiesin kyselyssä, jos tulee joku jaksoidea mieleen minkä ehdottomasti haluatte kuulla. Ja jos on jotain muita toiveita podin toteutukseen liittyen (esim. jaksojen pituus, julkaisualustat, muut toiveet) niin niitäkin saa heitellä ilmaan. Iso kiitos jo etukäteen!

Mä olen niin ylpeä Otosta, että halkean varmaan. Kun Otto viime elokuussa aloitti opinnot ammattikorkeassa, se oli uutta meille kaikille. Oton syksy yhdistäen kokopäivätyötä ja koulunkäyntiä ja mun syksy yhdistäen kokopäivätyötä ja taaperon kotihoitoa oli eittämättä yksi työntäyteisimmistä ajanjaksoista meidän elämässä. Se oli kuitenkin todella sen arvoista. Tämä kevät taas on ollut mahtavaa työ-, opiskelu- ja vapaa-ajan harmoniaa. Kaikki on tuntunut olevan tasapainossa. On voinut höllätä, on voinut päästää irti siitä kiireen tunteesta ja pysähtyä nauttimaan kaikesta.

Otto ei oikein tiennyt mitä odottaa, kun palasi korkeakoulun penkille seitsemän vuoden tauon jälkeen. Nyt vuoden opiskeltuaan hän voi huokaista helpotuksesta: opiskelu aikuisena perheenisänä on hänelle aivan erilaista kuin se oli silloin seitsemän vuotta sitten. Kyky ottaa vastuuta, keskittymiskyky ja ajanhallinta ovat aivan eri tasolla kuin ne olivat silloin. Toisin sanoen opiskelu on hänelle paljon helpompaa nyt. Ei helppoa, mutta huomattavasti helpompaa.

Ensimmäisenä vuonna Otto on suorittanut jo lähes puolet koko 3,5v tutkinnon opintopisteistä. On siis syytäkin olla hänestä ylpeä. Ja millaisella innostuksella, draivilla ja ammattitaidolla hän on opintojaan suorittanut! Mä olen voinut katsoa vain ihaillen vierestä sitä kunnianhimoa, joka hänestä on löytynyt. Musta on ollut tosi hienoa huomata, miten tämä koulu on avannut Otosta ihan uusia puolia. Hän on innostunut monesta sellaisesta jutusta, jotka mietityttivät häntä opinnoissa etukäteen ja hän on löytänyt vahvuuksia juuri niissä asioissa, jotka häntä kiinnostivat. Tiedän, että opiskelu on ollut hänelle todella palkitsevaa.

Oton menestys opinnoissa on inspiroinut myös mua tosi paljon ja sytyttänyt sen palon, että mäkin haluan kouluun. Toisaalta, se on myös entisestään vahvistanut sitä tunnetta, että haluan ajoittaa sen oikein. Haluan ajoittaa sen aikaan, jolloin pystyn rauhassa keskittymään opintoihin, yhtä rauhassa kuin Otto on nyt pystynyt. Ja haluan ajoittaa sen aikaan, jolloin taloudellinen paine ei lepää mun harteilla, vaan pystyn heittäytymään 100% siihen kouluun ja miettimään työjuttuja vasta sitten, jos aikaa ja energiaa niiden jälkeen vielä on.

Mua naurattaa tämä: täällä me vaan mietitään perusteellisesti oikeaa ajoitusta opiskelulle (tai toiselle opiskelulle), mutta vanhemmiksi ryhdyttiin silloin kun niin vaan kävi siinä iässä, missä muut yleensä lähtevät opiskelemaan. Meillä taitaa olla nyt mun opiskeluhaaveiden kanssa vähän samat pohdinnat, kun ”niillä muilla” taas on nyt tai alkaa kohta olla lapsihaaveiden kanssa. (huom. en tarkoita kirjaimellisesti kaikkia ihmisiä, mulle on enemmän kuin ok jos ei halua lapsia ikinä eikä se kuulu mulle) Milloin olisi hyvä hetki, mitä se merkitsee taloudellisesti, jääkö meille ollenkaan yhteistä aikaa? Onko musta siihen, olenko riittävän hyvä? Hyvä puoli on se, että opiskelun ajoittaminen on sentään vähän paremmin omassa hallinnassa kuin lasten saannin ajoittaminen, vaikka ei sekään tietty ole kiveen hakattua, että kouluun pääsee silloin kun sinne hakee.

No, tämä ei ole juuri nyt niin ajankohtaista vielä ja meillä on mahdollisuus katsella, että mihin suuntaan se elämä vie tämän ja ensi vuoden aikana tai vaikka seuraavan 10v aikana. Opiskelemaan kun voi lähteä missä iässä tahansa, eikä tarvitse olla huolissaan siitä, että opiskeluhedelmällisyys laskee. Naurattaa vaan tämä meidän täysin käänteinen järjestys tehdä asiat. Vaikka ollaan tehty kaikki väärässä järjestyksessä, niin kaikki on onneksi järjestynyt ihan mukavasti. Ollaan siitä älyttömän kiitollisia.

Otolla opinnot jatkuvat kesälläkin, mutta paljon kevyemmin mitä tämän ekan lukuvuoden aikana. Päästään siis nauttimaan kunnolla kesästä ja lapset saavat pitkän kesäloman tänäkin vuonna. Mä ajattelin tänäkin kesänä jossain vaiheessa pitää viikon loman, mutta en ole vielä päättänyt sen ajankohtaa. Katsellaan sitten, että mitä kesällä tapahtuu. Halusin vaan jakaa, miten ylpeä olen Otosta, koska oikeasti todella olen. Mun mielestä on mahtavaa, miten luontevasti koulu on tullut osaksi Oton elämää niin pitkän tauon jälkeen ja miten hienosti hän on kaiken hoitanut. Nyt otetaan kesä rennommin ja syksyllä sitten taas täysillä opintojen kimppuun.

Me ollaan vietetty tämä ilta terassilla grillaillen meidän perheen ja esikoisen kummisedän voimin ja tämä mieletön auringonpaiste ja lämpö on kyllä aika perfect tapa aloittaa tämä viikonloppu ja pikkuhiljaa K E S Ä. Kesä on oikeesti täällä, IIK!

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Ihana Mona haastoi mut kertomaan siitä, miten kotityöt jaetaan meidän perheessä. Kysyin teiltä Insta storiesin puolella mitä mieltä olette aiheesta, ja yli 2000 vastaajasta 94% oli sitä mieltä, että laitetaan toteutukseen vaan! Eli tässäpä nyt tulee sitten ajatuksia siitä, miten kotitöiden jako menee meidän perheessä.

Kotitöiden jako on meidän suhteen ja avioliiton aikana vaihdellut tosi paljon ja suuri vaikutus on ollut myös sillä, onko jompikumpi meistä aikuisista ollut perhevapaalla tai tehnyt töitä kotoa käsin. Silloin kun mä olen esimerkiksi ollut vuodelevossa supistusten takia raskausaikoina, Otto on joutunut ottamaan päävastuuta aivan kaikesta niin kotitöiden, kaupassakäynnin kuin lastenkin osalta. Silloin kun Otto aikanaan teki esim. pitkiä työputkia ja päivysti myös viikonloppuisin ja mä olin kotona lasten kanssa, oli päävastuu kodinhoidosta mulla.

Nyt meillä on ollut melko tasainen jako mun viimeisimmän raskauden jälkeen, eli reilut pari vuotta. Ollaan molemmat oltu vuorotellen perhevapaalla pitkiä aikoja ja ollaan molemmat työskennelty paljon kotoa käsin. Kotitöiden jako on mennyt aika luonnollisesti, sillä tavalla, että ei olla edes hirveästi keskusteltu koskaan siitä, miten ne jaetaan. Kumpikin on päätynyt vaan tekemään niitä hommia, jotka itseä miellyttävät enemmän tai joissa kokee olevansa tehokas. Siitä ollaan kyllä keskusteltu, jos jompikumpi on joskus kaivannut enemmän toisen panosta johonkin tiettyyn asiaan.

Esimerkiksi pyykkihuolto oli ennen mun vastuulla suureksi osaksi, ja lopulta mulla meni hermo siihen, että pyykit eivät koskaan löytäneet tietään edes pyykkikoreihin, ja likavaatteiden kiikuttamisesta puhtaan pyykin viikkaukseen kaikki oli yksin mun käsissä. Vaikka mulla ”meni hermo”, ei meille mitään riitaa tullut asiasta, vaan kerroin Otolle miksi se tuntuu musta ärsyttävältä ja hankalalta, että muut  perheenjäsenet eivät ota pienintäkään osaa pyykkihuoltoon. Sen jälkeen Otto on esimerkiksi ottanut päävastuun pyykkien ripustamisesta kuivumaan, lapset ovat alkaneet laittamaan sukkaparit yhteen kuivina ja viemään omat vaatepinot kaappiin ja jokainen pitää huolen siitä, että vie omat vaatteet oikeaan pyykkikoriin likaisina. Mä lajittelen vaatteet koneeseen ja viikkaan puhtaat pyykit. Kumpikin meistä silittää vaatteita silloin kun tarvitsee, eli lähinnä juhlia varten. Muuten ei olla siitä niin tarkkoja. Nykyään pyykkkääminen ei ärsytä enää ollenkaan, vaan kaikki sujuu hyvin. Kannatti siis ottaa asiat puheeksi eikä vaan hampaita kiristellen hoitaa pyykkihommia yksin.

Otto on se, joka meillä siivoaa useimmin keittiön. Mä en itse tykkää keittiön siivouksesta yhtään ja Otto taas nauttii siitä. Tästäkin on käyty keskustelua: joskus mä esimerkiksi saatoin saada ihan hirveän sotkun aikaiseksi vaikka tein jotain suht simppeliä ruokaa. Nykyisin kiinnitän huomiota sotkuun jo ruokaa laittaessa ja siivoilen pois sitä mukaa kun sotkua tulee siinä ruuanlaiton lomassa. Tämä helpottaa keittiön puhtaana pitämistä huomattavasti Otolle. Toki mäkin siivoan keittiötä välillä, mutta useimmin sen tekee Otto.

Vessan siivous taas on mun vastuulla. Vessa on täynnä mun meikkejä ja tököttejä ja mä jotenkin nautin vessan siivoamisesta. Rakastan sitä, kun vessa on kiiltävän puhdas ja vasta siivottu. Mua ei ällötä pöntön peseminen tai hammastahnatahrojen hinkkaaminen, päin vastoin.

Otto pyyhkii useimmin pölyt ja pinnat (huom. mikrokuituliinalla tai swifferillä, pölyhuiska oli hieno rekvisiitta). Mä taas sitten imuroin ja luutuan lattiat. Mä olen tarkka imuroinnista ja olen todennut, että pääsen itse helpommalla kun hoidan sen vaan itse. Toki molemmat imuroivat vuorotellen ruokapöydän alta sotkuja, mutta viikkosiivouksessa imuroinnin hoidan minä. Tähän aikaan vuodesta eteinen täyttyy hiekasta ja pikkukivistä jatkuvasti ja sitäkin saa olla imuroimassa vähän useammin kuin yleensä.

Yleinen järjestely on molempien vastuulla. Siinä missä Otto keittiön pintojen siivouksen ja astioiden lisäksi hoitaa myös järjestelyä keittiössä ja ruokailutilassa, mä järjestelen usein olohuoneen ja eteisen. Ne on sellaiset paikat kotona, jotka saa järjestellä yleensä monta kertaa päivässä. Aina kun joku oleskelee olkkarissa tai lähtee ulos tai tulee sisään, saa olla järkkäilemässä. Varsinkin just nyt kun eteiseen on tungettuna sekä talvi- että välikausivaatteet, se ei mitenkään vaan pysy siistinä. Kaikelle ei vaan fyysisesti ole juuri nyt edes paikkaa ja eteinen on yksi kaaos, vaikka kaikki yritetään parhaamme. Toivottavasti pian ilmat alkavat oikeasti pysymään kunnolla plussan puolella, niin saa heivata talvitakit ja muut kamppeet eteisestä varastoon.

Lapset keräävät yleensä lelut itse, vievät vaatteet itse pyykkikoreihin ja vievät puhtaat pyykit itse kaappiin. He saavat halutessaan myös imuroida omat huoneensa, mutta yleensä imuroin sitten itse vielä uudelleen. Välillä mä autan suorittamaan perusteellisen siivouksen lastenhuoneissa, koska heidän omat siivousratkaisut on yleensä hieman erilaisia kuin mun. He myös säästävät kaikenlaista, jota itse en välttämättä säästäisi (kuten wc-paperirullia, joihin on piirretty yksi ympyrä).

En koe tarpeelliseksi kuitenkaan puuttua niihin ratkaisuihin arjessa (esim. siihen kun hyllyn päälle järjestellään hienosti tavaroita asetelmiksi ja rykelmiksi, vaikka ne voisi laittaa myös esim. kaappeihin ja laatikoihin). Mun mielestä on ihanaa kun he itse yrittävät ja toteuttavat itseään ja tekevät huoneista sellaiset, joissa itse viihtyvät. Välillä on silti kiva nähdä sitä hyllyn pintaakin tavaroiden alta, ja siksi joskus (ehkä kerran parissa kuussa) myös siivoilen ihan kaiken paikoilleen ja laitan ne oikeasti unohdetut wc-paperirullateokset ja hampurilaisravintolalelun puolikkaat eteenpäin, eivätkä he huomaa edes. Silloin lapset aina yllättyvät ja kiittävät mua iloisesti ihanan siististä huoneesta. Tämä varmaan muuttuu sitten kun ikää tulee lisää, esim. teinin huoneeseen ei tulisi mieleenkään mennä omin päin järjestelemään ja käymään läpi kaikkia tavaroita. Luvan kanssa toki auttaisin siivouksessa myös teiniä. Lapsilla on oma paikka niille oikeasti tärkeille askarteluprojekteille ja taideteoksille, ja sieltä mä en koskaan heitä mitään pois, varsinkaan kysymättä.

DISCLAIMER: Kuvat on otettu huumorimielessä ja ne ovat täysin lavastettuja. 😀

Tällä hetkellä meidän kotityöjako toimii mun mielestä tosi kivasti. Siivous on ihan luonteva osa elämää, ei mikään sellainen osa, joka aiheuttaisi harmaita hiuksia tai ärsytystä. Jokainen huolehtii omasta osuudestaan ja pidetään koti sellaisessa kunnossa, jossa itse viihdytään.

Laitan nyt heti tämän postauksen julkaisun jälkeen instaan kyselyä teille siitä, kuinka teillä hoidetaan kotitöiden jakaminen! Käykää vastailemassa, olisi hauskaa nähdä miten tasaisesti tai epätasaisesti kotityöt jakautuvat ja onko teillä enemmän samoja suosikkeja ja inhokkeja kuin mulla vai Otolla!

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Holiday Inn Helsinki – Expo -hotellin kanssa.

Mun mielestä on todella tärkeää viettää kahdenkeskistä parisuhdeaikaa. Varsinkin nyt, kun meidän nuorimmainen on jo 2-vuotias, tuntuu itsellekin helpommalta olla vaikka yksi yö poissa. Vauvavuosi on mulle itselleni aina sellainen kupla, josta on vaikeaa lähteä, mutta mitä vanhemmaksi nuorinkin kasvaa, sitä paremmin uskallan välillä ottaa myös aikuisten aikaa. Mun mielestä aikuisten ajan ei edes tarvitse tarkoittaa mitään kovin ihmeellistä, vaikka toki välillä intensiiviset ja jännittävät uudet kokemuksetkin on erittäin jees. Mutta välillä ihaninta on vaan se, että saa olla toisen kanssa ihan rauhassa ja keskittyä vain toisiinsa.

Me ollaan reissattu Oton kanssa kahdestaan viikonloppureissuja ulkomailla ja sekin on kyllä aika ihanaa. Nykyisillä tiedoilla ilmaston tilasta näitä viikonloppureissuja ei kuitenkaan kovin usein haluta tehdä. Viimeksi ollaankin oltu kahdestaan kauempana reissussa vuonna 2015, että hetki on jo siitäkin ehtinyt vierähtää. Helpompi ja ekologisempi vaihtoehto kaupunkilomalle Euroopassa on  staycation jossain tarpeeksi lähellä sijaitsevassa hotellissa. Ja sekin voi olla aivan ihanaa, hauskaa ja rentouttavaa. Vaikka varmasti tullaan tekemään joskus vielä viikonloppureissuja kauemmaskin, mä nautin ihan älyttömän paljon myös näistä minilomista lähellä kotia.

Käytiin Oton kanssa vähän aikaa sitten testaamassa Pasilan uudistunutta Holiday Inn Helsinki – Expo -hotellia. Lapset olivat sen aikaa kotona isoisänsä kanssa. Messukeskuksen kyljessä sijaitseva hotelli on uusittu kokonaisuudessaan helmikuun aikana ja avattu täysin uudistettuna 1.3.2019. Joka puolella tuntui ihana uudenkarhea fiilis ja onhan hotelli nyt aivan mielettömän tyylikäs uudistuksen jälkeen. Meidän sviitti 6. kerroksessa oli todella mukava ja tilava. Siellä olisi viihtynyt pidemmänkin loman ajan oikein hyvin.

Me oikeastaan viihdyttiin meidän hotellihuoneessa niin hyvin, että kun oltiin käyty ravintolassa syömässä, tultiin jo yhdeksän maissa illalla takaisin huoneeseen vaan hengailemaan. Se oli parasta! Käytiin kuumassa kylvyssä ja katsottiin samalla sarjaa, hengailtiin meidän älyttömän muhkeassa sängyssä (jossa oli muuten neljän tyynyn pillow menu, eli ei mennyt niskat jumiin vääränlaisista tyynyistä) ja vaan rentouduttiin. Ihan parasta vaan olla kahdestaan ja tuntui niin hyvältä mennä ajoissa nukkumaan ja herätä seuraavana aamuna pirteänä uuteen päivään. Vaikka me valittiinkin oman huoneen kylpy, olisi hotellissa ollut myös tarjolla hotellivieraiden käyttöön upea sauna ja kuntokeskus 10. kerroksessa mielettömin näköaloin.

Uudistetussa hotellissa on haluttu ottaa majoittujien erilaiset tarpeet entistäkin paremmin huomioon. Uuteen konseptiin kuuluu tärkeänä kulmakivenä myös Holiday Inn®-ketjun Open Lobby, joka yhdistää perinteiset ravintola-, aula- ja työskentelyalueet yhtenäiseksi olohuonemaiseksi tilaksi. Sen ideana on tarjota asiakkaille mahdollisuus valita missä ja milloin he ruokailevat tai työskentelevät. Ruokaa ja juomaa on tarjolla vuorokauden ympäri ja aulan alueella on runsaasti sekä sähkö- että USB-pistokkeita työskentelyn helpottamiseen.

Illalla kun me tultiin hotellille, aulassa kävi ihana kuhina. Monesti hotellien aulat on sellaisia tosi kolkkoja ja tyhjiä, mutta tuo open lobby -konsepti selkeästi toimii. Aulassa kuului ihana puheen sorina ja ihmisiä hengaili joka puolella lasillisilla, tekemässä töitä tai syömässä. Ihanan lämmin tunnelma.

Messukeskuksen kyljessä kiinni oleva Holiday Inn Helsinki – Expo sijaitsee Pasilan rautatieaseman sekä linja-auto- ja raitiovaunupysäkkien läheisyydessä. Hotellista on kätevät yhteydet niin Helsingin keskustaan, Helsinki-Vantaan lentoasemalle kuin muuallekin Suomeen rautateitse. Raitiovaunulla keskustaan on kiva ajella, vaikka junalla tietty pääsee hieman nopeammin. Me käytettiin raitiovaunua kun käytiin keskustassa.

Mä heräsin kello 7.00, vaikka kahdestaan oltiinkin. En vaan osaa nukkua pidempään tällä hetkellä. Niinpä mä käytin aamun ylimääräiset tunnit työntekoon meidän sviitissä ja odottelin ihan rauhassa, että Otto heräili. Siirryin olohuoneen puolelle naputtelemaan ja Otto sai nukkua. Olen kyllä hieman kade taidosta nukkua aamuisin pitkään. Toisaalta taas, Otto kadehtii mua taidosta nukahtaa sekunnissa iltaisin. Aina se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, muka. Onneksi molemmat voidaan hyödyntää niitä omia mieltymyksiä ja vahvuuksia. Mä nousen mielelläni aamulla lasten kanssa, koska en kuitenkaan nuku pitkään. Ja Otto taas yleensä hoitaa yöllä, jos joku lapsista vaikkapa sattuu heräämään kesken unen. Tätä ei onneksi näin isojen kanssa tapahdu enää kovin usein, mutta silloin kun lapset ovat olleet pienempiä, on se ollut mulle ihanaa, kun Otto on noussut antamaan vettä/käyttämään vessassa/lohduttamaan jos lapset on nähneet pahaa unta.

Mulle hotelliyöpymisessä yksi ihanimpia asioita on hotellin aamiainen! On vaan niin ihanaa syödä aamiaista hotellissa. Holiday Inn Helsinki Expossa oli kattava buffet-aamiainen, ja toki myös mahdollisuus tilata aamiainen suoraan huoneeseen. Tarjolla oli kattava hotelliaamiainen ja paljon hedelmiä ja vihanneksia, sekä Kaffa Roasteryn herkullista kahvia.

Miniloman jälkeen oli ihanaa vaan matkustaa lyhyen matkan päähän kotiin ja päästä halimaan lapsia. Kotimatkalla jo sanoinkin Otolle, että mä en jaksa odottaa, että näen lapset! Heilläkin oli onneksi ollut kuulemma mahtava ilta ja yökin oli sujunut oikein mallikkaasti.

Holiday Inn Helsinki – Expon sivuilta löytyy paljon lisätietoa hotellista, huoneista ja palveluista.