Meillä tuli tällä viikolla tällaiset numerot täyteen ja aika hullulta – ja hullun ihanalta – se tuntuu. Pitäessämme parisuhde Q&A:ta Instagram storyssa viime viikolla  Oton kanssa satuin törmäämään vanhaan postaukseen, jonka olin kirjoittanut tänne blogiin kesällä 2011. Se oli niin ihanan naiivisti ja rakastuneesti kirjoitettu, että oikein nauratti. Eniten kuitenkin nauratti se, että olin ihan oikeassa sitä kirjoittaessani. Sitä ei moni varmaan uskonut silloin. Tässä on katkelma postauksesta:

”Tossa pojassa on kaikki mitä mä oon aina halunnu ja toivonu ja miljoona kertaa enemmän. Nykyään meidän suhde on tällast rauhallista arkielämää ja mä en tiiä kauan sen ns. kuherruskuukauden pitäis kestää mut must tuntuu et meil on se meneillään vielki koska mikään ei oo muuttunu yhtään tylsemmäks siitä ku alettiin seurustelemaan. Nyt vaan yhdessä valmistaudutaan siihen että meidän pikkuneiti tulee maailmaan, kirjotellaan vauvakirjaa ja sisustetaan vauvanurkkausta. Käydään yhdessä neuvolassa ja perhevalmennuksessa ja ollaan onnellisia. Lokakuussa meidän elämä sit rikastuu yhdellä uudella ihanalla ihmisellä. Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.”

Okei, tartutaan ensin mun kirjoitustyyliin. Hyvänen aika sentään miten kiitollinen olen siitä, että vuosien varrella olen oppinut kirjoittamaan aavistuksen vähemmän puhekielellä. Enkä pääse yli siitä, että käytin ilmaisua ”nykyään” meidän parisuhteesta, niinkuin sillä olisi ollut tuossa vaiheessa jo pitkäkin historia, kun oikeasti sitä oli takana viisi kuukautta sinä päivänä kun tuon postauksen julkaisin. Kyllä sille saa hihitellä. Mutta väärässä en ollut. Vaikka kaikki tapahtui hullun nopeasti, me tosiaan oltiin alusta asti samalla aaltopituudella siitä, mitä elämältä haluttiin. Ja 11 vuotta ja neljä lasta myöhemmin ollaan edelleen.

Se jatkuvan kuherruskuukauden muutos pitkäksi parisuhteeksi ja arjeksi on ollut niin saumaton, että en osaa paikantaa milloin se muka olisi tapahtunut. Aina kun ehdin katsoa Ottoa silmiin tai halata, tai nauretaan yhdessä jollekin meidän huonolle vitsille, musta tuntuu edelleen ihan samalta, kuin vuonna 2011 ruusunpunaiset lasit silmillä ja perhoset mahassa. Ei, meillä ei edelleenkään ole koskaan yhdessä tylsää. Eikä meidän mielestä arjen kuulu tai tarvitse olla tylsää, arki ei ole meille synonyymi tylsälle tai kaavoihin kangistuneelle, vaan arki on vaan se, mitä me suurin osa vuodesta eletään. Mutta me ollaan oltu siitä onnekkaita, että ollaan voitu luoda perusarjesta meidän näköistä. Vaikka arki on täynnä palasia joihin ei voi vaikuttaa, ne palat joihin voidaan vaikuttaa, on sellaisia mistä me tykätään.

Ja niiden ilmiselvien kommunikaation ja huumorin lisäksi se varmaan onkin se meidän pitkän ja edelleen onnellisen ja rakkauden täyteisen parisuhteen salaisuus.

Ihan alusta asti ollaan priorisoitu toisemme ja se meidän yhteinen aika todella korkealle. Toisille toimii toisenlainen tapa, toiset kaipaavat enemmän ja säännöllisemmin omaa aikaa ihan yksin tai ainakin ilman puolisoa, ja se on enemmän kuin ok. Mutta meille se kahdenkeskinen aika on perheajan lisäksi ollut se juttu. Me ei kaivata taukoja toisistamme – vaan se meidän yhteinen aika on se, mikä antaa meille voimaa ja iloa. Niinpä me ollaan vuosien varrella rakennettu yhdessä sellainen arki, jossa me voidaan viettää paljon aikaa yhdessä, lasten kanssa tai ilman. Näin vauvavuonna toki pääosin lasten/lapsen kanssa, mutta aina kun mahdollista, myös kahdestaan, edes pieniä hetkiä.

Pidetään kiinni arkipäivien yhteisistä iltapaloista, leffahetkistä ja halimisesta viikonloppuaamuisin. Silitetään toista kun kävellään ohi. Jatketaan vahingossa toistemme lauseita ja nauretaan toisen vitseille. Kerrotaan toisillemme mitä ajatellaan, mitä tunnetaan ja mitä meille kuuluu. Muistetaan kysyä sitä myös toiselta. Hemmotellaan toisiamme pienillä yllätyksillä, käydään kahdestaan lounaalla aina kun mahdollista ja otetaan joskus se staycation.

Uskon, että meidän kummankin kokemat asiat teini-iässä vaikuttavat siihen, että me ollaan jo teiniparina tajuttu miten samperin arvokasta se on, että rinnalla on ihminen, jonka kanssa haluaa olla ja jonka kanssa saadusta ajasta haluaa ottaa kaiken irti. Koskaan kun ei voi tietää milloin on viimeinen päivä, jonka saa viettää toisen kanssa. Synkkä ajatus taustalla, mutta se on se, mikä todella on saanut meidät aina ottamaan yhteisistä päivistä kaiken ilon irti ja olemaan aina pohjattoman kiitollisia siitä, mitä meillä yhdessä on. Oli se sitten vuokrakaksio Meri-Rastilassa ja kahdenkympin kihlasormukset, tai nykyinen arki neljän lapsen kanssa. Kiitollisia siitä, että löysimme toisemme ja kiitollisia jokaisesta päivästä, joka ollaan saatu ja saadaan elää yhdessä. Olosuhteista viis, meillä on toisemme. Ja se on todella paljon.

Ja ehkäpä tämän tausta-ajatuksen vuoksi meidän molempien lähtökohta parisuhteeseen on aina ollut se, miten voidaan tehdä se toinen tyyppi mahdollisimman onnelliseksi siinä rinnalla. Ei se, millaisia asioita vaaditaan siltä toiselta, vaan miten voidaan itse tehdä sen toisen elämästä mahdollisimman ihanaa, hemmotella toista mahdollisimman paljon ja rakastaa ja oppia toisesta. Se toimii, jos molemmat ajattelevat näin. Jos vain toinen ajattelee niin, toinen voi hukuttaa itsensä toisen palvelemiseen ja tulla pahasti satutetuksi ja omat tarpeensa jäädä täysin laiminlyödyksi. Mutta jos molemmat ajattelevat ja toimivat niin, se toimii. 

Kun meiltä kysyttiin mikä on ollut parasta näissä yhteisissä vuosissa, en osannut sanoa mitään yksittäistä hetkeä. Parasta on se, että me ollaan saatu kokea ne vuodet yhdessä ylipäätään. 11 vuotta on pitkä aika. Kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että me ollaan saatu olla jo niin monta vuotta yhdessä. Ja kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että löydettiin toisemme jo niin nuorena. Jos onni on myötä, meillä on vielä ihan hemmetin pitkä yhteinen elämä edessä, kun tässä vasta kolmikymppisiä ollaan.

Kiitos Otto jokaisesta yhteisestä päivästä. Toivottavasti meillä on ainakin ziljoona yhteistä päivää edessä. Sisälsivät ne sitten fine diningia tai oksennuksen pyyhkimistä, toivottavasti saadaan olla yhdessä.

Päätän tämän postauksen samoihin sanoihin kuin 11 vuotta sitten, tosin numeron vaihdoin.

”Semmonen tarina ja tää tarina vaan jatkuu, part 3 tulee sit kymmenen vuoden päästä eiku.”

Tänään äänessä on pitkästä aikaa Otto, joka kertoo omia tuntemuksiaan siitä, että meille on tulossa vauva. 

Iina pyysi mua pitkästä aikaa kirjoittamaan postauksen, koska “ihmiset kuulemma innolla odottavat mitä mieltä mä oon asioista”. Eikä siinä, puhun mielelläni asiasta. Musta on kuitenkin tässä vuosien mittaan kehkeytynyt niin perheenisä perheenisä, että se on yhtä vahva osa mun identiteettiä kuin ilmaiset ämpärit suomalaisuutta. Ennen kuin alan sen enempää avaamaan sanaista arkkuani ja käymään tunteitani asiasta läpi, haluan sanoa yhden asian.

Ei, en edelleenkään toivo poikaa. Ei sillä että toivoisin tyttöäkään. Kantani on sama, kuin se on viimeiset kymmenen vuotta ollut. Toivon että lapsi on terve.

Asiaan.

Mun tunteet meidän raskaudesta (kuten asia on korrektia ilmaista) on tällä hetkellä vähän ristiriitaiset. Ja sanon näin vain koska haluan pitää teidät, rakkaat vaimoni blogin lukijat, jännityksen äärellä siitä, että “mitä mieltä se Otto nyt oikein on”. Olen tottakai ehdottoman innoissani, ja tiedän jo esimerkiksi mitkä vaunut haluan. Pari nimiehdotustakin on tullut mietittyä jo valmiiksi.

Meidän viime raskaudesta on vaan kulunut jo sen verran aikaa, ettei oikein muista niitä omia tunteitaan viime kerrasta. Ja koska mun keho ei tälläkään kertaa ole käynyt läpi minkäänlaisia muutoksia, tuntuu musta vähän siltä, ettei mun primitiiviset aivot ole vielä oikein sisäistäneet asiaa. Iinan jatkuvasti kasvava mahakin on vasta juuri ja juuri ylittänyt sen rajan, ettei mahaa oikein voi enää laittaa belugabologneseturvotuksen piikkiin. Vielä vähän aikaa sitten minun pienpanimo-oluista koostuva mahani oli kuitenkin kokoluokkaa Iinan mahaa isompi.

Yksi syy miksi en vain ehkä vielä oikein huoku (huo’u? mitä helvettiä?) intoa, on se, että olen ollut viimeaikoina vähän väsynyt, ja vetänyt sellaisella päivä kerrallaan -asenteella. Joo, tiesin että raskauspahoinvointi on juttu, ja ei, ei tullut mitenkään yllätyksenä että saa vähän ottaa koppia asioista kun toinen kasvattaa uutta elämää. Itsehän päätin että nyt olisi sopiva hetki yrittää neljättä. Joka muuten on ehkä ainoa korrekti tapa ilmaista, että me nyt vähän vaimon kanssa tässä paneskellaan normaalia enemmän.

Iinan pahin vointi vain sattui näppärästi siihen samaan ajankohtaan jolloin itse palasin kahden vuoden opintovapaalta töihin, mikä on ollut aika sopeutuminen. Siihen päälle vielä se alkuraskauden verenvuoto ja siitä aiheutunut ylimääräinen stressi, niin johan on hapansilakkapyttipannu. Aloin esimerkiksi taas pelaamaan wowia pitkän tauon jälkeen, että siitä vähän osviittaa. Alusta alkaen oli kuitenkin tiedossa että tällaisia juttuja tulee, ja että ne ovat yleensä väliaikaisia. Nyt on jo helpottanut, ja osaa nauttia taas asioista. Arki on tällä hetkellä aika normaalia, mitä lie tarkoittakaan näin herran vuonna 2021.

Mutta joo, se tämänkertainen yrittäminen oli kuin olikin ihan mun oma keksimä juttu. Kukaan ei aseella uhaten pakottanut, eikä mua millään tavalla painostettu. Sanon tämän ehkä hieman suoraan, mutta kun tää juttu menee vähän samaan kategoriaan sen “toivot varmaan poikaa” vihjailun kanssa. Sanoin joskus kolmannen muksun kohdalla kun multa kysyttiin, että montako lasta haluan, että “näin on ihan hyvä”. Ja niinhän se oli. Silloin. Nyt taas neljän on ihan hyvä. Jos joskus päätän että nyt riitti niin siinä vaiheessa napsaisen piuhat poikki.

Mulla ei vaan koskaan ole ollut sellaista suunnitelmaa omalle elämän pelille. En ollut koskaan haaveillut prinsessahäistä, kuudesta lapsesta ja kultaisesta noutajasta, joten en osannut myöskään sen enempää sanoa montako lasta haluan. Autoon mahtuu nykyään vielä kaksi, joten kyllä sinne vielä yhden hyvällä omallatunnolla tunkee. Eikä ole kellään sitten omaa huonetta nykyisessä kämpässä. Kristillinen tasajako. Huomaatteko kuinka asiat mukavasti loksahtelevat paikoilleen? Ja Iina taas on krooninen vauvakuumeilija, joten jos se ois Iinasta kiinni niin meillä ois varmaan noin biljardi lasta. Per huone.

Eikä me muutenkaan lähdetä tähän touhuun mun mielestä mitenkään sillä asenteella että kyseessä olisi uusi seikkailu, vaan enemmänkin sillä ajatuksella, että lisää samaa ja hyväksi todettua. Jos kaikki menee hyvin, niin mä jään uudestaan vanhempainvapaalle, oon omasta mielestäni erinomainen koti-isä. Varsinkin kun korona-aikana tuli innostuttua ruoanlaitosta, ja olen opetellut mm. käsittelemään kalaa, ja sietämään erikokoisia kurkkusiivuja.

Että sillä lailla. Kuten varmaan huomaatte, on mun ajatuksenjuoksu ehkä vähän rönsyilevää, mutta pohjimmiltaan positiivista. Mun mielestä se kiteyttää aika hyvin mun ja meidän fiilikset tästä. Me ollaan kaikki todella innoissaan, myös allekirjoittanut. Vauva on tervetullut lisä meidän entuudestaan suureen perheeseen, eikä malteta odottaa kesää ja alkusyksyä, kun meidän kuopuksestakin tulee isosisko. Sen kyllä kuitenkin sanon, että raskauden kanssa me ollaan molemmat ihan sata pros varmasti done. Joo, Iinan satunnaiset sanasekoilut on ihan hauskoja, mutta muuten kaikki raskauteen liittyvä on jo aikalailla nähty. Toisaalta ihan hyvä että vielä kestää, niin ehtii hankkia kaiken tarvittavan.

Joten sen pidemmittä puheitta:

TL;DR: Kivaa kun tulee vauva, neljä lasta on hyvä alku, toivottavasti on terve vs. sukupuoli, ja innolla odotetaan että päästään kaikki nuuskuttelemaan “vauvan hajua”, kuten Iina sen mulle tänään aikaisemmin sen niin kauniisti ilmaisi.

En voi tajuta, että me ollaan oltu vanhempia jo kymmenen isänpäivän ajan. Palasin muistelemaan kuluneita isänpäiviä tehdessäni tällä viikolla isänpäiväteemaista reels-videota Instagram-tililleni. Palasin niihin hetkiin, kun Otto piteli sylissään meidän 46-senttistä vastasyntynyttä ensimmäisiä kertoja. Niihin, kun hän opetti kahta taaperoa potkupyöräilemään ja niihin, kun saimme tietää odottavamme kolmatta lasta. Kyllähän siinä herkistyy vähemmästäkin. Meillä on takana niin monia hienoja hetkiä yhdessä. Hienojen lisäksi toki myös vähemmän hienoja. En koskaan tule unohtamaan sitä, kuinka huonosti nukuimme Oton ensimmäistä isänpäivää edeltäneen yön ja kuinka väsyneitä ja kärttyisiä olimme molemmat. Se oli meidän ensimmäinen huono yö kuusiviikkoisen esikoisen kanssa, onneksi se jäi myös yhdeksi ainoista kolmesta huonosta yöstä ekan vuoden aikana. Myöhemmin koimme niitä huonoja öitä kyllä vielä runsain mitoin, mutta niistäkin selvittiin.

Otto on kasvanut isänä ihan valtavasti näiden vuosien aikana, mutta alusta asti hän on yrittänyt parhaansa. Hänen omien sanojensa mukaan kulunut vuosi on ollut ehkä kuitenkin yksi opettavaisimpia. Varmasti johtuen sekä maailmantilanteesta että omasta elämäntilanteesta. Olemme viettäneet todella paljon aikaa ihan vain oman perheen kesken ja se on kasvattanut meitä molempia vanhempina entisestään. Se on tiivistänyt meidän entisestäänkin tiiviitä välejä ja kasvattanut ymmärrystä ja kunnioitusta toisiamme kohtaan vielä lisää. Vaikka toki silloinkin oltiin paljon yhdessä kun Otto oli vanhempainvapaalla kuopuksen kanssa tai muutenkin Oton ollessa opintovapaalla, se oli erilaista. Silloin nähtiin paljon ihmisiä ja tehtiin kaikkea muutakin kuin oltiin kotona. Tänä vuonna elämä keskittyi pitkän aikaa pelkästään kotiin, kotipihalle ja kotiympäristöön, vain meidän viiden kesken.

Kun tämä vuosi on välillä pelottanut, ahdistanut ja aiheuttanut epävarmuutta, Otto on ollut se vakaa tuki ja turva, joka vakuuttaa, että aina kaikki järjestyy. Ja niin on aina järjestynytkin. Olen maailman kateellisin Oton lehmän hermoista. Hän stressaa lähinnä jotain omia koulujuttujaan, mutta ei koskaan mitään oikeasti isoja asioita. Onneksi mun rinnalla seisoo tuollainen vahva tyyppi, joka osaa rauhoittaa omat laukkaavat ajatukseni aina.

Otto on ylpeä siitä, että hän on kolmen tytön isä. Ja hän kasvattaa tyttöjään ajattelemaan, kyseenalaistamaan, edistämään ja vaatimaan tasa-arvoa kaikessa. Siitä olen maailman onnellisin. Meidän arvot kohtaavat 100% niin kasvatuksessa kuin elämässäkin.

Mulla on joskus Oton rinnalla sellainen olo, että hän on paljon parempi vanhempi kuin minä. Tiedän, että molemmat teemme paljon lasten kanssa yhdessä ja pyrimme olemaan läsnä niin paljon kuin pystymme. Mutta varsinkin tänä vuonna kun itse olen tehnyt aika paljon töitä ja Otolla on ollut koulun kanssa joustavampaa, Oton rooli vanhempana arjessa on korostunut entisestään. Hän on hoitanut kaikki lasten kuljetukset, tehnyt useammin ruokaa kuin minä ja pitänyt huolen siitä, että arki rullaa kaikin puolin. Ja hänestä on huokunut se, että hän tekee sen kaiken mielellään.

Otto jaksaa hassutella ja höpsötellä lasten kanssa joka ilta vielä hammaspesujen aikaan ja hymyilee onnellisena kun hän saa kokkailla jotain arkipöperöä keittiössä ja tuijotella lasten touhuja samalla. Hän lukee aina vielä yhden luvun iltasatukirjasta lisää, jos lapset sitä pyytävät. Ja sitten hän käppäilee alakertaan onnellisena kertomaan, miten joku lapsista sanoi tai teki jotain hauskaa ja miten kiva oli lukea. Hän on ollut juuri se pullantuoksuinen koti-iskä, vaikka oikeasti hänkin on hoitanut omia opintojaan ennätysnopeudella siinä samalla. En käsitä miten hän siihen pystyy, voin vain ihailla vierestä ja tukea parhaani mukaan.

Kenties siihen vaikuttaa se, että siinä missä itse teen töitäni melko tasaisesti joka arkipäivä 7-12h, Otto on suorittanut opintojaan nopeissa pyrähdyksissä. Välillä hän ottaa arjessa niitä hetkiä, että hän keskittyy 110% kouluun 48h ajan ja tekee hulluna hommia näppäimistö sauhuten ja mä otan silloin päävastuun. Muuten hän tekee rennommalla tahdilla ja pienissä erissä, jolloin hän voi pitää sitä vetovastuuta arjesta. Niin tai näin, se on toiminut meillä. Olen iloinen siitä, että ollaan löydetty oma tapa sumplia opinnot, työt ja perhearki. Ja tietty se vertailu on ihan turhaa, että kumpi on parempi vanhempi. Se on selvää, että molemmat pyrimme olemaan niin hyviä kuin pystymme. Ja se riittää. Olen ihan valtavan kiitollinen siitä, että Otto on niin hyvä ja läsnäoleva isä ja puoliso, eikä mun ikinä ole tarvinnut miettiä, että tekisipä hän enemmän. Päin vastoin.

Meidän arki tulee muuttumaan jälleen ensi vuonna, kun Otto palaa kahden vuoden opintovapaan jälkeen takaisin työelämään. Se innostaa ja jännittää samaan aikaan. Nyt on kuitenkin käynnissä opintojen loppurutistus ja sen jälkeen vielä parin viikon vapaa sitten kun kaikki on valmista. Kiitos Otto kun olet juuri sinä, paras isi ja puoliso!

Loppuun vielä lasten ajatuksia isästä:

”Isi tietää kaiken kaikista peleistä ja auttaa aina kaikessa jos pyytää.”

”Isi on tosi hyvä rakentamaan ja se on tosi hauska.”

”Kun isi aina halii mua ja esimerkiks kun isi antaa ankan (Oton vanha pehmolelu) mulle.”

Hyvää isänpäivää Otolle ja kaikille muille ihanille iseille, isoisille ja isän roolissa toimiville!

Tämän kuvan on napannut meidän 3-vuotias minusta ja isästään. Hän rakastaa valokuvaamista ja onkin varmaan meidän perheen ahkerin kuvaaja. Meidän lapset on myös just niitä tyyppejä, jotka saa Otosta noin leveän hymyn tallennettua kameran muistikortille. Ei hän hymyile kenellekään toiselle niinkuin meidän lapsille. Mä rakastan tuota hymyä Oton kasvoilla, kun hän katsoo meidän minejä. Se on niin täynnä rakkautta ja lämpöä, se hymy huokuu kaikkea sitä, mitä Otto on isänä.

Kuvassa me laitetaan meidän olohuoneen sohvaan uusia päällisiä, mikä ei ollutkaan ihan niin pieni ja helppo homma kuin muistelin etukäteen. Piti irrottaa ainakin miljoona mutteria ja osasta toisistaan ja sitten kasata koko homma takaisin. Tässä kuvassa me oltiin vasta päästy alkuun ja suurin osa työstä oli vielä edessä. Mutta oli kyllä todellakin vaivan arvoista, kun saatiin sitten niin kivan näköinen olkkari.

Me rakastetaan kasata huonekaluja Oton kanssa ja laittaa kotia muutenkin. Se on kivaa yhteistä tekemistä. Tavallaan voihan se olla, että me tykättäisiin myös vaikkapa remontoida, jos meillä olisi siitä kokemusta yhtä paljon kuin Ikea-huonekalujen kasaamisesta. Ehkä me tykättäisiinkin ostaa joku vanha talo, jota laitettaisiin pikkuhiljaa yhdessä? Ei voi tietää kun ei ole kokeiltu. Tietty huonekalujen kasaaminen on pikkuisen helpompaa kuin se remppaaminen, että ei niitä oikein voi verrata toisiinsa. Mutta noin niinkuin yleisesti niin yhdessä kotihommissa puuhastelu sopii meille. Ainakin pintaremontointi on sellaista kivaa hommaa, mitä me jopa osataan tehdä.

Keskusteltiin yksi ilta Oton kanssa perustavanlaatuisesti ajatuksista muuttamiseen nähden. Todettiin molemmat, että ei jakseta enää olla koko ajan sellaisessa ”no me muutetaan tästä kuitenkin kohta pois” -moodissa, missä ollaan oltu yli vuosi. Yli vuoden ajan ollaan ajateltu, että ei tehdä muutoksia kotona, ei sisusteta ei mitään, koska kuitenkin ollaan lähdössä. Samalla monet asiat kotona on alkanut pikkuhiljaa ärsyttääkin. Päätettiin, että kyllä me jotain pieniä muutoksia voidaan ihan hyvin tehdä, kuten vaihtaa sohvan päälliset tai verhot. Kunhan nyt ei investoida mihinkään tuhansien eurojen design-huonekaluihin ennen kuin ollaan muutettu ja tiedetään, että ne sopivat myös uuteen kotiin.

Tekstiilejä ja sisustusjuttuja voi aivan hyvin päivittää vanhassakin kodissa, sehän vain lisää viihtyvyyttä. Ja harvoin tekstiilit ovat sopimattomia johonkin toiseen kotiin. Violetin liman, koiran oksennuksen ja tämän keskustelun turvin sitten päädyttiin päivittämään olohuonetta ja lopputuloksen näette tästä postauksesta, jos ette ole vielä nähneet. Nyt kotona on paljon parempi ilme ja se tuntuu taas sellaiselta raikkaalta ja oman näköiseltä. Ehkä nyt on helpompi etsiä uutta kotiakin, kun ei ärsytä olla vanhassa niin paljon? Hyvä kotihan se on edelleen, jota rakastetaan ja joka joskus tuntui ihan unelmakodilta. Sen on vaan unohtunut, kun on niin kova kiire päästä kokonaan omaan kotiin.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Eilen oli meidän kuudes hääpäivä ja tänään on meidän yhdeksäs vuosipäivä. Tänään on yhdeksän vuotta siitä, kun oltiin Oton opiskelijasolussa Kannelmäessä pienellä porukalla viettämässä pikkulauantaita ja päätettiin, että nyt kerrotaan kaikille ihan Facebookissa, että meistä on tullut Iina ja Otto. Aika paljon olen kirjoittanut siitä hetkestä, kun me saatiin tietää, että meille tulee  vauva, mutta seurustelemaan alkamisen olen kuitannut lähinnä sanoilla ”ilmoitettiin siitä Facebookissa”.

Haluatteko tietää mitä muuta sinä iltana tapahtui? No ainakin puhuin paljon kaverin kanssa vessassa. Perus illanvietot teinivuosina, mulla ainakin oli tapana käydä kavereiden kanssa vessassa kikattamassa ja höpöttämässä. Siellä vessassa mä muun muassa mietin, että uskallanko oikeasti heittäytyä tähän täysillä, uskallanko jakaa itsestäni Otolle kaiken ja tykkäisiköhän se Otto silti vielä musta, jos kertoisin sille millainen ”oikeasti olen”. Näin vuosia myöhemmin ymmärrän, että ei mussa ollut mitään vikaa, enkä oikeasti ollut yhtään minkäänlainen, olin ihan tavallinen teini. Mutta omassa päässä kaikki omat teinivuosien kokemukset tuntuivat tosi dramaattisilta silloin. Ajattelin, että jos Otto tietäisi musta ”ihan kaiken”, hän ei enää haluaisi olla mun kanssa. Päätin kuitenkin ottaa riskin, koska mulla oli sellainen tunne, että tämän ihmisen kanssa haluan olla joko kokonaan tai en ollenkaan.

Sinä iltana mä kerroin Otolle kaiken, mitä mun elämässä oli siihen mennessä tapahtunut (kaiken mitä muistin tai pidin tärkeänä), mun tyhmimmät teot, noloimmat mokat ja kaiken, mitä musta oli puhuttu. En halunnut, että meidän välillä on mitään salaisuuksia. Odotin, että Otto juoksisi karkuun, mutta vielä mitä. Hän kuittasi mun ”synkimmät salaisuudet” naurahtaen ja kertomalla reteästi olevansa itse ”paljon pahempi”. Ja mä kun odotin jotain suurta reaktiota. En saanut sellaista. Sen sijaan sain yhden meidän suhteen merkittävimmistä keskusteluista, jonka pohjalta oli oikeasti aika hyvä aloittaa suhde. Kun oli kertonut toiselle heti kättelyssä kaikki ne asiat, joita häpesi tai jotka tuntuivat kivuliaalta omassa menneisyydessä, oli aika helppo lähteä rakentamaan suhdetta puhtaalta pöydältä. Olen aika hiton ylpeä 19-vuotiaasta Iinasta ja 20-vuotiaasta Otosta.

Siitä lähti meidän suhde etenemään, viikon kuluttua saatiin raskausuutiset ja hyvin pian sen jälkeen asuttiinkin jo yhdessä.

”Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.” Iina <3 Otto 9.7.2011 

Näin kirjoitin heinäkuussa 2011 mun silloin vain pari kuukautta pystyssä olleeseen blogiini. En ollut väärässä, vaan harvinaisen oikeassa. Se sama tunne on edelleen hyvin vahvana. Me ollaan niin täysin samalla aaltopituudella siinä, mitä halutaan elämältä, että sillä ei ole mitään väliä kuinka nopeasti kaikki alkoi. Se on vaan bonus, hauska tarina. Meidän suhde alkoi vauhdikkaasti ja vauhdikkaasti se on myös jatkunut.

Me ei ikinä olla uskottu kuherruskuukauden olemassaoloon tai sen loppumiseen meidän kohdalla, siinä on meidän salaisuus. Elämässä tulee erilaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka vaikuttaa toki välillä myös parisuhteeseen, kuten kaikkeen muuhunkin. Mutta se meidän parisuhteen pohja on aina sama. Palava rakkaus toista kohtaan, täysi luottamus, halu tehdä toinen onnelliseksi ja halu kuherrella, miksi kuherrella saisi vain kuukauden kun sehän on ihan parasta parisuhteessa? Ei kai ole mitään ihanampaa kuin pussailla ja kikatella ja halailla ja sanoa toiselle ihania asioita ja pitää toista hyvänä. Ei ainakaan meidän mielestä ole. Silloin kun elämässä tulee eteen vaikeampia hetkiä, parasta lääkettä on puhua ja käpertyä toisen kainaloon ja antaa kaikkien tunteiden tulla. Silloin kun olen onneni kukkuloilla, ihaninta on jakaa se toisen kanssa ja hypätä syliin pussailemaan. En keksi tilannetta, jossa haluaisin kauemmas Otosta. Kaikki tapahtumat meidän elämässä ovat sitoneet meitä tiiviimmin yhteen.

Me ollaan ihan pirun onnekkaita, kun meillä on toisemme. Jotkut maailmankaikkeuden kappaleet olivat oikeilla paikoilla silloin kun me ollaan tavattu, puhuttu ja rakastuttu. Siitä huolimatta, että oltiin aivan kokemattomia teinejä, epävarmoja ja molemmat ihan pihalla siitä mitä halutaan elämältä, me tiedettiin mitä haluttiin toisiltamme. Ja me haluttiin samoja asioita. Turvaa, tasaisuutta, luottamusta, lämpöä, huolenpitoa ja elämää suurempaa rakkautta. Olen varma, että niitä tullaan antamaan toisillemme joka päivä niin kauan kuin meissä henki pihisee, tapahtui mitä tapahtui.

Kiitos Otto, kun sä saat mut joka ikinen päivä tuntemaan itseni tärkeäksi, rakastetuksi ja kuulluksi. Enempää en voisi toivoa, enkä malta odottaa mitä seuraavat yhdeksän vuotta tuo meille tullessaan. Olen varma, että paljon ihania ja hienoja seikkailuja, odottamattomia tilanteita, rakkautta ja voimaa. On maailman siisteintä saada jakaa elämä just sun kanssa. Hyvää hääpäivää ja vuosipäivää meille rakas!

PS: Kirjoitin muuten eilen hääpäivän kunniaksi Otolle rakkauskirjeen. Just sellaisen vähän kiusallisen, liian pitkän ja imelän, jota lukiessaan Otto kuitenkin hymyili ja sen jälkeen kiitteli vuolaasti. Aion tallettaa sen samaan muistolaatikkoon, jossa säilytän mm. kiusallisen imeliä kuukausipäiväkirjeitä (nrot 1-12), ultrakuvia, lasten sairaalarannekkeita synnytysosastolta, Otolle tekemiäni lahjakortteja ja muita rakkaita juttuja.

PPS: Meidän Yhdessä-podcast jatkuu tänä yönä klo 00.00! Muistakaa ottaa uudet jaksot kuunteluun Spotifyssa, Soundcloudissa tai Apple Podcasteissa!