Mun on pakko nipistää itseäni, että uskon sen todeksi: tänään alkoi Oton opintovapaa. Ainakin seuraavat 1,5 vuotta me saadaan olla yhdessä arkipäivisin ja tehdä kumpikin omia hommiamme kotoa käsin. Toki Otolla on välillä myös päiviä, kun on läsnäoloa koululla (monimuotona ei onneksi kovinkaan usein), ja toki mullakin on mun omia tapaamisia, tilaisuuksia ja pressejä, mutta yleisesti ottaen me voidaan olla joka päivä yhdessä! Ja se on parasta ikinä.

Me saadaan arkeen niin paljon lisää joustoa, yhteistä aikaa ja kaivattua aikaa myös sille rentoutumiselle, että tämä vaan tuntuu niin uskomattomalta. Mutta eihän se uskomatonta ole, vaan asia, jonka eteen ollaan nähty vaivaa. Välillä yhdistelmä mun yrittäjyyden, Oton kokopäivätyön ja Oton korkeakouluopintojen sekä kolmen lapsen, joista yksi kotihoidossa, kanssa on tuntunut kuormittavalta. Mutta tämä puolen vuoden spurtti on mahdollistanut sen, että nyt Otto voi jäädä opintovapaalle. Ja jos kaikki menee kuten on suunniteltu, hän saa koulunsa valmiiksi etuajassa. Sitten hän pääsee mahdollisimman nopeasti hyödyntämään opintojaan myös työelämässä.

Kuukauden kuluttua myös kuopus aloittaa osa-aikaisen dagiksen, jolloin meillä molemmilla on oikeasti sitä rauhallista työ- ja opiskeluaikaa päivisin yhtäaikaa kolmena päivänä viikossa. Se on suuri muutos nykyiseen, jolloin työaikaa on mulla ollut vain iltaisin tai vuorotellen Oton koulutehtävien kanssa viikonloppuisin. Ollaan siitä hurjan kiitollisia, että kuopus on voinut olla kotona 2-vuotiaaksi asti, eikä häntä ole ollut pakko laittaa hoitoon esim. taloudellisista syistä aiemmin. Tiedän, että kaikille ei ole mahdollista mennä varhaiskasvatuksen aloitus-ajankohdan suhteen sen mukaan mikä itsestä tuntuu hyvältä. Tämä on ollut suuri etuoikeus, että me ollaan oltu näin onnekkaita.

Nyt meistä tuntuu, että hän on ihan valmis lähtemään dagikseen, ainakin hänen päivittäisistä pyynnöistään päätellen. Sitä ennen nautitaan kuitenkin näistä yhteisistä viikoista, ja pian alkavasta isompien lasten hiihtolomasta yhdessä koko perhe. Siksi siis aloitus vasta kuukauden kuluttua, koska ajateltiin, että ei olisi mitään järkeä mennä esim. viikoksi päiväkotiin ja olla heti viikkoa pois.

Vapaus tehdä töitä ja opiskella omassa tahdissa on jotain, mistä ollaan haaveiltu pitkään. Me osataan molemmat pitää kiinni deadlineista ja saadaan tarvittavat hommat ja enemmänkin tehtyä, mutta nautitaan kovasti siitä, että ei olla sidottuja joka arkipäivä samaan rytmiin. Seuraavan puolentoista vuoden aikana me saadaan muovata itse miltä meidän töiden ja opiskelutehtävien päivä-aikataulut näyttävät ja missä me niitä töitä tehdään. Se jos mikä on luksusta, jota pitää osata arvostaa. Toki lasten päiväkoti- ja koulu pitävät meidät kiinni niissä yhteiskunnan normi-aikataluissa, mutta kuitenkin.

Rauhallisen työajan lisäksi kaikkein eniten mä olen odottanut tässä oikeasti sitä, että saadaan vaan olla yhdessä. Me viihdytään yhdessä ja toimitaan hyvin yhdessä. Saadaan paljon aikaan kun pystytään tsemppaamaan toinen toistamme, ja meillä on tiedossa myös ainakin yksi yhteinen projekti tälle keväälle. En voisi olla enemmän innoissani!

Tähän loppuun haluan vielä hieman kehaista tuota ihanaa aviomiestäni. Koska siis eihän tämä olisi ollenkaan mahdollista, ellei hän olisi päässyt kouluun ja hoitanut sekä töitä että koulua näin hienosti, kuin hän on tehnyt. Otto mahdollisti aikanaan mulle mun unelmien tavoittelun, ja nyt on mun vuoro tehdä se hänelle. Siitä ei ole mitään haittaa, jos siinä samalla meillä on ihan pirun hauskaa yhdessä, vai mitä?

Otto, mä olen susta niin ylpeä. Tästä se alkaa!

Ihanaa viikonloppua kaikille, terveisin pää pilvissä liihotteleva Iina!

Moikka ja hyvää uutta vuotta vielä teille kaikille! Mä palaan vasta nyt koneen ääreen, sillä mulle iski vuoden ensimmäisenä aamuna yhtäkkiä ärhäkkä migreeni, jonka tajusin liian myöhään kun makoilin pimeässä Oton kainalossa aamulla. Pimeässä näköoireet eivät ensin tulleet niin selkeästi, ja sitten otin lääkkeen liian myöhään, ja se ei enää ehtinyt auttaa. Mutta siitäkin selvittiin, edelleen on ollut päänsärkyä tänään, mutta varmasti vuoden kolmas päivä on jo parempi! Ja olen kiitollinen, että tämä oli eka aurallinen migreeni moneen kuukauteen, toivottavasti saan taas pitää useamman kuukauden tauon näissä.

Me vietettiin uutta vuotta ystäväporukalla, kun Emilia ja Topias lapsineen, sekä mun ystävä Emmis, olivat täällä meidän seurana. Saatiin tietysti aloittaa uusi vuosi ihanien uutisten saattelemana, kun Emilia ja Topias kertoivat vauvauutiset! Eipä paljoa onnellisemmin voi uutta vuottaa aloittaakaan, kuin seuraten rakkaiden ystävien suurta onnea. Ihan mieletöntä!

Me herkuteltiin perinteisesti hodaribuffetilla ja lisäksi vielä Emilia paistoi jälkkäriksi lettuja, jotka nekin nautittiin buffameiningillä. Meillä oli pienet herkkuöverit, mutta mikäs sen parempi tapa aloittaa uutta vuotta. Raketteja me ei ammuttu, mutta käytiin kyllä ulkona lasten kanssa katselemassa ja nähtiin ihan sikana raketteja, tosi hienojakin. Tehtiin myös perinteiset tähtisädetikku-kuviot sekä itse, että lasten kanssa. Aika hienoja sydämiä lapsetkin saivat jo aikaiseksi, miten heistä on tullutkin jo niin isoja ja taitavia.

Meidän taapero oli tosi vaikuttunut raketeista, ja hän seisoi ikkunassa katselemassa niitä aina vähät väliä. Lapsilla meni leikit taas niin hyvin yhteen, ja neljää vanhinta ei juurikaan näkynyt, kun heillä oli ihan omat leikit ja meiningit yläkerrassa. No pitivät he kyllä yhden esityksen meille sentään. Pienin napero pyöri meidän ja turkulaisten Volde-koiran kanssa koko illan tyytyväisenä. Kaikki lapset nukahtivat ihan sekunnissa kun viimein menivät nukkumaan, ja vuosi vaihtui ihan aikuisten kesken.

Oli kyllä aika ihanaa viettää tämäkin vuodenvaihde samalla tutulla kaavalla kuin viimeiset kahdeksan vuotta: pussaten Oton kanssa tasan kello 00.00. Silloin tuli kuluneeksi kahdeksan vuotta meidän ekasta pususta, ja tietty uudenvuoden aattona myös kahdeksan vuotta siitä, kun ekan kerran tavattiin. Toivottavasti meillä on edessä vielä äärettömästi näitä uudenvuoden pusuja! Kliseistä tai ei, se on romanttinen ja ihana hömppäperinne, josta halutaan pitää kiinni.

Nyt lomamoodi on ohi, ja on aika tarttua kiinni tähän blogiin ihan kunnolla, ja alkaa toteuttaa niitä kaikkia siistejä juttuja, jotka ovat vain pyörineet päässä viime aikoina. Tarkoitus oli olla jo eilen kunnolla sorvin ääressä, mutta tämä migreeni hieman sotki kuvioita. Toivottavasti saan tehdä hommia ilman migreeniä mahdollisimman pian, niin ajatuskin liikkuu vähän sutjakammin. Ihanaa uutta vuotta vielä kerran <3 

Helmikuussa meidän arki muuttuu jälleen, sillä Otto aloittaa opintovapaan. Ja me ei enää maltettaisi odottaa sitä! Siitä tulee niin ihanaa, kun saadaan olla joka päivä yhdessä. Tämä syksy on ollut todella intensiivinen meidän kahden kokopäivätyön, yhden koulun ja yhden kotihoidossa vielä olevan taaperon kanssa, mutta sumplimalla ollaan selvitty hyvin. Vielä on pari intensiivistä kuukautta jäljellä, ja keväällä helpottaa oikein kunnolla.

Alunperihän me oltiin sillä ajatuksella, kun Otto aloitti monimuoto-opiskelut ammattikorkeassa tänä syksynä päivätyön ohella, että katsotaan miten tämä syksy menee, ja miten me jaksetaan. Toistaiseksi ollaan jaksettu hyvin ja molemmat olemme saaneet hoidettua kaiken mitä pitää. Mutta koska vaihtoehtona on myös, että Otto heittäytyy täysillä opintoihin ja suorittaa ne tiiviimmässä tahdissa, hän päätti itse, että haluaa jäädä opintovapaalle. Samalla meidän arjesta tulee rennompaa, ja se ei haittaa ollenkaan.

Hänellä on mennyt koulussa todella hyvin, ja ala on sellainen, joka häntä on aina kiinnostanut. Musta on ollut ihan mieletöntä seurata Oton opintoja, koska hänestä huokuu kilometrin päähän se, miten innoissaan hän on kaikesta, ja miten kotoisa olo hänellä on juuri noiden opintojen parissa. Olen ihan älyttömän ylpeä Otosta.

Muutama viikko sen jälkeen kun Otto jää opintovapaalle, taapero aloittaa osa-aikaisesti päivähoidossa. Näin me saadaan arkeen paljon enemmän perheaikaa ja paljon vähemmän sumplimista. Taapero aloittaa päivähoidon kolme päivää viikossa, jolloin mulle jää kolme kokonaista työpäivää viikkoon ja Otolle kolme kokonaista päivää opintoihin. Ja loput tunnit saa helposti sumplittua pariin iltaan tai yhteen päivään viikonloppuna, siinä missä tähän asti ollaan kumpikin tehty töitä ja/tai opiskeltu lähes joka ilta ja/tai yö ja viikonlopun molempina päivinä vuorotellen Oton päivätyön lisäksi. Monimuoto-opiskelu on luonteeltaan samanlaista kuin mun työtkin, eli helposti itse aikataulutettavissa.

Otto on näillä näkymin opintovapaalla ainakin 1,5 vuotta, joten meillä on edessä aika ihanat yhteiset ajat. Mä nautin tälläkin hetkellä kaikkein eniten Oton etäpäivistä ja siitä, että saadaan olla yhdessä, vaikka Otto tekeekin töitä. Nautin myös ihan hurjasti Oton puolen vuoden vanhempainvapaasta, jolloin myös saatiin olla yhdessä, vaikka mä teinkin töitä. Nyt edessä on jopa 1,5 vuotta yhteisiä työpäiviä, yhteisiä lounaita, ehkä yhteisiä aamulenkkejä ja arjen askareiden hoitamista yhdessä. Voidaan viedä ja hakea lapsia yhdessä, hoitaa kaikki arjen velvollisuudet yhdessä ja höpötellä yhdessä siinä työnteon ja Oton opiskelun lomassa. Ja lisäksi meillä on pienempien kanssa vielä yhteisiä extra-vapaapäiviäkin, eikä heillä edelleenkään tule olemaan pitkiä hoitopäiviä, kuten ei tähänkään asti ole ollut. Koululainenkin voi halutessaan tulla koulusta kotiin suoraan, eikä mennä iltapäiväkerhoon. Tosin hän itse yleensä haluaa aina mennä sinne.

Opintovapaan voi toki keskeyttää, jos tilanne muuttuukin suuntaan tai toiseen ja Otto haluaakin vaikka palata töihin. Eihän sitä ikinä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja on hyvä pitää kaikki ovet avoinna. Mutta jos kaikki menee kuten on suunniteltu, niin meillä on edessä yhteiset ihanat 1,5 vuotta. Vapautta ja yhteistä aikaa. Vähemmän aikatauluja, enemmän yhdessäoloa.

Mä ymmärrän hyvin, että kaikille ei sovi sellainen, että tehdään puolison kanssa kaikki yhdessä ja työskennelläänkin kotoa käsin yhdessä, mutta meille se sopii. Jotkut tarvitsevat omaa aikaa enemmän ja toiset vähemmän, ja sehän on jokaisen parin oma asia. Me ollaan juuri niitä ihmisiä, jotka haluavat katsella toistensa naamoja vaikka 24/7 kyllästymättä. Vaikka ollaan yhdessä paljon, osataan myös antaa toisillemme omaa tilaa. Me osataan olla ”yhdessä yksin” eli keskittyä rauhassa kummatkin omiin juttuihimme, silti siitä nauttien, että välillä voi heittää toiselle tyhmää läppää tai käydä halaamassa. Ja kummatkin kaikkein mieluiten halutaan työskennellä yhdessä.

Tuleva vuosi on ajatuksena jo niin ihana, että se melkein pelottaa. Voiko niin ihanaa ollakaan? Mutta uskon että voi olla. Aiotaan ottaa ilo irti jokaisesta päivästä ja nauttia täysillä. Tämä on vähän niinkuin Oton vanhempainvapaa 2.0, mutta nyt yhteisen perheajan lisäksi molemmat saavat kaivattua rauhallista työaikaa arkipäiviin ja niihin päivän valoisiin tunteihin iltojen ja öiden sijaan. Ja iltaisin ei tarvitse enää vuorotella, että kumpi touhuaa lasten kanssa ja kumpi tekee töitä, kun se riittää, että tekee hommia hoitopäivinä ja lasten nukkumaanmenon jälkeen. Siitä tulee mahtavaa.

Odotan innolla sitä, että pystyn toivottavasti viemään blogiani ja kaikkia muitakin kanaviani eteenpäin entisestään, kun aikaa on enemmän. Mulla on niin paljon haaveita ja suunnitelmia, jotka ovat vain odottaneet sitä oikeaa hetkeä. Ehkä ensi keväänä on se oikea hetki? Se kuulostaa hyvältä.

Ihanaa iltaa kaikille<3

Otto on mun paras ystävä, mun aviomies ja osa musta. Kun me ollaan erossa toisistamme, mulla on vähän samanlainen olo kuin joku raaja olisi mennyt hukkaan. Se johtuu siitä, että me ollaan totuttu puhumaan toisillemme niin paljon. Me ollaan käytännössä aina yhteydessä toisiimme, oltiin sitten samassa paikassa tai ei.

Tämä viikko on ollut eka viikko sitten kesäkuun alun, kun ollaan nähty toisiamme vain iltaisin, jos silloinkaan. Otto palasi töihin kesäloman ja isyysloman jälkeen, ja arki iski kunnolla päälle. Päivisinkään ei olla juuri ehditty laittamaan viestiä, kun molemmilla on ollut niin kiire tapaamisissa, palavereissa, tai lasten kanssa. Illalla on ollut lasten harrastukset, neljät kaverisynttärit ja mun työmenot. Myöhään illalla mun on ollut pakko tehdä töitä, koska päivällä en pysty. Otolla taas on ollut illalla koulua, joko läsnäoloa tai tehtäviä kotona.

Tiedostan, että tämä elämän vaihe juuri nyt on just sellainen, jossa puolisoiden on hyvin helppoa ajautua kauemmas toisistaan, jos ei parisuhteen ja puolison eteen näe vaivaa. Kun ei ehdi jutella niin paljon, eikä yhteistä aikaa ole tarpeeksi joka päivä, on vaarana, että ei huomioi toista tarpeeksi. On vaarana, että keskittyy vain omaan näkökulmaan ja uppoutuu omiin juttuihin. Erossa olo voi helposti ajaa erilleen. Siksi juuri nyt on entistäkin tärkeämpää pitää toisesta tiukasti kiinni, rutistaa oikein kunnolla heti kun nähdään, ja koittaa höpöttää kuten ennenkin vaikka ruuanlaiton lomassa, vaikka sitten lapset keskeyttäisivät sen 13 kertaa. Niitä hetkiä on otettava sieltä mistä voi.

Vaikka mä istahdan koneelle heti kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja istun siinä useamman tunnin, me otetaan se kahdenkeskinen hetki joka päivä. Vaikka sitten viimeisenä illalla, väsyneenä mutta onnellisena. Ollaan yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista, ajatuksista ja uutisista. Halitaan, syödään yhdessä iltapalaa ja rentoudutaan. Pidetään yhtä. Jos kummatkin vain tekisivät omia juttujaan, eivätkä jakaisi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan toisen kanssa, mikä edes olisi yhdessäolon tarkoitus? Me ainakin ollaan yhdessä siksi, että halutaan jakaa kaikki yhdessä.

Me ollaan aina puhuttu paljon, eikä tässä maailmassa ole mitään asiaa josta en haluaisi tai voisi puhua Oton kanssa. Päinvastoin: kun jotain on mielessä tai jotain tapahtuu, isoa tai pientä, ensimmäinen jonka kanssa haluan sen jakaa on aina Otto. Me puhutaan ihan kaikesta, eikä koskaan tarvitse ajatella, että toinen pitäisi toista jotenkin tyhmänä tai nauraisi jollekin asialle pahan tahtoisesti. Vaikka en aina ole kartalla kaikesta mistä Otto puhuu, eikä hän kaikesta mistä mä puhun , mä yritän aina kuunnella ja osallistua. Ja Otto myös.

Viikko sitten eräs instaseuraajani kysyi osuvasti: Miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on molempien töiden ja Oton koulun vuoksi niin vähän tällä hetkellä? Ja se olikin hyvä kysymys. Jos ei sen eteen näkisi vaivaa, niin huonostihan siinä varmaan kävisi. Ensin toista vain ikävöisi, sitten alkaisi pikkuhiljaa kasvattaa kuilua toistensa välille ja vähintään toinen katkeroituisi yhteisen ajan puutteesta. Jossain vaiheessa kumppaneiden välissä olisi möykky, jota ei ehkä saisikaan purettua juustoillalla ja höpöttelyllä. Ehkä se vaatisi jotain paljon enemmän. En koskaan halua että meille käy niin, enkä aio antaa sen koskaan tapahtua.

Me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta, ja joka ikinen päivä mä rakastun uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän. Ja joka ikinen päivä mä valitsen tahtoa olla yhdessä. Avioliitto, parisuhde ja rakkaus ei hoida itse itseään. Joka päivä mä valitsen laittaa Oton itseni edelle, ja Otto valitsee laittaa mut itsensä edelle. Ja näin kummankin pyrkimyksenä on rakastaa ja tehdä toinen onnelliseksi joka päivä. Toimii.

Kuten olen joskus kirjoittanut, me ollaan monessa asiassa erilaisia ihmisiä, mutta toisaalta meissä on myös vähintään yhtä paljon samaa. Me jaetaan yhteiset arvot ja haaveet, ja meidän käsitys meille hyvästä elämästä on samanlainen. Siksi meidän on helppoa puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä töitä meidän yhteisten unelmien eteen. Me tiedetään molemmat, että tämä hektinen elämänvaihe on väliaikaista, ja täysin sen arvoista, että päästään sinne missä joskus halutaan olla. Tiedetään myös molemmat, että ei olla yhtään ”sitten kun” -ihmisiä. Vaikka väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan ja kestämään myös yhteisen ajan vähyyttä, kumpikin tiedostaa, että se elämä on tässä ja nyt, eikä jossain sitten kun. Meillä on juuri nyt kaikki valta ja mahdollisuus ottaa kaikki se hyvä niistä hetkistä, mitä yhdessä saadaan, oli ne sitten pieniä tai isompia.

Eli vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on niin vähän? Hyvin sen käy. Yhdessä me pystytään mihin vaan, eikä ole aikomuksia lakata rakastamasta tai tahtomasta ikinä.

Vihdoin on tullut aika palata kysymyspostauksen kysymyksiin! Hirmuisen suuret pahoittelut pitkästä tauosta vastauksissa, moni on ehtinyt kysellä niiden perään. Ekat vastaukset julkaistiin videolla YouTubessa, ja niitä piti seurata toinen video-osa, mutta nyt kävi niin, että vastaukset tulevat kirjallisena. Ollaan vastattu Oton kanssa kysymyksiin yhtä aikaa, erillisissä tiedostoissa jotka on liitetty yhteen. Eli ei nähty toistemme vastauksia ollenkaan! 

Millaista elämää teillä olisi ilman lapsia tai jos lapset olisi vasta harkinnassa.? Missä asuisitte, millaista arki olisi ja mitä tekisitte kahdestaan ym? Osaisitteko kuvitella?

Iina: Tosi vaikea kuvitella! En tiedä oltaisiinko me edes yhdessä tänä päivänä jos ei oltaisi saatu esikoista, koska kaikki se hyvä mitä elämässä tänä päivänä on, me ollaan luotu yhdessä, tietäen että meistä tulee perhe. Voi olla, että ei oltaisi yhdessä, ja oltaisiin vielä nykyäänkin ihan pihalla, että mitä edes halutaan tehdä elämässä. Tai sitten ei. Mut tällanen tosi hypoteettinen, että jos oltaisiin yhdessä ja taloudellinen tilanne olisi samanlainen kuin nyt, niin me varmaan asuttaisiin jossain ihanassa kaksiossa  tai kolmiossa ihan ydinkeskustassa, tehtäisiin sikana töitä, matkusteltaisiin kaikki lomat ja syötäisiin paljon ulkona. Ja mulla olis ihan järjetön vauvakuume.

Otto: Tähän kysymykseen on oikeastaan mahdotonta vastata. Olen aina ollut huono jossittelemaan, ja kun lapset on se syy miksi me oikeasti löysimme toisemme, en osaa yhtään sanoa missä oltaisiin, tai oltaisiinko edes.

Millaisia rahankäyttäjiä olette? Säästeliäitä vai tuhlailevia?

Iina: Sekä että. Me käytetään surutta rahaa tärkeinä pitämiimme asioihin, kuten ruokaan, kokemuksiin, lapsiin ja matkusteluun. Siksi me ollaan automatisoitu kaikki säästäminen, jotta loput rahat voi sitten hyvillä mielin käyttää tai olla käyttämättä. Aina palkkapäivänä ennen mitään muuta meiltä lähtee tietty osuus tuloista sijoituksiin ja säästötileille, ja jokaisesta korttimaksusta menee myös tietty osuus säästötilille. Sitten maksetaan kaikki laskut, ja loput voi sitten käyttää haluamallaan tavalla. Tällä tavalla rahaa kertyy koko ajan mukavasti talteen, eikä tarvitse pihistellä.

Otto: Sellaisia hybridimalleja. Kyllä meillä säästöön menee kokoajan, mut välillä on kiva vähän pistää haisemaan.

Onko elämänne oikeasti noin yltiöpositiivista, mitä blogi antaa ymmärtää vai onko blogitekstien takana tietoista only positive vibes -ajattelua?

Iina: Kirjoitin aiheesta keväällä postauksen, josta löytyy kattava vastaus!

Otto: Kyllä se on aikalailla sitä mitä blogissa on. Toki on asioita, ja tunteita, joita ei blogissa ilmaista, mutta ei niin paljoa että fiilis radikaalisti muuttuisi. Iina on oikeasti juuri niin positiivinen ihminen kuin blogi antaa ymmärtää.

Ärsyttävin kotityö mielestänne?

Iina: Keittiön siivous, koska sen joutuu tekemään niin monta kertaa päivässä. Onneksi Otto tykkää.

Otto: Imurointi. Aivan hirveää. Mä ylläpidän usein keittiön siisteyttä, ja lasten murusten takia mulla on aina esillä rikkaharja, ihan vaan ettei tarvi kahdesti päivässä kaivaa imuria esiin. Kyllä meillä imuroidaan, mutta itse kaivan sen esiin vasta kun on aivan pakko.

Mikä on positiivisen arkenne salaisuus? Eikö teillä koskaan herätä 8:n yösyötön jälkeen pukluun korvassa, vedetä itkupotkuraivareita kun vauva ei saa korvaansa irti päästään, levitetä mustikkapuuroa merkkivaatteille ja käytetä päivässä sanaa ”ei” kolmesti minuutissa?

Iina: Toivottavasti säkin törmäsit keväällä mun postaukseen aiheesta. Eli kyllä, no enää meillä ei ole yösyöttöjä eikä taapero onneksi puklailekaan, mutta kyllä meilläkin menee asiat välillä pieleen. 😀

Otto: Herätään, vedetään, levitetään ja ei. En osaa sanoa mikä se “salaisuus” on, ja kyllä meitäkin joskus väsyttää. Ihmisiähän mekin ollaan. On vain jokseenkin turhaa jäädä vellomaan siihen negatiivisuuteen, terveisin realisti.

Mitkä on teidän bravuuri-ruoat keittiössä?

Iina: Nachos supreme, erilaiset padat, kanttarellikastike, aasialaistyyppinen uunilohi. Oton bravuuri on ainakin spydäri uusista perunoista mozzarellalla ja tomaatilla.

Otto: Iinan otettua mun toast skagenit, ja tehtyä niistä noin biljardi kertaa parempia, tein mä Herlevit ja aloin väsää burgereita.

Oletteko suunnitelleet jotain lomamatkaa lähiaikoina tai minne haluaisitte seuraavaksi matkustaa?

Iina: Ollaan suunniteltu, Tukholmaan tässä syksyllä, ja ensi vuonna olisi ihanaa käydä ainakin Italiassa ja Norjassa. Ja joku kahdenkeskinen pikku-reissu alkukeväälle on mietinnässä myös.

Otto: Ei nyt äkkisiltään, kun just käytiin Kreikassa. Vähän ollu puhetta että voitaisiin Tukholmassa käydä pitkästä aikaa, kunhan löytyisi vapaa viikonloppu.

Mun on pakko kommentoida tähän tässä vastauksia yhteen liittäessä, että OTTO! Ollaan puhuttu vaikka mistä reissuista, miten et muka muista vaikka lapsetkin höpöttää Italiasta joka toinen päivä!! 😀

Onko teillä tuotteita/tapoja, joilla helpotatte lapsiperhearkea?

Iina: On! Ruokakassipalvelut ainakin, ja yksi iso kauppareissu viikossa. Mutta tärkeintä on rento asenne, se helpottaa kaikkein eniten.

Otto: Vauvan kosteuspyyhkeet, eli “pyllypyyhkeet”. Aina. Niillä lähtee puurot pöydästä, kakat pyllystä ja maalit seinästä.

Käyttekö usein ulkona syömässä tai tilaatteko ruokaa kotiin?

Iina: Käydään vähän liiankin usein, ainakin kerran viikossa, ja joskus useamminkin. Varsinkin kesällä käytiin montakin kertaa viikossa jossain syömässä, ja tilattiin ruokaa kotiin. Onneksi nykyään kotiin saa tilattua muutakin kuin epäterveellisiä vaihtoehtoja. Tykätään sekä fine diningista, bistro-tyyppisistä ravintoloista että pikaruuasta. Viikonloppuna ollaan menossa brunssille Sandroon.

Otto: Aina sillointällöin. Joskus on kiva käydä ulkona, ja joskus ei jaksa laittaa ruokaa. Chalupa ja Rosso express ehdottomia kiireisten päivien pelastajia.

Käyttekö usein ruokakaupassa siten, että koko perhe on mukana?

Iina: Ei kovin usein, yleensä kerran viikossa.

Otto: Suurimman osan ajasta itseasiassa. Jos kyseessä on vain pieni täydennysreissu, hurautan minä yleensä lähikauppaan. Isot ostokset tehdään kuitenkin melkein aina koko porukan voimin.

Miten teillä arki-iltaisin on aikaa laittaa ruokaa, vai teettekö joka päivä jonkun 20 minuutin valmisaineisiin pohjautuvan ruuan? Kuinka usein teette ruokia, joista riittää syötävää usealle päivälle?

Iina: Meidän arki on tosi joustavaa, koska mä teen töitä pääosin kotoa käsin. Arkena on yleensä ihan hyvin aikaa laittaa ruokaa, ja ihan alusta asti itse, me ei syödä eineksiä kovinkaan paljoa, koska olen tosi tarkka lisäaineista.

Otto: Ruoanlaitto on meillä niin integroitua arjen ohjelmaan, että kyllä sille suurimman osan ajasta löytyy aikaa. Aktiivisessa puolessa tunnissa väsää nopeesti nuudeliwokin tai lasagnetten josta riittää myös huomiselle.

Kuinka usein siivoatte isommin ja pienesti?

Iina: Pienesti joka päivä, ja kerran tai kaksi viikossa vähän enemmän. Neljän viikon välein meillä käy siivooja, joka kuuraa joka nurkan ja imuroi.

Otto: Usein. Pienesti päivittäin ja isosti vähintään kerran viikossa, joskus parikin kertaa.

Millainen on lastenne ilta-aikataulu?

Iina: Seitsemältä kotiintuloaika isommilla, sitten hengaillaan yhdessä. Puoli kasin maissa aloitetaan iltapala, sitten pesut ja yökkärit, ja lopuksi rauhassa höpötellään ja luetaan kunnon iltasatu, taaperolle oma ja isoille tytöille oma. Suunnilleen kahdeksalta lapset menevät kaikki yhdessä nukkumaan.

Otto: Arkisin iltatoimet aloitetaan viimeistään kahdeksan aikaan, viikonloppuisin vähän rennompaa. Vähän lasten fiiliksen mukaan.

Onko teillä siivouspäivää tiettynä päivänä viikosta?

Iina: Ei ole, siivotaan silloin kun on hyvä hetki.

Otto: Ei ole, meillä on niin vaihtelevat aikataulut että siivotaan silloin kun ehditään. Jos jotain rutiinia hakee niin lelut kerätään ennen iltapalaa, ja keittiö siivotaan ruoan jälkeen.

Onko teillä omaa saunaa? Tykkäättekö saunoa ja kuinka usein yleensä saunotte?

Iina: On oma sauna, ja se on meille tärkeä paikka! Välillä saunotaan pari kertaa viikossa, ja välillä on viikkojen tauko. Ilman sitä ei osaisi olla, mutta ei sitä aina edes muista, ennen kuin iskee sellainen saunan kaipuu.

Otto: Sauna löytyy, ja on suhteellisen aktiivisessa käytössä. Nyt kesällä jäänyt helteiden takia aika nollille, mutta kyllä se viikon-kahden välein lämmitetään muun ajan vuodesta.

Tämä kysymys on hankala muotoilla, mutta omasta lapsuudesta muistan, että käytiin paljon kavereiden kotona leikkimässä ja ihan omatoimisesti sinne mentiin iltaisin. Onko tämä edelleen ihan yleistä, tai oletteko itse lapsuudessa näin toimineet vai onko tuo vain meidän ”maalaisten juttu”

Iina: Kyllä me kyläiltiin myös tosi paljon kavereilla, ja kyläilin ihan yksinkin, sekä kaverit meillä. Meidän lapset tekee ihan samaa, joka päivä ollaan naapureilla, tai naapurit meillä, tai sitten ovat pihalla. Kauempana asuvien kanssa sitten kuskaillaan vuorotellen me vanhemmat, ja monesti ajetaan koko perhekin kylään kaverille jos toisellekin.

Otto: Ei ole pelkästään maalaisten juttu, kyllä mekin tehtiin samaa kun oltiin lapsia. Meidän tytöillä on kavereita samassa taloyhtiössä, joten kyllä ne mielellään lähtee ulos kysymään lähteekö ne leikkimään. Pihapiiriä kauemmas ei tosin lapset ole saaneet mennä itsekseen vielä. 

Onko teillä jotain koko perheen suosikkileffaa?

Iina: Hmm! Tää on hyvä kysymys. Musta ainakin se Big Hero 6 oli ihan super hyvä leffa! Ja Onneli & Anneli -leffoista ollaan myös tykätty, ja Heinähatusta ja Vilttitossusta. Frozenkin oli hyvä ennen kuin tytöt katsoivat sen 757599303 kertaa.

Otto: Ei mitään mistä olisi absoluuttinen yhteisymmärrys, mutta Big Hero 6 on sellainen josta kaikki meillä tykkäävät.

Juotteko rasvatonta, kevyt- vai täysmaitoa, ja onko teillä mielipidettä tähän paljon puhuttaneeseen maitoaiheeseen (mikä on terveellisin)?

Iina: Ei ole mitään mielipidettä, yleensä ostetaan vapaan lehmän rasvatonta maitoa. Itse käytän maitoa lähinnä kahvissa, ja juon sitä yhden kupin päivässä, niin en usko että sillä on mun terveydelle kauheasti merkitystä.

Otto: En ota sen kummemmin kantaa tähän, kun en tiedä mikä on paljon puhuttanut maitoaihe, mutta hyllystä tarttuu mukaan laktoositonta vapaan lehmän rasvatonta.

Omistatteko paljon ns. turhaa tavaraa, jota vain on kertynyt kaappeihin tai varastoon?

Iina: Ei mun mielestä enää, paitsi nyt viimeisimmän vauva-ajan kaikki tarvikkeet. Ollaan vuosien varrella tietoisesti vähennetty turhan tavaran määrää sekä kaapeissa että varastossa.

Otto: Aina sitä jotain löytyy. Iinalla vanhaa sisustuskamaa, mulla teknologiaa ja piuhoja.

Onko teille ollut haittaa siitä, että teidän perhe on julkisesti esillä? Saatteko negatiivista palautetta? Onko teillä blogin asettamia paineita esimerkiksi lasten vaatetukseen ja kodin siisteyteen liittyen?

Iina: Ei ole ollut haittaa. Negatiivistakin palautetta toki tulee, ja myös täysin luokattoman asiatontakin välillä, mutta 99% on positiivista ja rakentavaa. En koe paineita vaatteista tai kodista, vaan puen lapset juuri niin kuin meistä tuntuu hyvältä, ja kotikin on ihan meidän näköinen, eikä kenenkään muun asettamien paineiden vuoksi sisustettu.

Otto: Pakko tunnustaa, että ei kyllä ole ollut haittaa. Ihan normaalia elämää me mun mielestä eletään. Toki se kamera on usein mukana, mutta ei koskaan häiriöksi asti. Ja onhan se kiva kun muistoja on sitten tallennettuna niin perkeleesti.

Koetteko raskaaksi blogin myötä tulevan negatiivisen kommentoinnin ja arvostelun?

Iina: Satunnaisesti joo, mutta yleensä menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Yritän aina miettiä mitä sen kommentin taustalla on, enkä vaan keskity siihen että tässä nyt joku haukkuu mua.

Otto: Ei ne mun elämään vaikuta, jätän tämän Iinalle vastattavaksi.

Onko ihmisten kommentointi muuttunut vuosien varrella? Tai suodattaako joku ulkopuolinen kommentit?

Iina: Ei oikeastaan, aika samantyyppistä se on edelleen. Oma suhtautuminen on muuttunut.

Otto: –

Onko teillä jotkut unelma-lomakohteet, jonne haluaisitte matkustaa tulevaisuudessa lasten kanssa?

Iina: Joo! Todellakin! Yhdysvallat kokonaisuudessaan kiinnostaa, mutta eniten Miami ja New York, sekä Hawaiji. Sen lisäksi ainakin Japani, ihan pakko päästä sinne. Australia kiinnostaa myös. Ja yksi mun iso haave olisi vierailla mun kummilapsen luona Zimbabwessa joskus.

Otto: Japani, koska olen massiivinen weeaboo.

Mihin unelmoitte nyt matkustavanne?

Iina: Seuraavat lomakohteet on varmaan Tukholma, Italia ja Lofootit Norjassa.

Otto: Italiasta ollaan puhuttu.

No nyt se muisti Italian T. Iina!

Jos teillä olisi nyt aikaa ja olisi pakko aloittaa joku uusi harrastus, mikä se olisi? Ei saa olla mikään mitä nytkin teette, esim. Iinalla valokuvaus ja Otolla pelaaminen.

Iina: Mä aloittaisin varmaan baletin.

Otto: Kamppailu- ja itsepuolustuslajit on aina ollut se mun juttu. Harrastin aikoinaan karatea pitkään, ja tykkäsin kovasti. Varmasti joskus aloitan taas jonkun lajin, sitten kun tosiaan on aikaa.

Kuvaako Otto teillä arkikuvia muuten kuin tarvitusti blogia varten vai hoitaako Iina myös blogin ulkopuolisen elämän kuvauspuolen?

Iina: Otto ottaa kyllä kuvia aina välillä ihan muuten vaan, mutta kyllä mä olen enemmän se kuvaajatyyppi. Polaroidilla Otto kuvaa enemmän.

Otto: Vähän hintsusti tajuan tarttua kameraan, osittain siksi että muistikortti on usein Iinan koneessa kiinni. Muistoja kännykän muistista löytyy kuitenkin runsaasti, ne vaan eivät ole blogikamaa, vaan nimenomaan arkikuvia.

Editoitko Iina kaikkia ottamiasi kuvia vai vain blogissa julkaistuja? Poistatko paljon kuvia ja säästät vain parhaimmat itselle?

Iina: Editoin kaikki mille on jotain käyttöä, eli editoin blogikuvat ja editoin ne kuvat jotka tilaan meille kotiin kuvakirjana tai paperikuvina, tai jotka lähetän sukulaisille.

Mihin tallennat kuvat? Tilaatko valokuvakirjoja tai teetkö vanhan ajan albumeita?

Iina: Tallennan kuvat sekä ulkoiselle kovalevylle, pilvipalveluun että paperikuviksi. Teen myös säännöllisesti valokuvakirjoja, ja niitä on kertynytkin meille jo useampi. Niitä on myös ihanaa tehdä lahjaksi.

Kiitos ihan superisti kysymyksistä teille kaikille, näihin oli niin hauskaa vastata! Seuraava osa on kirjoitettu jo valmiiksi, se on nimeltään VANHEMMUUS JA KASVATUS, ja se ilmestyy viikon kuluttua! Vastauksia saa kommentoida, yllättikö joku vastaus? Arrivederci <3